Maailmanlopun kodikkuudesta

Teos: Mohsin Hamid: Exit West (Otava, 2018)

Käännös: Juhani Lindholm

Mistä sain: E-kirjastosta

 

Mohsin Hamid on kirjailija, jonka esikoisromaaniin Moth Smoke (2000) tutustuin jo ennen Pakistaniin matkustamista ja ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu. Olen seurannut Hamidin kirjailijauraa nyt 18 vuotta, ja arvostanut varsinkin sitä, että teosten välillä on ollut miettimisaikaa. Toiselta ammatiltaan Hamid on brändikonsultti, mitä ikinä tuo nimike pitääkään sisällään. Olen lukenut Hamidin neljästä romaanista kolme, joista toinen, The Reluctant Fundamentalist (2007), on ehdoton suosikkini.

Hamidin uusi teos Exit West on dramaattinen ja maagis-realistinen kertomus nuorista rakastavaisista, Saeedista ja  Nadiasta, jotka asuvat ”pahassa paikassa” sotatantereella Lähi-Idässä. Ehkä Syyriassa tai Irakissa, maan nimeä ei mainita. He ovat nuoria ammattilaisia, citysinkkuja, jotka harrastavat musiikkia ja pilvenpolttoa. Nadia asuu yhteiskunnan normien vastaisesti yksin vuokraamassaan asunnossa ja Saeed asuu vielä vanhempiensa luona. Sotatilan keskellä nuorten suhde kehittyy kiihkeämmissä ja vaarallisemmissa oloissa kuin normaalisti, ja Saeed vierailee Nadian luona öisin kaapuun pukeutuneena.

Hamid on selkeästi halunnut kertoa mahdollisimman kattavan, mutta myös rajoja rikkovan tarinan, jossa politiikka ja uskonto limittyvät toisiinsa. Kirjassa kuvataan ISIS:in aikaansaamat kauheudet ja sekasorto, ihmissalakuljettajien ehdot, pako Mykenen saarelle ja uusi poikkeustila leiriolosuhteissa. Ruumiillisuus on kerronnan keskiössä, ja Saeedin ja Nadian läheisyys on sitä luokkaa, että se lopulta tuhoaa heidän parisuhteensa. En ole koskaan ajatellut pakolaisuutta tuosta näkökulmasta, niitä tekijöitä, jotka voivat saada kaksi ääriolosuhteista selviytynyttä lopulta hylkimään toisiaan. Rakkaustarinana teos oli siis omaperäinen, ja uusia ajatuksia herättävä.

Hamid onnistuu tiivistämään 133 sivuun valtavasti tavaraa. Hänen kielensä on suht koukeroista, ja hän kirjoittaa pitkiä lauseita. En pystynyt lukemaan tätä yhdeltä istumalta, mikä myös kertonee laadusta. Aika-akseli teoksessa on reilu vuosi, mutta rakastavaiset näkevät toisensa vielä vanhoina.

Exit West ei ehkä ole maailman omaperäisin nimi kirjalle, joka kertoo Lähi-Idän pakolaisuudesta. Hamid itse ei ole pakolaistaustainen, mutta on ilmeisesti viime aikoina asunut Kreikan saaristossa, ja todennäköisesti tavannut monia turvapaikanhakijoita siellä. Nadian ja Saeedin hahmoissa hyvää ja uskottavaa oli heidän kykynsä seurata globaalia aikaa, ja myös kyky tutustua muihin kansallisuuksiin oman etnisen ja uskonnollisen ghetton ulkopuolella.

Kirjan maagis-realistisesta oviteemasta voi lukija olla montaa mieltä. Teos notkahtaa jo vähän skifin puolelle, mutta en ollut itse täysin vakuuttunut tuosta ratkaisusta. Lontooseen sijoittuvat skenariot tuntuivat vähän liiankin todennäköisiltä, mutta varsinkin kaksikon siirtymä Kaliforniaan tuntui päälle liimatulta ja ohuelta. Nadia jatkaa hunnuttautumista myös Amerikassa, vaikka ei muuten osoita uskonnollisuuden rippeitäkään käytöksessään ja tavoissaan.

Myös irralliset henkilöhahmot, jotka heräävät Sydneyssä, Tokiossa tai Amsterdamissa, tuntuivat teoksen juonen kannalta täysin turhilta. Näin tiiviissä tarinassa siis oli uskomaton määrä rönsyjä, mikä saattaa kertoa urdunkielisestä ajattelusta ja ei-länsimaisesta tarinankerronnan tavasta, mene ja tiedä.

