Kuperkeikkatehtaan kummitukset

Christian Rönnbackan uutuusdekkari Rakennus 31 (Bazar, 2014) säikäyttää jo karulla kansikuvallaan. Kuten moniin parhaisiin tarinoihin, myös tähän dekkariin liittyy omakohtainen kokemus: kirjailija vietiin hylättyyn Nikkilän mielisairaalaan tutustumiskäynnille, jonka aikana sairaalan kertomattomat tarinat alkoivat kutsua häntä. Jo pelkästään kulkemalla karujen rakennusten väliä fiktiiviset ihmiskohtalot pyysivät tulla kerrotuiksi. Rönnbacka kertoi teoksensa luomisprosessista viime torstaina Tampereella Näin on kirjat-tapahtumassa. Kirjan kirjoittaminen oli häneltä tietoinen riskinotto, tosin ymmärtääkseni hän ei ole käyttänyt materiaalina mitään olemassaolevia arkistoja, vaan ympäristöä lukuunottamatta hahmot ovat puhtaasti hänen päänsä sisäisiään. Riskinotto liittyy kai yleiseen keskusteluun mielenterveyden palveluista ja niiden alasajosta – herkällä ja mahdollisesti tulenaralla alueella siis kuljetaan ihan yhteiskunnallisesti.

Antti Hautalehto on pohjalainen komisario vieraalla maalla itäisellä Uudellamaalla – sipoolaisilla ja porvoolaisilla kollegoilla on paljon vitsailtavaa miehen puukkojunkkaritaustasta. Kuten kunnon dekkarihahmon kuuluu, myös Antti on eronnut, uudella kierroksella ja vain lievästi viinaanmenevä. Machoidentiteetille vitsaillaan, mutta machoudesta ei pystytä Anttia puhtaaksi pesemään. Rönnbacka on saanut jo mainetta uutena dekkarimaailman äijäkirjailijana, mutta jo haastattelussa hän pyrki korjaamaan äijämyyttejä. Teokset ovat kuulemma saaneet kiitosta myös naislukijoilta. Hyvä niin, ja miksi nainen ei voisi nauttia perinteisestä äijäkirjasta? Vai olisiko helpompaa, jos lopetettaisiin kirjallisuuden stereotyyppinen sukupuolittaminen kokonaan?

Tämä teos on läpikotaisin toiminnallinen, ja psykologinen jännitys rakentuu enemmän paikkojen kuvaamisen ja rikosten teknisen ratkaisun kuin syvällisten luonneanalyysien kautta. Jos tämä tekee teoksesta ”äijämäisen”, olkoon niin. Huomauttaisin tosin, että monissa naisten kirjoittamissa dekkareissa on yhtä paljon toimintaa ja teknistä brassailua kuin Rönnbackalla. Ei tämä teos eroa radikaalisti esimerkiksi Leena Lehtolaisen tuotannosta, vaikka Maria Kallion persoonasta löytyy se pehmeä, naisellinen puoli. Poliisin uran ja poliisilaitoksen keskinäisten suhteiden käsittelyssä Rönnbacka ottaa molemman sukupuolen näkökulmat huomioon. Tulee mieleen, olisiko edes mahdollista kirjoittaa suomalaista nykydekkaria ilman naisnäkökulmaa?

Kauhu tiivistyy, kun Sipoon maastosta alkaa löytyä outoja raatoja, joilla on jotain tekemistä mielisairaalan kanssa, vaikka se onkin ollut tyhjillään jo parisenkymmentä vuotta. Mielisairaala kiehtoo niin poliiseja kuin erilaisia taideharrastajia, mutta kukaan ei näiltä retkiltä palaa entisenään. Kymmenien vuosien takaiset kohtalot kummittelevat hallintorakennus 31:n käytävillä, erityisesti kellarin obduktio- ja ruumishuoneiden nurkilla.

Lisäksi komisario Anttia stalkkaa naisahdistelija, jonka henkilöpalvonta tuntuu erityisen pakkomielteiseltä. Ei tämä ole helppoa toimintasankarillekaan, vaikka hän yrittää peittää vaivaantumisensa kaikin keinoin. Stalkkaaminen on tässä sivujuoni, mutta kiinnostava sellainen. Teos herätti kysymyksiä siitä, kuinka nimettömiin ihailijoihin ylipäänsä pitäisi suhtautua, jos et satu olemaan rocktähti tai formulakuski. Missä kulkee hyväksytyn ihailun ja ahdistavan stalkkaamisen raja? Voiko stalkkerista päästä eroon kotikonstein?

Dekkari oli ammattimaisesti rakennettu, täynnä yllättäviä käänteitä ja hiuksia nostattavaa jännitystä. Ehkä olisin kaivannut tarkempia koordinaatteja sairaalan historiasta, mutta tämäkin on makuasia. Rönnbacka tuo esiin sairaalassa tapahtuneita ylilyöntejä ja virka-aseman törkeitä väärinkäyttöjä, mutta myös henkilökunnan omistautumista työhönsä ja hyvää tahtoa. Teos muistuttaakin ajasta, jolloin mielisairaita pidettiin suljetuilla osastoilla kuukausia tai vuosia, joitain jopa loppuelämän. Kulttuurinen muutos avohoitoon siirtymisessä on ollut suuri, mutta siihenkin liittyy omat sudenkuoppansa.

Extrapointseja antaisin poliisien hurtista huumorista ja Antin riistaan liittyvistä keittotaidoista – vaikka ruoka ei tässä ole aivan yhtä keskeisessä roolissa kuin esim. Outi Pakkasella, kaurispaisti pani veden kielelle.

Teoksesta tuli kaukaisesti mieleen tänne äskettäin arvioimani Jaana Lehtiön Uutta auringon alla-uutuusdekkariin (Myllylahti, 2014), jossa myös seikkaillaan Porvoossa. Jos haluat tutustua näihin seutuihin kirjojen välityksellä, tässä oivallinen kombo. Teokset ovat tunnelmiltaan ja rikoksen käsittelytavoiltaan sopivan erilaisia, joten toiston vaaraa ei ole. Päähenkilöissä oli jotain yhteistä, mutta Antti tuntui kieltämättä machommalta tapaukselta kuin Lehtiön Juha Muhonen.

Sain teoksen Näin on kirjat-tapahtuman lahjapussista, kiitos Kirjavälitykselle ja Bazarille avokätisyydestä. Nimmarilla varustettu teos lähtee eteenpäin, pukinkonttiin ehkä.

