Shakespearen keijujen sielunelämästä

Teos: Emilia Karjula: Kuningatar Mab (S&S, 2023)

Äänikirjan lukija: Elina Keinonen

Julia on nuori kirjallisuustieteen jatko-opiskelija, joka työstää väitöskirjaa keijujen hahmoista William Shakespearen tuotannossa. Rahoituksen hankinta projektille on takkuista, mutta hänellä on osa-aikaisen sihteerin homma yliopistolla, eli jalka strategisesti oven välissä. Ihmissuhteiden saralla hän etsii vielä itseään, eikä hän oikein osaa määritellä, kumpaa sukupuolta kohtaan hän kokisi enemmän vetoa.

Eräissä syntymäpäiväjuhlissa, jonne hän on mennyt ystävänsä siivellä tuntematta juhlakalua, hän iskee itseään vanhemman ulkomaalaisen miehen, Paulin, jonka tapa koskettaa häntä on huumaavaa. Valitettavasti Paulilla näyttää olevan sutinaa juhlien emännän kanssa. Paul kutsuu emäntää Pyyhenaiseksi, koska tämä on jättänyt pyyhkeensä miehen asunnolle. On mahdollista, että siellä pyörii muitakin Paulin säätöjä. Julia on päättänyt valloittaa Paulin, ja vakuuttaa myös itsensä siitä, että yksi parisuhde riittää molemmille. Tilanne on kuitenkin varsin häilyvä, vaikka rakastavaiset muuttavat yhteen ja yrittävät elää kuin vakiintunut pari. Kissan hankkiminen ei välttämättä lähennä heitä, vaikkakin se tuntuu lapsen korvikkeelta.

Kuningatar Mab on hahmo Kesäyön illassa, ja hän puhuu myös tässä romaanissa omalla äänellään. Nykypäivän Mabiin Julia törmää konferenssimatkalla, kun nainen esoteerisessa kirjakaupassa vinkkaa hänelle uudesta luettavasta. Itse konferenssi on hänelle kokemuksena laimea pettymys, eihän kukaan kysy häneltä mitään tarkentavaa kysymystä hänen tutkimuspaperistaan, mutta hän ajautuu syrjähyppyyn Mabin kanssa, vaikka Paul odottaa häntä hotellilla.

Kirjan henkilöiden välille kehkeytyy intohimoinen kolmiodraama, tai oikeastaan neliödraama, vaikka Pyyhenainen jää hieman etäisemmäksi hahmoksi tässä suhdeviidakossa. Hän on suht menestynyt hevostalliyrittäjä, joka ei ehdi roikkua epävakaassa rakastajassaan.

Olen nähnyt Kesäyön illan kerran teatterin lavalla, joten minun periaatteessa pitäisi tunnistaa kirjasta intertekstuaalisia elementtejä, mutta melko huteraa luentani oli. Pidin kuitenkin paljon tarinan sadunomaisista tunnelmista, joissa oli myös ripaus kauhua. Herttuattaren verinen avain jäi mieleen yhtenä kauhuelementtinä, ja kiinnitin myös huomiota siman tekemisen yksityiskohtiin. Onhan tuo juoma ollut keskiajalla suosiossa rikkaiden keskuudessa monessa Euroopan maassa.

Jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Minna Lindgrenin Sävelsinkö- romaanin asetelmista. Molemmissa oli nuori humanistinainen päähenkilönä, ja molemmilla oli vaikeuksia rahoittaa jatko-opintojaan marginaalisesta aiheesta. Luulen, että olisin innostunut kirjoista enemmän 20 vuotta sitten, kun itsellänikin oli vielä tuo tilanne päällä.

Väitöskirjan Shakespearen keijuista lukisin takuulla suurella nautinnolla varsinkin, jos siinä käytettäisiin runsaasti kyseenalaiseksi leimattua esoteerista lähdekirjallisuutta. Eli romaanin akateemiset osiot miellyttivät minua, koska ne olivat tarpeeksi hörhöjä makuuni.

Old School-ongelmakenttää

Teos: Jeanette Bergenstav: Syntiuhrit (Minerva Crime, 2023)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Jennifer Sundin on 44-vuotias rikostoimittaja göteborgilaisessa paikallislehdessä. Hän on äskettäin eronnut, ja hän kamppailee terveysongelmien kanssa asuen isänsä omistamassa veneessä. Avioero on ollut myrskyisä, ja hän on menettänyt nuoremman tyttärensä huoltajuuden alkoholinkäytön vuoksi. Elämässä on todellisia haasteita, eikä ole varmaa, auttaako kaikkien aikojen skuuppi lainkaan korjaamaan kinkkistä tilannetta.

