Dolly Partonia salakapakassa

Teos: Eli Åhman Owetz: Remonttikohde (HarperCollins Nordic, 2022)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Susanne on viisikymppinen vasta eronnut lapseton arkkitehti Tukholmasta. Eron tiimellyksessä hän on myös eronnut kaupunginarkkitehdin virastaan, ja ryhtynyt freelanceriksi. Melkoinen riskinotto alalla, jolla työmahdollisuudet ovat varsin rajallisia. Hän saa ensimmäisen toimeksiantonsa Grevingen uneliaasta pitäjästä, joka on joskus muinoin rakentunut kenkäteollisuuden ympärille. Näinä päivinä Grevinge on pääasiallisesti koti työttömille, eläkeläisille ja pitkäaikaissairaille.

Hans Lindgren on jo 70-luvun lopulla suljetun kenkätehtaan nousukasmainen perijä, jonka omat parhaat ajat ovat sijoittuneet muutamaan 80-luvun purjehdusretkeen, jolla oli mukana kuninkaallisia. Vanhoilla päivillään hän on palannut asumaan suvun kartanoon, ja suunnittelee konferenssihotellin perustamista vanhan tehtaan tiloihin. Aluksi Susanne vaikuttaa innostuneelta hankkeesta, joka vaikuttaa tarpeeksi mittavalta toimeentulon näkökulmasta.

Paikalle päästyään hän saa kuulla, että hanke tulisi johtamaan useamman pientuloisten vuokratalon purkamiseen, ja ehkä jopa vastuu viestin viemisestä vuokralaisille sälytettäisiin hänelle. Tietoa pitäisi kuitenkin pimittää heiltä viime hetkeen saakka. Kun hän muuttaa väliaikaisesti samalle raitille vanhan osuuskaupan yläkertaan, hän alkaa tutustua häätöuhan alla oleviin paikallisiin.

Lisäksi toimeksiantajan odotukset ovat pahassa ristiriidassa Susannen esteettisten standardien kanssa. Hän kokee, ettei herra Lindgren arvosta hänen ammattitaitoaan. Samaan aikaan mies on vanhan koulun sovinisti, jonka juhlissa tarjoilijat pukeutuvat pikkumustiin, valkoiseen esiliinaan ja hilkkaan. Rouva Lindgren vaikuttaa lähes tahdottomalta kulissien ylläpitäjältä.

Ysikymppinen Ingegerd on asunut samassa asunnossa koko aikuisikänsä, nelikymppinen poikamies-Connie tienaa elantonsa talojen huoltomiehenä. Connie pitä Ingegerdiä varaäitinään, sillä tämä on joskus ollut pojan hoitotäti. Naapuruston jengi tapaa viikonloppuisin naapuripariskunnan salakapakassa, jossa emäntä viihdyttää kävijöitä laulamalla Dolly Partonin hittibiisejä.

Susannan miesasiat ovat suloisesti rempallaan. Hänen on ollut pakko laittaa hippimies Jan Anders telakalle, koska miehen muka-liberaali elämäntapa on alkanut rasittaa häntä. Hän tuntee outoa vetoa Connieen, mutta pitää suhteen mahdollisuutta epäsopivana ikäeron vuoksi. Connie käyttäytyy itsekin varsin siveästi, ja hänellä on jotain sutinaa paikallisen yh-äidin kanssa.

Kirjassa käydään paljon kirppareilla ja antiikkiliikkeissä. Pidin paljon näistä kuvauksista, koska niissä leveään elämään tottunut keski-ikäinen nainen palaa sellaisiin elementteihin, jotka ovat joskus aiemmin tuottaneet hänelle iloa. Aarteiden metsästys pienellä rahalla on kuulunut omaankin elämääni, mutta juuri nyt yritän olla hankkimatta yhtään mitään.

Ei tämä ollut elämää suurempi tarina, mutta chicklitin genressä reittaisin tämän parempaan päätyyn. Maalle muuttavan yksinäisen naisen saaga kolahti juuri nyt henkilökohtaisista syistä, joten saatan hyvinkin katsoa, olisiko kirjailijalla muitakin maaseudulle sijoittuvia romaaneja. Kovin vahvoja maalaisromanttisia viboja en romaanista saanut, vaan teos oli hyvä kombo komiikkaa ja realismia.

Kahden kartanon huoltovastuusta

Teos: Enni Mustonen: Kasvattitytär (2023)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 1774 seitsentoistakesäinen Hedda Nora Lilliehöök on tiukan paikan edessä: hänet lähetetään emännöimään Frugårdin kartanoa Mäntsälässä, koska kartanon iäkäs emäntäpiika Brita on saanut slaakin. Hedda Nora on Johannesbergin kartanon kasvattitytär, joka on lähetetty maahan Ruotsista. Anders-eno ja Hedvig-täti ovat kasvattaneet tyttöä kuin omaansa, vaikka tytön äitikin on edelleen elossa. Äidillä ei kuitenkaan ole varaa kasvattaa lastaan säädyn vaatimusten mukaisesti.

Frugård on ollut pitkään vailla varsinaista pitäjää. Emäntäpiika Brita on pitänyt palveluskunnan kurissa ja nuhteessa, mutta tämän sairastuttua piiat ja rengit ovat alkaneet niskoitella ja varastella. Tiluksilla asuu myös mieleltään epävakaa Johan-setä, josta ei ole kartanon isännäksi. Tilanne kartanolla on kaoottinen, ja moni pyrkii hyötymään siitä.

Hedda Nora ei ole mikään eilisen teeren tyttö talousmamsellina, mutta se ei ole tulevaisuus josta hän on haaveillut. Pestinsä aikana hän ihastuu Ottoon, joka on kaukainen sukulainen ja hyvässä asemassa merivoimissa. Hän saa luvan ryhtyä kirjeenvaihtoon miehen kanssa, mutta miehen nousujohteinen ura ei lupaa hyvää naima-aikeille. Mistä sitten löytyisi uusi kosija, ja voiko naimisiin mennä, jos ei ole rakastunut sulhaseen?