Ilon epikriisi

Espanjalaisesta Albert Espinosasta on tainnut tulla syksyn trendikirjailijani, sillä luen häneltä jo toisen teoksen tässä kuussa. Keltainen maailma (Bazar, 2014, suom. Taina Helkamo) tuli luokseni Näin on kirjat-tapahtumasta Bazarin ystävällisen markkinointiassistentin ojentamana – kiitos arviointikappaleesta. Aloinkin lukea teosta uteliaana jo tapahtumassa, sillä edellisen lukemani pinkin teoksen (Pyydä luoksesi sun) juoni kannusti pikaiseen jälleennäkemiseen.

Keltainen maailma on Albertin omaelämäkerrallinen, hyvin luova ja totutuista kaavoista poikkeava sairauskertomus, jossa hän kutsuu kaikki lukijansa tunnustamaan väriä. Värin ei tarvitse olla keltainen, mutta teos kutsuu lukijoitaan tutkiskelemaan niitä värejä, jotka puhuttelevat juuri heitä. Koska itselläni on jo pitkään ollut vaikea suhde keltaiseen, varsinkin päälle puettavana värinä, teos antoi minulle ajattelemisen aihetta jo objektina.

Espinosan nuoruus kului syöpäpotilaana ”pulipäiden” osastolla, jonne tuotiin maan vaikeimpia lapsipotilaita aina Kanarian saarilta asti. Kun muut kaverit kehuskelivat neitsyyden menetyksillään, nuori Albert valmistautui luusyövän turmeleman jalkansa amputointiin ja järjesti jalalleen juhlat ennen leikkausta. Monet tarinan yksityiskohdat olisivat liian järkyttäviä jaettaviksi, ellei niihin tarttuisi oivaltava kirjailija. Moni Albertin rakkaiksi tulleista ”keltaisista” ystävistä ja huonetovereista lähtee liian aikaisin. Tapauksen toivottomuuden arvaa siitä, kun potilas haetaan vähin äänin kotiin kuolemaan. Osastolla pidetään vain niitä, joilla on vielä toivoa.

Albertin kymmenen vuoden epikriisi ei mahtuisi edes ostoskärryihin, ja se päivä, kun lääkäri päättää sen vetämällä viivan parantumisdiagnoosin alle on maaginen. Miksi hänet valittiin elämään kärsimysten jälkeen, kun niin moni kavereista vietiin – sitä hän ei ymmärrä. Tällä välillä Albert oppii käyttämään ensin tavallista proteesia, sitten teknologian kehittyessä hydraulisen ja lopulta sähkökäyttöisen. Uusimman jalan lataaminen tapahtuu samalla lailla kuin kännykän, joten Albert joutuu olemaan muutaman tunnin päivässä jalattomana. Albert on joutunut opettelemaan kävelemään elämässään neljä kertaa – joka kerta eri tavalla ja tyylillä.

Vastalääkkeeksi elämän tuomiin kipuihin ja kärsimyksiin Espinosa kehottaa ihmisiä pitämään elinkertomusta sairauskertomusten sijaan. Hän on pitänyt omiaan keltaisiin vihkoihin ja harmaisiin kansioihin, mutta värillä ei ole väliä – pääasia, että tuo väri tuo pitäjälleen iloa. Itselleni grafomaanille elämän ilojen tallentamisessa ei ole mitään uutta, mutta ihmettelin Espinosan insinöörintarkkoja neuvoja muistiinpanojen tekemisestä. On ilmiselvää, että hänen täsmälliset numeroidut kysymyslistansa eivät sovi kaikille, vaan jokainen elämän kirjoittaja laatii itselleen omat rutiinit.

”Keltaisten” ihmisten roolista hän pohtii seuraavaa: jokaisella ihmisellä on elämässä parikymmentä merkittävää kohtaamista, jotka osuvat jonnekin ystävyyden ja rakkaussuhteen välille. Kaikki nämä ihmiset eivät jää pysyviksi vieraiksi elämässä, vaan jotkut merkittävät kohtaamiset saattavat kestää vain muutaman tunnin tai päivän. ”Keltaiset” ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa fyysinen läheisyys on erityisen miellyttävää, vaikkei eroottista. Tällaisten ihmisten kanssa hiljaisuuskin on luontevaa. Riippuu ihmisen henkisestä valveutuneisuudesta, tunnistaako hän ”keltaisensa”. ”Keltaiset” voivat myös tuoda apua parisuhteen jumitilanteisiin, sillä heidän läsnäolonsa vie kuormaa ensimmäiseltä suhteelta. Ihmisen ei tarvitse laittaa kaikkia läheisyyteen liittyviä paukkuja parisuhteen pussiin, vaan terveessä suhteessa tilaa riittää myös tavallisille ystäville ja ”keltaisille”.

Espinosa ei varmasti ole ensimmäinen, joka kirjoittaa läheisyydestä tähän suuntaan, mutta hänen pohdinnoissaan on ainakin minulle jotain uutta ja omaperäistä. Huomaan selvästi, etten ole pitänyt silmiä auki erityisten ystävien tunnistamisessa, sillä osasin mainita vain muutaman, ja olen jo elämäni keskipäivässä – jos minun kuuluu tavata 23 ”keltaista”, tässä alkaa olla jo kiire!

Onko Keltainen maailma sitten elämäntaito-opas vai luovan kirjoittamisen opas? Taatusti molempia, riippuu käyttäjästään, millaista tukea hän tarvitsee. Itse koin hänen neuvonsa hengittämisen ja kävelemisen opettelusta hyödyllisimmiksi. Muuten luin kirjaa koskettavana ja syvällisenä omaelämäkertana, jonka anti ei luultavasti tyhjenny yhdellä lukemisella. Erityisen innokas olisin kuulemaan, kuinka syöpäpotilaat ja syövästä selvinneet teokseen suhtautuvat.

Näin on kirjat, Tampere!

Pääsin bloggaajan statuksella mukaan Kirjavälityksen Näin on kirjat-tapahtumaan, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kirja-alan ammattilaisille, erityisesti kirjastolaisille. Tilaisuus järjestettiin 25.9. Tampere-talolla osana maanlaajuista kiertuetta. Kustantajista mukana olivat minun paremmin tuntemani Bazar, Karisto. Atena ja Teos, plus kokoelma  hengellisen ja tietokirjallisuuden kustantajia.

Iloluonteisen cocktail-meiningin jälkeen päästiin itse asiaan, kirjailijoiden haastatteluihin. Lasten- ja nuortenkirjallisuus oli hyvin edustettuna jopa viiden tekijän muodossa; parhaimmin mieleeni näistä jäi Anneli Kannon uusi limerikkikokoelma Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (Karisto, 2014), joka herätti välittömän kokeiluhalun – itse kun en ole koskaan tähän ikään mennessä väsännyt limerikkiä. Mukaan mahtuivat kaikki aakkoset, enimmäkseen suomalaisia paikannimiä, mutta myös joitain eksoottisempia, kuten afrikkalaisia. Jokaisessa limerikissä seikkailee näiden koordinaattien lisäksi pakollinen eläin. Teos on suunnattu lapsille ja aikuisille yhteisiin hassutteluhetkiin.

