Vain yhden sianporsaan tähden

Teos: Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus, 2018)

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes kuuluu jo luottoviihdekirjailijoihini, vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vasta kaksi teosta. Kirjailijan teoksiin on yleensä kirjastossa pitkä jono, ja koska en juuri nyt pahemmin osta kirjoja, hänen tuotantonsa on jäänyt minulla osittain pimentoon. Toiseksi uusimman Moyesin sain Elisa Kirjan kuukausiohjelmasta, ja se varsinkin yllätti: teos sijoittuu osittain manner-Eurooppaan ja se on enemmän historiallinen romaani kuin kepeä chicklit-pläjäys.

Romaanissa eletään arkea ranskalaisessa maalaiskylässä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset ovat miehittäneet kylän, ja kyläläisten keskuuteen kasvaa suuri juopa, sillä osa pitää saksalaisten kanssa veljeileviä henkilöitä maanpettureina. Pahin kritiikki kohdistuu Le Coq Rouge-hotellin naispuolisiin pitäjiin, siskoksiin Sophieen ja Hélèneen, jotka ottavat saksalaissotilaiden muonituksen kontolleen. Kylässä nähdään jo nälkää, mutta hotellin naisten iho kirkastuu kirkastumistaan, ja Sophie nähdään tanssivan komendantti Beckerin kanssa jouluaattoiltana.

Sophie on taiteilijan vaimo, ja taiteilija-Édouard on joutunut saksalaisten työleirille Ardenneille. Mielistelemällä komendanttia hän toivoo saavansa miehelleen vapautuksen leiriltä. Draama on lähtenyt liikkeelle sisarusten kellariin piilottamasta porsaasta, jonka saksalaiset sotilaat haluaisivat takavarikoida laittomana ”hankintavälineenä” säännöstelypykäliinsä vedoten. Lopulta Sophie viedään kylästään vankileirille tuntemattomaan osoitteeseen, ja hänen sukunsa vaikenee koko tädin olemassaolosta häveten tämän maanpetturuutta.

Sophiesta jää jäljelle maalaus, joka löytää tiensä kuuluisan nuoren arkkitehdin David Halstonin lasitaloon Thamesin rannalle. David kuolee nuorena ja jättää vaimonsa Livin lähes toimintakyvyttömäksi vaalimaan miehen perintöä. Liv samastuu häälahjaksi saamansa taulun salaperäiseen naiseen, ”Tyttöön jonka jätit taaksesi”. Taulun tarina alkaa elää uutta elämää, kun Liviä yhtäkkiä syytetään varastetun sotasaaliin hallussapidosta.

Kirjassa on kiinnostava asetelma: siinä tehdään hyppy äärimmäisestä niukkuudesta postmoderniin yltäkylläisyyteen, jota varjostaa äkillisen köyhtymisen pelko. Livin nurkalla asuu pahvilaatikossa majaileva koditon nainen, jolle hän vie päivittäin teetä ja pientä purtavaa. Häntä ahdistelevat ulosottomiehet ja verokarhut, koska hän ei selviä omilla tuloillaan kalliin talonsa hoitokustannuksista. Ihmiset hänen ympärillään tekevät jatkuvasti kolmea työtä selvitäkseen perusmenoistaan. Ranskalainen kyläidylli sadan vuoden takaa on lopulta helpompi elinympäristö kuin 2000-luvun Lontoo, vaikka sota riistää kyläläisiltä tuoreen patongin ja possujuhlat.

Olisin kyllä voinut lukea kokonaisen romaanin St. Péronnen kylästä ilman nykyajan väliintuloa, mutta kadonneen taulun tarina toi teokseen uuden ulottuvuuden, jonka juoni lähenee jo dekkaria. Sinänsä raikasta oli, ettei tässä viitattu natsiaikaisiin sotaryöstöihin, sillä niistä on takuulla kirjoitettu enemmän. Lakiteknisiin koukeroihin en valitettavasti jaksanut keskittyä, mutta oikeusdraamaa jaksoi seurata, vaikka ei tietäisi paljoa kirjassa mainituista kansainvälisistä sopimuksista.

