Kiihkeästi punatähtipuun alla

Teos: Tessa Bridal: The Tree of Red Stars (Milkweed Editions, 1997)

Uruguay oli Etelä-Amerikan kirjamaiden vaikein rasti, ei siksi, ettei sieltä tulisi kiinnostavaa kirjallisuutta, vaan sitä ei vaan tuntunut löytyvän kuin espanjaksi. Tietämykseni maasta on kovin hatara, mutta viime aikoina olen lukenut maan kansalaisten kapinasta Stora Ensoa vastaan, mikä tuo maan poliittiset taistelut lähemmäksi kotia. Kun vielä muistaa, että maan väkiluku on vain n. 3,3 miljoonaa, se auttaa ymmärtämään kulttuurituotannon skaalaa.

Kirjailija Tessa Bridal on syntynyt ja kasvanut Uruguayssa, mutta muuttanut nuorena perheensä kanssa Yhdysvaltoihin, ja asunut tämän lisäksi Britanniassa. Monipuolinen nainen on myös teatterin ammattilainen, ja on kehittänyt menetelmiä soveltavan teatterin käyttöönotosta museoiden arjessa. Hän on julkaissut kaksi romaania, joista lukemani The Tree of Red Stars on esikoinen. Olisin ollut enemmän kiinnostunut uudemmasta teoksesta, River of Painted Birds (2015), joka on jo toinen löytämäni historiallinen eteläamerikkalaisromaani, jossa on irlantilainen onnenonkijanainen päähenkilönä. En kuitenkaan saanut tuota teosta käsiini, ja tyydyin lukemaan tämän esikoisen, joka käsittelee Uruguayn lähihistoriaa.

Romaanin kertoja on nuori Magdalena, joka on paennut maan painostavaa sotilasdiktatuuria Britanniaan. Sieltä käsin hän yrittää hoitaa rakastettunsa Marcon asiaa ihmisoikeusjärjestöjen kautta. Marco on istunut vankilassa liian kauan aikaa, ja moni muu ystävä on joko kuollut tai kadonnut. Naisen side kotimaahan on vahva, vaikka hän yrittää välillä elää eurooppalaisten huoletonta, vapaa-aikakeskeistä elämää.

Teos jakautuu Magdan lapsuuden ja nuoruuden muistelmiin, ja poliittisen nykytilanteen analyysiin. Nuori tyttö kasvaa 1950-luvulla diplomaattien suosimalla asuinalueella Montevideossa, ja hänen paras ystävänsä on naapurin Emilia, joka on puoliksi brasilialainen. Magda käy kallista yksityiskoulua, ja Emilia valtion lähikoulua. Naapurustossa asuu tuoreita juutalaispakolaisia, mutta siellä lymyilee myös entisiä natseja. Lapset tulevat tietoiseksi toisen maailmansodan realiteeteista yksityiskohtaisesti, vaikka sen päänäyttämö Eurooppa on kaukana.

Kirjan suku on hyvin tietoinen brittiläisistä juuristaan, mutta ne eivät välttämättä ole kaikkialla maassa arvostettu piirre. Kun britit saapuivat uudisraivaajiksi Uruguayhin 1800-1900-lukujen vaihteessa, maa oli monessa suhteessa edistyneempi kuin Britannia, eikä varsinkaan yläluokka olisi halunnut naittaa tyttäriään punatukkaisille tulokkaille. ”Puhdasta” uruguaylaista rotua ei ole olemassakaan, mutta espanjalaisten ja portugalilaisten jälkeläiset ovat kovin sisäsiittoisia.

Luokkaerot ovat valtavat pienessä maassa, ja köyhiin suhtaudutaan parhaimmillaan hyväntekeväisyyden kohteina, muttei henkilöinä, jotka voisivat itse vaikuttaa kohtaloonsa. Magdan perheessä on tapana viedä kuluneita vaatteita ja taloustavaraa teiniäiti Gabrielalle slummiin, ja näillä retkillä tyttö oppii jotain ympäröivästä yhteiskunnasta. Jo 14-vuotiaana hän politisoituu ja karkaa luvatta kuuntelemaan Che Guevaraa yliopiston kampukselle. Retki on yläluokkaisille pumpulissa kasvaneille tytöille suuri irtiotto, joka tulee määrittelemään heidän tulevaisuutensa suuntaa.