Enni Mustonen aloittaa tällä teoksella uutta sarjaa, joka tarjoaa muutakin kuin kartanoromantiikkaa. Omaan makuuni kirjassa oli vähän liikaakin realistista arkisten askareiden kuvausta, mutta sain kyllä hyvän kuvan tuon ajan vanhusten kotihoidosta. Pottatuolit ovat olleet kätevä ratkaisu alle laskevien tapauksessa, kun aikuisten vaippoja ei vielä oltu keksitty. Kirjassa pyörii myös useampia vajaamielisiä vahdittavia, jotka tuovat tarinaan ripauksen groteskia kauhua.

Pidin kirjan miljöistä ja tunnelmakuvista paljonkin, mutta teoksen juoni tuntui hieman liian ennalta-arvattavalta. Tosin tämän tyyppisissä sarjoissa ensimmäisessä osassa usein vasta pohjustetaan tulevaa. 1700-luku ei ehkä ole oma suosikkiaikakauteni, mutta tämän teoksen kautta oli hauska pohtia tuon ajan elämän reunaehtoja. Ison vihan seurauksiin viitattiin monta kertaa, ja lukija pystyy eläytymään muun muassa kalliiden pahvipapujen piilottamiseen, ja niiden säännöstelyyn vieraiden tullessa kylään.

Kirjassa päädytään lopulta viettämään häitä, ja huoh, kaikesta pukuloistosta huolimatta en kadehtinut tuon ajan morsiamen osaa. Pukeutuminen ja riisuutuminen on käynyt työstä, eikä kaikista vaatekappaleista ole päässyt ulos käteväkään emäntä omin voimin.

Ehkä kirjassa parasta oli se, ettei siinä toisteta kaikkia romanttisen historiallisen fiktion kliseitä ja rooliodotuksia. Pidin myös helpottavana sitä, ettei tässä sarjassa vilissyt aikansa merkkihenkilöitä samalla tavalla kuin aiemmassa Sivustakatsojan tarinoissa. Sillä vaikka tuo sarja oli viihdyttävä, koin sen myös rasittavaksi siksi, että sen hahmoissa oli liikaa julkkiksia.

Kun muurahaiselle kasvaa siivet

Teos: Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme ( WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Marokkolaisen Bellagen suvun saaga jatkuu toisessa osassa Leila Slimanin teoksessa Katsokaa kun tanssimme. Teoksessa liikutaan Meknesin kaupungissa ja sen läheisellä sukutilalla, ja toisaalla Strasbourgissa, jossa nuori Aisha Bellage on suorittamassa lääketieteen opintojaan.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen maatilan tytär Mathilde rakastui marokkolaisen Aminiin, joka oli palvelemassa sotilaana Ranskan armeijaa toisen maailmansodan aikana. Nuori pari päätyi perustamaan perhettä miehen synnyinseuduille Marokkoon, ja Aminista tuli vauraan agronomi, jolla oli paljon visioita maansa maatalouden uudistamiseksi. Toinen osa sukudraamasta alkaa vuodesta 1968, jolloin pariskunta on jo keski-ikäisiä yhteiskunnan pilareita. Mathilde pitää kutsujen järjestämisestä paikallisille Rotary Clubin jäsenille, ja haaveilee omasta uima-altaasta. Aminilla taas on haasteita piilotella sivusuhteitaan perheeltään, sillä Meknesissä kaikilla seinillä on korvat.

Nuori Aisha kipuilee kahden maan kansalaisuutensa välillä. Kesälomien vietto Marokossa tekee nuoren naisen tietoiseksi kahden sivilisaation kulttuurieroista. Koulutetuista lääkäreistä on huutava pula kotiseudulla, mutta silti Aisha ei ole toivottu vieras joka sairastuvassa. Bellagen perheen tyttären opintomenestykselle ollaan myös kateellisia, eikä konservatiivisessa maassa tunnu muutenkaan olevan paljoa tilaa hengittää.

Ranskassa opiskelutoverit käyttävät paljon aikaa keskusteluun Karl Marxista, ja pitävät marokkolaisen rikkaan perheen tytärtä lähes luokkavihollisena. Aishan on vaikea yhtyä tovereidensa kapinahenkeen, koska hän ei ole saanut kotimaassaan minkäänlaista yhteiskunnallisen tiedostamisen siementä. Kotona vanhemmat ovat neuvoneet Aishaa pitämään matalaa profiilia äidin kotimaassa. Pian Aisha kuitenkin kokee olevansa marokkolaisen sananlaskun muurahainen, jolle kasvaa siivet – olio, jonka haaveilla on erityinen Jumalan kirous.

Aishan pikkuveli Selim taas on villimpi tapaus, joka ei jaksa keskittyä opintoihin ja omaa sairaalloisen kiinnostuksen aseisiin. 18-vuotiaana hän ryhtyy vaaralliseen salasuhteeseen tätinsä Selman kanssa, joka on boheemi yksinhuoltaja Meknesin laitakaupungilla. Tämä juonenkäänne tuntui hurjalta, vaikka se ei ollut ensimmäinen lukemani vastaavantyyppinen insestin kuvaus, joka on sijoittunut islamilaiseen maailmaan.

Romaanin seksikkäimmät kohtaukset sijoittuvat tietysti legendaariseen Casablancaan, jossa Aisha viettää aikaa itseään radikaalimpien paikallisten nuorten ystävien loma-asunnolla. Tuolla hän rakastuu Mehdiin, jonka suhde naiseen on omistautuvan ehdotonta. Slimani ei maalaa pelkästään kaunista panoraamaa Marokon hiekkarannoista, vaan tarjoaa myös kriittisiä silmäyksiä maan turismin historiaan.

Yksi episodi turismin historiassa oli länsimaisen hippiliikkeen rantautuminen Marokon kalastajakyliin. Selim päätyy haahuilemaan yhdessä tällaisessa yhteisössä, ja sulautuu hyvin joukkoon puoliksi eurooppalaisten geeniensä johdosta. Hippien juhlissa on mahdollista bongailla kansainvälisiä kuuluisuuksia kuten Jimi Hendrix. Elämäntapa tuntuu kuitenkin Selimistä varsin vieraalta, mutta hän kerää yhteisössä merkittäviä kokemuksia.