Kerrassaan mainio teos, joka ei aiheuttanut lukujumia. Tämän selvitin blogiteksteineen puolessa päivässä, kun edelliseen lukemaani teokseen meni puolitoista vuotta. Tulossa on myös arvio kirjasta, jota olen lueskellut jo seitsemän vuotta.

Tämä teos on

Mainokset

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Unohduksen ja anteeksiannon kahvilassa

Teos: Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani, 2018)

Eilen Suomen Helsingissä, itsenäisyyspäivän mielenosoituskulkueessa, liehuivat natsiliput, ja tällainen kulkue sai siitä huolimatta, poliisin takavarikoitua nämä ”ikuisen onnen ja vaurauden” symboleilla koristetut kankaanpalat, jatkaa etenemistään sananvapauden nimissä.

Elämme vaikeita ja kummallisia aikoja, enkä muista, olisinko aiemmin kokenut holokaustista muistuttamisen olleen näin ajankohtaista. Silti holokaustista kirjoittaminen on aina kaksiteräinen miekka, ja varsinkin on muistettava, että ne henkilöt, jotka kaipaisivat eniten muistutusta, eivät tartu fiktiiviseen teokseen, jossa juutalaisvainojen uhreihin suhtaudutaan empaattisesti. Kirjallisuus ei yleensä toimi asennekasvattajana tai terapeuttina sellaisille, jotka ovat jo päättäneet kieltää jonkun historiallisen ilmiön. Tai niille, jotka hyväksyvät sen ja kunnioittavat sen perintöä muun muassa asettamalla seppeleitä SS-sotilaiden haudoille. 

Max Manner on monipuolinen kirjailija, joka kertoo Kadotettujen kahvilan esipuheessa löytäneensä uuden romaaninsa aiheen käytyään juutalaismuseossa Kölnissä joulukuussa 2016. Ihmettelen myös hänen tuotteliaisuuttaan, sillä tämä temaattisesti raskas teos oli jo markkinoilla kesällä 2018. Keski-Euroopassa asuvana ulkosuomalaisena hän on toki saattanut alitajuisesti kerätä aineistoa teokseensa jo pitkään ennen päätöstä sen kirjoittamisesta. 

Teos sijoittuu Wieniin, Pariisiin ja Itä-Ranskan maaseudulle, ja siinä seurataan nuoren Kathrine Schultzin vaiheita puoliksi juutalaisena maanpakolaisena. Ennen kristalliyötä Kathrine on elänyt työteliään kahviloitsijaperheen ainoana lapsena, mutta kahvilan kohtalo on sinetöity sen jälkeen, kun tytön isä Andreas viedään epäiltynä kommunistisen salaseuran pitämisestä. Isä ei ole tiennyt siitä, että oikeasti salaseuran kokoukset on sallinut Kathrine itse, koska hänen poikaystävänsä Matthias on mukana maanalaisessa toiminnassa. Kathrinen ja Matthiaksen rakkaus leiskuu kuumana kesällä 1937, mutta vuonna 1939 siitä ei ole jäljellä kuin  riekaleet, kun Kathrine lähtee väärennetyillä papereilla kohti uutta elämää Pariisissa. Matthiaksen lempi on laimeaa, ja monessa vaiheessa hän kieltää sen olemassaolon. 

Odotin kahvilateeman olevan jotenkin kattavampi kuin miksi se jäi. Kirjan nimi on kuitenkin kutsuva ja osuva, ja se kuvaa Wienin kaupungin kerroksellista muistia, luottamusta, sen murtumista ja uudelleenrakennusta olosuhteissa, joissa myöhempi kaupallinen menestys ei auta lääkitsemään sodan syvimpiä arpia. Nuoren Kathrinen sotaretki on enimmäkseen traaginen, ja siihen liittyy syvä itsensä kieltämisen prosessi. Sota-ajan Pariisi ei ole paljon Wieniä helpompi ympäristö nuorelle ummikolle, vaan Kathrine päätyy hukuttamaan aiemmat murheensa seuraneitinä ”teehuoneessa”, joka tarjoaa palveluksia natsisotilaille. 

