Erotiikkaa kansallispuvuissa

Teos: Leonard Cohen: The Favourite Game (McClelland and Stewart, 1963)

Luin tänään arvion uudesta dokumenttileffasta, jossa kuvataan Leonard Cohenin (1934-2016) ja hänen norjalaisen rakastettunsa Marianne Ihsenin arkea Hydran saarella Kreikassa 60-luvulla. Leonard ja Marianne poistuivat tuonilmaisiin samana vuonna lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja olivat vielä ennen poismenoaan yhteydessä kirjeitse – asia, josta iltapäivälehdet saivat paljon klikkiotsikkoja, olihan kyse eeppisestä rakkaustarinasta, mahdollisesti Cohenin elämän onnellisimmasta.

Sitten aloin etsiä e-kirjaa Hydran taiteilijakommuunista, mitä en löytänyt (tuosta ajasta on kirjoitettu muuten paljonkin), mutta löysin Cohenin esikoisromaanin, jonka hän on kirjoittanut asuessaan tuolla saarella.

Cohenilla oli kai tarkoitus alkaa kirjailijaksi ennen nousuaan maailmanmaineeseen laulajana. Hän löysi runouden kauan ennen kuin oppi soittamaan kitaraa, ja julkaisi 60-luvulla runojen lisäksi kaksi romaania, jotka jäivät suuren maailman unohdukseen.

The Favourite Game on puoliksi omaelämäkerrallinen kasvukertomus nuoresta Lawrence Breavmanista, joka syntyy varakkaaseen juutalaisperheeseen Montréalin Westmountissa. Alue sijaitsee kukkulalla, jonne köyhät eivät jaksa kiivetä. Nuori Lawrence on tottunut maalta tuleviin kotiapulaisiin, jotka edustavat kanadalaista pioneerikansaa. Hänen äitinsä korostaa venäläistä identiteettiään Uudessa Maailmassa, ja isä sairastaa hänet pian tappavaa keuhkotautia. Suvun miehet ovat näyttämässä Larrylle oikeaa tapaa tulla juutalaisen yhteisön pilariksi, mutta nuori mies kokee tuon elämäntavan tukahduttavaksi.

Larry saa ensimmäisiä seksuaalisia tuntemuksia yhdessä koulutoveri Lisan kanssa, jonka kanssa he pakenevat puistoihin leikkimään sotilasta ja huoraa. Kaksikon mielestä sotilas edustaa esimerkillistä mieheyttä, siinä missä huora esimerkillistä naiseutta. Kaupungin bordellit ovat paikkoja, jonne kunnon juutalaispojalla ei ole asiaa, mutta niiden olemassaolosta ollaan tietoisia. Ranskankielisen enemmistön naiset ovat seksuaalisesti avomielisiä, mutta kokemuksellisesti kaukana englantia puhuvista juutalaisista, jotka käyvät omaa kouluaan rikkaidenrannalla.

Larry etsii rakkautta useamman tytön ja naisen luota, ja löytää sanojen voiman heitä hurmatessaan. Ensimmäinen vakavampi suhde hänellä on kommunisti-Tamaraan, jota hän pitää rakastajattarenaan kolmen ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Parikymppisenä hän saa Montréalista tarpeekseen ja karkaa New Yorkiin, jossa hän elää naimisissa olevan Shellin kanssa. Avioliiton kaltainen yhteiselämä ei kuitenkaan sovi hänelle, ja hän palaa Kanadaan vanhoihin kuvioihin. Ehkä naissuhteita tärkeämpi ystävyys hänellä on Krantzin kanssa, lapsuudenystävän, jonka kanssa hän saa maistaa vapautta öisillä ajeluilla kaupungin ulkopuolelle jukeboxien ja neonvalojen maailmaan.

Romaanin lopun kertomus juutalaisesta lastenleiristä jää ohueksi, mutta kertoi minulle eniten juutalaisen yhteisön olemassaolon oikeutuksesta ja paineista. Larry kokee monesti olonsa kauttaaltaan eurooppalainen, varsinkin uimarannoilla, joissa hän on ainoa kalpeaihoinen olmi aurinkoa palvovien amerikkalaisten keskellä. Toki myös juutalaisten leirillä palvotaan aurinkoa, ja varsinkin ystävä-Krantz osallistuu fitness-kulttuuriin täysin purjein.

Romaani on kauttaaltaan rehellinen, konstailematon, oman aikansa portetti taiteilijasta nuorena miehenä, jota ei ole kirjoitettu ainakaan dollarinkuvat silmissä. Juutalaisen identiteetin käsittely kiinnosti minua siinä eniten, osana kanadalaista mosaiikkina. Eroottisen odysseiansa aikana Larry löytää kotiapulaisen huoneesta pornoleffan, jossa eri etniset vähemmistöt harrastavat seksiä kansallispuvuissaan. Oliko juutalaisillakin siinä osa, ja millaista on juutalainen seksi verrattuna kristilliseen synnin ja katumuksen maustamaan seksuaalisuuteen?