Tanssilla ja musiikilla on keskeinen rooli juonen pyörityksessä, tosin tässä perehdytään enemmän länsimaisen musiikin fanitukseen kuin paikallisiin perinteisiin.

Pidin sarjan aloitusosaa vähän liiankin perinteisenä ja konventionaalisesti kerrottuna historiallisena romaanina, mutta kakkososa tuntui astetta jännittävämmältä tarinalta. Juuri nyt teos tarjosi myös täsmälääkettä orastavaan matkakuumeeseen, ja varsinkin Marokon kaupunkien historiallisten alueiden estetiikka alkoi taas kummasti kutsua minua puoleensa. Hammamien höyryt ja loputtomat mosaiikkiseinät, siinä maailmassa uskoisin sieluni lepäävän mainiosti.

Aikakaudesta, jolle en kaipaa

Teos: Ella Laurikkala: Rajalat (Saga Egmont, 2023)

Äänikirjan lukija: Mili Kaikkonen

Kirjoja elämästä narsistisen puolison rinnalla olen tainnut lukea vähän liikaa, eikä teema kuulu varsinaisiin ykkösintresseihini. Sen sijaan Ella Laurikkalan tuoreessa sukudraamassa Rajalat minua kiinnosti 1980-luvun ajan henki, ja päähenkilön toimittajan työn kuvaus. Olen lukenut Laurikkalalta pari teosta aiemminkin, ja huomannut, että hän on monipuolinen kertoja.

Romaanissa kolmikymppiset Marja ja Keijo kohtaavat 1970-luvun lopulla Lahdessa. Marja on maakuntalehden toimittaja ja tuore leski, Keijo on eronnut kahden lapsen isä. Pariskunnan suhde lämpenee nopeasti, ja häitä vietetään jo muutaman kuukauden päästä ensi kohtaamisesta. Keijo on menevä liikemies, jolla on paljon työmatkoja maakunnissa. Myös Marja ottaa työnsä vakavasti, niin vakavasti, että Keijo on mustasukkainen hänen kaikista miespuolisista kollegoistaan ja muista yhteistyökumppaneista. Jopa kaupunginjohtaja on epäiltyjen rakastajien listalla.

Ulkomaailmalle he ovat tyypillinen menestyvä pariskunta, joita voisi luonnehtia tuon ajan kielellä jupeiksi. Kulissien takana on toinen todellisuus, jossa miehen mielialat dominoivat koko perheen arkea. Keijo on samalla mustasukkainen ja uskoton, hurmuri ja vaimonhakkaaja. Marja kokee onnea liitossaan yllättävän pitkään, mutta mies alkaa näyttää todellisia kasvojaan muutaman vuoden sisällä.

Laurikkala antaa äänen myös Keijolle, ja tämän lisäksi kertojan ääniä on joillain pariskunnan sukulaisilla. Kyseessä on melko perinteinen sukudraama, jossa vietetään monia perhekeskeisiä juhlia porvarillisissa kulisseissa. Marjan lähipiirissä naiset ottavat toisistaan mittaa muun muassa lautasliinojen esille panossa, ja hyvän naisen kunnia piilee siivouskaapin täydellisessä järjestyksessä. Ja vaikka Marja on opiskellut tiedotusoppia punaisella Tampereella, hän kokee tarpeelliseksi silittää miehensä paidat myös niille keikoille, joilla tämä lähtee yksin tansseihin pyörittämään vieraita naisia.

Miehisen itsetunnon ja seksuaalisen rehentelyn näkökulmasta tämän romaanin Keijo Rajalan hahmossa tuntui olevan jotain yhteistä reaalimaailman Panu Rajalan kanssa, vaikka Panu Rajala ei ollut liitoissaan väkivaltainen ja edusti sivistyneempää maailmaa. En tosin usko, että sukunimen valinta viittaa tietoisesti reaalimaailman Rajalaan, vaan pariskunnalle on valittu joku tyypillinen, mitäänsanomaton nimi.

Kirjassa kuvataan aikakautta, jolloin miehillä on ollut mahdollisuus ottaa loputtomia vapauksia suhteessa vaimoihinsa. Kieltämättä minua ahdisti kirjan henkilöiden edustama arvomaailma, jossa heteronormatiivisuus johtaa ahtaisiin roolimalleihin ja kaavamaisiin pariskuntailtoihin. Kirjan henkilöille ainoa äärimmäisen vapauden vyöhyke on ruotsinlaiva, jolla varatut seminaarimiehet ja risteilynaiset käyvät kokeilemassa kepillä jäätä unohduksen aalloilla.

En kaipaa tässä romaanissa kuvatulle kasarille, mutta pystyin nauramaan monille tuon aikakauden ilmiöille. Pidin tästä kirjasta eniten epookkiromaanina, mutta en erityisesti ihastunut Marjan henkilöhahmoon. Työelämän kuvaus oli mielestäni osuvampaa kuin epäonnisen avioliiton. Tosin maakuntalehden toimituksessa kollegoilla on hyvin samansuuntaista oirehdintaa kuin Keijolla, ja varsinkin työpaikkaromanssien kuvaus oli räävitöntä. Kirjan kielenkäyttö on korostetun kansanomaista ja juurevaa, ja varsinkin miehet puhuvat seksistä harvinaisen alatyylisesti.

Kyseessä on trilogia, jossa Marjan elämän vaiheita seurataan epäonnisen avioliiton päättymisen jälkeenkin. Kovin helposti hän ei taida päästä eroon lipevästä Don Juanistaan, joka tuntuu pitävän kaikkia naisia, joihin hän on joskus koskenut, yksityisomaisuutenaan.

