Harbinder Kaur, Sussexin supersankari

Teos: Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (Tammi, 2022)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Voin tunnustaa, etten ole lukenut Elly Griffithsiltä ainuttakaan Ruth Galloway-kirjaa, joten lähestyn tätä supersuosittu dekkarikirjailijaa tuorein silmin. Minulla on siis kunnia korkata hänen uusimman kirjasarjansa aloitusosa, joka sijoittuu Sussexin maaseudulle.

Sarjan keskeinen poliisihahmo on Harbinder Kaur, 35-vuotias sikhitaustaiben naispoliisi, joka on lesbo ja asuu vanhempiensa luona edelleen. Hän ei ole tullut vanhemmilleen ulos kaapista, koska pariutuminen ei ole hänelle edelleenkään ajankohtaista. Ehkä vanhempien luona asuminen on hänelle käytännöllistä, sillä näin hänen ei tarvitse keskittyä taloudenhoitoon. Työnsä poliisina hän ottaa vakavasti, niin vakavasti, ettei tähän elämäntapaan mahdu merkittävää toista. Kotioloissa hän on selkeä vanhapiikatäti, jonka suhteen hänen perinteitä kunnioittava sukunsa on tainnut jo luopua toivosta. Veljen lapsille hän on se rento täti, joka tietää kaiken videopeleistä ja toimintaleffoista.

Romaanissa paikallisen yläkoulun opettaja Cathy Cassidy menettää parhaan kaverinsa Ellan, joka oli myös työkaveri. Opinahjo Holland House on joskus ollut kallis yksityiskoulu, ja sen historiaan mahtuu paljon synkkiä asioita. Ella löytyy puukotettuna omasta keittiöstään, ja pian tämän jälkeen tapetaan äidinkielen vastuuopettaja Rick koulun kirjastoon. Poliisilla on syytä epäillä, että uhka kohdistuu myös Claireen, sillä joku on käynyt kirjoittamassa uhkaavia viestejä hänen päiväkirjaansa.

Teos pursuaa viitteitä 1800-luvun goottilaiseen kauhufiktioon, ja siinä kartoitetaan Holland Housen perustajan, samannimisen kauhukirjailijan surullisia elämänvaiheita. Koulussa elää edelleen legenda Hollandin vaimosta, joka hyppäsi rakennuksen ikkunasta itsetuhoisesti. Sitten Claire saa yhteydenottopyynnön Cambridgen yliopiston professori Henry Hamiltonilta, joka on Clairen lailla kiinnostunut Hollandin henkilöhistoriasta Ehkä vihdoin Claire pääsisi toteuttamaan haaveensa Hollandin elämäkerran julkaisemisesta, tunteehan hän miehen elinympäristön kuin omat taskunsa…

Teos kuvaa varsinkin äidin ja teinityttären suhdetta, tyttären kirjoittamista salaa hänen äidiltään, joka on luovan kirjoittamisen opettaja. Tyttären seurustelua liian vanhan poikaystävän kanssa – Georgia on 15 ja poikaystävä 22. Kun sitten perhettä uhkaa nimeämätön stalkkaaja, Claire alkaa kokea turvalliseksi sen, että Georgian poikaystävällä on auto. Muutenkin kirjan keski-ikäisillä äidinkielen opettajilla on yllättävää vientiä nuorempien miesten parissa.

Sussexin lisäksi kirjassa matkataan junalla Skotlantiin, jossa Clairella on vielä elossa yli 90-vuotias isomummo. Ylämaan luonnonkuvaus oli tässä vielä loisteliaampaa kuin goottilaiseen koulun, vaikka verinen kauhu ulottautui sinnekin.

Tämä oli minulle yhtä iso hittikirja kuin joskus muinoin oli Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämän lisäksi sain kirjasta samoja viboja kuin joskus sain Hanif Kureishin tuotannon alkupäästä. Joissain hänenkin kirjoistaan on perheitä, jotka pitävät viinanhuuruista kulmakauppaa omassa kotitalossaan kuten tässä Harbinderin perhe tekee. Tosin Kureishi kirjoitti pakistanilaistaustaisista muslimeista, ja Griffithsin kuvaama intialaisperhe on sikhitaustainen, mutta punjabilainen meininki on samansuuntaista. Minulla oli siis kotoisa fiilis Harbinderin äidin keittiössä, ja pidin varsinkin ruokakuvauksista.

On varmasti onnekasta, ettei sarjasta ole vielä saatavilla uusia osia. Teos oli nimittäin niin lupaava, että näin hyvää kannattaa jo odottaa. Ehkä seuraavassa osassa esitellään joku muu kirjallinen genre, jonka maailma esittäytyy muissa sävyissä.

Pieni bordelli Värmlannissa

Teos: Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa (BookBeat, 2017)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Noin kuukauden päivät olen ollut kiinnostunut vain Intiaan ja lähialueille sijoittuvasta kirjallisuudesta, eli palasin millenniumin vaihteen aikaiseen lukumoodiini. On ollut myös ikävä kaikkia niitä Intia-aiheisia paperikirjoja, joista olen joutunut luopumaan tilan puutteen vuoksi. Pelkäsin jo, etten enää kiinnostuisi kirjoista lähempää kotoa – tämä ei olisi huono käänne, mutta se hankaloittaisi nykyelämääni, kun resurssit ovat vähäisemmät kuin 20 vuotta sitten.

Onneksi löysin ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkarit, jotka aiheuttivat välitöntä koukutusta. Kuuntelin Hagfors-sarjaa neljä osaa putkeen, mutta bloggaan nyt vain tästä ensimmäisestä osasta. Arviossani saattaa näkyä se, että tiedän päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista enemmän kuin mitä aloitusosassa paljastetaan. Tämä tuskin häiritsee ketään, sillä sarja on alkanut Ruotsissa jo vuonna 2010, ja luulen, että sarjan tosifanit ovat siitä jo niin kärryillä, etteivät he lue tällaisia jälkijättöisiä arvioita.

Sarja sijoittuu Hagforsin pikkukuntaan Värmlannissa, jossa sattuu ja tapahtuu poikkeuksellisen paljon suhteessa väkilukuun. Madeleine on neljääkymppiä lähestyvä toimittaja, joka palaa kotikonnuilleen Tukholmasta vaikean avioeron jälkeen. Hänellä on kuusivuotias adoptiopoika Nils, joka joutuu matkustamaan joka toinen viikko isän luo bussilla. Neljän tunnin yksinäinen bussimatka tuntuu kohtuuttomalta tuon ikäiselle, ja Madeleine saa aiheesta ikäviä kommentteja ulkopuolisilta. Huonon äidin syndrooma vaivaa häntä, vaikka hän on omalla tavallaan hyvinkin omistautunut vanhempi.

