Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Mainokset

Puolieläinten ja -jumalten saarella

Teos Asta Piiroinen: Kristuksen majatalo (LIKE, 1997)

Sängynalusmuumio-osastolta taas, hei. Tämän teoksen olen pelastanut Kaukajärven kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2009 (noina aikoina vielä nimikoin kirjani), ja se muhi edellisen asuntoni sängyn alla kuutisen vuotta. Luulin heittäneeni sen seuraavalle lukijalle muutossa, mutta yhtäkkiä se löytyikin karsitusta hyllystäni, simsalabim!

Annoin siis tökkivälle teokselle ehkä viidennen mahdollisuuden. Kirjan poimin alun alkaen siksi, että sen nimi oli niin maan mainio, mutta varsinkaan viime vuosikymmenellä minua ei yhtään jaksanut kiinnostaa sen teema, etuoikeutettujen eurooppalaisten harrastama hyppely Kreikan saaristossa.

Nyt teos kiinnostaa jo pääsiäisen vuoksi. Tänä vuonna olen kyllä paastonnut, olosuhteiden vuoksi enemmänkin kuin olisin halunnut, mutta Kristus-aiheista kirjallisuutta en ole ehtinyt pahemmin lukea. Hengellinen hyllyni on sakean pölyn peitossa, ja sinne soisi löytyvän myös vetävää ja huumoripitoista kaunokirjallisuutta, ei pelkkiä rukouskirjoja. 

Tässä romaanissa Tuuli-niminen päähenkilö matkustaa Kreikkaan, satujen saarelle surrakseen miehensä itsemurhaa. Tuuli on käynyt Kristuksen majatalossa aiemminkin, ja kuuluu tässä mystisessä majoituslaitoksessa jo vakiokalustoon. Paikan omistaja, noin kuusikymppinen Christos on Suuri Persoona, joka dominoi kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Hän on majatalon pitäjänä suurpiirteinen ja mielivaltainen: roskien viennistä käydään megalomaanisia riitoja, ja osa asiakkaista saa tiskin alta salaista alennusta, johon toki kuuluu vaitiolovelvollisuus joistain paikan käytänteistä.

Kirjassa käydään suuria keskusteluja Euroopan henkisestä tilasta majatalon terassilla ouzo- ja rakilasien äärellä. Viinatarjouksista on asiakkaiden vaikea kieltäytyä, koska Kristuksen elämänfilosofia on kale zoe, good life. Uutta verta ikuisiin väittelyihin tuo nuori ranskalainen tutkijamimmi Chantal, joka on saarella parantumassa hermoromahduksestaan. Hän on maailmanparannuskiihkossaan jopa Kristusta pidemmällä, ja onnistuu syyllistämään jokaisen turistin puolikkaalla lauseella. Chantalin hahmossa oli paljon Greta Thunbergia, ja hän toimi hyvänä muistutuksena siitä, ettei ahdistuminen hiilidioksidipäästöistä ole mitenkään uutta tai omaperäistä tässä ajassamme.

Piiroinen kuvaa myös Tuulin suomalaista todellisuutta herkullisen outouttavasti. Tuuli kuvailee majatalon vieraille kotimaataan paikkana, jossa kaikki intohimo kohdistetaan asuntolainojen maksamiseen ja kesämökkien rakentamiseen. Nautinnon viivyttäminen on kansalaishyve, eikä niillä mökeilläkään välttämättä osata viipyillä viinin ja oliivilautasten ympärillä. Kirjan Suomi-kuva ei ole ruusuinen, mutta tässä kuitenkin kuvataan Suomea, jossa Kainuu oli pääasiallisesti rosoisen romanttinen mummola, ei perussuomalaisuuden kasvualusta. Tuuli ei vihaa kotimaataan, eikä suhtaudu sen ongelmiin kovin poliittisesti, mutta selvästi hänen on parempi olla sieltä poissa.