Tällä kertaa innostuin eniten tietokirjallisuuden osiosta, jota edustivat Jouni Tilli teoksellaan Suomen pyhä sota-papit jatkosodassa (Atena, 2014) ja emeritusprofessori Antero Jyränki teoksellaan Kansa kahtia – henki halpaa (Art House, 2014). Tillin teos alkoi kiinnostaa siksi, että olen kaunokirjallisten polkujeni kautta viime aikoina törmännyt liiankin usein Olavi Paavolaisen ristiriitaiseen hahmoon ja hänen rooliinsa sodanaikaisen propagandakirjallisuuden luojana. Paavolaiselta kun taisi tulla useampikin teos, joka aikalaiskriitikoiden mielestä olisi saanut jäädä julkaisematta – ensisijaisesti Tilli viittasi puheenvuorossaan Synkkään yksinpuheluun (1946), jonka kirjoittamisen aikana hänet lähetettiin armeijan toimesta useamman kerran itärintamalle raportoimaan paikallisia oloja. Tutkimuksessaan Tilli siis käsittelee sotaan osallistuneiden pappien roolia henkisinä johtajina, myös Suur-Suomi-henkisen retoriikan viljelijöinä. Teos on palkittu Jyväskylän yliopistossa parhaana väitöskirjana, ja uskon sen puhuttelevan moninaisia yleisöjä, ei pelkästään akateemista väkeä.

Antero Jyrängillä oli painavaa sanottavaa vuoden 1918 punaisten pikaoikeudenkäynneistä, joissa kuolemantuomioon johtava keskivertokuulusteluaika oli vain 6 minuuttia. Mieleeni nousi esityksen aikana myös isoisoisoenoni Frans Mosesin kohtalo Lappeenrannan asemalla. Ilman virtuaalista Sotasurmat-projektia en olisi ikinä päässyt selville tästä äidinpuolisen sukuni vaietusta salaisuudesta. Frans Moses teloitettiin lennossa oletettuna punikkina ilman oikeudenkäyntiä, mutta kuulunee samoin kuin kuolemaan tuomitut siihen yli 10 000 sotasurmatun joukkoon, jotka jäivät lain ulkopuolelle.  Jyränki tutkii teloitettujen tilannetta juridiikan näkökulmasta, mutta teos vaikuttaa myös muuten ajan henkeä kartoittavalta ja kansantajuiselta.

Kaunokirjallisuuden osastolla hankintaan lähtee ehdottomasti entisen luovan kirjoittamisen opettajani Niina Hakalahden uusin aikuisten romaani Sydänystävä (Karisto, 2014). Puheenvuorossaan Hakalahti pohti ystävyyksien elinkaaria ja yksilön oikeutta panna ystävyyssuhteita jäähylle. Teoksen äidinkielenopettajabestisten, Kaisan ja Minnan, symbioottinen suhde kuulosti jo etukäteen herkullisen tunkkaiselta. Monilla meillä taatusti on näistä ystävyyksien ”erilleen kasvamisista” omakohtaista kokemusta, mutta niistä on usein piinallisempaa puhua kuin parisuhteiden kariutumisesta.  ”Kaveribänksit” kun tuntuvat nolommilta kuin mikään parisuhdesekoilu. Odotan teokselta humoristista, lempeää viisautta, jota voi hyvin puida vaikka niiden bestisten kanssa, joita itse kullakin sattuu olemaan jäljellä. Varmasti erinomainen lukupiirikirja…

Tilaisuudesta lähti mukaan neljä lahjakirjaa, joista olen jo ehtinyt lukea kaksi. Iso kiitos mukana olleille kustantajille ja Kirjavälitykselle! Valitettavasti tilaisuudessa näpsimäni kuvat epäonnistuivat katastrofaalisesti, mutta Sorsapuiston ulkokuvistakin välittyy ripaus illan hengestä.

 

Feministisen skifin klassikko

Joanna Russ on minulle tuttu kirjoittaja jostain 90-luvun naistutkimuksen tutkijaseminaarissa, jossa luettiin yhdessä hänen provokatorista tekstiään How to Suppress Women’s Writing. Russ tunnetaan isossa maailmassa enimmäkseen feministisen skifin pioneerinä, ja onpa minullakin ollut Piknikki paratiisissa (alk 1968, suom. Kirjayhtymä, 1988) hyllyssä odottamassa ainakin vuosikymmenen.

Tyypillistä onkin, että tämäntyyppiset tekstit ovat matkanneet Suomeen kahden vuosikymmenen viiveellä. Hyvä, että niinkin! Joanna Russ on myös saanut toisella romaanillaan, Naisen planeetta, Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 1987. Tähtivaeltaja-palkinnonsaajien listalta näyttää muutenkin löytyvän niin kovia nimiä, että hirvittää. Moneen heistä olen ainakin yrittänyt tutustua, tosin useimmiten huonolla menestyksellä. Listaa tutkiessani huomaan myös lukeneeni skifiä usein tietämättäni, eli skifi-mieltymykseni on kehittynyt salakavalasti – tosin hitaasti. Yleensä luen skifikirjoja vain muutaman vuodessa, ja silloinkin niin puuduttavan hitaasti, että ehdin turhautua ja unohtaa teoksen sängyn alle pölyyntymään ikuisiksi ajoiksi.

Tässä teoksessa Aikainvälinen tutkimusmatkaajaseurue saa tehtäväkseen vaeltaa lumisen Paratiisin läpi kohti Napa-asemaa; mukana on osallistujia eri sivilisaatioista ja aikakausilta. Päähenkilö Alyx, jonka seikkailuja saadaan seurata useammassa Russin myöhemmässä teoksessa, on kreikkalainen hellenisti, humanismin viimeinen soturi, kun taas hänen traaginen rakastettunsa Machine on mies tulevaisuudesta.

Romaanissa käydään tahtojen taistelua noin kymmenhenkisen seurueen välillä. Myöhemmiltä ajanjaksoilta mukaan tulleet naiset harrastavat keskenään ryhmäpsykoterapeuttisia parantamissessioita, joiden napanöyhtäiselle kielenkäytölle Alyx on allerginen. Alyxille ehdotetaan plastiikkakirurgiaa, sillä hän on ennenaikaisesti vanhentunut muiden naisten mielestä. Ikä onkin venyvä ja suhteellinen käsite Paratiisissa: tulevaisuuden naiset näyttävät ysikymppisinäkin hehkeiltä, ja 33-vuotias Iris pitää 26-vuotiasta Alyxia tätihahmona, sillä tällä on enemmän elämänkokemusta ja hurjempia tarinoita kerrottavanaan. Seurueen lempitarinat nuotiopiirissä liittyvät menneisyyden kulkutauteihin, kuten mustaan surmaan, jonka Alyx on omin silmin nähnyt toisin kuin muut.