Vaikka kirjassa kuvataan parisuhdeväkivaltaa ja henkistä pahoinvointia, kyseessä ei ole erityisen rankka matka narsistisen mielen lonkeroihin. Luultavasti jokainen lukija voi tunnistaa omasta lähipiiristään ainakin yhden Keijo-hahmon, eli koin, että teos kuvaa persoonallisuushäiriöiden yleisyyttä. Maailma on ehkä muuttunut siihen suuntaan, että meillä on nykyään suurempi sanavarasto keskustella narsismista. En kuitenkaan usko, että keskustelu aiheesta saa ilmiötä poistumaan. Parisuhteisiin liittyvät sukupuolitetut roolit elävät jatkuvaa muutosta, joten näinä päivinä on vaikea kuvitella nuorten naisten suostuvan tässä romaanissa kuvatun vaimon rooliin. Näinä päivinä tosin tasa-arvo mahdollistaa myös naisten ottavan Keijon kaltaisia vapauksia parisuhteessa.

Yksi kiinnostava teema kirjassa oli tuon ajan terapiakulttuuri. Narsistinen Keijo suostuu pariterapiaan vaimonsa vaatimuksesta, ja he onnistuvat jopa nauramaan ensimmäisen terapeutin maneereille. Terapiassa käynti tuntuu molemmista lapselliselta, mutta kiltti Marja ei keksi muutakaan keinoa yrittää pelastaa henkitoreissa viruvaa liittoaan.

Luin kirjan sujuvasti ja viihdyin tarinan parissa, mutta en ole varma, kuinka paljon tulen muistamaan sen sanomasta huomenna. Teoksen loppu yllätti kyllä, ja jätti sopivan cliffhangerin, jonka vuoksi on mahdollista, että jatkan joku päivä kirjasarjan seuraamista.

Naapurintytön kanssa maailmalla

Teos: Elina Hirvonen: Katri Helena (Johnny Kniga, 2023)

Äänikirjan lukija: Katri Helena

Nuoruuteni mielenmaisemaan on kuulunut olennaisesti Katri Helena, vaikka hänen musiikkinsa ei varsinaisesti kaltaistani kasariteiniä puhutellut. Asuin kuusi vuotta Jyväskylän maalaiskunnan Palokassa, ja rivitaloiltamme oli näköyhteys kuuluisan laulajan residenssiin Alvajärven toiselle rannalle. Me emme kiikaroineet hänen pihaansa, ja muutenkin koin, että hänen perheensä sai elää rauhassa tuolla kylällä -tai ainakin niin rauhassa, kun oli mahdollista. Tuohon aikaan Katri Helena eli ruuhkavuosia kolmen lapsen äitinä, eikä hänen uransa ollut parhaassa nosteessa. Joka nurkan takana ei ollut Seiska-lehden paparazzeja kuvaamassa perheen kauppareissuja.

Elina Hirvonen on kirjoittanut hittikirjan laulajasta, jonka yksityiselämä on ollut paljon tapetilla. Moni meistä tuntuu tietävän Katri Helenan elämästä paljon, mutta median antama kuva on aina johonkin suuntaan vinoutunut. Myös Katrilla itsellään on ollut paljon työstettävää sen minuuden kanssa, joka jää julkisen kuvan ulkopuolelle. Hän on elänyt hurjan rikkaan ja myös traagisen elämän, jonka menestys on ollut täysin riippuvainen mediajulkisuudesta. Eniten itseäni on ärsyttänyt hänen miessuhteidensa jatkuva ruotiminen lehdissä.

Tässä teoksessa Katri Helenan tarina nivoutuu yleisempään historiaan (myös maailmanhistoriaan), ja kirjassa puhutaan raikkaalla tavalla politiikasta. En ole koskaan pitänyt Katri Helenaa kovin poliittisena henkilönä, mutta hän on kasvanut Tohmajärvellä Värtsilän kylässä varsin vasemmistohenkisessä ympäristössä. Rajaseudulla vasemmistolaisuus on enimmäkseen merkinnyt maltillisen sosialidemokratian kannatusta, koska rajan takana elävä naapuri oli seudun ihmisille todellinen uhka. Kuulosti siltä, että Katrin vanhemmat ovat olleet hyvinkin perillä poliittisista suhdanteista, ja että hän on kasvanut kodissa, jossa politiikasta on keskusteltu avoimesti. Kiinnostavaa kirjassa olikin vasemmistosympatioiden ja yksityisyrittäjyyden risteymä, ja tästä positiosta lähtevä ymmärrys maallisesta menestyksestä. Hänelle itselleen tärkein poliittinen aate on ollut rauhanaate, ja omassa tuotannossaan hänellä on muutamia merkittäviä käännösbiisejä, jotka vastustavat sotaa. Puoluepoliittisesti hän on toiminut lähinnä pressanvaalien aikaan Mauno Koiviston kampanjassa.

Toinen keskeinen juonne teoksessa on henkisyys tai hengellisyys. Sitä käsitellessä koin oppivani eniten Katri Helenasta yksityishenkilönä. Katri menetti miehensä ja poikansa aivan liian nuorina sydänsairaudelle, joka ilmeisesti oli perinnöllinen. Hänellä on ollut vahvaa enteilyä ja näkemistä läheisten kuoleman ympärillä. Tämän kirjan luettuani olen myös alkanut kuunnella Katrin biisien sanoituksia uudella korvalla. 1990-luvulla en lämmennyt hänen hittibiiseilleen kovinkaan suuresti, mutta vuonna 2023 kuuntelisin mielelläni laulua ”Anna mulle tähtitaivas” kirkossa.

Kolmas keskeinen kirjan opetus liittyy tyttöjen väliseen ystävyyteen. Ehkä teoksen voimauttavin episodi liittyy Leidit-konserttikiertueeseen, jossa esiintyi Katri Helenan lisäksi Paula Koivuniemi, Lea Laven ja Marion Rung. Katri toteutti tätä hanketta ollessaan jo jotenkin sukset ristissä Panu Rajalan kanssa. Rajala ei tuntunut kunnioittavan myöskään muita Leidejä, vaan suhtautui myös heihin predaattorisen isäntämiehen elkein.

