Berliinin muuri murtuu Nykissä

IMG_1342Lupasin itselleni lukea Katherine Pancolia pitkien pyhien kevennyksenä. Tämäntyyppiset aikeet usein lässähtävät, sillä jos asenne teosta kohtaan on ”viihteellinen”, tulee mieleen, olisiko siihen varattu aika ollut paremmin käytetty vaikka liinavaatekaapin konmarittamisessa. Kääk. Nihkeä lukuasentoni ei nyt johdu kirjailijasta itsestään, vaan siitä, että olen ollut liian monta päivää kotona ja ympärilläni on tapahtunut liian vähän.

Katherine Pancolin Suudelkaa minua on julkaistu Ranskassa vuonna 2003. Suomeksi se on julkaistu Bazarin toimesta vuonna 2016 Lotta Toivasen kääntämänä. Olen lukenut Pancolilta aiemmin kuuluisan eläintrilogian, mutta Mimmit-trilogia on jäänyt kesken ensimmäiseen osaan. Suudelkaa minua on teos ajalta, jolloin Pancol oli tunnettu kirjailija lähinnä ranskankielisessä maailmassa, mutta teoksen keskipisteenä on New York. Kirjallisena kokonaisuutena se on hallitumpi kuin myöhemmät menestysromaanit, ja sävy on astetta synkempi ja vakavampi.

Teoksen avainhahmot kuoriutuvat auki hitaasti, eikä heidän keskinäisistä suhteistaan ota ensimmäisen kolmanneksen aikana selvää. Kertoja on keski-ikäinen masentunut naiskirjailija Angela, joka on vetäytynyt yksityiseen lepokotiin Ranskan maaseudulle keräämään voimiaan. Hänen elämässään on kaksi Louisea, nuori sairaanhoitaja, joka on lukenut tämän koko tuotannon, ja jo kuollut filmitähti, mykkäelokuvien myyttinen Louise Brooks (1906-1985), joka tunnettiin parhaiten kapinallisen Lulun roolistaan elokuvassa Pandoran lipas (1928). Angelalla on ollut nuorempana yhteys kuolemaa tekevään Louiseen, jota hän on pitänyt uskottunaan varsinkin miesasioissa. Henkinen suhde Louiseen on jatkunut tämän kuoltua, sillä Angela tunnistaa filmitähden elämässa yhtymäkohtia oman elämänsä käänteisiin.

Louisen omaa elämää varjostaa vaikea suhde tsekkiläiseen Mathiakseen, itseriittoiseen liikemieheen, joka on pyörittänyt tätä pelinappulana elämässään jo vuosikausia. New Yorkissa hän asuu ranskalaisen maisemasuunnittelija Virgilen kanssa, joka vaikuttaa homolta, mutta ilmaisee silti sitoutumisen halua parhaaseen ystäväänsä. Aiemmin Mathias, Angela ja Virgile ovat myös eläneet kämppiksinä ja periaatteessa jakaneet koko arkensa. Louisen maailma järkkyy, kun hän pitkän eron jälkeen bongaa ex-rakastajansa kuuluisassa Cosmic Cafessa.

Berliinin muuri murtuu uudelleen New Yorkissa, kun Mathias pääsee vihdoin avautumaan asemastaan länsimaisten naisten etnisenä ”toisena”. Vaikka Mathias ei ulkonäöltään erotu keskivertojenkkikomistuksesta, naiset Ranskassa ja Yhdysvalloissa ovat pitäneet häntä säälittävänä itämaskottina, jolta ei voi odottaa samoja käytöstapoja kuin muilta. Mathias on tottunut käyttämään hyväkseen naisten alentuvaa sääliä seksuaalisissa peleissä. Angelakin on kokenut häpeää Mathiaksen huonosta pukeutumisesta ja tyylitajun puutteesta, mutta ei ole tunnustanut asiaa itselleen. Liian lyhyet punaiset nailonshortsit nousevat epätasapainoisen suhteen symboliksi.

Ihmissuhdevääntö lähenee teoksessa antiikkista tragediaa aina henkilöiden nimeämisestä saakka. Vergilestä tulee antiikin Rooman Virgilio, jonka leppoisan kuoren alle mahtuu kipeä historia puhevammaisena hylkiönä ja huonosti toteutunutta vihanhallintaa. Angelan oma haluille antautuminen ja aistillisuuden palvonta monistaa ranskalaisuuden stereotypioita, ja hänen katseensa muiden kulttuurien naisia kohtaan on avoimen etnosentrinen. Tuntuu, että hän kokee ylemmyyttä omasta kulttuuristaan, kun hän tarkkailee työn uuvuttamia meksikolaisia, iranilaisia ja nepalilaisia kanssasisariaan, jotka hänen mukaansa eivät ole päässeet osaksi rajoja rikkovasta seksuaalisesta halusta. Teoksessa kuitenkin on iso kasa maahanmuuttajataustaisia sivuhenkilöitä, jotka ovat muutakin kuin statisteja.

Kirja ei ole tyypillistä chicklitiä siinä mielessä, että varsinkin 1900-luvun alkupuolen elokuvahistoria nousee merkittäväksi juonenkäänteeksi. Louisen vuodet Euroopassa tuovat kertomukseen vastavuoroisuutta ja dialogisuutta. Naispuolisten elokuvanäyttelijöiden alisteinen asema ja ennenaikainen vanheneminen herättää feminististä raivoa. Epätodennäköisen ystävyyden kuvauksena teos ilahduttaa ja yllättää. Angelan vierailut keuhkoahtaumasta kärsivän tähden luo muuttavat hänen elämänsä suuntaa, ja luovat taistelutahtoa myöhemmissä surun ja menetyksen alhoissa.

