Häävieraana Niilin törmällä

Teos: Tayeb Salih: The Wedding of Zein, and Other Stories (Heinemann, 1968)

Käännös: Denys Johnson-Davies

Moni saattaisi luulla, että Sudan, yksi Afrikan köyhimmistä valtioista, kuuluisi myös kirjamaana lilliputtikategoriaan, mutta näin ei ole laita. Itsekin olin jo lukenut useamman sudanilaisteoksen ennen haasteen alkamista, tosin vain kahdelta kirjailijalta, Tayeb Salihilta (1929-2009) ja Leila Aboulelalta (s. 1964). Aboulela on kuulunut kaikkien aikojen suosikkeihini postkoloniaalin kirjallisuuden saralla, mutta olen missannut hänen viimeisimmät teoksensa. Salihin A Season of Migration to the North (1967) on upea postkoloniaali klassikko, joka kuvaa Britanniassa englantilaisesta runoudesta väitelleen tohtorismiehen karvasta paluuta kotikyläänsä Wad Hamidiin 1950-luvulla.

Wad Hamidin kylä esiintyy myös tässä Salihin novellikokoelmasta, joka koostuu vain kolmesta tekstistä. ”The Wedding of Zein” on ehkä paremminkin miniromaani, ja kaksi lyhyempää tekstiä edustavat novellia sellaisena kuin sen ymmärrän. ”The Doum Tree of Wad Hamid” on kehyskertomus muille tarinoille, missä kuvataan yleisemmällä tasolla Niilin rannalla sijaitsevan syrjäkylän historiaa ja kollektiivista muistia. Kylä on oikeasti olemassa, ja Salih nostaa siellä sijaitsevan puun kansalliseksi symboliksi, sillä sen asukkaat ovat onnistuneet torpedoimaan kaikki brittihallituksen, ”home rulen” ja itsenäisen maan hallitusten kehityshankkeet viittaamalla puun pyhyyteen. Kylä ei saa kaivoa, sairaalaa eikä höyrylaivasatamaa, mutta se saa marmorilaatan ja hienon aidan puun ympärille muistuttamaan menneestä vastarinnasta.

”The Wedding of Zein” kuvaa kylän hulttiopojan lukuisia naima-aikeita ja takkuista tietä kohti avioliiton satamaa. Konservatiivisessa kylässä iloluontoinen Zein on jo nuoresta saakka leikitellyt romansseillaan, eikä kukaan tyttö ole ottanut hänen kosiskelujaan vakavasti. Sen sijaan hänet tunnetaan häiden rohmuna ja kuokkavieraana, ja hän tapaa ylpeillä häistä varastamansa ruoan määrällä. Eräissä mahtimiehen häissä hän saa kirveestä päähän pelleilynsä vuoksi, ja joutuu tämän vuoksi Merowin kaupungin sairaalaan. Sairaalavierailu on Zeinille mieluinen, koska hoitajien peput ovat pyöreämpiä kuin kotikylän naisten, ja nämä antavat flirttailevalle miehelle tupla-annoksia ruokaa. Tuliaisena kaupungista Zein tuo tekohampaat, mikä parantaa hänen asemaansa kosijana.

Onko Zein sitten myös heikkolahjainen, sitä voi lukija ihmetellä, mutta ainakin hän saa jo tietyissä piireissä miltei pyhimyksen aseman. Hän tulee hyvin juttuun rampojen, vammaisten ja kerjäläisten kanssa, ja ruokkii näitä aina, kun kynnelle kykenee. Pahimpaan juopporemmiin hän ei kuulu, vaan hän on enemmän oma yksikkönsä, jota ei voi kategorisoida samalla tavalla kuin ”Oasis”-salakapakassa viihtyviä dialektisesta materialismista väitteleviä ateisteja. Tuossa baarissa pyörii myös ”käytettyjä” naisia, entisiä orjia, jotka nyt palvelevat viihdealalla.

Kolmas novelli ”A Handful of Dates” kuvaa pienen pojan ja isoisän suhdetta, heidän kävelyretkiään kylässä, ja yhteisten taatelipuiden ikävää kohtaloa. Kylän rahamies on onnistunut omimaan puut, vaikka kylässä on aina ollut perinne kerätä taatelit ja jakaa ne tasan. Uudessa tilanteessa pohatta odottaa edelleen kyläläisten tulevan talkoisiin, mutta perii heiltä maksua kotiin viedyistä taateleista jälkikäteen. Yhteisöllisyys murtuu mammonan vallan alla, ja taatelit saavat pistävän maun.

Kovin hyvin en muista The Season of Migration…-romaanin sisältöä, mutta muistaakseni se on paljon kärkevämpi teos kuin tämä lempeä kyläreissu. Huolimatta saamastaan kansainvälisestä ylistyksestä tuo romaani oli pitkään sensuroitujen kirjojen listalla kotimaassaan. Tässä teoksessa en näe mitään riskialtista tai rajoja rikkovaa. Toki kuvaukset muslimimiesten ryyppäämisestä saattavat loukata uskovaisia lukijoita, mutta seksuaalisuuden saralla teos vain näyttää hieman napatanssia. Kun nyt olen lukenut useamman samaa ajanjaksoa kuvaavan (maiden itsenäistymiseen sijoittuvan) afrikkalaisteoksen, niin uskallan väittää, että seksuaalisuuden saralla Saharan eteläpuolen teokset ovat välillä melko uskaliaita.

Pidin paljon kirjan kuvituksesta, jonka on tehnyt Ibrahim Salahi (kuvat ohessa). Luin myös, että Zeinin häätarinasta olisi tehty elokuva 1970-luvulla Kuwaitissa, mikä myös kertoo Salihin kansainvälisestä menestyksestä.