Jennifer on oman kylän tyttöjä, ja hänet on lähetetty juttukeikalle vanhaan peruskouluunsa. Koulussa on vasta tehty kattava remontti, mutta muuten meininki on edelleen ”old schoolia” ei niin mairittelevalla tavalla. Opettajista ainakin kuvataiteen opettaja Dirty Harry on edelleen puikoissa – mies, josta aina juoruiltiin paljon. Koulun rehtori Karina haluaa antaa lähiöstä mairittelevan kuvan. Torshammar ei kuulu pahimpiin ongelmalähiöihin, mutta sekin kaipaa kasvojen kohotusta.

Somalialainen kouluavustaja Karim on ollut nuorempana jengeissä, mutta on saanut uuden mahdollisuuden. Hän on juuri saanut kuulla tulevansa isäksi. Lapsen äiti on ruotsalainen yliopisto-opiskelija My. Asiat ovat muuten liikkumassa parempaan suuntaan, mutta pariskunnalla ei ole varaa muuttaa yhteen. Kouluavustajan palkka ei riitä perheen elätykseen; lisätuloja on hankittava jostain.

Jennifer joutuu todistajaksi raaoille murhille, joista hänen kuuluu samaan aikaan kirjoittaa juttuja. Kaiken kukkuraksi toimitukseen tulee työkaveriksi vanha kollega Petter, jonka näkemys journalistin etiikasta on varsin joustava. Jennifer ei haluaisi tehdä yhteistyötä miehen kanssa, mutta hänen on pakko. Petterin löytämät seksikuvat johtavat juttukeikkoja väärille raiteille.

Kyseessä on varsin koukuttava tarina, jossa Jenniferin oman elämän kuviot vaikuttavat rikosjuonen kulkuun merkittävästi. Siinä on yhteiskunnallisesti painavia teemoja, ja paikoitellen myös tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria. Tyttöjen illat Amerikasta tulleen Annien kanssa ovat vauhdikkaita, ja Jennifer oppii jopa karkaamaan ravintolasta maksamatta kyynärsauvoilla kulkien. Keski-ikäisten, rakkaudessa pettyneiden naisten kapina on yllätyksellistä, mutta samalla Jennifer muistuttaa itseään siitä, ettei hänen tule kulkea alkoholisti-isänsä tallaamaa polkua.

Jenniferin leikkauksesta toipumista sulostuttaa Goblin-koira, joka osaa auttaa emäntäänsä muun muassa sukkien riisumisessa. Kirjassa kohdataan muitakin intohimoisia koiraihmisiä, ja käydään keskusteluja eläinsuojelusta.

Poliisitutkinnalla ei ole tarinassa merkittävää roolia, vaan jännitys keskittyy lehtijuttujen tekoon. Ehkä Jenniferin perhe-elämää käsiteltiin vähän liikaa suhteessa raakoihin murhiin, mikä vesitti draaman kaarta. Muuten pidin tätä dekkarisarjan aloitusta vallan mainiona, ja varmasti jatkan sarjan seuraamista tulevaisuudessa.

Sydänten prinsessa fiktiohahmona

Teos: Jeffrey Archer: Kruunuakin kalliimpi (Sitruuna, 2023 )

Suomennos: Suvi Koskiniemi

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Aloitin tätä William Warwickista kertovaa sarjaa aiemmin keväällä, mutta en päässyt pitkälle ensimmäisessä osassa. Nyt otin riskin ja hyppäsin suoraan sarjan viidenteen osaan, joka sattui olemaan saatavilla. Minulla oli joku käsitys sarjan keskeisistä hahmoista ennen kirjaan tarttumista.

William Warwick on varakkaan yläluokkaisen perheen vesa, joka on päättänyt tehdä uran poliisina Scotland Yardissa. Hänen isänsä on joutunut nielemään pettymyksen siitä, ettei poika ole seurannut häntä asianajajan tehtävissä. William on päässyt naimisiin Bethin kanssa, joka on taiteen huippuasiantuntija Fitzmolean-museossa. Heillä on kaksi lasta, ja perhearki rullaa omalla voimallaan.

Teos sijoittuu vuoteen 1988, ja yksi sen avainhenkilöistä on prinsessa Diana, joka on alkanut elää omaa erillistä elämäänsä paparazzien piirittämänä. Prinsessaan kohdistuvat turvallisuusjärjestelyt kiristyvät vuosi vuodelta, mutta samalla hän ottaa mittavia riskejä matkoillaan. Matkustaminen kaupallisella charter-lennolla Mallorcalle on yksi tuollainen riski. Huvipurrella lomailu seurapiirigigolo Jalabin vieraana johtaa todelliseen kriisiin, ja merivoimien erikoisjoukkoja tarvitaan seurueen pelastamiseen kaappaukselta Libyaan.

Scotland Yardissa ollaan täydessä valmiudessa arabiterrorismin riskin suhteen, ja erityistä huolta aiheuttavat Albert Hallin konsertit, joissa kuninkaalliset esiintyvät usein. William onnistuu torpedoimaan yhden iskun massiivisella poliisioperaatiolla, mutta libyalaisista nukkuvista soluista on jatkuvaa päänsärkyä. Lockerbyn iskun libyalainen terroristi Khalifa on eristyksessä Belmarshin vankilassa, mutta hän onnistuu silti vaikuttamaan tapahtumiin ulkomaailmassa kätyreidensä kautta.

