Elävänleski paperikengissä

PaperikengätNoin kolme vuotta sitten olen blogissani viettänyt Naistenviikkoa lukemalla työväenkirjailija Venny Kontturia (1913-1981). Myös tämän heinäkuun sydämessä eteeni tupsahti Kontturin teos, Paperikengät (Gummerus, 1977), joka jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Viira-nimisestä vaasalaisesta työläisnaisesta kertova saaga on viisiosainen, ja olen nyt lukenut sen ensimmäisen ja viimeisen osan.

Paperikengät sijoittuu 1940-luvulle, välirauhan ja jatkosodan aikaan, jolloin kenkäteollisuus keskittyi tuottamaan saappaita armeijan käyttöön. Jonkun verran saappaita maakaroitiin myös saksalaisille, ja Kontturin Vaasa on kaupunki, jossa naiset juoksevat villeinä saksalaisten sotilaiden perässä. Tehtaan vessa on paikka, jossa jaetaan uusimmat miehen metsästykseen liittyvät juorut, ja lähteepä tehtaan tytöistä jotkut takaisin kotikonnuille synnyttämään puolisaksalaisia lapsiaan.

Romaanin päähenkilö Viira on kasvanut koululaisesta kolmikymppiseksi ”elävänleskeksi”, jolla on kaksi lasta huollettavanaan. Viiralla on ollut pyrkimyksiä siisteihin sisätöihin, kauppa-apulaisopisto on käyty ja muutakin kokemusta on kuin työ tehtaalla. Mutta kenkätehdas on ainoa, joka pystyy elättämään kasvavan perheen. Alun perin Viira on ollut naimisissa vähätöisen, viekkaan Patensa kanssa, mutta sodan aikana hän alkaa kypsyä mitään tekemättömään, juoppoon mieheen, joka viihtyy uuninpankolla yli puoleenpäivään. Perheen toisen lapsen syntymän jälkeen päätös erosta on kypsä, mutta virallisesti ero saadaan aikaiseksi vasta sodan päätyttyä. Eroaminen on vielä 1940-luvulla häpeällistä, ja eronneita ”elävänleskiä” pidetään moraalisesti arveluttavina tapauksina.

Kirja kertoo edellisten teosten tapaan koko työläisten yhteisöstä, tehtaan työntekijöistä ja muista naapureista. Moni teoksen kappale, varsinkin sivuhenkilöihin keskittyvä, olisi erillisen novellin arvoinen. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja kuten edellisessäkin lukemassani teoksessa, murrepuheen lukeminen on paikoitellen vaativaa. Kirjasta jäänee mieleen moni erillinen kohtaus, tilannekuva (kuten tehtaan naiset maaherran vieraisilla, venäläisten sotavankien kohtaaminen junassa ja sen jälkeinen huorittelu, hamstrausreissut ruotsinkielisille maatiloille, lääkärilapun hakeminen sosiaalikonttorista), jotka pääsisivät oikeuksiinsa teatterin lavalla. Koin jopa, että Kontturin kerronta oli tässä teoksessa liiankin tiivistä – monesta tilanteesta olisin halunnut lukea lisää.

Kirjassa on myös kiinnostavia kaunokirjallisia viitteitä, esimerkiksi siinä viitataan moneen otteeseen saksalaiseen kirjailija Hans Falladaan, joka lienee Viiran lempikirjailija. Olen juuri etsimässä minulle aiemmin tuntemattoman Falladan viimeistä teosta Yksin Berliinissä, joten Fallada-viittaukset alkoivat kiinnostaa kovasti. Ilmeisesti Fallada on ollut suosittu kirjailija Suomessa 1930-40-luvuilla, mutta vasta tuossa viimeisessä, sodanjälkeisessä teoksessaan hän pystyi näyttämään laajemmin sodan kauhut. Jatkosodan aikaisessa Vaasassa jo huhutaan saksalaisten kuolemanleireistä, mutta romaanin kaikki henkilöt eivät suostu niihin uskomaan. Pihapiirissä käy kääntymässä ainakin yksi suomalainen SS-sotilas, joka panee useamman tehtaantytön paksuksi ja tulee sitten ammutuksi jossain Stalingradin tienoilla. Komea Ensio kieltää leirien olemassaolon kategorisesti, ja vannoo, ettei koskaan palaisi Saksaan rintamalle, jos sellaisia olisi olemassa.