Kirjassa matkustellaan paljon maailmalla. Vaikka Katri Helenan ura on enimmäkseen keskittynyt Suomeen, oli hänellä 70-luvulla nostetta myös ulkomailla. Poliittiseen historiaan liittyy myös keikkailu DDR:ssä, ja tutustuminen tavallisten ihmisten elämään tuossa maassa. Kuvaukset Japanista ja Kanadasta tuntuivat hyvin läheisiltä, ja pystyin varsinkin elämään hyvin mukana niillä keikoilla, joita hän on vetänyt Ontarion siirtolaisyhteisöissä.

Äänikirjan toteutuksessa on paljon spontaania laulua, ja pidin muutenkin Katri Helenaa todella taitavana äänikirjan lukijana. En ehkä olisi jaksanut lukea tätä kirjaa painotuotteena, mutta saatan hommata sen isälleni, joka on Katrin ikätoveri.

En ole tainnut kertoa blogissani räpiköinnistäni Vesa-Matti Loirin elämäkerran kanssa. Vaikka itse olen kokenut Loirin musiikin äärellä syvempää kuuluvuutta, niin en oppinut kirjan kautta mitään uutta hänestä. Katrin kirjan kautta opin näkemään myös omaa henkilöhistoriaani uusin silmin, koska siinä on onnistuttu yhdistämään poliittinen, historiallinen, henkinen, yksityinen ja julkinen.

Tiedostavan nuoruuden läpileikkaus

Teos: Kati Tervo: Tyttö joka olin (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1960-70-luvulla eläneiden nuorten aikuisten muistelmista varsinkin poliittisen tiedostamisen näkökulmasta. Tätä kirjallisuutta on saatavilla paljon, ja suurin osa siitä on varsin raskassoutuista tilintekoa taistolaisliikkeen henkisestä perimästä. Kati Tervo (s.1954) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka on ollut liikkeen vaikutuspiirissä, mutta ei sen sisäpiirissä. Kirjassaan hän kuvaa enemmän nuoren naisen identiteetin etsintää kuvataiteiden parissa. Poliittisen kodin hänkin löysi vasemmalta, mutta sen merkitys ei ole tässä muistelmateoksensa keskiössä. Hän kertoo kannattaneensa Ele Aleniuksen eurokommunistista linjaa, mutta teos ei ole leimallisesti ainakaan puoluepoliittinen muistelma.

Tervo vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Espoossa porvarishenkisessä kodissa, joka ei kuitenkaan ollut erityisen rikas. Hänen isänsä oli sotaveteraani, äiti lotta, ja hänellä oli aikuinen veli, joka oli jo perheellinen. Kasvuympäristö oli materiaalisesti turvattu ja henkisesti epävakaa, sillä perheen isä oli käytökseltään arvaamaton. Nuori Kati oireili psyykkisesti teininä, jäi keskikoulussa luokalleen, eikä jaksanut ajatella lukio-opintoja. Tämän sijaan hän löysi paikkansa Vapaassa Taidekoulussa, ja kävi töissä muun muassa Arabian tehtailla.

Kirjassa kuvataan 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun teinien bilettämistä, seksuaalista etsintää ja psyykkisiä ongelmia avoimesti ja kursailematta. Kirjan nuorista suurin osa on ns. kilttejä perhetyttöjä, mutta kyllä maar he osaavat järjestää villejä kotibileitä, väärentää henkkareita ja asioida Alkossa jo 15-vuotiaina. Vapauden vyöhykkeinä toimivat myös kesälomien harrastekurssit maaseudun opistoilla. Nuori Kati löytää henkireiäksi Oriveden Opiston, jonka taidekursseilla on varsin boheemi meininki. Kati kuuluu kuitenkin niihin onnekkaisiin, jotka pystyvät lopettamaan kolmen viikon taidekurssin pontikankatkuisen ryyppyputken kuin seinään, ja siirtymään takaisin vähemmän päihdehuuruiseen arkeen. Monella hänen lähipiiristään on vakavia päihdeongelmia jo parikymppisenä.

Teos on varsin moniulotteinen, eli se tarjoaa ajattelemisen aihetta eri tyyppisille lukijoille. Sitä voi lukea nuoren naisen kasvukertomuksena, kuvauksena psyykkisistä ongelmista ja parisuhdeväkivallasta, taidehistoriallisena pläjäyksenä tai 70-luvun aikamatkana. Itse koin kuvaukset taiteen opiskelemisesta omaperäisimpinä, kun taas tunnustan, etten oppinut paljoakaan uutta 70-luvun politiikasta tai muusta ajan hengestä. Juuri taideopiskelijan näkökulma innoitti minua myös muistelemaan Tervon aiempaa romaania Ellen Thesleffistä ( Iltalaulaja, 2017), joka on jäänyt mieleeni harvinaisen elävästi. Nyt tämän teoksen luettuani ymmärrän paremmin Tervon motiiveja kirjoittaa tuo taidehistoriaan syvään sukeltava teos.

Kirja on varsin tiivis ja helppolukuinen, eli minulle se tarjosi yhden pidennetyn iltapäiväkahvituokion. Nykyään kuuntelen lyhyempiä äänikirjoja kuin radio-ohjelmia, ja vinhasti nopeutettuun tahtiin siinä tapauksessa, jos aihepiiri vaikuttaa tutulta ja helposti lähestyttävältä. Tätä kirjaa suosittelen varsinkin sellaisille lukijoille, jotka kärsivät lukujumista tai jotka ehtivät lukemaan vain lyhyitä hetkiä viikossa.

Kolmen autokartanon kupeessa

Teos: Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa (Crime Time, 2023)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Komisario Koskis-sarjan 28. osa julkaistiin viime viikolla, ja hotkaisin sen ennen pääsiäistä parissa päivässä. Sen nimi muistutti minua vähän Perussuomalaisten sloganista. Ja koska persut voittivat vaaleissa ja minua v-tutti kuin pientä eläintä, niin suhtauduin kirjan nimeenkin vähän penseästi. Sen kuitenkin tiedän, ettei Koskis-sarjassa puhuta paljoa politiikkaa muuten kuin identiteettipolitiikan tasolla (tasolla kannanotot fillarointiin, ratikkaan, ruokavalioon ja muihin kuluttamiseen liittyviin valintoihin). Luulen, että tästä sarjasta voi nauttia kuka tahansa katsomatta puoluekantaan, joten annettakoon Seppo Jokiselle tämä nimeäminen anteeksi.