Kirjassa kuvataan Tupamaro-sissiliikkeen maanalaista toimintaa 1960-70-lukujen vaihteessa, ja Magdan kaksoiselämää liikkeen jäsenenä ja valtion virkanaisena. Hän auttaa liikkeen sissejä korkea-arvoisten panttivankien kidnappaamisessa, ja samaan aikaan edustaa kaupungin seurapiireissä. Lähes kaikki hänen lähipiiristään joutuvat pidätetyiksi, kidutetuiksi tai vangituiksi, ja hän on ainoa, joka traumaattisen vankilajakson jälkeen onnistuu pakenemaan.

Romaani ei ehkä ole kaikista omaperäisintä, poeettisinta kaunokirjallisuutta, mutta tekstistä välittyi alusta saakka niin lämmin, hyvä henki, että innostuin tarinasta toden teolla. Luulen, että Uruguayn kontekstin pienuus on estänyt romaanin nousemisen globaaliksi hittikirjaksi, vaikka tässä on jopa loisteliaampaa 50-luvun lapsuusmuisteloa kuin Elena Ferrantella. Naapurit juoruilevat paljon, mutta enimmäkseen hyväntahtoisesti, teetä nautitaan arvostetuista brittiposliiniseteistä, ja naisia, jotka pukeutuvat housuasuun kirkkoon, arvostellaan suorasukaisesti.

Toki raa’at kidutuskohtaukset tuntuvat absurdeilta muuten lempeän ja elämäniloisen narratiivin keskellä, mutta poliittisen väkivallan luonne on usein sellaista. Kirjassa oli paljon samoja elementtejä kuin Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen tarinoissa, vaikka Uruguayssa selvittiin vähemmällä määrällä uhreja.

Maahaastematkani varrella olen istuskellut mitä eksoottisempien puiden alla, mutta punatähtipuuhun en ennen tätä törmännyt. Kirjan nimi leikittelee hauskasti kommunismin, sosialismin ja joulutähtien välillä. Vieläkään en ole tainnut omin silmin nähdä valtavia joulutähtipuita, mutta ne loivat kirjaan erityistä tunnelmaa.

Kirjahaasteen romaaneista tämä teos kuuluu yllättäjiin siksi, että se onnistui kertomaan minulle täysin tuntemattomasta maasta valtavasti, ja koin oloni enemmän kotoisaksi kuin vieraaksi tarinan sisällä.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 149/196: Uruguay.

Mainokset

Armillaarin osoittama kohtalo

Teos: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar, 2017

Käännös: Hilkka Pekkanen

Ihmisen täytyy olla jokseenkin hullu, jos työstää samaan aikaan kahta massiivista kirjasarjaa. Näin kävi minulle nyt loppukesästä, osittain vahingossa. Ryhdyin tietoisesti paikkaamaan Ferrante-aukkoa sivistyksessäni, mutta Lucinda Rileyn sisarussaaga tuli luokseni melkein sattumalta.

Löysin sarjan ensimmäisen osan kierrätyskorista tietämättä sen laajuudesta mitään. Olen lukenut Rileyltä kaksi kirjaa aiemmin, enkä ole jaksanut raportoida niistä blogissa, koska kumpikaan arvio ei olisi ylittänyt tiettyä rimaa. Nyt kuitenkin muistutan, etteivät Rileyn teokset ole ollenkaan hassumpaa viihdettä. Myös noissa kahdessa aiemmin lukemassani kirjassa (Keskiyön ruusu, The Orchid House) oli joku ”juju”, joka sai minut lukemaan kirjat loppuun, vaikka romantiikka pursusi kaikista tuuteista. Niistä kuitenkin huomasi, että kirjailija on ollut aidosti kiinnostunut kuvaamiensa paikkojen historiasta.

Seitsemän sisarta-sarjassa seurataan kuuden Sveitsissä kasvaneen adotiolapsen elämää aikuisina, juuri sen jälkeen, kun heidän mystinen adoptioisänsä Papa Salt on kuollut. Tytöt on adoptoitu eri mantereilta ja osalla on iso ikäero toisiinsa. Sarja on rakennettu niin, että sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina alkaa samasta pisteestä, Papa Saltin muistotilaisuudesta Genevenjärven rannalla. Sarja silti etenee ikäjärjestyksessä, eli se alkaa vanhimman sisaren, Maian, tarinasta.

