Universumin kuumin yksinhuoltaja

IMG_1537Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava, 2017) on kolmas osa itähelsinkiläisten Pasasten pojista kertovaa sarjaa, joka kaihtaa kaikkia genremäärittelyjä. Ehkä kirjat edustavat viihdekirjallisuutta, mutta kovin syvällistä sellaista. Niissä eletään arkisinta arkea, eritteineen ja huonoine vitseineen, niissä sahataan räntäsateessa Alepan, päiväkodin tai iltapäiväkerhon ja kodin väliä, ja silti niissä on silkkaa magiaa.

Olen kerrankin lukenut tämän sarjan teokset oikeassa järjestyksessä, mutta ne toimivat hyvin myös itsenäisinä. Kolmannessa osassa Paavo menee kouluun, ja ylihuolehtiva Antti on pulassa poikansa hitaan koululaiseksi sosialisaation kanssa. Vaikka lehtitalon pomo Pirjo yrittää rauhoitella Anttia kertomalla, että ”kyllä näistä on aina selvitty”, Antin työteho laskee syksyn aikana minimaaliseksi. Paavolle sattuu ja tapahtuu enemmän kuin tavislapselle vuosikymmenessä, eikä hän yksinkertaisesti opi kellonaikoja. Joulua kohti Antin alakulo äityy masennukseksi, josta hän ei enää selviä omin voimin.

Antin turvaverkko on poikkeuksellisen toimiva, mutta kukaan ei ole pelastamassa Paavoa iltapäivisin. Omapäinen poika ei sopeudu ip-kerhon sääntöviidakkoon, vaan haluaisi olla kotona yksin. Tätäkin kokeillaan, mutta ovella käy pelottavia hahmoja, kuten jehovia ja aggressiivisia narkkareita. Isä kirjoittaa pojalleen oveen listaa henkilöistä, joille ovi pitää avata. Lista kasvaa syksyn aikana, ja lopulta pojan turvaksi otetaan Pipo-koira.

Kirjan yllättävin teema liittyy kehitysvammaisten seksuaalisuuteen ja lisääntymisoikeuteen. Antin pikkuveli Janne yllättää perheensä vauvauutisella, ja ottaa samalla hatkat asuntolastaan loukkaantuneena sen henkilökunnalle. Aihetta käsitellään monelta kantilta rehellisesti ja ilman illuusioita. Tässä oli vahvaa kannanottoa vammaisten itsemääräämisoikeuden puolesta unohtamatta myös kysymystä vastuusta. Nuori perhe päätyy asumaan Jannen isän ja äitipuolen luo, joka sattuu olemaan eläkkeellä oleva kätilö. Koin tämän juonenkäänteen niin kiinnostavaksi, että lukisin mielelläni seuraavaksi kokonaisen romaanin kehitysvammaisten vauva-arjesta. (En muista, olisinko koskaan lukenut romaania, jossa päähenkilöt ovat kehitysvammaisia.)

Toinen lempihahmoni kirjassa on tietysti Pihla-Puolukka, jonka klaanin vaihtoehtoista elämäntapaa ironisoidaan lempeästi. Pihla-Puolukan kaltaisiin ihmisiin olen itsekin törmännyt elämässäni usein, tosin en yhtä varakkaisiin. Pihla-Puolukan itseriittoiset universumhöpinät rasittavat muita vanhempia, mutta hänessä on myös aitoa yhteisöllisyyttä ja maailmanparantamishalua. Paavo menee paljon mieluummin Pihla-Puolukan Ganesha-kerhoon kuin kunnalliseen ip-kerhoon, jossa kaikki on kiellettyä.

Kielen tasolla teoksen pelastaa arkisesta puurolimasta runsas, innovatiivinen dialogi. Varsinkin Antin työpaikan aamukevennykset olivat huikeita. Myös Antin juttukeikat esimerkiksi kalmasiivoojien toimenkuvasta avasivat tavallista lähiöarkea sopivan puistattavalla tavalla.