Vaikka romaani on paikoitellen hiomaton, siinä on lämmin, humoristinen henki, ja siitä kyllä tunnistaa Cohenin persoonan, jossa varmasti on ollut paljon muuttumatonta vuosikymmenten läpi. Seksuaalisesti utelias, mutta sitoutumiskammoinen mies haluaa tuottaa naisilleen mielihyvää, ja osaa viettelyn taidon paremmin kuin arkisen rakastamisen.

Cohenin laulujen naishahmot taitavat olla enimmäkseen omaelämäkerrallisia, ja tätä teosta lukiessani minua nauratti törmätä Heatheriin, hieman naiiviin, maalta tulleeseen kotiapulaiseen, jonka Larry houkuttelee hypnoosipotilaakseen kotitalonsa kellarissa. Kiinalaista teetä ja appelsiinejä tarjoileva Suzanne viittaa hänen lastensa äitiin, jonka kanssa suhde oli myrskyisämpi kuin Mariannen kanssa. Ja kuka onkaan ”Chelsea Hotelin” nainen – ei kukaan vähemmän kuin Janis Joplin, huh huh!

Olen mahdollisesti myös silmäillyt Cohenin toista ja viimeiseksi jäänyttä romaania Beautiful Losers (1966), mutta en muista lukemastani mitään. Kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, ja Hydran saaren aikojen hippimeininkikin on taatusti vaikuttanut sen visioihin. Molemmat romaanit ovat saatavilla Sammakko-kustantamon julkaisemina suomeksi, mutta painokset ovat loppuunmyydyt. Oma Cohen-faniuteni lienee ollut vielä laimeaa viime vuosikymmenellä, kun en noita teoksia itselleni hankkinut.

Mainokset

Tanskan sotaveteraani muistelee

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula &co, 2019)

Suomennos: Katriina Huttunen

Posti toi taannoin yllätyskirjan, uutta tanskalaista laatuproosaa tanskalaiselta Kaspar Colling Nielseniltä (s. 1974). Uutuuskirjojen lukeminen on edistynyt minulla hitaasti, koska olen ollut kiireinen arkistojen aarteisiin liittyvien kirjahaasteideni parissa. Vanhemmista kirjoista tulen jatkossa postaamaan erillisessä blogissa, kun taas täällä keskityn lähinnä uudempaan kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen lukenut Tanskasta vain dekkareita, joten on aika tutustua maan vakavampaan taideproosaan. Vaikka olen maassa joskus asunut, minulla ei oikeastaan ole ainuttakaan tanskalaista luottokirjailijaa, vaikka Peter Hoegin kaikista teoksista olen tasavahvasti pitänyt. Nielsen kuuluu oman ikäluokkansa tunnetuimpiin kertojiin, joka on breikannut kansainvälisesti tällä käsissä olevalla dystooppisella teoksella.

Teoksen kertoja on 475-vuotias sotaveteraani, joka on kantasoluhoidoilla ostanut itselleen ikuiselta vaikuttavan elämän. Mieleltään hän alkaa olla jo vanha ja väsynyt, mutta fyysisesti keho jaksaa vielä taipua mielikuvituksellisiin seksiasentoihin orgioissa muiden pioneerien kanssa. Hän on ollut mukana vuonna 2018 alkaneessa sisällissodassa, joka romahdutti Tanskan hyvinvointivaltion. Hän taisteli pankkien ylivaltaa vastaan Kansanrintamassa, vaikka olikin itse varakas kapitalismista hyötyjä.

Kertoja ei kuitenkaan ole koskaan ollut idealistinen maailmanparantaja; tuo olemassaolon muoto kuului hänen vanhempiensa suurelle ikäluokalle. Hän kasvoi aikuiseksi kommuunissa, jossa hipit rakastivat vessaa, johon oli asennettu kaksi pönttöä vierekkäin. Radikaaleinta, mitä he pystyivät kuvittelemaan, oli aamupaskalla käynti pareittain. Mies on kokenut tämän rajattomuuden lapsuudessaan, eikä toivo noita aikoja takaisin. Hän haluaa asua omassa kodissaan, ilman nurkissa pyöriviä, alati vaihtuvia hampuuseja.

Miehen uskollisin ystävä on koira Geoff, joka on oppinut vastaamaan ”kyllä” ja ”ei” sadan vuoden koulimisen tuloksena, ja osaa jo laittaa aamiaista isännälleen. Geoff jaksaa kuunnella vanhuksen tarinoita sisällissodasta paljon paremmin kuin hänen tuntemansa nuoriso. Miehellä on vielä jäljellä kourallinen vastaavia ikinuoria veteraaneja ystävinään, joiden kanssa voi kokoontua muistelemaan vanhoja hyviä aikoja ja harrastamaan estotonta seksiä.

