Karelia noir: faktan ja fiktion rajamailla

IMG_1438Mikko Porvalin historiallisia Viipuri-aiheisia dekkareita on minulle suositeltu jo monesti, mutta niihin tarttuminen on kestänyt siksi, että myös Virpi Hämeen-Anttilan 20-30-lukuja käsittelevä dekkarisarja on minulla vielä kesken. Porvali kutsuu sarjaansa Karelia noir:iksi, onko se mediaseksikästä markkinointia, mene ja tiedä.

Aloitin sarjan lukemisen toisesta osiosta, koska ensimmäistä osaa ei ollut tarjolla kirjaston e-kirjana. Veri ei vaikene (Atena, 2016) voisi edustaa vaikka Karelia rougea, sillä siinä pohditaan verisiteiden merkitystä ja myös rikostutkimusten tekniikan kehittymistä verijälkien tunnistamisessa. Myös sormenjälkien ottaminen alkaa tulla osaksi murhatutkimuksia, vaikka se vielä 30-luvulla on vaivalloista ja hidasta. Teoksen aikajana ulottuu koko vuosikymmeneen, ja paikallisten tapahtumien lisäksi kattaa myös valtavan määrän kansallista historiaa.

Suosittelen sarjan lukemista ”oikeassa” järjestyksessä, sillä vaikka kakkososan ulkoiseen tapahtumiseen pääseekin helposti mukaan, psykologiset jännitteet keskeisten hahmojen välille on ilmeisesti luotu ensimmäisessä osassa, eikä kytköksiä kerrata kovinkaan lukijaystävällisesti. Itseäni ensimmäinen osa kiinnostaa jopa enemmän kuin kakkososa, sillä olen viime aikoina kertaillut 30-luvun tapahtumia liikaakin, ja se tuntuu vuosikymmeneltä, jonne sieluni ei varsinkaan kaipaa.

Aiemmissa arvioissa on pohdittu, onko teos lajityypiltään dekkari vai historiallinen romaani, joka sattuu käsittelemään poliisin työtä. Itse pitäisin teosta jälkimmäisenä. Tapahtumien keskiössä on Lapuan liikkeen harjoittama muilutustoiminta itärajalle ja sen taa, mutta Erik Mätön poliittinen murha on suht tunnettua kansallista historiaa, jonka lukija voi taustoittaa vaikka Wikipediaan turvautuen. Mätön ampuja, Vihtori Kosolan poika Pentti, saa teostaan lempeän tuomion, ja palaa sotilaspuvussa Karjalaan kuolemaan osana ilmavoimia. Muutenkin 1930-luvulla oman käden oikeus ja varsinkin poliisisurmat olivat huomattavassa nousussa, ja Porvali kokee velvollisuudekseen raportoida reaalimaailmassa tapahtuneita surmia uskollisesti yksi yhteen. Tämä kirjoittamisen strategia tuntuu paikoitellen raskaalta, sillä jo viipurilainen tapahtumahorisontti on tarpeeksi järeä.

Päähenkilöiden, Johannes Kähösen ja Salomon Eckhartin välilläkin tapahtuu paljon yllättävää, ja heillä on paljon yksityisiä murheita, joiden käsittely tuo poliisin työhön ja poliittiseen historiaan kaivattua vaihtelua. Kähösen leskeytyminen ja Eckhartin vakava vammautuminen ampumavälikohtauksen uhrina ovat suuria kriisejä aikana, jolloin ei ollut KELA:a ja jolloin maassa ei ollut ainuttakaan neurokirurgia. Salomon Eckhartin oletettu juutalaistausta kirvoittaa äärioikeistolaisten kielen kantoja tavalla, joka ei suuresti eroa nykypäivän matu-puheesta. Miehen oma, henkilökohtaisesti valittu polku ortodoksina kilvoittelijana taas avaa karjalaista mielenmaisemaa samoin kuin hänen nuoruutensa ”ura” kapinallisena munkkikokelaana.

