1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

BBC:n satakielen salattu elämä

Teos: Anita Brookner: Brief Lives (Penguin,1992)

Anita Brooknerin teoksia löytyy arkistoistani koko ajan lisää, ja luulen, että olen jo luopunut osasta niistä. Päädyin lukemaan kaikki viisi, ja ehkä myös kirjoitan nyt putkeen niistä kaikista.

Brief Lives on kronikka epätodennäköisestä ja hankalasta ystävyydestä kahden naisen välillä, joiden yhteinen kiinnostuksen kohde on musiikki. Fay ja Julia ovat tutustuneet, koska heidän miehensä ovat työskennelleet samassa lakifirmassa. Fay on jäänyt leskeksi jo alle viisikymppisenä, kun taas Julian mies kuolee noin kuusikymppisenä. Heidän ystävyytensä jatkuu miesten kuoltua, mutta siinä on ohdakkeisia vaiheita.

Julia on Fayta reilut kymmenen vuotta vanhempi diiva, joka sairastaa nivelreumaa ja on pitkälti toimintakyvytön. Hänellä on palveluksessaan taloudenhoitaja ja pukija. Jep jep, pukija vielä 1980-luvulla. Pukijarouva on Juliaakin vanhempi instituutio, joka voisi jo jäädä eläkkeelle, mutta ei saa katkaistua työsuhdettaan emäntänsä tarvitsevuuden vuoksi. Taloudenhoitaja taas onnistuu lähtemään päästyään naimisiin yli 40-vuotiaana ja ryhdyttyään katolisen kirkon lähettilääksi. Tämä on Julialle suurempi kriisi kuin hän myöntää. Palveluskunnan vetäytyminen aiheuttaa hänessä elämänhalun hiipumista.

Feministisestä näkökulmasta tämä romaani taisi olla lukemistani viidestä haastavin. Eli tässä päästään kotirouvuuden ideologian syvimpään ytimeen. Fay on nuorena ollut nouseva laulajatähti BBC:n radio-ohjelmissa, ja jotkut vielä muistavat hänen äänensä. Mutta naimisiin mentyään hän ei ole pitänyt sopivana jatkaa julkista uraa.

Fayn avioliitto itsekeskeisen ja urasuuntautuneen Owenin kanssa ei ole koskaan ollut intohimoinen, mutta leskeksi jäätyään hän tulee huomion kohteeksi yllättäviltä tahoilta. Parin vuoden ajan hänelle riittää, että hän odottelee naimisissa olevan rakastajansa kuumia visiittejä uudessa, steriilissä asunnossaan. Jossain vaiheessa hän päätyy kuitenkin koordinoimaan vanhusten ruokapalvelua vapaaehtoisena. Ja hän palaa jopa BBC:hen, ei enää laulamaan, mutta lukemaan jotain tuon ajan äänikirjojen kaltaisia.

Oikeastaan hän kehittelee itselleen näitä kiireitä vältelläkseen Juliaa. Ja lopulta hän löytää sopivan tavan olla yhteydessä tämän kanssa: hän pistäytyy kerran viikossa tämän luona toimittamassa kirjoja. Usein Julialle riittääkin, että Fay huikkaa hänelle jotain ovelta. Mutta myös hänen palveluskunnallaan on tarvetta uskoutua jollekulle Julian oikuista, joten Fayn elämä edelleen pyörii Julian ympärillä.

Kirjan juonessa oli joitain yllätyksiä, joten tämä oli koukuttavaa luettavaa. Juutalaisuuden teema ei tässä romaanissa ollut paljoa esillä, ja toinen maailmansota, eli Fayn nuoruusvuodet, esiintyvät aikana, jolloin isänmaallisuutta ilmaistiin muun muassa radiota kuuntelemalla. Mutta enimmäkseen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-80-luvuille, eli aikakauteen, jona brittiyhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia.

Ehkä Brooknerin romaanien hahmoja yhdistävä piirre onkin jonkinlainen myöhäisherännäisyys tai jälkijättöisyys. En kutsuisi tämänkään romaanin naishahmoja arkkikonservatiiveiksi: he eivät käy kirkossa, he ovat lapsettomia ja toisinaan he käyttävät runsaasti alkoholia. Mutta he ovat löytäneet keinon päästä helpolla elämässä patriarkaalista järjestelmää tukien.

