Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Mainokset

Setämiesten röntgenkatseen alla

pehmolelutyttöEmilia on ysiluokkalainen perhetyttö, koulussa menestyvä perfektionisti, joka tykkää luonnonmukaisista tyyleistä. Emilian vanhemmat edustavat hillittyä ylempää keskiluokkaa: kotia sisustetaan Vepsäläisen kalustein ja kesäisin käydään taideostoksilla Mäntyhärjun Taidekeskus Salmelassa. Emilian äiti on vielä viriili ja menevä mimmi, mutta isä on antanut periksi keski-ikäistymiselleen. Kodin ilmapiiri on väljähtynyt, eivätkä vanhemmat jaksa kiinnostua tarkemmin teiniensä tekemisistä.

Tällaisesta asetelmasta starttaa Jukka Behmin nuortenromaani Pehmolelutyttö (WSOY, 2018). Romaani voitti Tuhat ja yksi tarinaa- kirjoituskilpailun, ja on sen vuoksi saanut hyvin huomiota medioissa ja blogeissa. Sain teoksesta ennakkovaikutelman, että edessä olisi jotain poikkeuksellisen rankkaa luettavaa. Teos siis kertoo nuoresta tytöstä, joka lipsahtaa somen kautta seksityön maailmaan. Tässä kuvataan markkinoita, joilla ilmeisen varakkaat setämiehet etsivät alaikäistä seuraa.

Setämiesten katse porautuu Emiliaan vähän kaikkialla, hän on havainnut sen jo ennen ensimmäistä keikkaansa. Myös lähipiirissä on perheenisiä, jotka mielellään pelaavat pikku peliä nuoren ja nätin lapsenvahdin kanssa. Ensi kontaktin uusiin bisneksiin Emilia saa somesta, kun muotikuvaajaksi tekeytyvä Tony tarjoaa tälle ilmaisia malliportfolion kuvia asunnossaan Itä-Helsingissä. Pian Emilian iltoja täyttävät rahakkaat reissut pääkaupunkiin miesten luo, joista osalle riittää pelkkä illallisseura. Emilia yleensä ehtii kotiin illan viimeisellä lähijunalla, eivätkä vanhemmat osaa epäillä mitään poikkeavaa tyttärensä käytöksestä.

Emilia uskoutuu puuhistaan pehmolelujen armeijalle, varsinkin Haukku-koiralle, joka on isän tuliainen Harrodsin lelukaupasta Heathrow’n lentoasemalta. Välillä Emilia ja isoveli Santtu taantuvat varhaislapsuuden leikkien tasolle, kutsuen toisiaan pehmolelujen enoksi ja tädiksi. Kommunikaatio pehmolelujen välityksellä onkin heille luontevampaa kuin muuten kasvotusten. Tämä oli mielestäni teoksen uskottavin ja koskettavin ulottuvuus: Behm osoittaa taitavasti sen teini-iän häilyvän maailman, jossa liikutaan viattomista leikeistä kohti seksuaalisia kokeiluja ja irtiottoja.

On ehkä tarinan kannalta hyvä, että tähän on valittu hyvin toimeentuleva, ”tavallisella” tavalla oireileva perhe, jossa ongelmana on ”vain” se, että perheenjäsenet elävät omaa elämäänsä laitteillaan, eristäytyneinä omakotitalonsa tilavissa huoneissa. Teoksessa on asetelma, johon moni nuori voi samastua. Uskon myös, että se taso, jolla tässä kuvataan alaikäisten toimintaa deittisivustoilla, on riittävä, jos ajattelee lukijakunnaksi juuri yläkouluikäisiä. Tarina on koherentti, ja kuvaa myös paljon Emilian tavallista arkea seksibisnesten ulkopuolella.

Romaanitaiteen näkökulmasta jäin odottamaan jotain ”twistiä”, joka olisi tehnyt tarinasta paremmin muistettavan. Minulle jäi varsinkin teoksen aikuisista nuiva ja haalistunut kuva, eli olisin kaivannut kiinnostavampia sivuhenkilöitä. Koin, että teoksessa edettiin niin vahvasti ilmiö edellä, ettei teoksen juoni ehtinyt kehittyä kummoiseksi. Toisaalta uskon, että nuoret lukevat mielellään tämän tyyppisiä teoksia, jotka saattavat herättää enemmän kysymyksiä ja keskustelua kuin ihmetystä taiteellisista kommervenkeistä. Ja erityisen positiivista Pehmolelutytössä oli teoksen jättämä tila eettisille pohdinnoille ilman moralismin jälkimakua. Eli koin, että teos jättää paljon tilaa nuorten omille tulkinnoille esimerkiksi seksiin liittyvistä suojaikärajoista.