Teos kosketti minua, mutta ihmetytti myös suuresti. Uskoisin, että se saa enemmän lukijoita Amerikan markkinoilla kuin Euroopassa, koska meillä täällä kuvattava ilmiö on keskellämme, fyysisesti lähempänä. Toisaalta teos voi myös lohduttaa vastaavan pakomatkan tehneitä. Uskoisin, että teos puhuttelee paremmin nuorempaa kuin vanhempaa lukijakuntaa, ja että se antaa välineitä pakolaisuuden ilmiön asettamiseen omalle iholle.

Mohsin Hamid on kirjailija, joka luultavasti hioo helmiään hitaasti ja hartaasti. Aivan kakkosteoksen aikaansaamaa haltioitumista en Exit Westin kautta saavuttanut, mutta kiinnostus siihen kolmanteen, vielä lukemattomaan teokseen (How to Get Filthy Rich in Rising Asia) alkoi nyt nousta. Tyypin esikoisromaani kertoo heroiiniaddiktiosta Lahoren kaupungissa, ja on jäänyt myös mieleeni järisyttävänä. Kiinnostaisi nähdä, kuinka Hamid käyttää ekonomistin taitojaan kirjailijana – koska näissä muissa kirjoissa rahalla ei ole kovinkaan suurta roolia.

Huomasin myös, että Exit West on ollut Barack Obaman lukulistalla. Aika siistiä. Voisiko jo tuon perusteella suositella?

Mainokset

Minimalismia maalaisromantikoille

Teos: Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018), 160 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu itäsuomalaiseen peräkylään, monille tuttuun mökkimaisemaan. Kylällä ei ole nimeä, mutta monet meistä tunnemme sen ikuisista muikkuverkoista, lampaankasvattajista ja villien lupiinien hehkusta. Nimi viittaa klassiseen maalaukseen ikuisesta pellonlaidasta, iltakellojen soitosta ja pysyvyydestä. Tyylilaji on jämäkkä, kuin luotettavan isäntämiehen kädenpuristus maailmassa, jossa edelleen on varmoja totuuksia.

Romaani kertoo suvusta ja naapureista, jotka itsepintaisesti asuttavat syrjäseutua ja hoitavat karkailevat dementikkonsa kotona. Se sijoittuu nykypäivään, mutta tyylillisesti siinä on menneen maailman kaikuja. Luonto on sen suurin inspiraatio, ja ihmiset, jotka edelleen elävät sen kierrossa. Suurinta draamaa kylässä aiheuttaa havainnot sudesta, jonka pelätään tappavan Aatu-nimisen paimenen kaikki lampaat.  Isoisät ja lapsenlapset käyvät edelleen yhdessä kalalla, ja teinit jaksavat herätä varhain kalaretkeä varten.

Teos on lämminhenkinen, tunnelmallinen ja runollinen. Ollikainen tunnetaan nyansoidusta, minimalistisesta kielestään, ja varsinkin tässä teoksessa viljellään lyhyitä aktiivilauseita. Kyseessä on pienoisromaani, jossa kaikkien henkilöiden taustoja ei voida penkoa samalla intensiteetillä. Eniten historiallista huomiota saa Reino-niminen paluumuuttaja, joka on hakenut sotalapsiveljensä Bengtin ruumiin Ruotsista kotikylän multaan haudattavaksi. Jos kirjassa on juonta, se keskittyy tähän episodiin, Reinon uhmakkaaseen lähtöön kylästä 1960-luvulla, muuttumiseen sosiaalipoliittiseksi kliseeksi Ruotsin tehtailla, AA-kerhon jäsenyyteen ja lopulta paluuseen kotikonnuille.

Olen kuitenkin lukenut niin monia tarinoita ruotsinsuomalaisuudesta, ettei Ollikaisen versio tuonut aiheesta mitään uutta kerrottavaa. Se, että kirjassa ei ole merkittävää juonta, ei sinänsä ole ongelma. Olen lukenut vastaavia ”hengailuteoksia” monia, ja usein niissä ilahduttaa vinksahtanut ilmapiiri. Tässä kirjassa hurjinta, mitä tapahtuu on hampunpoltto kesäyössä, mutta sekin jää vähäeleiseksi taustahälyksi. Tunnelma ei ole minun makuuni tarpeeksi vinksahtanut, että haluaisin jäädä tähän maisemaan huokailemaan. Odotin kirjalta enemmän maagista realismia, tai vaikka folkloristista piristeruisketta, mutta sitäkin tarjoiltiin nuivasti.