Madeleinen uusi työnantaja, Värmlandsbladet, on nihkeä paikallisaviisi, joka kutistaa palvelujaan tehokkaasti joka vuosi. Vielä sarjan alussa hänellä on paikallinen toimitus ja puolipäiväinen sihteeri Barbro, mutta leikkaukset tulevat kurittamaan Madeleinen polkua siitä huolimatta, että hän tuottaa todellisia skuuppeja rikososastolle. Innokas kuvaaja Jens on töissä freelancerina, vaikka tuntuu päivystävän poliisin kuumilla linjoilla koko hereilläoloaikansa.

Parisuhteiden ja perhe-elämän rooli sarjassa on suuri, mutta lifestyle-hifistelyn vähäisempi. Värmlannissa hirvenlihan osuus perheiden ravinnossa on edelleen keskeinen, ja Helly Hansenin ulkoilutakit ovat kuuminta muotia. Ehkä eniten ihastuin sarjassa esiteltyyn mutkattomaan elämäntapaan, kun itsekin koen jo vieraantumista siitä.

Teoksessa 16-vuotias lukiolainen Hedda katoaa uutenavuotena hämärissä oloissa, eikä Heddan vanhemmilla ole ollut hajuakaan tyttärensä kaksoiselämästä. Samaan aikaan purkutuomion saaneista vuokrataloista löytyy epäilty salabordelli, jonka toiminnan jäljittäminen on vaarallista ja vaikeaa. Poliisilla ei tunnut löytyvän resursseja tähän työhön, koska pian heillä on käsissä kahden nuoren tytön väkivaltaiset kuolintapaukset. Liittyykö Heddan tapaus itäeurooppalaisten tyttöjen ihmiskauppaan, sillä spekuloidaan pitkään. Vahvana toisena äänenä kirjassa puhuu moldovalainen Sonja, joka luuli lähteneensä töihin hotellin aamiaishuoneeseen Saksaan, mutta päätyikin seksiorjaksi paikkakunnalle, jonka nimeä hän tuskin tietää.

Madeleinen rooli rikosten ratkaisijana nousee sarjassa merkittäväksi. Poliisivoimista hän tuntee parhaiten Christerin, joka on hänen entinen koulukaverinsa ja parhaan ystävän isoveli. Christer on ollut aikanaan hyvin rakastunut Madeleineen ilman vastakaikua. Miksi mies on jämähtänyt kotikonnuilleen ja on edelleen sinkku, sitä ihmettelevät monet. Samaan aikaan Madeleine päätyy heilastelemaan taksikuski-Petterin kanssa, joka ei myöskään näe elämää Värmlannin ulkopuolella mahdolliseksi. Tässä myös vietetään kuumia ja kosteita kasaribileitä paikallisessa pizzeriassa, joka on ainoa nelikymppisten eronneiden ja karanneiden menomesta.

Hyvää tässä sarjassa on sekin, että myös sivuhenkilöillä on jatkuvuutta myöhemmissä osissa. Vaikka henkilöitä tämän tyyppiseen yhteisödraamaan riittää muistin rasitukseen saakka, tyyppien ilmaantuminen uudestaan hieman eri valossa seuraavassa osassa on ilahduttavaa. Näkökulma sarjassa on melko työväenluokkainen, mutta maanviljelijöitä ei pahemmin näillä hoodeilla näy.

Pidän tästä sarjasta yhtä paljon kuin Åsa Larssonin Kiiruna-sarjasta, joka oli minulle tärkeä henkireikä ruuhkavuosina. Tuolloin pystyin seuraamaan sarjaa ruotsiksi, ja hankin osat Tukholman reissuilta ennen niiden ilmestymistä suomen kielellä. Tätäkin sarjaa pystyisin varmasti lukemaan hyvin ruotsiksi painettuna, mutta kuullun ymmärtäminen ei ehkä edelleenkään onnistuisi. En myöskään olisi jaksanut ahmia näitä kirjoja yhdessä viikonlopussa painotuotteina.

Vain taivas rajapyykkinä

Teos: Carina Räihä: Huipulta huipulle. Elämänmuutos ja Everest (Tammi, 2010)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmeisesti osakseni on langennut lukea läpi kaikki BookBeatin Himalajan valloitus-aiheiset teokset. Ei huolta, sillä niitä ei lopulta ole monia, ja suomeksi ja englanniksi saatavilla olevien välillä ei ole suurta eroa. Monissa näissä kirjoittajana on joku julkkis, jota on kiipeilykärpänen purrut, ja kupletin juoni tuntuu ennalta-arvattavalta. Kiinnostavampia kirjoja näkyisi olevan saatavilla ruotsiksi, jopa niitä vanhempia klassikkoja, mutta ruotsinkieliset äänikirjat saattavat olla liian iso haaste juuri nyt. Oikeastaan minua kiinnostaa enemmän muu puuhastelu Himalajalla kuin vuorikiipeily, kuten luonnonsuojelu ja kasvien keräily. Näitä kirjoja on saatavilla vielä vähemmän, joten on luettava hakuammunnalla sitä, mitä sattuu löytämään.

Juuri lukemani Lotta Hintsan teos hämmensi minua sen verran, että näin aiheelliseksi lukea Carina Räihän vastaava teos vuodelta 2010. Räihä oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka valloitti Everestin, ja kiinnostavaa hänen tarinassaan on se, että hän teki sen 41-vuotiaana. 41 ei nykymaailmassa ole mikään korkea ikä muuten, mutta huippu-urheilijaksi harva enää tuossa iässä nousee. En tiedä, onko Everestin valloitus huippu-urheilua, ja kuten Räihä kirjassaan kertoo, hänkin kohtasi Nepalin-reisullaan toiveikkaita kiipeilijöitä, joilla oli takanaan huomattavasti vähemmän treeniä kuin hänellä itsellään oli.