Itse olen elänyt yksinhuoltajana melkein kaikki kirjasarjassa kuvattavat käänteet, joten samastumispinta on suurin mahdollinen. Teoksessa myös pohditaan yksinhuoltajuuden sukupuolittumista, ja miesten saamaa erityiskohtelua arjen sankareina. Antilla kyllä selvästi on jäljellä ripaus ”erityisyyssyndroomaa”, vaikka hän onkin joka suhteessa kelpo ja kunnollinen vanhempi. Hänellä nyt kuitenkin on ”vain” yksi lapsi ja pysyvä työpaikka. Monissa kahdenkin vanhemman perheissä arjen haasteet ovat paljon suurempia. Hietamies ei selvästikään halua kirjoittaa perheistä, joiden ongelmat ovat periytyviä sukupolvesta toiseen, kouluttamattomuudesta ja toivottomuudesta. Ehkä tämä ongelmien käsittelyn taso on riittävä, sillä ainakaan tässä ei sorruta sosiaalipornoon.

Kun nyt blogini slogankin on ”kohtaamisia ja eskapismia”, olen usein jäänyt miettimään todellisuuspaon tarvettani, ja fiktion roolia sen kätilönä. Miksi ihmeessä nautin kirjasta, jossa ei ole mitään irtiottoa oman elämäni käsikirjoituksesta?

Hammaskeijun lukeminenkin voi olla todellisuuspakoa jollekin lapsettomalle tai maalla asuvalle ydinperheen perustajalle, mutta itse peilasin sen kautta omia reaalimaailman kohtaamisiani. Hietamiehen kirjallinen magia piilee siinä, että hänen tekstinsä tuntuu avoimelta monenlaisille yleisöille.

Erityisen lämpimästi suosittelen kirjasarjaa sellaisille kulttuurisnobeille, jotka karttavat kaikkea arkista, viihteellistä ja realistista. Tämä teos saattaa oikeasti haastaa kaikkia meitä näkemään jotain hyvää (ja mahdollisesti myös uusia ulottuvuuksia) HK:n sinisessä leivän päällä, yhtä lailla kuin spelttinäkkärissä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 47: ”Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit”. Ainakin olisin laittanut sen kohtiin 13: ”Kirja kertoo sinusta” ja 20: ”Kirjassa on vakavasti sairas/ vammainen henkilö.” Teoksesta on moneksi, eli toimii varmana tärppinä haastetta suorittaville.

 

 

Käpykylän pakolaisten hiljainen piina

IMG_1534Tampereelle sijoittuvia dekkareita, siis muitakin kuin Seppo Jokisen, on tullut viime aikoina löydettyä. Tavallisia ja erikoisempia. Viimeksi löysin Virpi Aaltosen humoristisen Nekalan (2016), ja nyt mukaani tarttui Ata Hautamäen Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti, 2013). Tällaiset kaupunginosiin keskittyvät dekkarit ovat siksikin tiheätunnelmaisia, että varsinkin niissä asuvat tai joskus asuneet voivat hyvin nähdä kaiken sielunsa silmin ja kääntää jokaisen kiven.

Itse en ole asunut Rauhaniemessä enkä sen viereisessä Käpylässä, mutta alue on minulle tuttu, kuten varmasti valtaosalle tamperelaisista. Ata Hautamäki on aikanaan opiskellut Tampereella, ja kuvaakin varmaan omia opiskeluaikojaan terävästi. Romaani sijoittuu vuoteen 1968, jolloin Tampereellekin odotettiin suuria opiskelijamellakoita suuren maailman tyyliin. Suuri osa sen henkilöhahmoista on opiskelijoita, ja Rauhaniemen rantabileiden lisäksi vainajan lähipiiriä etsitään opiskelija-asuntola Domuksesta.

Hautaniemen kieli on tarkkaa ja dynaamista, lauseet lyhyitä. Turhasta maisemamaalauksesta tai nostalgisoinnista häntä ei voi ainakaan syyttää. Historiallisia faktoja ja yksityiskohtia teksti pursuaa, ja uskoisin kirjailijan taustatöiden olleen varsin perusteelliset. 60-luvun ajankuvaan liittyi joitain detaljeja, jotka minun oli googlattava – yleensä pidän tätä laadun merkkinä, sillä romaanit, jotka eivät jätä pähkinöitä purtavaksi, ovat vain ohimenevää viihdettä. Jäin ihailemaan kirjailijan kielenkäyttöä ja hieman lakonista, toteavaa tyyliä.