Romaanissa liikutaan nykyajassa ja 1920-luvulla, Sveitsissä, Brasiliassa ja Pariisissa. Maia on tiennyt alkueperästään vain sen, että hänet on adoptoitu Brasiliasta, ja isän jäähyväiskirjeen inspiroimana hän lähtee Rioon etsimään juuriaan. Isä on antanut hänelle yhden koordinaatin, osoitteen, joka ei viittaa orpokotiin, vaan yksityisasuntoon. Perillä vanhassa rapistuneessa sukutalossa hän tulee torjutuksi: talon asukkaat, kaksi vanhaa naista, ovat kaikkea muuta kuin innoissaan sukututkijasta tai mahdollisesta perintöhuijarista.

Kirjan sisarukset ovat niin varakkaita, ettei heidän tarvitse kärkkyä perintöä keneltäkään. Kaikille on tehty suunnitelma, jonka mukaan he voivat elää hulppeasti loppuikänsä. Kaikilla on kuitenkin joku ammatti tai he opiskelevat vielä. Maia on jo 35-vuotias ja on jäänyt asumaan isänsä kartanoon kotikonnuille. Sieltä käsin hän toimii kielenkääntäjänä, ja käy satunnaisesti tapaamassa ulkomaisia kustantajia. Hänellä on myös kirjallisia kontakteja Brasiliaan, ja hän on juuri kääntänyt Floriano Quintelas-nimisen kirjailijan romaanin ranskaksi.

Pidin enemmän kuvauksesta Rion moniarvoisesta nykymenosta kuin retkestä sen seurapiirien historiaan. Menneisyyden tarinassa on paljon samaa Enni Mustosen Pariisiin sijoittuvien romaanien kanssa, sillä myös siinä liikutaan Montmartren taidepiireissä. Closerie de Lilas-baari pursuaa kuuluisuuksia, ja nuori seurapiirikaunotar Bel oppii juomaan taiteilijoiden kanssa absinttia. Kehyskertomus liittyy Rion Kristus-patsaan suunnitteluun, ja patsaan osien kuljettamiseen Pariisista paikan päälle. Bel rakastuu kuvanveistäjä Landowskin oppipoikaan Laurentiin, vaikka on juuri mennyt kihloihin Gustavon kanssa kotimaassaan. Kolmiodraama on ilmeinen, vaikka rakastavaisia erottaa luokka-asema ja valtameri.

Tätä teosta en ahminut yhdeltä istumalta, vaan sen läpi käymiseen meni jopa pari viikkoa. Teksti on kyllä koukuttavaa, ja Riley osaa antaa kutkuttavia vinkkejä seuraavan osan mahdollisista koordinaateista. Tässä on käytetty säälimättömästi hyväksi kaikkea mahdollista tietoa astrologiasta ja astronomiasta, mikä ei ainakaan minua haitannut, kun kyse on fiktiosta. Perheen kartanon pihalle on pystytetty armillaari, joka näyttää sisarten syntymätähtien suunnan.

Minua jäi eniten askarruttamaan Papa Saltin identiteetti ja hänen rikkautensa lähde. Olisi jännittävämpää, jos hän paljastuisi ovelaksi rikolliseksi kuin anonyymiksi hyväntekijäksi. Voidaan myös kysyä, millä oikeudella hän on haalinut tuollaisen lapsilauman ympärilleen, kun hän ei kuitenkaan ehtinyt matkatöidensä vuoksi heitä tarpeeksi hoitaa. Ökyrikkaiden adoptio on myös yksi kirjasarjan kattava teema, ja toivon, että sitä myös käsiteltäisiin kriittisesti, ei pelkästään prinsessasatuna.

Sarjan kakkososa vie lukijansa 1800-luvun loppupuolen Norjaan, ja sekin, että vauraasta Norjasta on löytynyt lapsi Papa Saltin likkaremmiin, on yksi fiktiomaailman ihme.

Luin kirjaa myös käynnissä olevaan maahaasteeseeni, eli olen kohdassa 73/196: Sveitsi. Jos löydän kiinnostavan sveitsiläisen nykykirjailijan, tämä kohta saattaa vielä muuttua.