Kirjoitin kirjaa lukiessani hirveästi muistiinpanoja, mikä kertoo  tyylilajin faktapitoisesta pedanttiudesta. Talvisodan tapahtumien aikana koin jo hyytymistä; mielestäni olisi riittänyt, jos romaani olisi loppunut Viipurin ensimmäiseen evakuointiin. Faktan määrä kaunokirjallisessa tekstissä tosin on puhdas makukysymys, ja muuten taidokkaasti kirjoitetusta tekstistä voi löytyä yhtä paljon nautinnollisia elementtejä kuin kadunkulmia ja kukkatarhoja maalailevasta esityksestä.

Minulta jäi taannoin Anna Kortelaisen Viipuriin sijoittuva uusin teos Siemen (Tammi, 2016) kesken juuri maalailevan tyylin vuoksi. Kasvitieteellinen pommitus oli minulle raskaampaa luettavaa kuin Kosolan körttipukuisen klaanin käyttäytymisen analyysi. Huvinsa kullakin, ja tiedän, että blogosfääri on miltei ainoa paikka, jossa voin ilmaista omituisia historiallisia kiinnostuksen kohteitani. Tämän vuoksi Porvalin kaltaisiin syvällisiin taustoittajiin on ilo törmätä – siksikin, että oma tutkimuksellinen jaksamiseni rajoittuu nykyään internetin antimiin. Tässä kirjailijalla on kuitenkin ollut lähteinään Viipurissa toimineen poliisi-isoisän autenttiset arkistot ja itse kuulemat muistelut. Suvun perintö kuitenkin velvoittaa ehkä piirun verran liikaa.

Teos voitti Suomen Dekkariseuran tämän vuoden Vuoden Johtolanka-palkinnon, ja toivon sille uudenlaisia, varsinkin nuoria lukijoita palkinnon tuoman julkisuuden kautta. Lukukokemus on yhtä monipolvinen kuin automatka maan halki tuon ajan hiekkateiden ja lossien kautta. Jo pysähdykset maakunnan virallisenoloisissa hotelleissa virittävät tummanpuhuvaan tunnelmaan.

 

Eräretki karhun sisään

IMG_1437Välillä taas epämukavuusalueelle. Blogissani arvioidaan tasaiseen tahtiin ”miehekkäitä” kirjoja kuten veijaritarinoita ja kertomuksia tyhjenevän maaseudun miesten kohtaloista. Pyrin blogissani tietoisesti kaivamaan esiin ääniä varsinkin itäisestä ja pohjoisesta Suomesta. Olen viime aikoina oppinut, mitä selkoset terminä tarkoittaa, ja osaan arvostaa kirjallisuutta, jossa rönttöset maistuvat nokikahvin kanssa – kunhan metsässä ei viihdytä puolta romaania.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksia olen kuikuillut pitkään ja todennut joka kerta, etteivät ne ehkä ole minua varten. Varsinkin novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho, ja muutama muu erätarina (Johnny Kniga, 2010) on ollut syynissäni, ja kiinnostus on lopahtanut sanaan ”erätarina”. Ok, olen kyllä nauttinut minimiannoksen Veikko Huovista, joten en ole aivan noviisi genressä. Jaksoin taannoin rämpiä läpi teoksen, jossa aikamiehillä ei ollut muuta tekemistä kuin varastella vieraiden tilojen lampaita. Se oli jopa hälyttävän hauska, vaikka siinä ei paljoa sivilisaatiota nähty.

Tässä tarinoiden universumissa liikutaan Lapin ja Kainuun lisäksi pääkaupunkiseudulla, jossa pitkiä kalsareita Diesel-farkkujensa alla salaa käyttävät pohjoisen siirtolaiset kaipaavat eri intensiteeteillä kotiin. Eräjorma on sellainen kaupungissakin, vaikka joutuisi metsästämään hirven puutteessa oravia ja joutsenia. Nuuksion kansallispuistoon voi hätätapauksessa paeta harrastamaan erärunkkausta kuvitteellisen Inarinsa kanssa, mutta käy yksin ähöttäminen Seurasaaren kallioillakin, jos osaa valita suojaisan nurkan.

