Kun et sopeudu äityleiden vaunujengiin

IMG_1875Dekkareiden maailma yllättää välillä todellisilla täsmäteoksilla. Minulla on kaunokirjallisuusaddiktina todellinen väsymys kaiken kriminaalikirjallisuuden suhteen, enkä myöskään ole kokenut kovin hedelmälliseksi dekkareista bloggaamista (koska ei näitä postauksia kukaan lue). No, enpä itsekään käy lukemassa blogeista dekkareiden juonipaljastuksia ainakaan ennen kirjan lukemista – sillä juonipaljastuksia tulee aina, haluaapa kirjan arvioija niin tapahtuvan tai ei.

Amerikkalainen Harlan Coben on minulle aiemmin tuntematon dekkarigenren maraton-ottelija, jonka teokset sijoittuvat New Yorkin ja New Jerseyn maisemiin. Sain käsiini hänen toiseksi uusimman teoksen Petät vain kerran (2017, suom. Salla-Maria Mölsä) Minervan kustantamana. Ja kun olen tässä etsinyt juutalaistaustaisia kirjailijoita, niin täytyy mainita, että Coben myös kuuluu heihin, mutta tämä ei taida näkyä hänen tuotannossaan kovin voimallisesti.

Tämä dekkari on kovin koukuttava, helppolukuinen, mutta henkilöhahmoiltaan yllättävä. Kirjassa seikkailee newyorkilainen US Armyn sotaveteraani Maya Stern, joka on myös tuore leski ja kaksivuotiaan Lilyn yksinhuoltaja. Maya on äskettäin menettänyt sekä miehensä että sisarensa hämärissä olosuhteissa ja pelkää pahoin kuoleman seuraavan häntä, kuten Syyrian sotatantereilla. Hän kärsii sodasta johtuvasta posttraumaattisesta stressioireyhtymästä, unettomuudesta ja vaikeista painajaisista, mutta hän on myös viime vuodet ollut naimisissa rikkaaseen WASP-sukuun, jolla on ylimaallinen kyky tuottaa painajaisia jäsenilleen myös rauhan aikana.

Kiinnostavinta teoksessa oli kysymys lasten turvallisuudesta, ja siitä panopticon-todellisuudesta, joka taitaa olla totta monessa paikassa maailmassa, ainakin rikkaiden parissa. Kirjassa Maya saa ystävältään lahjaksi ovelan digikehyksiin asennetun kameran, joka kuvaa salaa hänen lastenhoitajansa puuhia. Tämä homma kusee alleen eeppisesti, ja Maya joutuu laittamaan lapsensa paikalliseen tarhaan, joka hänen onnekseen striimaa jatkuvaa videoesitystä päiväkodin kaikista huoneista.

Ja joillekin vanhemmille tämä lapsen reaaliaikainen seuranta todella tuo mielenrauhaa. Ja tämä varmasti on totta, ei kirjailijan liioiteltua provosointia. Kuinka kukaan voi keskittyä mihinkään työntekoon, jos pitää pitkin päivää käydä katsomassa päiväkodin live-streamia nukutusrituaaleista? Ja missä on luottamus? Miksi pitää antaa lapsensa joka päivä vieraiden käsiin, jos joka päivä epäilee heidän syyllistyvän väkivaltaan, aivopesuun tai pedofiliaan?

Muuten Maya on kapinallinen äiti, joka ei ole integroitunut naapurustonsa lattemammojen vaunujengeihin. Hän tosin huoltaa myös kuolleen siskonsa vanhempia lapsia, koska lankomies on pahasti alkoholisoitunut. Siskontyttärensä jalkapallotreeneissä hänet tunnetaan uhkaavana feministipahiksena, joka saattaa vetää miesvalmentajalta housut kinttuun, jos tämä ei suostu yhteistyöhön.