Viihdyin tässä repaleisessa, elämäniloisessa todellisuudessa kokonaisvaltaisesti, kaikki aistit auki, vaikka varsinkaan siinä kuvattu romanssi Tuulin ja tanskalaisen Raúlin välillä ei pahemmin sävähdyttänyt. Toki kaukaisen saaren ja resuisen majatalon tarinaan kuului ripaus rikollisuutta, muuten meininki olisi kääntynyt liian filosofiseksi. Olen ehkä reissuillani joskus käynyt vähän tämäntyyppisessä majatalossa, ja haluaisin löytää sellaisia lisää. Christosin hahmo samastui taas omassa mielessäni erääseen sisilialaiseen ravintoloitsijaan, jonka touhuja seurailin muutama vuosi sitten Marettimon saarella.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 21/196: Kreikka. Alun perin olin lukemassa tähän Anja Snellmanin uusinta romaania, jonka toivon löytäväni uudelleen. Näissä molemmissa oli yhtä vetävä tunnelma, joten ehkä suoritan tämän rastin kahdella teoksella.

Suurruhtinaskunnan viimeinen huokaus

Teos: Ester Erhomaa: Nokkoset Herramme yrttitarhassa (Otava, 1977)

Piinaviikon toinen teos, jolla on vahvasti kristillinen nimi. Vuosien varrella olen keräillyt poistohyllyistä ”Karjala-kirjoja”, ja edelleen kokoelmistani löytyy myös lukemattomia sellaisia. Ester Erhomaasta olen blogannut aiemminkin, mutta hän on ollut sen verran tuottelias kirjailija, ettei hänen tuotantonsa helpolla lopu kesken.

Nokkoset Herramme yrttitarhassa kertoo kylästä Karjalan kannaksella, ja Harjunpään tilan perheestä. Isoisä Paaveli on entinen merikarhu, joka on käynyt elämänkoulua enemmän kuin monet muut kyläläiset. Hän on seilannut maailman meriä, ja puhuu sujuvasti ”kannipaaleista”. Hän puhuu myös venäjää, ja on lähettänyt ainoan tyttärensä Millan kouluun Pietariin. Poika Aleksi on jäänyt kotipuoleen kartanon metsiä hoitamaan, mutta myös hänellä on kova hinku merille tienaamaan ja maailmaa näkemään.

Miniä Eetlaa painaa avioliiton lapsettomuus, mutta hän on saanut Millan ”tuliaisen” eli Senja-tytön hoidettavakseen. Millalla on Pietarissa uusi mies, eikä kukaan pidä levotonta Pietaria sopivana paikkana lapsen kasvatukseen. Milla ei kuitenkaan voi kuvitella palaavansa kotikylään, jossa emännät kulkevat rumissa rohtimissa. Hän käy säännöllisesti katsomassa tytärtään, mutta lupailee tälle liikoja yhteisestä tulevaisuudesta.

Kirjassa eletään vuosia 1916-7, ja ”revolutsioni” on kaikkien huulilla. Myös rajakylässä agitoidaan, mutta ei niinkään bolshevikkien puolesta, vaan lähinnä kahdeksan tunnin työpäivän. Milla tuo kotitilalleen Pietarista Mihail-nimisen kirjailijan, joka viettää pitkää talvea kamarissaan outoja merkkejä rustaillen. Kylän vallesmanni on miehestä huolissaan, mutta ainakaan häneltä ei löydy aseita. Harva kyläläisistä pystyy vieraan kanssa haastelemaan millään kielellä, mutta Paaveli ja kylän lääkäri ystävystyvät uuden tulokkaan kanssa.

Tulokas ei palaa Pietariin, vaan jatkaa matkaansa Kannakselta maailmalle. Harjunpääläiset ovat otettuja, kun saavat mieheltä carte postalen maailmalta. Mies lupaa myös kirjoittaa kunnon kirjeitä, joita odotellaan kuin kuuta nousevaa. Pietarin uutisia perhe käy odottamassa satamassa turhaan – ehkä Milla on kadonnut heiltä lopullisesti.