Luin teoksen liian hätäisesti ymmärtääkseni kaikkia sen nyansseja, mutta päällimmäisenä jäivät mieleen juuri nerokkaat aikamatkailun ja temporaalisen monikerroksellisuuden ideat, sekä kiihkeän humoristiset seksikohtaukset arktisissa leiriolosuhteissa. Skifi-kirjoissa on harvoin hehkeää seksiä, joten Russin kohtauksista kannattaa ottaa kaikki ilo irti.

1960-luvulla ei tainnut olla television reality-tyyppisiä pudotuspelejä, mutta seurueen seikkailu Paratiisissa muistuttaa sellaista jälkijättöisesti. Matkan aikana tulee ainakin kolme ruumista, joista yhden tappaa itse Alyx. Suurten naparetkien sankarimyyttejä ironisoidaan rankalla kädellä. Huumeita ja voimakkaita kolmiolääkkeitä seurueella on myös mukana mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, eikä huumeidenkäyttöä moralisoida, vaikka ei ihannoidakaan. Seurueen mukana olevat katoliset nunnat silti ilolla jakelevat kaikille surun murtamille onnellisuuspillereitä, joiden avulla matkaa voidaan taittaa kriisienkin läpi.

Romaani on humoristinen, vähemmän tärkeilevä ja high tech-sävytteinen kuin useimmat miesten kirjoittavat tieteiskirjat ja täysin lähestyttävä noviisillekin. Toimintapainotteisuudessaan ja tietynlaisessa psykologisessa latteudessaan se ei täysin kolahtanut täällä päässä, mutta luin sen silti jouhevasti läpi ja koin oppivani jotain. Ainakin sen, että skifi/spekulatiivinen fiktio on moninaistunut genrenä tajuttomasti 1960-luvulta saakka. Kaikessa feminismissään Piknikki paratiisissa edustaa minulle sitä stereotyyppistä tieteiskirjallisuutta, joka on aina auennut hankalasti, kun taas monia tämän päivän teoksia pystyn lähestymään estottomammin. Feministisen kirjallisuuden vaihtoehtoisuus onkin venyvä käsite – jos on koko ikänsä lukenut lähinnä feminististä kirjallisuutta, ei feministinen skifi tunnu enää maailmoja murtavalta innovaatiolta.

Kauhean rakkauden tauti

Hennariikka Romun Elämänviiva (Otava, 1996) saattaa kuulua suomalaisen nuortenkirjallisuuden saralla ensimmäisiin teoksiin, joissa kaapista ulos tulemista ja homofobiaa käsitellään niiden oikeilla nimillä. En ainakaan omasta nuoruudestani muista yhtäkään nuortenkirjaa, jossa asiaa olisi käsitelty millään tasolla. Kultaisella 1980-luvulla ainoa fiktionaalinen homohahmo kun oli Dynastia-sarjan Steve Carrington, joka ei suinkaan saanut perheeltään ruusuista kohtelua. Suuri käänne homoseksuaalisuuden representaatioissa on siis tapahtunut 1990-luvulla, ja voin hyvin kuvitella, kuinka hankalaa tästäkin kirjasta on saattanut olla keskustella yläasteen äidinkielen tunneilla.

Teoksessa kuvataan kahden lukioikäisen pojan, Jannen ja Ilkan ystävyyttä. Ilkka on kaikkien mittareiden mukaan ”erilainen nuori” pitkine hiuksineen ja ikuisine villapaitoineen, kun taas Jannelle sosiaalisen hyväksynnän etsiminen tulee murrosiässä keskeiseksi tarpeeksi. Ilkka on myös siksi erilainen, että hän on menettänyt molemmat vanhempansa auto-onnettomuudessa ja asuu isovanhempiensa kanssa pelottavanoloisessa talossa, jonne moni ei uskalla astua. Jannekin pelkää ainakin Ilkan rajatiedosta kiinnostunutta ennustajaisoäitiä, jonka hahmosta teos saa nimensä.

Ilkkaan tutustutaan päiväkirjamerkintöjen muodossa. Niissä hän käsittelee eritoten Janneen kohdistuvan salaisen rakkautensa rajoja ja menettämisen pelkoa. Ystävyyttä koetellaan ysiluokalla, jolloin Janne alkaa pyöriä kylän tyttöjen kanssa. Ilkka eristäytyy entisestään Jannen siirryttyä kylän jengeihin, mutta Janne ei silti hylkää intoverttiä ystäväänsä. Ysiluokan jälkeisenä kesänä pojat matkaavat ensi kertaa rockfestareille, joilla molemmilla käy flaksi tyttöjen suhteen. Ilkka löytää seurakseen kotoa karanneen romanitytön, jonka outous vastaa hänen outouttaan – tosin kohtaaminen ei ole romanttinen, vaan tyttö käyttää herkkää poikaa uskottunaan. Ilkalla riittää empatiaa toimittaa tyttö takaisin isälleen, joka tulee hakemaan karkulaista autolla kotiin eikä suutu.

Ilkalle ehtii tapahtua paljon vuoden sisällä. Hän aloittaa ammattikoulun, taidekoulun, menettää molemmat isovanhempansa ja sairastuu paniikkihäiriöön, jolloin Jannen tehtäväksi jää kaupassa käyminen. Monien dramaattisten käänteiden seurauksena Janne saa selville Ilkan häneen kohdistuvista rakkaushuolista. Niistäkin selvitään. ”Kauhean rakkauden tauti” muuttuu astetta siedettävämmäksi, kun asian voi jakaa edes yhden luottoystävän kanssa. Asian hyväksyttäväksi tekeminen itselle vaatii kuitenkin aikaa ja etäisyyttä. Ilkan on lähdettävä maailmalle, jotta mahdollisesti voisi joskus palata.

Kaiken kaikkiaan Elämänviiva on elämänmakuinen, suorapuheinen teos, joka puuttuu myös herkkäsävyisesti mielen horjumisen ongelmiin. Teksti on sen verran ajaton, että uskoisin sen puhuttelevan uuttakin sukupolvea nuoria. Teoksen poikalukijoiden määrää en osaa arvata, mutta kielellisesti tekstin uskoisi puhuttelevan myös poikia. Omalle kirjakammoiselle pojalleni en voisi tätä tarjota, vaikka teksti käsittelee juuri hänen ikävaihettaan, peruskoulun viimeistä vuotta. Toivonkin, että kierrätyslaatikosta teoksen seuraavaksi nappaa ysiluokkalainen poika.