Kirjassa kuvataan myös paljon newyorkilaista kyläyhteisöllisyyttä, ja tavallisten perheiden arkielämää, mikä ainakin minua innosti, kun olen tottunut lukemaan ja katsomaan otteita vain hyvin stailatusta ja tyylistään itsetietoisesta hipsteritodellisuudesta tuosta kaupungista ja maailman osasta. Toki Maya Stern on räikeästi etuoikeutettu, johtuen edullisista naimakaupoistaan, mutta hänellä on muitakin arvoja kuin materialistiset kuluttaja-arvot.

Psykologiseksi trilleriksi Petät vain kerran edustaa perinteisempää kerrontaa, jossa juonen pyöritys ei mene äärimmäisyyksiin. Kirja ei rasita lukijan muistia samalla tavalla kuin monet uudempien angloamerikkalaisten tekijöiden monisyiset järkäleet. Kirjoitustyyli on lineaaris-loogista, ja kielen tasosta tulee mieleen, että tässä ei ole ainakaan haluttu karkottaa pois hajamielisiä metrossa lukijoita (jos helppoa englanninkielistä luettavaa etsii, niin tämä voi olla hyvä alku). Ylipäänsä New Yorkin elämäntyylistä tulee mieleen, että siellä varmaan luetaan kirjoja enemmän julkisissa liikennevälineissä kuin viinilasin ääressä takkatulen ääressä loikoillen.

Ja tämä teos on omiaan kaikille niille, jotka stressaavat lapsen tarhasta hakuun ehtimistä iltapäivisin, ja niille, jotka odottavat lapsiaan joka päivä autossa erinäisistä treeneistä. Suurella sydämellä.

 

Mainokset

Ylistyslaulu haihattelijoille

IMG_1876Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.

 

 

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

IMG_1874Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Vahvauskoisuuden syvästä kaapista

IMG_1873Kirjan uskonnot, niiden äärilaidat ja suhde normista poikkeavaan seksuaalisuuteen on aihe, joka yleensä saa aikaan vain ahdistusta ja mielipahaa. Oma mielikuvani islamista, kristinuskosta ja juutalaisuudesta on ollut, että juutalaisuus olisi pitkään ollut näistä vähiten tuomitseva homoseksuaalisuutta tai muuta sateenkaaren kirjoa kohtaan – tai että liberaalissa reformijuutalaisuudessa on yleensäkin ollut tilaa moniäänisyydelle ja -arvoisuudelle. Mielikuvani johtuu siitä, että noin puolet lukemastani feministisestä kirjallisuudesta (varsinkin akateemisesta) tulee naisilta, joilla on juutalaista sukutaustaa.

Juutalaisista juurista puhuminen on yhtä outoa kuin puhuisi jonkun henkilön kristityistä tai muslimijuurista. Eihän uskonto ole etnisyys eikä automaattisesti periytyvä piirre ihmisessä, mutta ehkä juutalaisten kohdalla tausta ”antropologisoidaan” siksikin, että harvoilla juutalaissuvuilla on tarkkaa kotipaikkaa maailmassa. Ja kai myös siksi, että uskonnon sisältä katsottuna jokainen juutalaisen äidin lapsi on juutalainen, huolimatta tämän omasta hengenelämästä.

Teksasilainen Leah Lax on kirjailija, jonka kohdalla voidaan puhua merkittävästä juutalaistaustasta. Hän syntyi 1950-luvun lopussa liberaaliin juutalaiskotiin, joka ei ollut erityisen hengellinen. Johtuen kodin epätasapainosta ja vanhempien lepsusta kasvatustyylistä hän löysi oman kapinan kanavansa uskonnosta, ja alkoi seurata hasidien Chabad Lubovitsch-liikettä 16-vuotiaana. Liikkeestä löytyi pian tuleva aviomies, joka kosinnan hetkellä vielä pukeutui farkkuihin, mutta pariskunta ajautui pian liikkeen syövereihin kykenemättä tekemään ainuttakaan päätöstä elämässään ilman rabbin siunausta.

