Eleanor Rooseveltin lemmikkinä

Teos: Kate Quinn: Timanttisilmä (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Mila Pavlichenko (1916-1976) oli ukrainalainen tarkk’ampuja Puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Raporttien mukaan hän ampui kuoliaaksi 309 saksalaista sotilasta Odessan ja Sebastopolin taisteluissa. Tämän lisäksi hän oli kirjastonhoitaja, historian väitöskirjantekijä ja yksinhuoltajaäiti. Sodan aikana hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin edustamaan puna-armeijaa Eleanor Rooseveltin kutsusta, ja naiset tapasivat vielä uudelleen, kun Roosevelt vieraili Moskovassa vuonna 1957. Pavlichenko on ollut ikoninen hahmo Neuvostoliiton sotahistoriassa, ja hänestä on tehty kirjojen lisäksi joitain elokuvia.

Kate Quinn (s.1981) on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka tuotanto keskittyy Euroopan lähihistoriaan. Tämä on jo kolmas häneltä lukemani teos, mutta romaaneja hänellä on julkaistu jo yksitoista. Quinnia inspiroivat historian naispuoliset sankarit, varsinkin sotilaat ja vakoojat, ja teokset ovat varsin toiminnallisia.

Tässä teoksessa vietetään paljon aikaa rintamalla Odessan ja Sebastopolin taisteluissa vuonna 1941. Siellä joukkojen järjestäytyminen on silkkaa kaaosta, eikä puna-armeijalla ole aikaa kouluttaa joukkojaan tuskin lainkaan. Nuori Mila pääsee tarkk’ampujaksi, koska hänellä on yliopisto-opintoja sodankäyntitaidoista takanaan. Hän on joukko-osastonsa ainoa nainen, ja lähes kaikki muut hänen tuntemansa naiset palvelevat lääkintäjoukoissa.

Koska kyseessä on populaari viihdekirja, tässä käydään läpi Milan miessuhteita varsin perusteellisesti. Quinn kertoo loppusanoissa keksineensä itse suhteisiin liittyviä yksityiskohtia. Romaanissa hänen ensimmäisellä aviomiehellään on suurempi rooli kuin on mahdollisesti ollut tosi elämässä. Mila siis tuli raskaaksi ja joutui naimisiin jo 16-vuotiaana, mutta hänen aviomiehensä feidasi perhekuvioista pian pojan syntymän jälkeen. Rintamalla hän rakastui oman komppaniansa luutnanttiin, jonka kanssa hän sai elää vain kolmen kuukauden ajan ennen miehen kuolemaa kranaatiniskuun. Kolmas mies on mahdollisesti ollut myös tuttavuus rintamalta, mutta Pavlichenko ei mennyt naimisiin näiden kumppaneidensa kanssa.

Itselleni kiinnostavin osio romaanissa oli kuvaus Milan ja neuvostodelegaation vierailusta Yhdysvaltoihin vuonna 1942, sillä siinä käsiteltiin myös sen ajan diplomaattisia suhteita. Siinä noin kymmenen hengen porukka kutsutaan kansainväliseen opiskelijatapaamiseen, mutta rouva Rooseveltin suosiolla reissu venyy parin kuukauden mittaiseksi. Mila Pavlichenkosta tulee puhujatähti, joka kiertää maata kertomassa naisten asemasta puna-armeijassa, ja hän päätyy tapaamaan suuria julkkiksia, kuten Charlie Chaplinin.

Juonen kannalta Quinn päätyy paisuttelemaan varsinkin Amerikan-kiertueen osiota melko eeppiseen suuntaan, mutta koin, että itse sotakuvaukset olivat realistisempia. En niinkään innostunut Franklin Rooseveltin salamurhasuunnitelmasta, ja siihen liittyvästä öisestä ihmisjahdista Washingtonin puistossa. Rooseveltilta on mahdollisesti yritetty saada henkeä pois myös toisen maailmansodan aikana; oikeasti näin kävi jo vuonna 1933.

Teos kuvaa amerikkalaisten jakautunutta suhdetta Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana, jolloin osalla kansasta oli edelleen aitoa uteliaisuutta maata ja sen kulttuureja kohtaan. Neuvostodelegaatio saa toki vastata varsin tunkeileviin kysymyksiin maansa elintasosta, mutta reissun aikana syntyy myös aitoja ystävyyksiä. Kuvattuna aikakautena ei kuitenkaan vielä eletä kylmää sotaa, vaan maiden suhteet ovat tunnustelevan viileät.

Kirja saattaa jakaa yleisöjä tässä maailman ajassa, kun kaikki ukrainalaiset eivät välttämättä halua tunnustaa neuvostoajan uskollisten neuvostosankareiden saavutuksia. Itse en lukenut teosta peilaten sitä tämän päivän ukrainalaisen nationalismin kanssa. Toki tavallisten ihmisten näkökulmasta sodan arki ei ole paljoa muuttunut sitten 1940-luvun, vaikka nykyään ihmisillä on enemmän teknologiaa yhteydenpitoon lähipiirin kanssa.

Romaanin Mila pääsee elämään mukavaa elämää Moskovaan palkintona saavutuksistaan sodassa, mutta hänen kerrotaan kärsineen vaikeasta traumaperäisestä stresaihäiriöstä ja alkoholismista. Kuitenkin hän eteni tieteellisellä urallaan, ja sai paljon aikaan sotaveteraanien asioiden edistäjänä. Gorki-puiston kulmien neljän huonen lukaalin asuttaminen kuulostaa melkoiselta neuvostoaikaiselta menestystarinalta, mutta samalla tämä (ja moni muukin) romaani antaa vaikutelman, että noissa luksustaloissa on asunut harvinaisen pahasti rikki menneitä ihmisiä.

Kirjaterapiaa rikkoutuneille

Teos: Natalie Jenner: Jane Austenin talo (Minerva, 2022)

Suomennos: Jänis

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Britannian Hampshiren Chawtonin kylässä on eletty yli sata vuotta sen kuuluisimman asukkaan, Jane Austenin henkeä säilyttäen. Kirjailijan kotitalo on edelleen pystyssä, mutta Austenin suvun jälkipolvilla ei ole yksimielisyyttä talon ja sen irtaimiston tulevaisuudesta. 1940-luvulla suvulla on aikeita myydä koko omaisuus amerikkalaisille, ja Sotheby’sin huutokauppa toimii tässä välikätenä. Kaikki kyläläiset eivät ole huutokaupoista moksiskaan, mutta kourallinen paikallisia lukutoukkia lähtee pelastamaan tätä kulttuurikotia uuden yhdistyksen voimin.