Räihä oli matkansa aikana tietoinen siitä, että samaa maalia oli tavoittelemassa toinenkin suomalainen nainen. He eivät kohdanneet, mutta kilpasisko Anne-Mari Hyryläinen saavutti Everestin huipun viikkoa myöhemmin. Räihän teoksen henki ei ole yhtä kilpailuhenkinen kuin Hintsan teoksen, jossa myös esiintyy kilpaileva tiimi, jossa on suomalaisjäsen. Kuitenkin molemmissa esiintyy vahvana kilpailuasetelma toisen suomalaisen kanssa, ja jopa lievän ”bitchy” asennoituminen tähän kilpasiskoon. Mutta kaipa tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä, kun on investoitu suuria summia hankkeeseen, jonka läpimeno on kovin epävarmaa.

Räihä vaikuttaa tasaisemmalta luonteelta kuin Hintsa, mutta tämä tasaisuus vaikuttaa myös tekstin laatuun latistavana tekijänä. Valitettavasti löysin tästä kirjasta huikean määrän kliseistä carpe diem-höttöä, joka ehkä 10 vuotta sitten on vielä mennyt läpi trendikkäänä, mutta joka ei enää myy. Minuun ei siis yhtään purrut kirjassa esitetty elämänmuutoksen jargon, vaan olisin mieluummin lukenut lisää vaikka jäähakuista ja hapenottolaitteista.

Keskeinen ero Räihän ja Hintsan kertomuksissa on se, että Räihä käytti nousunsa aikana lisähappea, hänellä oli henkilökohtainen sherpa ja hän kiipesi osana tiimiä. Hintsa taas kiipeili kokeneen miesystävänsä kanssa ilman lisähappea, ja virallisesti he olivat kahden hengen tiimi, vaikka olivat tekemisissä muiden porukoiden kanssa. Tarinoiden välillä on myös vuosikymmen aikaa, kiipeily on alana kehittynyt, ja sen ympärillä pyörivä turismi on osittain riistäytynyt käsistä. Näin ollen Räihä on antanut haastatteluissa ymmärtää, ettei hän aio enää palata Himalajalle, koska pitää ruuhkia 8 km korkeudessa liian riskialttiina ilmiönä. Hänhän sai kokea jotain tällaista minimuodossa jo vuonna 2010.

Pidin kyllä kirjassa itse matkakertomuksesta, ja Räihän nöyrästä asenteesta suhteessa tavoitteeseensa, mutta näen, että kirja on tuotettu liian nopealla aikataululla kaupallisia markkinoita varten. Näin ollen siitä jää puuttumaan ne erikoisemmat näkökulmat, mitä hyvissä matka/seikkailukirjoissa on. Löysin Hintsan teoksesta enemmän särmää, mutta se kertookin kesken jääneestä projektista, johon liittyi enemmän itkua ja hampaan puremista.

Julman rakastajattaren sylissä

Teos: Jeffrey Archer: Matka maailman katolle (2006)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

George Mallory oli yksi Britannian kuuluisimpia varhaisia vuorikiipeilijöitä, joka kuoli lumivyöryn alle Mount Everestiä valloittaessa vuonna 1924. Vuoren virallinen valloitusvuosi on 1953, koska Malloryn retkikunnan saavutuksesta ei koskaan saatu varmaa tietoa. Britannialla oli suuri tarve saada tämä valloitus omiin nimiinsä, ja Royal Geographical Society tuki tätä hanketta jo 1910-luvulla.Väliin kuitenkin tuli ensimmäinen maailmansota, ja tämän vuoksi Malloryn hanke viivästyi lähes vuosikymmenellä.

Jeffrey Archer ei suoralta kädeltä kuulu lempikirjailijoihini, mutta tämän teoksen aihepiiri tuntui tämänhetkisiin tunnelmiin luoduilta. Intian ja Nepalin kulttuurien osuus jää tarinassa lopulta aika ohueksi, mutta matkan teon kuvaus Bombaysta Nepalin base campiin tuntui hyvin nostalgiselta. Kuvaavaa oli, että Malloryn tiimiä paimentavalla brittiupseerilla oli matkassa mukana oma kylpyamme ja melkein kellarillinen viinipulloja, jotka paikalliset sherpat kantoivat 4 kilometrin korkeuteen. Mallory itse ei ollut suuruudenhullu, vaan varsin vaatimaton tapaus, joka arvosti paikallisten oppaiden vuorten tuntemusta.

Vaikka teos tietyllä tavalla pönkittää britti-imperiumin valtaa (onhan kirjailijakin toiselta ammatiltaan Tory-poliitikko), se on kuitenkin uskottava oman aikansa maailmankuvasta katsottuna, ja toimiva jännitysromaani. Noin puolet tarinasta tapahtuu Britanniassa ja Yhdysvalloissa, jonne Mallory matkusti ensimmäisen Nepalin-matkansa jälkeen luennoimaan seikkailuistaan. Teos kuvaakin hyvin matkojen taloudellisia reunaehtoja ja The Royal Geographical Societyn arvovaltaa retkikuntia valittaessa. Kiinnostavaa oli myös tuon ajan ymmärrys vuoristo-olojen kuormittavuudesta, ja kuvaus rasitustesteistä, joihin retkikunta ennen toista valloitusmatkaansa joutui.

Monet Everestin valloituskirjat kertovat myös parisuhteista ja perheistä, ja tässä romaanissa perheen merkitys oli keskeinen. Malloryn tapauksessa Ruth-vaimon varakkuus, eli appiukon sponsorointi, oli yksi mahdollistava tekijä hänen kiipeilyurallaan. Perheessä oli kolme lasta, joista vanhemmat pystyivät toisen, kohtalokkaan reissun aikana jo seuraamaan isän jälkiä Himalajan kartalla. Ruth-vaimo on tässä tarinassa miehensä pakkomiellettä tukeva, sillä hän ymmärtää tilanteen, jossa George katkeroituisi, ellei pääsisi kokeilemaan valloitusta ensimmäisten joukossa. Hänen kilpailijansa Finch on onneksi kirjoitettu tässä tarinassa täysin inhimilliseksi hahmoksi, eli asetelma heidän välillään ei ole täysin mustavalkoinen. Mallory yrittää jopa tukea Finchiä, jonka retkille mukaan pääsy on takkuista jo siitä syystä, ettei hän ole ollut täysin yksiavioinen. Mallory lle itselle oli yhdentekevää, olisiko hänen kiipeilykumppaninsa yksi-vai moniavioinen, sillä 8 km korkeudessa seksillä on varsin vähän merkitystä, tärkeämpää on löytää joku, jolla on kyky selvitä hengissä.