Kathrine Schultz on jykevä hahmo, joka kertoo tarinaansa 88-vuotissyntymäpäivien aattona. Tuntematon kirjailija on tullut häntä haastattelemaan, mutta haastattelun ehdot ovat tiukat, eikä Kathrine halua varsinkaan tulevansa keskeytetyksi. Hän on onnistunut tekemään perheensä yrityksestä menestyneemmän kuin ennen sotaa, mutta luottamus kanssaihmisiin on edelleen kortilla. Nykyhetkeen palaavat tarinankerrontaepisodit luovat teokselle dramaturgista ryhtiä, ja hirvittävän surullisen alkuosan jälkeen tarina alkoi elää uutta elämää sotaretken päätyttyä. 

Henkilöhahmojen rakennuksessa Manner onnistuu välttämään liian mustavalkoiset asetelmat. ”Pahiksia” tai ”hyviksiä” ei pääse syntymään, vaan kaikki tekevät huonoja tai hieman parempia ratkaisuja olosuhteissa, joissa silkka opportunismi on suurimman osan aate. Kathrine ei itsekään ole suuri hyväntekijä, vaan hänen persoonansa kolhiintuu vaikeissa oloissa siinä missä kaikkien muidenkin. Sodanjälkeiset kohtaamiset ovat vaikeita, ja monen natseja myötäilleen nuoren kohtalo on vielä traagisempi kuin Kathrinen itsen. 

Luin teoksen yhdeltä istumalta, koska tarina oli koukuttava ja sujuvakielinen. Välillä teksti tuntui vähän liiankin sujuvalta, ja olisin ehkä arvostanut useamman kertojan tekniikkaa – vaikka poika Paulin tai pojantytär Beaten muodossa. Yhden kertojan strategia ei ole ontuva eikä ohut, mutta minusta kirjassa oli muitakin ulottuvuuksia kuin holokaustista selviytyminen, ja nuo olisivat päässeet paremmin näkyviin, ellei kirjaa olisi kerrottu vain pian kuolevan, muistoihinsa uppoutuneen vanhuksen näkökulmasta. 

Pidin varsinkin siitä, että kaikki hahmot olivat fiktionaalisia ja ei-suomalaisia, koska olen viime aikoina lukenut liian monta suomalaisteosta, joissa päähenkilöt ovat olleet natsikoneiston johtohahmoja tai niiden suomalaisia myötäilijöitä (vrt. esim. Terhi Rannelan Frau, Rosa Liksomin Everstinna ja Heidi Köngäksen Dora, Dora). Tavallisten työläisten, sosialistien, prostituoitujen ja leipäjonojen asiakkaiden näkökulmat olivat kaikki tässä muistojen kahvilassa loistokkaasti läsnä. Ja näin Kadotettujen kahvila osoittautui sympaattisemmaksi ja monipuolisemmaksi teokseksi kuin nuo kolme edellä mainitsemaani, joista kaikista pidin puhtaan taiteellisesta näkökulmasta. 

Jos ehdit lukemaan kaksi teosta Mannerilta, kannattaa lukea tämä ja toiseksi uusin teos Loiset, jossa seikkaillaan Ranskan Calais’n ”viidakossa”. Pakolaisten ahdinko ja identiteettien moninaisuus ei ole paljoa muuttunut 80 vuodessa. Erityisen hienoa on, että suosittu dekkarikirjailija kykenee vaihtamaan genreä ja ehkä sitä kautta myös hieman lukijakuntaansa.  

Kiitos myös vangitsevasta kansikuvasta. Kaiken kaikkiaan teos oli ravisuttava ja sen siivillä pääsi kauas vaikeaan, mutta silti elämisen arvoiseen historiaan. 

It’s raining celebrities!

Teos: Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)

Olen nyt lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista kolme kuudesta. Väärässä järjestyksessä ja kätevästi niin, että joka toinen tarina on jäänyt välistä. Muuten Mustonen on ollut minulle hankala rasti: huomasin joskus viime vuosikymmenellä löytäväni hänen kirjojaan Prisman alelaareista, ja koin oloni eläkeläiseksi lukiessani niin helppoa, lähes selkokielistä viihdettä. Muista Mustosen kirjoista minulla ei myöskään ole selkeää muistijälkeä, ja koen, että tämä uusin kirjasarja on ehdottomasti hänen parasta tuotantoaan. 