Romaanin päähenkilöt ovat kaikki tavalla tai toisella yksin maailmaan jääneitä sinnittelijöitä, ja osa kärsii aidosta henkisestä hädästä. Kyläkoulun opettaja Adeleine on menettänyt miehensä sodassa ja vauvansa vaikeassa synnytyksessä. Austenin tilusten asiainhoitaja Frances potee sosiaalisten tilanteiden kammoa, ja häntä ahdistaa asunnottomuuden uhka, vaikka hän on asunut sukutilalla koko elämänsä. Kylän lääkäri, tohtori Gray on keski-ikäinen leskimies, jonka auttamisvietti estää häntä elämästä omaa elämäänsä.

Osa kirjan juonesta sijoittuu Hollywoodiin, jossa filmitähti Mimi Harrison kipuilee ikäkriisinsä kanssa. Hän on onnistunut saamaan roolin Järki ja tunteet-produktiossa, mutta hänen tuore sulhasensa ehdottaa Mimille eläkkeelle jääntiä 35-vuotiaana. Pariskunnalla on suunnitelmia muuttaa Hampshireen, mutta Mimin ahnetta kihlattua Jane Austen – maailmassa kiinnostaa lähinnä raha.

En tiedä paljoa Natalie Venneristä, mutta tästä romaanista tuli eniten mieleen fanifiktio – ei mitenkään negatiivisessa mielessä, mutta energioiden tasolla. Teoksen hahmoista suurin osa fanittavat Austenia, ja yhdistyksen tarkoitus on rohkaista ihmisiä tulemaan yhteen keskustelemaan lempikirjoistaan. Mukana on useampi mieshahmo, jotka ovat aiemmin piilotelleet Austenin lukuharrastustaan muilta. Hahmot keräilevät Aistenin romaanien ensipainoksia, ja viettävät aikaa kirjailijan alkuperäisessä kirjastossa, josta löytyy muitakin aarteita kuin kirjoja.

Pidin kyllä teoksen ajankuvasta, ja yhteisöllisyyden kuvauksesta, mutta paikoitellen siinä kerrotaan varsin pitkäpiimäisesti talokauppojen lakiteknisistä puolista, testamenteista ja yhdistyksen perustuskirjoista. Koin, että noin kolmasosa romaanin sisällöstä oli liiallista tai turhaa. Pitkästymiseni teoksen parissa oli samansuuntaista kuin rikosteknisesti suuntautuneiden dekkareiden parissa, mutta onneksi se ei jatkunut läpi koko kirjan.

Kirjaa voi lukea myös romanttisena fiktiona, mutta koska tässä on sutinaa niin monen henkilön välillä, niin romanttisiin juonenkäänteisiin voi olla haasteellista eläytyä täysillä. Ja sutina on enimmäkseen viatonta, raitista, ja potentiaalisesti avioliiton auvoon tähtäävää. Lopulta Jane Austenin aikakauden romanttiset diskurssit miellyttivät minua enemmän kuin 1940-luvun vastaavat, ja onneksi teos tarjosi tämän vertailukohdan.

Ehkä en ole tarpeeksi suuri Austen-fani pystyäkseni sukeltamaan kovin syvälle kirjailijan ystävien yhdistyksen maailmaan, mutta arvelen, että tämä teos kuuluu Austen-fanifiktioiden parhaimmistoon. Oletan, että tarinan taustalla on paljon reaalimaailman tapahtumia, ja että Jenner on tehnyt huolellisen taustatyön Chawtonin kylän lähihistoriasta.

Singaporen naisten varastettu aika

Teos: Balli Kaur Jaswal: Now You See Us (HarperAudio, 2023)

Äänikirjan lukija: Angela Lin

Corazon, Angel ja Donita ovat filippiiniläisiä piikoja Singaporessa, joiden ainoa vapaapäivä on sunnuntai. Eri ikäisillä naisilla on erilaisia tavoitteita ja haaveita, mutta kellään ei ole liikaa aikaa tuhlattavaksi. Työnantajat keksivät koko ajan uusia keinoja nöyryyttää henkilökuntaansa, eikä kenenkään työsuhde vaikuta kovin vakaalta. Välillä kalliita hetkiä on varastettava näiltä superrikkailta, ja välillä viikon ainoa yksityinen tuokio järjestyy nuhjuisessa tuntihotellissa, joiden bisnesidea on harvinaisen tahditon.

Eräänä viikonloppuna naiset saavat kuulla Donitan naapurustossa tapahtuneesta murhasta, josta syytetään Floraa, heidän tuntemaansa taloudenhoitajaa. Rouva Caroline Hong on murhattu kotonaan, ja tapaukseen liittyy syytöksiä talon irtaimiston ryöstöstä. Naisten on vaikea uskoa, että kiltti Flora olisi kyennyt julmaan veritekoon. Samalla he kokevat omien työolojensa kiristyvän, ja muutenkin maassa jylläävät poliittiset levottomuudet.

Balli Kaur Jaswal on kirjailija, jonka löysin takavuosina sattumalta jo ennen kuin hänen tunnetuin teoksensa, Erotic Stories for Punjabi Widows, breikkasi kansainvälisesti (ja hänen kirjojaan on myös saatavilla suomeksi). Tämä on jo neljäs häneltä lukemani teos, ja kaikki ovat olleet valtavia elämyksiä. Britanniaan sijoittuvat, sikhiyhteisöistä kertovat teokset ovat olleet valloittavia, mutta jostain syystä pidän vielä enemmän näistä Singaporeen sijoittuvista kirjoista.

Singapore on yhteiskunta, jossa pyritään lainsäädännön tasolla säännöstelemään kotipalveluiden tuotantoa, mutta käytännössä valtio lähinnä tarkkailee siirtotyöläisten terveydentilaa. Naiset kokevat puolen vuoden välein tehtävät raskaustestit nöyryyttävinä. Erityisen paljon tämä virallinen monitorointi jurppii keski-ikäisiä sinkkunaisia, joilla on jo aikuisia lapsia, eikä mitään aikeita hommata iltatähtiä uudeksi riesakseen.