Olen nyt oppinut lukemaan näitä romaaneja arvottamatta niitä liikaa sen feministisen luennan kautta, joka minuun on muuten tarttunut juuri Brittein saarilla. Nämä teokset ovat raikkaalla tavalla outoja, ja niiden välille muodostuu jännittäviä yhteyksiä, jos teoksia lukee useamman peräkanaa.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Juutalaisen Lontoon ytimessä

Teos: Anita Brookner: Family and Friends (Jonathan & Cape, 1985)

Anita Brooknerin kirjoja löytyi residenssistäni jopa kolme kappaletta, ja näistä kolmesta Family and Friends hauskutti minua eniten. En ennen tätä päivää tiennyt, että Brooknerilla oli puolanjuutalaiset vanhemmat, jotka olivat muuttaneet Britanniaan jo 1920-luvulla. Perheen alkuperäinen sukunimi oli Bruckner. Tämä selittää jotain kirjailijan teemojen valinnasta, ja kyllä ainakin näissä kolmessa putkeen lukemassani romaanissa on juutalaisia henkilöhahmoja.

Teos Family and Friends on näistä kolmesta teoksesta juutalaisin, eli se kertoo matriarkka Sofka Dornin hullunkurisesta perheestä Lontoossa 1930-50-luvuilla. Sofka on rikas leskinainen, jonka mies on ollut tehtailija. Hänellä on neljä aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta, joista poikien osaksi on tullut jatkaa perheen bisneksiä. Tyttärien uskotaan menevän pian naimisiin, joten heille ei ole suunniteltu duuneja perheyrityksessä.

Mimi ja Betty ovat hemmoteltuja prinsessoja, joilla ei ole paljoa muuta tekemistä kuin käydä Frank-nimisen sardinialaismiehen tanssitunneilla. Siskokset kilpailevat tanssinopettajan huomiosta, ja pian Betty karkaa Pariisiin Frank kannoillaan, aikeissaan valloittaa Moulin Rouge. Mimi jää lehdelle soittelemaan, ja ilman rohkeaa siskoaan hän pian muumioituu äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksipiiaksi.

Perheen vanhin poika Frederick ei yhtään jaksaisi johtaa tehdasta, joten managerointi jää kuopukselle Alfredille, joka aloittaa puurtamisen tehtaalla jo 16-vuotiaana. Pian Frederick löytääkin italialaisen morsiamen ja katoaa tämän kanssa Rivieralle hotellia pitämään.

Teos kertoo siis perheestä, joka pyristelee juutalaisten perinteiden ja moderniteetin ristipaineissa. Kovin uskonnollisiltva he eivät vaikuta, mutta tukea ja turvaa elämään tuo ”meidän jengi”, eli tärkeissä asioissa he luottavat vain muihin juutalaisiin. Sofka on ollut kasvattajana niin epäluuloinen, ettei ole päästänyt lapsiaan edes kouluihin, vaan on palkannut kotiopettajia. Tämän vuoksi hänen lapsiltaan puuttuu normaaleja sosiaalisia verkostoja. Nuorin lapsista, Alfred, vaikuttaa kuitenkin eniten kiinnostuneelta brittien tavoista, ja hänen vuokseen perheessä syödään sunnuntaisin perinteinen brittien sunnuntailounas.

Olen lukenut monia myöhempiä emigranttijuutalaisuuden kuvauksia, joissa ruoalla on ollut paljon suurempi merkitys. Tässä kuvatun perheen naiset eivät osaa kokata, vaan heillä on brittiläiset taloudenhoitajat ja piiat. Heidän kontaktinsa britteihin tapahtuu siis lähinnä palveluskunnan kautta. Sofkalle olisi tärkeää, että hänen lapsensa löytäisivät juutalaiset puolisot, sillä häillä on suuri merkitys yhteisössä. Mutta jos he eivät seurustele muiden juutalaisten kanssa, he tuntuvat löytävän seuraansa muita emigrantteja, kuten italialaisia.

Perheen meno äityy vielä kummallisemmaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun Betty ja Freredick ovat karanneet maailmalle ja Sofka elää kahden sinkkulapsensa kanssa. Rahan teossa taitava Alfred hankkii perheelle maaseutupaikan, Wren Housen, Kentistä, ja roudaa muorin ja siskonsa sinne joka viikonlopuksi. Muori varsinkin on täysin kädetön maaseudulla, eikä hänellä ole muuta tekemistä kuin kytätä poikansa oletettua sivusuhdetta Dolly-nimisen rouvashenkilön kanssa.