Taiteilijan vaimo kuljettaa lukijansa 1920-30-lukujen vaihteeseen, Pariisiin, Berliiniin, Espooseen ja Helsinkiin. Nuori Kirsti Eriksson on lopettanut työnsä Chanelin muotihuoneella, ja tekee Pariisissa ompelutöitä henkensä pitimiksi. Hän on rakastunut lapsuudentoveriinsa Iivo Borissaiseen, joka on pakolainen Vienan Karjalasta ja joutuu käyttämään uutta nimeä Ilmari Aaltosta tullakseen paremmin hyväksytyksi taiteilijapiireissä. Iivo puhuu leveää karjalan murretta, ja on muutenkin aika ”hottis”, herkkä ja syvällinen kuvanveistäjä. Mutta myös Kirsti itse on taiteilija, muodinluoja, jonka haaveena on perustaa Helsinkiin aito pariisilainen muotitalo.

Kuten sarjan aiemmatkin osat, tämä teos on historiallinen runsaudensarvi, joka pursuaa merkkihenkilöitä. Mustosta lukiessa tulee välillä olo, että lukisi enemmän seurapiirikalenteria tai iltapäivälehteä – jos siis sellaisia olisi tuohon aikaan ollut. Julkkishahmojen runsas viljely on omanlaistaan intertekstuaalisuutta, mutta koen, että se myös latistaa tekstin fiktionaalista lumoa. Tosiasiahan on, että pienen Suomen taiteilijapiirit ovat tuona aikana olleet hyvin sisäsiittoiset, mutta se, että kirjasarjassa esiintyvät niin Coco Chanel, Albert Edelfelt kuin Mika Waltari, tuntuu liioittelulta.

Muutenhan teoksen elämismaailma, Ida-äidin pitämä pensionaatti Albergassa, on varsin charmikas, ja koen, että kaikki sen fiktionaaliset hahmot pärjäisivät mahtavasti ilman julkkiksia naapureinaan, mesenaatteinaan ja ryyppykavereinaan. Syrjästäkatsojat voisivat olla enemmän oman elämänsä subjekteja, jos he eivät käyttäisi puolta ajastaan julkkisten seuraamiseen. Annan tosin Mustoselle anteeksi tämän rasittavan piirteen hänen teoksissaan, koska ne tarjoavat elämänmakuista, täyteläistä viihdettä, joka ei ole tyhjäpäistä hömppää. Poliittista historiaa kirjoihin mahtuu sopivasti, ja tässäkin ehditään käydä läpi niin antisemitismin kirouksia kuin Lapuanliikkeen nousua ja sen kannattamisen sekavia motiiveja. 

Feministisestä näkökulmasta kirjan nimi on vähän hassu – kuvataanhan tässä suht tasa-arvoista avioliittoa, jossa Kirsti ei todellakaan ole tyypillinen pikkurouva eikä miehensä tarpeille omistautuva kodin hengetär. Ylipäänsä Mustosen naishahmot ovat vahvoja, itsensä elättämisen vakavasti ottavia työmehiläisiä, jotka pärjäävät maailman myrskyissä myös ilman miestä. 

Viihdyin teoksen siivillä niin Pariisissa kuin Berliinissä, ja Berliinissä jopa vähän enemmän kuin Pariisissa. Nuoren parin vierailu Blumenthalin perheessä oli koskettava episodi, ja myös juna- ja laivamatkoissa oli suuren maailmanmatkailun tuntua.  Myös venäläisen ompelija-Ludmilan hahmo oli juureva, ja toi teokseen maahanmuuttopoliittista draivia. Ludmilan ja Iivon tilanteiden erilaisuus, ja etniset jännitteet olivat myös hyvin kuvatut. Yllättävän hyvin jaksoin eläytyä myös muotitalon arjen seuraamiseen, ja olisin voinut lukea vaatteista jopa lisää. 

On siis todennäköistä, että luen sarjasta ainakin tätä edeltävän Ruokarouvan tyttären, joka keskittynee kokonaan elämään Pariisissa.  Huomaan myös, että sarjaan on tulossa vielä seitsemäs osa, Sotaleski, ensi vuonna. Kirjojen lukeminen sikinsokin ei ole tuntunut vaikealta, vaan ne tuntuvat seisovan jokainen jämäkästi omilla jaloillaan. 