Lax irtaantui liikkeestä 45-vuotiaana, alkoi kirjoittaa tosissaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin omaelämäkerta sai muotonsa. Teos Uncovered: How I Left Hasidic Life, and Finally Came Home (She Writes Press, 2015) kuvaa seitsemän lapsen äidin lahkosta irtaantumisprosessia, ja samalla kaapista ulostuloa vahvan lyyrisellä otteella. Siinä on myös ilkikurista itseironiaa, johtuen juuri siitä, että kertoja teki matkansa aikana aktiivisia valintoja kohti hurskasta naiseutta ja äitiyttä. Ehkä juuri siksi, että hänen seksuaalinen identiteettinsä oli häilyvä jo nuorena, hän koki vetoa liikkeeseen, jossa naisen paikka, rooli ja tehtävät olivat etukäteen tarkkaan määritellyt. Tällaista äitiyttä ja naiseutta kun on helpompi ”suorittaa” kuin ulkona ”maailmassa”, jossa vaihtoehtoja eri tyylien ja elämäntapojen välillä on liikaa.

Täytyy muistuttaa, että kirjassa kuvataan ääriliikettä. Ääriliikettä, joka kuitenkin on tuon ajanjakson aikana paisunut perheiden suuren lapsiluvun vuoksi. Juuri tässä kuvattu Lubovitsch-liike on aktiivisin lähetystyössään, kun taas moni muu hasidien ”dynastia” tyytyy laajenemiseen reproduktion kautta. Lubovitsch pyrkii kutsumaan uskostaan etääntyneitä juutalaisia lähempään yhteyteen, ja sen erityisenä kohteena ovat yliopistojen kampukset ympäri maailmaa. Liike lähettää nuoria jäseniään palvelukseen vähän kuin mormonit, ja heillä on myös toimipiste Helsingissä.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ja herkkää kuvausta hasidien rituaaleista ja juhlista, joissa mystinen ekstaasi ja lakihenkisyys sekoittuvat omintakeisesti. Lax ei kirjoita hylkäämästään yhteisöstä skandaalinkäryisesti eikä koston hengessä, vaan itsetutkiskelevalla otteella. Tällainen ote on kai helpompaa henkilölle, joka on kasvanut sekulaarissa ympäristössä ja ehtinyt vähän opiskellakin ennen ”pyhän äitiyden” uraa. Jos taas ihminen on syntynyt ja kasvanut yhteisöön ja käynyt vain sen ylläpitämää koulua, silloin irtaantumisprosessi on vaikeampaa.

Kirja tarjoaa myös vertailukohdan kaikille, jotka ovat pohtineet suomalaisen lestadiolaisuuden asemaa. Monesti olen verrannut lestadiolaisia amisheihin, mutta sekään vertaus ei ole kovin osuva. Näissä juutalaislahkoissa ymmärrys naisen asemasta on hyvin samansuuntainen kuin lestadiolaisilla, mutta heillä (samoin kuin amisheilla) kiinnittäytyminen yli 200 vuotta vanhaan eurooppalaiseen folkloreen ja puoliksi kuolleeseen kieleen tekee lahkoista vielä vaikeammat ymmärtää. Hasideissa on myös se kiinnostava piirre, että heistä valtaosa asuu suurkaupungeissa (tässä asutaan Teksasin Houstonissa), ja siitä huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa täysin tynnyrissä.

Feminismin ja sateenkaariaktivismin suhteen tuntui, että Laxilla on ollut tarve palata sille 70-luvun kampukselle, jonka vapaamielistä menoa hän aikanaan vältteli ja paheksui. Välillä on tapahtunut paljon, ja tämän 40 vuoden historian läpi käyminen ei onnistu hetkessä. Feminististä esihistoriaa kirjan kirjoitusprosessissa edustaa myös Gloria Steinem, joka toimi Laxin sparraajana erään kirjoitusretriitin aikana.