Kirjan otsikkoon viittaava kappale kertoo häitään valmistelevasta Leeasta, joka on onnistunut hankkimaan itselleen siniset joutsenmalliset nahkakengät tyköistuvan kävelypukunsa koristeiksi. Naapurin Anitta tulee ihailemaan kenkiä, ja kateus johtaa siihen, että Anittan äiti tulee ylitsepuhumaan tulevan morsiamen lainaamaan kenkiä yhden illan käyttöön saksalaisten klubille – vaikka Anittan jalka on suurempi kuin Leean ja lainaaminen luultavasti venyttäisi kenkiä muodottomiksi. Kohtalokkaan illan jälkeen Anitta kuitenkin katoaa teille tietämättömille, ja jättää Leea-paran kengittä. Lopulta Leea joutuu hankkimaan vaaleanvihreät paperikengät, jollaisia on puolella kaupungin morsmaikuilla. Itkin ja nauroin tälle kertomukselle, koska muistan myös isoäitini vastaavan huolen hääkenkien löytämisestä. Tarina tuli iholle, jopa eri tavalla kuin teoksen paljon vakavammat juonen käänteet.

70-luvun kirjakerhoteokseksi (oma kappaleeni on Uuden kirjakerhon uusintapainos) Paperikengät kyllä päihittää lähes kaiken lukemani kotimaisen tuon ajan populäärin tuotannon – ja uskoisin, että uudet sukupolvet osaisivat arvostaa Kontturin tuotantoa eri tavalla kuin ne, jotka ovat eläneet sota-aikana. Ehkä 70-luvulla teokset ovat jääneet hieman marginaaliin siksi, että tuon ajan kirjoja kuluttava yleisö pystyi käyttämään vanhempiaan ja isovanhempiaan ”elävinä kirjastoina” pula-ajan kertomusten suhteen. Nyt nuo viimeiset tarinapankit ovat poistumassa keskuudestamme, ja tämän tyyliset arjen pasifistiset kertomukset ovat taas nousemassa arvoonsa.

Ja ylipäänsä se, että joku on kirjoittanut laadukasta kaunokirjallisuutta punaisesta Vaasasta ja Pohjanmaasta, on jo silmälasien uudelleensäätämisen paikka. Kontturin naishahmot eivät itse agitoi, tai edes rakasta politiikan puhumista, mutta heidän lähipiirissään piilotellaan toisinajattelijoita ja käpykaartilaisia. Ohrana käy kuulustelemassa tehtaan tyttöjä heidän epäilyttävistä sulhasistaan. Kontturi ei edes dramatisoi näitä kohtaamisia suuresti, vaan kutoo ne osaksi arkista tapahtumahorisonttiaan.

Kontturin teokset ovat laatukirjallisuutta niille, jotka jaksavat lukea murredialogia ja vanhahtavia paikallisia kielikuvia, joita ei pahemmin avata muualta tulleille. Tosin puhutaan kirjassa myös karjalan murretta evakkojen taholta. Ylipäänsä suomalaisten lukijoiden murretietoisuus on saattanut olla 1970-luvulla laajempaa kuin nykyään. Jos siis lukija jaksaa ylittää nämä esteet, häntä odottaa rosoisen rehevä maailma, joka poikkeaa virallisesta historiankirjoituksesta.

Mainokset

Voiko liian hyvä olla koskaan todellista?

Kaikki anteeksiMikä banaali otsikko postaukselle, mutta parempaakaan en keksinyt vakavasta aiheesta. Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) oli projektinani kuumana kesäpäivänä, ja korkeat hellelukemat saattavat vaikuttaa siihen, mitä kirjasta ammensin ja kuinka siihen reagoin. Pyydän siis anteeksi, jos joku ulottuvuus teoksessa jäi huomaamatta.