Heikkinen on itse kainuulainen, joka ilmeisesti on viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Lapissa kuin ”juurillaan”. Tarinoista minua puhutteli eniten ”Kutturan gansta”, jossa Morottajan Toni kokee tarpeen savustaa vihollisensa Gauriloffin Teron hoodeiltaan vain siksi, että tämä kehtaa käyttää Public Enemyn hupparia hänen reviirillään. Lähimmälle R-kioskille on pitkä matka, ja samat kolme LA:n jengisodista kertovaa vuokravideota kuluu saman asiakkaan käytössä viikonloppuisin. Myyttinen Kuttura herättää jo kiinnostussa näissä novelleissa, ja sinne palataan myöhemmässä romaanissa Terveiset Kutturasta (2012).

Eläinten rooli novelleissa on vahvasti maagis-realistinen. Ukkometso kaataa koululaisen ja vanhuksia tahdonvoimallaan, sopulit ajavat kokonaisen Utsjoen syömään nötköttiä bunkkeriin, näädät emigroituvat Berliiniin vikittelemään saksattaria ja Eläinmuseon karhun sisältä löytyy wannabe-eräjormalle makoisin turvapaikka. Karhutarina nauratti minua eniten, sillä olen itsekin kokenut koomisen kauhun hetkiä kyseisen museon käytävillä. En voi sietää täytettyjä eläimiä, mutta lapseni rakastivat tuota museota pieninä ja kävimme siellä mielestäni liian usein. Tarina herätti jopa nostalgisen halun palata pääkallopaikalle.

Tarinat ovat huikean tiiviitä ja monipolvisia. Pohjoisen Suomen kolkkien moninaisuus pääsee hyvin esiin, kun ensin metsästetään näkymätöntä miestä Puolangalla, sitten harjoitellaan tervahaudan kaivuuta eräkämpillä Suomussalmella ja lopulta päädytään räjäyttämään Alkon sisältämä kauppakeskus Nuorgamissa lestadiolaisten uskonveljien toimesta. Aluepolitiikkaa harrastetaan vahvan parodisesta horisontista uudelleenasutusohjelmien ja pohjoisen itsenäistymisskenarion kautta.

Joissain tarinoissa oli hieman toiston makua. Miesten reviiritietoisuus ja asehulluus korostuivat läpi kirjan, ja oodeissa itsetyydytykselle oli kaikissa sama poljento. Parin loppupuolen novellin kohdalla hyydyin kokonaan, ja täytyy sanoa, että nautin enemmän niistä perinteisemmistä erätarinoista kuin toiminnallisista poliittisista satiireista. Lukukokemus oli hengästyttävä, enkä missään nimessä suosittele teoksen ahmaisemista suurina paloina. Jokainen tarina vaatii hengähdystaukoa, eli kokoelmasta riittänee iloa pidemmäksi aikaa.

Taisin pitää Nuorgamin Alkon tuhosta enemmän kuin esimerkiksi Mooses Mentulan Lappi-aiheisista novelleista, jotka ovat urbaanimpia ja ihmissuhdekeskeisempiä. Pidin teoksesta jopa enemmän kuin Rosa Liksomin varhaisista klassikkonovelleista, joita luimme teineinä posket punaisina lähinnä eksplisiittisen seksuaalisen sisällön vuoksi. On hyvin mahdollista, että luen Heikkiseltä pian toisenkin teoksen, ja toivon mukaan en sekoita häntä Antti Heikkiseen, jonka tyylissä on jotain samaa pohjoisen kaimansa kanssa.

Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Nekalan kutsumattomat vieraat

IMG_1425On ilo ja kunnia arvioida Virpi Aaltosen esikoisromaani ja Kouvolan XX dekkaripäivien voittaja noin sadan metrin päästä sen keskeiseltä tapahtumapaikalta. Nekala (2016, Kouvolan kaupunki) voitti dekkaripäivien pienoisromaanikilpailun ja tuli julkaistuksi päivien toimesta. Tänne Nekalaan saakka viesti voitosta ei olisi kiirinyt, ellen olisi bongannut teosta tänään paikallisesta kirjastosta lumisadetta paossa.