Käpylän puualueen ”pakolaiset” Valma ja Kari Väänänen lienevät tuttuja aiemmista Helsingin Käpylään sijoittuvista dekkareista, joita en ole lukenut. Karin joutuminen keskelle henkirikosta tuntui todelliselta kohtalon oikulta, olihan hän halunnut tietoisesti jättää poliisinuransa ja aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hänen taiteilijavaimonsa Valma se erikoinen tapaus olikin, ja herätti minussa suurta kiinnostusta aiempiin sarjan jaksoihin.

Romaanissa käsiteltävä nuoren naisen murha oli sopivan kompleksinen, muttei kuitenkaan raaka. Teos sijoittuu jännitysasteikolla leppoisampaan päähän, kun taas kulttuurisesti ja historiallisesti kirja saattaa inspiroida myös sellaisia lukijoita, jotka eivät lue paljoa dekkareita.

Itseäni romaanissa kiinnosti eniten Tampereen sosiaalihistoria, esimerkiksi lastensuojelu, jota sivuttiin sekä pienten lasten heitteillejätön että ”pahatapaisten” ongelmanuorten näkökulmasta. Olen itsekin pohtinut, mikä on saanut Tampereen päättäjät sijoittamaan laitoksiaan hulppeisiin maisemiin. Tässä esiintynyt poikien kasvatuslaitos toimii nykyään huumeriippuvaisten vanhempien tukikeskuksena. Teos sivusi paljon paikkoja ja instituutioita, joihin olen viime aikoina tutustunut sosionomin opinnoissa. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hautaniemi on tehnyt elämäntyönsä sosiaalityöntekijänä.

Hautaniemi vaikuttaa tuotteliaalta kirjailijalta, jolta haluaisin lukea seuraavaksi niitä muita teoksia kuin dekkareita. Esimerkiksi Talo Teiskossa (2011) voisi stimuloida minua tässä maalaisromanttisessa vaiheessani.

Kurkien maagisesta uskollisuudesta

Kun sain käsiini Seita Vuorelan viimeiseksi jääneen nuortenromaani Lumen (WSOY, 2016), tiesin jo etukäteen sen saavan minut itkemään. Pala oli kurkussa jo kannen kauneuden vuoksi ja ystävyyden. En tiedä mitään koskettavampaa kuin sen, että hyvä ystävä ja kollega (tässä tapauksessa Vilja-Tuulia Huotarinen) viimeistelee kuolleen kirjailijan käsikirjoituksen.

Vuorelalta en ole lukenut mitään aiemmin, eikä minulla ollut mitään ennakkokäsitystä teoksesta. Yksi kaikkien aikojen lempiromaanejani, Orhan Pamukin Lumi , oli mielessäni, ja tässä matkustetaan sen miljöön naapurimaahan, Iraniin, jossa lumi on myös jokavuotinen ihme. Mitään Pamuk-kopiointia en kuitenkaan kirjasta havainnut, vaan tarina pohjautuu enemmän H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadun tulkinnalle.

Sadut ja maaginen realismi ovat selkeästi Vuorelan ydinosaamisaluetta. Teoksessa on elementtejä myös persialaisesta tarinankerronnasta, ja kielen tasolla minusta välillä tuntui, että luin farsia, niin syvälle kirjailija on tässä mennyt iranilaiseen kulttuuriin ja tapaan kommunikoida. Teos ei ole helppoa luettavaa aikuisellekaan, vaan lukija saa pinnistellä eri tasojen välillä. Kahden päähenkilön, vasta maahan muuttaneen Atishan ja tämän jääkiekkoilijaserkku Siamakin äänet polveilevat, ja heidän välillään on erikoinen jännite. Vasta kertomuksen aikana he saavat tietää olevansa serkuksia, vaikka Siamak on pelännyt vanhempien tuoneen hänelle ”oikeanlaisen” morsiamen kotimaasta.