Pirullisen kaupungin kauniit harhat

Helvi Hämäläisen (1907-1998) aikoinaan julkaisematon esikoisromaani Kaunis sielu (WSOY, 2001) on minulla jo toisella lukukierroksella, ja vaikka olen nähtävästi ensi kerralla lukenut teosta kiihkeästi reunahuomautuksia tehden, en muista lukemastani mitään. Tänään teos matkaa uuteen kotiin, ja hyvästelläkseni sen jaan siitä muutamia havaintoja:

Ensinnäkin tekstiä pidettiin vuonna 1927 liian arkaluontoisena ja rohkeana, kerrotaanhan siinä esteettisestä ja eroottisesta mieltymyksestä naisiin. Nimetön kertoja, kulkukauppiaan ja silittäjän rakkauden hedelmä, joka on kasvanut silittäjä-äitinsä kanssa kahden, eikä täten ole tottunut perinteisiin perhekuvioihin, on seksuaali-identiteettinsä kanssa kahden vaiheilla. Kukaan ei ole hänelle kertonut, että oikeaa rakkautta samaan sukupuoleen voisi olla olemassakaan, mutta yksityisesti hän kokee naisten läsnäolon vahvempana ja puhtaampana kuin kenenkään miehen. Kertoja on intohimoinen ja kiihkeä, samalla yksinäinen ja sosiaalisia tilanteita karttava – nykyajan kielellä voitaisiin kai puhua paniikkihäiriöstä. Hänen juurettomuutensa, mielialojen väkivaltaiset vaihtelut ja harhaiset runolliset tilat tuntuvat hämmentävän moderneilta.

Hämäläinen itse kertoo kirjailijanuran alkuvaiheestaan, että hänen kauneuden palvontansa esti häntä kirjoittamaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöhemmissä teoksissa, kuten Säädyllisessä murhenäytelmässä (1941) ja Kadotetussa puutarhassa (1995) yhteiskunnallisuutta ja historiallista analyysia sitten riittääkin. Tämä teos, joka on numeroitu 106:een pikki episodiin, muistuttaa ehkä enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teoksen tunnelmista ja vahvoista kuvista voi saada paljon irti, vaikka ei pystyisi seuraamaan juonta. Juoni ei oikeastaan tunnukaan tässä olennaiselta: saamme selvää, että nainen haluaa murhata naimisissa olevan miespuolisen rakastajansa ja harhojensa huipulla niin uskoo tehneen. Rakkaus naispuoliseen ikätoveriin ei koskaan aktualisoidu. Loppu on aistillista haahuilua kaupunkimaisemassa ja hieman myös maalla.

Hämäläinen puhuu myös eroottisista mieltymyksistä, jotka lähestyvät fetissiä – päähenkilö kokee suurta viehätystä ihmisten korviin, ja korvia tarkistelemalla tekee heistä pitkällisiä johtopäätöksiä. Uskonnollisten kuvitusten pirujen kuvat herättävät hänessä myös intohimoa ja ihmetystä – lukisin Hugo Simbergin vaikutuksen tässä suureksi, mutta mahdollisesti Hämäläinen on myös tutkinut keskiaikaista alttaritaidetta. Ihmisten ruumiiden ja niiden erityispiirteiden kuvaus – välillä hurmoksellinen, välillä inhorealistinen – on mielestäni rohkeampaa kuin pohdinnat naisrakkaudesta.

Tässä asutaan alussa Toukolassa suuret nälkävuodet kokeneen eukon alivuokralaisena, sitten Kolmannella linjalla työväenkorttelissa. Puhtautta rakastavan eukon luona kertoja kokee ensin ihastusta, lopulta ahdistusta, sillä hänen pirulliset piirteensä nostavat päätään liian kunnollisten ihmisten seurassa. Kolmannella linjalla meno on tutumpaa: siellä asuu pelkästään susipareja ja yksinäisiä naisia, Hän tarkkailee korttelin vähäisiä lapsia, joita ei suinkaan pidetä huonosti, mutta samalla hän näkee lapsissa väistämättömän kohtalon, aikaisen turmeluksen, irtosuhteet ja viinanhimon. Tämän päivän näkökulmasta tämä työväenluokan kuvaus voisi tuntua jopa sosiaalipornahtavalta.

Ymmärtääkseni Hämäläinen kirjoitti tässä kuitenkin pitkälti ”omistaan”, jolloin rankempi kuvaus tuntuu oikeutetummalta kuin jos sen olisi tehnyt suojattua elämää viettänyt porvariskirjailija. Hämäläisen biografiaan kannattaisikin perehtyä syvällisemmin. Luen rivien välistä myös Tulenkantajien, erityisesti Katri Valan, vaikutuksen – Hämäläinen oli Tulenkantajiin liian nuori, eri sukupolvea, mutta piti Valaa jonkinlaisena oppiäitinään. Kaunis sielu on tyylillisesti täysin erilainen kuin hänen myöhemmät seikkaperäiset ihmissuhdedraamansa, ja sopisi erityisen hyvin luettavaksi vaikka lukioiässä. Tässä historiallisuus ja 20-luvun henki välittyvät erinomaisesti ilman turhaa selityksen makua.

Toisenlainen kissa(ntappo)video

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava, 2014) kuuluu syksyn must-lukemistoon, ja teokseen oli jopa haasteellista tarttua sen saaneen ylistyksen aiheuttamien paineiden vuoksi. Osaisinko sanoa siitä mitään, mitä ei ole jo sanottu?

Muuten olen itse aina iloisesti yllättynyt mistä tahansa maahanmuuttajan suomen kielellä kirjoittamasta kaunokirjallisesta teoksesta, joiden määrä ei todellakaan ole päätä huimaava edes suhteessa populaatioon. Monikulttuurisuutta käsittelevää kaunokirjallisuutta löytyy kuitenkin laidasta laitaan: on perinteisempää lähtömaan tapoja ja kulttuuria esittelevää historiallista saagaa ja rajoja rikkovaa revittelyä. Pajtim Statovci nuorena, lahjakkaana ja suomea nyansoidusti käyttävänä Aalto-yliopiston elokuvakäsikirjoituksen opiskelijana tarjoaa meille sekä perinnetietoutta että radikaalia perinteistä pois pyristelyä. Uskoisin, että teoksella on paljon annettavaa erityyppisille lukijoille – jokainen voi kuoria siitä itselleen mieluisimman ulottuvuuden.