Nyt olen siirtynyt maahaasteessa kohtaan 104/196: Sudan. Myös uudesta Etelä-Sudanin valtiosta on toivon mukaan tulossa oma postauksesta, vaikka maan kirjallinen elämä on vielä lapsenkengissään.

Mainokset

Jouluturskan makuinen sukutarina

Teos: Germano Almeido. The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo. (New Direction, 1991/2004)

Käännös: Sheila Faria Glaser

Kap Verde on ollut yksi elämäni parhaita matkakohteita, ja heti, jos kynnelle kykenen, aion lentää noille saarille uudestaan. Hävettää myöntää, etten ensi reissullani enkä sitä odotellessa lukenut ainuttakaan kirjaa saarista, ja siellä ollessani tein johtopäätöksen, että saaret elävät musiikkiteollisuudestaan. En usko, että monessakaan noin pienessä maassa olisi niin paljon levyttäviä artisteja, mutta ehkä musiikkibuumi myös syö pattereita muilta taiteilta.

Kap Verden kirjailijoita kammatessani olin jo vaipua epätoivoon, sillä mitään ei meinannut löytyä asettamillani hakuehdoilla. Kun sitten muutin hakusanoja, löysin jopa kaksi englanniksi käännettyä teosta saarilla asuvilta kirjailijoita, joista toinen, se vakavampi, löytyi e-kirjana päätteeltäni. Toinen oli vetävän oloinen dekkari Sergio F. Monteirolta, johon mahdollisesti tutustun maahaasteen jälkeen.

Germano Almeida (s. 1945) on saarten tunnetuimpia nykykirjailijoita, jonka tuotanto on laaja. Kuudestatoista julkaistusta teoksesta yhdeksän on romaaneja, ja hän on myös perustanut saarille oman kustantamon, Ilhéu Editoran. Siviiliammatiltaan Almeida on lakimies, ja on toiminut tässä ammatissa kirjailijanuransa rinnalla.

Romaani herra Araújon testamentista oli räjäyttää pankkini ja tajuntani, sillä kirjan huumori on vähäeleisyydessään tarttuvaa. Kirjassa ahkera import-export-yrittäjä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja kuolee kasikymppisenä poikamiehenä, ja hänen veljenpoikansa Carlos uskoo perivänsä kaiken, koska muitakaan perijöitä ei ole näkyvissä. Carlos on työskennellyt uskollisesti setänsä firmassa nuoresta saakka, ja seurannut kärsivällisesti tämän vanhan liiton toilailuja. Saarten vientituotteet ovat vähäisiä, ja herra Araújon firma keskittyy selkeästi enemmän importiin kuin exportiin. Vietävänä heillä tuntuu olevan vain vuohennahkaa, punaista kasviväriä ja suolaa.

Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, ja saarten itsenäistyminen tapahtuu herra Araújon toimiessa innokkaasti Mindelon kaupungin paikallispolitiikassa. Mies on varmasti jo ammattinsa vuoksi poliittisesti oikealla, mutta hän ei voi tuomita kadulla rettelöiviä neilikkavallankumouksen lapsia, koska köyhyys on saarilla niin jokapäiväistä ja riipivää. Hän on itsekin aloittanut bisneksensä nollasta, ja tullut San Vicenten saarelle pieneltä San Nicolasilta, jolla elämä on ollut kovin niukkaa. Vaurastuttuaan hän keskittyykin hyväntekeväisyyteen, varsinkin kotien rakentamiseen Boavistan saaren tulvien uhreille.

Herra Araújoa pidetään pinttyneenä poikamiehenä, mutta piinallisen seikkaperäisessä perinnönjakotilaisuudessa ilmenee, että miehellä on tytär, joka tulee perimään melkein kaiken. Tytär on saanut alkunsa firman toimiston pöydällä, ja hänen äitinsä Dona Chica on pelkkä toimistosiivooja. Nainen ei selvästikään ole miehen elämän suuri rakkaus, vaan hän edelleen haikailee nuoruuden heilojensa perään. Saarilla korostuu se tuttu ilmiö, että naiset lähtevät ja miehet jäävät, ja ainakin yksi hänen mielitietyistään on paennut Amerikkaan hyvää miestä ja kunnon katolista avioliittoa. Kun mies saa tietää lapsen tulosta, hän järjestelee asiat ja hoitaa tyttären elatuksen, mutta ei uskalla ottaa askelta kohti alttaria. Maria Gracasta tulee verisukulainen vasta perinnönjaossa, ja vihan purkauksien jälkeen hän on halukas tutustumaan siittäjäänsä.

Teoksen nykyisyydessä Carlos ja Maria Graca käyvät läpi herra Araújon jäämistöä, ja heidän välilleen muodostuu luonteva ystävyys, vaikka Maria Gracan on vaikea kutsua vainajaa isäksi. Onneksi hänellä on ollut kyllin hyvä isäpuoli, joka on tullut tytön elämään jo ennen tämän syntymää. Jäämistöstä löytyy päiväkirjoja, joissa mies tilittää eroottisesta elämästään, ja varsinkin yksipuolisesta rakkaudestaan myyttiseen Adéliaan, joka piti miestä kesäkissanaan kihlatun ollessa ulkomailla.

Kiinnostavaa kirjan hahmoissa on, ettei heillä ole ihonväriä. Sain suvun hahmojen kuvauksesta käsityksen, että he olisivat valkoisia siirtomaaherrojen jälkeläisiä, mutta herra Araújon naiset eivät välttämättä ole. Ainakin hän nuorempana metsästää kuumaa mimmiä Dakarista, jolta hän sitten saa tippurin. Baarielämä on Mindelossa vauhdikasta, mutta herra Araújo ei ole tarpeeksi peluri nauttiakseen siitä. Haave perheen perustamisesta kytee hänessä vielä kuusikymppisenä, mutta hänen on tyydyttävä jouluturskan nauttimiseen tohtori Sousan ja tämän vaimon luona. Myös Carlos on usein kutsuttu näille päivällisille, sillä kaksikolla ei tunnu olevan omia sukulaisia missään.