Olin täpinöissäni löytäessäni nuorten kirjan, jossa oli näin iso annos poliittista historiaa! Itse olin jo teoksen päähenkilöiden ikäisenä todella kiinnostunut esimerkiksi Iranin vallankumouksesta, ja mietin, kuinka maailmaani olisi rokannut tällainen kirja. Nuorena tyttönä olisin ehkä hieman skipannut satuosuuksia, ja niin tein nytkin, lähinnä siksi, että Lumikuningattaren saaga ei ole minulle tuttu, ja minun olisi pitänyt ensin lukea se ymmärtääkseni Vuorelan tulkinnan siitä. Persialaisia saagoja on tullut luettua enemmän kuin Andersenia, joten teoksen lintu-ulottuvuus miellytti minua erityisesti.

Itähelsinkiläisyys esiintyy tässä itseironisina läppinä. Siamakille Exit Paradise on kuitenkin paras paikka kasvaa mieheksi, sillä hän palvoo kovuutta ja myyttisiä sankarikultteja. Kotibileet ovat näillä hoodeilla aina legendaarisia, mutta rikkaan Nooran omakotitalossa tilanne riistäytyy täysin käsistä. Kirjassa käsitellään melko rankkoja aiheita kuten kaveripiirissä tapahtunutta raiskausta, joten suosittelisin tätä hieman varttuneemmille nuorille, en ainakaan alakouluikäisille.

Maahanmuuttoteemaa käsitellään uskottavan rehellisesti, sortumatta kuitenkaan tyypillisiin kliseisiin. Atisha ei saavu Teheranista pakoon kunniamurhan pelkoa, vaan jouduttuaan vankilaan blogin pitämisestä. Siamakin vanhemmat ovat harvinaisen huonosti integroituneita, enkä saanut kuvaa heidän toimeentulostaan. Perheen sisällä islam on suuri uhka, isä ilmeisesti on hylännyt uskonsa kokonaan, mutta äitiä on nähty paikallisen ostarin moskeijan nurkilla muiden perheenjäsenten häpeäksi. Huivin käyttöä perheen naiset eivät harrasta, mutta eivät kehtaa kieltää sitä Atishalta, jonka identiteettiin se kuuluu olennaisena osana.

Maaginen realismi kasvaa romaanissa loppua kohti erikoiseksi rajanylityssaagaksi. Venäjän rajan lähellä Suomen puolella asuvat hahmot Vasilisa ja tämän juoppo isä Igor kiehtoivat minua satuhahmoina enemmän kuin Lumikuningatar. Myös ajatus, että kielitaidoton maahanmuuttajatyttö kävelisi tai liftaisi Venäjän läpi takaisin kohti kotia kuulosti uskomattomalta, ja tällaiseen imaginääriseen reissuun teoksen ilmapiiri onkin juuri sopiva.

Lumi on (ainakin oman otokseni pohjalta) varsin epätyypillinen nuortenkirja, jossa käsitellään kyllä harrastuksia, bileitä, seurustelemista ja muotia, mutta päädytään varsin järeisiin teemoihin, kuten muistiin, identiteettiin ja suruun. En mitenkään haluaisi kategorisoida tätä millekään ikäryhmälle siitä 13-15-vuoden alaikärajasta lähtien. Aikuinen lukija saa kirjasta varmasti aivan yhtä paljon irti kuin nuori, ja varsinkin tämän päivän poliittisessa ilmapiirissä kirja voisi toimia täsmäaseena tynnyrissä kasvattamista vastaan.

Teoksessa verrataan koskettavalla tavalla Kaspianmeren rannoilla talvehtivia kurkia joutseniin. Kurjet ovat paikkauskollisia, kun taas joutsenet parisuhdeuskollisia. Itkin vuolaasti varsinkin epilogissa, jossa toivo nuorten kotiinpaluusta jonain päivänä nousi isoäidin kirjeen kautta. Olipa harvinaisen puhdistava lukukokemus tämä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 21: Sankaritarina.  Haaste alkaa osaltani olla loppumetreillä, mutta sen loppuun saattamisessa ei ole vieläkäään kiirettä.