Pehmolelutyttö kiinnostanee myös teinien vanhempia ja kasvatusalan ammattilaisia, koska siinä käsitellään ilmiötä, josta ilmeisestikään kaikki aikuiset eivät ole kartalla. Lastensuojelu siinä mainittiin vain sivulauseessa, mutta silti teoksessa oli lastensuojelullinen ulottuvuus. Olisi myös kiinnostavaa pohtia alaikäisten tyttöjen asemaa historiallisesti, olihan vielä 100 vuotta sitten todennäköistä, että itseään myynyt teinityttö joutui pakkohoitoon Seilin saarelle. Ja vielä 60-70-luvuillakin seksuaalisesti seikkailunhaluisia tyttölapsia lähetettiin koulukoteihin rauhoittumaan. Mikä sitten on tämän päivän yhteiskunnan tuki tämäntyyppisessä tilanteessa? Ja riippuuko se nuoren sosioekonomisesta asemasta?

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Savossa persaukset ovat lohnakat

mummoEi ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.

Tuhotkaa jumalat, eliminoikaa torakat

20180514_171353Kun Burundissa alkoi vallankaappaus vuonna 1993, radiossa soitettiin Wagnerin Jumalten tuhoa samaan aikaan, kun kapinalliset tappoivat maahan juuri demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin. Kaikki ehdokkaat olivat varmasti huonoja kansalle, joka oli jo saanut etnisen nationalismin tartunnan. Sotaa käyvän naapurimaa Ruandan paikallisradioissa oli tavallista kuulla länsimaisen popmusiikin välissä suoraan toimintaan kannustavia viestejä, kuten ”torakat pitää saada hengiltä”. Ruandan tutseista suuri osa oli maanpaossa Burundissa, aktivistit olivat olleet jo 60-luvulta saakka.

Ranskalais-burundilainen kirjailija Gaël Faye (s. 1982) vietti lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Hänen ranskalainen isänsä oli saapunut maahan suorittamaan siviilipalvelustaan 70-luvulla ja rakastunut ruandalaiseen pakolaisnaiseen. Fayen romaani Pienen pieni maa (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on fiktiota, jolla kuitenkin on todellisuuspohjaa. Romaanin kertoja on Gaby-poika, joka on tapahtumien aikana 10-11-vuotias.

Gaby muistelee lapsuuttaan täyttäessään 33 vuotta Ranskassa. Isä on vienyt lapsensa Eurooppaan turvaan, mutta äiti on jäänyt kotimaahan suremaan kuolleita sukulaisiaan. Gaby on Ranskassa menestynyt, mutta juureton, eikä halua kertoa elämästään varsinkaan uusille naisystäväehdokkaille. Yksinäisyyttään hän purkaa etsimällä jatkuvasti uusia nettideittejä, mutta heille hän haluaa olla vain suklaanruskea poika ilman historiaa, ilman taustaa.

Teos ei onneksi kertaa kaikkia sodan ja kansanmurhan julmuuksia, mutta kertoo silti tarpeeksi vakuuttaakseen siitä trauman määrästä, joka on jäänyt varsinkin suurten lahtausten silminnäkijöille. Tässä Gabyn perhe asuu suojatuissa oloissa pääkaupungin diplomaattialueella, mutta se ei kuitenkaan suojaa heitä pahimmalta tuholta. Gabyn äiti on sodan aikana osan ajasta Ruandassa, ja palaa sieltä alkoholisoituneena ihmisrauniona. Isä taas päättää pelastaa lapsensa, ja pakenee Ranskaan, mutta äiti päättää jäädä omiensa pariin.

Teos kertoo monisyisesti Afrikan sisäisestä pakolaisuudesta, ja pakolaisten monisyisistä lojaliteeteistä eri rajojen yli. Koulua käyvän lapsen näkökulmasta etniset jaot tuntuvat mielivaltaisilta, mutta konkretisoituvat sen jälkeen, kun kavereiden vanhempia tapetaan heidän omissa kodeissaan öisin. Tässä kuitenkin eletään 90-lukua, jolloin ainakin pääkaupungin eliittikoulun nuorilla on jo BMX-pyörät ja Atari-pelit, ja kaikista eniten kadehditaan niitä rikkaita kakaroita, jotka ovat saaneet viettää kesiään Amerikassa ostaen aitoja Niken tossuja.