Dianan ja Jalabin romanssijuoni on tietysti puhdasta fiktiota, sillä prinsessan muslimitaustaiset poikaystävät olivat hänen elämässään vasta 1990-luvulla. Pakistanilaistaustaisen kardiologi Hasnat Khanin kanssa hän ehti seurustella pidempään kuin Dodi al-Khayetin. Kummallakaan miehellä ei ollut terrorismikytköksiä, joten kirjan juonen todellisuuspohjalla on turha spekuloida.

Taidekaupat kuuluvat tähän sarjaan jatkuvana teemana, kuten myös taideväärennökset. Bethin liikekumppani Christinalla ei aina ole puhtaat jauhot pussissa, mutta hänkin joutuu huijauksen kohteeksi Amsterdamissa. Christinan ex-mies Miles on myös lusinut tuomiota pahamaineisessa Belmarshissa, mutta pääsee avovankilaan ja onnistuu pakenemaan sieltä. Miles tuntuu tyypilliseltä valkokaulusrikolliselta, jonka tyyppisiä hahmoja Archer tuntuu suosivan.

Olen viettänyt kesää 1988 Britanniassa, joten ainakin ajan henki tuntui kirjassa varsin kotoisalta. Minulle tämä teos avautui enemmän laadukkaana viihdekirjana kuin dekkarina, vaikka poliisin työ oli siinä keskiössä. Ehkä kuitenkin olen näistä Archerin kronikoista enemmän kiinnostunut Clifton-sarjasta, jossa eletään aiemmilla vuosikymmenillä.

Mhairin arvostusketju

Teos: Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Neljäs Mhairi McFarlanen teos reilussa viikossa kertoo jo suuresta kiinnostuksesta kirjailijan tuotantoon, ja ansaitsisi erillisen arvostusketjun. Nämä kirjat ovat tarjonneet minulle syvää rentoutusta tässä kirjaerämaassa. Myönnettäköön, että nämä teokset myös kuuluvat niihin, joita saa ilman varausta Ellibsin kirjastosta.

Romaanissa kolmikymppinen manchesteriläinen rikostoimittaja Rachel on juuri eronnut kihlatustaan ja nuoruudenrakastetustaan.Hän on perunut häät ja jättänyt taakseen ison kasan pahaa karmaa. Tilanteesta on päästävä eroon pian, ja tämän vuoksi hän suostuu muuttamaan yhteen ystävänsä Mindyn kanssa.

Mindy on intialaisen kangaskauppaketjun perillinen, taustaltaan sikhi, eikä sukubisneksen jatkaminen ollut hänen unelmansa. Hän on kuitenkin pannut tuulemaan, ja osoittautunut hyväksi siinä, mitä tekee. Muillakin ystävillä menee taloudellisesti lujaa, ja tapaamiset joidenkin kanssa alkavat muistuttaa painajaisten pariskuntaillallisia.

Ben on Rachelin nuoruuden suuri salarakkaus, joka tuli hänen elämäänsä ensimmäisenä opiskeluviikkona. Hän ei koskaan seurustellut Benin kanssa, koska oli jo varattu opinnot aloittaessaan. Kaikki Rachelin ystävätkin ovat olleet hänen elämässään tuosta vaiheesta saakka. Ben on ollut kadoksissa pitkään, mutta äskettäin kaverit ovat tehneet taas havaintoja miehestä kaupungissa.

Jälleennäkeminen Benin kanssa vaatii sitkeää salapoliisityötä ja Amorin uhmaamista. Valitettavasti Ben on tahollaan naimisissa, ja asuu Reese Witherspoon-tyyppisen vaimonsa kanssa hulppeassa kaupunkitalossa arvostetulla alueella. Ben innostuu tapaamisesta niin, että kutsuu Rachelin tapaamaan parempaa puoliskoaan.

Kirja tarjosi samantyyppistä kolmikymppisten kaupunkilaisten biletystä, eksistentiaalista angstia ja romanssin siemeniä kuin kolme muutakin lukemaani. Ehkä kirjoissa esitellyistä ammateista Rachelin rikostoimittajan työ oli kiinnostavin urapolku. Myös Rachelin ja Benin taustassa englantilaisen kirjallisuuden opiskelijoina oli samastumispintaa.

Tämän arvostusketjun aikana siirryin Ellibsistä uuden kansallisen E-kirjastosovelluksen käyttäjäksi, eikä tuokaan ilmainen palvelu lupaa helpotusta kirjapuutostautiin. Ellibsin tila on ollut viime aikoina suorastaan aneeminen. Uusi palvelu näyttää teknisesti toimivammalta, mutta siellä ei ole vielä oikein mitään sisältöä, ja varausjonot teoksiin ovat uskomattomat.