Kirjassa parasta on kertojan ääni, joka suorastaan piikittelee vainajalle. Pedantin miehen hautajaisten valmistelukin on hupaisaa, sillä vainaja on kirjallisesti määrännyt niiden kulun. Kontrollifriikkiys on ollut hänen elämänsä teema, mutta silti hän ei saa arkusta käsin paikallista bändiä oppimaan Beethovenin soittamista hautajaismusiikkina yhdessä yössä. Vainajan puvun etsintä saa jo tragikoomisia piirteitä, mutta romaanin alun polveileva veijarihuumori ei aivan kanna loppuun saakka.

Kulttuurisena ja historiallisena kuvauksena romaani on kuitenkin hulppea, sillä se onnistuu 172 sivussa tiivistämään tuoreen postkoloniaalin saarivaltion haasteet olematta pätkääkään opettavainen. Yksinäisyys, eristyneisyys ja yhteisöjen hajoaminen ovat haasteita maastamuuton riivaamilla saarilla, joilla syntyvyys ei ole korkeaa. Jokaisen Maria Gracan syntymä on siis pieni ihme, ja verisiteillä on edelleen merkitystä pienessä maassa. Naurun lisäksi kirja herättää haikeutta ja kaipuuta, ja parasta siinä olikin vähemmän yksioikoinen tunneilmasto.

Maahaasteessa olen kohdassa 96/196: Kap Verde.

Mikä ihmeen Ubangi-Shari?

Teos: René Maran: Batouala (Heinemann, 1921/1938/1972)

Käännös: Barbara Beck ja Alexandre Mboukou

Maahaasteessa siirryn todellisen historiallisen romaanin pariin, joka aikanaan aiheutti myrskyn siirtomaaherrojen ankkalammikossa. René Maran (1887-1960) oli Martiniquella syntynyt kirjailija, joka vietti elämästään pisimmän jakson Ranskan Ubangi-Sharin siirtokunnassa (tunnetaan nykyään nimellä Keski-Afrikan tasavalta).

Työskennellessään siirtomaavallan virkailijana Maran kirjoitti esikoisromaaninsa Batouala (1921), joka voitti seuraavana vuonna Goncourt-palkinnon ja tuli käännetyksi monelle muulle eurooppalaiselle kielelle. Englanninnos tuli ulos vasta vuonna 1972, ja tämä pohjautuu romaanin uudelle, vuoden 1938 versiolle, johon Maran on lisännyt ylimääräisen kappaleen ja historiallisia tarkennuksia. Teoksella oli vaikutus Pariisissa tuolloin kasvamassa olevalle Négritude-liikkeelle: kirjan julkaisun jälkeen afrikkalaiset kirjailijat ja intellektuellit alkoivat hyväksyä myös karibialaistaustaisia veljiään (siskoja ei kirjailijoissa tuolloin ollut monia) rinnalleen, kun aiemmin he olivat pitäneet heitä heikkoina Euroopan imitoijina.

Romaanissa Batouala-niminen kyläpäällikkö elää arkeaan metsästäjänä ja yhdeksän vaimon miehenä. Uskollisin ystävä hänellä on kuitenkin Djoumi, pieni punahäntäinen koira, jonka sielunelämä on vähintään yhtä syvällinen kuin isäntänsä. Koira elää sisätiloissa Batoualan residenssissä; vaimot nukkuvat omissa majoissaan ja tulevat viihdyttämään isäntäänsä vuorollaan. Viime aikoina Batoualaa on kuitenkin kiinnostanut enemmän piipunpoltto kuin rouvien puutarhojen kastelu, ja tämä harmittaa varsinkin vanhinta vaimoa, Yassigu’nindjaa, jossa olisi vielä paljon tulta jäljellä.

Naapurikylässä asuu hänen metsästäjäkaverinsa, nuori mies Bissibi’ngui, jolla on harmillinen tapa kuikuilla naapurien eukkojen savimajoihin. Miehen ei tarvitse tehdä mitään saadakseen emännät kuumiksi, ja moni seuraa tätä viidakkoon vain yksi ajatus mielessään. Valitettavasti tuo syyhy vaivaa myös Yassigu’nindjaa, vaikka hän pelkää uskottomuuden tuomia kirouksia, kuten lepraa, joka on jo vienyt kylästä viriilejä miehiä. Kylässä naureskellaan myös sukupuolitaudeilla, joille miehet ovat kännipäissään antaneet omaperäisiä nimiä.

Enemmän kuin vaimojen uskottomuutta Batouala pohtii valkoisen miehen luonnetta, ja heidän taipumustaan vihata toisiaan. Ilmeisesti kylä sijaitsee jossain Angolan rajalla, koska siellä käy välillä portugalilaisia onnenonkijoita harrastamassa piratismia. Ranskalaiset eivät pidä portugalilaisia missään arvossa, mutta vielä enemmän kyläläisiä huolettaa heidän sotansa saksalaisten kanssa, vaikka heillä ei ole käsitystä siitä, miltä saksalainen haisee. Ranskalaisten tapa käyttää nahkakenkiä viidakossa ällöttää kyläläisiä hajujen vuoksi, ja muutenkin heidän pesemättömyytensä on legendaarista.