Mitä sitten valkoisuus merkitsi 90-luvun Ruanda-Burundissa? Perheen lähipiiriin kuuluu aitoja kolonialisteja, jotka olivat olleet Afrikassa vuosikymmeniä ja tottuneet erittäin ylelliseen elämäntyyliin, jota he eivät omilla kyvyillään olisi voineet saavuttaa Euroopassa. Belgialaiset ja saksalaiset setämiehet ovat jopa naurettavia suhteessa palveluskuntaansa. Gabyn isä on vanha hippi, mutta hänkin etsii tukea ja turvaa krokotiilejä metsästävistä setämiehistä. Gabyn äitiä taas aletaan huoritella tämän lasten liian vaalean ihonvärin vuoksi.

Onneksi tarinaan mahtui myös tavallista arkea ja pienempiä huolia kuin koko kansan eliminointi maailmankartalta. Keskisen Afrikan värit, maut, hajut ja äänet pääsevät oikeuksiinsa aistillisessa kerronnassa. Banaanimunkkien paisto, mangovarkaudet ja krokotiilin lihan grillaus muistuttavat Gabya siitä lapsuudesta, josta hän koki saavansa häädön, kun lapset lennätettiin steriiliin Eurooppaan.

Kaunokirjallisesti Pienen pieni maa ei ehkä saavuta aivan samaa nerokkuutta kuin monet lukemani uudet teokset englantia puhuvista maista. Kyseessä on pieni, intiimi lapsuustarina, jossa on myös pyritty aitoon lapsen näkökulmaan. Luin teosta eniten kertomuksena kahden kulttuurin perheestä, ja vanhempien vaikeasta avioliitosta, jota myös poliittiset jännitteet varjostavat.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän afrikkalaista kirjallisuutta, sillä tässä teoksessa ollaan vahvasti paikan päällä menemättä kuitenkaan liian syvälle historiaan. Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen teos Ruanda-Burundin sodista ja konflikteista, mutta kenties ensimmäinen burundilainen teos. Afrikan kirjallisuuksiin tutustumisessa olen edelleen hyvin fiksoitunut suurempiin englantia puhuviin maihin, ja siksi on hienoa, että pienempien maiden tarinoita edelleen käännetään. Tämä tuntui kielellisesti sen verran helpolta nakilta, että olisin saattanut jopa ymmärtää sitä ranskaksi. Tosin en varmasti olisi löytänyt teosta ilman käännöstä, eli kiitos LIKE:lle ja kääntäjälle kulttuuriteosta.

Tanska on muutakin kuin hyggeilyä

SUS_KANSIVälipalaksi erilaista tanskalaista krimiä. Jonas T. Bengtsson on palkittu alamaailman kuvaaja, joka ei kirjoita perinteisiä dekkareita, vaan pikemminkin psykologisia kuvauksia tanskalaisesta alamaailmasta. En ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa, mutta löysin romaanin Sus (LIKE, 2018, suom. Päivi Kivelä), joka kertoo nuoresta naisesta kööpenhaminalaisessa lähiössä.

Eli unohtakaa hygge ja tanskalainen muotoilu. Susilla ei ole kämpässään pakollista Lokki-lamppua, vaan sitä valaisee roskiksesta dyykattu Nalle Puh-seinälamppu, jonka toinen korva puuttuu. 19-vuotias Sus on asunut samassa kaupungin luhtikerrostalossa koko ikänsä, ja talon sääntöihin kuuluu, että siinä syntyneillä lapsilla on aikuistuessaan oikeus saada oma kämppä. Susin perhe on hajonnut traagisesti, ja vain hän on jäljellä vanhoilla hoodeilla todistamassa menneitä kauhun hetkiä.

Romaani kuvaa Susin yksinäistä arkea, johon ei kuulu tulevaisuudensuunnitelmia. Nuori nainen on väliinputoaja myös lähiössään siksi, että on viettänyt puolet lapsuudestaan ja nuoruudestaan perhekodeissa Jyllannissa, eikä näin kuulu edes huumejengeihin. On hänellä diileri naapurustossa, joka pian vaihtuu liikuntavammaiseksi Adrianiksi. Adrianin kautta hän päätyy itsekin myymään jointteja paikallisen koulun edustalle. Susin ainoat sosiaalisten suhteiden tyngät rakentuvat diilauksen ympärille, mutta enemmästä hän ei edes osaa haaveilla.