Teoksen kolme avainhenkilöä eivät ole automaattisia sielunkumppaneita keskenään, vaan he kohtaavat piikomisen yhteiskunnallisen tilanteen pakottamana. Corazon on piikomisen konkari, oikea taloudenhoidon veteraani, joka tuntee työnantajien kaikki metkut vuosikymmenien kokemuksen ryydittämänä. Angel on keski-ikäinen lesbonainen, jonka sydän on särkynyt oloissa, joissa seurustelu ylipäänsä on hankalaa. Hänen työnsuhteensa vammaisen vanhuksen avustajana saattaa päättyä siksi, että miehen omaiset ovat päättäneet päästä eroon hänestä. Nuori Donita taas haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta intialaisen prinssinsä Sanjeevin kanssa, mutta prinssilläkään ei ole riittävästi massia romanttisiin treffeihin.

Tämä teos on hieno sekoitus dekkaria, yhteiskunnallista analyysia ja tavallisen arjen draamaa. Lukija pääsee hengailemaan erikoisissa paikoissa, kuten seurakuntasalien hyväntekeväisyyspiireissä, joissa rikkaat rouvat juoruilevat jälkikasvunsa naima-aikeista. Kirjassa valmistellaan myös erään työnantajan tyttären unelmahäitä, jonka kautta päästään hieman samantyylisiin tunnelmiin kuin Kevin Kwanin teoksissa Aasian superrikkaista.

Häiden valmisteluun liittyy paljon ruokamuistoja, ja muutenkin kiinnitin huomiota päähenkilöiden suhteesta ruokaan. Kirjan taloudenhoitajat eivät ole ehtoisia kotikokkeja, vaan enemmänkin nöyriä noutoruoan hakijoita. Filippiiniläinen ruoka on liian eksoottista paikallisille isännille. Kuitenkin heitä arvostetaan kiinalaisten superrikkaiden piireissä siksi, että heille sianlihan käsittely ei ole kiellettyä.

Itselleni eniten iloa tuottava episodi liittyi runouteen, eli tilaisuuksiin, joita siirtolaiset järjestivät yli kielirajojen. Tässä päästään tutustumaan kirjallisuuksiin varsinkin intialaisista kielialueilta. Bangladeshilaiset eivät ehkä ole parhaita taloudenhoitajia, mutta tuossa maassa jokainen lapsi on runoilija, koska Tagoren runot elävät siellä uutta elämäänsä.

Romaanin onnistuminen kristallisoituu siinä, että se tarjoaa monipuolisia samastumisen kohteita. Kaikki hahmot eivät ole paenneet äärimmäisen köyhyyden oloista, eivätkä kaikki työnantajatkaan ole stereotyyppisiä pahiksia. Filippiiniläisiä työntekijöillä on ansaittua ammattiylpeyttä, mutta samaan aikaan he ovat tietoisia siitä, että heidät voidaan käden käänteessä korvata halvemmalla myanmarilaisella työvoimalla. Myanmarilaisten kuukausipalkasta ei tunnetusti ole mitään tietoa.

Lukija pääsee vierailemaan myös Filippiineillä, jonne Corazon on jäänyt välillä jo melkein viettämään ansaittuja eläkepäiviään. Ylirajaisten huoltosuhteiden arki kristallisoituu hänen tarinassaan erinomaisesti.

Tätä teosta oli erityisen hienoa kuunnella äänikirjana, koska siinä puhutaan englantia niin monella eri korostuksella. Luenta ei kuitenkaan ollut yliammuttua, vaan hienovaraisen vaihtelevaa. Olen kuunnellut enemmän amerikkalaisia äänikirjoja, joissa imitoidaan afrikkalaisia aksentteja, ja näiden kuuntelu on välillä ollut rasittavaa ylinäyttelyn vuoksi. Tässäkin lukija oli oletettavasti amerikkalainen, mutta hän kykeni varioimaan puhettaan ihailtavan moninaisesti.

Sedän jäljillä Biafran sodassa

Teos: Emmanuel Idoma: I Am Still With You. A Reckoning with Silence, Inheritance and History (HarperCollins, 2023)

Äänikirjan lukija: Emeka Emecheta

Viime aikoina olemme saaneet seurata kotimaan medioista erikoista draamaa, kun poliisit ovat kuulustelleet Simon Ekpaa, maassamme asuvaa nuorehkoa Biafran kansanjohtajaa, joka on mobilisoinut joukkoja kotimaassaan internetin välityksellä. Ekpa on onnistunut tavoittamaan miljoonia netti-istunnoillaan, ja näillä linjoilla on ilmaistu sen sortin erityisyyttä, että se on tuntunut jopa Suomessa asuvista igboista äärimmäiseltä.

Nuorimmille suomalaisille lukijoille Biafran sota (1967-70) ei merkitse paljoa varsinkaan, jos he eivät ole erityisen kiinnostuneita Afrikan historiasta. Nigeriassa igbojen separatistinen politisoituminen on taas nousussa, ja tästä johtuen Biafran sodasta kertovia kirjoja julkaistaan taas monesta eri näkökulmasta.

Emmanuel Idoma (s. 1989) on Yhdysvalloissa pitkään vaikuttanut taidekriitikko ja kirjailija, jolle Biafran sota on ollut merkittävä identiteetin osa syvän henkilökohtaisista syistä. Hän palasi vuonna 2019 Nigeriaan tarkoituksenaan selvittää, mitä tapahtui hänen sedälleen tuossa sodassa, jossa tuhannet sotilaat katosivat. Idoman suku ei ole ollut erityisen poliittinen, ja heillä on ollut tapana vaieta monista sotaan liittyvistä asioista. Kuollut setä oli ollut hänen kaimansa, ja Idoman arvaus oli, että hänet oli jätetty jonnekin pohjoisen Igbomaan joukkohautaan ilman merkintää sijainnista.

Kyseessä on matkakirja, jossa Idoma vierailee monilla sodan muistomerkeillä, kirjastoissa ja arkistoissa. Nsukkan yliopistossa Biafraa käsittelevä kirjallisuus on siirretty erityisen valvonnan alueelle, jonne ei kuka tahansa pääse materiaaleja lukemaan. Kirjoittaja pääsee, mutta matkan varrella tulee monia muita instansseja, jolloin häneen ei luoteta. Sekä valtion virkamiehet että paikalliset kapinalliset tekevät hänelle ohareita. Museoihin taas pääsee silloin, kun sen johtaja suostuu laittamaan generaattorin päälle about kerran päivässä, kuten tapahtui Umuahian kaupungin sotamuseossa.