Kokonaisuutena teos on kepeämpi kuin muut Brooknerilta lukemani teokset. Päähenkilöistä kukaan ei ollut erityisen synkistelyyn taipuvainen. Mutta pintaa raaputtamalla teoksesta voi varmaan löytää monenlaisia omaelämäkerrallisia viitteitä, ja onhan tämä hieno ajankuva perheestä, joka elää vaikeina aikoina näennäisessä turvassa, mutta on tietoinen siitä, että osa ”omasta jengistä” on kokenut jotain paljon kauheampaa.

Rosa Clay toisella kierroksella

Teos: Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.

Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.

Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.

Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.

Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.

Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.

Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.

Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.

Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.

PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.

PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.

Golden Oldies: Anita Brookner

Teos: Anita Brookner: A Family Romance (Penguin, 1993)

Ilmeisesti saarivaltion päänaisen poismenon kunniaksi aloin kaivaa arkistoja lukemattomista brittiromaaneista, ja niitä löytyy enemmän kuin jaksan lukea.

Aina välillä intoudun lukemaan unohdettuja moderneja klassikkoja, varsinkin naiskirjailijoiden sellaisia. Minulla on ollut hallussani vinot pinot Iris Murdochin (1919-1999) ja Anita Brooknerin (1928-2016) teoksia, ja tähän pakkaan sekoitan myös Margaret Drabblen (s. 1939), joka lopulta ei ollut yhtä tuottelias romaanikirjailija, vaan keskittyi enemmän elämäkertoihin. Drabble on A. S. Byattin (s. 1936) pikkusisko, ja tuolta kirjailijalta en ole koskaan saanut yhtään teosta luettua, sillä olen pitänyt niitä liian vaativina.

A Family Romance on tyypillisintä Brookneria, eli kuivahkoa tarinointia hankalista perhesuhteista. Siinä keskiluokkainen perhe, jolla on sukujuuria Euroopan mantereelle, taiteilee hankalien sukulaistensa kanssa moneen suuntaan. Romaanin päähenkilö on nuori Jane Manning, ainoa lapsi, jonka vanhemmat kuolevat tämän ollessa alle parikymppinen. Jane on aina asunut samassa talossa Lontoossa lähellä Battersea Parkia, ja viettänyt elämäänsä varsin pienissä ja turvallisissa piireissä. Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, mutta henkilöiden arvomaailma tuntuu olevan jämähtäneen jonnekin 1930-luvulle.

Janen elämän merkittävä toinen on, halusipa hän tai ei, Dolly-täti, joka ei ole verisukulainen, vaan edesmenneen Hugo-sedän leski. Hugo ja Dolly ovat asuneet pitkään Brysselissä, ja eläneet hedonistisen huoletonta elämää lapsettomana pariskuntana. Janen äiti Henrietta on hyvin stressantunut heidän vuosittaisista vierailustaan, vaikka todennäköisesti he vain piipahtavat teen ja kurkkuvoileipien äärellä.

Saksalaistaustainen Dolly on kasvanut Ranskassa, ja tullut toisen maailmansodan jälkeen Lontooseen metsästämään aviomiestä. Hän on suurieleinen, maailmallinen ja patavanhoillinen mitä tulee sukupuolten väliseen työnjakoon. Leskeksi jäätyään hänestä tulee jokseenkin maanvaiva Janen taloudessa, ja kun Janen vanhemmista aika jättää, hän pelkää saavansa Dollysta jopa asuintoverin. Välillä hänen on vaikea sanoa tädille ei, mutta pikkuhiljaa tätä taitoa on pakko alkaa opetella.

Romaanissa on paljon naisia, joilla on arjessaan kovin vähän tekemistä. Miehillä on turvattu toimeentulo usein rahoitusalalla tai muissa toimistopainotteisissa bisneksissä, mutta kirjan universumissa on tavallista, että teinitytön äiti on kotirouvana ja pitää taloudenhoitajaa seuraneitinään. Myöskään tämän taloudenhoitajan ei tarvitse hikoilla, vaan työ koostuu enemmän teen juonnista fiineistä perintöastioista.