Romaanissa tapahtuu lopulta hyvin vähän, tai enemmän takaumien kautta. Luulin Susia aluksi kehitysvammaiseksi tai vaikeasti autistiseksi hahmoksi, mutta ilmeisesti hänen rajoitteensa johtuivat repaleisesta lapsuudesta. Kirjassa on vähän kaurismäkeläinen tunnelma, ja se rakentuu pitkälti vähäeleisyyden estetiikalle. Poliisit ovat siinä lähinnä statisteja, eikä varsinaisia rikoksia ratkaista.

Luin kirjaa sosiaalipoliittisena kannanottona tai klassisena sosiaalityön case studyna. Kerronnassa oli mielestäni vahvasti elokuvallinen ote, ja koin, että se voisi tehdä vahvemman vaikutuksen laajakankaalla kuin tekstinä. Jotain yhteistä oli tällä teoksella ja juuri lukemani suomalaisen Maria Mustrannan esikoisen kanssa – molemmissa kuvattiin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat syntymästä saakka eläneet syrjässä ja joille ainoaksi itseilmaisun kanavaksi nousevat huumeet.

Teoksen luhtikerrostaloista tuli minulle vahvemmin mieleen Britannia kuin Tanska – siis tunnistattehan council house-estetiikan – korkeat kerrostalot, joiden käytävät ovat vaarallisesti ulkona, ja joiden kaiteilta on helppo heitellä ei-toivottuja tyyppejä maahan. Tanskaankin tämä arkkitehtuuri on siis aikanaan levinnyt, mutta se ei ole tyypillisin kaupungin vuokrataloasumisen muoto. Itsemurhaparvekkeista ja -kattoterasseista tässäkin puhuttiin, ja kuvatun lähiön (Bellahöj) meiningistä jäi aika lohduton olo.

Tarinan vahvuus piilee varmasti siinä, että lukija voi tahollaan kuvitella sen tapahtuvan melkein missä tahansa Länsi-Euroopassa. Tanskalaisuus on löyhä kehyskertomus, mutta lähiön tasolla kansallinen kulttuuri tarkoittaa pakistanilaisia kioskeja, joiden pimeästi palkatut sukulaismyyjät ahmivat tyhjinä hetkinä tiskin alla syntisen himottuja pornolehtiä. Kuvaus oli elävää, mutta varsinkaan monikulttuurisuuden näkökulmasta se ei antanut paljoa uutta. Minulle uutta dekkarikirjallisuuden näkökulmasta oli perspektiivi, jossa tutkitaan nuoren vahvasti leimaantuneen henkilön potentiaalista ajautumista syvemmälle rikosten maailmaan.

Minttuteetä Madridissa

SanchezHei, vanha luottokamu! En ensi kerralla päässyt saloihisi sisälle pitkälle, mutta pidin nimestäsi. Löysin siis uudelleen kerran aloittamani Mamen Sanchezin teoksen On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar, 2015, suom. Satu Ekman). Ensi kerralla pidin teoksen aloitusta hieman liian hidastempoisena, ja asetelmaa turhan hyväntahtoisena.

Eilen oli lämmin kesäpäivä, minulla oli koivuallergiaoireet huipussaan, ja kotonakaan ei ollut paljoa muuta juotavaa kuin LIDL:in piparminttuteetä. Näihin tunnelmiin sopi tämä teenjuonnille pyhitetty hassunhauska teos, joka leikkii lempeästi kulttuurieroilla.

Teos on siis ovela sekoitus dekkaria ja chicklitiä, painopiste ehkä chicklitissä. Tapahtumien keskiössä on madridilaisen Librarte-kulttuurilehden toimitus, joka työllistää viisi eri-ikäistä naista. Palkkaus on niin matala, ettei sillä edes makseta päivähoitomaksuja. Lehden päätoimittaja Bertalla on luovia ratkaisuja kaikkiin henkilöstönsä ongelmiin, mutta nämä eivät valitettavasti näy myyntiluvuissa. Kaupallisesti lehdellä menee katasrofaalisesti, ja sen Lontoossa sijaitseva kustantaja on päättänyt ryhtyä tosi toimiin.