Tapaamme nuoren Bekimin ja hänen äitinsä Eminen, jotka toimivat rinnakkaisina kertojina. Seuraamme Eminen naimisiinmenoa vuonna 1980 albaanien perinteiden puristuksessa. Nuori morsian on kuullut, että joissain häissä sulhanen tappaa hääyönä kissan näyttääkseen vaimolleen ylivoimansa ja kykynsä alistamiseen. Hänen sulhasensa Bajram on komea ja kyläläisten ihastukseksi ihan yliopisto-opiskelija, joten Eminelle povataan rikasta ja auvoisaa tulevaisuutta korkean virkamiehen rouvana. Vaikka sivistynyttä teeskentelevä mies ei hääyönä kissaa tapakaan, Eminen on alistuttava moniin nöyryytyksiin jo matkalla miehelään. Avioliitto kriisiytyy syvemmin Suomeen muutettaessa, jolloin vaimokin kokee murhanhimoa asuessaan vastaanottokeskuksen ankeissa tiloissa. Mies oli luvannut perheelleen uima-altaallista luksusasuntoa, joissa kuulemma kaikki suomalaiset ja uudet tulokkaat asuvat pohjoismaisessa hyvinvointivaltion paratiisissa.

Bajramin ja Eminen perheen kotoutuminen on vaivalloista, ja lapset oppivat häpeämään vanhempiensa neuvottomuutta esimerkiksi kaupoissa ja virastoissa. Yhteinen eurooppalainen identiteetti on puhdas illuusio. Isä ei halua kotinsa seinien sisälle mitään suomalaista, ei edes lasten kaverien muodossa. Suhde kieleenkin takkuaa: ”Suomi tuntui tunteettomalta ja värittömältä kieleltä. Sanat katkeilivat kuin hauraat ja huonokuntoiset luut.” (166)

Bekim ottaa nuorena aikuisena isästään selvän pesäeron. Vanhemmat eroavat turvakotivisiitin kautta. Isä ei halua lastensa menevän yliopistoon, vaan hankkivan kunnon duunariammatit. Bekim tekee lukio-opintoja isältään salassa. Yliopistoon hakeminen on viimeinen naula isäsuhteen arkussa. Bekimillä on muutenkin paljon traumoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja muutettuaan kotoa pois hän käsittelee niitä mm. harrastamalla holtittomia irtosuhteita nettiheilojen kanssa. Ylittääkseen henkisiä rajojaan hän hankkii lemmikiksi boakäärmeen, ja pian tämän jälkeen hänen kämppiksekseen muuttaa homobaarista löytynyt Kissa.

Kissateema on romaanissa moniuloitteinen; sitä voi joko käsitellä ilkikurisena maagis-realistisena tehokeinona tai syvällisempänä poliittisena metaforana. Baarikohtauksista tulee etäisesti mieleen Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan; samalla kissaa voi pitää edesmenneen Jugoslavian symbolina, kuten nimi ehdottaa. Titon kuolema Eminen ja Bajramin hääpäivänä merkitsee uuden ajanjakson alkua Balkanilla, lähtölaskua julmuuteen, tuhoon ja kaaokseen. Kissa sanelee Bekimille yhdessä asumisen reunaehdot, jotka eivät paljoa eroa hänen äitinsä kärsimyksistä. Vaikka eletään toista aikakautta näennäisen vapaassa urbaanissa vaihtoehtokulttuurissa, seksuaalisesti ambivalentin parisuhteen valtamekanismit eivät eroa paljoa patriarkaalisen avioliiton kuvioista.

Pidin kirjassa enemmän Eminen kertojanäänestä ja Kosovon-pään tarinoista kuin Bekimin osuudesta, koska se opetti minulle jotain uutta Balkanin historiasta ja kulttuureista. Bajram-isän hahmo tuntui masentavan stereotypiseltä, mutta uskon kirjailijalla olleen painavat syyt päätyä tällaiseen ratkaisuun. En oikeastaan osaa lukea isän harjoittamaa terroria lainkaan islamin tai etnisen toiseuden näkökulmista, vaan kohtaan vain miehen, joka ei kykene muuttamaan toimintamalliaan uudessa kulttuurissa. Tulee jopa mieleen, että suomalainen yhteiskunta usein ohittaa miesten kokemat menetykset ja tuskan investoiden vähäisen saatavilla olevan tuen naisiin, joita pidetään automaattisesti heikompana osapuolena. Tätä johtopäätöstä Statovci ei suoranaisesti tee, vaan hänen isähahmonsa kriisi tuntuu johtuvan pitkälti miehestä itsestään.

Lukisin teosta muuna kuin Suurena Maahanmuuttajaromaanina; tämä kyllä kelpaa korkealuokkaisena kaunokirjallisuutena ilman ärsyttäviä nimilappuja. Kirjan oikeudet myytiin Norjaan ja Ranskaan jo ennen sen suomenkielistä julkaisua. Vaikka teos ei maalaa Suomesta ruusuista kuvaa integraation mallimaana, Statovci viittaa tekstissä tietyn tason tasavertaisuuteen luovan tekemisen kentillä. Odottaisin hänen teksteiltään saman tason kansainvälistä huomiota kuin mitä Hassan Blasim on viime aikoina saanut osakseen.  Toimikoon Suomi siis globalisoituvan, korkeamman luokan tarinankerronnan kotimaana enenevässä määrin niille, joiden sukunimi ei lopu nen-päätteeseen.

Lapset ensin

Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) yllättää tyylillään ja aihepiirillään, puhumattakaan juonen kehittelystä. Koska juoni oli niin erikoinen ja hämmentävä, koitan kerrankin olla tekemättä arviossani häiritsevää juonipaljastusta. Jos kertoisin, että teos kertoo lapsettomuudesta, ihmissuhdeongelmista, alkoholismista, mielenterveyden kriiseistä, traumoista, neurooseista ja työkyvyttömyydestä, moni varmasti tuhahtaisi ja sanoisi näkevänsä näitä ilmiöitä liikaa arjessaan innostuakseen. Teos onkin syvästi yhteiskunnallinen, jopa globalisoituvaa maailmaa pohtiva, vaikka siinä pyöritäänkin enimmäkseen Punavuoressa, Itäkeskuksessa, Tampereella ja Orivedellä. Romaani kertoo kahdesta epätodennäköisestä ystävästä, joilla on ikäeroa viitisentoista vuotta ja molemmilla vakavaa sitoutumiskammoa lähisuhteissa.