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.  

Anteron lempeässä lepotuolissa

leimikotTeos: Hannu Väisänen: Leimikot (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Hannu Väisänen on kirjailija, jonka tuotantoon olen lämminnyt hitaasti. Muistan hänen teoksiaan olleen edesmenneen äitini hyllyssä, ja sieltä olen ainakin napannut Vanikan palat (2004). Taivaanvartijat-teoksesta (2013) olen myös blogannut, ja nyt tuli vuoroon lukea omaelämäkerrallisen sarjan kuudes osa, Leimikot.

Tuoreessa haastattelussa Väisänen sanoo palanneensa tässä kirjassa kirjoittamisensa alkujuurille, ja kokee tämän kuudennen osan olevan omalla tavallaan sarjan ensimmäinen. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä kypsyi hänessä 1990-luvulla, kun hän tuli kutsutuksi moniin kirjanjulkaisutilaisuuksiin teosten kuvittajana. Koska Väisäsellä oli juhlissa usein enemmän kerrottavaa menneisyydestään kuin itse kirjailijoilla, kustannustoimittajat alkoivat penätä mieheltä romaania.

Leimikot iski teemansa vuoksi minuun voimallisemmin kuin lukemani sarjan aiemmat osat, jotka nekin olivat erinomaisia. Tässä teoksessa matkustetaan syvälle ja kauas – Pariisiin, Lounais-Ranskan Souillacin kylään, Beniniin ja muualle Länsi-Afrikkaan. Teoksen juoni keskittyy kahden dramaattisen pariisilaisen tapahtuman vuoropuheluun: vuoden 2015 terroristi-iskuihin Bataclanin teatterissa ja sen ympäristössä ja vuoteen 1996, jolloin Väisänen tuli ryöstetyksi omassa asunnossaan.  Kirja kertoo maailmankansalaisuudesta: taiteilijan suhteesta meihin ja muihin, ja globaalien elintasoerojen hyväksymisestä osana eurooppalaista arkea.

Väisäsen ryösti kaksi länsiafrikkalaista nuorta miestä, jotka todennäköisesti tulivat jostain maasta, jossa hän itse oli ennen sitä reissannut. Miesten touhut olivat hyvin epäammattimaisia, ja he pitivät Väisästä sidottuna lepotuoliin koko kansallispäivän yön. Koska ryöstö tapahtui juuri tuona iltana ja yönä, siihen liittyy erityinen kerronnallinen merkitys. Väisänen näki heissä klassiset oopperahahmot, Otellon ja Monostatosin, jotka asettuivat esittämään hänelle toisen luokan aarioita oman olohuoneen näyttämöllä.

Onnittelen Väisästä näkökulman valinnasta, joka tuntuu suorastaan nerokkaalta. On myös luontevaa, että hän kirjoittaa tapahtumista yli 20 vuoden viiveellä, sillä näin hän on pystynyt luomaan tarinalleen monisyisemmät kehykset. Otello ja Monostatos ovat esiintyjiä, mutta myös yleisö panttivankinsa nostalgisille tarinoille lumen ja leimikkojen maasta. Tässä epätasapainoisessa kohtaamisessa vaihdetaan kulttuurisia käsityksiä, tehdään kielitieteellisiä vertailuja ja podetaan myös postkoloniaalista syyllisyyttä.

Kirjassa on sopivalla tavalla tajunnanvirtaa, mutta aikatasojen vaihtelut eivät silti tunnu kaoottisilta. Isojen globaalien kriisien välillä on myös hyvä kuulla tarinointia lumijärveläisistä tansseista, jyväskyläläisestä putkayöstä, isän tavasta sitoa saunavihtoja ja kunniatohtorin promootiokulkueesta, jossa varsinkin koomiset elementit nostivat päätään ilkikurisesti. Voin hyvin kuvitella kirjan luomisprosessin ranskalaisen vanhan pappilan puulattioiden narinassa, paikassa, jonne todennäköisesti senegalilaiset koulupudokkaat eivät ensimmäisenä tietään löydä.