Olen varma, että teos tulee ilahduttamaan monia maalle kaipaajia ja henkisesti maalaisia, ja että monille tämä tiivis kuvaelma on valtava aistielämys jo pelkän luonnon läsnäolon vuoksi. Jotkut löytävät siitä paloja kadotetusta nuoruudestaan, kelamankan kumun, Danny-Shown, John Waynen, Jayne Mansfieldin ja Malmsteenin. Sukupolvien eri kerrokset kohtaavat, emmekä tiedä, mitä paheksumme enemmän, höökipulverin vaiko kannabisin käyttöä. Suurinta huolenpitoa edustaa valkoinen Mieto Hellä-shampoopullo rantasaunan lauteilla.

Luin kirjan sujuvasti, nyökkäilin monille nostalgisille havainnoille, mutta jäin odottamaan valaistumista teoksen sanomasta. Sitä ei tullut, vaan mieleeni jäi vain kooste kauniita kuvia. Ollikainen on niin taitava kielenkäyttäjä, että hän pystyy hurmaamaan lukijan jopa kulahtaneilla kliseillä, mutta minä valitettavasti jäin tällä kertaa taikapiirin ulkopuolelle. Tai olen jo kolunnut nuo maisemat mielessäni niin monia kertoja, etten onnistunut haltioitumaan tästä taiteellisesta versiosta Rintamäkeläisistä. Savolaisista Rintamäkeläisistä. Annamunkaikkikestää.

Ripaus paikallista murretta ja savolaista perinnekuvastoa olisi ehkä auttanut taian palautukseen. Maalaus olisi kaivannut muutaman kerroksen lisää, ja perspektiiviin lisää syvyyttä. Tiivis muoto ei ollut ongelma, vaan hailakkaat ihmishahmot ja tapahtumien tavanomaisuus.

Teos on kuitenkin sen verran taiteellinen ja suomalaiskansallinen, etten yhtään ihmettelisi, jos se olisi tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana. Sillä tämän tyyppistä kuivahkoa laatuproosaa lopulta julkaistaan aika vähän.

 

Punjabilaisten viiksien taika

IMG_1903Teos: Tarquin Hall: Kadonneen palvelijattaren tapaus

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Tero Valkonen

Sivumäärä: 360

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Olen lukenut brittiläisen Tarquin Hallin dekkareita väärässä järjestyksessä, ja vasta pari viikkoa sitten sain käsiini Vish Purista kertovan sarjan aloitusosan. Vish Puri-sarjaa on ilmestynyt neljä osaa, ja jokaisessa niistä perehdytään johonkin suureen Intian yhteiskuntaa järisyttävään epäkohtaan. On aika loogista, että matkailu aloitetaan kotoa, kysymyksestä palveluskunnan asemasta.

Kirjat ovat ensisijaisesti suunnattu ulkomaisille lukijoille, mutta bongasin Goodreadsista niistä myös intialaisten tekemiä arvioita. En ole intialaisen dekkarigenren suuri asiantuntija, sillä luettavaa maasta on riittänyt muutenkin. Yleensä intialaisissa romaaneissa tapahtuu muutenkin jotain rikollista tai vähintään moraalisesti arveluttavaa, joten en ole kaivannut dekkareita siihen soppaan. Tarquin Hall taitaa olla ainoa Intiasta kertova dekkaristi, jota olen lukenut, mikä sinänsä on noloa, sillä varmasti kotoperäisiä kertojiakin riittää.

Vish Puri-dekkareissa on hämmentävän samantyyppinen formaatti kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teoksissa, vaikka niissä rikokset ovat astetta raaempia. Jos tämän kepeän, kaupallishenkisen toiston voi antaa anteeksi, kirjat varmasti viihdyttävät ja kuljettavat perille Intiaan saakka. Kulttuuria tulkataan perusteellisesti, ja lukija oppii eri provinssien mentaliteettieroista.