Teos alkaa komeasti omilta nykyisiltä nurkiltani, Rantaperkiöstä, jossa sijaitsee moni käytettyjen autojen liike. Siinä seikkaillaan myös aivan oman taloni nurkilla, Rantaperkiön kentän kupeessa, joten pääsin tarinaan sisään varsin jouhevasti. Yksi tarinan päähenkilöistä on eläköitynyt autokauppias Rauli Rantavaakko, joka on aikanaan ollut Koskisen inttikaveri. Raulilla on kolme poikaa, jotka pyörittävät isoisän aloittamaa perheyritystä kolmessa eri pisteessä Pirkanmaalla.

Raulin isä tekee kuolemaa hoitokodilla, ja ennen kuolemaa hän haluaa tunnustaa aviottoman lapsen isyyden. Perintökuvioihin saapuu mutkia, joista varsinkin Raulin pojat ovat varsin pahoillaan. Pojilla on keskenään riitoja, ja varsinkin Ikaalisissa sijaitsevalla toimipisteellä menee huonosti. Koskinen päätyy konsultoimaan Raulia elämän kriisin keskellä, koska he ovat vanhoja armeijakavereita. Näin tehdessään hän kuitenkin melkein saa taas varoituksen virkavirheestä, koska hän ei tunnetusti osaa aina erottaa työaikaa vapaa-ajasta.

Teoksessa etsitään palkkamurhaajaa, ja henkilöä, jolla on varaa hoitaa tappaminen paatuneita rikollisia rekrytoimalla. Autokauppoihin liittyy koronakriisin aikana monenmoista uutta kansainvälistä kytköstä, ja varastettuja autoja tuodaan maahan nyt enemmän Saksasta kuin Itä-Euroopasta. Hämäräbisneksissä pyörii monia Koskiselle aiemmin tuttuja naamoja.

Yksityiselämän puolella Koskinen on eronnut kollegastaan Ulla Lundelinista, myynyt talonsa Nekalan Sirppitiellä ja joutunut muuttamaan väliaikaisesti POLAMK: in opiskelija-asuntolaan. Ulla Lundelin on valinnut isoäitiyden ja palannut Hämeenlinnaan, jossa Koskinen ei voi kuvitella asuvansa. Eniten pidin kirjassa Ullan autistisen lapsenlapsen Lulu Ulpukan räppinumerosta, joka toi teokseen hieman maagista poljentaa.

Teos ei ollut Koskis-sarjan dynaamisin osa, mutta täyttä tykitystä ei voida odottaa jokaiselta osalta sarjassa, joka on jatkunut 1990-luvulta saakka. Sarja varmasti vetoaa moniin autenttisella kodikkuudellaan, ja sen pitkäaikaiset fanit voivat sen kautta peilata omaa ikääntymistään. Itselleni sarja on tarjonnut ikkunan dekkarin kirjoittamisen menetelmiin, joista Jokisen menetelmä tuntuu kiehtovan eksoottiselta.

Kirjastoissa totalitarismin aikaan

Teos: Celeste Ng: Kadonneet sydämemme (Gummerus, 2023)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Viimeinen pääsiäisloman teokseni oli Celeste Ngn uusi dystooppinen teos Kadonneet sydämemme. Teos sijoittuu Yhdysvaltojen lähitulevaisuuteen mielenmaisemaan, joka tuntuu pelottavan todelliselta. Kirjaa on syystäkin verrattu Margaret Atwoodin teokseen Orjattaresi, mutta Ng rakentaa muuttuvaa maailmaa vielä arkisemmista materiaaleista ja pienemmin elein kuin Atwood.

Romaanin päähenkilöt on 12-vuotias poika Bird, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa Massachusettsin Cambridgessa yliopiston kampuksen nuhjuisessa asuntolassa. Perhe on joutunut luopumaan talostaan ja puutarhastaan, ja muuttamaan seitsemännen kerroksen kaksioon, jossa on vain minimaaliset varusteet. Isä muistaa muistuttaa poikaansa siitä, että he ovat edelleen asumisen suhteen onnekkaita, ja siksi heidän on pidettävä matalaa profiilia, jotta voisivat pitää asuntonsa.

Isä Josh on joskus ollut professori, mutta uudessa maailmassa hänet on delegoitu yliopiston kirjaston hyllyttäjäksi. Äiti Margaret on viety perheen kodista turvasäilöön tuntemattomaan paikkaan. Hän on ollut radikaali runoilija, jonka kokoelmista ei enää ole mitään jälkeä uudessa maailmassa. Tuossa maailmassa kaikki kiinalaistaustaiset ovat potentiaalisia terroristeja, ja Birdin äiti on kuulunut epäilyttävien toisinajattelijoiden kärkikastiin.

Uudessa maailmassa lastensuojelusta on tullut voimakas ase toisinajattelua vastaan. Birdin paras ystävä ja luokkakaveri, juutalaistaustainen Sadie tulee sijoitetuksi tytön äidin uppiniskaisuuden vuoksi. Koulussa on jo totuttu siihen, että luokalta katoaa oppilaita, eikä heidän lähtönsä syistä kerrota. Koulussa pyritään aukottoman yhtenäiskulttuurin luomiseen, ja opetuksessa painottuu ”kunnon kansalaisuus”. Kaikenlaista oma-aloitteista tiedonhakua pidetään lapsille haitallisena, ja näin ollen kirjastot ovat olleet ensimmäisiä leikkauksien kohteita.

Uusi totalitäärinen valtio on keksinyt pehmeitä keinoja olla julma: kirjoja ei polteta roviolla, vaan niistä jalostetaan vessapaperia. Kansalaiset voivat osoittaa kunnollisuuttaan lahjoittamalla varoja yhteisöjensä naapurivartioille. Kaikkialla on isänmaallisia julisteita ja sloganeita, jotka muistuttavat kuuliaisuudesta ja valppaudesta. Naapureita ei tarvitse kannustaa ilmiantamaan toisiaan.