Kirjan nimi onkin ovela. En todellakaan olettanut, että se viittaisi kaikenkattavaan anteeksiantoon väkivaltaiselle ex-kumppanille, vaan tiesin, että siihen piiloutuu muu viesti. Tämän viestin voi kukin lukija tahollaan avata. Koska kirjan elämismaailma on hyvin korrekti ja keskiluokkainen, päädyin itsekin jo kirjoitukseni alussa pyytämään yleisöltäni anteeksi rajallista ymmärrystäni. Kirjassa eletään puitteissa, joissa kiitos, anteeksi ja ole hyvä ovat iskostuneet perheen ja suvun jäsenten selkäytimeen, ja kaikki muu on huonoa käytöstä.

Kaikki anteeksi on romaani yhdestä parisuhteesta, sillä jokaisen parisuhteen ja perheen tragedia on omanlaisensa. Samalla siitä voi nostaa teemoja ja kysymyksiä, jotka ovat varsin yleisiä, jopa yleismaailmallisia. Miksi moni meistä on parisuhderintamalla täysin sokeita merkeille, jotka muu maailma luultavasti näkee jo alkumetreiltä? Jos uusi kumppani on omistautunut ja nopea liikkeissään, onko siinä aina katastrofin ainekset käsissä? Voiko ”hullu rakkaus” olla koskaan tervettä tai kestävää? Ja voiko suhde koskaan parantua ensimmäisen lyönnin jälkeen?

Romaanissa on kaksi kertojaa, pääkertoja Laura ja sivukertoja Mikko, jonka tuntoja voi seurata vain muutaman sekavan ”tunnustuksen” kautta. Äänen paino on Lauralla, joka on vakavan väkivallan ja alistamisen uhri. Laura on neljääkymppiä lähestyvä uranainen ja feministi, joka ei toivo enää tulevansa biologiseksi äidiksi. Kun hän tapaa Mikon, jonka kolme lasta ovat jo toisella kymmenellä, hän ottaa ”paketin” vastaan avoimin mielin, koska kokee, että hänellä riittää rakkautta myös bonuslapsille.

Kirjailija Laura Manninen on haastatteluissa kertonut kokeneensa vastaavan väkivaltaisen suhteen. Mikko on selvästi fiktiivinen nimi, ja uskoisin, että teoksessa on myös muutettu paikkakuntia ja muita koordinaatteja. Helsinkiläisen Lauran tie johtaa Kallion Rytmi-baarista Seinäjoen ABC-vyöhykkeelle, jossa markettien edessä on erityisiä perheparkkeja niiden parhaille asiakkaille. Mikolla on avioerosta jäänyt iso omakotitalo, jonka ylläpitoon hänellä ei ole varaa, ja pakollinen trampoliini takapihalla. Mikon lapset ovat hyvin juurtuneita Pohjanmaalle, eivätkä haluaisi muuttaa isän kanssa Helsinkiin. Manninen kuvaakin uskottavasti, paikoitellen jopa runollisesti, keskustan ja periferian mentaliteettieroja.

Romaani on onnistunut siksi, että siinä on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin pelkkä perhehelvetti. Laura tutkailee omia perhesuhteitaan, varsinkin suhdetta isoäitiin, jolta hän kokee perineensä vahvan naisen mallin. Mahdollisesti myös isoäiti kärsi väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta siitä ei ole muilla perheenjäsenillä tietoa. Vaikenemisen kulttuuri on suvun perintöä, ja Lauran lähipiiri tulee myös aukottomasti Mikon hurmaamaksi, eli muillakaan ei ole lukutaitoa parisuhteen vaaroista. Yllättävän paljon tähän hurjaan kertomukseen mahtuu myös ilon ja onnen hetkiä, varsinkin perheonnen, sillä Mikko ei vaikuta väkivaltaiselta isältä, vaan pelkästään väkivaltaiselta kumppanilta.