Nekala sijoittuu eritoten lähiön kerrostalokeskittymään, jonka keskellä on pieni K-market ja oli joskus myös leipomo. Kolmikymppinen Maria on muuttanut puutaloon pahojen kulmien lähistöön kiperää eroa pakoon, eikä ole varma kotiutumisestaan nurkille, jossa asuu poikkeuksellisen paljon puliukkoja ja mt-kuntoutujia. Hänen elämänsä on jämähtänyt työn, lähikaupan ja kodin triangeliin, ja vaikka hän välillä yrittää käydä joogakursseilla ja big band-keikoilla soittamassa, hän potee kroonista yksinäisyyttä karuilla hoodeillaan.

Marian kesä liikkuu kohti outoja sattumuksia ja absurdia huumoria, kun hänen reviirilleen muuttaa koditon Saabissa nukkuva ”tumma prinssi”. Samalla hän törmää Gunvaldiin, tukholmalaiseen poliisiin, joka on tullut viettämään kesälomaa Nekalaan Havannan sijaan. Gunvaldin selitykset lomanvietosta Iidesjärven lintutornin kieppeillä kuulostavat epäilyttäviltä, mutta mies onnistuu kutsumaan itsensä naisen luo kahville epäsuomalaiseen tapaan kauppareissulta.

Autossa asuminen nekalalaisella parkkipaikalla tuskin on tavaton näky paikallisille, mutta lähikaupan myyjät ottavat haisevan asiakkaansa erityissyyniin. Eräs myyjistä muistaa miehen käyneen veljensä luona lomalla Ruotsista käsin vuosikymmeniä sitten. Nekalalainen pitkä muisti ja yhteisöllisyys yllättävät. Aaltonen maalaa lähiön raittia leveällä sudilla, johon tarttuvat historialliset sattumat. Lähiössä on tapahtuma-aikoina vain kaksi baaria, Rysä ja Kaivo (Katiska ja Railo), mutta siirtolapuutarhan asukit muistavat kauimmas menneisyyteen. Lähiöön parhaiten sointuvaa taustamusiikkia on Olavi Virta, vaikka myös Kake Randelinia kuunnellaan automankasta.

Nekala on yksi humoristisimmista dekkareista, joita olen koskaan lukenut, ja sen teemat lähentelevät enemmän psykologista jännitystä ja kauhua kuin perinteistä rikosten ratkaisua. Marian asunnon parvekkeella käy uhkaavia lintuja, pääseepä pöllökin asuntoon sisään saakka vartioimaan sen emännän turvaa tiukan paikan tullen. Enkelikoriste menee mystisesti rikki ja jääkaapista katoaa siideriä. Jos Maria joutuu asuntonsa ikkunasta seuraamaan jatkuvaa ilmaista Kaurismäen leffaa, joutuu hän omassa elämässään vielä absurdimpien tapahtumien todistajaksi ja panttivangiksi.

Vaikka teos sijoittuu lähes kokonaan Nekalaan, on se jollain tasolla herkullinen kommentaari ruotsinsuomalaisuudesta ja naapurimaiden suhteista. Poliisi-Gunvaldin suomen kielen taito on yllättävää, ottaen huomioon, että hän on poiminut kielen vain alamaailman hahmoja kuuntelemalla. Mieleltään järkkyvän potentiaalisen paluumuuttaja-Jannen mielenmaisema on kuitenkin teoksen ”pihvi”.

Valitettavasti en ole tänään kuvaustuulella, sillä olisin halunnut kuvittaa arvioni autenttisella kuvamateriaalilla. Romaanin fiktiivinen Nekala ei kuitenkaan ole tismalleen oma Nekalani, vaikka asioinkin kuvatussa pikkukaupassa harva se päivä. Oma Nekalani on hipimpi, vaihtoehtoisempi ja keskiluokkaisempi. Jos itse alkaisin kirjoittaa näistä kulmista, ykköspäihteenä toimisi mieluummin ruoho kuin Pirkka-olut, ja anarkistiset tarranliimaajat saattaisivat piilotella ISIS-kytköksestä epäiltyä paperitonta ullakollaan hamppuviljelmien keskellä. Myös kirjassa mainituista lestadiolaisista saisi enemmänkin irti, onhan alueella kaksi rauhanyhdistystä ja valtavia puutaloja valtaville perheille.