Paul Auster RIP (1947-2024)

Teos: Paul Auster: The Invention of Solitude (Faber&Faber, 1982)

Löysin tämän kuuluisan kirjailijan omaelämäkerrallisen esikoisteoksen syksyllä kierrätyshyllystä mökkimatkalla Toivakasta, ja minulla kesti puoli vuotta saattaa se loppuun, vaikka teos on ohut eikä erityisen vaikea. Paul Austerilta olen tainnut lukea aiemmin vain pari teosta, ja mielessäni ne sekoittuvat hänen vaimonsa Siri Hustvedtin teoksiin. Molemman tuotannoissa ei mielestäni ole mitään vikaa, mutta se viimeinen valaistuminen teosten suhteen uupuu vielä.

The Invention of Solitude koostuu kahdesta erillisestä osasta, joista ensimmäinen on enemmän henkilökohtainen ja minä-muodossa kirjoitettu, ja toinen, The Book of Memory, hieman etäisempi, esseemäisempi ja kolmannessa persoonassa kirjoitettu. Siinä noin kolmikymppinen mieskertoja menettää isänsä äkillisesti, ja on samalla tuore taaperon isä. Miehen suku on leimallisesti juutalainen molemmilta puolilta, mutta hänen vanhempansa eivät ole olleet erityisen uskonnollisia, ja näin uskonto hänelle on merkinnyt lähinnä bar mitzvah-juhlien viettoa.

Miehen vanhemmat ovat eronneet tämän aikuisuuden kynnyksellä ja sisko on mielisairaalassa. Näin ollen lapsuuden kodin tyhjentäminen jää kertojan vastuulle, ja tämän urakan kautta hänen on aika tutustua paremmin sukuhistoriaansa. Myös takkuinen suhde edesmenneeseen kalvaa häntä: vaikka isän ja pojan välit ovat olleet asialliset, ei poika voi ymmärtää isänsä latteaa tunne-elämää ja intohimon puutetta. Ainoan lapsen syntymänkin hän kuittasi vain tokaisemalla: ”A beautiful baby. Good luck”.

Kirjan varsinainen jännitysnäytelmä on niin hurja, että olisin voinut lukea erillisen romaanin pelkästään siitä. Vuonna 1919 miehen isoäitiä syytettiin miehensä murhasta Wisconsinin Kenoshassa, mutta mummo vapautettiin vankilatuomiosta osittain mielenterveyssyistä. Sam-isän perhe oli tullut Amerikkaan 1900-luvun alussa Itävallasta, ja englantia puhumattoman äidin tilanne vaikutti kohtuuttoman hankalalta jo ennen tragediaa. Mies oli lähtenyt nuoremman matkaan, ja ennen tätä perhe oli viettänyt stressaavaa kiertolaiselämää Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä paeten aina uutta häätöä.

Tarinassa murhaajaäidin poika Sam sitten asettuu aloilleen New Jerseyhin, ja perustaa veljensä kanssa kiinteistöfirman, joka isännöi yli sataa köyhien kerrostaloa. Auster ei vie isän henkisen tilan psykologisointia liian pitkälle, mutta syitä paikalle jämähtäneeseen, eleettömään elämäntyyliin voi etsiä miehen lapsuudesta.

Kirja muistuttaa siitä, että ken sukututkimuksen polulle ryhtyy, voi olla valmis löytämään epämiellyttäviä faktoja jopa lähisukulaisista. Austerin veljekset jatkoivat äidistään huolehtimista kuolemaan saakka, ja tämä tarkoitti perhetragediasta vaikenemista.

Teoksen toinen osa jäi kieltämättä kalpeammaksi kokemukseksi, vaikka siinäkin käydään läpi juutalaisten ja muiden itäeurooppalaisten siirtolaisten historiaa. Ylipäänsä saan Austerista kuvan, että hän on ainakin nuorena kirjailijana ollut täysin Eurooppaan suuntautunut vaikutteineen. Tässäkin käsitellään teemaa, kuinka juutalaiset älyköt ja kirjailijat Anne Frank mukaan lukien ovat niin sodan kuin rauhan aikana joutuneet ahtautumaan hyvin pieniin tiloihin maailman metropoleissa pystyäkseen luomaan. Sama ongelma vaivaa myös kertojaa, joka joutuu avioeron jälkeen muuttamaan varastokopin kaltaiseen tilaan New Yorkissa. Aiemmat, vastaavat ahtautumiset Pariisissa runoilijana ja kääntäjänä ovat olleet himpun verran romanttisempia, sillä siellä asuessaan Auster koki kohtaavansa enemmän suurten klassikkokirjailijoiden haamuja.

Varmasti pitkän uran tehnyt Auster on luonut nahkansa kirjailijana moneen otteeseen, mutta tässä teoksessa oli jopa hellyyttävää kotikutoisuutta, eikä sitä takuulla ole kirjoitettu maailmanvalloitus mielessä. Olen siis tyytyväinen tähän löytööni, enkä välttämättä heitä sitä ensimmäisten poistojen mukana, sillä hyllyssäni on aina tilaa hieman harvinaisemmille nidoksille.