Löysin muutamia muutakin hasidiomaelämäkertoja, joissa kirjoittajat tulivat vielä syvemmältä ”tynnyristä” kuin Lax. Esimerkiksi jotkut uskonnollisessa koulussa opiskelleet eivät osaa kunnolla englantia, ja monilla voi olla kirjoittamisen suhteen haasteita. Myös jotkut rohkeat hasidit ovat kertoneet elämänsä kipukohdista elokuvan tai standup-komedian muodossa. Palaan aiheeseen tulevissa postauksissa.

 

 

Valtimon suurin selviytyjä?

IMG_1872Laura Gustafssonin Korpisoturi (Into, 2016) on teos, jonka luin nautinnolla pian sen julkaisun jälkeen. Ja jätin bloggaamisen väliin, kun koin, ettei minulla ollut mitään järkevää sanottavaa kirjan päällimmäisestä aiheesta, maailmanloppuun varautumisesta. Ehkä myös yhteiskunnallinen konteksti, sen päivän pakolaiskriisi ja sen ympärillä vellova diskurssi, oli liikaa ihollani.

Kirja tuntui liian päivänpoliittiselta – ei vaikeatajuiselta, mutta ehkä vähän liikaa ”kantaaottavalta”. Melkein tuntui, että olisi lukenut taitavasti kirjoitettua pamflettia kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelusta. Vaikuttavan pamfletinkaan lukeminen ei ole lainkaan luontoni vastaista.

Teos jätti kuitenkin vahvan muistijäljen, ja palasin sen pariin uudelleen, koska halusin palauttaa mieleeni, mitä Gustafsson kirjoitti preppereiden eli survivalistien alakulttuurista. Tämä maailmahan oli minulle toissa vuonna vielä aika vieras, mutta äskettäin innostuin itsekin ottamaan selvää, mitä näissä piireissä touhutaan. Jotenkin olen aina mieltänyt maailmanloppuun varautumisen joko äärikristillisyyteen tai äärioikeistolaisuuteen. Tämä kirja muutti jotain näkökannoissani, ja toi varsin realistisen ja maltillisen vision siitä, millaisena varautuminen voisi kotioloissa ilmetä jonkun kansallisen kriisin aikana.

Tällaisia varautujia maassamme elää, heillä on hitaasti käyvä keskustelupalsta, jossa jutellaan paljon käytännön asioista. Vain muutama tyyppi alan harrastelijoista on tullut julkisuuteen puuhistaan. Moni ei uskalla tai halua, koska ilmiö on varsin marginaalinen Suomessa ja voisi herättää monissa kauhua. En olisi tästä hirveän huolissani, koska heidän touhunsa vaikuttavat varsin järkiperäisiltä verrattuna vaikka niihin sosiopaatteihin, jotka tekevät omasta politiikastaan päivittäisen naurunaiheen postaamalla vaikka videoita uimahallien aulasta tai Puhoksen ostarin kupeilta. Tässä romaanissa on ovelasti monikulttuurisuutta, mutta sen rakastaminen tai vastustus ei ole tyyppien motiivi keskustella keskenään.

Teoksen päähenkilö Ahma ei ole natsi, skini eikä rukoilevainen; hän vaan on lapsesta saakka hamstrannut ruokaa siltä varalta, että jotain kamalaa tapahtuu. Hän on yksinhuoltajan poika jostain etelän betoniviidakosta, ja hänen isänsä on jostain muualta kuin Suomesta. Häneltä puuttuu elämästä merkittävä isähahmo, ja on kasvanut vahvan äidin ja mummon siiven alla. Ahmaa usein luullaan Ahmadiksi, mutta hän mieluummin vaikenisi isänsä etnisestä taustasta. Aatttellisesti hän nojaa eniten linkolalaisuuteen ja omavaraisuuteen. Hän on saanut vapautuksen armeijasta, mutta tietää aivan liikaa aseista ja omistaa niitä lukuisia.