Kirjassa vietetään jokavuotista ympärileikkausseremoniaa, joka järjestetään tytöille ja pojille samaan aikaan. Tanssit ovat villejä ja niiden aikana mikä tahansa lihallinen ylilyönti on hetken aikaa sallittua. Valitettavasti näissä juhlissa Batoualan isä saa liikaa Pernodia juodakseen ja kuolee alkoholimyrkytykseen. Isän hautajaisten aikana alkaa myös Batoualan miehisyyden alamäki, sillä miehen menettäessä isänsä uskotaan, ettei tämäkään enää voi saada uusia lapsia. Fallossymboleita pidetään esillä miehen viriiliyden osoittamiseksi, ja kun mies kuolee, hänen ”man cavensa” puretaan.

Romaanin kolmiodraama on aika ennalta-arvattava, enkä muutenkaan menisi kehumaan sen juonta draaman kaaren toteutumisen näkökulmasta. Uskon, että teos herätti aikanaan huomiota sen avoimen seksuaalisuuden käsittelyn vuoksi, ja siksi, että Maran tekee parhaansa osoittaakseen lukutaidottoman kyläpäällikön maailmankuvan ja kosmologian sellaisena kuin hän sen havaitsi maassa asuessaan. Koiran näkökulma oli hauskaa plussaa, sillä en ole aiemmin kohdannut puhuvia koiria sata vuotta vanhoissa romaaneissa.

Tulkitsin tätä romaania pitkälti juuri lukemani kongolaisromaanin, Emmanuel Dongalan The Fire of Origins kautta, sillä molemmissa kuvataan sisämaassa sijaitsevan, kumia viljelevän syrjäkylän elämää 1900-luvun alkupuolella, ja sen asukkaiden ensimmäisiä kosketuksia eurooppalaisten kanssa. Dongalan romaanissa kohtaamiset ovat raaempia kuin tässä pienessä teoksessa, joka ei ole kovin vihainen eikä väkivaltainen. En olisi luultavasti ymmärtänyt kirjasta sitäkään vähää, ellen olisi ensin lukenut Dongalan teosta, joka selvitti eri etnisyyksien välisiä suhteita seikkaperäisemmin.

Ernest Hemingway tykkäsi aikanaan tästä teoksesta, ja se on saanut muutenkin ylistäviä arvioita Pariisin älykköpiireissä. Minua tässä asetelmassa jäi eniten kiinnostamaan tumman karibialaismiehen rooli koloniaalisena virkamiehenä – tällaista hahmoa ei romaanissa ole, mutta olisi hyvin voinut olla. Onko karibialaiskirjailijan katse vieraaseen kulttuuriin sitten vähemmän kolonisoiva kuin valkoisen ranskalaisen, olettaen, että molemmat ovat omassa elämässään kolonialismista hyötyvällä puolella?

Löysin vain yhden (!) englanniksi käännetyn teoksen Keski-Afrikan tasavallasta, joka on julkaistu sen itsenäistymisen jälkeen, eikä sen sijainti ollut lähelläkään Suomea. Kolonialismin aikainen teos sopii tähän kohtaan siksi, että kirjan esipuheessa varmennetaan kirjassa kuvattavien heimojen sijainnin tuon uuden valtion alueella. Sinänsä olisi ollut kiinnostavaa lukea teos Bokassa I-kuninkaan lyhyestä valtakaudesta 1970-luvulla, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt. Maan meiningistä olen muuten saanut erittäin epävakaan vaikutelman, joka tuskin suosii kirjallisen kulttuurin edistymistä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 91/196: Keski-Afrikan tasavalta.

Malilaisen kätilön työpäivistä

Teos: Kris Holloway: Monique and the Mango Rains (Waveland Press, 2007)

Olen nyt tehnyt parhaani Afrikan maiden kaunokirjallisuuksien etsimisessä, mutta maahaasteessani on jäljellä maita, joista on vaikea löytää luettavaa kielillä, joita ymmärrän. Listalla on jäljellä kymmenisen teosta, jotka löydän muualta kuin internetistä, mutta loppujen maiden suhteen joudun improvisoimaan joko a) lukemalla muista genreistä kuin alun perin ajattelin tai b) lukemalla ranskaksi teoksia, joita hädin tuskin ymmärrän.

Mali on yksi niistä maista, joista en löytänyt oman maan kirjailijan teosta englanniksi, mutta jatkan ulkomaalaisten matkakertomuksilla, joita lukee mielellään varsinkin, jos niissä kuvataan muutakin kuin länsimaalaisen kokemaa kulttuurishokkia. Kris Hollowayn Monique and the Mango Rains on teos, jossa paikallisten ihmisten toimijuus on keskiössä, eikä niinkään länsimaalaisen sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin. Se kertoo amerikkalaisen Krisin, Peace Corps-vapaaehtoisen, ja malilaisen Monique-kätilön ystävyydestä ja yhteistyöstä kahden vuoden palveluksen aikana vuosina 1989-91 ja sen jälkeen Moniquen kuolemaan saakka, eli vuoteen 1998.

Kris on Maliin lähtiessään 22-vuotias yliopisto-opiskelija, ja Monique on 24-vuotias kyläkätilö ja kahden lapsen äiti. Kansakoulun jälkeen Monique ei ole opiskellut muodollisesti, mutta on harjoitellut lapsenpäästöä kahden vuoden ajan kätilön apulaisena ja käynyt puolen vuoden terveystyöntekijän koulutuksen. Hän on muuttanut Namposselan kylään läheisestä Koutialan kaupungista miehen perässä, ja asuu appivanhempiensa luona. Työ kylän kätilönä ja terveydenhoitajana on kokopäiväistä ja raskasta, mutta hän saa palkkaa vain n. 23 dollarin edestä kuussa ja siitäkin suurimman osan kahmii appiukko.