Nokkos-tematiikka viittaa tässä ihmiselämän turhuuteen, tai kirjan hahmojen turhautumiseen. Lyyli-serkku tulee Viipurista jokakesäiselle yrtinkeruumatkalleen, ja kirjoittaa jopa nokkosista runon. Puna-aatteen kannattajilla on ainakin kutsumus, eli he eivät koe olevansa pelkkiä nokkosia, hyödyttömiä kasveja.

Kuten Erhomaan muissakin teoksissa, myös tässä romaanissa lapsinäkökulma on vahva. Senja itkeskelee äitinsä perään, näkee tästä näkyjä, ja päättää lopulta ryhtyä Eetlan tyttäreksi. Lopulta perhe saa hyvän uutisen: pitkän odotuksen jälkeen Eetla alkaa vihdoin odottaa, ja Senja jo toivoo pikkuveljeä.

Teos on hyvä esimerkki 70-luvun arkirealistisesta kerronnasta, ja jossain vaiheessa minulle tuli (hyvässä mielessä) jopa Rintamäkeläiset mieleen. Tosin tässä ei ryystetä kahvia kerniliinan äärellä, vaan keitetään tsajua ja paistetaan lettuja ulkoilmakeittiössä. Ehkä kirjan dialogi ei ole yhtä hidastempoista kuin Rintamäkeläisissä, mutta paikoitellen sen hyväntahtoinen turvallisuus tökki. Mutta lapsinäkökulman vuoksi kirjan jaksoi lukea, ja oli välillä hyväkin lukea teos, jossa vuosien 1917-18 tapahtumia tulkittiin vähemmän poliittisesti. Iso teksti ja paikoitellen selkokielinen kerronta lisäsivät vaikutelmaa naiiviudesta.

Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.

Kuinka valehdellaan Baudelairen kielellä

Teos: Calixthe Beyale: Ännu talar träden (Bok för alla, 2003)

Käännös: Åsa Larsson

Kamerun on maa, jonka kansalaisiin olen törmännyt täällä koti-Suomessa, mutta jonka historiasta en tiedä paljoakaan. Mielessäni maa on esiintynyt ison pahan Nigerian naapurina ja ”maalaisserkkuna”, ja ehkä maita eniten erottaa se, että Kamerunissa ranska on ollut pitkään lingua franca. Kamerunissa kielikysymys on kuitenkin ollut sekava, ja siksi ranska on ollut vain yksi valkoisen miehen kieli, jolla voi sujuvasti valehdella.

Viime vuosikymmenellä keräilin Ruotsin-reissuilla halpoja postkoloniaaleja pokkareita Bok för alla-sarjasta. Varsinkin afrikkalaista naiskirjallisuutta on lentänyt haaviin, mutta en ole puutteellisen kielitaidon vuoksi jaksanut teoksia lukea. On nimittäin aivan eri asia lukea käännöskirjallisuutta ruotsiksi kuin vaikka ruotsinkielistä siirtolaiskirjallisuutta, mitä ymmärrän parhaiten.

Calixthe Beyale on kamerunilaissyntyinen naiskirjailija, joka vaikuttaa Ranskassa. Les arbres en parlent encore on hänen ”afrikkalaisin” romaaninsa, ja ilmeisesti muussa tuotannossa on enemmän Ranskaan sijoittuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa. Romaani ei ole haasteellinen sanaston tai rakenteen tasolla, mutta mentaalisesti kamerunilainen tunnelma ei täysin välity minulle ruotsiksi. Myös kirjan konteksti, 1900-luvun alun siirtomaa, jonka herruudesta saksalaiset ja ranskalaiset taistelevat keskenään, on aika vieras. Olen tosin lukenut muutaman Namibiaan sijoittuvan teoksen, jossa käsitellään juuri saksalaisten toimia siirtomaaherroina. Jotain yhteistä on niissä ja tässä teoksessa, vaikka maiden välillä on matkaa.