(kirjoitettu vuonna 2021, julkaistu 1.5.2024, päivä kirjailijan kuoleman jälkeen)

Irti päästämisen taiteesta

Teos: Pam Jenoff: Sirkustyttö (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kirjapuutos on vakava tauti, varsinkin jos elää kaukana kirjastoista eikä pääse kaukiostaan ulos joka päivä. Itse en pärjää lukijana Piki-kirjaston äänikirjatarjonnalla, mutta välillä joudun tyytymään siihen, mitä siellä on saatavilla. Yleensä siellä on vain Nora Robertsia ja Jeffrey Archeria.

Amerikkalainen Pam Jenoff ei ole vielä ehtinyt täyttää kokonaista kirjaston hyllyä teoksillaan, mutta hänenkin kirjojaan on usein helposti saatavilla. Sirkustyttö on toinen häneltä lukemani kirja, ja olen yrittänyt lukea tätä aiemminkin. En nyt kokonaan reittaisi Jenoffin kirjoja epätoivoisiksi hyllynlämmittäjiksi, mutta ymmärrän, miksi niihin ei ole pitkiä varausjonoja. Tämän tyyppistä romanttista sotakirjallisuutta on tarjolla liikaa, ja genre toistaa pahasti itseään.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Noa, tyttö Hollannista, joka on päätynyt Saksaan synnyttämään aviotonta lasta Lebensborn- ohjelmaan. Noa synnyttää lapsen, jota ei hyväksytä kolmanteen valtakuntaan liian tummien piirteidensä vuoksi. Hän ei saa tietää lapsensa kohtalosta mitään, ja hän päätyy karkaamaan hoitokodista.

Darmstadtin kaupunki sijaitsee lähellä Ranskan rajaa, ja Noa päätyy hanttihommiin aseman siivoojaksi. Tunnelmat asemalla ovat kaoottiset, kun tuhannet ihmiset pyrkivät länteen liian täysine matkalaukkuineen. Eräänä päivänä Noa löytää vaunut täynnä kuolleita vauvoja ja kokee elämänsä järkytyksen. Ruumiiden joukossa on yksi elävä ihmistaimi, joka ojentaa kättään kohti pelastajaansa.

Noa antaa pojalle nimeksi Theo, ja löytää turvapaikan lähellä majailevasta kiertävästä sirkuksesta. Vaikka tytön fysiikka ei lupaa ihmeitä, hän tarjoaa työvoimaansa sirkuksen väelle. Juutalainen trapetsitaiteilija Astrid ottaa tytön treenattavaksi tulevaa ohjelmaa varten. Kaksikon välillä on kuitenkin pulaa luottamuksesta, koska molemmilla on epäuskottava peitetarina viime vaiheistaan.

Noa pääsee sirkuksen kanssa kiertueelle Ranskaan, missä olo ei ole paljon turvallisempi kuin Saksassa natsien miehittämällä alueella. Eräässä kaupungissa hän saa huomiota Lucilta, pormestarin pojalta, ja kokee taas ihastumisen huuman. Lucin isä on kuitenkin natsien kollaboraattori, ja suhde sirkuksen kannalta vaarallinen. Vaikeaa on myös tuottaa ohjelmaa, koska natsit vaativat sirkukselta uskollisuutta.

Kirjan ainoa varsinainen anti oli muistin virkitys Elsassin alueen historiasta, sillä sirkusseurue joutui palaamaan raja-alueelle Ranskan-kiertueen jälkeen. Kovin syvälle en tuossa kertauksessa päässyt, mutta se, mitä luin paikallisten ihmisten sekavista lojaalisuuksista oli kohtuukiinnostavaa.

En pidä kirjaa kokonaan epäonnistuneena floppina, sillä ihmisillä on erilaisia tarpeita lukiessaan historiallista fiktiota. Minun tarpeitani teos ei juuri nyt täyttänyt, mutta luin Jenoffilta toisen kirjan suuremmalla antaumuksella.

Pari vuotta sitten luin Joel Elstelän samasta aihepiiristä kertovan Sirkusleijonan kaipuun, joka oli paljon runsaampi ja rikkaampi kuvaus samasta aihepiiristä. Molemmissa teoksissa on uskottavuuden rajoja haastavia elementtejä, enkä lukenut kumpaakaan realistisin odotuksin. Elstelän romaanin ehdoton plussa tähän verrattuna oli räävitön natseille nauraminen, kun taas tässä natsihahmot jäivät lopulta vain etäisiksi statisteiksi melko kliseisessä rakkaustarinassa.