Ystävyys kahden naisen välillä syntyy luontevasti, sillä Monique on ilmoittautunut Peace Corps-tulokkaan emännäksi. Naispuoliselle vapaaehtoiselle ei oikein ole muuta työtä tarjottavanakaan kuin avustaminen klinikalla. Kahden vuoden aikana Kris alkaa seurustella toisen Peace Corps-tyypin Johnin kanssa, ja jossain vaiheessa John muuttaa maan toiselta puolelta asumaan Krisin kanssa Namposselaan. John saa tehtäväkseen synnytyshuoneen uudelleenrakennuksen, johon on saatu hyvät apurahat, mutta työvoimaa on vaikea saada ruokapalkalla. Miehet haluaisivat ainakin kaljaa, mutta kaljapäissä työnteko ei etene toivotulla tavalla. Projekti kestää ikuisuuden, mutta uuden klinikan avajaisia päästään juhlimaan paria kuukautta ennen parin poislähtöä.

Holloway kertoo vaikeista synnytyksistä, äitien ja vauvojen kuolemista, lasten aliravitsemuksesta ja työstä tyttöjen ympärileikkauksen lopettamiseksi. Noina aikoina naiset alkavat kuulla ehkäisykeinoista, ja moni haluaa kokeilla pillereitä miehiltään salaa. Osa perheistä on moniavioisia muslimikulttuurin niin salliessa, kun taas kristityt miehet käyvät muuten vieraissa ja tartuttavat sukupuolitauteja vaimoihinsa. HIV ei ole edennyt Malissa epidemiaksi saakka, mutta sekin on yleistä varsinkin rajaseuduilla. Monique, hänen perheensä ja hänen miehensä perhe sattuvat olemaan katolisia kristittyjä, joita tuolla alueella on jopa 10 % väestöstä.

Vaikka kylän elämään mahtuu paljon surua ja murhetta, kirja on kirjoitettu valoisasti, huumorintajuisesti ja ihanan Moniquen muistoa syvästi kunnioittaen. Luulen, että Holloway on saanut motivaation kirjoittaa kirjansa vasta ystävänsä kuoleman jälkeen. Peace Corps-tarinat ovat Yhdysvalloissa kovin yleisiä, eivätkä ne kaikki ylitä julkaisukynnystä. Tässä tarinassa poikkeuksellista on ystävyyden kehittyminen vapaaehtoistyön jälkeen ja sen täydellinen vastavuoroisuus. Moniquen poismeno on Krisille suuri menetys, sillä he jakoivat myös äitiyden iloja ja suruja kirjeitse ja äänikasettien välityksellä valtameren ylitse. On ironista, että taitava kätilö kuolee synnytykseen, ja järkytyksestä toivuttuaan Kris matkustaa Maliin kuullakseen, mitkä asiat lopulta johtuivat nuoren naisen dramaattiseen kuolemaan.

Malilaisen kätilön työpäiviin mahtuu myös muiden kyläläisten terveydestä huolehtimista, lääkkeiden jakoa ja rokotuksia, sekä valistusta monista aiheista. Jossain vaiheessa kylän naiset päättävät perustaa yhteisen kasvimaan pelkästään vauvojen ruokien kasvattamista varten, ja tämäkin projekti vaatii viikoittaisia työtunteja. Koska kylässä ei ole sähköä, kaikkia lääkkeitä ja rokotteita ei voi säilyttää klinikalla, vaan Monique joutuu hakemaan niitä kaupungista mopedillaan. Mopedi on paikallisen sairaalan omaisuutta ja tarkoitettu työkäyttöön, mutta Moniquen mies omii sen heti sen saapuessa, ja Monique joutuu anomaan mieheltään lupaa sen käyttämiseen joka kerta, kun hän on lähdössä jonnekin.

Kirjaa lukiessa otti monta kertaa päästä Francois-aviomiehen käytös, mutta pian kävi ilmi, että liitto oli järjestetty, eikä kummallakaan puolisolla ollut suuria odotuksia sen suhteen. Miehellä oli koko ajan sutinaa muualla, mutta myös Moniquella oli kaupungissa ”vanha ystävä”, mikä on epätavallista tuossa kulttuurissa. Miehen matalampi koulutus ja status kyläyhteisössä johtaa heikkoon itsetuntoon, kun vaimo on melkein julkkis. Julkkis hän on siksi, ettei läheskään joka kylässä ole kätilöä, eikä varsinkaan sellaista, joka jaksaa kampanjoida naisten oikeuksien puolesta. Kun Monique vielä pääsee matkustamaan USA:an, kuilu pariskunnan välillä syvenee.

Persoonana Monique osoittautuu yllättävän moderniksi ja itsepäiseksi, kun otetaan huomioon maan naisten yleinen asema ja ajankohta. Kovin paljon hän ei edes salaa normista poikkeavaa käytöstään, eikä hänen miehensä suku voi ohjailla häntä muissa kuin raha-asioissa. Käydessään omien vanhempiensa luona kaupungissa hän tapailee Pascalia heidän luonaan, eikä kellään ole siihenkään mitään sanomista. Erota hän ei uskalla siksi, että pelkää lasten menettämistä. Holloway ei myöskään paljasta ystävänsä synkimpiä salaisuuksia kirjassaan, vaan Monique keskustelee näistä ongelmista kylän naisten kanssa julkisesti. Myös muiden naisten avio-ongelmat tuntuvat olevan julkista riistaa, ja varsinkin väkivaltaan puututaan kollektiivisesti.