Innostuin alun perin kirjasta siksi, että siinä muutetaan Pohjois-Karjalaan, ja luinkin sitä lähinnä siitä vinkkelistä. Ensimmäisellä lukukerralla en edes huomannut paikkakunnan nimeä, minkä luulen monen muunkin missanneen. Kunnan nimi on Valtimo, se mainitaan kerran sivulauseessa, eikä sillä ole juonen kannalta suurta merkitystä. Vaikka olen noilla hoodeilla reissannut, minun piti googlettaa Valtimon sijainti – oletin sen olevan syrjäkylä Enossa (niin, siellä on kylä nimeltä Kaltimo, eikä Eno vielä ole niin toivottomasti syrjässä). Mutta ei, Valtimo onkin oma kuntansa Nurmeksen takana. Siis aivan hirveän kaukana, Kainuun ja Karjalan rajamailla, minne ei varmasti mene kunnolla julkista liikennettäkään.

Gustafsson ei eksotisoi paikallista meininkiä kummemmin, eikä laita hahmojaan puhumaan vahvaa murrettakaan. Sivuhenkilöt ovat osuvan moniulotteisia, ja varsinkin Pamsu-niminen rautakaupan myyjä loistaa omintakeisella viisaudellaan. Jos Ahman tarjoituksena on harjoittaa preppaamistaitojaan ylhäisessä yksinäisyydessä, se ei valitettavasti Valtimossa onnistu. Hänestä ollaan kovin uteliaita, eikä hän saa hetken rauhaa edes puolukkametsässsä.

Dystopia-aiheiseksi teokseksi Korpisoturi on poikkeuksellisen humoristinen, ja puhuttelee varmasti myös sellaisia lukijoita, jotka yleensä karttavat spekulatiivista fiktiota. Visio tulevaisuuden haasteista on varsin realistinen, ja koskettaa myös meitä, joilla ei kaapista löydy pahan päivän varalle kuin hernaripurkki. Oikeastaan Ahman taidoissa ja lukeneisuudessa ei ole paljoa moittimisen varaa, ja siksi hän saakin mummonmökkiinsä jatkuvasti kutsumattomia vieraita.

Omituinen yhteys muodostui mielessäni Korpisoturin ja Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) välille: molemmissa teoksissa päähenkilön suhde yhteiskuntaan oli skeptinen ja välttelevä. Nymanin kertoja oli vielä Kelaan ja te-toimistoon sidoksissa, kun taas Ahma oli mummonsa pienen perinnön turvin onnistunut irrottamaan itsensä yhteiskunnan ikeestä. Ahman puolesta koin jopa voitonriemua: harvallapa vantaalaisella amiskakollilla riittäisi draivia löytää itsensä uudelleen paikasta, jonka nimeä ei valistunutkaan syrjäseutujen ihailija muista. Nymanin teoksessa pohjoisen mies muuttaa etelään, Gustafssonin teoksessa etelän mies kohti pohjoista. Uskallan väittää, että tuo jälkimmäinen liike voi yllättää, niin kaunokirjallisesti kuin myös todellisuudessa.

 

 

Pesäpallopitäjien paikallishistoriaa

tuuriAntti Tuurin kirjat ovat alkaneet kiinnostaa minua yli 40-vuotiaana, mutta olen lähestynyt niitä varsin randomilla otteella. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä hänen kirjasarjoistaan, muuta kuin että niiden keskiössä on usein Pohjanmaa ja/tai siirtolaisuus, enkä ole vielä lukenut yhtään kuuluisimmista ”suurteoksista”. Nämä kolme teosta, jotka olen lukenut, ovat sijoittuneet Amerikkaan, Italiaan ja Ruotsiin, ja vasta nyt neljännellä rastilla lähestyn teosta, jonka keskiössä on Pohjanmaa.

Tammikuu 1918 (Otava, 2017) on dokumenttiromaani, jonka keskiössä on Tuurin äidinpuolinen sukulaismies, ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola, suojeluskunta-aktiivi, joka saa tehtäväkseen järjestää valkoisten sotakoulun jonnekin Pohjanmaalle niin, että oletettu vihollinen (venäläiset sotilaat? punakaarti?) ei joukkojen muodostumista huomaisi. Kokoontumisajojen pääasiallisena syynä on maahan jääneiden venäläissotilaiden käyttäytyminen (ruoan varastelu ja naisten ahdistelu), mikä koetaan turvallisuusuhaksi.  Punakaartien järjestäytymisestä Pohjanmaalla ei vielä tammikuussa 1918 ole varmaa tietoa.