Hiiriä ja kirjallisuusmiehiä

Teos: Pertti Lassila: Jälkisato (Teos, 2023)

Äänikirjan lukija: Aki Räty

Viljo Salo on nuori kirjallisuudenopiskelija, joka lähtee kesätöihin Ahvenanmaalle tutkimusasemalle hyttysiä pyydystämään. Työ luonnontieteiden parissa tuntuu mukavalta vaihtelulta, kun nuoren miehen tie kirjallisuuden parissa takkuaa. Hiiret kuuluvat suoritettaviin eläinkokeisiin yhtä lailla kuin hyttyset, ja aikaa riittää myös tutkia kasvien väriloistoa keskellä niukkaa kasvuympäristöä.

Opinnot jäävät kesken, mutta Viljosta tulee kirjailija. Ei kovin menestynyt sellainen, mutta silti. Naissuhteissakaan ei ole flaksi paras mahdollinen; naiset kyllästyvät miehen luonteen tasaisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen. Vuodet kuluvat, ja Viljo kokee, ettei hänellä ole enää mitään, mistä kirjoittaa. Merkitystä elämäänsä hän löytää enemmän meren rannalta ja veneilystä kuin kaupungin kulttuurikapakoista.

Jo ikääntyneenä kirjailijana Viljo kohtaa kirjastosta nuoren virkailijan, Suvin, joka rakastuu mieheen suunnattomasti. Ikäerosta huolimatta he päätyvät suhteeseen, jossa sanoilla ja lauseilla on keskeinen rooli. Suvi on kiinnostunut kuulija, joka onnistuu näkemään syrjään jääneen kirjailijan uudessa valossa.

Kyseessä on tiivis ihmiselämän kokonaiskuva, jossa Viljon elämää valotetaan sen eri vaiheissa. Viljo on vetäytynyt yksinäisyyteensä, eikä odota elämältään enää paljoa. Hän on oppinut jo kuolleelta äidiltään, ettei maailmaan kuulu jättää liikaa jälkiä itsestään. Lassilan lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä ja toteavia. Tyyli on liian pelkistettyä omaan makuuni, ja romaanin kokemusmaailma äärimmäisen arkinen.

Pidin kirjassa eniten Ahvenanmaan kesäreissun ja erään Italian-matkan kuvauksesta. Tarinan aikana Viljosta kehittyy veneilyaiheisten tarinoiden kertoja, jonka tuotanto on laaja, mutta suuren yleisön parissa varsin vähän tunnettu. Viljo kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka jännittävät esiintymistä ja jonka kirjaston järjestämään tilaisuuteen tulee vain muutama ihminen yleisöksi.

Romaanin nimi viittaa ystävyyksien ja rakkaussuhteiden odottamattomiin seurauksiin, ja taiteilijan uran kypsyneisiin hedelmiin sen loppuvaiheessa. Kirjailijan taustaa kuikuillessa huomaan, että olen saattanut lukea häneltä aiemmankin teoksen, mutta en päässyt kovin syvälle sen maailmaan. Lassila on pitkän uran tehnyt kirjallisuudentutkija ja kriitikko, joka on ryhtynyt julkaisemaan omaa fiktiota 2010-luvulla.

Ilmaista terapiaa Edinburghissa

Mhairi McFarlane: Muuten siitä viime kerrasta (HarperCollins Nordic, 2021)

Eilisen päivän lumimyräkkä oli varsinainen takaisku henkisesti, ja vietin koko päivän epäuskoisena kuunnellen Mhairi McFarlanen polveilevaa chicklit- teosta. Kuuntelemiseni ei ollut priimaa, ja missasin tarinasta monia kohtia, mutta juonessa oli silti mahdollista pysyä mukana kirjailijan monisanaisen ja runsaan tyylin vuoksi.

Romaanin kertoja Eve on noin kolmikymppinen media-alan sekatyöläinen Nottinghamissa. Hänen elämänsä on koostunut pätkätöistä ja katkenneista miessuhteista, mutta pysyvyyttä edustaa kaveripiiri, jonka kanssa on oltu tiiviisti yhdessä yliopiston eka vuodesta saakka. Susie, Justin, Ed ja Eve tapaavat torstaisin erään pubin visailuillassa, ja välillä nämä illat venyvät villimmäksi bilettämiseksi.

Even elämän tragedia on se, että hän on ollut vuosikausia rakastunut Ediin, mutta Ed on menossa tahollaan naimisiin Hesterin kanssa, joka ei ole kuulunut vakioremmiin. Susie on ollut Even elämässä jo lapsuudesta saakka, ja hän on kokenut luottavansa tähän ystävyyteen enemmän kuin mihinkään muuhun maailmassa. Kun Susie sitten menee kuolemaan taksionnettomuudessa erään kostean pubivisan päätteeksi, alkaa Even elämässä uusi kausi, joka järkyttää hänen perusluottamustaan ihmisiin. Paras ystävä ei ehkä ollutkaan se tyyppi, jonka Eve kuvitteli hänen olevan, ja Ed osoittautuu vielä suuremmaksi pettymykseksi.