Yksityisetsivä Vish Puri on ylipainoinen, rasvaiselle ruoalle perso punjabilaismies, jolla on valtavat armeijatyyliset viikset. Hänen sukunsa on tullut Delhiin v. 1947 maan jaon jälkeen, eli suvun juuret ovat nykyisessä Pakistanissa. Minulle Puri-show on intialaisista kulttuureista läheisintä, ja varsinkin tässä esiintyvä ruokakulttuuri on tuttua. Toki Vish Puri on karikatyyri, ja hänen konservatiivinen perhekeskeisyytensä saattaa joitain lukijoita uuvuttaa. Itse pidän hänen hahmostaan, hänen omaperäisestä kielenkäytöstään ja kotikutoisuudestaan, sillä hän ei kuuluisuudestaan huolimatta ole kovin arvostettu eikä ainakaan elitistinen.

Kirjassa etsitään Rajasthanissa kadonnutta kristittyä palvelija-Marya, jonka oletettu murha on lavastettu teollisuusmoguli Kasliwalin pään menoksi. Se kertoo palveluskunnan prekaarista asemasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta myös hyvää tahtovista huoltosuhteista, joissa tarkoituksena on pelastaa joku kadun kasvatti rikollisuuden polulta. Mitä rikollisuus sitten on miljardin asukkaan maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa? Onko kukaan ollut tekemättä rikosta, tai ainakaan vilppiä, maassa, jossa korruptio on ainoa keino selviytyä?

Vish Puri-kirjat ovat samantyyppistä hyvän mielen viihdettä kuin ruotsalaisen Mikael Bergstrandin ”man lit”-teokset Göran Bergistä – moni varmasti lukee niitä korvikkeena matkailulle. Delhin kaupunki ei edelleenkään kuulu matkahaaveideni kärkeen, enkä ole käynyt siellä kuin kääntymässä. Sen sijaan Purin kyydissä pääsee matkailemaan kiinnostaviin paikkoihin saasteisen metropolin ulkopuolelle, kuten vaikka kristittyjen adivasien kylään Jharkandin provinssissa. Kokisin, että teokset toimivat parhaiten matkakuumeen ylläpitäjänä, ja koska todennäköisyyteni päästä vielä tässä elämässä uudelleen Intiaan on korkeampi kuin McCall Smithin Botswanaan, aion lukea tämän hassun sarjan loppuun.

Ehkä siksikin, että Puri-kirjoja on vain 4 ja McCall Smithin Botswana-kirjoja on 19. Pieni Botswana on niissä kyllä perin pohjin tallattu. Lukevatkohan botswanalaiset kirjoja edelleen innolla?

Ankeutus on mielenmaisema

IMG_1902.JPGTeos: Camilla Grebe: Lemmikki

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Sivumäärä: 507

Mistä sain: Kustantajalta

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarit ovat olleet hyvin tapetilla, kiitos Gummeruksen markkinoinnin. Viime vuonna osallistuin bloggareiden Grebe-haasteeseen, ja sen kunniaksi sain hänen uutuusteoksensa Lemmikki kirjailijan itse signeeraamana. Lämmin kiitos muistamisesta, vaikka minulla olikin muiden kiireiden vuoksi haasteita hakea tätä kirjajärkälettä postista.

Onneksi hain, sillä kirja ei voisi olla ajankohtaisempi. Ruotsin vaaleja seurasimme viime viikolla, eikä Ruotsidemokraattien menestys tullut kenellekään yllätyksenä. Greben teoksessa tämä mielenmaisema tulee oivasti esille, vaikka itse puolueen nimeä ei mainitakaan. Grebe kuljettaa lukijansa tyypillisimmälle mahdolliselle oikeistopopulismin kannatusalueelle, Södermanlandin maakuntaan, jossa sijaitsee fiktionaalinen Ormbergin rautaruukkikylä.

Ormbergissä on joskus ollut töitä kaikille, mutta kylä on autioitunut 1990-luvulta saakka. Siellä asuu vain eläkeläisiä, syrjäytyneitä, saksalaisia elämäntapaintiaaneja ja yksi hevosfarmariperhe Tukholmasta. Siellä on jo ollut pakolaisten vastaanottokeskus 1990-luvulla, joka otetaan uudelleen käyttöön syksyllä 2015. Ilmapiiri suhteessa uusiin arabitulokkaisiin on kireähkö, eikä kukaan usko heistä olevan kuollutta kylää elvyttämään. Jotkut kylän joutomiehistä lietsovat jihadismin pelkoa, mutta suurimmalle osalle heistä jihadismi on liian vaikea sana.