Kirjassa en pitänyt leimallisesti ”yhteiskunnallisesta” epilogista, Mikon monologeista (jotka eivät tuntuneet uskottavilta) enkä siitä, että avustavia järjestöjä kutsuttiin niiden oikeilla nimillä. Tällainen arkirealismi ei yksinkertaisesti toimi, jos teksti on muuten taideproosaa. Romaani on kirjoitettu vahvasti asia edellä, ja uskon, että yksi sen tavoitteista on levittää tietoa avun kanavista kriisitilanteessa. Jos joku perhehelvettiä elävä lukija uskaltaa rikkoa hiljaisuutensa tämän romaanin avulla, se on toki toivottavaa, mutta koin kirjaa lukiessani, varsinkin loppua kohti, tyylillisiä nyrjähdyksiä.

Olen itse kokenut väkivaltaa parisuhteissa, mutta en ole ollut suhteessa henkilön kanssa, joka kärsisi kirjassa kuvattavista vakavista mielenterveyden ongelmista, joissa todella on muustakin kuin masennuksesta kyse. Kirjan kertoja ei usko helppoihin narsismidiagnooseihin, mutta alkaa lukea persoonallisuushäiriöistä yleisemmin. Mikko ei kiellä mielenterveytensä ongelmia, vaan on välillä hyvinkin yhteistyökykyinen. Hän sanoittaa oman väkivaltaisuutensa ja mustasukkaisuutensa sairauden puheeksi.

En yleensä koe oppivani paljoa uutta kertomuksista parisuhdeväkivallasta, mutta tätä kirjaa lukiessani jäin pohtimaan varsinkin sen alkupuolen dynamiikkaa. Koska itse olen heittäytyjä, maanisuuteen taipuvainen ja suomalaista jäyhää tunneilmaisua karttava, olisin juuri taipuvainen pitämään romaanin Mikon kaltaista ”ihmemiestä” ihannepuolisona tai -kumppanina. Mikäpä sen mahtavampaa kuin mies, joka järjestää ”elämänilon juhlia” harva se päivä – silloinkin, kun pankkitili on miinuksella ja joutuu käyttämään toisen korttia juhlien järjestämiseksi? Teoksen taloudellinen hyväksikäyttö oli teema, joka lienee aika yleistä myös suhteissa, joissa ei ole väkivaltaa. Myös toisen työajan ”syöminen”, eli ilmaantuminen työpaikan edustalle ”romanttisesti” odottelemaan keskellä päivää (stalkkaamaan?) ja jatkuva huomion kerjääminen työajalla chatissa, tuntuivat järkyttävän ahdistavalta. Koen siis, että tämä kirja voi toimia peilinä monenmoisissa parisuhdepulmissa, joiden ei kaikkien tarvitse liittyä väkivaltaan.

Voiko suhde siis alkumetreillä tuntua liian hyvältä, ja millainen huomio on liiallista? Ainakin itse koin, että kirja puhutteli jälkijättöisesti nuorempaa minääni, joka myös harrasti liiallisuuksia.

Ikuisesti sirpin ja vasaran välissä?

20180717_043125Palaan ajatuksissani alkukesän tunnelmiin Berliinissä. Sain joltain FB:n kirjallisuuspalstalta vinkin venäläis-saksalaisesta Vladimir Kaminerista (s.1967), joka on kirjojen kirjoittamisen lisäksi ollut merkittävä kulttuurivaikuttaja ja DJ Berliinin yöelämässä. Hänen esikoisteoksensa Ryssändisko (Sammakko 2005, suom. Vera Suominen) ei siis ole nimeltään pelkkä vitsi, vaan viittaa kai myös kirjailijan silloiseen ammattiin. Kaminer on erikoistunut kirjailijana novelleihin ja pakinoihin, ja hänellä näyttää olevan saksaksi paljonkin teoksia, joista vain muutama on suomennettu. Kiitos Sammakolle kulttuurityöstä, sillä nämä teokset hulvattoman huumorinsa lisäksi myös edistävät Berliinin-matkailua!

Kaminer on oppinut saksan kielen maahanmuuttajana aikuisella iällä ja kirjoittaa nykyään vain saksaksi. Kiinnostavaa hänen tarinassaan on se, että hän ehti tulla Itä-Saksaan v. 1990 muutamaa kuukautta ennen muurin murtumista. Tuolloin venäjänjuutalaisten maastamuutto oli helpompaa kuin muiden neuvostokansalaisten, ja myös Kaminer käytti emigraatiossaan tätä korttia. Noina vuosina Moskovassa kaikkia nuoria, myös punkkareita ja hippejä, kiinnosti päihteitä ja seksiä enemmän juorut kavereiden maastamuutosta.