Miehellä on ollut pitkässä elämässään koiran lisäksi vain yksi suuri rakkaus kapinallistaistelija Leonoraan. Leonora tosin suhtautui vihamielisesti miehen rikkauksiin, ja päätyi torjumaan tämän rakkauden taistelujen tiimoissa. Mies herättelee edelleen toivoa siitä, että nainen olisi viimeisillä päivillään löytänyt kantasoluhoidot, vaikka tietääkin hänen olevan kuollut. Uudet ihmiset eivät pysty sytyttämään häntä, ja hän on yksinäisyydessään melankolinen hahmo siitä huolimatta, että hän elää harvojen ja valittujen yltäkylläisessä kuplamaailmassa.

Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen. Koska varsinkaan pankkien toiminnan seuraaminen ei kuulu harrastuksiini, koin kirjan teknis-taloudelliset pohdinnat itselleni hyödyllisiksi ja uusia näkökulmia avaaviksi. Tanskalaisen yhteiskunnan hän näkee olevan tiensä päässä kaiken omavaraisuuden suhteen, ja kirjassa maa myydään rivakasti kiinalaisille, jotka ostavat muuten kaupaksi käymättömät arvoasunnot ja kansoittavat maata. Tanskalaisista tulee ruokalähettejä ja muita rikkaiden avustajia, heidän innovatiivisuuteensa ei enää luoteta samalla tavalla kuin ennen.

Spekulatiivisena fiktiona teos tuntuu paikoitellen niin uskottavalta, että koin jo eläväni kuvatussa todellisuudessa. Genrelle tyypillistä ”kummaa” en teoksesta paljoa löytänyt, mutta toki ikuisen nuoruuden teema edustaa tieteiskirjallisuuden valtavirtaa. Sisällissota-teema toimii hyvin herättelijänä Tanskan keississä, kun maassa ei ole vastaavaa historiaa kuin Suomessa. Sotaa on edeltänyt pitkä henkinen stagnaatio, ja sodan kokemuksessa on veteraanien mielestä ollut myös paljon hyvää – solidaarisuus ja yhteen henkeen puhaltaminen kansankeittiöissä ja muissa yhteisöllisissä hankkeissa.

Pidin kyllä kirjan surumielisestä poljennasta, Kööpenhaminan korttelien kuvauksesta kansannousun aikana ja kertojan kuivasta huumorista, mutta romaanitaiteen näkökulmasta teos jää keskivertokokemukseksi. Tämä siksi, että Nielsenin kieli on arkisen tavanomaista, teksti koostuu lyhyistä aktiivilauseista, ja noin puolet kirjan sisällöstä liittyy tavalla tai toisella neuroottiseen puheeseen asuntomarkkinoista. Ehkä kirja kuvastaa niin uskollisesti tanskalaisen yhteiskunnan nykytilaa, että myös kieli peilaa sen todellisuutta.

Teoksen parasta antia oli sen tarjoama vertailun mahdollisuus eri Pohjoismaiden välillä, ja hyvinvointivaltion hautajaisten jälkeisen todellisuuden visiointi. Tanskalaisille tuo etuoikeuksien menetys saattaa olla edelleen abstrakti pelko, kun taas Suomessa olemme kai jo lähempänä koko hyvinvoinnin käsitteen alasajoa. Sisällissodan logiikkaan kirjailija on ainakin hyvin perehtynyt, eli teos osoittaa, kuinka pienten asioiden kasaantuminen voi aiheuttaa koko järjestelmän äkillisen murtuman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Raakaa huumoria terveydenhuollosta

Teos: Adam Kay: This is Going to Hurt (Picador, 2017)

Pitkästä aikaa kirjoitan teoksesta, joka ei liity yhteenkään lukuhaasteeseen. Löysin kierrätyshyllystä brittiläisen Adam Kayn hittikirjan, joka löytyy myös suomeksi nimellä Kohta voi vähän kirpaista (Art House, 2019). Teos on nuoren lontoolaisen tilitys työstä NHS:n eli julkisen puolen sairaaloissa viime vuosikymmenen loppupuolella.

Adam Kay teki uravalintansa 16-vuotiaana, kuten monet brittinuoret tekevät, ja pääsi ongelmitta suoraan lukiosta Imperial Collegeen opiskelemaan lääketiedettä seuraten isänsä esimerkkiä. Hän tulee puolanjuutalaisesta suvusta, jossa ammatinvalinta on ollut konservatiivista, eikä nuorella Adamilla ollut muitakaan suunnitelmia kuin lääkis.