Eniten kirjassa nauratti päähenkilö Janen ensimmäinen työpaikka. Vaikka tällä nuorella naisella olisi varaa ja kykyjä aloittaa opinnot Cambridgessa, hän ei voi niin tehdä äidin leskeksi jäätyä. Hauras ja avuton äiti ei pärjää kotona yksin, vaikka taloudenhoitaja edelleen käy heillä joka arkipäivä. Näin Janen on löydettävä työ Lontoosta ja mentävä iltakursseille Birkbeck Collegeen. Janen toimenkuva on aikakauslehtien leikkeleminen lehtileikkeitä tilaaville asiakkaille. Tässä hommassa hän viihtyy pari vuotta, kunnes firma myydään ja Jane saa potkut tuotannollisista syistä.

Brookner on sen tyypin kirjailija, että välillä innostun hänen kuivan lakonisesta tyylistään ja välillä pitkästyn. Tänä viikonloppuna kirjat tylsistyttivät, mutta opin lopulta arvostamaan suurestikin niiden tarjoamaa ajankuvaa. Siis tämän romaanin Jane oli arvioni mukaan minua muutaman vuoden vanhempi, lähes ikätoveri. Tässä elettiin sellaisessa Lontoon taskussa, jossa ei ollut maahanmuuttajia, ja joissa feminismikin tuntui olevan uhkaava ulkopuolinen tauti, jolta hyvät naiset suojelevat itseään. Jane toki tyyppinä oli täysin vanhoihin varsiin istutettu, eikä hän pyrkinyt pyristelemään ulos tuosta muotista kovinkaan voimallisesti.

Jännää kirjassa olivat ne vähäiset etniset/uskonnolliset jännitteet, joita näiden valkoisten eurooppalaisten hahmojen välillä ilmaantui. Janen isoäiti Toni oli Wienin juutalainen pakolainen, mutta tästä huolimatta Dolly päätti haudata miehensä protestanttikirkossa kysymättä asiasta miehen sukulaisilta. Myös Dollylla itsellään oli juutalaista verta, mutta hän pyrki häivyttämään tämän taustan kokonaan, ja myös saksalaisuuden suhteen hän oli kovin vaitonainen. Dollylle pukevin etnisyys oli ranskalaisuus, jota hän esitti kovin uskottavasti Lontoon ja Brysselin seurapiireissä.

Yritän vielä saattaa loppuun toisenkin Brooknerin teoksen tänä viikonloppuna, josta kirjoitan erillisen postauksen. Teoksissa oli paljon yhteistä, ja näin ollen niiden lukeminen perättäin aiheutti jopa ajatusten puuroutumista. Mutta tätä teosta suosittelen kaikille niille, jotka muistelevat muinaisia matkojaan Lontooseen ja mahdollisia kuninkaallisten bongauksia. Kuningattaren uudenvuoden puhekin tässä kirjassa noteerataan.

Ihmiskaupan vastustamisen arkipäivää

Teos: Kristiina Markkanen ja Itohan Okundaye: Nimeni on Itohan (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Itohan Okundaye (s. 1990) on nigerialainen ihmisoikeusaktivisti, joka on asunut viimeiset vuodet elämästään Pohjanmaalla, Kristiinankaupungissa ja Vaasassa. Hän lähti kotimaastaan 15-vuotiaana Eurooppaan tietämättä, mihin maahan tai mihin töihin hän oli matkustamassa.

Hän matkusti maateitse Nigeriasta Norsunluurannikolle, ja lensi sieltä väärennetyllä passilla Barcelonaan. Lopullinen kohde oli Firenze, jossa Itohanista tuli öisin Sharon. Päivisin hän käytti itsestään nimeä Osita Otisasa, ja keksi vaihtoehtoisen pakotarinan, johon kuului Kolumbian kansalaisuus. Vielä vuosia Suomeen päätymisen jälkeen hän esiintyi Ositana, ja tämä peitetarina johti lopulta luottamuspulaan myös nigerialaisten parissa.

Itohan tuli Suomeen turvapaikanhakijana vuonna 2014, kun hän oli seitsemännellä kuulla raskaana. Light-poika syntyi Kätilöopistolla, ja vietti elämänsä ensi kuukaudet Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa. Pian perhe siirrettiin Kristiinankaupunkiin, jonne oli sijoitettu muitakin nuoria nigerialaisia äitejä.