Vuoren valloitusten metaforat ovat tässä tietty ajan henkeen kuuluvasti läpikotaisin sukupuolitettuja, eli Chomolangma on julma ja petollinen rakastajatar, jonka syli hylkii liian uskollisia palvojiaan. Mallory itse kuitenkin esiintyy tarinassa edistyksellinenä vasemmistolaisena, joka käy Fabian Societyn kokouksissa ja todellakin kannattaa naisten äänioikeutta ja oikeutta opiskella Oxfordissa ja Cambridgessä. 1920-luvulla ei kuitenkaan osattu visioida maailmaa, jossa naiset pääsisivät kiipeämään Everestille, eli käsitys sukupuolten fyysisistä ominaisuuksista on edelleen essentialistinen.

Ymmärtääkseni tämä ei ole ainoa Malloryn retkikunnasta kirjoitettu teos, vaan aiheesta on kirjoitettu myös tietokirjoja. Minulle tämä romaaniformaatti oli nyt sopiva kerronnan tapa, ja eläydyin tarinaan täysillä. Mieltäni jäi vaivamaan kysymys, kuinka paljon nykyisessä vuorikiipeilyn (siis lähinnä korkeimpien huippujen valloituksen) kulttuurissa on edelleen jäänteitä brittien kolonialismista. Ei siis materiaalisina jäänteinä (sillä tuskin noissa korkeuksissa on jäljellä paljoa brittien rakentamaa), vaan enemmän puhetavoissa ja asenteissa näkyvää kolonialismia. Eniten on jäänyt askarruttamaan paikallisten sherpojen tekemä näkymätön, tunnistamaton työ. Luulen, että tästäkin on olemassa kirjoja, mutta en ole niitä vielä löytänyt. Tässä romaanissa tuohon näkymättömään työtaakkaan kuitenkin jo viitataan, ja kuolleita sherpoja surraan siinä missä valkoisia brittejäkin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Sekoitus faktaa ja fiktiota”.

Sisäisten huippujen valloittajat

Teos: Paolo Cognetti: Without Ever Reaching the Summit (2020)

Äänikirjan lukija: Jacques Roy

Nyt on vuorossa aidosti erilainen Himalajan-matkakirja, jossa ei ole ”päätä eikä häntää”, ja siksi se onkin valloittava. Olen lukenut Paolo Cognettilta aiemman teoksen Italian vuorista, sekin oli hieno elämys, ja osasin sen pohjalta odottaa tältäkin kirjalta filosofista otetta.

Teoksessa Paolo lähtee Nepaliin 40-vuotispäivänsä kunniaksi kahden kaverinsa kanssa. Nicola on Paolon tuore taidemaalariystävä kaupungista, ja Remigio vanhempi ystävä siitä vuoristokylästä, jossa hän itsekin asui vuosia. Miehet ovat hyvin eri tyyppisiä, mutta Paolo luottaa varsinkin Remigion vuoristotuntemukseen. Reissun tarkoituksena ei ole valloittaa Everestiä, mutta miehillä on suunnitelmia jonkun vuoren valloituksesta. Paolo itse tosin huomaa, että häntä kiinnostaa enemmän paikallisten ihmisten elämäntapa kuin länsimaisten vuorikiipeilijöiden heimo.

Matkan pääasiallinen kohde on Dolpo, kaukainen vuorikylä, jossa on edelleen jälkiä tiibetiläisestä kulttuurista. Cognettin matkan inspiraationa on amerikkalaisen Peter Mathiessenin klassikkoteos The Snow Leopard (1979), joka kertoo mystisen eläimen jäljitysyrityksistä ja tuon ajan ekologisesta aktivismista. Tuota kirjaa metsästän itsekin, joten innostuin Cognettin kirjasta erityisesti siksi, että matkat, joita tehdään jonkun kirjan hengessä ovat aina kiehtovia.

Kirjan kolmikosta Paolo itse on fyysisesti ”heikko lenkki” siitä huolimatta, että hän on viettänyt vuosia Italian vuorilla. Hänen vatsansa oireilee pahasti yli 3 km korkeudessa, ja siksi kaverit saavat tehdä pidemmät vaellukset ilman synttärisankaria.

Paolo on käynyt Nepalissa kerran aiemminkin, mutta edellinen reissu keskittyi pääkaupunki Katmandun ympäristöön. Dolpossa harva paikallinen osaa englantia, mutta kommunikaatio muulikuskien kanssa onnistuu myös suklaapatukkoja jakamalla. Vaikka turismia tuonne alueelle on harrastettu jo vuosikymmeniä, paikallisia edelleen hämmentää se, miksi länsimaiset maksavat maltaita vain kävelläkseen erämaassa ja nukkuakseen kosteissa teltoissa.

Ehkä suurin ero vuoriturismissa Nepalin ja Pakistanin välillä on näiden maiden päihdepolitiikassa. Pakistaniin on vaikea salakuljettaa alkoholia, kun taas Nepalissa baarielämä on vilkasta ja alkoholismi vaivaa paikallisiakin. Alkoholia käytetään myös runsaasti buddhalaisisaa rukousrituaaleissa tienvarsien pyhäköissä. Huumeita on saatavilla molemmassa maassa, mutta dullaa poltetaan taatusti avoimemmin Nepalissa kuin Pakistanissa. Pakistan siis sopii kohteena parhaiten terveyshenkisille ”streittareille”, kun taas Nepal saattaa houkutella hipimpää väkeä. Paolo kuljettaa vuorille erityisen arvokasta skottiviskiä, ja nauttii elämänsä drinkin katajanmarjojen ja vuoripurojen veden kanssa.

Kuuntelin tätä alle 3 tunnin mittaista tarinaa lähes kolme kierrosta, enkä osaa tuottaa siitä kelpoa juonireferaattia. Kieli on kaunista, poeettista ja tarkan kuvailevaa, ja tunnelmakuvat vahvan cinemaattisia. Tätä voi lukea pienissä paloissa, pysähdellen, ihmetellen, hengitellen. Kirjasta voi jokainen löytää itseä kiinnostavan tason, onpa se maisemien, paikallisen elämäntavan tai henkisyyden kuvaus. Matkakuvauksena tarina on sopivan vaatimaton ja realistinen, se kertoo reissusta, jonne lähdettiin melko vähäisin valmisteluin ja varustein. Näinkin voi matkustaa, kaikkien Himalajan retkien ei tarvitse olla kuolemanvakavia valloituksia. Ehkä itsekin haluaisin lähteä Himalajalle vain muutaman viikon varoituksella, kevyin pakaasein.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Pieni kirja”.