Teoksen pääasiallinen ongelma on, ettei yhden kertojan narratiivissa ole kunnollista draaman kaarta. Sippola paimentaa juopotteluun taipuvaista Akseli Bergmania, lääketieteen ylioppilasta, jota kiinnostaa pirtupullo enemmän kuin maanpuolustus. Hänen äitinsä kuolee joulun aikaan, ja hautajaisjärjestelyt haittaavat sotahommia. Aseita hankitaan sieltä täältä, myös venäläisiltä, ja lyhytaikaisen sotakoulun strategisesta sijoittamisesta vedetään köyttä. Sähköjä pidetään poikki, puhelinlankoja katkotaan ja rautateitä sabotoidaan. Joukot onnistuvat kaatamaan väärän junan, postijunan venäläisten sottilaskuljetuksen sijasta.

Luulen, ettei tätä kirjaa olisi kustannettu, jos se olisi ollut tuntemattoman kirjailijan esikoisteos. Kirjassa on järkyttävä määrä nimiä, jotka eivät nouse merkittäviksi hahmoiksi, eikä Pohjanmaata huonosti tunteva pääse kunnolla kärryille paikkakuntien hengestäkään. Tyypeillä on valtava maanpuolustustahto ja halu vapauttaa Suomi lopullisesti ryssänmiehityksestä, ja nurkkapatriootteina he kokevat olevan yksin vastuussa koko maan kohtalosta. Paikkakunnilla asuu kuitenkin myös toisinajattelijoita, joista kaikki (muun muassa tolstoilaiset) eivät suunnittele aseisiin tarttumista. Kuitenkin jännitteet näiden henkilöiden välillä jäävät teoksessa laimeiksi.

Naisnäkökulmaa kirjassa on sen verran, että pääsemme kurkistamaan tuon ajan monikulttuurisiin suhteisiin. Monilla piioilla oli kiinnostusta kouluilla majoittuviin venäläissotilaihin, ja avioliittojakin solmitaan sillä oletuksella, että mies saisi jäädä maahan kotivävyksi. Sippola kokee tarvetta puuttua piikojen seurusteluun näin:

”Muutamalle piikatytölle sanoin pari vakavaa sanaa, kun näin niitten roikkuvan humalaisten sotilaitten käsipuolessa; ennustin, että ryssänmorsiamille ei ollut hyviä päiviä tulossa.”

Kiinnostavaa on huomata, kuinka naisten vääränlaisia sulhasvalintoja on tuomittu juuri ”maanpetturuuteen” viitaten. ”Ryssänmorsiamet” vaihtuivat toisen maailmansodan aikana ”saksalaishuoriksi”, enkä yhtään ihmettelisi, jos kohtaisin tällaisen setämiehen kommentoimassa tyttärien vierailuja vastaanottokeskusten liepeillä vuonna 2018. Tämän päivän vastaava nimitys on ”matupatja”.

Kirja herätti minussa enemmänkin kiinnostusta pohjalaisten vasemmistolaisten taustoista ja motiiveista, joita Tuuri kyllä raottaa vähän. Maahan palanneissa amerikkalaissiirtolaisissa oli tiukkojakin sosialisteja, jotka eivät tinkineet opistaan, vaikka olosuhteet eivät olleet opille suotuisimmat. Ja toisaalta Tuurin kuvaamat venäläissotilaat vaikuttavat tässä poliittisesti tietämättömiltä, tai lukutaidottomilta.