Kirjan nuori mies pääsee suoraan junasta asumaan asuntolaan, joka on ennen ollut STASI:n virkistyskeskus. Kämppäkavereita on muiden venäläisten lisäksi varsinkin Vietnamista ja eri Afrikan maista; afrikkalaiset ovat kaikki opiskelleet Neuvostoliitossa ja laulelevat mielellään vanhoja venäläisiä kansanlauluja. Muut venäläiset pyrkivät integroitumaan paikallisen synagogan kautta ja opiskelevat oletettua juutalaista kulttuuriaan, mutta kertoja jää mieluummin kämpille pelaamaan korttia.

Teos kertoo monista venäläisistä kohtaloista, kertojan perheestä, kavereista ja satunnaisista tuttavuuksista. Kirjan kirjoitushetkellä Berliinissä asui arviolta 140 000 entistä Neuvostoliiton kansalaista, eli puhutaan merkittävästä etnisestä vähemmistöstä. Monilla heistä, myös korkeasti koulutetuilla, jopa professoritason tyypeillä, oli suuria vaikeuksia löytää tietään työmarkkinoille. Kaminer kertoo loputtomista byrokraattisista kohtaamisista ja työllistämistoimenpiteistä, jotka huvittavimmillaan johtivat ”ryssändiscoon” eli työttömien kosteisiin virkistysiltoihin valtion sponsoroimana.

Kirjan kertoja ei edusta sitä maahanmuuttajatyyppiä, josta kirjoitetaan unelmahöttöisiä sankaritarinoita päivälehtiin rasismia lieventämään. Hän on koulutukseltaan teatterin valomies, ja on opiskellut myös dramaturgiaa neuvostoyliopistossa – nämä meriitit eivät suoraan käänny myyntivalteiksi lännen työmarkkinoilla. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu sankarimaahanmuuttaja Andrei, joka aloittaa bisnekset jo ensi viikolla muuttonsa jälkeen, ja raahaa myös ystäviään myymään Aldin halpoja virvoitusjuomia kalliilla rautatieasemien kiireisille. Andreista tulee menestyvä venäläisen ruoan kauppias, tuleva miljonääri, joka kuitenkin kyllästyy Saksan byrokratiaan ja muuttaa bisneksineen Yhdysvaltoihin. Tässä universumissa ne hieman laiskemmat ja boheemimmat jäävät Berliiniin nostamaan sosiaalitukia ja harjoittamaan kokeellista teatteria.

Rakastuin tähän teokseen, samastuin täysillä kertojahahmoon ja haluaisin lukea koko hänen tuotantonsa. Ja parasta on, että tähän meininkiin voi tutustua myös livenä, sillä kuuluisa itäberliiniläinen yökerho Kaffee Burger Club, jossa Kaminer aikanaan aloitti ”ryssändisko”-klubi-iltansa, on edelleen pystyssä. Paikka ei ole burgerbaari, vaan tuota historiallista ravintolaa piti 1930-luvulla oikea Burgerin perhe, jonka nimellä se on tunnettu siitä saakka. 1970-luvulla siitä tuli keskeinen toisinajattelijoiden tapaamispaikka, ja se on säilyttänyt ”itäistä” tunnelmaansa myös muurin murtumisen jälkeen. Seuraava vierailukohde Berliinissä, ehdottomasti!

Parasta kirjassa oli, ettei se ollut pelkkää komiikkaa, vaan siinä korostuu kaiken kattava yhteiskunnallinen vire. Vaikka kirjan maahanmuuttajahahmoilla ei aina mene loistavasti, Berliini on heidän kotinsa, johon he voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia, mini-yhteiskuntia, joissa asioita tehdään eri lailla kuin saksalaisessa todellisuudessa. Ja ehkä tämä vaihtoehtoisuus on vuosien varrella myös suodattunut katukuvaan ja valtavirtayhteiskuntaan. Maahanmuuttajia saattaa myös yhdistää maahantulon historia, eli tässä ennen muurin murtumista tulleilla on oma narratiivinsa, ja tämän vuoksi kirjailija tuntee niin suurta sympatiaa vietnamilaisia kohtaan.