Kadonneen seikkailijan kaksoiselämä

Teos: Sven Pahajoki: Dominick Arduin – seikkailijan salaisuus. (Lind&co, 2020)

Äänikirjan lukija: Kari Mattila

Kun indopakistanilaisiin vuoriin liittyvät kirjat alkoivat toistaiseksi ehtyä, aloin kiinnostua vuorikiipeilyn ja naparetkeilyyn liittyvästä kirjallisuudesta. En niinkään niistä teknisemmistä, enkä edes elämäkerroista/matkakirjoista, vaan fiktiosta ja filosofisemmasta osastosta. Tämä siksi, että arktinen retkeily on se harrastus, johon kaikista vähimmällä todennäköisyydellä itse ryhdyn tässä elämässä. Mutta joku korkeiden maastojen ja napajäätiköiden parissa tapahtuvassa retkeilyssä kiehtoo, varsinkin retkikuntien sosiaalisten suhteiden näkökulmasta.

Muistan 00-luvun alusta hatarasti Dominick Erduinin tapauksen. Tuolloin olen elänyt visusti uutispimennossa urheilun suhteen, mutta olen saattanut kuulla hänestä jo 90-luvulla, olihan hän paljon medioissa jo ennen kun alkoi naparetkeilijäksi. Sven Pahajoki on toimittaja, joka osallistui vuonna 2004 Erduinin etsimisen operaatioon enontekiöläisen Jatunintarha ry:n kautta, ja kiinnostui muutenkin Erduinin henkilöhistoriasta.

Lukemani kirja julkaistiin jo Erduinin katoamisvuonna, ja sai uuden elämän äänikirjana vuonna 2020. Tarina kiehtoo edelleen lukijoita, sillä Erduinin ruumista ei ole löydetty koskaan, ja hänen elossa olevat sukulaisensa Ranskassa uskovat, että nainen on edelleen elossa.

Dominick Erduin (s. 1960) vieraili ensi kertaa Suomessa jo 23-vuotiaana, ja kipinä Lappiin syttyi jo tällä ensimmäisellä melontakisamatkalla. Vuonna 1988 hän muutti Kiilopäähän, sai työtä Suomen Ladun kahvilasta, ja jäi Lappiin loppuelämäkseen. Virallisesti hän on muuttanut sinne vuonna 1991, ja myöhemmin hän sai myös Suomen kansalaisuuden. Idearikas nainen pyrki kehittämään Lapin matkailua tavoilla, joihin kaikki eivät vielä olleet 90-luvulla valmiita, mutta hänen aloitteestaan syntyi hankkeita, joiden kautta isompia ulkomaisia turistiryhmiä alkoi tulla alueelle mm. huskysafareille. Viime aikoina hän toimi mm. Suomen Ladun toimitusjohtajana.

Erduin oli myös parantumaton mytomaani, mutta hänen ”parannetussa” versiossa elämäntarinastaan ei ollut paljoa järkeä. Nainen oli pitkään enemmän tunnettu Suomessa kuin Ranskassa, ja hänen urheilu-uransa kotimaassa oli ollut oikeasti mitättömämpi kuin hän antoi ymmärtää. Sukuun ja perheeseen liittyvissä valheissa ei taas tuntunut olevan mitään järkeä muuten kuin ehkä hänelle itselleen. Hän kertoi kasvaneensa Ranskan Alpeilla vuoristokylässä, vaikka oikeasti hän oli kotoisin Pariisista. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, mutta myöhemmin kuin mitä hän väitti. Ehkä hän ei ollut koskaan sairastanut syöpää. Ehkä hänellä oli käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi hän koki tarvetta luoda itselleen uuden tarinan uudessa maassa. Pahajoki sai selville totuuden siinä vaiheessa, kun hän vieraili Erduinin sukulaisten luona katoamistapauksen tiimoilta.

Voin hyvin kuvitella, että vielä 1980-90-luvuilla Suomi on ollut maa, jonne on ollut helppo paeta erinäisiä ongelmia, taloussotkuja, velkojia. Mutta on Erduinin Suomen-saagassa paljon muutakin. Hänhän oli Suomessa enemmänkin julkisuushakuinen persoona kuin luimuilija. Henkilö, joka tunnistettiin laajalti, mutta jonka sisimpään ei ollut helppo tutustua. Hänellä oli lukuisia työkavereita, mutta hän kärsi yksinäisyydestä. Rakkauttakin hän etsi, mutta romanssirintamalla oli tuulista.

Tarina hänen Pohjoisnavan valloitusretken valmisteluistaan on hurja riskinoton ja henkilökohtaisen sitoumuksen näkökulmasta. Kallis ekspeditio tarvitsi monia sponsoreita, ja niiden hankkiminen kävi kokopäivätyöstä. Kun sitten Erduinin tähti huippu-urheilun kentällä alkoi jo hiipua, hän otti hankkeensa loppumetreillä ison pankkilainan kulujen kattamiseksi. Harjoitusleirillä hän kävi Siperian Jakutiassa, mutta yhteistyössä venäläisten kanssa oli vedätystä, jota Erduin ei välttämättä kokonaan hahmottanut. Kaikki retkelle hankitut kalliit varusteet eivät toimineet kuten piti.

Kirjasta tuli mieleen, että Erduinin tarinassa olisi myös dekkarin/trillerin aineksia. Jäin myös pohtimaan psykologisesta näkökulmasta ihmistyyppiä, joka päätyy pakkomielteen lailla ja paljon uhraten napajäätiköille tai 8 km korkeuteen. Varmastikaan tällaiset ihmiset eivät ole tehty yhdestä muotista, mutta heillä on oltava joku yhdistävä tekijä, jopa heimotunnus.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Toimittajan kirjoittama kirja”.