Välillä olen ollut kyllästynyt paikallismaisemaan vahvasti juurtuneisiin dekkareihin; esimerkiksi Markku Ropposen Kuhala-sarjan suhteen olen jo luovuttanut, vaikka muuten luen mielelläni Jyväskylä-aiheista kirjallisuutta. Virpi Aaltosen tamperelaiskuvaus tuntui astetta raikkaammalta kuin esimerkiksi Seppo Jokisen, johtuen juuri poliisityön vähäisestä läsnäolosta juonen kehittelyssä. Toivon taitavalle esikoiskirjailijalle suotuisia kirjoitustuulia ja tälle teokselle laajempaa levitystä.

Naakkojen maailmanvalloitus

IMG_1420Pelkäätkö kenties lintuja? Oletko koskaan saanut lintuvieraita kotisi sisälle? Kuinka kauan sinulla kesti toipua siitä, tai Hitchcockin lintuelokuvan näkemisestä? Ei huolta, pelkoja päin, eikä mikään muu voi auttaa selättämään ornitofobiaa kuin kunnon kauhuteos. Mitä tykkäisit, jos asuntoosi lentänyt naakka nappaisi reidestäsi palan?

Tiina Raevaara on kirjailijanuransa ohella biologi ja perinnöllisyystieteilijä, ja se näkyy hänen teoksissaan näkökulmien valinnassa. Korppinaiset (LIKE, 2016) kertoo lintujen lisäksi harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta ja elämän keinotekoisesta pitkittämisestä. Tämän lisäksi Edgar Allan Poen fanitus näkyy vanhahtavassa kielessä ja tunnelmassa. Korpeissa asuvat sielut vahtivat vielä eläviä, naakat mahdollisesti kostavat, eikä kirotun huvilan painostavaa tunnelmaa voi kukaan normimaailmasta tuleva ymmärtää, ellei tule naakan tai korpin yllätetyksi sen huoneissa.

Päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat olleet kainoja rakastavaisia lukioikäisinä, mutta heidät on erottanut meri. Johannes on luullut Aalon kuolleen mereen hänen toimestaan, mutta Aalo onkin lähtenyt meren taa. Johanneksen mieli ei ole ollut täysin vakaa ennen Aalon katoamistakaan; hän on yksinäinen pikkuvanha perfektionisti, joka arvostaa stabiiliutta ja tulevaan varautumista. Kun hän saa kuulla Aalon elämästä New Yorkissa, hän saa pakkomielteen parin yhteiselosta perintötalossa rannikolla. Hän haluaa palata synnyinkaupunkiinsa ja tehdä sovinnon menneiden kanssa. Hän jopa matkustaa Amerikkaan rakastettuaan hakemaan, vaikka ei ole ennen tätä koskaan lentänyt lentokoneella.

Yritän olla tekemättä enempää juonipaljastuksia, sillä teoksessa parasta olivat yllätykselliset käänteet. Sivuhenkilöiden omituisista taustoista ja heidän de facto olemassaolostaan saa lukija spekuloida loputtomiin; koska Johannes itse vaikuttaa epävakaalta, myös osa henkilöistä vaikuttaa ”kuvitteellisilta ystäviltä”. Johanneksen lähipiirillä on ylipäänsä taipumusta paeta vaikeita asioita kauas pois. Tosin hänen  äitinsä Espanjassa asuminen kuulostaa omituiselta ottaen huomioon, että hän tuo Espanjan-tuliaisina S-marketin kääreeseen pakattuja juustoja.