YT-neuvotteluja pitämään lähetetään kustantajan poika, nuori Atticus Craftsman, joka on juuri valmistunut Oxfordista eikä oikein tiedä, mitä tehdä elämälleen. Madridissa Atticus kuitenkin katoaa mystisesti, mutta tämän vanhemmat eivät ehdi huolestua vasta kuin puolen vuoden päästä viimeisestä viestistä. Katoamista alkaa tutkia paikallinen konstaapeli Alonso Manchego, joka uskoo viisikymppisenä tähtihetkensä vihdoin tulleen tämän kansainvälisen keissin kautta. Manchegolla on näytön paikka niin esimiehilleen kuin kustantamon ihanalle Bertalle, joka suostuu lähtemään kauppahalliin viinille ja tapaseille työpäivän jälkeen.

On ilo juoda teetä kanssasi on hyvän mielen kirja, jossa henkilöhahmot ovat pääsääntöisesti hyväntahtoisia, vaikkakin särmikkäitä. Lehden toimituksen tapaukseen nivoutuu muutakin rikollisuutta kuin Atticusin katoaminen, mutta pääpaino teoksessa on viiden naisen välisissä suhteissa, ystävyyksissä ja arjen selviytymisessä. Sanchez kirjoittaa talouskriisin ryvettämästä maasta, jossa jokainen työpaikka on kultakaivos, olivatpa työolosuhteet kuinka huonot. Tässä neuvokkaat naiset luovat oman yhteisönsä ja omat sääntönsä, koska pomo on kaukana merten takana ja vähän kiinnostunut taloushallinnan yksityiskohdista.

Chicklit-kirjaksi teoksessa on paljon kaunokirjallisia viitteitä, ovathan päähenkilöt kaikki kirjafriikkejä. Eniten nauratti nurkkapatriootti-Atticusin teerituaalit hotellihuoneissa, ja muki nimeltä Aloysius, jonka hän oli nimennyt Mennyt maailma-teoksen Sebastianin nallen mukaan. Atticus toki unohtaa mukinsa Lontooseen, ja potee kamalia vieroitusoireita, kun joutuu juomaan Earl Greytä hotellin lasista. Oikeanlaatuisen Earl Greyn metsästys niinkin eksoottisessa maassa kuin Espanja tuottaa myös Atticukselle suurta päänvaivaa.

Minuun tämä teos iski toisella lukukerralla kuin häkä, ja nautin myös sen turismipuolesta, eli madridilaisen ja andalusialaisen ruokaperinteen, juhlien yms. kuvauksesta, koska en ole vieläkään Espanjassa käynyt.  Itse asiassa Andalusian-kuvaus oli vielä Madridia hupaisempaa. Teos olisi voinut olla imelä, ellei Sanchez olisi pelastanut sitä hulvattomalla huumorillaan. Ja mitä tulee rikollisuuteen, oli helpottavaa, ettei tässä painittu raskaan sarjan konnien parissa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin kertojan ääni, johon oli saatu mukaan vanhahtavaa brittityyliä. Vaikka teoksessa eletään nykyaikaa, kaikki nykypäivän kotkotukset eivät mahdu teoksen käsiteuniversumiin. Evelyn Waughin lisäksi tässä fanitetaan varsinkin Tolkienia, jonka henkilöhistoria kietoutuu Craftsmanien suvun saagaan Oxfordin kampuksella. Vaikka brittikulttuurille myös piikitellään, tässä myös ihastellaan perintökartanoita, joiden kirjastoihin suvun perilliset voivat matkustaa parantamaan krapulaansa sunnuntaisin.

Harmi, ettei Sanchezia ei ole suomennettu tämän teoksen lisäksi, mutta olisin kiinnostunut lukemaan hänen muita teoksiaan jollain muulla kielellä. Teos on saanut paljon huomiota blogosfäärissä, mutta ilmeisesti ei ole myynyt tarpeeksi, jotta kustantaja olisi innostunut hänen muista teoksistaan. Siviilissä hän on kirjailijanuran lisäksi kirjallisuustieteilijä, kirjastoalan ammattilainen ja viiden lapsen äiti – ja oikeastaan nämä kaikki elementit näkyivät jollain tasolla tekstin laadussa ja suuntauksissa. Kirja soveltuu vallan mainiosti äideille (myös suurperheiden sellaisille), jotka lukevat liikaa.

Hyvää äitienpäivää siis kaikille blogini lukijoille!