Maalaisromantiikan ytimessä

Kun ensin antaa maalaisromantiikalle pikkusormen, se kohta vie koko käden.

Anneli Kivelän Katajamäki-sarjan suosiota olen havainnoinut kirjastoissa, tätä sarjaa suorastaan tungetaan eteeni. Sarjaa on julkaistu kymmenessä vuodessa jo kaksitoista osaa. Olen vuonna 2014 nähtävästi lukenut sen seitsemännen osan, ja ollut lukemaani tyytyväinen – genrerajauksen sisällä.

Sarjan ensimmäisessä osassa tamperelainen Minne, yli nelikymppinen yh-äiti ja työttömyysuhan alla sinnittelevä merkonomi, saa yllätysperinnön. Kummisetä Kauko on jättänyt tälle Pihlaja-nimisen maatalonsa syvässä Hämeessä, vaikka Minne ei ole kylillä käynyt sitten rippikoulukesän.

Minne ihastuu taloon, ja kahdeksanvuotias Joona-poika innostuu maallemuuton ajatuksesta aluksi enemmän kuin äitinsä. Päätös muutosta kypsyy suht nopeasti, kun kaksikko tutustuu supersosiaalisiin kyläläisiin kyläkaupan uutistoimiston välityksellä. Koulukin sinnittelee edelleen, vaikka lakkaamisuhka on jatkuvasti tapetilla.

Minnellä on kesän ja syksyn aikana kolme kosijaa, koulun johtajaopettaja Henri, naapurin isäntä Arto ja ex-mies Markus, jotka kaikki ovat huikean komeita könsikkäitä. Etätöitä tehdään parhaan ystävän käännöstoimistoon, ja kahvitellaan kylän naisten luona. Maamiesseuran talolla olisi toimintaa tarjolla enemmän kuin mitä seurustelupulmilta ehtii.

Pidin kirjasta samalla tavalla kuin pidän sisustuslehdistä ja lifestyle-teeveeohjelmista. Miljöön kuvaus oli herkullista ja paikallista historiaakin tarjotaan ainakin ripauksen verran. Pidän gobeliineista, käkikelloista ja amerikankirstuista, ja minusta on haukska välillä kokeilla perinneruokia. Mutta ongelmana on ”postikorttimaisema”, termi, johon kirjassa törmää vähän väliä. Miljöön idyllisyys on aukotonta, ja henkilöhahmot ovat yksinkertaisesti liian kilttejä ja pliisuja kertoakseen kaunokirjallisen tarinan.

Romanttisen fiktion ”kaavassa” on olennaista rakentaa päähenkilö, johon mahdollisimman moni lukija voi helposti samastua. Näin ollen hän suurella todennäköisyydellä ei ole kaunein, menestynein eikä itsevarmin, vaan arkinen tuhkimo, jonka kuoren alta paljastuu hyvyyttä ja ainutlaatuisuutta. Romaanin Minnessä kiinnostavaa on erikoinen nimi ja kyky satunnaisesti nauttia omasta seurastaan.

Onneksi tässä jopa vedetään kalsarikännejä ja podetaan krapulaa. Keski-ikäisten juhlinnan kuvaukset olivat ehkä itselleni kirjan ainoa ”suola”.

Jäinkin miettimään, kuinka kiinnostavaksi teos olisi voinut kasvaa, jos kukaan päähenkilöistä ei olisi ollut kaunis eikä komea, jos mustasukkaisuusdraamat olisivat päässeet kunnolla valloilleen, ja erinäiset mielenterveyden häiriöt olisivat tuoneet jännitystä syysiltoihin.  Tässä teoksessa kyllä touhuttiin hirveästi, mutta tapahtuminen oli pinnallista ja ulkoista. Ainoat jännitteet ihmisten välillä olivat seksuaalisia tai romanttisia. Lapsetkin käyttäytyivät koko ajan mallikelpoisesti.