Kirjan kirjoittamisen aikana Idomalle tapahtuu paljon henkilökohtaisessa elämässä: hänen isänsä kuolee, hän menee naimisiin toisen kirjailijan Ayobami Adebayon kanssa, ja nuori pari palaa asumaan New Yorkista Lagosiin. Paluumuuttajan arki ei aina ole helppoa, ja sekin, että pariskunta edustaa kahta eri etnisyyttä, on asia, jota sukulaiset joutuvat prosessoimaan. (Kovin suuresta kulttuurierosta ei ole kyse igbo- ja yoruba-heimojen välillä, mutta kirjassa selitetään viimeaikaisia jännitteitä, jotka voivat johtaa siihen, että joissain suvuissa tällaisiin liittoihin suhtaudutaan penseästi.)

Idoma on poeettinen ja akateeminen kirjoittaja, joka osaa hurmata kielikuvillaan. Tämä ei ole ensimmäinen lukemani nigerialaisen kirjoittama matkakirja omasta maastaan, ja kaikki ovat olleet varsin onnistuneita. Tässä teoksessa kuvataan monenmoisia sattumuksia, joihin Idoma päätyy hyväuskoisuutensa ja naiiviutensa vuoksi. Itseänikin kiinnostaisivat turismin näkökulmasta kirjassa kuvatut syvän Igbomaan pikkukaupungit, joista olen lähinnä saanut lukea kirjoista, mutta jo majapaikan löytäminen noista kyläpahasista voisi olla haasteellista. ”Kyläpahasilla” viittaan about Jyväskylän kokoisiin paikkakuntiin, joilla on joskus ollut suurikin merkitys hallinnollisina keskuksina.

Itselleni arvokkainta kirjassa olivat ne osiot, joissa kerrottiin Igbomaan tämänhetkisistä tunnelmista lehtikioskeilla ja kansankuppiloissa. Siinä kerrotaan muun muassa radikaalien ryhmien levittämistä propagandamateriaaleista, jotka purevat kansaan siksikin, että kaikilla ei ole varaa surffata netissä 24/7. Painetulla sanalla on edelleen suuri merkitys tavallisille ihmisille.

Maakunnan meininki vaikuttaa levottomalta, eivätkä kaikki kansallismieliset siellä todellakaan puhalla yhteen hiileen. Tämän tyyppisiä raportteja on turha odottaa ulkomaalaisilta toimittajilta, sillä ihmisten luottamus muualta tulleisiin kyselijöihin vaikuttaa todella matalalta.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät Chimamanda Ngozi Adichien tyylistä, mutta kaipaavat lisää kierroksia samaan aihepiiriin liittyen. Myös tässä kirjassa palataan hautaamaan vanhaa isää toiselta mantereelta, joten tämäkin on surukirja, mutta huomattavasti laajempi ulottuvuudeltaan kuin Adichien tuore teos Surumerkintöjä (2022).

Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Siperian ihmepensaan juurilla

Teos: Oksana Vasjakina: Haava (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikov

Jossain kaukana Siperiassa on paikkakunta nimeltä Ust-Ilimsk, joka pääsee nyt maailman tietoisuuteen venäläisen Oksana Vasjakinan (s.1989) ikuistamana. Kyseessä on jo paljon runoutta julkaisseen kirjailijan esikoisromaani, joka kertoo äidin kuolemasta ja lesboudesta maassa, jossa sateenkaari-ihmisten asema on tukala.

Kirjan kertoja on kolmekymppinen moskovalainen sekatyöläinen, ja hänen äitinsä on viisikymppinen pitkäaikaissairas. Tytär on ollut yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, ja kaksikko on elänyt varhaisia vaiheitaan Siperiassa. Myöhemmin äiti on lähtenyt asumaan miehen perässä jonnekin Volgogradin alueelle, jossa hän kuoli tuskalliseen, pitkään kestäneeseen rintasyöpään. Tyttärellä on haasteena kuljettaa äidin tuhkat takaisin Siperian kotikylään. Tämän hän haluaa tehdä siksi, että näin hän voi samalla tavata sukuaan ja äitinsä ystäviä.

Tuhkien kuljetuksessa on kuitenkin omat haasteensa. Ensinnäkin hän joutuu odottamaan, kunnes maa sulaa niin, että tutkien hautaus on taas mahdollista. Toiseksi lentoyhtiöillä on säädöksiä vainajien suhteen, joita kertoja ei täysin ymmärrä. Jopa matkakassin valinta tuottaa päänvaivaa. Hieno kassi löytyy Benettonin myymälästä, ja siihen kertoja panostaa melkein enemmän kuin lentoon. Suuri päänvaiva on kuitenkin henkinen: äidin viimeiset elämänvaiheet alkavat ahdistaa tytärtä kunnolla, ja hän melkein hautautuu muistojensa alle.

Nykypäivää kirjassa eletään vaimon kanssa rähjäisessä vanhassa talossa Prospekt Miran (yhden Moskovan valtaväylän) varrella. Samalla alueella asuu paljon vaihtoehtoväkeä, mutta samanhenkinen naapuruus ei paljoa lämmitä silloin, kun katto vuotaa ja kämppä murenee käsiin. Äidin kuoltua tytär perii kaksi perinteistä hrutshevilaista kerrostalokämppää, mutta muuttaminen pois Moskovasta ei tunnu mahdolliselta.

Kuuntelin tämän ja nigerialaisen Akwaeke Emezin autofiktiivisen teoksen putkeen, ja löysin niiden väliltä valtavasti yhteneväisyyksiä. Tämän kirjan kertoja ei koe sukupuolidysforiaa, mutta on yhtä lailla ahdistunut oman maansa tavoista essentialisoida naiseuden olemusta. Molemmissa kirjoissa äitihahmo on keskeinen, mutta tunteellisesti kylmä. Tässä teoksessa nuori nainen on kasvanut vielä vaikeammissa oloissa kuin Emezin teoksessa, jossa perhe elää jollain tasolla keskiluokkaista elämää.

Vaikka teoksen keskeiset tunnelmat ovat kolkot, välillä päästään venäläisen kulttuurin valoisalle puolelle, kuten kohdissa, joissa naiset vaihtelevat pistokkaita. Äidin asunnon ihmepensas on selviytynyt muutosta, ja sen tarina on koskettava. Ylipäänsä pistokkaiden vaihdossa olennaista on, ettei kasveja oteta paikoista, joissa kärsimys tai kuolema ovat lähellä.