Löysin tämän kirjan jo pari vuotta sitten, mutta en saanut sitä silloin luettua loppuun. Aihepiiri kiinnosti kyllä, mutta koin kerronnan jotenkin ulkokohtaiseksi tai pinnalliseksi. Kristiina Markkanen on toki ollut tärkeä vierelläkulkija Itohanin elämässä, mutta ehkä juuri läheisyys tekee kirjan sävystä varovaisen. Prostituution vuosista kirjassa kerrotaan kyllä, mutta kovin syvälle seksityön arkeen tämä teos ei luotaa. Lukija saa enemmän irti kuvauksesta Nigerian oloista 90-luvulla ja 00-luvun alkupuolella, ja nuoren turvapaikanhakijaäidin arjesta Suomessa. Tarina on pidättyväinen varmasti siksikin, että Itohan haluaa suojella muiden seksityöläisten identiteettejä. Tarinaa myös värittää Itohanin vahva helluntailainen usko, eli hänen uusi minänsä on täysin eri henkilö kuin lateksisaappaissa kekkuloiva Sharon.

Huomaan, että kirja on oikeastaan vasta ”löydetty” tänä vuonna, kun Anna Kuokkasen valokuvanäyttely Itohanin arjesta on kiertänyt ympäri maata. Kirja on takuulla pysäyttävää luettavaa varsinkin niille, jotka lähestyvät ihmiskaupan teemaa ensimmäistä kertaa. Arvostan tätä kirjaa aktivistien puheenvuorona, mutta kirjallisena tuotoksena olisin kaivannut siihen lisää kerroksia ja sävyjä.

Afrofuturismin kirkas helmi

Teos: Nnedi Okorafor: Who Fears Death (Daw Books, 2010)

Nnedi Okorafor on nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija, jonka genrejä ovat fantasia ja skifi. Hänet tunnetaan varsinkin lasten-ja nuortenkirjoista, mutta Who Fears Death saattaa olla hänen tunnetuin teoksensa. Se on aikuisten afrofuturistinen skifiteos, jonka päähenkilöt ovat parikymppisiä nuoria aikuisia. Teos sijoittuu tulevaisuuden Länsi-Afrikkaan, josta on tullut sudanilaisen kuningaskunnan siirtomaa.

Minulla on ollut tämä kirja hyllyssä vuodesta 2011, ja olen yrittänyt aloittaa sitä monta kertaa. Olen seurannut Okoraforin kirjailijan uraa somessa, ja tykästynut hänen tyyliinsä, vaikka ennen tätä olin lukenut häneltä vain muutamia aikuisten novelleja. Eiliseen saakka olin ollut sitä mieltä, etten vain kykene tähän romaaniin, koska se tuntui liian maagiselta ja futuristiselta.

Halusin kuitenkin haastaa itseäni, ja nyt kirja on luettu. En voi väittää, että ymmärsin sen läpikotaisin, mutta tajusin juonen, teemat ja kontekstin. Kirjassa oli edelleen osioita, joiden äärellä tylsistyin. Ja tästä huolimatta teos on huikea. Jos joku kutsuu tätä jo nyt klassikoksi, tuen tätä väitettä.

Parasta kirjassa on se, että se pyrkii yhdistämään monen Afrikan maan mytologiaa varsin luovalla tavalla. Eli vaikka Okorafor varmasti itse tuntee parhaiten Nigeria ja igbokulttuuria, teos avautuu myös lukijoille, jotka katsovat Afrikkaa jonkun muun mantereen osan suunnasta.

Kirjan päähenkilö on Onyesonwu, nuori nainen, jonka nimi kirjaimellisesti tarkoittaa ”kuka pelkää kuolemaa”. Onye on syntynyt raa’an joukkoraiskauksen tuloksena Najeeballe, nomadiselle naiselle, joka kuuluu suolakauppiaiden sukuun. Hän ei tiedä biologisesta isästään muuta kuin että hän on ollut raiskaaja ja ilmeisesti kuulunut nuru-heimoon.

Nurut ja okeket ovat kuin päivä ja yö, varsinkin ihonväriltään. Heidän välisistä kohtaamisista syntyneitä ewu-lapsia pidetään riivattuina, ja joissain yhteisöissä he ovat todellisen paarian asemassa. Onye alkaa ymmärtää taustansa paremmin, kun hänen kaupunkiinsa muuttaa poika nimeltä Mwita, joka on rodullisesti hänen kaltaisensa. Onye ja Mwita ystävystyvät, ja myöhemmin rakastuvat, mutta heidän suhteensa on hankala, sillä molemmat ovat perinteisen tietäjän koulutuksessa, eikä seksuaalinen energia kahden noviisin välillä ole näissä piireissä suotavaa.