Kirja olisi saattanut herättää minussa suuremman kipinän, jos olisin lukenut sitä junassa läpi Pohjanmaan pesäpallopitäjien. Vimpeli ainakin kuulostaa etäisesti tutulta, koska nuoruudessani pesisseurojen nimiä kuuli ihan liikaa Jyväskylässä. Tiedän siis Vimpelin Vedon. Vimpeli kuvattiin tässä paikkakuntana, jossa oli myös sosialidemokraattista vastustusta maakunnan militarisointia kohtaan.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten Pohjanmaalla kasvaneita lukijoita, ja sukututkimuksen harrastajia. Itse olen skeptinen näin dokumenteille uskollisen ”fakta-fiktion” toimivuudesta, tai jos tällaiseen hankkeeseen ryhtyy, avainhenkilöiden olisi parempi olla poikkeuksellisen värikkäitä.

Osallistun tällä postauksella Omppu Martinin emännöimään 1918-haasteeseen, joka on alkanut jo viime vuonna ja päättyy 15.5.2018, mikä on kansalaissodan päättymisen muistopäivä. Muitakin vuoteen liittyviä, jo luettuja teoksia, blogistani löytyy, ja elävimmin viime aikoina luetuista on jäänyt mieleen Heidi Köngäksen Sandra. ”Voittajien” historiasta on vaikea saada aikaan vaikuttavaa proosaa, ilman noloa selkääntaputtelun fiilistä. Tuurin teoksessa ei sellaista henkeä ollut lainkaan, ja romaanin aikarajaus takasi sen, ettei raakuuksiin päästy käsiksi. Aikarajaus olikin mielestäni kirjan ehdoton vahvuus, kunhan henkilöihin olisi saatu lisää lihaa luiden päälle.

Kun maailmaan jäivät jäljelle vain nuoret

”Olemme kaikki kassialmoja ja puliukkoja ja jätteiden keräilijöitä. Ei ole enää mitään yhteiskuntaa, jonka liepeillä voisimme elää.”

 
WeitzAlkava vuosi on herättänyt minussa uutta kiinnostusta dystopiakirjallisuuteen, ja erityisesti olen etsinyt virikkeitä sellaisesta kirjallisuudesta, jossa keskitytään post-apokalyptiseen todellisuuteen tai maailmanlopun odotukseen, myös uskonnollisesta perspektiivistä. Tätä kirjallisuutta löytyy Amerikan Yhdysvalloista pilvin pimein, mutta vaikuttaa aika republikaanihenkiseltä. Olen myös katsonut jaksoja National Geographic-kanavan Maailmanlopun odottajat-sarjasta, joka on avannut silmäni survivalistien ja preppereiden kummalliseen maailmaan. Kotimaisesta kirjallisuudesta mieleeni tulee lähinnä Laura Gustafssonin Korpisoturi – teos, josta en ole jostain syystä blogannut, vaikka se on jäänyt harvinaisen elävänä mieleen.

Nuortenkirjallisuuden puolelta löysin amerikkalaisen Chris Weitzin teoksen The Young World – kaaoksen päivät (Otava 2017, suom. Outi Järvinen), joka ilmeisesti on maailmalla saanut vastaavaa suosiota kuin Nälkäpelit– sarja. Tämä on kirjasarjan alku, jossa kuvataan sellaista maailmanlopun todellisuutta, jossa henkiin ovat jääneet vain nuoret. Teini-ikäiset ovat elossa poikkeuksellisen vilkkaan hormonitoimintansa vuoksi, kun taas maailmanlaajuinen epidemia on tappanut muut ikäluokat.

Toiminnan kenttänä on New York, jossa tuntuu elävän vain 15-18-vuotiaita. Tässä todellisuudessa tietoverkot ovat kaatuneet, kännykät sammuneet, mutta menneen maailman älylaitteita kannetaan vielä mukana jonkunlaisina statussymboleina. Sähköä tuotetaan vielä paikoitellen generaattoreilla, mutta kaupunkiviidakossa on opittava elämään myös täysin luonnon ehdoilla.