Ymmärrän hyvin, miksi sarja on suosittu: se varmasti ilahduttaa varsinkin niitä, joilla ei ole maaseutuidylliä, jonne paeta. Enemmän huolestuttaisi, jos joku alkaisi etsiä itselleen maaseutukotia tämän kuvauksen perusteella. Sellainen ei toki ole kirjailijan vastuulla, sillä fiktion luojalla ei ole mitään velvoitetta kuvata todenmukaisesti minkään yhteisön elämää.

Katajamäki on helpoin mahdollinen pakopaikka, jos ei aseta lukemalleen kirjallisuudelle kielellisiä tai tyylillisiä vaatimuksia. Katajamäessä asuu mukavia ihmisiä, jotka eivät stressaa samalla tavalla kuin reaalimaailman ihmiset. He jäävät kuitenkin hyvänpäivän tutuiksi, joiden kuulumisia ei välttämättä muista kysellä.

Koska olen jo lukenut sarjasta kaksi osaa, en reittaisi tätä huonoksi viihdekirjallisuudeksi. Huonoa viihdekirjallisuutta on mielestäni sellainen, jossa hahmot ovat täysin urbaanin kulutuskulttuurin kyllästämiä, ja jossa erilaiset tavaramerkit saavat suuremman roolin kuin ihmiset. Huonossa viihdekirjallisuudessa on myös kaikilla julmettu kiire. Siinä ei myöskään ole yhteiskuntaa, ei ihmisen mahdollisuuksien edistäjänä tai torpedoijana, eikä historiaa tuomassa juuria. Tässä tultiin toimeen vähällä rahalla, oltiin aika lailla yhteiskunnan armoilla (mitä tulee kunnallispoliittisiin leikkauksiin) ja kiinnostuttiin omasta historiasta. Tiedän myös, että tulevissa osissa käsitellään moninaisten vähemmistöjen asemaa, eli maailma tulee Katajamäelle kylään.

Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

To the memory of Louisiana Fried Chicken

Time to make some changes to the language policy of this blog. I don’t have patience to manage two separate literature blogs, one in Finnish, one in English, but from now on I will be posting in English about books that I have read in that tongue, esp. if they haven’t been translated in Finnish. By doing so, I feel I might actually connect with people with similar literary tastes.

I ’ve been lately worried about how quickly, due to economic recession and the changing political climate, Finland has turned inwards. It shows particularly in people’s reading habits and our access to world literature. We used to have better stacked bookstores some ten-twenty years ago; now of course those who read in English order their books from online vendors. But it saddens me that when one walks into an average bookstore, not much else is found in English than Jojo Moyes or Marian Keyes (not to undermine chicklit, of course).

I should hoist a flag every time I run across a novel in English, which is not a global bestseller. Really. Let alone novels in other languages. But also as a reader I have a responsibility to do something about it. Be more active. Make more noise.

Ernest J. Gaines (b. 1933) is an Afro-American author from Louisiana, who has spent his career around universities, residencies and creative writing programs. Many of his novels have been filmed, and his most known novel must be A Lesson Before Dying (Vintage, 1993). A lot of his writing is set on historical Louisiana, and he has also returned to live at his roots after retirement.

A Lesson Before Dying depicts the encounter of two young Black men, a schoolteacher and a prisoner waiting for electrocution, in late 1940s. Jefferson has been convicted of killing the owner of a local liquor store, though he does not remember the event, and with great likeliness has only been at the wrong place at a wrong time. Grant has been his teacher some years ago, and is persuaded to meet the young man in order to bring him back to humanity and his senses before the execution  day.

The main theme is heavy, and the novel could have easily become a grim socio-political pamphlet on ethnic profiling, but Gaines chooses another, more communal approach. Anger and frustration are underlying emotions when the two men meet, sharing Aunt Emma’s fried chicken served with yam. It takes a long time for Jefferson to get over the humiliation of the courtroom sessions, where his intelligence was compared to that of a hog. The death sentence also affects the community, not only the nearest and dearest of the young man. People are slowly beginning to question the rights of the white folks to determine the conditions of black lives.