Kirjan isähahmot ja muut miehet ovat enimmäkseen hurjia. Kertojan biologinen isä on pikkurikollinen, joka katoaa vuosikausiksi, ja kuolee lopulta AIDS:iin. Tämän jälkeen äidin elämään tulee kammottava Jarmolaieff, väkivaltainen paskiainen, joka melkein pilaa kaikkien elämän. Lopulta hän löytää nuoruuden heilansa Andrein, joka on kiltimpi tapaus, mutta valitettavasti omalla tahollaan naimisissa. Kertojaa ahdistaa kovasti se, kuinka riippuvainen äiti oli läpi elämänsä miehistä, mutta samaan aikaan myös lesbokulttuurissa ilmenee vastaavia epäterveitä piirteitä.

Nyt kävi niin, että tuo Emezin teos jäi aika lailla kummittelemaan tätä kirjaa lukiessa, enkä enää muista, kummasta kirjasta ammensin minkin havainnon naisten kehoista. Molemmissa kirjoissa tutkitaan paljon varsinkin rintoja. Tässä moni kertojan lähipiirin nainen on menettänyt rintansa syövän vuoksi, ja moni kokee olevansa puolinainen tämän vuoksi. Vasjakinan teksti on äärimmäisen ruumiillista, ja sen taustalla selvästi kuuluvat 1980-luvun ranskalaisen feministisen teorian vaikutteet.

Tuntuu hienolta se, että uusi sukupolvi lukee taas Cixous’ta ja tekee hänen filosofiastaan uusia tulkintoja. Ehkä tämän ulottuvuuden vuoksi tämä romaani oli minulle helppolukuinen, vaikka rakenteeltaan ja tyyliltään se on melko raskas. Itseäni rasitti se, että romaanissa äiti ehti kuolla ainakin parikymmentä kertaa. Toisaalta juuri kirjan toisteisuus kuvaa hyvin masennukseen taipuvaisen nuoren ihmisen ajatuksen juoksua.

Jouduin valitettavasti jättämään teoksen syöpäpohdinnat vähiin, ja keskittymään enemmän kulttuurin kuvaukseen, sen verran paljon kirjan fyysinen ahdistus tarttui minuun. Ja tässähän ei edes kuvata äärimmäisiä köyhyyttä tai heitteillejättöä – romaanin äiti kyllä saa hoitoa syöpäänsä, ja pääsee lopulta kuolemaan saattohoitokotiin.

Luin tätä kirjaa myös Google Mapsin kautta, ja tajusin taas, kuinka huonosti tunnen Venäjän maantiedettä. Aluksi kuvattu Ust-Ilimsk tuntui pelkästään persläveltä, mutta lopulta paikkakunta avasi myös valoisampia puoliaan. Ja löytyihän sieltä baari nimeltä Suu Auki, joka herätti jo perverssiä matkakuumetta. Tsekkasin myös paikkakunnan hotellitarjonnan. Sen perusteella en lähtisi, mutta tämän romaanin siivittämänä kyllä.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita naapurimaamme nykymeno ahdistaa. Vaikka tämänkään teoksen maailma ei ole helppo, se tarjoaa ainakin ikkunan sellaisten ihmisten maailmaan, jotka suurella todennäköisyydellä vastustavat Putinia. Teos antoi sillä tavalla positiivisen kuvan maan LGTB-tilanteesta, että lukija jäi toivomaan kaikille näille ihmisille parasta.

En ole vielä ottanut selvää, millaista vastaanottoa romaani on saanut Venäjällä, vai kuuluuko se kiellettyjen kirjojen osastolle. Ymmärtääkseni sateenkaariaiheiset teokset on poistettu maan kirjastoista, mutta niitä voidaan edelleen myydä kirjakaupoissa.

(Lisäys edelliseen: Moscow Times kertoo viime joulukuussa, että maan kirjakaupoissa ei ole osattu reagoida uuteen lakiin yksiselitteisesti. Monissa kaupoissa sateenkaarikirjoja myydään +18-tarralla ja muoviin käärittynä. Toisista ne on poistettu, mutta mitään yhteistä ymmärrystä ei ole siitä, millainen seksuaalisuuden kuvaus on lain vastaista.)

Moninaisuuden tulevaisuus on tässä

Teos: Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran. Mustan hengen muistelmat (Kosmos, 2023)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Tuntuu, etten välttämättä ole oikea henkilö kirjoittamaan Akwaeke Emezin (s.1987) tuoreesta teoksesta, sillä en edelleenkään ole täysin sisällä hänen käyttämässään sanastossa sukupuolen ja etnisyyden moninaisuudesta. Vaikka olen joskus luennoinut näistä aihepiireistä yliopistossa, nyt tuntuu, että juna on jättänyt, ja että kuulun boomereiden sukupolveen, jonka tehtävänä on nolata itsensä joka kerta kun avaan suuni.

Emezi siis on New Yorkissa vaikuttava trans/muunsukupuolinen kirjailija ja videotaiteilija, jonka isä on igbo Nigeriasta ja äiti intialaistaustainen malesialainen. Hän on ehtinyt julkaista jo seitsemän teosta, ja itse olen lukenut nyt näistä teoksista kolme.

Ensimmäinen lukemani romaani, Vivek Ojin kuolema, oli melko perinteinen lähihistoriallinen romaani, joka kertoi nigerialaisesta homofobiasta, ja sen ymmärtämisessä minulla ei ollut vaikeuksia. Toisen romaanin, Makeaa vettä, ymmärtäminen vaati jo enemmän siitäkin huolimatta, että se sijoittui erään läheisen ystäväni synnyinhoodeille, ja näin ollen tiedän tuosta Nigerian kolkasta melko paljon. Ja nyt tämä kolmas teos, joka myös osittain sijoittuu Igbomaalle, avautuu minulle hitaasti ja rajoittuneesti.

Rakas Senthuran on kirjeiden muotoon kirjoitettu muistelmateos, jossa Emezi lähestyy ystäviään, rakastettujaan ja sukulaisiaan. Hän kirjoittaa kirjeitään vaiheessa, jossa hän käy läpi kehoa muokkaavia leikkauksia. Hän on trans-prosessissa, mutta hän ei ainakaan ole muuttumassa naisesta mieheksi. Muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Takana on syvän masennuksen kausia, ja raskasta identiteettityötä, johon liittyy igbokulttuurin henkimaailmaan tutustumista. Emezi kokee olevansa identiteetiltään obanje, muotoaan muuttava henki, joka laskeutuu joihinkin lapsiin syntymässä.