Kuuden vuoden opiskelun jälkeen alkaa erikoistuminen, ja harjoittelu NHS:n eri sairaaloissa. Adam valitsee gynekologian ja synnytyslääkärin vaihtoehdot, mutta työ osastoilla ei todellakaan rajoitu synnytysosaston päivystykseen. Hän kokee saavansa liian nuorena ja kokemattomana järkyttävän määrän vastuuta, ja elämä hakulaitteen kanssa kutistaa yksityiselämän totaaliseen minimiin. Palkkakehitys on surkeaa suhteutettuna työn vaativuuteen, eikä parisuhde mystisen H:n kanssa kukoista, vaikka yhteistä asuntolainaa puuhaillaan. Kirjoittaja kokee, ettei hän edisty elämässään samaan tahtiin kuin monet ikätoverinsa, eikä myöskään saa työstään asiaankuuluvaa arvostusta ainakaan systeemin ja kollegoiden osalta. Potilaat osaavat kiittää useinkin, eikä kirjailijan ongelmana ollut ihmisten kohtaaminen, vaan työolosuhteiden kohtuuttomuus.

Kirja pitää sisällään tyypillistä lääkishuumoria (alkaen peräsuoleen tungetuista esineistä), mutta komedian takaa kuuluu vakava hätähuuto julkisten palveluiden alasajosta. Jopa asunnottomat potilaat ovat huolissaan, jos joutuvat NHS:n osastoille moneksi päiväksi sairaalabakteerien pelossa. Toisaalta Kay kertoo kansalaisten syvästä terveyteen liittyvästä lukutaidottomuudesta, joka herättää naurun pyrskähdyksiä varsinkin, kun kyseessä on gynekologia, seksuaalisuus ja sukupuolitaudit.

Kayn päiväkirja dokumentoi noin kuuden vuoden työrupeamaa, jonka aikana 96 tunnin työviikko oli normaalia, ja miehen palkasta iso osa meni parkkimaksuihin tai -sakkoihin. Rahaa kului myös noutokahviin ja -pizzaan, mutta todella vähän huvituksiin, lomiin tai muihin asioihin, jotka tuntuvat elämisen arvoiselta. On sanomattakin selvää, että tilanne johti työuupumukseen, minkä jälkeen Kay irtisanoutui koko ammatista ja alkoi koomikoksi ja tv-käsikirjoittajaksi. Epäonnistuneen ammatinvalinnan dokumenttina kirja on oivallinen, ja toivon mukaan se myös päätyy sellaisten nuorten käsiin, jotka kokevat painostusta lääkärin uralle ulkopuoliselta taholta.

Teos on kepeästi kirjoitettu, mutta viihteellisen formaatin takaa löytyy yhteiskunnallista hengenpaloa. En yhtään ihmettele, että se oli Britanniassa viime vuoden myydyin ei-fiktionaalinen teos, joka ylitti myyntiluvuissa jopa Michelle Obaman muistelmat. Kirja kannattaa lukea siksikin, että se antaa suomalaisille argumentteja puhua julkisten terveyspalveluiden puolesta sote-viidakossa. Ei pelkästään oman nahan pelastamisen vuoksi, vaan laajemman yhteiskuntarauhan.

HELMET-haaste 2019

On aika julkistaa jo perinteeksi muodostuneen HELMET-haasteen ”tulos”. Tänä vuonna haaste alkoi varsin vauhdikkaasti tammi-helmikuussa, mutta muuten olen melkein unohtanut koko leikin, ja tänään huomasin löytäneeni teoksen joka kohtaan.

Blogistani löytyy arvio joka teoksesta paitsi tähdellä merkityistä, joista raportointi on jäänyt kesken muista kiireistä johtuen. Puuttuvista kirjoista tulee myöhemmin postauksia käynnissä oleviin maahaasteeseen ja Suomen kunnat-haasteeseen, jotka sijoitan erillisiin blogeihin piakkoin.

1. Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö

2.Leena Krohn: Kadotus*

3.Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan

4.Emma Rous: Au pair

5, Jari Järvelä: Kosken kahden puolen

6. Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen*

7. Zadie Smith: Swing Time

8. Sally Salminen: Katrina

9. Elizabeth Acevedo: Runoilija X

10. Marlon James: The Book of Night Women

11. Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta

12. Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo

13.Essi Ihonen: Ainoa taivas

14. Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

15. Katriina Huttunen: Surun istukka

16. Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

17. Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

18. Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

19. Jukka Behm: Eikä yksikään joka häneen uskoo*

20. Jan-Philipp Sendker: The Long Path to Wisdom: Tales from Burma

21. Katariina Souri: Sarana*

22. Emma Puikkonen: Lupaus

23. Niina Mero: Englantilainen romanssi

24. Melanie Rae Thon: Pelon lapset

25. Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

26. Sofi Oksanen: Koirapuisto*

27. Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

28. Outi Pakkanen: Julma kuu

29. Han Kang: Vegetaristi

30. Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar

31. Rachel Cusk: Siirtymä

32. Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

33. Veikko Huovinen: Simpauttaja

34. Ville Ropponen ja Ville- Juhani Sutinen: Luiden tie

35. Mirjam Lohi: Valuneen taikinan tapaus

36. Friedebert Tuglas: Felix Ormussen

37. Ananda Devi: Näistä raunioista

38: Iraj Pezeshkzad: My Uncle Napoleon

39. Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

40. Metti Löfberg: Nervosa

41. Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut

42. Jani Toivola: Kirje tytölleni

43. Maritta Lintunen: Stella

44. Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi

45. Linda-Maria Roine ja Venla Pystynen: Mercedes Bentso – ei mies muttei koirakaan

46. Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa

47. Alberto Manguel: Stevenson Under the Palm Tree

48. Ousmane Sembene: God’s Bits of Wood

49. Katja Kärki: Jumalan huone

50: Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Taiwanilaista dekkaritarjontaa

Teos: Ed Lin: Ghost Month (Soho Press, 2014)

Aasian maiden suhteen voin maahaasteessa jo melkein huokaista, sillä kaikkien muiden maiden kohdalle on löytynyt teos paitsi Brunein. Pari seuraavaa rastia tulee kulumaan dekkareiden parissa, Taiwanissa ja Laosissa. Taiwanista olisi löytynyt vaikka mitä kiinnostavaa, sillä maa on englanninkielisen kirjallisuuden saralla vähintään yhtä lupaava kuin Singapore, mutta olin jo kauan sitten valinnut tähän kohtaan dekkarin. Tämä siksikin, että luulen blogini lukijoita kiinnostavan muiden mantereiden dekkarituotanto enemmän kuin kovin raskaat historialliset romaanit.

Ed Lin on New Yorkissa kiinalais-taiwanilaisille vanhemmille syntynyt näyttelijä ja kirjailija, josta ei ole tarjolla paljoa biografista tietoa. Ilmeisesti mies tunnetaan enemmän näyttelijänurastaan, mutta hän on myös julkaissut seitsemän romaania, joista kuusi on dekkareita. Ghost Month on Taiwaniin sijoittuvan Taipei Market-dekkarisarjan ensimmäinen osa.

Romaanin nuorella kertojalla, orvolla nuudelikauppias Jing-nanilla ei mene kovin hyvin: opinnot rapakon takana UCLA:ssa ovat jääneet kesken, ja hän on joutunut palaamaan sukunsa miesten tyypillisimpään ammattiin, katuruoan myyjäksi. Henkien kuukausi heinäkuussa alkaa karmeissa merkeissä, sillä hän saa kuulla nuoruuden rakastettunsa Julia Huangin murhasta medioista. Tyttö oli perhetuttujen tytär, lapsuuden leikkikaveri ja ala-asteen mielitietty, jonka kanssa hän suunnitteli pakoa Amerikkaan. Kuinka tästä lukion priimuksesta sitten oli tullut betelpähkinätyttö, joka antoi vanhojen äijien kouria tissejään Taipein ulkopuolella sijaitsevilla pahamaineisilla kojuilla?

Jing-nanin sosiaalinen elämä keskittyy lähes kokonaan Shilin-torille. Myös monet hänen ystävistään ovat koulupudokkeja ja yrittäjiä, ja hän työllistää kahta palkollista, jotka molemmat ovat olleet kioskilla töissä jo isänsä omistuksen aikana. Isän kuoltua syöpään Jing-nan nimeää ruokakojun uudelleen Joy Division-bändin levyn mukaan. Unknown Pleasures saa uusia goottityylisiä asiakkaita, ja varsinkin jenkkituristit löytävät tiensä hänen antimilleen. Jenkkien seurassa hän on flirttaileva ”Johnny”, kun taas oikea Jing-nan kylpee huomattavasti tummemmissa ja sielukkaammissa vesissä.

Kuuntelin kirjaa lukiessani tuota brittiläisen post-punkin ikonista levyä vuodelta 1979, ja opin myös paljon tuosta genrestä, Ian Curtisin traagisesta kohtalosta ja aasialaisista fanikulttuureista. En ole pitkiin aikoihin saanut kirjoista uusia musavinkkejä, mutta Ed Lin onnistui inspiroimaan minua myös ulkokirjallisesti. Toisaalta Joy Divisioniin palataan teoksessa niin monesti, että fanitus kuulosti jo autistiselta.