Vaikka tarinan tapahtumista on jo 30 vuotta aikaa, teos ei tunnu vanhentuneelta. Malissa kehitys on kehittynyt, ja maata pidetään tuon alueen demokratian mallimaana. Sain kirjan välityksellä malilaisesta kulttuurista varsin positiivisen kuvan, sillä siinä ei ainakaan kuvata suuria jännitteitä muslimien ja kristittyjen välillä. Uskonto ei määrittele kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan kirjan kyläläiset kokevat olevansa minianka-heimolaisia ja malilaisia ensin, ja sitten jonkun uskonnon harjoittajia.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 88/196: Mali.

Ghana, uusi tuttavuus dekkarimaana

Teos: Kwei J. Quartey: Wife of the Gods. (Random House, 2009)

Raskaiden historiallisten järkäleiden jälkeen saavuin kirjahaasteessani virkistävään keitaaseen, kun löysin ghanalais-amerikkalaisen Kwei J. Quarteyn kotimaahansa sijoittuvat dekkarit. En ole ennen tätä tiennyt muista afrikkalaisdekkareista kuin Mma Ramotswe-sarjasta, jolla aloitin tämän haasteen, mutta jota en aio lukea koskaan loppuun.

Kwei J. Quarteyn sarjassa pääasiallinen etsivä on mies, Darko Dawson, joka on töissä Accran keskuspoliisiaseman murhayksikössä. Sarjan aloitusosassa Darko on reilu kolmikymppinen perheenisä, jolla on kotipuolessa monenlaisia huolia. Hänen pojallaan on reikä sydämessä, veli on halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja äiti on kadonnut veljen onnettomuuden jälkeen teille tietämättömille. Töitä Darko ja hänen vaimonsa Christine joutuvat tekemään apinanraivolla, koska 6-vuotiaan pojan tuleva sydänleikkaus ei kuulu kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.

Kirjassa Darko palaa 25 vuoden jälkeen äitinsä kotikonnuille Voltan provinssiin, pohjois-Ghanaan. Siellä asuu edelleen Osewa-täti, jonka luona mies on viettänyt ikimuistoisia lomia lapsena. Reissu herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, koska äidin katoamisen jättävät haavat aktivoituvat. Kylässä on murhattu nuori lääketieteen opiskelija Gladys, joka on ollut siellä antamassa HIV-valistusta paikalliselle osana opintojaan. Murhia ei tuolla syrjäisellä alueella tapahdu usein, ja paikallinen poliisi tarvitsee virka-apua pääkaupungista joka saralla.

Teoksen pääteema liittyy Ghanassa tunnettuun kulttuuriseen käytäntöön, eli nuorten tyttöjen vihkimiseen ”jumalille” hyvityksenä suvun muiden jäsenten tekemistä vääryyksistä. Varsinkin pohjoisessa Ghanassa on kyliä, joissa teinityttöjä uhrataan animistisiin temppeleihin, ja tosiasiassa he päätyvät niiden pappien seksileluiksi. Tässä kuvatussa keississä paikallinen pappi menee jo viidennen tytön kanssa naimisiin, eikä vaimoilla ole helppoa poispääsyä järjestelystä varsinkaan, jos he sattuvat uskomaan jumalten kostoon.

Kaiken kaikkiaan dekkari on hyväntuulinen ja rempseä, vaikka siinä käsitellään syviä yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia. Kirjan naiset alkavat tosin olla hyvin tietoisia oikeuksistaan, ja muutos sukupuolten välisissä suhteissa on saavuttanut jo syrjäkylätkin. Ironista kyllä, liikkeellä on myös koulutettuja ihmisiä, jotka puolustavat trokosi-käytäntöä kansalaisjärjestötasolla, ja haluavat tyttöjen uhraamisen jatkuvan postkoloniaalina vastarintana. Ylipäänsä Quartey maalaa kuvaa yhteiskunnasta, joka on hyvin järjestäytynyt ja jossa vallitsee jonkun tason perusluottamus instituutioihin.

Wife of the Gods osoittautui lukuhaasteeni viihteellisemmistä afrikkalaiskirjoista toistaiseksi kiinnostavimmaksi, ja ilahduin huomatessani, että dekkareita on julkaistu tämän debyyttiteoksen jälkeen neljä lisää. Lukisin mielelläni koko sarjan läpi, ja näkisin mielelläni sarjan myös suomennettuna, sillä ainakaan tämä sarjan aloitus ei ollut liian höttöinen, kuten esimerkiksi Mma Ramotswe-teokset ovat.

Maahaaste on nyt kohdassa 87/196: Ghana.

Vihreiden silmien taikavoimasta

Teos: Emmanuel Dongala: The Fire of Origins (Lawrence Hill, 1987/2000)

Käännös: Lillian Corti

Suuremmasta Kongosta olisi löytynyt mielin määrin kirjallisuutta, mutta pienempi Kongo muodostui jo haasteeksi. Minulla sattui olemaan hyllyssäni Alain Mabouchukin teos Broken Glass, joka sijoittuu Kongon tasavaltaan, mutta luin kirjan jo aiemmin enkä kelpuuta sitä haasteeseen. Onneksi löytyi toinen kirjailija, Emmanuel Dongala (s. 1941), joka Mabouchukin lailla on lähtenyt pakolaiseksi Yhdysvaltoihin ja on siellä saanut kirjojaan julkaistua englanniksi.

Dongala on taustaltaan kemisti, ja oli Brazzavillen yliopiston dekaani ennen maastamuuttoaan. Hän on myös toiminut kemistinä Yhdysvalloissa, ja opettanut luonnontieteitä Bard Collegessa, New Yorkin osavaltiossa. Kolme hänen romaaneistaan on käännetty englanniksi, ja niistä tunnetuin, Johnny Mad Dog, on kuvattu elokuvana ranskalais-liberialaisessa yhteistyöprojektissa. Hänen kansainvälinen menestyksensä on siis tapahtunut eläkeiässä, ja hän vaikuttaa olevan edelleen aktiivinen kirjallisissa piireissä uudessa kotimaassaan.