Kirjan kertoja on jo vanhuusikäinen nainen Eden, joka muistelee kahdeksaatoista päivää nuoruudessaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Edenin isä Assanga Djuli on ovela kyläpäällikkö, joka osaa manipuloida siirtomaaherroja tilanteessa kuin tilanteessa. Ensin kylään eksyy yksinäinen valkoinen aave, mies nimeltä Michelangelo de Montparnasse. Kaikkien kauhuksi aave puhuu paikallista kieltä ja pyytää kyläläisiltä oikeutta asua heidän parissaan.

Kun saksalaisten armeija valtaa kylän, päällikön on piilotettava kaikki nuoret miehet ja varsinkin ranskalaisen vieraansa, joka luultavasti tulisi tapetuksi siltä seisomalta, jos vihollinen tämän huomaisi. Lopulta saksalaiset tekevät yllätyshyökkäyksen ja löytävät kylän nuoret miehet vielä nukkuvina tai aamupuuhissaan. Yksi komendantti kuolee tarkistusmatkallaan kylässä, ja sen vaihdossa kestää sen verran aikaa, että miesten pestuu armeijaan viivästyy.

Eden lähestyy jo aikuisuutta, ja moni hänen ikäisensä tyttö on jo naimisissa. Hän on rakastunut Kristitty-nimiseen uskovaiseen naapurinpoikaan, mutta tämä pitää tytön kosiskeluja liian päällekäyvinä. Eden ei myöskään voi mitään poikamaiselle ulkomuodolleen ja rintojensa pienuudelle. Hän ei ole priimaa vaimomatskua, siitä hän on tietoinen, mutta kovin kummoista ei ole hänen ikätovereidensa elämä vaimoinakaan. Kun hänen isänsä hakee naapurikylän torilta itselleen kolmannen vaimon  kaikkien kiusaksi, ikäkysymys eskaloituu.

Edenin ei ole helppo katsoa isänsä muhinointia Biloa-tytön kanssa, joka on tästä vain vuoden vanhempi. Edenin äidille uusi liitto tuo vahingoniloa, koska isän toinen vaimo, kylän prostituoitu Fondamento de Plaisir, on asiasta raivoissaan. Kakkosvaimon asema kylässä on kiintoisa, sillä hänellä tuntuu välillä olevan enemmän valtaa kuin itse kyläpäälliköllä. Varsinkin hänen sivubisneksensä eurooppalaisten tuotteiden myyjänä kukoistaa, ja naiset saavat kokeilla parfyymia, talkkia ja Marseillen saippuaa. Rintaliiveille keksitään parempia käyttötarkoituksia kuin alkuperäinen; joillakin ne toimivat pääkoristeina, toisilla kätevinä pussukkoina peltotöissä.

Moniavioisuuden kysymys on teoksen feministinen juoni, ja Beyale käsittelee sitä poleemisen kriittisesti. Olen lukenut monia moniavioisuuden kuvauksia, jotka keskittyvät Länsi-Afrikan nykyaikaan, ja niissä on ollut astetta ymmärtäväisempi sävy kuin tässä. Tässä nousevat kristilliset lähetykset pyrkivät puuttumaan asiaan, mutta niiden tarjoama elämäntapa ei vaikuta yhtään houkuttelevammalta kuin paikallinen. Toisaalta moniavioisissa järjestelyissä nousee kapinallisia naishahmoja, jotka eivät alistu isännän komentoon, vaan ottavat lusikan omaan, kauniiseen käteensä.

Kirjaa lukiessa tuntui, että olisin saattanut ymmärtää sitä paremmin ranskaksi kuin ruotsiksi. Ruotsalaisessa käännöksessä oli joitain kömpelöjä kulttuurisia selityksiä, joihin en jaksanut lainkaan perehtyä. Juonen suhteen en varmaan missannut paljoa, mutta sanastossa oli suuria aukkoja. Teoksesta muodostui vuoropuhelua jopa äsken lukemani nuorten fantasiakirjan kanssa, koska molemmissa naisia syytettiin noituudesta hyvin samantyyppisin perustein. Myös tässä teoksessa noitien uskottiin kykenevän lentämään, ja yhteisön rangaistukset noituudesta epäillyille olivat julmia.