(Tässä blogissakin on luettu monia Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, mutta ei sveitsiläisten itsensä kirjoittamia. Sveitsiläinen kirjallisuus on minulle yksi suuri mysteerio: joko maalla ei ole tarvetta markkinoida kirjailijoitaan tai sen tuottamat kirjat ovat niin sisäsiittoisia, etteivät ne ulkomaailmaa kiinnosta. Pienellä promootiolla minä saattaisin kiinnostua, olenhan lukenut viime aikoina myös saksalaisia ja itävaltalaisia romaaneja.)

Hehtaaritilalla Singaporessa

Teos: Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset (Otava, 2019)

Käännös: Jaana Isomarkka

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Rachel ja Nick ovat nuoria professoreja New Yorkissa ja ovat seurustelleet jo parin vuoden ajan. Molempia yhdistää kiinalainen etninen tausta, mutta he eivät lopulta tunne toistensa perhekulttuureja paljoa. Nick on käynyt Rachelin äidin luona kiitospäivän illallisilla, mutta Rachel ei tiedä Nickin singaporelaisesta perheestä mitään. Hän on kunnioittanut poikaystävänsä oikeutta yksityisyyteen, ja koska hän on onnellinen suhteen nykyisyydessä, hän ei ole halunnut painostaa miestä avautumaan kotioloistaan.

Yhtäkkiä Nick pyytää Rachelia mukaansa kesälomalle Aasiaan, matkalle, jonka olisi tarkoitus alkaa hänen parhaan ystävänsä Colinin häistä. Rachel uskoo, että kutsu on merkki suhteen vakiintumisesta, ja lähtee matkaan uteliaan jännittyneenä.

Nick kuuluu kuitenkin sukuun, johon ei astuta noin vain, varsinkaan, jos uudella tulokkaalla ei ole minkäänlaista taustaa seurapiireissä. Rachel on köyhän mannerkiinalaisen yksinhuoltajan tytär, joka on viettänyt lapsuutensa kierrellen Yhdysvaltoja äidin epämääräisten ravintolatöiden perässä. Hän ei pyri peittämään vaatimatonta taustaansa, joka on varsinkin Nickin äidille myrkkyä. Isoäiti on suvun arvonsa tunteva matriarkka, joka omistaa 20 hehtaarin tontilla sijaitsevan kartanon Singaporen kaupunkialueella, kasvitieteellisen puutarhan naapurissa. Mummon tila on satumainen, epätodellinen ja turvaluokituksessaan maailmanluokkaa. Tilalla palvelevat brittiarmeijan perintöä kunnioittavat gurkha-sotilaat ja Thaimaan kuninkaalta perityt kamarineidot.

Kwan vie lukijansa ökyrikkaiden maailmaan, jossa vanha ja uusi raha muodostavat julmia nokkimisjärjestyksiä. Singaporen sisäänlämpiävissä piireissä Nick on yksi saaren kuumimpia poikamiehiä, jolle ottajia riittäisi. Rachelin ilmaantuminen suihkuseurapiireihin kuin puskasta on hälytyssignaali miestä metsästäville paikallisille kaunottarille kuten myös Nickin sukulaisille, jotka toivoisivat hänen löytävän sopivan piireihin kuuluvan morsiamen. Rachel saa turpiinsa jo ökyhäiden polttareissa, jossa hänen huoneeseensa tuodaan varoittava verinen viesti.

Pelkäsin etukäteen, että teos olisi ärsyttävän pinnallinen, mutta koin tämän poikkeuksellisen valaisevaksi viihdekirjaksi. Koska en luultavasti koskaan itse tule tutustumaan tähän jengiin, oli kiinnostavaa tirkistellä heidän maailmaansa, kaikessa absurdiudessaan. Paikoitellen tuntui, että olisin palannut 80-luvun Dallasin ja Dynastian kissatappeluiden maailmaan, mutta noiden sarjojen rikkaus oli moukkamaisen tuoretta ja vaatimatonta tähän verrattuna.

Kirjan suku palvoo kaikkea brittikulttuuriin liittyvää, mutta suhtautuu amerikkalaiseen kulttuuriin pitkin hampain. Silti monet suvun nuorista on mennyt opiskelemaan Amerikkaan, ja sinne asettautumista pidetään pahimpana syntinä. Toisaalta sukulaisilla on kartanoita etelä-Englannissa, joissa harrastetaan golfia ja hevosurheilua. Myös Ranskan muotihuoneissa ramppaamista pidetään kansalaishyveenä, kun taas todelliset toisinajattelijat, kuten Nickin isä Philip, viihtyvät Australian rennossa ilmapiirissä.