Kirjan Antero on omalla tavallaan alter ego, sillä vain Väisäsen isä käytti hänestä tätä nimeä. Tässä teoksessa kertoja myös tarkkailee Anteroa hieman etäältä, luoden kriittistä välimatkaa eri ajallisten kerrosten välille. Antero on henkilö, joka ei vielä tiennyt tulevansa taiteilijaksi ja kirjailijaksi, jolla oli myös epämääräisiä naissuhteita, ja joka kipuili militäärin kotikasvatuksensa kanssa. Myös suhde hänen elämänsä miehen Nicolasin kanssa on kuvattu mahtavalla tavalla, vaikka se jääkin ohueksi sivujuoneksi.

Narratiivi ryöstetyksi tulemisesta on tavallaan traumaattinen, mutta kirjassaan Väisänen myös paljastaa käyneensä psykologilla asiaa puimassa, eli traumaosaston hän on jo käsitellyt ennen kirjan kirjoittamista. Se lempeä huumori, jonka hän onnistuu kaivamaan tuosta kohtaamisesta, on jotain ainutlaatuista. Se ei ole setämäistä eikä poliittisesti korrektia, vaikka miesten välillä oli sukupolviero sekä mantereiden välinen kuilu, joka ainakin joissain konteksteissa on luettavissa ”rodulliseksi”. Yön aikana hän ehtii muistella myös Tiernapoikien murjaanien kuningasta, ja monia muita rodullistettuja pilkkanimiä oululaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Suosittelisin tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, joilla on kokemuksia kulttuurisesti ”toisten” tekemistä tihutöistä ja joilla on tendenssinä yleistää rikollisuus tiettyjen etnisten ryhmien pinttyneeksi ominaispiirteeksi. En tiedä, kertooko tämä kirja (kristillisestä) anteeksiannosta, mutta ainakin siinä pohditaan niitä oloja, joista muiden kuluneita, liian pieniä duffelitakkeja amatöörimäisesti varastelevat tulevat. Afrikkalaisessa kyläyhteisössä Otello ja Monostatos eivät ole olleet lähtiessään kovin korkeassa kurssissa, eikä heidän statuksensa luultavasti nouse heidän sinne palatessaan.

Pidin tästä kirjasta taiteellisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän pidin siitä poliittisesti. Tätä voi lukea hyvinkin kantaaottavana teoksena, jos osaa monitehokakkulansa sille tarkkuudelle säätää. Väisäsen tapa kirjoittaa globaalista politiikasta ei kuitenkaan ole yksioikoista eikä sormella osoittavaa. Uskon, että tähän tarinaan voi samastua sellainenkin lukija, joka ei näe maailmaa ”kulttuurimarxistisen suvakkimädättäjän” lasein.

PS: Olen juuri itsekin kirjoittanut Tiernapojista Pariisin kansallispäivän yössä – aivan eri merkityksessä ja eri näkökulmasta. Samalta vuosikymmeneltä, kyllä. Jännää, kuinka tarinat limittyvät.

Köyhyydestä, kahviloista ja uhkapeleistä

IMG_1904Nuoruuteni Pariisi, by Ernest Hemingway. Ihana kirja Tammen Keltaisesta kirjastosta (Tammi, 1964, suom. Jouko Linturi) ja niin kliseinen, että päätä huimaa. Ohuehko, helppolukuinen teos, jota olen tavannut hyvin pienissä osissa jo kahden kuukauden ajan. Kirja on todella kiinnostava kulttuurihistoriallisesti, ja muistuttaa kaikista muista Pariisissa 1920-luvulla pesineistä kulttuuri-ikoneista, mutta tuntui kauttaaltaan, että olisin tämän leffan nähnyt jo tuhat kertaa. En ole lukenut teosta aiemmin, ja ainoan Hemingwayni suomeksi tätä ennen luin yläasteella, kun pakkopullana oli Vanhus ja meri. 

Hemingway kuului olennaisena osana englantilaisen filologian opintoihini, ja varmasti olen jotain hänen teostaan tankannut Jyväskylän Hemingway-pubissa, joka myös oli suuri S-etukorttiklisee, tyhjine kulissikirjoineen ja pompöösine nahkasohvineen. Lempparini hänen teoksistaan oli The Sun Also Rises, mutta olen myös viettänyt mahdotonta pitkästymistä hänen parissaan. Miehisten aktiivilauseiden opettelu toki etenee häntä lukiessaan, mutta onneksi ei joka miehen (tai naisen)  tarvitse kirjoihinsa tunkea pätkiä kalastuksesta, metsästyksestä, härkätaisteluista ja uhkapeleistä.