Beyala osaa ilotella henkilöhahmojensa nimillä, ja niissä tosiaan näkyy länsiafrikkalaisten mielikuvitus lasten nimeämisessä. Edenin lisäksi kirjassa huseeraavat mm. Capypso, Eros, Andromeda ja Espoir de Vie. Kristityn perheen lapset ovat kaikki vain ”Kristittyjä” eli Chrétien I, II, III jne.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 52/196: Kamerun. Maahaasteen kirjoista tämä kuuluu ehdottomasti syvällisimpään päähän, ja sain Beyalesta kirjailijana tämän ensi kosketuksen jälkeen todella lupaavan kuvan. Varsinkin ne afroranskalaiset teokset kiinnostaisivat minua.

Afrofuturismi rulettaa

Teos: Nnedi Okorafor: Zahra the Windseeker

Hyllyssäni on jo pitkään kummitellut kolme todella coolia teosta, afrikkalaisen skifin helmiä, joihin en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä venynyt. Tässä blogissa olen arvioinut yhden eteläafrikkalaisen skifi-teoksen, mutta nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin fantasia/skifituotanto on saanut muhia aivan liian kauan. Okorafor on aloittanut uransa lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on viime aikoina kirjoittanut enemmän aikuisille. Hän on melko tunnettu varsinkin Yhdysvalloissa, jossa hän on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Olen seurannut hänen uraansa sosiaalisen median välityksellä, mutta vasta nyt pääsen käsiksi itse töihin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja ensi kosketus onkin todella lupaava.

Teos Zahra the Windseeker on ensisijaisesti suunnattu teini-ikäisille ja esiteineille lukijoille. Sen päähenkilö on 13-vuotias Zahra, joka asuu kuvitteellisessa Oonin kuningaskunnassa ja on saanut syntymälahjana dada-dreadlocksit. Hänen rastapatukoistaan kasvaa lehtiä, ja tämä on erityinen lahja, jota muilla perheenjäsenillä ei ole. Zahraa myös kiusataan koulussa hänen tukkansa vuoksi, ja varsinkin suuriafroiset tytöt ovat hänelle kovin ilkeitä. Ilmeistä on, että kirjassa eletään tulevaisuuden Afrikassa, maassa, jossa on joitain tunnistettavia piirteitä Nigeriasta, mutta lukijan ei tarvitse välttämättä tätä tietää.

Ystävänsä Darin kanssa Zahra päätyy kaupungin ”pimeälle torille”, jossa myydään loitsuja, toteemieläimiä ja tajuntaa laajentavia aineita. Tori on paikka, jonne kenenkään lapsen ei kuuluisi päätyä, mutta uteliasta kaksikkoa on vaikea pitää sieltä poissa. Zahra löytää torilta myös sielunkumppanin, Nsibidin, aikuisen naisen, joka on aikanaan leikannut dadalocksit pois, käytännön syistä. Torin kautta kaksikko päätyy vaaralliselle seikkailulle kaupungin ulkopuoliseen viidakkoon, jonne on periaatteessa kaupunkilaisilta porttikielto.

Kirjan amerikkalainen näkökulma korostuu siinä, että teoksen teinikertoja on kauhuissaan jo vuorokauden peseytymättömyydestä. Myös tytön luontosuhde on hapuileva, eikä hänellä ole kattavia tietoja maansa vanhoista perinteistä. Kylässä ollaan kovin trenditietoisia, ja varsinkin muotilehdet ovat kuuminta hottia.