Kiinnostava yksityiskohta oli singaporelaisrouvien harras kristillisyys, jota he harjoittavat omissa piireissään. Rouvien siteeraamat Raamatun lauseet tuntuvat kolisevan tyhjiltä heidän arkisten puuhiensa keskellä, jotka ovat täynnä manipulaatiota ja juonittelua. Sain nauraa eniten näiden raamattupiirien maisemissa, ja koin myös jonkinlaisia ahaa-elämyksiä kristinuskon postkoloniaalisesta tulkinnasta.

Pidin myös paljon puutarhanhoitoon liittyvistä yksityiskohdista, ja luonnonkuvauksen näkökulmasta Singapore alkoi kiinnostaa enemmänkin kuin kaupunkikulttuurin. Katuruoan näkökulmasta teos taas on loputon aarreaitta, joka hyvin saattaa inspiroida turismiin paikan päälle.

Tämä on nyt toinen tänä vuonna lukemani teos, joka sijoittuu Singaporeen. Aiemmin lukemani teos oli vahvan sosiaalipoliittinen kertomus intialaisista siirtolaisista, joka kuvasi rikkaan yhteiskunnan syrjään jääneitä. Ruokakuvausten ulkopuolella on vaikea uskoa, että lukisin tässä samasta yhteiskunnasta. Toki voin myöntää, että Balli Kaur Jaswalin romaani Inheritance kosketti minua syvemmältä, mutta tämäkin teos on omalla tavallaan kriittinen luenta yhteiskunnasta, joka palvoo menestystä ja mammonaa.

Maija Poppasen mustempi puoli

Teos: Leila Slïmani: Kehtolaulu (WSOY, 2018)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Palasin taas BookBeatin maailmaan, koska olen äänikirjakoukussa. Ja kaupallinen palvelu tuuttaa minulle kaikkia niitä teoksia, jotka ovat pitkään olleet lukulistallani. Minna Canthin juurevista maailmoista oli hyytävää hypätä Leila Slïmanin pariisilaistrilleriin Kehtolaulu, josta siitäkin olin lukenut monia arvioita ennen kirjaan tarttumista. Vaikka teoksilla ei ole genren eikä tyylin suhteen mitään yhteistä jaettavaa, molemmissa liikutaan äitiyden ja pikkulapsielämän syvyyksissä, molemmissa on urasta haaveileva äiti, jolla on palveluskuntaa apuna arjen pyörittämisessä. Toisessa vastoinkäymiset johtuvat ajan ankaruudesta, toisessa äärimmäisen huonosta tuurista ja puuttuvasta arvostelukyvystä.

En luonnehtisi teosta ensisijaisesti dekkariksi, koska uhrit ja tekijä paljastuvat ensimmäisissä lauseissa. Poliisitutkintaa siinä kuitenkin on, vaikkakin marginaalisesti, ja keskiössä on syrjään jääneen ihmisen pahasti rikkoutunut mieli. Myös psykologiseksi trilleriksi teos on jalat maassa pysyvä, yhteiskunnallinen sukellus todellisuuteen, jossa perheiden on pakko palkata lastenhoitajia koteihinsa, jos haluavat selvitä kahden uran palapelistä. Ranskalainen koulujärjestelmä toisaalta tarjoaa esiopetusta jo parin-kolmen vuoden iästä, mutta kokopäiväistä kunnallista hoitoa on tarjolla vain alimmille tuloluokille. Romaanin Myriam ja Paul eivät ole rikkaita, mutta heidän lapsensa eivät pääse kunnalliseen hoitoon. Myriamille tarjotaan työtä asianajotoimistossa kuopuksen ollessa yksivuotias, ja hän on enemmän kuin valmis kohtaamaan työelämän haasteet.