Kyseessä siis ovat mustan hengen muistelmat. Kirjeiden kirjoittajan identiteetti on enemmän ankkuroitunut hänen isänsä kulttuuriseen perimään kuin äitinsä. Tämä on ymmärrettävää, koska hän ei ole koskaan asunut äitinsä synnyinseuduilla. Yksi kirjoittajan lapsuuden käännekohdista oli äidin muutto Saudi-Arabiaan. Äiti lähtee arabimaailmaan, ja lapset pääsevät vierailemaan tämän luona siellä ja Malesiassa, mutta suhde näihin paikkoihin jää silti etäiseksi.

Äidin läsnäolo näkyy Aban kaupungissa barbileikkeinä, mutta oikeat leikit ovat mustien katutaistelijoiden teurastuksia kaupungin kaduilla niin, että lapsuuteen kuuluu pääkallojen näkeminen melkein kuin jalkapalloina. Nuori kirjailija oppii tutkimaan kuolevia ihmisruumiita jo ennen kuin hän päätyy luonnontieteiden opintoihin Yhdysvalloissa. Lihallisuus ei ole hänelle pelkkä runollinen metafora, vaan hän on kasvanut paikassa, jossa ihmisen lihaa on totuttu tarkkailemaan kuolleina lihassäikeinä.

Kirjailijan suhde ihmisisäänsä on vielä vaikeampi. Isä on vanhemmilla päivillään tullut uskoon Umuahian kaupungissa . Isä on tietoinen tyttärensä sukupuolisesta dysforiasta ja identiteetin etsinnästä, ja he kohtaavat vaikealla maaperällä. Toisaalta isä pystyy auttamaan tytärtä tutustumisessa kotimaahan uskonnollisen elämän moninaisuuteen.

Kirjan mustalla hengellä on selvästi menossa ”families we choose”-vaihe, ja hän kohtelee monia läheisiä ystäviään kuin sukulaisiaan. Pahimman masennuksen keskellä hän löytää iloa Trinidadissa asuvan ”ottoäidin” Margueriten vihreässä keittiössä, ja jossain vaiheessa myös Akwaeken biologinen äiti matkustaa saarelle tapaaamaan tätä toista sosiaalisista äitiä. Kirjailijan sisarukset tuntuvat myös vaikuttavan Yhdysvaltojen itärannikolla, ja heillä on välillä leppoisia leffailtoja, mutta enimmäkseen kirjassa käsitellään tunteellisesti kuormittavaa ja häilyvää äitisuhdetta.

Kirjoittavana ihmisenä tartuin eniten Emezin kuvauksiin aloittelevan kirjailijan taloudellisen selviytymisen narratiiviin Amerikan Yhdysvalloissa. Hänen menestyksensä tarina on ulkopuolisen kirjoittavan ihmisen (huolimatta luokasta, sukupuolesta tai etnisyydestä) näkökulmasta prinsessatarina, joka ymmärrettävistä syistä aiheuttaa monissa kateellisuutta. Emezi on siis tuottanut ensimmäiset kaksi romaaniaan tilanteessa, jossa hänellä on ollut kustannussopimus jo ennen kirjojen julkaisua. Hän ei ole superrikas näiden kirjojen myynnin jälkeen, mutta hän elää keskiluokkaisen mukavasti New Yorkissa.

Teoksesta pystyy myös löytämään varsin karmeita piikkejä entisille miespuolisille rakastajille tai mentoreille, joiden kanssa hänellä oli seksisuhde, Hänellä on ollut vaiheita, jolloin hän on ollut suhteessa itseään vanhempien, afrikkalaistaustaisten naimisissa olevien kulttuurivaikuttajien kanssa. Yhtä hän syyttää raiskauksesta, mutta se ohitetaan yhdellä lauseella. Nämä tilitykset tuntuivat todella kaukaisilta suhteessa siihen kuvaan, jonka hän antaa itsestään menestyneenä kirjailijana.

Toinen kiinnostava pointti hänen urallaan on suhde Chimamanda Ngozi Adichieen. En tiedä, missä mennään nykyään, mutta joku vuosi sitten Chimamanda on syyttänyt Akwaekea ”cancel culturen” edistämisestä.

Akwaekin menestys kuitenkin kantaa hedelmää, koska hän on pystynyt amerikkalaisella rahoituksella ottamaan etäisyyttä totuttujen afrikkalaisnarratiivien kaanonista, ja antaneet hänelle mahdollisuuden etsiä omaa ääntään.

Lempparini kirjan kirjeistä oli tietty kirje Toni Morrisonille, joka voisi toimia omana, erillisenä julkaisunaan.

Kirjan fiiliksistä tuli eniten mieleen Audre Lorden päiväkirjat ajalta, jolloin hän etsi seksuaalista identiteettiään 1940-luvun Yhdysvaltojen itärannikon rannikkokylissä. Ehkä tyylillisesti Emezin narratiivi on lähimpänä Lordea,ja näiden kahden kirjailijan töiden lukeminen yhdessä voi tuottaa lukijassa uusia oivalluksia.

Lopuksi kiitän Irene Omwamia ilmeikkäästä äänikirjan luvusta. Hänen lukutyylinsä on terävän kirjakielistä, mutta silti hieman afrikkalaista. Kaikki Omwamin lukemat kirjat ovat olleet suuria elämyksiä, ja luulen, että hän valitsee ne omien lukumieltymyksiensä mukaan.

Kylmän sodan perheenyhdistäjäisissä

Teos: Mike Phillips: A Shadow of Myself (CollinsCrime, 2000)

Olen nyt vuoden ajan etsinyt vetävää fiktiivisiä tarinaa, joka kertoisi afrikkalaisten elämästä Neuvostoliitossa. Aihe on marginaalinen, mutta se on viime aikoina alkanut kiinnostaa varsinkin tutkijoita, ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia muistelmateoksia. Näistä vain yksi on ollut todella kiinnostava, ja sekin oli enemmä matkakirja kuin omaelämäkerta.

Nyt vihdoin löysin Mike Phillipsin romaanin A Shadow of Myself, joka liippaa läheltä sitä tarinaa, jota olen itse kirjoittamassa. Onneksi ei kuitenkaan liian läheltä, mutta löysin tästä teoksesta kannustusta jatkaa omaa juttuani.

Phillips (s.1941) on Guyanassa syntynyt ja Britanniaan muuttanut opettaja, toimittaja ja kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa ihailtavan monipuoliselta. Parhaiten hänet tunnetaan dekkaristina, mutta hän on myös saanut paljon aikaan tietokirjallisuuden osastolla. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee mustan kansanosan historiaa Brittien saarilla.