Oxfordin ei-akateemisella osastolla

Teos: Cara Hunter: Jäljettömiin (Otava, 2021)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Vuoden alkajaisiksi sain tutustua Britannian uuden dekkarikuningattaren, Cara Hunterin, kahteen suomennettuun hittikirjaan. Tämä komisario Alan Fawleysta kertova sarja sijoittuu Oxfordiin, Thames Valleyn poliisiin, ja on perinteisen poliisivetoinen. Teknisen tutkinnan osuus kirjoissa on suurehko, joten teokset tuovat iloa varsinkin niille, jotka rakastavat dekkareita yhtä paljon kuin palapelien kokoamista.

Päähenkilö Adam esittäytyy sarjan ykkösosassa hieman mystisenä ja melankolisena tapauksena. Hän on keski-ikäinen naimisissa oleva poliisi, joka on äskettäin menettänyt ainoan lapsensa, jolla on ollut psyykkistä oireilua. Fawleyn perhetaustaa ei vielä avata tässä ykkösosassa suuresti, vaan siihen viitataan vain hienovaraisesti. Poliisissa pohditaan, olisiko hän sopiva tutkinnanjohtaja vetämään lapsen katoamisen tapausta oman tragediansa jälkeen, mutta hän vakuuttaa pystyvänsä tehtävään.

Teoksessa siis katoaa 8-vuotias Daisy Mason perheensä grillijuhlista heinäkuisena päivänä Oxfordin hienostoalueella. Daisyn vanhemmat, Barry ja Sharon, eivät ole kotikatunsa tyypillisimpiä asukkaita, vaan muualta tulleita nousukkaita, joilla on epävarmuutta yhteisöön sopeutumisessa. Barryllä on rakennusfirma, ja Sharon on kotiäiti, jonka epätoivo täydellisyyden tavoittelijana loistaa mailien päähän. Muut alueen asukkaat ovat akateemisia menestyjiä, eikä Sharon hyvällä tahdollakaan sovi näiden uraohjusnaisten lukupiireihin.

Daisyn katoaminen on iso mediaspektaakkeli, ja spekulointi vanhempien osallisuudesta katoamiseen alkaa jo samana päivänä uutisen julkaisusta. Vanhemmat esiintyvät julkaisemissaan tiedotteissa ”vääränlaisesti”, ja varsinkin Sharonin moitteetonta ulkoista olemusta kriisin keskellä ruoditaan julmasti Twitterin oikeudenkäynneissä. Barrya taas pidetään potentiaalisena pedofiilinä. Teoksen keskeinen yhteiskunnallinen kysymys liittyy nykyajan rikostapausten somejulkisuuteen, ja tässä käydään läpi suurempaa hullunmyllyä kuin mihin pienessä Suomessa on totuttu vastaavissa tapauksissa.

En aina innostu someviestien suuresta määrästä nykykirjallisuudessa, mutta tässä romaanissa niillä oli lähes meditatiivinen teho. Kirjojen koukuttavuus pohjautuu uutisvirran nopeaan tempoon, joka luo illuusion, että lukija seuraisi tapausta reaaliajassa. Kun yleensä innostun enemmän ”fiilistelevistä” dekkareista, joissa käydään läpi paikallista historiaa, tässä Oxfordiin sijoittuvassa teoksessa en kaivannut historiakatsauksia. En siksikään, että kaupungin historia on minulle jo jokseenkin tuttua. Oli myös raikasta, että sarjan aloitusosa ei kertonut akateemisesta perheestä. (Viitteitä yliopistoon odotan tulevan lisää myöhemmissä osissa. )

Koukutuin sarjaan niin, että kuuntelin molemmat suomennokset putkeen. Pidin enemmän tästä ykkösosasta, sillä kakkososan asetelma tuntui liian synkältä tämänhetkisiin tunnelmiini. Ilokseni huomasin, että sarjaa on olemassa alkukielisenä jo 6 osaa, ja kaikki tarinat tuntuvat omaperäisiltä, eli toiston varaa osien välillä ei lienee ole tiedossa.

Juuri nyt dekkarisarjan uskollinen seuraaminen ei kuulu suunnitelmiini, mutta kyllä tämä sarja tuntuu tehokkaalta pään tyhjentäjältä, jos sellaiselle on tarvetta. Britannian dekkariskenessä on taatusti tarjolla eeppisempiä, taiteellisempia ja syvällisempiäkin dekkarisarjoja, mutta tässä sarjassa palataan ”perusasioihin”, poliisityöhön ja oikeustoimiin. Näitä kuvataan kirjoissa perusteellisesti, ja Hunterin jälki tuntuu huolelliselta. Juonen pyörittäjänä hän on mestarillinen, joten arkisen poliisityön keskellä ei ole tässä tapauksessa tylsistymisen riskiä.

Onnen hippusia Karakoramilla

Teos: Laura Arffman ja Lotta Hintsa: Elämäni vuoret (True Story, 2021)

Äänikirjan lukijat: Laura Arffman ja Lotta Hintsa

Mietin hetken, kuuluisiko Lotta Hintsan tuore matkakirja lukemistoihini indopakistanilaisista vuorista, kun vuorikiipeilyn tekninen puoli ei minua niin kovasti kiinnosta, eikä myöskään kirjailijan näyttävä somejulkisuus. Mutta päätös lukea kirja johtui siitä, että se kertoo matkustamisesta Pakistanissa koronakriisin aikana – tällaisia tarinoita ei ole kirjoitettu monia, ja ne jollain tapaa tyydyttävät kaukokaipuutani.

Onneksi en kirjaan tarttuessani tiennyt kaikkea Lotta Hintsasta, enkä hänen vielä kuuluisammasta, jo edesmenneestä isästä. Näin ehkä sain tutustua vuorikiipeilijä-Lottaan ilman suuria ennakkoluuloja. Hän on viettänyt osan lapsuudestaan Etiopiassa hyvinkin vuoristoisissa maisemissa, ja tämä saattaa osittain selittää hänen luontaista hapenottokykyään.

Teoksen keskeisin tarina liittyy Lotan ja Don Bowien, hänen valmentajansa ja elämänkumppaninsa toiseen matkaan Karakoramin vuorille kesällä 2021. Ensimmäisen matkan he olivat tehneet vuonna 2019, ja toisella kerralla maa, sen kulttuuri ja tavat olivat heille jo osittain tuttuja. Paikalliset oppaat, kokit ja kantajat tulivat tärkeiksi matkakumppaneiksi, ja sääntöjen mukaan jokaiseen seurueeseen kuului mukaan Pakistanin armeijan edustaja. Tämä siksikin, että vuoristokohteiden lähellä on monia armeijan tukikohtia, ja valtio haluaa varmistaa, etteivät ulkomaalaiset eksy niihin. Lisäksi armeijan rooli pelastustöissä oli keskeinen, ja myös Lotta ja Don saivat armeijalta helikopterikyydin Donin keuhkokuumeen vuoksi.