Pariskunta saa arkensa pelastajaksi nelikymppisen natiiviranskalaisen hoitajan, joka edustaa tietynlaista anomaliaa tarjokkaiden virrassa. Suuri osa tarjokkaista on tuoreita maahanmuuttajia, osa paperittomia, eivätkä kaikki osaa ranskaa edes alkeellisesti. Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen, eikä varsinkaan halua palkata ketään ”omilta” nurkiltaan feikin solidaarisuuden hengissä. Teos ei kerro leimallisesti maahanmuutosta, mutta rotukysymykseen liittyvät nyanssit pistävät silmiin paikoitellen. Louise tietää arvonsa, ja pukeutuu tätimäisiin piparkakkukauluksisiin puseroihin, jotka voisivat mennä tämän päivän Maija Poppas-asuna. Naisen muodollinen käytös lähentelee teennäistä korrektiutta, mutta kiireisiä vanhempia tämä ei huolestuta. Ehkä Louise on liian hyvä ollakseen todellinen, mutta kuka harmistuisi, jos saisi lastenhoitajan lisäksi ilmaisen kokin ja siivoojan?

Pidän jännitysromaaneista, joissa automaattista samastumispintaa ei muodostu kenenkään hahmon kanssa. En erityisesti pitänyt Myriamista tai Paulista, eikä heidän henkilöhistorioihin sukelleta syvälle. Louisen häiriintyneestä persoonasta tietoa valuu säännöstellysti, eikä hänestäkään luoda täydellistä friikkiä. Osittain lukija voi jopa samastua lähiöissä asuviin työväenluokkaisiin naisiin, joiden kohtaloksi muodostuu porvariskersojen sotkujen siivoaminen.

Ennen Louisen verityötä työsuhteessa on muutama käänne, joka olisi saanut tarkkavainuisemman vanhemman jo antamaan naiselle kenkää. Aviomies Paulilla on astetta herkempi tunto Louisen suhteen, mutta Myriam tuudittautuu uskoon, että lastenhoitaja on korvaamaton. Kiinnostavaa myös on, että tämä kovien rikollisten parissa työskentelevä puolustusasianajaja ei näe lastenhoitajansa luonteen häilyviä piirteitä.

Romaaniin mahtuu myös paljon tavallista arkea, eikä Louise ole hirviö kaikissa tilanteissa, vaan hänen omistautumisensa perheelle vaikuttaa paikoitellen aidolta. Siinä matkustetaan myös saarihyppelemään Kreikkaan, ja Louisen mukaan ottaminen on tärkeä askel hänelle itselleen, sillä mahdollisesti tämä Bobignyn lähiön kasvatti ei ole aiemmin käynyt ulkomailla. Nainen osoittautuu uimataidottomaksi, ja Paul tarjoutuu vapaaehtoiseksi uimaopettajaksi. Välillä epäilin myös suhteen kehittymistä isännän ja hoitajan välille, mutta se olisi ollut liian karmaisevaa kaiken muun karmeuden keskellä.

Verrattuna moneen lukemaani brittiläiseen keskivertoon psykologiseen trilleriin, joissa keskiössä ovat lapset (esimerkkinä vaikka pseudonymillä kirjoittava S.K. Tremayne), Kehtolaulu on älyllinen ja hyvin rajattu teos, jossa tapahtumat ovat uskottavia eikä juoni lähde lapasesta. Teosta lukevat varmasti mielellään muutkin kuin ruuhkavuosiaan elävät äitileijonat, sillä tekstin ”koukut” eivät ole niin emotionaalisia kuin teollisessa trillerituotannossa. Oikeastaan tätä lukiessa koin häpeää siitä, että välillä sorrun teoksiin, joissa kaikki henkilöhahmot päätyvät lopulta toistensa sukulaisiksi, ja lapsia katoaa velloviin syysmyrskyihin melodramaattisilla saarilla. Pienemmilläkin aineksilla voi operoida, ja niistä usein saa huomattavasti vaikuttavampaa jälkeä.

Leila Slïmanin muustakin tuotannosta olen siis kiinnostunut: tämä on hänen kolmas romaaninsa, joka voitti Prix Goncourtin ja sitä kautta sai käännösoikeudet yli 40 kielelle.

Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Irlantilais-pariisilaisia sydämenasioita

Teos: Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (Bazar, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Olen pyrkinyt tässä blogissani tietoisesti pitämään yllä tasapainoa ”vakavan” taideproosan ja viihdekirjallisuuden välillä, ja löytämään eritoten ”hömpän helmiä”. Lukuharrastukseni on kaksisuuntaista, ja välillä on kausia, etten pysty käsittelemään muuta kuin kepeää, humoristista viihdettä.