The narrative around education is as interesting as the main storyline. Grant has not returned home after university because of homesickness, but only to be close to the woman he loves. Vivian is also a teacher and a single mom still married to a runaway husband. The school Grant runs is situated in a church, and besides firewood, they also have a shortage of chalk. He has two young women, former students, working as assistant teachers, possibly without pay. Most of all he is frustrated to see the community repeating the pattern of self-hatred and marginalization, despite the efforts of formal education.

Food is abundant in all settings of the novel, and one of the key arenas of female power. Grant, who lives with Tante Lou, her grand-aunt who brought up her mother and himself, has to be careful about his eating outside. Tante Lou is deeply hurt is she hears that he has had dinner at Rainbow Club, the colored people’s drinking den in the nearby town. Gumbo becomes a reconciliatory meal between the main characters, eaten in the prison cell straight from the pot.

Besides being a story of an unlikely friendship between two men, and a love story, the novel is a commemoration of women’s lifelong friendship. The two childless aunts are the true stronghold of the community, those who take on their wayward relatives’ kids and try to bring them up as God-abiding citizens.

Overall, the description of both genders is balanced and emphatic. I couldn’t have guessed the gender of the author, if the book cover had not been shown. Literary machoisms are rare in the narrative. Apart from drinking and an interest in car models, the men don’t express their masculinity in stereotypical ways. Grant is even bold enough to discuss bedroom failures. He is not sure if the relationship will last if the couple continues living in the bush of Louisiana.

I didn’t know much about Cajun culture before reading the novel, but it seems to have interesting remnants of Frenchness. The ethnic and racial divions are deep also between the ”colored” people, not only between the whites and blacks, and the ”mulattoes'” prejudices seem more pronounced than the white community’s.

Although I had no trouble understanding the language of the novel (for instance the Black English portrayed here is quite academic), I could have benefitted from a short cultural foreword. The historical layers of the novel were so rich that a foreign reader automatically misses some of the nuances. Particularly the religious dimension was interesting, and Grant’s own position as an agnostic teacher in a deeply religious community seemed painful.

Thanks to my friend Päivi for carrying the novel from Toronto. It must be one of the most surprising texts I will come across this year, as I am now mainly staying here in the FinnLit ghetto. Monolingualism is very bad for the brain, and reading English language novels in translation feels like treachery, if one has once invested years to academic Eng.Lit. studies.

 

 

Kun ”Rajat kiinni” ei ollut fantasiaa

IMG_1516Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015) on aloitus Karelia Noir-sarjalle. Osia sarjaan on luvassa kolme, joista tämä ensimmäinen sijoittuu 1920-luvulle, toinen osa Veri ei vaikene (2016) 1930-luvulle ja kolmas, vielä julkaisematon osa käsittelee jatkosodan aikaisia operaatioita Karjalan kannaksella. Ehdin jo lukea kakkososan, joka oli varsin positiivinen kohtaaminen.

Eikä ykkösosakaan tuottanut pettymystä. Kirjassa vastavalmistuneet poliisit Eckhart ja Kähönen ovat molemmat käyneet hakemaan oppia ulkomailta, Eckhart Lontoon Scotland Yardista ja Kähönen Berliinistä. Eckhart on oppinut paljon vakoilusta, Kähönen taas systemaattisesta arkistoinnista ja innovatiivisista muistiinpanoista. Molemmat kannattavat sormenjälkitekniikkaa, jonka toteutus Suomessa on edelleen alkutekijöissään. Eckhart junailee kaverilleen työpaikan Viipurista, jossa voimia tarvitaan erityisesti kieltolain aiheuttaman viinatrokauksen hillitsemiseksi. Romaanin keskeinen jännite muodostuu näiden kaverusten välille, joiden motiivit ja tavat toimia usein asettuvat ristiriitaan toistensa kanssa. Toinen kannattaa laillisuutta ja maltillisuutta, toinen riskinottoa ja myös oikeuden ottoa omaan käteen tarpeen niin vaatiessa.