Birdillä on edelleen mahdollisuus käydä isänsä työpaikalla, jossa hän käy etsimässä kiellettyjä japanilaisia kansansatuja kissoista. Kissasadut tuovat helpotusta äidin ikävään, mutta koulussa tähän kiinnostuksen kohteeseen suhtaudutaan penseästi. Aasialaisia satuja on vielä saatavilla tutkimuskäyttöön, mutta koulujen opetusohjelmista on pyritty eliminoimaan itäisen Aasian kielet ja kulttuurit. Äidin runokokoelmista ei löydy jälkeäkään edes kirjaston varastosta tai tutkijoiden suljetulta osastolta. Bird riskeeraa paljon visiitillään isänsä työpaikalle, mutta hänen tarpeensa löytää todisteita äidin olemassaolosta jyrää yli arkijärjen.

Lopulta Bird ja Sadie lähtevät karkuteille etsimään kadonneita äitejään. Hatkareissulla he löytävät ”kreivittären”, joka on ollut Margaret Miun merkittävä ystävä jo ennen Birdin syntymää. Birdin vanhempien rakkaustarina sijoittuu aikaan, joka muistuttaa paljon Donald Trumpin aikakautta. Kiinalaisamerikkalaisen yhteisön kuvauksiin on taas ympätty elementtejä jopa yli sadan vuoden ajalta. Kiinnostavinta olikin lukea siitä, miten tietynlaisesta kulttuurisesta itseilmaisusta on tullut poliittisesti epäilyttävää. Kirjan Bird saattaa edelleen oppia muutamia kiinan kielen merkkejä isältään, joka on oppinut ne kantoninkiinaa puhuvalta vaimoltaan, mutta kaikkea kiinan puhumista julkisella paikalla pidetään potentiaalisesti vaarallisena kapinallisuutena.

Poikkeuksen muodostavat edelleen suurkaupunkien Chinatownit, mutta niissä uskollisuuden osoittaminen valtiolle on viety äärimmäisyyksiin. Chinatownissa vierailu on puoliksi kiinalaiselle Birdille osittain vapauttavaa, osittain ahdistavaa.

Kirja voi avautua lukijalleen paremmin, jos sen aloittaa kirjailijan päätössanojen lukemisella. Vaikutteita tähän tarinaan on ammennettu useasta maasta ja monelta vuosikymmeneltä. Runoilijaäidin hahmossa on myös ripaus Anna Ahmatovaa, ja paikoitellen kuvittelinkin lukevani tarinaa Stalinin vainoista, vaikka kadonneiden omaiset pystyivät edelleen ruokkimaan itseään kulmakuppilan noutopizzalla.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat poliittisen dystopian genreen varauksella. Tämän romaanin toteutus tuntui mahdollisimman juonivetoiselta, eikä siinä ole turhia sivuhenkilöitä. Kirjaa voi myös suoralta kädeltä suositella nuorille lukijoille, ja se sopii myös herkkämielisille, koska siinä ei tapahdu liian väkivaltaisia tai järkyttäviä asioita.

Käsityöliikkeen tiskin takaa

Teos: Gregoire Delacourt: Onnen koukkuja (WSOY, 2013)

Suomennos: Leena Leinonen

Kolme vuotta sitten vietin kesää Jyväskylässä, ja onnistuin tuona aikana keräämään tänne kasan poistokirjoja pahan päivän varalle. Kokoelmistani löytyi muun muassa ranskalaisen Gregoire Delacourtin Onnen koukkuja, joka kertoo Arresin pikkukaupungissa sijaitsevasta käsityöliikkeestä ja sen uudesta noususta someaikana.

47-vuotias Jocelyne on onnistunut saamaan liikkeeseensä uusia asiakkaita pitämänsä käsityöblogin kautta, ja on alkanut myydä tuotteitaan verkkokaupan kautta. Ristipistotyöpakkauksia tilataan hänen kaupastaan Moskovasta saakka, ja blogin fanit ovat muodostaneet hauraan yhteisön, jossa keskustellaan laveasti muustakin kuin ristipistoista.

Jocelynen liikkeen naapurissa toimivat nelikymppiset kampaajakaksoset Daniele ja Francoise, jotka yllyttävät Jocelynen Eurojackpotin pelaamiseen. Voitto osuu hänen kohdalleen ensi pelikerralla, ja sen piilottaminen lähipiiriltä vaatii kekseliäisyyttä. Käytyään paikallisen Veikkauksen tarjoaman psykologin vastaanotolla Jocelyne ei ole varma, kannattaako 17 miljoonan euron shekkiä lunastaa lainkaan.

Tämä on mahdollisesti tyhjäpäisin ja ohuin chicklit-teos, jonka olen lukenut vuosiin. Käytin tähän aikaa korkeintaan tunnin, ja lukaisin kirjan ainoastaan siksi, että sen käsityöteema kiinnosti kirjallisuuden ulkopuolisista syistä. Teos ei kuitenkaan käsittele intohimoista käsitöihin hurahtamista, vaan sellaisen henkilön elämänkaarta, joka on lähes sattumalta päätynyt pitämään pikku putiikkia henkensä pitimiksi. ”Pikku putiikki”-aiheisia viihdekirjoja olenkin onnistunut lukemaan sen verran useita, että tuntuu, että kiintiöni saattaa olla sen suhteen täynnä loppuelämäksi.

Kirjan pääteema liittyy avioliittoon, ja siinä esiintyvään petokseen. Hahmojen rouheassa työväenluokkaisuudessa on paljon samaa Katherine Pancolin romaanien tyyppien kanssa, mutta Jocelynen ja hänen miehensä saaga tuntui omaan makuuni liian arkiselta ja realistiselta. Kirjassa toki ehditään matkustaa Brysseliin, Nizzaan ja Lontooseen noin sadassa sivussa, mutta mitään kovin ihmeellistä en ammentanut matkojen kuvauksesta.