Susette on töissä kahvilassa; Hermanni on jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle KELA:n asiakaspalvelusta ja linnoittautuu asuntonsa putkiremontin ajaksi telttamajoitukseen talonsa katolle naapurien riesaksi. Katolla elämisestä tulee hänelle pakkomielle; kalustetut huoneet maan tasalla ahdistavat häntä suunnattomasti. Ystävysten ensi kohtaaminen on maaginen sattuma, josta kehkeytyy molemmille jotain merkittävää, vaikka kumpikaan ei harrasta tunnepuhetta. Susette tunnistaa Hermannin tarpeeksi outona hiipparina,  joka voisi mahdollisesti ymmärtää hänen outouttaan – tällaisia aarteita ei tule vastaan Punavuoren trendibaareista. Ystävyyden kehittyminen ei noudata minkään valtakunnan totuttua kaavaa, sillä molemmillakaan ei ole hajuakaan kaveritaitojen alkeista. Sielujen sympatia onkin pitkälti sanatonta.

Kuusisto on arjen ja sen outouttamisen mestari, joka onnistuu tekemään elämän suurista tragedioista siedettävää tai ainakin käsiteltävää. Teosta alkaa lukea koomisena pläjäyksenä, mutta sen kierrokset yllättävät viimeistään siinä vaiheessa, kun poistutaan Punavuoren mukavuusalueelta. Teos alkaakin puhua syvälliseen sävyyn äitiyden eri nyansseista, vastuusta, vastuuttomuudesta ja suoranaisesta rikollisuudesta. Vaikka aluksi luulisi, että Susette on teoksen ”päälääkärin” huomiota eniten tarvitseva kylähullu, lopulta huomio kiinnittyy Hermanniin ja hänen elämänmittaiseen hiljaiseen kärsimykseensä, johon ehkä olisi voinut löytyä ammattiapua, jos mies olisi osannut sitä etsiä. Susetten tarina on hervottoman tragikoominen, mutta Hermannin klassisen traaginen. Harvoin lukee näin hyytävää kuvausta äidin ja pojan suhteesta.

”Lapset ensin, sitten neuroosit”, on Hermannin lentävä lause saadessaan hoidettavaksi erikoisen vauvan. Vauvan hoidossa molemmat onnistuvat erinomaisesti, vaikka muu elämä onkin kaaoksessa. Teos herättää ajankohtaisia kysymyksiä vanhemmuudesta: kuinka esimerkiksi päihderiippuvainen äiti voi edelleen olla vastuullinen? Kuinka lapsen saaminen ja lapsen kanssa liikkuminen pakottaa ihmisen uudenlaiseen sosiaalisuuteen? Miksi ihmisestä yhtäkkiä tulee julkista riistaa, jos hän on liikenteessä lastenvaunujen kanssa? Kenellä on oikeus puuttua muiden lasten kasvatukseen? Missä menee hyväksytyn ja ei-hyväksytyn vanhemmuuden raja?

Kuusiston huumori saattaa olla liian mustaa joillekuille, mutta jos Hermannin ja Susetten meininki tuntuu muuten liian roisilta, teoksesta voi nauttia myös kielellisesti. Koin itse voimaantuvani suuresti näiden näennäisesti ”hullujen” päähenkilöiden matkassa, joilla heikkouksistaan ja vajavaisuuksistaan huolimatta oli paljon annettavaa yhteiskunnalle. Minulle teos toimi vahvimmin puheenvuorona mielenterveyskuntoutujien oikeuksien puolesta. Aion luultavasti käyttää tätä luovan kirjoittamisen opetuksessa erään erityisen ryhmän kanssa, jotka kamppailevat vastaavien ongelmien kanssa.

 

Greasy spoonien kuolemasta

Brittiläisen Jacqueline Wilsonin teokset kuuluvat ehdottomasti Nostalgiset nuortenkirjat-haasteeseeni, vaikka Wilson on ollut tuttavani vasta kymmenisen vuotta. Hänen yli 50 teoksen kokoelmastaan olen ainakin lukenut Tatuoidun äidin, Lola Rosen ja Cookien. Suurin osa teoksista on suunnattu esiteineille, mutta tuotantoon mahtuu myös perinteisempiä lastenkirjoja. Ennen lasten- ja nuortenkirjailijan uraansa Wilson oli Jackie-nimisen nuortenlehden toimittaja; lehti oli tietysti saanut nimen hänen mukaansa. Jackietäkin olen lukenut, kun itse olin teini, joten Wilson on saattanut piilovaikuttaa elämääni pidempään kuin luulenkaan.

Candyfloss (HarperCollins, 2006) kertoo Flora-nimisestä tytöstä, joka elää kahdessa kodissa. Äidin uusioperheellä menee taloudellisesti lujaa, kun taas yksinäinen isä pyörittää huonosti menestyvää, rasvaista lounaskahvilaa pakoillen voutia ja velkojijaan. Kun äiti ilmoittaa perheen muuttavan puoleksi vuodeksi Australiaan isäpuolen työn vuoksi, Flora alias Floss ei lämpene idealle, vaan vaatii saada jäädä kotikonnuille isänsä luo.

Isän hoivissa Flossin elämä ei ainakaan ole tylsää: he joutuvat lähtemään kahvilakodistaan evakkoon erään asiakkaan talonvahdiksi, pitävät aikansa fish and chips-autoa, joka kuitenkin palaa päreiksi snagaritappelun tuoksinassa. Isän ja tytön meininki muistuttaa vähän Roddy Doylen dublinilaismenoa teoksessa The Van. Vapaa-aikaa kaksikko viettää mieluiten kiertävässä tivolissa, jonka hattarakojun ruusuntuoksuiseen pitäjään isä ihastuu.

Teoksessa puhutaan köyhyyden, työttömyyden ja luokkaerojen lisäksi rivien välissä myös lukutaidottomuudesta – Flossin isällä kun on vaikeuksia täyttää työkkärin lomakkeita omaehtoisesti koulun jäätyä aikanaan kesken. Ainakin Wilsonin henkilöhahmot eivät ole liian sisäsiistejä. Olen aiemmin jupissut niiden karikaryyrimaisuudesta, mutta pitkän tauon jälkeen ihastuin taas hänen tapaansa puhua sosiaalisista ongelmista – kaunistelematta, mutta aina humoristisesti.

Voitte varmasti kuvitella, että muutettuaan isänsä rasvankäryiseen todellisuuteen Floraa aletaan kiusata koulussa. Entinen bestis Rhiannon jopa uhkailee häntä huostaanotolla, sillä tämän äiti on ilmaissut huolensa lapsen hyvinvoinnista. Flora alkaa nähdä sosiaalityöntekijöitä kaikkialla, erityisesti koulun porteilla odottamassa päivän päätöstä. Britannian luokkaerot näkyvät tässä julmina. Kun Floran äidin ja Rhiannonin perheet tekevät kaikkensa vaikuttaakseen poshilta, hänen uuden ystävänsä Susanin akateemiset vanhemmat asuvat hirveässä kaaoksessa ilman siivoojaa ja yrittävät parhaansa mukaan peitellä Oxford-koulutustaan ja yläluokkaisia puheenparsiaan tavallisilta ihmisiltä.