Tässä romaanissa seurataan ghanalaisen Kofi Cokerin vaiheita 1940-luvulta millenniumin vaihteeseen. Kofi on nuorimies, joka pääsee reissaamaan Britanniaan merimiesisänsä seurassa, ja jää maahan pyörimään Liverpoolin ja Manchesterin tiedostaviin piireihin. Vuonna 1957 hänelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä opiskelemaan Moskovaan haluamaansa alaa Idän työläisten yliopistossa.

Kofin Moskovan-reissu jää vain vuoden mittaiseksi, mutta vuoden aikana hän rakastuu Katjaan, paikallisen puoluepampun tyttäreen. Tilanne on vähän kiusallinen, sillä nuori Katja on hänen venäjän opettajansa. Hän pääsee kuitenkin opettajansa johdolla tervehtimään toveri Hrutshevia Jelenia Goran nuorisofestivaaleille, ja tämä saa nuoren miehen kokemaan olevansa hetkellisesti oman maailmansa huipulla.

Elämä totalitäärisessä systeemissä ei kuitenkaan ole pelkkää piknikkiä, ja tilanne eskaloituu pian niin, että Kofi tulee potkaistuksi ulos opinahjostaan ja karkotetuksi maasta. Hän ei myöskään saa koskaan tietää, että Katja on raskaana. Katja itse tulee heitetyksi Itä-Berliiniin erivärisen poikansa kanssa, ja hänen siteensä Moskovaan katkeaa lähes kokonaan.

Tarina alkaa siitä, kun George Coker lähestyy prahalaisessa hotellissa pikkuveljeään Joseph Cokeria 90-luvun lopussa. Joseph on syntynyt Lontoossa neljä vuotta Georgea myöhemmin. George on saanut kuulla veljestään BBC World-uutisten kautta, joissa Joseph on ollut kertomassa työstään elokuvaohjaajana. George itse on epämääräinen itäeurooppalainen biznizmies, joka ei ole paljoa hyötynyt Saksojen liittymisestä. Vaikka hän on musta, hän on enemmän sosiaalistunut venäläiseen kuin saksalaiseen tai afrikkalaiseen kulttuuriin.

Georgen toiveena olisi, että hänen äitinsä saisi vielä tavata Kofin, koska tämä ei ole koskaan unohtanut ensi rakkauttaan. Perheen yhdistäminen herättää miehissä sekavia tunteita, ja se etenee varsin turbulenteissa merkeissä. Kofi päätyy matkustamaan Berliiniin Katjan syntymäpäiville, mutta veljet onnistuvat sähläämään asioitaan niin, ettei heitä pahemmin näy tässä tunteikkaassa tilaisuudessa.

Luin kirjaa Moskova edellä, eli keskityin lähinnä Kofin ja Katjan nuoruuden romanssiin, ja moskovalaisen arjen kuvaukseen. Yllätyin positiivisesti Phillipsin tavasta kuvata afrikkalaista yhteisöä 1940-50-lukujen Manchesterissä, ja tästä aiheesta voisin lukea toisenkin kirjan. Tutustuin muutamiin reaalimaailman hahmoihin, joista voisi olla hyötyä oman tarinani loppuun saattamisessa.

Muuten koin, että tarina oli liian vauhdikas ja monipolvinen tämänhetkiseen mielentilaani. Juuri nyt en ollut lainkaan vastaanottavainen niille osuuksille, jossa käsiteltiin sekä KGB:n että STASI:n vakoilumekanismejä, ja varsinkin STASI-osuudet lukaisin läpi varsin kursorisesti.

Itäblokin nuorison seksuaalisista suhteista Phillips kertoo varsin suorasukaisesti, ja kyllä minua hieman ahdistivat ne kohtaukset, joissa moskovalaiset neidot ottivat vastaan mustia rakastajiaan kommunalka-huoneissaan pelkän saippuapalan tai pitsipöksyjen toivossa. Hyvää kirjassa oli kuitenkin se, ettei hän erityisesti korosta kolmannen maailman miesten seksuaalisia valloituksia, vaan reipas vapaan rakkauden meininki kuului kuvioihin yleisissä opiskelijariennoissa.

Rakkaustarinana kirja oli varsin vetävä, ja pidin varsinkin kypsän rakkauden kuvauksesta, joka ei ollut liian imelää eikä melodramaattista. Kofin hahmossa oli myös sopivaa särmää, ja koin hänet oman eteläafrikkalaisen romaanihahmoni hengenheimolaiseksi.

Rakkautta malariavyöhykkeellä

Teos: Jeffrey Gettleman: Love, Africa. A Memoir of Romance, War and Survival. (HarperAudio, 2017)

Äänikirjan lukija: Charlie Thurston

Jeffrey Gettleman (s. 1971) on amerikkalainen toimittaja, joka rakastui Afrikan mantereeseen jo nuorena opiskelijana. Hänen romanssinsa alkoi strategisessa vaiheessa, kun kylmä sota oli loppumassa, ja Afrikka joutui säätämään suhteitaan ulkomaailmaan. Gettleman aloitti tutustumisen mantereeseen Keniasta, jossa hän oli reppureissaamassa 21-vuotiaana ilman suuria suunnitelmia.

Ensimmäinen kolmannes kirjasta tuntui kieltämättä tyypillisen amerikkalaisen college-pojan sekoilulta, jossa hän ei osaa päättää, ollako tyypillinen fraternity-kerhon alfakukko vaiko yliopiston kellarin swahilin kerhon nörtti. Swahilin opiskelusta on vaikea kertoa opiskelukavereille, vaikka kirjoittaja opiskelee Cornellin arvostetussa opinahjossa. Gettlemanin opintomenestys ja profiili on niin epämääräinen, ettei hän pääse haluamaansa Peace Corps-ohjelmaan, jonne suurin osa tiedostavista nuorista päätyy. Tämän sijaan hän päätyy harjoittelijaksi orpolasten avustusorganisaatioon Addis Abebaan, Etiopiaan.

Tässä kohdassa Gettlemanin tarina muistuttaa paljon tarinaa Emma McCunesta, josta kerroin muutama päivä sitten. Tosin tässä kertojalla ei ole kovin vahvaa sitoutumista avustustyöhön. Hän kokee vahvaa maailmantuskaa ja vieraantumista Etiopiassa, kun taas Kenia on henkireikä – maa, jossa hän voi käydä ravintoloissa ja yökerhoissa tuntematta syyllisyyttä asemastaan.