Kirjassa nuori poliisi Malin palaa kotikonnuilleen selvittämään vuonna 1993 tapahtunutta lapsenmurhaa. Hän on itse ollut ruumiin epäonnisena löytäjänä vuonna 2009, ollessaan teini ja puskajuopotellessaan kavereiden kanssa. Tutkinnat aloitetaan uudestaan, sillä rikos ei ole edelleenkään vanhentunut. Malin lähetetään tiiminsä kanssa paikan päälle ja he perustavat konttorin kylän rautille hylättyyn kauppaan. Se harmittaa teinejä, koska he menettävät yhden juopottelumestan.

Toisena pääkertojana on 15-vuotias poika Jake, jonka äiti on kuollut syöpään ja isä on työtön alkoholisti. Jake etsii itseään pukeutumalla äitinsä juhlamekkoihin ja varastamalla siskonsa meikkejä. Ormbergin todellisuudessa tämä on kuitenkin suicidaalista, sillä jo pienimmästä poikkeamasta saa homon leiman otsaansa. Ormberg kuuluu kiväärivyöhykkeelle, jolla perinteiset perhearvot ovat totisinta totta. Paikalliset naiset ottavat miehikseen vaikka kuntoutuvia pedofiilejä, jotta pystyisivät täyttämään ydinperheen normin. Transvestitismi tai transsukupuolisuus ovat käsittämättömiä ilmiöitä, eikä Jake voi tulla ulos kaapista kenellekään.

Kolmas, vähemmän äänessä oleva kertoja on Greben edellisestä teoksesta tuttu profiloija-Hanne, joka jo kuusikymppisenä kärsii alkavasta alzheimerista. Hanne on edelleen töissä, vaikka muistisairaus rajoittaa jo pahasti hänen arkeaan. Hän on juuri ollut lomalla unelmiensa Grönlannissa miesystävänsä kanssa, mutta ei muista paljoa tapahtumista matkan jälkeen. Ormbergissä tapahtuu romahdus hänen kunnossaan, ja myös hänen miesystävänsä Peter katoaa.

Eniten pidin Jaken hahmosta ja nuorisonäkökulmasta, joka limittyy myös Malinin oman kasvutarinan kanssa. Sateenkaariteema on osattu tässä ujuttaa juoneen ovelasti, niin, ettei siitä tule sormella osoittavaa tai eksoottista. Paljetteja rakastavia poikia kun on vähän kaikkialla, ja joillekin heistä se on yksi elämänvaihe.

Lemmikki on kerronnaltaan runsas, mutta teemaltaan hyvin koossa pysyvä, koukuttava dekkari. Luin tämän järkäleen miltei yhdessä illassa, sillä teksti pakotti niin tekemään. Maahanmuuttoteemasta en sinänsä oppinut mitään uutta, enkä syrjäkylistäkään, mutta rikosjuoni oli omaperäinen, eikä lainkaan ennalta-arvattava. Poliisi-Malinin oma mielenmaisema muuttuu tarinan aikana, hänellähän on alussa melko ”persuja” mielipiteitä, joita hän joutuu pitämään sisällään ammatillisista syistä. Tutkintatiimissä ei ole yksimielisyyttä monikulttuurisuuden ihanteista, ja omalla tavallaan Grebe kutsuu lukijoitaan ymmärtämään ormbergiläisiä.

Ormbergiläisyys on asenne, joka voi tarttua kenen tahansa meistä.

Lemmikki sai Ruotsin parhaan rikoskirjan palkinnon vuonna 2017, enkä ihmettele syitä. Pidin tästä enemmän kuin Tukholmaan sijoittuvasta esikoisesta Kun jää pettää alta, vaikka se oli trendikkäämpi ja liikkui tutummassa miljöössä. Arvostin myös sitä, että tässä vaihdettiin maisemaa ja osittain myös patteristoa. Jos Grebe kirjoittaa kirjasarjaa, ei hän ainakaan perusta sitä helppoon toistoon ja maneerien kierrätykseen. 

Dekkarina Lemmikki kuuluu yhteiskunnalliseen päähän, ja rikosten raakuuden suhteen se on keskikastia. Poliisin työtä ja tutkintaa teokseen mahtuu paljon, eli se on perinteisen poliisivetoinen. Raikasta ja ansiokasta on juuri tuo yhteiskunnallisuus, sillä siihen voivat tarttua monenlaiset lukijat, myös nuoret ja Ruotsia vähemmän tuntevat. Perusruotsalaisesta kulttuurista kirjassa on mukana lähes kaikki ”klassikot”, kuten joulun ajan sahramipullat, eikä tässä ole yhtään hipsteriyteen viittaavaa elementtiä.