Eve joutuu kohtaamaan Susien ylimielisen isoveljen Finlayn, joka tekee uraa Hollywood-julkkisten terapeuttina Jenkkilässä. Finlayn ja Susien välit ovat olleet poikki jo vuosia, mutta silti tämä veli saapuu määräilemään Susien muita läheisiä isäntämiehen ottein. Susie kokee vastenmielisyyttä joutuessaan järjestelemään hautajaisia Finlayn kanssa, mutta muutakaan hän ei voi tilanteessa tehdä.

Susien isä on niin pahasti dementoitunut, ettei hän täysin ymmärrä tyttärensä poismenoa. Ja hautajaisten jälkeen herra Hart katoaa, oletettavasti Skotlantiin, jossa hänellä on sukujuuret. Finlay pyytää yllättäen Susien mukaan isäänsä etsimään, ja tällä matkalla miehestä alkaa paljastua yllättäviä piirteitä. Ainakin luvassa on ilmaista terapiaa Edinburghin idyllisessä kaupunkikuvassa, ja pitkiä sessioita Waldorf-hotellin eksklusiivisessa sviitissä.

Ei tämä ollut kaikista tyhjäpäisin chicklit-pläjäys, mutta minulla jäi siitä lähinnä mieleen Edinburghin turistinähtävyydet, joita kuvattiin suurella antaumuksella. Tutuksi tuli jälleen kerran J.K. Rowlingin kantakahvila, mutta Sean Conneryn nuoruuden urasta kaupungin rantojen meripelastajana en ennen tätä tiennytkään. Skottilaisten ja brittimiesten fysiikkaa kirjassa vertailtiin paljon, ja tietysti Finlayn hahmo komeana kusipäänä herätti huvitusta. Finlay kun ei ollut perinyt tyypillisen brittimiehen oluella ja currylla paisunutta fysiikkaa, vaan hän oli onnistunut säilyttämään miesmallin vartalonsa ilman suuria ponnisteluja.

Central Parkin kuuhulluudesta

Teos: Paul Auster: Kuun maisemissa (Tammi, 1990)

Suomennos: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola

Toinen äskettäin lukemani Keltaisen kirjaston romaani oli Paul Austerin Kuun maisemissa, ja se komppasi hyvin sen rinnalla lukemaani irlantilaissaagaa (Colm Toibin: Brooklyn).

Teos sijoittuu 1960-70-lukujen vaihteeseen, ja se kertoo nuoresta opiskelijamiehestä, Marco Stanley Foggista, joka on muuttanut Chicagosta New Yorkiin opiskelemaan Columbia Universityssa. Marco on vähävarainen orpo, joka on elänyt opiskeluaikansa äärimmäisessä niukkuudessa. Valmistumisen aikoihin hänen ainoa tukensa elämässä, Victor-eno kuolee, ja nuori mies joutuu kohtaamaan asunnottomuuden kurimuksen aivan yksin.

Tavallaan Marco on nihilistinen työn vieroksuja, miltei ”ideologinen työtön”, joka ei halua ratkaista ongelmaansa perinteisin keinoin eli työtä hakemalla. Oikeastaan hän on jo kodittomaksi jäädessään niin huonossa hapessa fyysisesti, ettei hän kykene ajattelemaan kovin selkeästi. Onnekseen hän kuitenkin tulee uuden ystävänsä, kiinalaistaustaisen tanssijan Kitty Wun pelastamaksi, ja pian tämän jälkeen hän saa töitä henkilökohtaisena avustajana.

Marco pääsee asumaan avustettavansa Thomas Effingin luo. Vanha mies on sokea ja pyörätuolissa, ja tarvitsee kahden ihmisen hoivapanostuksen. Marcon tehtävänä on ulkoiluttaa Effingiä ja auttaa tätä muistelmien kirjoituksessa. Hänellä on myös taloudenhoitaja rouva Hume, joka suhtautuu Effingin oikkuihin pitkän kokemuksen aikaansaamalla paatumuksella.

Kirjallinen työ vie nuoren ja herkän Marcon todella syviin vesiin, ja ainoastaan seksisuhde Kitty Wun kanssa auttaa häntä pitämään päätä koossa kirjoitusrupeaman aikana. Effingin elämä on suuri mysteerio, sillä mies väittää joskus olleen taidemaalari nimeltä Julian Barber, mutta välillä Marcon on vaikea uskoa synkkämielisen hoidokkinsa tarinaa.

Romaani osoittautuu monipuoliseksi ja uskottavuuden rajoja kokeilevaksi sukusaagaksi, josta ei vaiheita puutu. Kirjan nykyisyys kestää muutaman vuoden, mutta sen siivillä matkataan jopa 1800-luvun puolelle Effingin lapsuuteen ja nuoruuteen. Long Island on yksi keskeinen tapahtumapaikka, jossa nuori Effing perustaa perheen ja hylkää sen taiteellisen kuuhulluuden vaivaamana. Miehen fantasmagorinen matka jatkuu utahilaiseen luolaan, jossa hän tuottaa elämänsä tärkeimmät kuumaisemat. Myös Marco palaa Utahiin etsimään Effingin sinne jättämiä aarteita, mutta löytää luolan paikalta tekojärven, joka on niellyt maalaukset.

