Teos: Enni Mustonen: Kasvattitytär (2023)
Äänikirjan lukija: Erja Manto
Vuonna 1774 seitsentoistakesäinen Hedda Nora Lilliehöök on tiukan paikan edessä: hänet lähetetään emännöimään Frugårdin kartanoa Mäntsälässä, koska kartanon iäkäs emäntäpiika Brita on saanut slaakin. Hedda Nora on Johannesbergin kartanon kasvattitytär, joka on lähetetty maahan Ruotsista. Anders-eno ja Hedvig-täti ovat kasvattaneet tyttöä kuin omaansa, vaikka tytön äitikin on edelleen elossa. Äidillä ei kuitenkaan ole varaa kasvattaa lastaan säädyn vaatimusten mukaisesti.
Frugård on ollut pitkään vailla varsinaista pitäjää. Emäntäpiika Brita on pitänyt palveluskunnan kurissa ja nuhteessa, mutta tämän sairastuttua piiat ja rengit ovat alkaneet niskoitella ja varastella. Tiluksilla asuu myös mieleltään epävakaa Johan-setä, josta ei ole kartanon isännäksi. Tilanne kartanolla on kaoottinen, ja moni pyrkii hyötymään siitä.
Hedda Nora ei ole mikään eilisen teeren tyttö talousmamsellina, mutta se ei ole tulevaisuus josta hän on haaveillut. Pestinsä aikana hän ihastuu Ottoon, joka on kaukainen sukulainen ja hyvässä asemassa merivoimissa. Hän saa luvan ryhtyä kirjeenvaihtoon miehen kanssa, mutta miehen nousujohteinen ura ei lupaa hyvää naima-aikeille. Mistä sitten löytyisi uusi kosija, ja voiko naimisiin mennä, jos ei ole rakastunut sulhaseen?
Enni Mustonen aloittaa tällä teoksella uutta sarjaa, joka tarjoaa muutakin kuin kartanoromantiikkaa. Omaan makuuni kirjassa oli vähän liikaakin realistista arkisten askareiden kuvausta, mutta sain kyllä hyvän kuvan tuon ajan vanhusten kotihoidosta. Pottatuolit ovat olleet kätevä ratkaisu alle laskevien tapauksessa, kun aikuisten vaippoja ei vielä oltu keksitty. Kirjassa pyörii myös useampia vajaamielisiä vahdittavia, jotka tuovat tarinaan ripauksen groteskia kauhua.
Pidin kirjan miljöistä ja tunnelmakuvista paljonkin, mutta teoksen juoni tuntui hieman liian ennalta-arvattavalta. Tosin tämän tyyppisissä sarjoissa ensimmäisessä osassa usein vasta pohjustetaan tulevaa. 1700-luku ei ehkä ole oma suosikkiaikakauteni, mutta tämän teoksen kautta oli hauska pohtia tuon ajan elämän reunaehtoja. Ison vihan seurauksiin viitattiin monta kertaa, ja lukija pystyy eläytymään muun muassa kalliiden pahvipapujen piilottamiseen, ja niiden säännöstelyyn vieraiden tullessa kylään.
Kirjassa päädytään lopulta viettämään häitä, ja huoh, kaikesta pukuloistosta huolimatta en kadehtinut tuon ajan morsiamen osaa. Pukeutuminen ja riisuutuminen on käynyt työstä, eikä kaikista vaatekappaleista ole päässyt ulos käteväkään emäntä omin voimin.
Ehkä kirjassa parasta oli se, ettei siinä toisteta kaikkia romanttisen historiallisen fiktion kliseitä ja rooliodotuksia. Pidin myös helpottavana sitä, ettei tässä sarjassa vilissyt aikansa merkkihenkilöitä samalla tavalla kuin aiemmassa Sivustakatsojan tarinoissa. Sillä vaikka tuo sarja oli viihdyttävä, koin sen myös rasittavaksi siksi, että sen hahmoissa oli liikaa julkkiksia.