Pakistanissa korona-aikaan paikallisten ihmisten työllistäminen oli myös tärkeä solidaarisuuskysymys, kun monilla olivat työt muuten vähenneet. Kiipeilijöiden määrä on pysynyt maltillisena jo siksi, että lentojen saatavuus maahan on rajoitettua. Tutustuminen muihin kiipeilijöihin jäi tällä matkalla vähemmälle kuin normaalisti, kun myös Karakoramin base campilla yritettiin pitää turvavälejä. Alkuvaiheessa pariskunta näki välillä vuorten rinteillä enemmän kiipeilijöiden ruumiita kuin eläviä kiipeilijöitä. Tiukkoja läheltä piti-tilanteita sattui tälle matkalle monia, mutta niistä selvittiin kiipeilijöille tyypillisellä lakonisella huumorilla.

Matkan loppuvaiheessa ”huiputuksen” yrittäminen äityi todelliseksi tiimityöksi, ja monikansallisessa yhteistyössä oli monia sudenkuoppia, joista osa oli kielellisiä, mutta osa liittyi työnteon etiikkaan. Kaikilla kiipeilijöillä ei ollut noin vaikeaan maastoon vaadittavia taitoja, ja pelastustöiden tarve muuttui jokapäiväiseksi. Uskomattomin tapaus liittyi isään, joka toi 12-vuotiaan tyttärensä leirille ja hylkäsi tämän sinne tekemään maailmanennätystä, kun oma kunto ei kestänyt ohutta vuoristoilmaa. Kuoleman kohtaamisen teema tuntui itsestä vähän liiankin rankalta, ja surin aidosti korealaisen herra Kimin poismenoa, kun hän oli jo menettänyt sormensa kiipeilylle ja Karakoramin G4 oli hänen viimeinen valloitettava yli 8000 metrin huippunsa.

Hintsan omat ”välispiikit” eli autenttiset nauhoitteet matkan varrelta tuovat kirjaan toisen, humoristisemman perspektiivin. Paikoitellen koin kuuntelevani enemmän podcastia kuin kirjaa, mutta näiden genrejen raja tuntuu muutenkin keinotekoiselta.

Minulle tämä teos oli virkistävä tuttavuus, vaikka en edelleenkään itse tunne vetoa extreme-urheiluun. Henkisellä tasolla omien rajojen venyttämisen teema silti kiinnostaa, eli ymmärrän ihmisiä, joille niukkuudessa ja epämukavuudessa eläminen tuo tyydytystä ja nautintoa. Kertomuksena tuoreesta parisuhteesta teos tarjosi erikoisia onnen hippusia, mutta ei aivan tyypillistä romantiikkaa. Voisiko tällainen rakkaus kestää tavallisen suomalaisen tai pohjoisamerikkalaisen rivitaloarjen pesutorneineen ja tila-autoineen, se jää nähtäväksi. Vai onko tällainen ”arki” edes pakollista, jos elämän voi järjestää toisinkin?

Himalajan Issaa etsimässä

Teos: Taavi Kassila: Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus, 2O16)

Äänikirjan lukija: Taavi Kassila

Nikolai Notovitch (1858-1916) oli venäläinen seikkailija, vakoilija ja historioitsija, joka aikanaan matkusti Pietarista Intian Kashmiriin ja Ladakhiin etsimään käsikirjoitusta, joka todistaisi Jeesuksen eläneen Himalajalla koko nuoruutensa 13-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Toisinajattelija Notovitch oli hieman ennen Intian-reissuaan kääntynyt ortodoksiksi juutalaisuudesta, suututtanut juutalaisen isänsä ja saanut silloisen salaisen poliisin Ohranan peräänsä jo ennen matkalle lähtöä.

Taavi Kassila sai 2010-luvun alkupuolella idean elokuvasta, jossa risteytyisi narratiivi Jeesuksen nuoruusvuosista ja Notovitchin levoton elämä. Hän on kirjoittanut tämän teoksen elokuvan ideointiprosessista, jonka aikana hän vieraili monessa Notovitchin elämän keskeisessä kohteessa, ja visualisoi tulevia kuvauskohteita. Hänellä oli myös kontakti Bollywood-tuottajaan, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä. Leffaa ei ole kuitenkaan vielä näkynyt markkinoilla; ilmeisesti se on toteutukseltaan jäätävän kallis, ja myös potentiaalisesti tulenarka.

Luin kirjan avoimin mielin ja mielenkiinnolla siksi, että teos kuuluu nykyiseen intressipiiriini (kerään kirjoja pohjoisen Intian ja Pakistanin vuoristoalueilta). Notovitchin elämä ja varsinkin Intian-seikkailu kiinnosti minua enemmän kuin spekulointi siitä, voisiko teoria Issasta Kashmirissa olla totta. Kassilan luoma kertomus on jännittävä, siinä on myös monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, mutta elokuvallisesti koin jo ennen sitä näkemättä, että tarinassa oli liikaa cliffhangereita.

Ottaen huomioon, että teos kertoo Jeesuksesta ja tsaarinaikaisesta toisinajattelijasta Kassila analysoi verrattaen paljon oman aikamme maailmanpolitiikkaa hahmojensa kautta. Toki Notovitchin elämänvaiheissa ja tämän ajan venäläisten aktivistien tilanteissa on paljon yhteistä, mutta tuntui hieman kummalliselta, että samassa teoksessa mennään syvälle putinismin kritiikkiin, mutta Intian nykypolitiikan analyysi jää Narendra Modin yksisilmäiseen ihannointiin. Sain jopa vaikutelman, että Kassila tuntee itänaapurimme historiaa paremmin kuin Intian, vaikka Intia on maa, jossa hän on asunut vuosia ja joka on taatusti muuttanut hänen elämänsä suuntaa enemmän kuin Venäjä.