Kaminerin viimeisin suomennettu teos on Venäläiset naapurini (Sammakko, 2016), jota ei näkynyt eilen Metso-kirjastossa. Suomennettuja teoksia on ainakin viisi, mutta osa alkaa jo olla antikvariaatin aarteita.  Olen ymmärtänyt, että neuvostomuistot pääsevät vielä enemmän framille hänen muissa teoksissaan, ja olisinkin kiinnostunut lukemaan juuri niistä. Kiinnostavaa on myös tutkailla, onko ”sirppi ja vasara”-teema keskeinen identiteetin rakennuspalikka hänen kaikissa teoksissaan, vai alkaako 2010-luvulle tultaessa löytyä jo toisenlaisia kiinnekohteita.

Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.

Kuinka metsäpalo sammutetaan?

SantopoloOn suhteita, jotka lämmittävät kuin takkatuli ja suhteita, jotka roihahtavat kuin metsäpalo. Takkatuli-pariskunnilla on ehkä suuremmat mahdollisuudet pysyä yhdessä kuin metsäpaloilla, joita ulkoinenkin maailma karttaa ja pyrkii ainakin sammuttamaan silloin, kun se on mahdollista. Metsäpalot levittävät ympärilleen toksista ilmaa, eikä niiden ympärille mahdu kolmansia osapuolia. Toki kolmaskin vaihtoehto on, voi yrittää olla kokko, mutta kokon taitavia rakentajia on olemassa vain harvakseltaan.

Tällaista parisuhdefilosofiaa viljellään Jill Santopolon rakkausromaanissa Valo jonka kadotimme (Otava, 2018, suom. Inka Parpola). Kirjan nimi on ilmeisesti tribuutti Anthony Doerrin samansuuntaiselle teokselle Kaikki se valo jota emme näe (2015), Pulitzer-palkitulle romaanille, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Santopolon teoksessa toisella päähenkilöllä jää Doerrin teos traagisella tavalla kesken. En ole lukenut Doerrin teosta, mutta jo tämän vahvan suosituksen jälkeen se alkoi automaattisesti kiinnostaa.

Minulla oli tämän romaanin asetelman ja tunnelmien kanssa tekemistä ennen kuin pääsin kunnolla sen imuun. Vaikka sen alkukohtaus, kahden nuoren opiskelijan kohtaaminen Shakespeare-seminaarissa 9.11.2001 Columbia-yliopistossa, on täynnä historiallista merkitystä, kuvaus nuorista, lahjakkaista ja jokseenkin itseriittoisista uraohjuksista New Yorkin etuoikeutettujen piireissä ei automaattisesti kolahtanut, ainakaan rajoja rikkovana rakkaustarinana. Gabriel ja Lucy tulevat historian merkitsemiksi, ja hullaantuvat ehkä enemmän kohtaamisensa tarinasta kuin toisistaan, tai ainakaan heillä ei ole edellytyksiä rakentaa yhteistä elämää siinä vaiheessa matkaa.

Kirjan kertoja on Lucy ja hän kertoo tarinaa Gabelle. Tarinan kolmantena pyöränä on Darren, Lucyn aviomies, joka ei ole myöskään Lucylle täydellinen, mutta jonka kanssa hän on oppinut rentoutumaan. Darren on mies, jonka kanssa seikkailu tarkoittaa pitkää pyöräretkeä seuraavan osavaltion rannikkokyliin; Gaben kanssa se merkitsee asumista maailman sotatantereiden kupeessa, Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa tai Israelissa. Vuosien varrella Lucy tottuu kuulemaan eksästään vain säännöstellysti, ja yleensä sopimattomassa paikassa, kuten hääpäivän aamuna. Gabe ei unohda Lucya, mutta on jo hyväksymässä sen tosiasian, että tämä kuuluu toiselle.