Kun viime vuonna bongasin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin esikoisteoksen Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, odotukseni olivat korkealla. Kirjalla oli kiinnostava nimi, se sijoittui Pariisiin ja Irlannin maaseudulle, ja se lupasi rosoista romantiikkaa. Teos kuitenkin osoittautui kovin kliseiseksi, mutta eniten minua siinä kiinnosti kirjan syntytarina: olihan se tullut alun perin julkaistua blogina.

Tässä välillä kirjoitin itsekin Irlannista Pariisissa, ja myös oma tarinani on jopa tahmean siirappinen. Koska nämä elementit tuntuvat tuottavan minulle enemmän päänvaivaa kuin ihastusta, niin lukijana kuin kirjoittajana, päätin antaa Lugandin saagan toiselle osalle mahdollisuuden. Tällä kertaa odotukset olivat minimaaliset, varsinkin Irlanti-ulottuvuuden suhteen.

Teoksessa nuori, masentunut leski Diane on palannut sydän särkyneenä Irlannista, ja antanut itselleen luvan deittailla paikallisia miehiä kevyellä otteella. Hän myös sijoittaa miehensä henkivakuutusrahat kirjakauppaansa niin, että hänestä tulee liikkeen ainoa omistaja. Aiempi rahoitus kun on tullut hänen vanhemmiltaan. Kauppa sinnittelee taloudellisesti, vaikka asiakkaat viihtyvät siellä pitkiä sessioita.

Pian Dianen iskee charmantti asiakas Olivier, joka on juuri muuttanut kirjakaupan naapuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa Felixin apua tarvitaan, kun pari suunnittelee yhteisiä retkiä pois metropolista. Suhteeseen muodostuu kuitenkin pian särö, kun Mulrannyn kylän valokuvaaja-Edward palaa kuvioihin näyttelyn muodossa. Yrmeä ja vähäpuhuinen tuittupää vie liikaa tilaa jo kirjakaupassa, saati Dianen muussa elämässä, mutta hän on miehen vetovoimalle vastustuskyvytön.

Komplikaatioita Dianen elämään aiheuttaa myös se, ettei hän edelleenkään kolmen vuoden kuluttua perheensä menetyksestä voi olla samassa tilassa lapsiperheiden kanssa. Hän yrittää pitää kaupassaan satutunteja päästäkseen eroon traumastaan, mutta tämä johtaa vain paniikkikohtauksiin. Matkallaan Irlantiin tapaamaan sairasta ystäväänsä Abbya hän saa myös tietää, että Edwardista on tullut isä. Jo kuusivuotiaan pojan isä, jonka äiti on kuollut äskettäin.

Teoksen juoni on aika lailla samantyyppistä tunteellista pyöritystä kuin ykkösosassakin, ja ainakin itse osasin arvata vaiheita etukäteen. Kahvia ja Guinnessia kuluu, ja tupakkaa poltetaan posket lommolla. Nautin kyllä läntisen Irlannin luonnosta, ja Mulrannyn tyyppien (muiden kuin Edwardin) mutkattomasta elämänmenosta, mutta en aina muistanut, luinko kirjaa vai katsoinko eläkeläisille suunnattua maalaisromanttista saippuaoopperaa.

Hyvää tässä teoksessa on se, että isotekstisen ja selkokielisen teoksen lukaisee nopeasti. Kulttuuria, politiikkaa tai historiaa Lugand ei tarjoa kuin hyppysellisen, ja eniten minua hämmensi se, kuinka vähän nämä kirjakaupan pitäjät puhuivat kirjoista. Lapsinäkökulma taas oli ihan onnistunut, ja loppua kohti teoksessa liikutaankin kohti uusperheellisyyttä.

Ranskalaisista naiskirjailijoista aloin kyllä jo kaivata Katherine Pancolia ja Anna Gavaldaa tätä lukiessani, sillä kirjan henkilöhahmoissa ei ollut vastaavaa älyllistä särmää kuin noiden suosikkieni teoksissa. Ymmärrän kyllä, että joillekin lukijoille tämän teoksen tarjoavat suuret tunteet riittävät. Kaupallisuutta tai pinnallista kulutuskeskeisyyttä näissä kirjoissa ei ole, mikä on positiivista (kirjakaupan pito kun ei tässä ole voittoa tuottavaa). Muun muassa suomalaisen chicklitin sisällä on vielä paljon höttöisempiä ja ärsyttävämpiä teoksia kuin nämä kirjat.