Taiwan on syvästi kristillinen maa, jossa seksikauppaa on pyritty siivoamaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Korkeamman luokan prostituoidut toimivat diskreetisti Taipein karaokebaareissa ja yön auki olevissa parturiliikkeissä, mutta betelpähkinätytöt saavat osakseen asiakkaiden syvän pään. Ylipäänsä kirjasta sai vaikutelman, että maa on täynnä college-pudokkaita ja turhautunutta potentiaalia, sillä teoksen nuorista aikuisista suurin osa työskenteli ”luuseriammateissa”. Ei love hotelin vastaanottovirkailijankaan duuni kovin hehkeältä kuulostanut, vaikka Jing-nan pääsi kokemaan sellaisessa ohikiitäviä onnen hetkiä.

Uskontojen rintamalla teos tarjoaa kiinnostavan cocktailin kristinuskoa, buddhalaisuutta ja taolaisuutta. Jing-nan on tyyppi, joka tekee kaikkensa päästäkseen eroon esi-isien henkien lepyttelystä, kun taas hänen ystävissään riittää uushenkisiä suitsukefriikkejä. Taolaisiin elementteihin tutustuminen oli minulle vierainta, enkä täysin sisäistänyt niiden vaikutusta mm. politiikkaan pelkästään tämän dekkarikuvauksen kautta.

Teos tyydytti minua täydellisesti kulttuurin kuvauksena, mutta dekkarin juoni oli kovin viipyilevä ja hidastempoinen. Toisaalta sarjan aloitusosa pohjustaa myöhempiä seikkailuja, ja toivon myöhempien osien nostattavan adrenaliinitasoa hieman korkeammalle. Taiwanin etnisistä ryhmittymistä, lähihistoriasta ja ruokakulttuurista opin kirjasta eniten, mutta en ole vielä tämän kuvauksen innoittamana valmis maistamaan fermentoitua tofua.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 163/196: Taiwan.

Stevenson ja kadonneen hatun mysteeri

Teos: Alberto Manguel: Stevenson Under The Palm Trees (Canongate, 2002)

Maahaasteessa on muutamia ikuisuusprojekteja, kuten kesken jäänyt arvio Jorge Luis Borgesin esseistä Argentiina-kohtaan. Argentiinaan oli tarjolla myös vetäviä nykykirjailijoita, mutta koska kahlasin Borgesin klassikkoteoksen läpi suurella päänvaivalla, ajatelmani hänen vaikeaselkoisesta teoksestaan olisi saatava valmiiksi. Löysin nyt sitten toisen argentiinalaisen nykykirjailijan, Kanadassa vaikuttavan Alberto Manguelin (s. 1948), jonka pienoisromaani Stevenson Under The Palm Trees kertoo Samoasta 1800-luvun lopulla.

Mahdollisesti olen joskus lukenut Margaret Meadin klassikkoteoksen Coming of Age in Samoa (1928), ja siihen muistikuvani tuosta saarivaltiosta sitten jäävätkin. Meadin ja Stevensonin seikkailujen aikaan saaret olivat kolonisoituja, ja niiden hallinnolliset suhteet amerikkalaisten, saksalaisten ja uusiseelantilaisten välillä vaativat pidempää perehtymistä. Samoasta voi kuitenkin mainita, että siellä kansallisaate ja politisoituminen oli käynnissä jo Meadin vierailujen aikana, ja saari oli Polynesian alueen maista ensimmäinen, joka sai takaisen itsenäisyytensä vuonna 1962.

Palaamme siis taas kuuluisiin ”puukirjoihin”, joissa kertomus juurrutetaan jonkun puun alle tapahtuvaksi jo nimen ja kansikuvan tasolla. Romaanin päähenkilönä on skotlantilainen, monille tuttu kirjailija Robert Louis Stevenson (1850-1894), joka muistetaan muun muassa teoksistaan Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Kumpaakaan noista klassikkoteoksista en ole lukenut, mutta Aarresaarta olen varmasti tutkaillut kirjaston hyllyssä lapsena.

Manguelin romaani keskittyy Stevensonin viimeiseen elinvuoteen 1894, jolloin hän oli asunut nelisen vuotta Vailiman kylässä Upolun saarella rakennuttamillaan tiluksilla. Stevenson on muuttanut tropiikkiin pysyvästi terveysongelmiensa vuoksi, ja mukana on hänen perheensä, Fanny-vaimo, tämän aikuiset lapset ja amerikkalainen anoppi. Hän on saarella ja koko Polynesian alueella suuri kuuluisuus, jonka luona niin paikalliset kuin eurooppalaiset seikkailijat käyvät hakemassa neuvoa mitä erilaisempiin pulmiin.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, lähes kaikessa Tyynenmeren alueen kirjallisuudessa viitataan lähetystyöntekijöihin. Tässä romaanissa Stevenson tapaa maanmiehensä herra Bakerin, jonka elämään ei mahdu kuin Iso Kirja, ja jolla on tapana käydä rikkomassa viinapulloja paikallisissa liikkeissä kauppiaiden riesaksi. Miesten välille syntyy ystävyys, koska Stevenson kaipaa lapsuutensa puheenpartta, jota hän ei amerikkalaisen perheensä seurassa kuule.