On ehkä ajan haaskausta kirjoittaa blogitekstiä ulkomaisesta viihdekirjasta, joka ei tehnyt suurta vaikutusta. Minua on kuitenkin kiinnostanut keräillä käsitöiden harrastamisesta kertovaa kaunokirjallisuutta, ja tämäkin teos on muistomerkki omalta ajaltaan, jolloin harrasteaiheinen bloggaaminen oli trendikäs uusi ilmiö. Saatan joku päivä tehdä koostetta tästä genrestä. Silti verrattuna tämän teoksen sisältöön kotimainen käsityöaiheinen chicklit-kirja on tuntunut aarreaitalta.

Ehkä kirjan näkökulma on tuntunut raikkaalta vuonna 2012, jolloin romaani julkaistiin Ranskassa. Täytyy myös muistaa, että ranskalainen käsitys hyvästä, kepeästä viihdekirjasta voi erota hurjasti omastani, ja että viime vuosina olen harrastanut ranskalaista chicklitiä varsin vähän.

Vieraalla maalla muamon kanssa

Teos: Karoliina Niskanen: Muamo (2023)

Äänikirjan lukija: Eeva Soivio ja Pirkko Fihlman

Aloitin Muamon kuuntelemisen kolme kertaa ennen kuin pääsin varsinaisesti tarinan imuun. Nyt pääsiäisen pyhinä teos sopii hyvin mielenmaisemaan, jossa tehdään rajankäyntiä ortodoksisen ja luterilaisen maailman välillä.

Kirjassa on kaksi äitihahmoa toisen maailmansodan aikana, joiden kohtaloksi on tullut muuttaa vieraaseen maahan. Pohjois-Pohjanmaalla ruotsalainen Anna on muuttanut suomenruotsalaisen isänsä kaksikieliseen kuntaan ja nainut suomenkielisen Erkin, jonka perhe tuntuu aidon metsäläiseltä. Laatokan Karjalassa Aino on ottanut luterilaisen miehen, ja elää suvun parissa, joka karsastaa muamon ortodoksista maailmankuvaa ja inkeriläisiä perinteitä. Ainon suvusta osa on jäänyt elämään elämäänsä rautaesiripun taa, ja hän tykkää pukeutua feresiin ja rätsinään, vaimoväen oikeaoppisiin asusteihin.

Molemmat naiset synnyttävät romaanin alussa esikoisiaan miehelässä, jossa he kokevat olevansa muukalaisia. Aino saa kaksi tytärtä, Ruudzun ja Varvan, Anna saa Juho-pojan. Molemmat toimivat tiloilla muiden palvelijoina, ahkerina työhevosina, joilla tuskin jää aikaa itsensä toteuttamiseen. Anna toki on perinyt taiteellisen lahjakkuuden ruotsalaiselta äidiltään, joka on hyljännyt perheensä seuratakseen unelmaansa. Maalaaminen lehmätilalla turpeeseen sidottuna on haasteellista, mutta ei mahdotonta.

Evakkouden ja muukalaisuuden kokemuksen lisäksi teos käsittelee sotalasten kohtaloa Ruotsissa. Molempien naisten lapset lähetetään ruotsalaisten ”mammojen” hoiviin, ja sieltä käsin käydään kirjeenvaihtoa Annan ja Ainon kanssa. Naisten sielunsiskous syvenee lasten poissa ollessa, mutta samaan aikaan tilan vanhan emännän Johannan syvä masennus ja muut sairaudet tuovat arkeen ahdistavaa raskautta. Kirjassa siivotaan paljon niin vanhusten, lasten kuin eläinten paskaa. Muutenkin tekstissä ruumiillinen, lihallinen ulottuvuus on aistivoimaisen runsas.

Niskasen teksti on runollista ja performatiivista, joten teos sopii erinomaisesti äänikirjana kuunneltavaksi. Itse jäin jumittamaan pitkiin litanioihin maatalon töiden suorittamisesta, jotka tuntuivat varsin tunnelmallisilta, mutta eivät varsinaisesti kuljettaneet juonta minnekään. Teos ei ole erityisen juonivetoinen, vaan sen tyyli on hienosyisen taideproosan kaltaista.

Olin kirjan kanssa aidosti kahden vaiheilla, eli en osannut täysin antautua sen taikapiirille. Silti veikkaan, että teos tulee ihastuttamaan monia toteutuksellaan, sillä kyseessä on varsin epätyypillinen sotakirja ja evakkosaaga. Itse olen lukenut niin paljon evakkosaagoja, että alan olla niiden suhteen jo varsin kranttu. Näin ollen koin saavani enemmän irti Annan siirtolaisuuden tarinasta ja pohjoispohjalaisesta meiningistä. Hyvää romaanissa onkin se, että se tarjoaa vertailukohtia maamme kahden eri kolkan todellisuuksiin.

Teos tarjoaa lukijalleen/kuuntelijalleen myös itkuvirren tyyppistä äänimaisemaa, joten performatiivisena tekstinä se on varsin juureva. Ainon inkeriläisen esiäidin, muamon, viisaus muistuttaa lukijaa siitä, että karjalaisuuden yläkategorian alle on mahtunut kirjavia perinteitä, ja että uskonto on tuolla alueella aiheuttanut enemmän raja-aitoja ihmisten välillä kuin kieli tai muu etnisyys.

Jotain yhteistä on tällä romaanilla ja Merja Mäen esikoisromaanilla Ennen lintuja, joka on ollut varsinainen hittikirja. Tuon teoksen olen lukenut parikin kertaa, enkä ole saanut aikaan blogitekstiä siitä, vaikka pidinkin sitä varsin ansiokkaana. Mäen teos tosin muistuttaa enemmän klassista historiallista romaania, eli siitä on helpompi tarjota juonen referaatti. Molemmissa teoksissa perheet päätyvät Laatokan Karjalasta evakoiksi Pohjanmaalle, mutta muuten teoksissa ei ole häiritsevää päällekkäisyyttä.