Nuoren parin yhteinen tulevaisuus vaikutti haasteelliselta. Itseäni hieman vaivasi se, että he fyysisistä ja henkisistä rajoitteistaan huolimatta tuntuivat elävän yhteiskunnan ulkopuolella eivätkä taloudelliset rajoitteet tulleet vastaan. Tosin kauhu on genre, jossa ei aina tarvitse kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa, kuten tässä tapauksessa nuorisotyöttömyyttä ja mielenterveyspalveluiden alasajoa. Oikeastaan Johannesta epäuskottavampi hahmo oli Aalo, joka oli tehnyt pesäeron sukuunsa, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja sinnitellyt siellä kuusi vuotta, vaikean sairauden löytymisen jälkeenkin. Johanneksen vapaaherran elämän selitti perintörahat, mutta Aalon kalliita lukukausi- ja sairausvakuutusmaksuja ei kattanut osa-aikatyö Poen kotimuseon oppaana. Tiedän, että tällainen on fiktion maailmassa turhaa jupinaa, sillä romaanin keskiössä olivat muut kysymykset kuin toimeentulo.

Pohdinnoista kuoleman eri määrittelyistä, saattohoidosta ja lääketieteen etiikasta koin oppivani paljon uutta. Johanneksen isoisän yksityinen sairaala herätti minussa enemmän kauhua kuin mikään huvilassa tapahtunut episodi. Vaikka reaalimaailmassa pelkään lintuja, varsinkin suurissa parvissa, pystyin lukemaan korppien ja naakkojen hyökkäyksistä pyörtymättä. Tässä lintuteemaa lähestyttiin niin monisyisesti, että niiden käyttäytyminen alkoi vaikuttaa jopa ymmärrettävältä.

Osaan nyt nimetä kaksi suomalaista kauhukirjailijaa, Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan, ja molempien teoksista olen pitänyt yhtä paljon. Hautalan teoksissa on piirun verran enemmän realismia, sillä ne sijoittuvat Vaasaan, olemassa olevaan kaupunkiin ja sen kartografiaan. Korppinaisten unelias pikkukaupunki sijaitsi  jossain rannikolla, eikä henkilöillä ollut vahvaa paikallista identiteettiä, murretta tai kuuluvuuden tunnetta. Sekin on tyylikysymys, ja tietynlainen juurettomuus sopi mielestäni tähän romaaniin hyvin.

Dadaa uimahallin syvästä päästä

IMG_1421Jatketaan antisankarilinjalla. Itse en ollut lainkaan kiinnostunut nuorehkoista kotimaisista miespuolisista esikoiskirjailijoista, kun Reidar Palmgrenin Jalat edellä (Otava, 2001) on julkaistu. Ylipäänsä luin kotimaista kirjallisuutta vähän, koska silloinen työ postkoloniaalin kirjallisuuden tutkijana vei kaikki energiani. Muistin Palmgrenin pitkään vain näyttelijänä, ja olen saanut tutustua hänen romaaneihinsa vasta viime vuosina.

Pidän Palmgrenin romaaneista jo siksi, että olen aistinut hänen tuotannossaan aidon oman tiensä kulkijan leiman, haluttomuuden miellyttää liian suuria yleisöjä ja tästä huokuvan epäkaupallisuuden. Hänen valitsemansa näkökulmat ovat täysin erilaisia kuin mitä kaunokirjallisuudessa yleensä arvostan, hänen hahmoillaan on haasteita todellisuudentajunsa kanssa ja ovat tavalla tai toisella jäämässä tai jo jääneet marginaaliin yhteiskunnasta ja myös omasta elämästään. Jalat edellä saattaa olla Palmgrenin romaaneista eniten tunnustusta saanut; itse luin ennen tätä Sudenmarjan (2012) ja Kirpputorin (2016).

Jalat edellä on huikean tiivistä proosaa, jossa pienen pienillä arjen yksityiskohdilla, kuten pääsiäismunien koottavilla lennokeilla (katso kansikuva) on suuri symbolinen merkitys. Teos kertoo ydinperheestä, jonka koossa pysymiseen tarvittaisiin ylimaallisia voimia. Perheen isä, Jokisen Risto, on laimeasti menestyvä pikkukaupungin lakimies, joka enimmäkseen hoitaa kuolinpesien realisointeja ja perunkirjoituksia. Hän on naimisissa tuiki tavallisen kukkakauppias-Katjan kanssa, ja pariskunnan kommunikaatio on jäätynyt kahdeksanvuotiaan Teron hoitovuoroista neuvotteluun.