Loppua kohti teoksessa ihmisen ja eläinten suhde korostuu erityisesti. Zahran kuuluisi löytää viidakosta mystisen elgoth-linnun muna, mutta hän ei tunnista koko lintua. Kaikkitietävä sammakko voisi auttaa häntä etsinnöissä, jos hän osaisi tätä kuunnella. Lähimpänä ihmisten ja eläinten symbioosia hän on kuitenkin gorillojen yhdyskunnassa, jossa hän saa nukkua oikealla lehtipatjalla ja jossa hänelle tarjotaan puhtaita vaatteita.

Koska kyseessä on nuorten teinien kirja, sen tyyli on letkeä, ja siinä esitetyt vaarat ja riskit ovat tarkoitettuja voitettaviksi. Pääsin kyllä hyvin kirjan imuun, ja luin sen sujuvasti parilla istumalla. Teoksen maailma oli runsas, moniaistillinen ja joka suhteessa hurmaava, ja tämän ensi kosketuksen jälkeen tulen luultavimmin lukemaan ne kaksi muutakin teosta suht pian.

Näitä kirjoja voin kyllä suositella varsinkin sellaisille lapsille ja nuorille, joilla on afrikkalaista taustaa, koska ne tarjoavat positiivisia, mutta ei nössöjä samastumisen kohteita.

Maahaasteessa olen rastilla 53/196: Nigeria. Olikin virkistävää lukea tähän väliin todella erilaista nigerialaistekstiä, koska olen tottunut lukemaan tuosta maasta enimmäkseen painavaa yhteiskunnallista tai historiallista proosaa. Nigeria-kirjalistani on todella pitkä, ja se ansaitsisi päivityksen, koska olen viime aikoina bongaillut monia uusia tekijöitä, joista olen kiinnostunut.

Lasipalatsista maailmalle

Teos: Amitav Ghosh: The Glass Palace (HarperCollins, 2000)

Kylmä sää, talouskriisi ja henkinen lama sai minut lukemaan putkeen kaksi Amitav Ghoshin teosta putkeen. The Glass Palace saattaa olla hänen teoksistaan suurin bestseller, ja postkoloniaalin kirjallisuuden helmi, kuvaahan se siirtomaa-aikoja britti-imperiumin useassa kohteessa.

Kirjassa seurataan kahden kasvavan nuoren, Rajkumarin ja Dollyn tietä Mandalaysta maailmalle. Rajkumar on orpo intialainen katulapsi, joka on päätynyt katukauppiaaksi Burmaan. Dolly on burmalainen orpo, joka on ostettu lapsenpiiaksi Burman kuningashuoneeseen. Kun Burman kuningaspari syöstään vallasta vuonna 1885, alkaa molemman nuoren odysseia maailmalle: Dollyn kuningashuoneen ainoana syntyperäisenä palvelijana, ja Rajkumarin kiinalaisen kristityn tiikkikauppiaan apupoikana.

Kuten äsken lukemassani kokonaan Intiaan keskittyvässä teoksessa, myös tämän teoksen taustalla on Ghoshin omia sukutarinoita. Kirjan aika-akseli on yli sata vuotta, sillä viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Tapahtumat jakaantuvat Burman, Malayan ja Intian välille, joissa suvun eri haarat vaikuttavat. Moni suvun mies rikastuu bisneksillä britti-imperiumissa, joko myymällä tiikkiä tai kumia. Vasta 1930-luvulla bengalilaisperäiset miehet pääsevät brittiarmeijaan; ennen tätä armeijaura on ollut mahdollista vain ns. sotilaallisille roduille. Briteillä kun oli tuon ajan rotuoppien mukainen luokittelu intialaisista ”kansoista”, ja näistä bengaleita pidettiin uneliaina ja naismaisina verrattuna vaikka Punjabin sikheihin tai kashmireihin. Arjun-nimisen nuoren miehen pääsy upseeriksi Jat-komppaniaan on ilonaihe tämän isälle, mutta japanilaisten joukkojen edetessä Malayassa ruskeat imperiumin palvelijat eivät pääse evakuointijuniin.