Vain yhden sianporsaan tähden

Teos: Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus, 2018)

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes kuuluu jo luottoviihdekirjailijoihini, vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vasta kaksi teosta. Kirjailijan teoksiin on yleensä kirjastossa pitkä jono, ja koska en juuri nyt pahemmin osta kirjoja, hänen tuotantonsa on jäänyt minulla osittain pimentoon. Toiseksi uusimman Moyesin sain Elisa Kirjan kuukausiohjelmasta, ja se varsinkin yllätti: teos sijoittuu osittain manner-Eurooppaan ja se on enemmän historiallinen romaani kuin kepeä chicklit-pläjäys.

Romaanissa eletään arkea ranskalaisessa maalaiskylässä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset ovat miehittäneet kylän, ja kyläläisten keskuuteen kasvaa suuri juopa, sillä osa pitää saksalaisten kanssa veljeileviä henkilöitä maanpettureina. Pahin kritiikki kohdistuu Le Coq Rouge-hotellin naispuolisiin pitäjiin, siskoksiin Sophieen ja Hélèneen, jotka ottavat saksalaissotilaiden muonituksen kontolleen. Kylässä nähdään jo nälkää, mutta hotellin naisten iho kirkastuu kirkastumistaan, ja Sophie nähdään tanssivan komendantti Beckerin kanssa jouluaattoiltana.

Sophie on taiteilijan vaimo, ja taiteilija-Édouard on joutunut saksalaisten työleirille Ardenneille. Mielistelemällä komendanttia hän toivoo saavansa miehelleen vapautuksen leiriltä. Draama on lähtenyt liikkeelle sisarusten kellariin piilottamasta porsaasta, jonka saksalaiset sotilaat haluaisivat takavarikoida laittomana ”hankintavälineenä” säännöstelypykäliinsä vedoten. Lopulta Sophie viedään kylästään vankileirille tuntemattomaan osoitteeseen, ja hänen sukunsa vaikenee koko tädin olemassaolosta häveten tämän maanpetturuutta.

Sophiesta jää jäljelle maalaus, joka löytää tiensä kuuluisan nuoren arkkitehdin David Halstonin lasitaloon Thamesin rannalle. David kuolee nuorena ja jättää vaimonsa Livin lähes toimintakyvyttömäksi vaalimaan miehen perintöä. Liv samastuu häälahjaksi saamansa taulun salaperäiseen naiseen, ”Tyttöön jonka jätit taaksesi”. Taulun tarina alkaa elää uutta elämää, kun Liviä yhtäkkiä syytetään varastetun sotasaaliin hallussapidosta.

Kirjassa on kiinnostava asetelma: siinä tehdään hyppy äärimmäisestä niukkuudesta postmoderniin yltäkylläisyyteen, jota varjostaa äkillisen köyhtymisen pelko. Livin nurkalla asuu pahvilaatikossa majaileva koditon nainen, jolle hän vie päivittäin teetä ja pientä purtavaa. Häntä ahdistelevat ulosottomiehet ja verokarhut, koska hän ei selviä omilla tuloillaan kalliin talonsa hoitokustannuksista. Ihmiset hänen ympärillään tekevät jatkuvasti kolmea työtä selvitäkseen perusmenoistaan. Ranskalainen kyläidylli sadan vuoden takaa on lopulta helpompi elinympäristö kuin 2000-luvun Lontoo, vaikka sota riistää kyläläisiltä tuoreen patongin ja possujuhlat.

Olisin kyllä voinut lukea kokonaisen romaanin St. Péronnen kylästä ilman nykyajan väliintuloa, mutta kadonneen taulun tarina toi teokseen uuden ulottuvuuden, jonka juoni lähenee jo dekkaria. Sinänsä raikasta oli, ettei tässä viitattu natsiaikaisiin sotaryöstöihin, sillä niistä on takuulla kirjoitettu enemmän. Lakiteknisiin koukeroihin en valitettavasti jaksanut keskittyä, mutta oikeusdraamaa jaksoi seurata, vaikka ei tietäisi paljoa kirjassa mainituista kansainvälisistä sopimuksista.

Kerrassaan mainio teos, joka ei aiheuttanut lukujumia. Tämän selvitin blogiteksteineen puolessa päivässä, kun edelliseen lukemaani teokseen meni puolitoista vuotta. Tulossa on myös arvio kirjasta, jota olen lueskellut jo seitsemän vuotta.

Tämä teos on