Tämä on hurja ja raaka kirja, joka kuvaa ihmiskunnan äärimmäisiä tekoja. Lukija voi peilata tämän tarinan kautta monia eri kriisejä Afrikan mantereella. Joku voi lukea tästä viitteitä Biafran sotaan, toinen Ruandan kansanmurhaan, kolmas tilanteeseen Sudanissa. Henkilöhahmojen nimissäkin on sen verran variaatiota, että lukija voi paikantaa niistä islamilaiset vaikutteet. Romaanissa selvästi eletään laajan islamisaation jälkimaininkeja, vaikka islam-sanaa ei mainita. Onye päätyy kasvamaan kaupungissa, jossa vaaleampi-ihoiset nurut selkeästi pyrkivät palvelemaan yhtä jumalaa, hunnuttamaan naisensa ja elämään vaatimatonta elämää.

Kirjassa eletään aikaa, jona lapset ja nuoret ovat jääneet jotenkin heitteille. Suurin osa heistä käy koulua, mutta vanhemmilla on vähän valtaa vaikuttaa jälkikasvunsa valintoihin. Näin ollen seksuaalinen etsintä aloitetaan kovin nuorena. Onye päätyy teettämään itselle ympärileikkauksen 11-vuotiaana salaa äidiltään, jonka kulttuuriin tämä toimenpide ei kuulu. Samalla hänet vihitään nuru-heimon naiseuden salaisuuksiin. Jo tässä vaiheessa joillain hänen ikätovereistaan on kokemusta seksistä. Luokkatoveri Binta paljastaa, että hänen isänsä käy hänen huoneessaan öisin. Monet nuoret naiset tulevat raskaaksi lähes lapsina. Okorafor voisi kertoa tässä pohjoisen Nigerian tilanteesta, mutta hän on valinnut toisen tason kertoa tarinaansa.

Kyseessä on eeppinen matkakuvaus kuuden nuoren paosta kotikaupungistaan Jwahirista aavikon läpi kohti liberaalimpaa länttä, jossa edelleen käytetään sähköä ja tietokoneita. Matkan varrella Onye ehtii käyttää yliluonnollisia kykyjään monessa muodossa ja kuolemaankin kolme kertaa. Ystävyyden rajoja koetellaan, ja seksin suhteen on monenlaista säätöä.

Teos on teemoiltaan kovin laaja, eli sitä ei missään nimessä kannata ahmia vuorokaudessa, kuten itse tein. Kirjan runsaus muistutti minua jopa Salman Rushdien teoksista, vaikka genre ja kirjoitustyyli eroavat. Lukupäätöksen tein tälä kertaa siksi, että kirjan kannessa legendaarinen feministi-ikoni Nawal el-Saadawi kehuu kirjailijan tyyliä.

Okoraforin aiemmistakin lukemistani teksteistä minulle on välittynyt vahva afrosentrisyys, eli pyrkimys kirjoittaa aidosti tuon maanosan realiteeteistä käsin, selittämättä asioita liikaa länsimaisille lukijoille. Tätä romaania lukiessa tuo pyrkimys korostui vielä enemmän kuin aiemmin häneltä lukemistani novelleista. Välillä minua kyllä aidosti naurattivatkin tietyt osiot, joissa keskusteltiin rehevästi seksuaalisuudesta ja ruumiin toiminnoista. Mutta suosittelen kirjaa niillekin, jotka kokevat yksityiskohtaiset heimokulttuurien kuvaukset raskaiksi. Tämän teoksen heimot ovat puhtaasti fiktiivisiä heimoja, joten asioiden paikkansapitävyydestä ei tarvitse olla huolissaan.

Onko ”rodusta” enää uutta opittavaa?