Kirjassa kuolee kokonainen sukupolvi nuoria toisen maailmansodan syövereissä, osa oman käden kautta. Henkilöhahmojen moninaiset identiteetin säikeet tuottavat hämmennystä ja vaikeuksia; suvussa on ainakin burmalaista, kiinalaista, intialaista ja amerikkalaista perimää, eikä kukaan avainhenkilöistä koe kuuluvansa kokonaan minnekään. Burma on heille pidempiaikainen tukikohta kuin Intia, ja elämä Burmassa ja Penangin saarella Malayassa on leveämpää kuin Kolkatassa. Brittien tukikohdissa kuten Rangoonin satamakaupungissa modernit kulutushyödykkeet luovat uusia haaveita ja toiveita.

Ghosh tarjoaa tässä teoksessaan silmänruokaa autojen ja lentokoneiden ystäville. Varsinkin aasialaisen ilmailun historiaa teokseen mahtuu iso siivu, kun nämä hyväosaiset koloniaalit subjektit alkavat ilmailla jo 1930-luvulla. KLM aloittaa kaupalliset lennot eri Kaakkois- ja Etelä-Aasian kaupunkien välillä, ja varsinkin Kolkatassa Dum Dum-lentokentällä vierailusta tulee jo ennen toista maailmansotaa kansanhuvia. Verrattuna vaikka agraarisen Suomen kehitykseen tässä teoksessa kohdataan moderniteetti ainakin paria vuottakymmentä aiemmin.

Teoksen nimi, Lasipalatsi, viittaa Burman kuninkaallisten asumukseen Mandalayssa, mutta samalla tämän erikoisen suvun eksentriseen perimään. Varsinkin burmalainen Dolly-äiti vetäytyy omaan henkiseen lasipalatsiinsa synnytettyään kaksi poikaa Rajkumarille, ja sama eristäytymisen tarve seuraa hänen valokuvaajapoikaansa. Ehkä Ghosh myös metaforisella tasolla vertaa burmalaisten ja intialaisten tapoja ja luonteenpiirteitä. Burmalaisilla ei ole kastisysteemiä, eikä järjestettyjä avioliittojakaan suosita, mutta heidän oma-arvontuntonsa on kolonialismin aikana kehittynyt niin valtavaksi, etteivät he enää 1900-luvun alussa suostu lakaisemaan omia katujaan tai viemään alusastioita. Burmalaiset ovat myös vaaleampi-ihoisia ja sirompia piirteiltään kuin naapurin bengalit, ja siksi rodullinen hierarkia kehittyy näiden kansojen välille miltei huomaamatta. Toisaalta myös vaatimattomista olosuhteista ponnistaneet intialaiset voivat Burmassa edistyä elämässään paremmin kuin kotinurkilla. Seka-avioliittoja solmitaan, mutta ne eivät ole aina helppoja.

Romaanina The Glass Palace on perinteisempi ja eeppisempi kuin äsken lukemani The Hungry Tide. Pidin enemmän The Hungry Tidesta, koska sen kautta minulle avautui kokonaan uusi maailma. Brittikolonialismin jäänteistä lukemiseen kyllästyin jo jossain vaiheessa, eikä varsinkaan tämän teoksen Intia-ulottuvuus ole erityisen kekseliäs. The Hungry Tiden Intia taas on ruohonjuuritason kerrontaa parhaimmillaan. Burman ja Malesian historiasta kiinnostuneille teos antaa enemmän,  ja tässä päästään kurkistamaan myös Myanmarin sotilasjuntan aikaiseen suljettuun arkeen 1990-luvulla.

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 51: Malesia, vaikka tämä ei varsinaisesti tuon valtion aikaa kuvaakaan. Burma-kohtaan tämä olisi sopinut paremmin, mutta sen rastin olen jo suorittanut. Malesialaisesta nykykirjallisuudesta löytyy viitteitä blogini alkuajoilta (mm. Tash Aw, Rani Manicka).