IMG_1901

Kun rasismi taipuu viihteeksi

IMG_1907Kävin toissapäivänä rasismia vastustavassa mielenosoituksessa ja eilen luin loppuun amerikkalaisen viihdekirjan, jonka aiheena oli kielletty mustan ja valkoisen nuoren rakkaus 1930-luvulla. Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus, 2013, suom. Riie Heikkilä) on ollut iso hitti Yhdysvalloissa, mutta jäänyt täällä melko vähälle huomiolle.

Romaani on hyvin perinteinen rakkaustarina, jolla ilmeisesti on todellisuuspohjaa. Siinä yli 90-vuotias Isabelle matkustaa salaperäisiin hautajaisiin Ohion Cincinnatiin yhdessä ”adoptoidun” ystävä-tyttärensä Dorrien kanssa. Alun perin Dorrie on ollut Isabellen kampaaja, mutta vanhan rouvan voimien vähetessä suhde on muuttunut ystävyydeksi. Dorrie itse on kolmen teinin yksinhuoltaja, joka pelkää mummoksi tuloa 36-vuotiaana.

Kirjassa tehdään matkaa hitaasti monessa osavaltiossa pysähtyen, ja kaikkialla Dorrieta epäillään valkoisen mummon ryöstämisestä. Palvelu hotelleissa ja ravintoloissa on legendaarisen huonoa, kun asiakkaina ovat kaksi eri väristä ja -ikäistä ystävää. Dorrie ei ilmeisesti ole myöskään koskaan yöpynyt samassa huoneessa valkoisen ihmisen kanssa aiemmin. Tämä kertoo jo syvään juurtuneesta rotuerottelusta, tai sen henkisestä perinnöstä maassa, joka kuvittelee olevansa demokraattinen. Road tripinä teos on siis silmiä avaava, ja kertoo myös paljon tienvarsien ”kurjien kuppiloiden” tasosta.

Minusta tässä kirjassa oli juonen suhteen ainesta, eli juonellisesti se oli paljon uskottavampi kuin vaikka viimeksi lukemani brittikirja Tulilapsi. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämissä on ollut tavallisia murheita. Romaanissa liikutaan Teksasin, Kentuckyn ja Ohion vähemmän hohdokkailla paikkakunnilla. Isabelle tulee alun perin hyväosaisesta lääkäriperheestä, mutta hylkää sen ideologisista syistä. Isabellen vanhemmat ovat aikansa lapsia, rotuerotteluun kasvatettuja ja sen arvomaailmassa rypeviä.

Kirjassa on kuitenkin paljon tiivistämisen varaa, ja joku sen rakenteessa tökkii. En tässäkään heti arvannut loppuratkaisua, mutta viimeisen kolmanneksen aikana se kävi ilmeiseksi. Luin kirjaa paikoitellen kursorisesti, eikä varsinkaan Dorrien somekäyttäytyminen kiinnostanut paljoakaan. Kiblerin ”pointtina” kahden aikatason kuljettamisessa on kai osoittaa varsinkin nuorille lukijoille 1930-luvun ja 2010-luvun nuorten ongelmien samankaltaisuus, mutta tämä oli tehty liian pedagogiseen tyyliin.

Minusta se, että tällaisia rotu-, kulttuuri-, tai poliittisia rajoja rikkovia viihteellisiä rakkaustarinoita kirjoitetaan, ei ole ongelma. Rasismia vastaan voidaan taistella myös kevyemmän viihteen keinoin, koska kaikki eivät ole kykeneviä ymmärtämään Toni Morrisonin syvää symboliikkaa. Ongelmana tässä kyseisessä romaanissa oli se, että siinä varsinkin musta rakastettu Robert nostettiin lähes ylimaallisen sankarin asemaan. Ja tämän kautta rakkaustarina vesittyi henkilöpalvonnaksi. Jopa Titanicin sankari Jack on nyansoidumpi hahmo kuin moitteeton ja nuhteeton Robert Prewitt.