Kylässä tapahtuu karmeita, kun Tootei-nimisen miehen teini-ikäinen tytär Vaera löydetään raiskattuna ja murhattuna kylätanssien jälkeen. Surmapaikan läheltä löytyy Stevensonin kadonnut hattu, mikä johtaa epäilyksien kohdistumiseen myös häneen. Paikalliset eivät täysin luota valkoisten herrojen tarkoitusperiin, ja varsinkin tekopyhästä herra Bakerista liikkuu kylillä meheviä juoruja. Vaikuttaako eskaloitunut tilanne Stevensonin kunnon heikkenemiseen niin, että hän lopulta nuukahtaa 44-vuotiaana kesken illallista vaimonsa silmien edessä?

Teoksen narratiivi jää niin ohueksi, etten osannut lukea sitä dekkarina tai jännityskertomuksena. Ehkä Manguel pyrkii tyylillisesti imitoimaan 1800-luvun lopun moraalikertomusten yksinkertaista tyyliä, varsinkin tarinoita, joita julkaistiin aikakauslehdissä sarjatuotantona. Kyseessä on siis aikuisten satu, jossa näytetään enemmän kuin selitetään.

Kulttuuriseen kuvastoon kaikissa lukemissani Tyynenmeren alueen teoksissa ovat kuuluneet runsas sianlihan ja taro-juureksen syönti, ja seurallinen kavan juonti. Kava on paikallinen miedosti huumaava yrttijuoma, jonka uskotaan elävöittävän tarinankerrontaa. Myös Stevenson saa paikallisten parissa kunnianimen Tusitale (Tarinankertoja).

Teos oli noin tunnin kestävä pikapyrähdys, jota luin enemmän novellina kuin romaanina. Paikallisuuden tuntu kirjassa oli vahva, mutta jouduin taustoittamaan tarinaa muiden lähteiden kautta vähän liikaakin. Pidin kyllä kirjan eksentrisestä perheestä, ja koin, että heidän suhteensa paikallisiin ei ollut kovinkaan kolonialistinen, vaan siinä oli jo yritystä tasavertaisempaan kanssakäymiseen.

Maahaasteessa olen siis kohdassa 186/196: Samoa.

Yönaisten tarina jatkuu Jamaikalla

Teos: Marlon James: The Book of Night Women. (Riverhead Books, 2009)

Käytyäni läpi Karibian pikkusaarten harvojen kirjailijoiden unohdettuja teoksia on aika siirtyä kirjallisiin supertähtiin. Jamaika on se saari, jolta oma kiinnostukseni Karibian kirjallisuuksiin on aikanaan ponkaissut, mutta valitettavasti en ole viime vuosina ehtinyt seurata uusia tulokkaita. Viime vuosikymmenellä yksi Karibian kirjallisista ikoneistani oli Jamaikalta kotoisin oleva feministikirjailija Michelle Cliff (1946-2016), ja tämän vuosikymmenen alussa suosikikseni nousi brittiläinen Andrea Levy (1956-2019), jonka vanhemmat ovat muuttaneet maahan saarelta. Molempien poismenon havaitsin tätä postausta kirjoittaessani, ja muutenkin blogissa alkaa olla surunvalittelujen suma.

Koska olen aikanani lukenut jamaikalaisia romaaneja urakalla, ajattelin haastaa itseni tällä rastilla runoudella. Olen yrittänyt kirjoittaa jotain Rastafari-dubrunoilija Mutabarukan (s. 1952) tuotannosta, mutta jos yritys on kestänyt jo yhden raskauden verran, on ehkä aika vaihtaa genreä. Mutabarukan valitsin siksi, että olen hankkinut hänen teoksensa Jamaikalta, ja kaiken kukkuraksi mies esiintyi vuonna 2015 Tampereella Annikin runofestivaaleilla, josta myös löytyy blogissani jälki. Opin Mutabarukaa lukemalla sen, etten hirveästi pidä spoken wordin lukemisesta. Vastaavasti olen hautonut barbadoslaisen Kamau Brathwaiten runoja, joten ehkä myös Barbados-rastille on löydettävä toinen teos.

Löysin sitten Marlon Jamesin (s. 1970) esikoisromaanin The Book of Night Women, joka ei ollut yhtään vähemmän haastava kuin patoisilla kirjoitettu runokokoelma. James on nyt kymmenvuotisen kirjailijanuransa aikana julkaissut neljä romaania, jotka ovat niittäneet pelkkää ylistystä. Vuonna 2015 hän voitti Man Booker Prizen, joka on vielä lisännyt uran nousujohteisuutta. Lukemaani kirjaa on verrattu Toni Morrisonin teokseen The Beloved, ja varsinkin kielellisesti se vaatii täydellistä uppoutumista vieraaseen paikkaan ja aikaan.