Gettleman löytää tulevan puolisonsa Cornellin kampukselta, mutta Courtney ei heti lempeä ajatukselle, että he lähtisivät seuraamaan miehen unelmaa boheemielämästä Itä-Afrikassa. Courtney lähtee välillä mukaan Jeffin juttukeikoille, mutta mantereen köyhyyden kohtaaminen on hänelle vaikeampaa kuin miehelleen. He ovat seurustelleet on and off jo vuosikymmenen, kun he lopulta päätyvät perustamaan perhettä Keniaan. Tämä ei ole helppoa, koska näillä keski-ikäää lähestyvillä uraohjuksilla on arjessaan liikaa stressiä.

Huoh. Kuuntelin tätä kirjaa sopivana taustamuzakkina, mutta en löytänyt tästä minkäänlaista punaista lankaa. Kyseessä on tyypillinen keski-ikäistyvän, keskiluokkaisen valkoisen miehen kasvukertomus, jossa suurin osa ajasta kuluu oman muzungu-aseman vatvomiseen. Parisuhteen saagassa ei oikein ole mitään ihmeellistä, matkoja selostetaan kolmelta vuosikymmeneltä, ja joka kappaleessa käydään läpi jonkun maan korruptiota ja vaalivilppiä. Maita tarinaan on tungettu liikaa, enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miksi tähän piti tunkea myös Afganistanin sota.

Olen kyllä lukenut paljon tästä huonompiakin kirjoja Afrikasta, mutta tälle annan kaksi tähteä hyperaktiivisen kirjoitustyylin (”more is more”) ja ennalta-arvattavuuden vuoksi. Tarina voisi ollut jopa viihdyttävä, jos sitä olisi editoitu rankalla kädellä.

Pitkän kaavan adoptioprosessi

Teos: Neely Tucker: Love in the Driest Season (Crown, 2005)

Neely Tucker on amerikkalainen toimittaja, joka muutti 1990-luvulla taiteilijavaimonsa Vitan kanssa Zimbabwen Harareen etsimään uutta suuntaa elämäänsä. Pariskunta oli löytänyt toisensa jo kypsemmässä iässä, eikä heillä ollut suunnitelmia saada biologisia lapsia. Neely on valkoinen, ja Vita afroamerikkalainen. Heitä yhdistävät juuret Etelävaltioissa, soul food ja motown- musiikki.

Hararessa Vita päätyy vapaaehtoistöihin paikalliseen lastenkotiin, jossa enimmäkseen asuu AIDS-orpoja. Ennen 1990-lukua maassa ei ole ollut elintason nousun vuoksi vähään aikaan orpolapsia, ainakaan huomattavaa määrää. Maan virallinen linja on räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa: HIV/AIDS:ia ei haluta tunnustaa kansallisena aikapommina, eikä hallitus halua avata kansainvälistä adoptiota keinoksi auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia.

Linja on uhmakkaan postkoloniaalinen: Zimbabwessa ei haluta, että valkoiset ihmiset tulevat viemään heidän lapsensa, ja samaan aikaan maan köyhyys on sitä luokkaa, ettei kansalla itsellään ole resursseja pelastaa näitä orpoja. Adoptioon on myös perinteisesti kuulunut monessa Afrikan maassa uskomuksia, jotka estävät ei-sukulaisen ottamisen osaksi perheen yhteyttä.

Vaikeissa oloissa pariskunnan elämään tulee Chipo, tyttö, jonka nimi merkitsee ”lahjaa”. Chipo on hylätty vastasyntyneenä maantien varteen, ja hänen löytämisensä saaga muistuttaa Raamatun Mooseksen tarinaa. Tytön kunto on niin heikko, ettei lastenkodilla ole resursseja pitää häntä hengissä. Näin ollen Vita ja Neely saavat luvan ottaa lapsen hoitoon kotiinsa, vaikka adoptio ei tunnu realistiselta mahdollisuudelta Mugaben hallintokoneistossa.

Taistelua lapsen hengestä ja oikeudesta elää kodissa käydään kolmisen vuotta. Tänä aikana he kohtaavat yhden saksalaisen pariskunnan, joille adoptiolupa järjestyy, mutta kukaan heidän tuntemistaan amerikkalaisista ei ole lupaa saanut. Maan sosiaalityöntekijät ovat asemastaan tietoisia isoja kihoja, jotka nauttivat länsimaisten asiakkaiden nöyryyttämisestä. Perheen dokumentit katoavat sosiaaliministeriössä lukuisia kertoja, ja he kokevat, että heitä tarkkaillaan omituisissa paikoissa. Lopulta sosiaalityöntekijän vaihduttua useampaan kertaan prosessi saadaan lähtemään käyntiin, ja pian heidän kansionsa siirtyy kasvattivanhempien pinosta adoption puolelle.

Tätä tarinaa luki kuin kunnollista trilleriä, sillä siihen kytkeytyi myös jännitystä kertojan työuran suhteen. Neely on parkkiintunut sotatoimittaja, joka enimmäkseen keskittyy Sierra Leonen ja Liberian tilanteisiin, ja joutuu olemaan paljon poissa kotoa Perhe-elämässä on haasteita, kun hän ei välillä ole minkään kentän ulottuvilla juttukeikoillaan. Pian tulee selväksi, ettei näin kuormittavaa elämäntapaa voi yhdistää erityislapsen vanhemmuuteen kehitysmaassa.

Perheessä tapahtuu myös ihmeellisiä muutosprosesseja, kun Neelyn Alabamassa asuvat valkoiset vanhemmat päättävät ryhtyä Chipolle isovanhemmiksi, vaikka he eivät ole alussa olleet kovin innoissaan poikansa liitosta mustan naisen kanssa. He jopa matkustavat Harareen lasta katsomaan, ja jossain vaiheessa Vita saattaa lomailla näiden luona Jenkkilässä ilman miestään.

Perhe saa prosessin aikana hyviä uutisia, eli Chipo osoittautuu HIV-negatiiviseksi. Pariskunnalla on syytä epäillä, etteivät kaikki muutkaan voivat ole välttämättä kuolleet HIV:Iin, ja heillä on myös epäilyksiä testien luotettavuudesta.

Vaikka tämä oli rankka kirja, se kuuluu kuitenkin valon puolelle, eli kyseessä taitaa olla harvinainen Zimbabwesta kertova hyvän mielen teos. Kirjailija onnistuu luomaan huumoria tilanteeseen, joka tuntuu ulkopuolisesta lukijasta mahdottomalta rastilta.