Teos: Ijeoma Oluo: So You Want to Talk About Race (Seal Press, 2018)

Äänikirjan lukija: Bahmi Turpin

Ijeoma Oluo (s. 1980) on tunnettu Black Lives Matter-liikkeen aktivisti, joka vaikuttaa Seattlen alueella. Hän on nigerialaisen isän ja valkoisen ameikkalaisen äidin lapsi, joka tuli enimmäkseen valkoisen sukunsa kasvattamaksi. Ijeoman isä palasi kotimaahansa tämän ollessa kaksivuotias. Hän on itse tullut äidiksi nuorena ja kasvattanut lapsiaan yksinhuoltajana. Näin hänen oma tarinansa aktivistina ja kansalaisvaikuttajana ei ole kaikista tyypillisin, vaan voitaisiin jopa sanoa, että hän edustaa hyvin tavallisen, vaikeuksia kokeneen nuorehkon mustan naisen ääntä Yhdysvalloissa.

Oluo päätyi kirjoittamaan tämän esikoiskirjansa muiden kannustuksesta, sillä ennen tätä hän oli puhunut samoista asioista intohimoisesti somessa. Teos nousi nopeasti New York Timesin bestseller-listalle. Vielä uutta nostetta teos on saanut vuonna 2020 tapahtuneen George Floydin murhan jälkeen, eli kirjaa voidaan pitää tärkeänä kontribuutiona Black Lives Matter-liikehdintään.

Juuri nyt pääni ei ole vaikuttavien poliittisten esseiden vastaanottomoodissa, sillä askartelen enemmän taiteellisissa sfääreissä, mutta olisin ollut kirjasta varsin vaikuttunut vielä 00-luvulla, kun opetin intersektionaalisen feminismin kysymyksiä yliopistossa. Tätä teosta ei ehkä ole kirjoitettu yliopiston kurssikirjaksi, mutta kyllä tälle olisi tilausta myös akateemisessa maailmassa, varsinkin Pohjoismaissa, joissa keskustelut ”rodusta” ja rodullistamisesta joudutaan usein aloittamaan aivan alkutekijöistä. Teos on hyvin yleistajuinen, ja pitää sisällään arkisia esimerkkejä siitä, kuinka ”rodusta” kannattaisi tai ei kannattaisi puhua. Kenen äänellä on merkitystä näissä keskusteluissa, ja keiden äänet jäävät kuulematta.

Teos kattaa koko amerikkalaisen yhteiskunnan spektrin, joista tutuimmat episodit varmasti liittyvät poliisiväkivaltaan, mielenosoituksiin, mellakoihin ja mustien miesten yliedustukseen maan vankiloissa. Itseäni kiinnosti enemmän arkisemmat kohtaamiset, kuten työelämään, koulunkäyntiin ja akateemiseen maailmaan liittyvät havainnot.

Eli opinko mitään uutta ”rodusta” tämän kirjan kautta? Kyllä opin. Itsellä taitaa olla kohtuuhyvät tiedot USA:n rodullistamisen historiasta, eli sillä osastolla teos oli tuttua huttua. Mutta opin paljon uutta erityisopetuksesta, mustien lasten vääristä diagnooseista, valkoisen koulujärjestelmän arvomaailmasta, ja erittäin surullisesta jatkumosta, joka tunnetaan nimellä ”school to prison pipeline” .

Suosittelen teosta lämpimästi varsinkin kaikille niille, jotka ovat hukassa tämän päivän monikulttuurisen työn sanaston kanssa. Termit kuten intersektionaalisuus, POC, mikroaggressio ja turvallinen tila tulevat Oluen avaamia todeksi ilman liiallista rautalangasta vääntöä tai opettavaisuutta. Tai kyllä tätä teosta voi kutsua pedagogiseksi, mutta se on tasavertaista puhetta kansalaiselta kansalaiselle.

Jäin miettimään varsinkin Ijeoman omaa tarinointia koulujen pihoilta ja luokkahuoneista. Hänen oma koulumenestyksensä oli aina hyvä, mutta veljen koulu-ura oli tyypillistä mustan pojan alisuoriutumista. Tämän vuoksi lasten äidin piti viettää paljon aikaa poikansa luokassa varmistaakseen sen, että tämä tuli edes jotenkin ymmärretyksi. Veljellä jäi lukio kesken, mutta musiikkikouluun pääsy pelasti hänet todennäköiseltä nuorisorikollisuudelta. Koulujärjestelmän sokeat pisteet tuntuvat loputtomilta. Jotenkin itse tuntuu, että jos minulla olisi mustia lapsia tuossa yhteiskunnassa, niin kannattaisin monenlaisia separatistisia hankkeita.