Suomen historiassa vastaavaa draamaa on tuottanut saksalaisten sotalasten kohtalo, ja samantyyppisiä juonellisia ratkaisuja löytyy myös heistä kertovissa romaaneissa. Myös valkoinen on osannut sortaa valkoista, ja kiinnostavaa on, kuinka näiden löytölasten tarinoissa usein hoivaavaksi osapuoleksi jää se köyhempi osapuoli. Tai jos rikkaampi ottaa ei-toivotun rakkauden hedelmän hoidettavakseen, tuosta lapsesta halutaan häivyttää ”väärän” vanhempansa tausta.

Tätä kirjaa lukiessani koin, että kuuluin väärään ikäryhmään – että teos on todella suunnattu lukioikäisille, niin paljon siinä selitetään rotuerottelun historiaa. Hassua, että nämä young adult-vibat tulivat teoksesta, jonka toinen kertoja on yli 90-vuotias. Tarinana ystävyydestä teos varmaan tavoittaa kaikenikäisiä lukijoita, mutta rakkaustarinan kohdeyleisönä toimisi parhaiten ne, jotka vasta haaveilevat ensi rakkaudesta.

 

Kornin kielen elvytystalkoot

IMG_1906Vaikea kirjapuutostauti sai minut lataamaan brittiläisen S.K. Tremaynen (pseudonymi) toisen psykologisen trillerin, vaikka ensimmäinen, Jääkaksoset, ei selvästikään ollut minun kirjani. Toinen teos, Tulilapsi (Otava 2017, suom. Jaana Iso-Markku), jatkaa lapsiteemaa, ja haasteellinen vanhemmuus on siinäkin työn alla.

Teoksen asetelma on joskeenkin korni, ja kun siinä vielä muistellaan kornin kieltä (en edes tiennyt, että Cornwallissa puhutaan omaa kieltä), voitaisiin puhua tuplakorniudesta. Päähenkilö Rachel on kolmikymppinen sinkkunainen, joka tapaa itseään vanhemman leskimiehen Davidin ja menee tämän kanssa naimisiin pari kuukautta ensi treffien jälkeen. Ja kukapa ei menisi, jos kosija on menestyvä liikejuristi ja omistaa valtavan kartanon sukusijoillaan Cornwallissa?

Miehensä varallisuuden turvin valokuvaaja-Rachel voi lopettaa hanttihommat Lontoossa ja omistautua kartanon pidolle ja lapsipuolensa Jamien hoitamiseen. Jamie on kahdeksanvuotias, käy elitististä yksityiskoulua ja suree syvästi ranskalaisen äitinsä poismenoa. Uuden äitipuolen asema perheessä ei ole helppo, mutta hän uskoo selviävänsä tehtävästä.

Kirjassa kerrotaan paljon Cornwallin historiasta, varsinkin kaivostyöläisten vaikeasta asemasta, ja Davidin suvusta heidän riistäjinään. Läheiset kaivoksen rauniot kuuluvat UNESCO:n maailmanperintökohteisiin, mutta niiden synkkä historia kietoutuu myös Nina-äidin kohtaloon. Jamie näkee näkyjä ja turvautuu maagiseen ajatteluun vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeenkin. Hän saa myös Rachelin pohtimaan kysymystä, onko Nina sittenkään kuollut. Rachelin pakkomielle talon entisen emännän kohtalosta syvenee, ja pian hän huomaa olevansa ansassa.

En tällä kertaa kurkkinut juonta etukäteen, mihin joskus sorrun, kun romaanin juoni on harvinaisen saippuaoopperamainen. Ja tällä kertaa en osannut loppuratkaisua arvata, mutta melodramatiikka oli tässä joulun odotuksessa uuvuttavaa. Sen sijaan kirjan kulttuurihistoriallinen anti oli runsasta, ja jäin miettimään, kuinka kiinnostavan teoksen olisi saanut aikaan pelkästä valokuvaajasta, joka haluaa selvittää jonkun lapsityövoimaan sidotun kivenkerääjätytön kohtalon. S.K. Tremayne myy, koska ihmiset haluavat lukea satumaisen rikkaista ihmisistä, ja tirkistellä myös rikkaita miehiä napanneiden ”slummihuorien” nuhjuisiin menneisyyksiin, mutta minkäänlaista yhteiskunnallista analyysia luokkasuhteista tämä teos ei tarjonnut.

Varsinkin Rachelin menneisyyden takaumat tarjosivat pelkkää sosiaalipornoa, jota ei olisi voinut julkaista sellaisenaan, ellei sitä olisi tungettu tähän unelmahöttöformaattiin.