Kirjan alkuosassa en tiennyt, luenko vakavasti otettavaa romaania vaiko Sex and the Cityn toisennosta; teos parani huomattavasti loppua kohti, ja saavutti draaman kaarensa. Pidin tässä sotajournalismin ulottuvuudesta, ja sympatiani olivat enemmän itsekkään ja uratietoisen Gaben puolella kuin Lucyn, jolle lomailu Hamptonsin rikkaidenrannalla merkitsi enemmän kuin oma maailmankuvan avartaminen.

Kirja sopii erinomaisesti New York-faneille, ja kaupungissa asuneet voivat varsinkin suhteuttaa henkilöhahmojen menestyksen ja vaurauden heidän asuinpaikkoihinsa. Kymmenentenä hääpäivänä Darrenilla ja Lucylla on valtava townhouse Brooklynissä ja rantatalo Hamptoneissa. Neljääkymppiä lähestyessään pariskunta on myös melkein toteuttanut veivilistansa (eli ennen kuolemaa tehtävien asioiden listan) kaikki toiveet, eli elämä alkaa olla huolestuttavasti mallillaan.

Viihdekirjaksi romaanin tekee se, että siinä käytetään tuskallisen paljon aikaa asuvalintoihin, siinä vilisee brändejä ja trendibaarien ja -ravintoloiden nimiä. Vaikka tässä kerrotaan erään Yhdysvaltojen parhaimman yliopiston kasvateista, akateemisuus ei näy varsinkaan Lucyn elämänvalinnoissa. Lucy yrittää olla feministi, mutta tekee siitä viitekehyksestä hämmentävän sovinnaisia valintoja.

Kirja näyttää herättäneen enemmän ärtymystä kuin ihastusta kotimaisten kirjabloggareiden parissa. Jos kirjaa uskallan suositella jollekin ryhmälle, niin kokisin sen olevan suunnattu niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 2000-luvun alkupuolella ja niille, jotka elävät nyt kiihkeintä pikkulapsiaikaa. Itse muistan 9/11-tapahtumat eri perspektiivistä, ja koin olevani kirjan kohderyhmäksi väärään ikäluokkaan kuuluva. Koska kirja on ollut maailmanmenestys, sen on pakko koskettaa myös joitakin lukijoita koti-Suomessa. Positiivista teoksessa oli ilmaisun tiiviys ja juonen suhteellinen koherenttius. Romaanina teos pysyy kasassa, eikä sivuhenkilöitä tai muita rönsyjä ole liikaa.

Nenäliinoja en kirjaa lukiessani tarvinnut, mutta melodraaman ystävänä olin liikuttunut loppuratkaisusta.

 

900 viestin uskollisuudesta

valimatkojaMarin on ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija, ja ainoa tyyppi kampuksella, joka ei aio matkustaa kotiin jouluksi. Kampuksen puutarhuri pitää nuorta naista silmällä, vaikka olisi epätodennäköistä, että tämä umpimielinen tyttö saisi aikaan katastrofiset bileet pyhien aikana. Yhtäkkiä hänen yksinäisyyteensä tupsahtaa Mabel, ystävä siitä menneisyydestä, jonka hän on halunnut unohtaa. Ystävä 900 vastaamattoman viestin ja 5000 kilomerin takaa, peräänantamaton ja määrätietoinen.

Tällainen asetelma on amerikkalaisen Nina LaCourin nuorten aikuisten romaanissa Välimatkoja (Karisto, 2018, suom. Leena Ojalatva). Kirjaa on markkinoitu varsinkin LGTB-teemaisena, mutta tuo kategoria ei vielä riitä kuvaamaan moniulotteista tarinaa. Teos kertoo pitkälti nuorten aikuisten yksinäisyydestä, opiskelijaelämän taloudellisista haasteista, ja surutyöstä tilanteessa, jossa edesmennyt läheinen osoittautuu eri ihmiseksi, miksi sureva on hänet alun perin mieltänyt.