Isän ja pojan ainoaa ”laatuaikaa” vietetään uimahallissa, vaikkakin isä on usein uimatreffeiltä myöhässä. Tero on lapsena mukautuva ja vähään tyytyvä, ja suhde isään alkaa muistuttaa päälaelleen kääntynyttä hoivasuhdetta. Risto suorittaa vanhemmuuttaan velvollisuudentunnosta, mutta jättää jopa synttärilahjat ostamatta, kun ei vaivaudu keksimään sopivaa lahjaa.

Onko Risto sitten totaalipaskiainen, vai keskeneräisyydessään kehityskelpoinen tavis, siitä lukijat varmasti ovat eri mieltä. Varmasti kaikki tuntevat jonkun Riston kaltaisen, joka on jämähtänyt suorittamaan elämää löytämättä siitä enää muuta tyydytystä kuin aviovaimon lepsun pettämisen. Rakastajatar Marika on löytynyt perheen yhteiseltä etelänlomalta ja kulkeutunut pidempiaikaiseksi panoksi vain siitä sattuman oikusta, että he asuvat samassa kaupungissa. Uimahallista Risto löytää keskeneräisyytensä peiliksi vanhan miehen Kaukon, jonka tarinat muualla asuvista jälkeläisistä tuntuvat keksityiltä. Onko Kauko se yksinäisyyden kärjistymä, joka koristaa kirjahyllyään valokuvaamojen tyyppikuvilla ja lähettää itselleen joulukortteja? Kuinka todennäköistä on, että Ristokin päätyisi tällaiseen yksinäisyyteen, ellei tee korjaavaa liikettä elämässään nyt?

Varmasti teoksessa parasta oli tarkka kieli, sillä normaalisti en jaksaisi lukea romaania, jossa kuvataan usean sivun verran impulsiivista kotiteatterin ostoa kodinkoneliikkeestä (huom! kaavoihin kangistunut Ristokin osasi irrotella!). Hyvin mitättömän arjen keskeltä kumpuavat absurdit yksityiskohdat, mielleyhtymät ja harhaiset näyt vakuuttavat lukijan siitä, että asiat harvoin ovat juuri sitä, miltä ne ensin näyttävät. Romaanin asetelma tuntuu myös sen verran klassiselta, ettei aika aja sen ohi nopeasti.

Tässä romaanissa vimmaisen tapahtumisen keskiössä oli uimahallin sauna; Kirpputorissa miehuutta testattiin kuntosalilla, jonka kliseiseen maailmaan hunningolla oleva muusikko ei sopeutunut. Vaikka Palmgrenin mieshahmot ovat usein liian itsekeskeisiä ja ongelmissaan rypeviä ollakseen automaattisesti sympaattisia, he kykenevät näyttämään yhteiskuntamme kipupisteitä.

Juristi-Ristosta jäi olo, ettei hän ainakaan pyrkinyt työurallaan äkkirikastumiseen, eikä korkea koulutus ollut hänelle egon pönkityksen kanava. Hän oli kusipää ihan omassa elämässään, mutta osoitti jonkunlaista humaaniutta suhteessa asiakkaisiin. Riston oma pään hajoaminen ja sen aikaansaama, pelottava syrjään jääminen vaikutti yhdeltä mahdolliselta tulevaisuuden skenariolta.

Edelleen Palmgrenin teoksista henkilökohtainen suosikkini on Sudenmarja, jossa naisnäkökulma oli vahvempi. Täytynee lukea myös esikoisen ja tuoreimpien teosten väliin jääneet helmet, sillä olen jäänyt koukkuun kirjailijan erikoisiin näkökulmiin ja tummaan, vähäeleiseen huumoriin.

 

 

Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.