Hengellisellä ja henkisellä tasolla opin kirjasta paljon, mutta en ole vielä täysin sisäistänyt lukemaani. En koe tarinaa Issasta Kashmirissa jumalanpilkkana tai pahana kerettiläisyytenä, mutta toistaiseksi se on minulle vain yksi tarina muiden vaihtoehtoisten historioiden joukossa. Koin tietyt näyt, sattumukset ja selittämättömät ilmiöt omaakin kirjoittamista stumuloivina. Eli tämä oli minulle hyvin mieluisa hill station-kirja, vaikka se ei kuvaakaan brittien perustamia lomakeskuksia. Varsinkin kirjassa kuvattu Srinagarin kaupunki kuuluu bucket listilleni; Ladakhin vaikeampiin maastoihin en ehkä lähtisi ajamaan taksilla kuten Kassila teki.

Kirjaa suosittelen seikkailu- ja vakooja kirjallisuuden ystäville teoksen oletetun kohderyhmän (hipit ja muut henkiset etsijät) lisäksi. Teos on tieto- ja matkakirjaksi hyvin juonellinen ja vetävästi kerrottu, ja osittain sen tarinat tuntuvatkin enemmän kolmelta erilliseltä romaanilta. Nämä kolme tasoa varmasti kiinnostavat eri yleisöjä. Toivonkin kirjalle uudenlaisia yleisöjä äänikirjatoteutuksen kautta.

Rakkautta high tech-vankilassa

Teos: Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan (LIKE, 2021)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Nahr on keski-ikäinen palestiinalaisnainen, joka istuu pitkää tuomiota israelilaisessa high tech-vankilassa syytettynä terrorismista. Hänen ex-miehensä veli Bilal on ollut hänen elämänsä rakkaus, ja tämä suhde on johtanut terroriepäilyyn. Kukaan Nahrin elossa olevista läheisistä ei pääse Israeliin naista katsomaan. Hänen luonaan käy vain ulkomaisia toimittajia ja näiden tulkkeja, joista jotkut jättävät tälle salaisia viestejä koodikielellä.

Nahr on syntynyt Kuwaitissa pakolaisperheeseen 1960-luvun loppupuolella. Elämä vieraassa maassa on ollut kohtuullista, mutta köyhää 70-80-luvuilla, ja perheen lapset on kasvatettu kunnioittamaan Kuwaitin kansallista historiaa. Tilanne muuttuu, kun Irak miehittää maan. Miehityksen aikana kaikkia palestiinalaisia aletaan pitää maanpettureina, ja heidät ahdetaan nurkkaan. Suurin osa joutuu muuttamaan muualle arabimaailmaan.

Nahr on ollut pitkään perheensä pääasiallinen elättäjä. Hän on mennyt naimisiin liian nuorena, ja aviomies on hylännyt hänet jo vuoden sisällä häistä. Parikymppisenä hän työskentelee päivät sihteerinä, illat vaatemyyjänä, mutta tämäkään ei riitä säästämiseen pikkuveljen yliopisto-opintoja varten. Pian apuun tulee toinen eronnut nainen, Umm Burak, joka vie Nahrin kaupungin salaiseen yöelämään.

Emiirien ja sheikkien bileissä Nahr tienaa yhdessä illassa enemmän kuin kuukaudessa palkkatöissä. Ilkeiden ja väkivaltaisten ukkomiesten rakastajattareksi joutuminen ei ole hänelle selkeä valinta, vaan hän ajautuu tähän rooliin painostuksesta. Kaksoiselämää ei kestä pitkään, mutta tämä jakso jättää syvät jäljet nuoreen naiseen.

Vuonna 1991 perheen saaga jatkuu Ammanissa, Jordaniassa, jossa pakolaisten arki on vaikeampaa kuin Kuwaitissa takavuosina. Nahr on entistä enemmän sidoksissa äitiinsä ja isoäitinsä, ja velikin on joutunut luopumaan opinnoistaan. Palestiinaan hänen on matkustettava, jotta saisi eron miehestään. Siellä eron byrokratiaa hoitaa Bilal, jonka kanssa suhde alkaa kehittyä uuden teknologian, internetin, välityksellä.

Tämä on hurjempi teos kuin mistä onnistuin hatarassa referaatissani kertomaan. En tehnyt tässä vielä massiivista juonipaljastusta, sillä kirjan juoni on paljon kompleksisempi, ja osa kertomastani paljastetaan jo kirjan takakannessa. Eläytyminen tarinaan oli minulle siksi helppoa, että päähenkilö edustaa kanssani suunnilleen samaa ikäluokkaa ja maailman tapahtumien kronologia näyttäytyy minulle samansuuntaisena. Tosin tässä Nahr pitää Saddam Husseinia sankarinaan, ja provosoi vanginvartijoita näillä kannanotoillaan vielä diktaattorin teloituksen jälkeen. Nahrin elämän tarinassa on hyvin vähän suvantovaiheita, ja maailmanpolitiikka määrittelee lähes kaikkia liikkeitä. En myöskään osannut päättää, kumpi osio oli rankempi, tarina prostituutiosta vai vankilasta.

Luin Susan Abulhawalta aiemmin hänen esikoisteoksensa Jeninin aamut, ja kaikessa runsaudessaan se teki aikanaan suuren vaikutuksen. Tämä romaani on taatusti yhtä taidokas, mutta se vaatii lukijaltaan vielä enemmän maailman murheiden sietokykyä. Teosta en suosittele heikkohermoisille, mutta toisaalta eipä Palestiinan lähihistoriasta taida olla olemassa muita kuin rankkoja kertomuksia.

Hieman helpotusta rankkuuteen tuo kirjan lyhyt rakkaustarina, ja kuvaukset kauneusrituaaleista, perinnetekstiileistä ja kokkaamisesta. Kirjan ihmiset eivät varsinaisesti elä arkea sillä tavalla kuin rauhanomaisessa kontekstissa kasvanut arjen ymmärtää, mutta tietyt oman kulttuurin traditiot luovat elämään toivoa ja jatkuvuutta. Joillekin toivoa luo myös uskonto, mutta Nahrille vankilassa rukoileminen on vain yritys luoda struktuuria ajattomaan aikaan.

Kaunokirjallisena teoksena romaani on melko tyhjentävä, eli tämän jälkeen on vaikea palata helpomman maailman tarinoihin. Jään innolla odottamaan muiden arvioita tästä, sillä uskon kirjan herättävän paljon keskustelua. Tämän tyyppistä kirjallisuutta luin enemmän 00-luvun alkupuolella, jolloin aikani ei olisi koskaan riittänyt romanttiselle siirtomaahömppäfiktiolle.