The Fire of Origins on perinteisessä tarinamuodossa kerrottu kansallinen allegoria, jossa postkoloniaali ulottuvuus. Sen sankari on vihreäsilmäisenä syntynyt Mankunku Mandele, jonka kotikylä Lubituku on sisämaassa suurten jokien läheisyydessä. Mankunkun lahjakkuus huomataan jo lapsena, ja hänen poikkeavia taitojaan myös pelätään. Vihreiden silmiensä vuoksi häntä kutsutaan palmulapseksi, ja myös hänen uimataitonsa ja vesissä viihtymisensä kertovat demonisista voimista. Kylän viisaat näkevät pojassa tuhovoimia, joita voidaan tulkita omanlaisekseen lahjaksi, sillä ilman tuhoa ei voi rakentaa uutta. Vastoin isänsä tahtoa Mankunku alkaa noitatohtorienonsa oppipojaksi, mutta opettelee myöhemmin myös isän kyläsepän ammatin.

Kun valkoiset saapuvat Lubitukuun, kapinallinen Mankunku vetäytyy viidakkoon ja tarkkailee sieltä käsin sukulaistensa suhtautumista vieraisiin. Bizenga-eno, johon hän on aikanaan luottanut enemmän kuin isäänsä, esiintyy kyläpäällikkönä ja sokeutuu ranskalaisten tuomista lahjoista, kankaista, koruista ja astioista. Pian kyläläisiä pakotetaan viljelemään kumia ravinnon sijaan, ja nuoret miehet, Mankunku mukaan lukien, lähetetään pakkotyöhön rautateitä rakentamaan. Noilla leireillä on paljon miehiä Afrikan muista siirtomaista, kuten Tsadista, ja länsiafrikkalaiset, kuten senegalilaiset ovat nousseet sotilaiden ja työnjohtajien asemaan. Miehille syötetään ruokia, joita kaikki eivät sulata, kuten angolalaista suolakalaa, ja varsinkin sisämaan tsadilaiset ystävät kuolevat vatsavaivoihin.

Kun Mankunku sitten palaa työleiriltä kotikyläänsä, hän löytää vanhempansa kuolleina näiden otettua yhteen valkoisten kanssa. Hän on menettänyt toivonsa, syyttää kaikesta korruptoitunutta enoa, joka ei välitä enää muusta kuin syömisestä ja naimisista, ja karkaa kaupunkiin onneaan etsimään. Kaupungissa hän hakee töitä jo tuntemiltaan rautateiltä, käy valokuvaamossa, hankkii henkilöpaperit, joissa on kuvitteellinen syntymäaika, ja pääsee kuin pääseekin veturinkuljettajan koulutukseen. Miehen luontainen kiinnostus teknologiaan ja koneisiin huomataan, ja hän etenee urallaan nopeasti.

Suomalainen lukija bongaa rivien välistä historialliset yhteydet, eikä Juhani Ahon maailma ole tämän kirjan maailmasta kaukana. Kirjan sisämaan ihmiset eivät pelkää metallisia lintuja ja lehmiä niin paljon kuin meren näkemistä: monille matka pääkaupunkiin on mahdottomuus siksi, että he uskovat meren tuovan kotikylään vitsauksia ja sairauksia. Mankunku on edelleen tuhoaja, sillä hän tuo synnyinsijoilleen paheellisia asioita, ja on itse ensimmäisten joukossa kokeilemassa niitä.

Historiallinen aika alkaa Mankunkun elämässä ennen toista maailmansotaa, kun hän saa henkilöpaperit, ja hänestä tulee ensin Maximilian (kristitty nimi), sitten kansan suussa Massini Mupepe (Konemies). Teksti muuttuu sotakuvausten aikana: yhtäkkiä päitä lasketaan yksitellen, ja sotaan lähtee Brazzavillen Kongosta 63 344 sotilasta. Sieltä palaa vain n. 39 000, ja heistäkin osa on jalattomia juoppoja. Myös sodan jälkeisen ilmapiirin kuvauksessa on paljon tuttua, eikä sotaveteraanien kuntoutus ole helppoa, vaikka radiossa soi cha cha cha ja merengue.

Vuosilukuja romaanissa viljellään vähän, mutta ymmärtääkseni tarina alkaa 1900-luvun alkuvuosista ja päättyy 1970-luvulle, kommunistisen hallinnon alkuaikaan, jolloin vanhoja kansakunnan rakentajia ja sotaveteraaneja kunnioitettiin surkeasti. Mankunkun vanhuudessakin tuhoamisen teema jatkuu, eikä tragediaa saa pestyä hänen ihohuokosistaan. Onnen hetket ovat lyhyitä ja ohikiitäviä, mutta miehen elämään mahtuu monta elämää, hän on kaiken suuren ja merkittävän silminnäkijä ja kokija. (Ehkä se, että hän on aina paraatipaikalla, kun jotain suurta tapahtuu, on romaanitaiteen näkökulmasta epäilyttävää, mutta Brazzavillen Kongon historiasta oppimisen näkökulmasta asetelma on ihanteellinen.)

Edessäni on nyt useampi käännöskirja ranskasta englanniksi, ja täytyy sanoa, että tämän romaanin käännös loistaa erinomaisuudellaan verrattuna moneen muuhun. Dongalan kieli on poeettista, ja sitä määrittävät pitkät lauseet ja paikoitellen onomapoeettinen tajunnanvirta. Kirjan ymmärrettävyysongelmat eivät ainakaan johdu kielestä, eikä sen kulttuurinen kontekstikaan ole liian pikkutarkasti kuvattu. Luontoa kuvaillaan välillä suuremmalla innolla kuin kulttuuria, ja kulttuurin tasolla keskiössä ovat eri ryhmien väliset yhteydet pikemminkin kuin yhden heimon sisäiset tavat ja tottumukset.