Tässä surraan myös persoonallisten kuppiloiden kuolemaa ja niiden korvaamista Starbucks-kahviloilla. Brittien suurta ruokaremonttia eli uutta tietoisuutta kasvisten ja hedelmien terveysvaikutuksista kommentoidaan myös kieli poskessa. Ihailen Wilsonin kykyä uida vastavirtaan yhteiskunnan paineissa ja antaa ääni niille lapsille ja nuorille, joita ei välttämättä ensimmäisenä huomata. Erityistä ihastusta herättävät myös Nick Sharrattin kuvitukset, joita ilman teoksia olisi vaikea kuvitella.

Helmiäisenvärinen tuska

Helvi Hämäläisen Kadotettu puutarha (WSOY, 1995) on ollut kuukausitolkulla yöpöytäni täkylukemistona, mutta tiheään aseteltu teksti ja pitkät lauseet ovat vieneet lukijansa unten maille pomminvarmasti. Nyt kokeilin lukemista pystyasennossa päiväsaikaan, jolloin pääsin jo parempaan tulokseen. Teos on skandaalinkäryisen Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa, joka sai odottaa kustantamista 43 vuotta WSOY:n halutessa välttää uutta myrskyä vesilasissa. Hämäläinen kirjoitti itsensä paitsioon ja unohdukseen paljastamalla lähipiirinsä kinkkisiä ihmissuhdekuvioita fiktiivisessä muodossa. Hän teki tosin loistavan comebackin 1990-luvulla, jolloin tämänkään tekstin kuvaama mielenmaisema ei enää järkyttänyt suomalaista yleisöä samalla tavalla kuin sen edeltäjä teki 1940-luvulla.

Kadotettu puutarha on perhedraaman lisäksi mainio sotaromaani, joka tutkii isänmaallisuuden ilmaisemisen luokkaulottuvuutta. Tapaamme kulturellin ja pidättyväisen Tohtorin ja hänen rouvansa Elisabetin, jotka ovat lähettäneet molemmat poikansa rintamalle. Pariskunnan Helsingin-kodissa majailee myös Tohtorin sisar Naimi erikoisen, egosentrisen miehensä Arthurin kanssa. Kaikki Suomen 1900-luvun kulttuurihistoriaa vähänkin tuntevat tietävät, että Arthurin hahmo on luotu loistavan Olavi Paavolaisen persoonasta, ja että Hämäläisen tapa kuvata entisen rakastajansa persoonaa ei ole kiltti. Arthurin natsihurmoksen vaihtumista äärivasemmistolaiseen puuhasteluun tutkitaan säälimättömästi.

Kadotettuja puutarhoja on kaksi: Arthur ja Naimi ovat menettäneet Kannaksen-huvilansa jo sodan alussa ja heti sodan päätyttyä tohtori ja Elisabet menettävät Porkkalan-kesäkotinsa uuden neuvostotukikohdan alueelle. Suuria tunteita käsitellään diskreetisti kuunliljapenkeillä ja perennojen edessä, siellä harrastetaan myös edistyneempää emotionaalista kiristystä. Kesäkoti elämäntapana on köyhtyneelle tohtorisperheelle ehdoton must, johon palataan heti kynnelle kyettyä. Kunnialliseen kesäasumiseen kuuluu ilman muuta myös kotiapulainen ja piano.

Elisabet-rouva on teoksen laajin hahmo, jonka naisellinen huolenpito, aistillisuus ja erotiikka ottavat kaikkialla helmiäismäisen asun. Hämäläinen ymmärtää Elisabetin naiiviutta ja moraalisen ylemmyyden tuntoja rakentaen hahmosta uskottavan aikansa porvarisrouvan kuvan – jos pilkkaa tai ironiaa on, se on kovin lempeää. Elisabet käy edelleen läpi miehensä yli kymmenen vuotta sitten tapahtunutta syrjähyppyä päivittäin, sillä rakkauden hedelmä Maaret on hänen ottotyttönsä. Isän identiteettiä pimitetään kasvavalta tyttäreltä viimeiseen saakka, mutta lopulta Elisabet päättää paljastaa tytölle heidän elämäänsä varjostaneen perhesalaisuuden.

Teoksessa tehdään paljon kuolemaa ja vietetään hautajaisia. Tohtorin ja Elisabetin Leo-pojan kaatuminen jatkosodassa on jo ennakoitavissa, ja pojan kuoltua Elisabet joutuu päivittämään käsityksiään isänmaallisuudesta. Hänen kokemansa menetys kun ei lopulta ole sen ylevämpää kuin Porkkalan kylän eukkojen. Perheen toinen poika Pekka ottaa rajusti välimatkaa vanhempiensa pikkusievästä sivistyksestä tuoden jopa perheen kesäkotiin ”sellaisen naisen” vierailulle. Elisabet kieltää talossaan banaalien sotaiskelmien kuten Eldjankajärven jään rallattamisen, sillä laulun tekstit iljettävät häntä. Romaani onkin täynnä kiinnostavia havaintoja helsinkiläisen sivistyneistön ja kansankulttuurin välisestä kuilusta.

Teoksen kielenkäyttö otti välillä nuppiin, ja jotkut päivälliskeskustelut tuntuvat koomisen teennäisiltä. Elisabet puhuu varhaisteini-ikäiselle Maaretille tämän isäänsä kohtaan osoittamasta ”aversiosta”. Välillä on kohtia, joissa kaikki adjektiivit ovat vierasperäisiä, eli kaikki on diskreettiä, barbaarista, pateettista tai banaalia. Keskustelut kärsivät ylenpalttisista kuvauksista, eli niitä on välillä vaikea seurata, kun sivuun mahtuu vain yksi tai kaksi repliikkiä.

Pidin teoksen tunnelmista ja liioitellusta dramatisoinnista, turhauduin välillä kerrontatekniikkaan ja pitkäpiimäiseen porvarilliseen ”hapatukseen”. Näissä parisuhteissa ja perheissä kun ei jätetty mitään asiaa analysoimatta puhki. Tekstiä dominoi neuroottisuus ja tietynlainen eettis-esteettinen ylemmyydentunne, joka nyt yli 60 vuoden viiveellä herättää varmasti monessa nykylukijassa hilpeyttä.