Porvali onnistuu erinomaisesti näyttämään ”kiellettyyn hedelmään” liittyvän kaksonaismoralismin ja ihmisen keskeliäisyyden salakauppaverkostojen punojana. Viipurin seudun alkoholismi on ollut aikanaan hurjaa, ja jättänyt jälkeen orpolapsien armeijan. Kiinnostavin juonenpätkä romaanissa liittyy Eckhartin hyväntekeväisyyteen, jonka hän rahoittaa kyseenalaisin keinoin, poliisin valtuuksia väärinkäyttäen. Hän onnistuu nostamaan ojan pohjalta monia katulapsia, mutta samalla ryvettyy ja alkoholisoituu itse.

Kirjassa myös hiihdetään vahingossa Kirjasalon kansantasavaltaan, valkoisten inkeriläisten viimeiseen kolonnaan, jonka kuvaus oli herkullista. Visiitti oli lyhyt, mutta dramaattinen – olisin voinut seikkailla tässä omituisessa valtiomuodostelmassa vaikka koko romaanin verran. ”Rajat kiinni” ei ole tuolloin ollut kansan aktiivinen toive, vaan vallankumouksesta johtuva pakkotilanne, joka on aiheuttanut paljon harmia ihmisten elinkeinoille ja sosiaalisille suhteille.

Teoksen naisnäkökulma on ohut, mutta lupaava. Eckhart esiintyy tahallaankin dekadenttina maailmanmiehenä, mutta on rakastunut Sonjaan, prostituoituun, joka käyttää kuppalääkettä. Sonjan toimijuutta teoksessa olisi voinut kasvattaa, sillä hänen hahmonsa oli erityisen kiehtova – subjektina, ei objektina. Kähösen sosiaaliset taidot ovat rajoittuneemmat, mutta hän onnistuu ainakin suutelemaan konttoristi-Annia. Annin toimijuus kasvaa huomattavasti teoksen toisessa osassa, kun taas tässä huomio keskittyy traagiseen ajelehtijaan.

Imatrankosken asema julkisesti tunnettuna itsemurhapaikkana nousee tässä monien  tapahtumien areenaksi. Orpopojat valjastetaan paljastamaan poliisille niiden junamatkustajien nimet, jotka ostavat Vuoksenniskalle vain menolipun. Näitä henkilöitä sitten yritettiin puhutella kohdeasemalla ja mahdollisesti ohjata papin puheille sielunhoitoon.

Kun nyt miettii tämän päivän psykiatrisen hoidon tilaa, niin tässä romaanin fiktiivisessä maailmassa ainakin akuutti kriisiapu on innovatiivisesti työn alla. Tuona maailman aikana varsinkin raskaana olevien naimattomien naisten itsemurha-alttius on ollut korkea. Teoksen tematiikka johti minua entistä enemmän puolustamaan ilmaista ehkäisyä alle 25-vuotiaille, sillä tänä päivänä eletään aikoja, joina kaikilla ei ole varaa edes kondomeihin tai e-pillereihin.

Edelleenkin nurisen dekkaritaiteen saralla siitä, että tässäkin kirjassa, kuten jatko-osassa, tapahtuu hirveä määrä rikoksia, jotka ratkaistaan ei niin jännittävästi, liian pinnallisella tasolla.  Olen lukenut molemmat osat ilolla niiden kulttuuris-historiallisen syvyyden ja päähenkilöhahmojen elävyyden vuoksi. Porvalilla varmasti riittäisi resursseja kirjoittaa myös ihan muuta fiktiota teemoista, jotka eivät ole tulleet hänelle sukuperintönä tai oman ammatin kautta.

Nurinasta huolimatta Karelia Noir sijoittuu kotimaisessa dekkarituotannossa lupaavimpiin tulokkaisiin siksi, että teosten siivellä lukija matkustaa kauas menneisiin paikkoihin, joita kukaan meistä ei voisi täydellisesti kuvitella siksi, että todisteaineisto on hataraa. Viipurin ja sen lähialueiden monikulttuurisessa, sallivassa maailmassa on kai aavistuksen verran helpompi hengittää kuin tässä nykyisessä maailmassamme, jossa tavallinen kirjablogisti osaa tehdä erinomaista hummusta, mutta on hampaaton kohdatessaan ”Rajat kiinni”-heimon edustajan.