Luen näitä bestsellereitä siksi, että minua kiinnostaa se, mikä suurten kustantamoiden mukaan miellyttää keskivertolukijaa. Tämä ei ollut otoksestani huonoimmasta päästä, mutta parisuhteen, avioliiton, perhe-elämän ja seksin kuvauksena harvinaisen kökkö. Maisemien, historian, arkkitehtuurin ja jopa muodin kuvauksena aivan jees. Positiivista kirjassa olivat siis kunnolliset kulissit. Pääsin käymään Cornwallin maaseudulla kohtuuhyvän oppaan seurassa, jonka osaaminen on selvästi enemmän paikkojen kuin ihmismielen kuvauksessa.

 

Mustien joutsenten vanavedessä

IMG_1905Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Karisto, 2018) on minulla jo toistamiseen työn alla tänä syksynä, kun yritän saada omaa matkustamisen filosofiaani pakettiin.

Tunnen Rannelan parhaiten romaanista Punaisten kyynelten talo, joka todella teki vaikutuksen aikanaan. Oli häikäisevää huomata, kuinka kolmikymppinen suomalainen kirjailija pystyi menemään niin syvälle Kambodzan kulttuuriin ja historiaan. Jo tämän kirjan perusteella tiesin, että kyseessä oli kirjailija, joka ammetaa tärkeimmät aineksensa matkoiltaan.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on kepeä teos, joka kertoo matkojen ohella kirjailijan arjesta ulkomailla, varsinkin Britanniassa ja Saksassa, jossa Rannela on asunut miehensä töiden vuoksi. Kirjailijatyyppinä hän on virkamiesmäinen, eli rutiineihin nojaava, ja matkustajatyyppinä turvallisuushakuinen. Olikin kiinnostavaa lukea tämä teos ja Nina Rousun täysin vastakkaisella temperamentilla varustettu kohellusteos peräkkäin, koska niissä oli yhteistä vain pitkä litania maita.

Kesyt kaipaavat on oivallinen inspiraatioteos kaikille, jotka haaveilevat uusista matkoista, sillä se pursuaa hyviä kahvila-, leffa-, ja lukemistovinkkejä. Kappaleet ovat lyhyitä ja yli puolet niistä on editoitu aiemmista sanomalehtikolumneista. Maisemat, luonto, eläimet ja matkamuistot saavat siinä suuremman roolin kuin kiinnostavat paikalliset ihmiset ja ulkoinen tapahtuminen. Rannela on introvertti matkailija, joka ei päädy baarireissuiltaan ”natiivien” kanssa yllätysjatkoille. Olennaisempaa kuin paikallisiin tutustuminen hänellä on suomalaiset matkakumppanit, aviomies ja läheiset ystävät.

Aasian reissuista olisin voinut lukea enemmänkin, mutta Rannela ammattilaisena saa yllättävän paljon irti niinkin arkisista kaupungeista kuin Hannover tai Haapsalu. Ehdoton suosikkikohteeni, jossa en ole käynyt, mutta joka alkoi kiinnostaa Rannelan matkassa, oli Singapore. Viron kohdalla kerronnassa tuli lähes ainoa poikkeus kiinnostuksessa paikallisiin informantteihin ja mikrohistoriaan. Oli myös lohdullista huomata, että hänen suuri haaveensa Uusi-Seelanti osoittautui monella tapaa pettymykseksi – vaikka siellä pystyi seuraamaan mustia joutsenia ja muita lintumaailman erikoisuuksia, eivät maan ihmiset ainakaan hurmanneet seuruetta.

Yli puolet teoksen luvuista on aiemmin julkaistuja kolumneja maakunnan lehdissä, mutta onneksi Rannela on toimittanut niitä hieman yhtenäisempään formaattiin. Kokonaisuus on eheä ja elegantti, mutta jäin kaipaamaan särmää ja säröjä. Sain kirjasta enemmän matkustusinspiraation tasolla kuin kaunokirjallisena teoksena, mutta koska olen saanut Rannelan varsinaisista romaaneista paljon juuri kaunokirjallisesti, eivät tämän teoksen kepeys ja tietty pinnallisuus haitanneet. Jos kirjailija varsinaisessa tuotannossaan keskittyy enimmäkseen kansanmurhiin, niitä toteuttaneiden perhe-elämään, vakaviin mielenterveysongelmiin ja muuhun hardcore-osastoon, on mukavaa lukea häneltä myös jotain arkisempaa.