Olen lukenut Paul Austerilta muutaman teoksen, mutta muistikuvissani ne sekoittuvat pahasti John Irvingin tuotannon kanssa. Tämä romaani tuntuu helpommin mieleenpainuvalta kuin jotkut hänen myöhemmät teoksensa siksi, että tarina oli kompakti ja varsin eksentrinen. Asunnottomuuden ja köyhyyden kuvaus kosketti minua tässä teoksessa erityisesti, ja arvostin Austerin kertojan otteessa tarkkaa fyysisyyttä näitä ilmiöitä kuvatessa.

Sukkahousut ja segregaatio

Teos: Colm Toibin: Brooklyn (Tammi, 2011)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Viikonloppuna luin neljä Keltaisen kirjaston romaania paperiformaatissa, mikä minulle nykyään on jonkun sortin äärisuoritus. Olen juuri muuttanut ja kärsin akuutista kirjapuutostaudista, johon on löytynyt vähän lievitystä kirjastojen kierrätyshyllyistä. Kirjoja omistan tällä hetkellä vain pienen hyllyllisen, ja näistä valtaosa on jo moneen kertaan luettuja keräilyobjekteja.

Colm Toibinin Brooklyn oli näistä neljästä lukemastani klassikkoteoksesta ehdottomasti paras. Teos on historiallinen romaani, joka kuvaa irlantilaisen nuoren naisen Eilis Laceyn yksinäistä maastamuuttoa New Yorkiin 1950-luvulla.

Eilis Lacey elää pienessä Enniscorthyn kauppalassa leskiäitinsä ja vanhemman, naimattoman Rose-siskonsa kanssa. Kolme veljeä ovat kaikki lähteneet töihin Birminghamiin, eikä kukaan heistä suunnittele kotiinpaluuta. Käytännössä Rose-sisko elättää perheensä kirjanpitäjänä, mutta perhe elää epävarmassa niukkuudessa. Eilisin tulevaisuus kotinurkilla ei vaikuta kovin lupaavalta, ellei hän löydä itseään varakkaampaa aviomiestä.

Nuoren naisen tilanne muuttuu käden käänteessä, kun kylään saapuu amerikkalainen pastori Flynn suoraan Brooklynistä. Pappi näkee Eilisissä potentiaalia, ja onnistuu järjestämään hänelle työtarjouksen Bartoccin tavaratalosta. Eilis lähtee matkaan kevyin pakaasein ja valmisteluin, eikä tiedä paljoa tulevan kotimaan realiteeteista.

Koti-ikävä iskee nuoreen naiseen niin, että hän miltei saa potkut myyjän työstään surkean olemuksen vuoksi. Meikkaamisessa ja muodikkaiden asusteiden valinnassa on opettelemista, ja tavaratalon osastonhoitaja neiti Fortini joutuu opettamaan Eilisille kädestä pitäen bikinialueen karvanpoiston. Koti-ikävään löytyy helpotusta isä Flynnin seurakunnasta, ja kirkon jouluillallisen järjestelijänä Eilis kokee enemmän tyydytystä kuin tavaratalon naisten vaateosaston tiskin takana. Köyhyys ja osattomuus vaivaa varsinkin irlantilaisia ikämiehiä, ja joulunvieton kuvaus toi minulle todelliset vibat Fairytale of New York- joululaulusta.

Toibin kuvaa kiinnostavasti tuon ajan rotujännitteitä Brooklynissa, sillä alue oli 1950-luvulla muuttumassa entistä enemmän mustien asuinalueeksi, kun samaan aikaan irlantilaiset ja italialaiset tekivät lähtöä kohti Long Islandin uudisrakennusalueita. Eilis oppii palvelemaan mustia naisasiakkaita hyväntahtoisesti, mutta mustien naisten sukkahousuja pidetään edelleen segregoidussa nurkassa erossa valkoisten naisten vastaavista.

Kyseessä on varsin virtaviivainen ja helppolukuinen lineaarinen kertomus, jonka aika-akseli on vain reilun vuoden. Tässä ajassa Eilis ehtii jo menemään naimisiin italialaisen putkimies-Tonyn kanssa, vaikka ei ole täysin päässyt eroon koti-ikävästään. Eilisin sitoutuminen pika-avioliittoon ei ole kovin vankalla pohjalla, ja sitä koetellaan varsinkin sen jälkeen, kun hän on palannut Irlantiin perhettä kohdanneen tragedian jälkeen.

Vaikka kirjaan mahtui surua ja köyhyyttä, niin kyseessä on varsin toiveikas, jopa glamoröösi tarina, joka jätti keveän mielen. Moni muu lukemani irlantilaisten maastamuuttotarina on ollut paljon rankempi, mutta Eilisin tarinassa oli selkeä eteenpäin menemisen meininki. Lukisin mielelläni tarinaan jatkoa, mutta en tiedä, onko sitä luvassa.