Kirjassa on kaksi kertojaa, Donna ja Jefferson, jotka ovat olleet kavereita päiväkodista saakka, silloin kun yhteiskunta oli vielä pystyssä. Donna on nuorten leirin ”lääkintälotta”, joka osaa lastoittaa murtumia ja tehdä omia lääkesekoituksiaan. Hän on ollut rakastunut Jeffersonin isoveljeen Washingtoniin, joka kuolee täytettyään 18 vuotta. Jefferson on taas ollut pitkään lätkässä Donnaan, mutta pojan ymmärrys romanttisesta rakkaudesta on Donnan kaltaiselle urbaanille ninjalle liian sisäsiisti. Veljekset ovat puoliksi japanilaisia ja zenbuddhalaisia, ja Jeffersonista tulee veljensä kuoleman jälkeen heimonsa johtohahmo, generalissimus, siksi, että hän ymmärtää tovereitaan enemmän kaupunkiviljelystä ja epidemiologiasta. Nörttitaidoista on yllättävä etu post-apokalyptisessä maailmassa.

Weitzin tyyli on vauhdikasta, ja hänellä on varmasti taito vedota monenlaisiin nuoriin lukijoihin. Ideaaliksi kohderyhmäksi arvioisin juuri 13-18-vuotiaat lukijat, mutta teksti on sen verran kulttuurilla ja tieteelliselläkin tiedolla höystetty, että se tavoittaa myös varttuneemmat lukijat. Amerikkalaisia brändinimiä, kapitalistisen kulutuskulttuurin nostalgisia jäänteitä, esiintyy tekstissä runsaasti, ja varsinkaan teinimuodin kuvaus ei mielestäni kuulosta tarpeeksi apokalyptiseltä. Väkivaltaa, päihteitä ja seksiä kirjassa esiintyy juuri sen verran kuin mitä voidaan kuvitella tilanteessa, jossa alaikäisten bileet ilman vanhempien valvontaa ovat jatkuneet vuoden-pari.

Teoksen hahmot ovat todella erilaisia toisistaan, ja kirjassa riittää pohdittavaa niin seksuaalisten vähemmistöjen, feminismin kuin etnisen ”toiseuden” näkökulmista. Valkoihoisten WASP-poikien patriarkaalinen ylivalta on edelleen ongelma myös katastrofinjälkeisessä todellisuudessa, kun taas Donnan ja Jeffersonin porukat edustavat moninaisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Anime-kulttuuriakin vielä esiintyy, sillä värikkäät rooliasut eivät ole selviytymisen kannalta olennaisia hyödykkeitä, ja siksi niitä on ryöstettävissä pilvin pimein hylätyistä alan liikkeistä.

Luen samaan aikaan toista dystooppista Moskovaan sijoittuvaa aikuisten teosta, Dmitri Gluhovskin Metro 2035:a, jossa kuviteltu tilanne on samansuuntainen kuin tässä, tosin vielä astetta synkempi (ja lukeminen on hidastellut siksi, että huomasin lukevani sarjan päätösosaa tuntematta alun kontekstia). Molemmissa harvat eloonjääneet kaupunkisissit yrittävät käydä kauppaa suurkaupungin asemilla. Meininki tässä New Yorkin teinien ”basaarissa” on vielä nousujohteinen, saahan sieltä espressopapuja ilmatiiveistä tölkeistä, kun taas Gluhovskin Moskovassa on enää jäljellä maan alla itse kasvatettua kombucha-teetä.

Tämä teos oli minusta yllättävämpi ja raikkaampi kuin se Nälkäpelien osa, jonka muutaman vuotta sitten luin. Sijoitan HELMET- haasteessa teoksen kohtaan 22: ”Viittauksia populaarikulttuuriin” siksi, että tässä todella eletään vuoden 2012 listahittien ja YouTube-videoiden maailmassa – niiden harvojen, joita nuoret ovat aikanaan onnistuneet tallentamaan laitteilleen ennen netin romahtamista. Justin Bieberin kuunteleminen ei välttämättä tunnu ihan samalta enää tämän lukukokemuksen jälkeen.