Varsinkin yksinäisyyden teema on universaali ja koskettava. Vaikka meillä Suomessa korkeakouluopiskelu on periaatteessa mahdollista myös vähävaraisten kotien vesoille, on meilläkin varmasti nuoria aikuisia, joilla ei ole mitään paikkaa, jonne palata lomien ajaksi. Opiskelija-asuntoloiden pimeitä tetrisseiniä valaisee aina jokunen huone, josta ei poistuta. Nina LaCour osaa sanoittaa tuon yksinäisyyden niin, että sydän on pakahtua.

Teos toimii pitkälti takaumien kautta, ja siinä eletään kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa New Yorkin osavaltion maaseudun ja San Franciscon välillä. San Franciscoon kuuluu irlantilaissyntyisen vaarin ränsistynyt vuokrapuutalo, jossa välimatkat huoneiden välillä ovat miellyttävän väljät. Marin ei ole koskaan käynyt isoisänsä huoneessa, vaan kaksikko elää toistensa yksityisyyttä kunnioittavaa rinnakkaiseloa. Marinin äiti on kuollut tämän ollessa pieni, ja talon läheinen, surffareiden suosima Ocean Beach on paikka, jossa varhaiset muistot aktivoituvat silloinkin, kun Marin ei haluaisi muistaa.

LaCour jättää äidin ja isoisän tarinasta paljon lukijan itse kuviteltavaksi, mikä on onnistunut ratkaisu siksi, että kirja on jo sellaisenaan tarpeeksi surullinen. Surullinen, muttei toivoton. Vaikeassa tilanteessaan Marin lopettaa myös romaanien lukemisen, koska kokee lempikirjojensa vain muistuttavan häntä hänen oman elämänsä fiktioista. Kirjalliset viitteet ovat tässä teoksessa kuitenkin komeita, ja 900 viestin vastaamattomuus vertautuu esimerkiksi Marquezin sadan vuoden yksinäisyyteen. Myös Jane Austenin hahmot, varsinkin ”hullu nainen ullakolla”, eli rouva Rochester, saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille aikuisille, jotka ihmettelevät young adult-genren nousua kirjallisilla markkinoilla. Itse luen YA-kirjoja aina silloin, kun bongaan niitä e-kirjastosta, mutta välillä niiden kapea-alaisuus nyppii. Tai tuntuu, että YA on syntynyt genrenä yhteiskuntaan, jossa nuoruus elämänvaiheena pitenee siksikin, ettei yhteiskunta anna nuorten aikuistua taloudellis-tuotannollisista syistä. Tässä kirjassa oli perspektiiviä jakaa kaikenikäisille lukijoille, ja varsinkin isovanhemman ja lapsenlapsen suhde nousi ikimuistoisella tavalla keskiöön.

Luin tämän kirjan ilolla odottaessa maailman pelottavimman presidentin saapumista maaperällemme, ja huokaisen helpotuksesta huomatessani, että ainakin vaihtoehtoisissa kirjankustantamoissa Yhdysvalloissa on edelleen sananvapaus. Välimatkoja edustaa varmasti täysverisesti Donald Trumpin vastustajien tunneilmastoa ja asennemaailmaa. Tässä blogissa olen valitettavasti myös arvioinut muutamia tuoreita amerikkalaisia romaaneja, joista on välittynyt se historiattomuus ja epäyhteiskunnallisuus, joka tuota yhteiskuntaa paraikaa riivaa. Tässä kirjassa oli ainakin yhteiskunnallista tarttumapintaa, vaikka se ei ollutkaan leimallisesti poliittinen teos. Se puhuu kaikkien sellaisten nuorten puolesta, joilla ei ole säästötiliä monen vuoden college-opintojen varalle, ja nuorten, joiden on rakennettava elämäänsä ja identiteettiään miltei tyhjän päälle.

PS: Tämä on blogini 1000. postaus, huomasin ”merkkipäivän” vasta jälkijättöisesti. Tätä blogia olen pitänyt keväästä 2012 saakka, eivätkä aivan kaikki postaukseni ole kirjoista. Taatusti olen kuuden vuoden aikana lukenut yli 1000 kirjaa, mutta onneksi en ole ehtinyt julkaista mielipidettäni aivan jokaisesta. Onnea blogilleni, joka siirtynee piakkoin ”muistojen arkkuun” ilmaisen tallennustilan loppuessa.

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.