Nuoruuteni Pariisissa keskeisenä harrastuksena ovat uhkapelit, koska nuori Hemingway ei saa kicksejä kalastamisesta Seinen tyynessä jokimaisemassa. Hän voi kalastaa vain suurilla vesillä, mielellään Atlantilla tai Karibianmerellä. Sen sijaan tässä tuhlataan vähäisiä palkkioita hevosurheiluun ja pyöräkisoihin. Peliriippuvuus vaikuttaa nuorella Hemingwaylla olevan suurempi ongelma kuin alkoholi, ja hän raahaa areenoille myös vaimoaan, joka lähtee mukaan voiton takaaman ravintolaillallisen toivossa.

Köyhyys on kuitenkin suhteellista, ja tässä eletään boheemia, jopa pittoreskiä köyhyyttä, joka helpottuu, kun on taas varaa tilata ostereita hieman paremmassa kuppilassa. Hemingway ei nuorena saanut tarinoitaan myytyä kuin saksalaisille lehdille ja kustantajille, ja palkkioiden odottelu naapurimaasta riisti nuorenparin hermoja. Asuminen oli ankeaa, mutta jostain aina löytyi varaa vedellä laimennettuun viiniin kulmakuppilassa.

Kirjassa kohdataan enimmäkseen kirjallisia suuruuksia, kuten Joycea, Gertrude Steinia, Scott Fitzgeraldia ja tietty iki-ihanaa kirjakauppiasta Sylvia Beachia. Todella harvoja ranskalaisia hahmoja mainitaan nimeltä, vaan he ovat enimmäkseen statisteja suurten angloamerikkalaisten kirjallisten tähtien universumissa.

Yksi kiinnostava hahmo on myös runoilija Ezra Pound, joka on tyyppinä yhteisön sielu ja jopa sosiaalityöntekijä. Pound ottaa kaikki nuoret narkkarirunoilijat siipensä alle ja hommaa nämä omalla kustannuksellaan vierotukseen, mutta hankkii heille myös tarvittaessa oopiumia, jos he eivät pääse eroon vierotusoireistaan.

Ihmisten ongelmat, joita tässä kuvataan, ovat hyvin samansuuntaisia kuin lähes vuosisata myöhemmin, ja verrattuna Hemingwayn suuriin romaaneihin tässä kuvataan uskollisesti myös aivan tavallista arkea. Ruoka-, juoma- ja kahvilakuvaukset edustavat parhautta, ja varsinkin köyhien pariisilaisten arkiruoat alkoivat kiinnostaa. Kirjan perusteella voisi hyvinkin rakentaa unelmien matkan Pariisiin, vaikka kovin moni tässä mainituista kahviloista tuskin on enää pystyssä.

Luultavasti tämä on toiseksi paras lukemani Hemingwayn teos. Varsinkin, kun luen sitä täysin vapaasta tahdosta.

Aloitettuani tämän teoksen päädyin kirjoittamaan omasta seikkailustani Pariisiin 18-vuotiaana. Siinä kävi niin, etten ole kaupunkiin koskaan sen jälkeen palannut, koska olen pelännyt lumouksen särkymistä. Pariisi ei millään muotoa ole elämäni kaupunki, eikä ranskalainen kulttuuri lähimpänä sydäntäni, mutta kaupunki silti teki minussa taikatemppuja ja sai aikaan suuren käänteen elämäni suunnassa. Ja ehkä nyt keski-iässä olisin jo valmis altistumaan sen hengelle uudestaan.

Kiitos ystävälleni Paulalle tämän teoksen lahjoituksesta, koska en olisi siihen muuten juuri nyt tarttunut. On myös hyvä edes kerran vuodessa lukea yksi Keltaisen kirjaston klassikko, ja kukapa tietää, jos tämän kokemuksen jälkeen  vihdoin lukisin Joycen Odysseuksen, joka on ollut kesken jo 25 vuotta.