Teos sijoittuu 1800-luvun alun Jamaikalle, Montpelier Estaten sokeritilalle, jossa nuori Lilith kasvaa ilman biologista äitiään. Tytön on adoptoinut tilan ainoa ruumiillisesta työstä vapautettu orja Cerce, joka ei pysty suojelemaan lasta irvokkaiden Johnny Jumpereiden lähentelyillä. Kun Lilith sitten tulee 14-vuotiaana tällaisen kiiluvasilmäisen rotupetturin raiskaamaksi, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päästää miehen päiviltään. Plantaasin naiset piilottavat miehen ruumiin ja Lilithin, joka alkaa elää varjoelämää kartanon kellarissa. Uudeksi äitihahmoksi nousee ”house nigger” Homer, jolla taloudenhoitajana on avaimet liian moneen huoneeseen.

Kirjassa kaikilla orjilla on kreikkalaisen tragedian nimet, koska orjapiiskuri herra Wilkinsin isä oli ”kulturelli” mies. Herra Wilkins on valuttanut nesteitään puoleen plantaasin naisorjista, ja siksi myös Lilithillä on vihreät silmät. Uusi piiskuri, Robert Quinn, on talon nuoren isännän irlantilainen ryyppykaveri Euroopan grand tourilta, ja yhdessä he muistelevat kauhulla mustalaisten kohtelua Venetsiassa. Quinn kärsii itsekin alkuperästään, sillä koloniaalisissa kauppasatamissa häntä ei huolita kaikkiin baareihin ja hotelleihin. Kun hän sitten iskee silmänsä Lilithiin, valta-asetelmia testataan raa’an intohimon kourissa.

Monpelieristä Lilith siirretään Coulibren tilalle, jonka omistajat ovat ranskalaistaustaisia. Heidän nöyryyttämisen tyylinsä on erilainen kuin brittien: isäntäväki pyrkii pienellä tilalla läheisyyteen palvelijoidensa kanssa, mutta piiskaaminen tuntuu vielä julmemmalta sen jälkeen, kun on ensin jaettu intiimejä salaisuuksia piiskaajan kanssa. Coulibressä ylpeillään sillä, että heidän neekerinsä ovat saaren parhaimmin puettuja, mutta tämä ei vähennä heidän itsetuhoisuuttaan. Itsetuhoisimpia kaikista ovat igbo-kansan jälkeläiset, joihin Lilith ei piirteidensä perusteella kuitenkaan kuulu. Hän on mahdollisesti ashanti, heimosta, jota pidetään pitelemättömänä.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen teokseen historiallisista yönaisista, ja nyt luen heidän todellista varjohistoriaansa. Jamesin tulkinta yönaisten asemasta on tällainen:

”Any niggerwoman can become a Black woman in secret: this is why we are dark, cause in the night we disappear and become spirit. Skin gone and we become whatever we wish. We become who we be.”

Romaanissa orjanaiset kokoontuvat öisin puhumaan huolistaan, ja näissä kokouksissa etevä Homer opettaa siskojaan lukemaan. Nämä eivät ole viattomia ompeluseuroja, vaan uutisia jaetaan naapuriplantaasien ja maroonikylien kapinoista. Kokouksien pito on turvallista vain silloin, kun isännät juoneet itsensä umpihumalaan ja nukkuvat kuin tukki. Onneksi tällaisia öitä on Montpelierissä usein.

Teos on maahaasteessa toistaiseksi sisällöllisesti raskain, ja sen totaaliseen autenttisuuteen pyrkivä kieli haastaa lukijansa. Joku lukija voi jo kyllästyä pussy-sanan eri varianttien runsaudesta, mutta tekstissä on myös vahva yhteys tämän päivän rap-lyriikoihin. Väkivallan määrä on järkyttävää, eikä teoksesta saa väkisin vääntämälläkään aikaan hyvän mielen tuulahduksia. Tällaisia teoksia kuitenkin tarvitaan, ja Jamesin sievistelemätön ote saa Downton Abbeyn kaltaiset sisäsiistit kuvaukset näyttämään nukkekotileikeiltä.

Tämä on teos, jonka soisin tulevan suomennetuksi, mutta jos se suomennetaan, kääntäjää ei käy kateeksi. Ei myöskään käy kirjailijaa kateeksi, sillä kirjoitusprosessin on täytynyt olla henkisesti raskas, kun käsitellään näin pimeää pahuutta. Jos saisin nyt valita vapaasti Jamesin tuotannosta yhden teoksen, valitsisin hänen uusimman fantasiakirjansa Black Leopard, Red Wolf (2019), joka sekin lupaa seksiä ja väkivaltaa, mutta täysin fiktionaalisessa kontekstissa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 161/196: Jamaika.