Kirjahaaste etenee nyt kohtaan 90/196: Kongon tasavalta.

Mausterannikon runoudesta

Teos: M.G. Vassanji: The Magic of Saida. (Doubleday Canada, 2012)

M.G. Vassanji (s. 1950) on itäafrikkalaistaustainen kanadalaiskirjailija, jonka monet teokset sijoittuvat joko Keniaan tai Tansaniaan. Tulin tietoiseksi hänen tuotannostaan Kanadan-vaihtovuoteni aikana, ja muistan lukeneeni yhtä hänen romaaneistaan ymmärtämättä siitä paljoa, koska se oli täynnä minulle vieraita historiallisia koordinaatteja.

Annoin nyt kirjailijalle uuden mahdollisuuden, koska intialaisten historia itäisessä Afrikassa kiinnostaa minua. Kenian ja Tansanian rannikko on pitkään ollut kulttuurien sulatusuuni. Tunnetuimpia intialaistaustaisia hahmoja oli Zanzibarin saarelta ponnistanut Freddy Mercury; tämän populaation diaspora maailmalla on ollut mittavaa, ja erityisen paljon heitä asuu Pohjois-Amerikassa.

Romaanissaan The Magic of Saida eläkeikää lähestyvä lääkäri Kamal Punja matkustaa Edmontonista Tansaniaan etsimään kauan kadoksissa ollutta lapsuuden ystäväänsä, naapurintyttö Saidaa. Saida on kuuluisan muslimirunoilija Mzee Omarin tyttärentytär, jonka kanssa mies kasvoi rinnatusten noin 12-vuotiaaksi saakka. Kamal sai oppia arabian kielessä tältä kulmakunnan bardilta, joka kaikkien kauhuksi hirttäytyi mangopuuhun vanhoilla päivillään. Mzee Omar oli paikallisen muslimiyhteisön kävelevä museo, jonka resitaatiot loivat yhteisöön jatkuvuutta vuosikymmenten ajan. Miehen kuolema oli traaginen isku yhteisölle, ja lopetti yhden ajanjakson Kilwan uneliaassa rannikkokaupungissa.

Nuori Kamal oli tuntemisensa viime ajat ihastunut Saidaan, vaikka ei osannut haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Saida kuului ylhäisempään muslimisukuun, jonka juuret olivat Arabian niemimaalla; Kamal itse on gujaratilaisen hindun ja afrikkalaisen muslimin sekarotuinen avioton lapsi, jonka isä pakeni takaisin Intiaan pojan ollessa aivan pieni. Kirjassa poika kipuilee identiteettinsä kanssa, eikä koskaan saa tarkempia tietoja isänsä olinpaikasta. 12-vuotiaana hän tulee äitinsäkin hylkäämäksi, ja lähetetään asumaan epämääräisen sedän luo Dar es Salaamiin, joka ei suostu paljastamaan isän salaisuuksia. Opiskeltuaan lääkäriksi Ugandassa hän pääsee muuttamaan Kanadaan, jossa uusi elämä ja identiteetti aukeavat hänelle.

Teoksen keskeinen kertomus – ystävyys Saidan kanssa ja hänen etsimisensä – on kyllä kiehtova, mutta valitettavasti Vassanji ymppää tähän satojen vuosien historialliset taakat ja opettaa historiaa pitkäpiimäisen pedagogisesti. Tämä toki sopii Kamalin henkilöhahmoon, sillä mies on pikkutarkka sukututkija, johon myös aasialaistaustainen vaimo kotona on kyllästynyt. Saidan etsiminen on hänen oma salaisuutensa, josta hän ei voi avautua perheelleen. Pakkomielle ottaa vanhenevaa miestä jo terveyden päälle, mutta hän ei suostu palaamaan Kanadaan edes vaikean ruokamyrkytyksen jälkeen.

Parhaimmillaan romaanissa on melkein elenaferrantemaista magiaa, kun Kamal kelaa muistojaan laiskoista rantapäivistä ja retkistä kotikaupungin läheiseen saaristoon. Suvantovaiheissa jouduin skippaamaan pitkiä osioita, sillä muistelmat saksalaisten siirtomaavallasta olivat nälkävuoden mittaisia, ja mielestäni aukeavat vain lukijoille, jotka ovat kasvaneet Itä-Afrikassa. Koin, että romaaniin oli ympätty kahden teoksen ainekset, ja se toinen teos oli puisevasti kirjoitettu.

Vassanjin tyyli on muutenkin viipyilevää, mutta aikatasojen vaihtelut ovat nopeita. Lukukokemus on erittäin fragmentaarinen, ja kymmenten ihmiskohtaloiden hetteikössä Saidan etsimisestä tulee takkuista hakuammuntaa. Herkkä ja traaginen rakkaustarina uhkaa jäädä kirjaston pölykerrosten ja siirtomaa-arkistojen varjoon.

Olen ennen blogini aloittamista lukenut parempiakin tansanialaisteoksia muun muassa Sophia Mustafalta ja Elieshi Lemalta. Voin kai onnitella kuitenkin itseäni siitä, että tunnen jo ainakin kaksi intialais-itäafrikkalaista kertojaa. Kulttuurisesti heidän maailmansa on kiehtova, sillä monissa suvuissa on monikielisyyden lisäksi myös moniuskonnollisuutta, kuten tämäkin romaani oivallisesti osoitti.

Maahaaste etenee tällä postauksella kohtaan 85/196: Tansania.