Pancol on kirjoittanut rakkauskirjeitään Pariisille, Lontoolle ja New Yorkille niin kiihkeästi, että mielelläni lukisin häneltä teoksia, joissa urbaanilla romantiikalla ei olisi mitään sijaa. Vaikka itse en edes ole käynyt New Yorkissa, tämän romaanin nurkat tuntuivat jo valmiiksi loppuun kulutetuilta. Henkilöhahmoissa onneksi oli enemmän särmää, joten kulissien aiheuttama ärsytys laantuu heidän kyydissään.

Teos tarjoaa myös kiinnostavia lukuvinkkejä, kuten afroamerikkalaisen Chester Himesin (1909-1984) teoksen The End of the Primitive (1955), joka kuvaa kriittisesti valkoisten ja mustien jännittyneitä seksuaalisuhteita newyorkilaisessa kaupunkitilassa. Himes kuului samaan Ranskassa asuneeseen ekspatriaattipiiriin kuin James Baldwin ja saattaa olla tunnetumpi toisessa kotimaassaan kuin Yhdysvalloissa.

Pidin kirjan naisten omapäisyydestä, mutta en syttynyt yleiselle asetelmalle, mahdollisesti siksi, että olen taas lukenut liikaa ja keskittymiskykyni on äärirajoilla. Ulkona ja matkoilla käyminen, vaikka sitten kaunokirjallisuuspainotteisissa kohteissa, nostaisi myös tämän blogin profiilia huomattavasti.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Jos damastiliina osaisi puhua

naine_prvkl_wb72d_6936Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisteos Nainen parvekkeella (Bazar, 2016) oli jo listallani kesällä, mutta vasta nyt pääsin sen tunnelmiin kunnolla käsiksi. Kaikkien bloggareiden inspiraationa on teoksen syntytarina: Berliinissä nykyisin asuva Nuotio oli ottanut yhteyttä turkulaiseen Soiniseen blogin välityksellä johonkin kaupunkiin liittyvästä yksityiskohdasta, ja kirjeenvaihto oli osoittautunut niin hedelmälliseksi, että siitä syntyi kirja.

Nainen parvekkeella on erikoinen dekkari ja kirjeenvaihtoromaani. Päähenkilöt Salome ja Arvo Samuel kohtaavat nihkeästi sähköpostin välityksellä, sillä A.S. ei haluaisi antaa nuorelle dokumenttifilmintekijälle mitään tietoja omistamastaan Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella. Salome on kuitenkin peräänantamaton, ja onnistuu luomaan eläkkeellä olevaan diplomaattiin kohteliaan keskusteluyhteyden.

Molemmat päähenkilöt ovat kutkuttavan mystisiä, ja pelokkaan, sydänsairaan Arvo Samuelin tarinasta kuoriutuu lopulta värikkäämpiä kerroksia kuin alussa olisi uskonut. Salome on boheemi peikkotyttö, ”hieman ADHD”, joka saattaa unohtaa hiustensa harakanpesään lyijykyniä ja jota Pariisin poliisin etsintäkuulutuksissa kuvaillaan huonosti pukeutuvaksi. Kolmanneksi pyöräksi tarinassa nousee A.S:n huikentelevainen konsulttipoika Tuomas, joka on romaanin ainoa nykysuomea puhuva henkilö. Tuomas on varma Salomen syyllisyydestä onnenongintaan, ja tarkkailee tätä Pariisissa valvontakameroiden välityksellä intiimeissäkin tilanteissa.

Minua hymyilytti ovelalla tavalla läpi kerronnan, ja yllättävää kyllä, jaksoin hyvin lukea pitkät kirjeenvaihdotkin, vaikka niissä kuvattiin yksityiskohtaisesti eläkeläisen päivittäisiä aterioita. Sekä A.S. että Tuomas kuuluvat tässä siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka sotkuista huolehtivat uskolliset taloudenhoitajat. Rouva Suolahden, Madame Rouxin ja Edelfeltin portinvartija-Hortensen välille syntyy näkymätön side, jonka symboliksi nousee kermanvärinen damastiliina. Hortensen näkökulma taulun syntyhistoriaan on olennainen, tosin hieman postikorttimainen – teos olisi ollut liiankin melodramaattinen, jos yhdeksi kertojaksi olisi nostettu rakastajatar Virginie.

Teoksen faktat on tarkistanut Anna Kortelainen, jolle kirja on myös omistettu. Kirjailijat ovat myös hyvin perehtyneet taideväärennösten ja -varkauksien maailmaan, josta mieleeni pomppasi äskettäin Gloria-lehdestä lukemani vuoden naurettavin seurapiirijuttu taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorinin avioliitosta hurmaavan Sverkerinsä kanssa. Tässäkin teoksessa olisi ollut ainekset mauttoman elitistiseen tragikomediaan, mutta keräilijä A.S:n arki oli lopulta suomalaiskansallisen juurevaa. Isän ja pojan läheneminen ja pojan toivottoman hidas kasvu mieheksi olivat kiinnostavassa ristivalotuksessa suhteessa Salomen omien juurien etsinnälle.

Teos yllätti moneen otteeseen, joten pitäisin sen vahvimpana ulottuvuutena juonta. Dekkariksi teos on kiltti, mutta sukuromaanina järeämpi. Kahden kirjailijan teoksena teksti soljuu yllättävän saumattomasti, eli editointi on vahvan ammattimaista.

Anekdoottina mainittakoon, että teos vei minut lopulta tutulle paikkakunnalle, Etelä-Savon Mäntyharjulle, jonka hautausmaalla olen käynyt ainakin pari kertaa. Siellä olevaa sukuhautaa en luultavasti omin avuin löytäisi. Mahdollisesti siellä sijaitseva taidekeskus Salmela on myös inspiroinut kirjailijoita. Pariisista Savoon ei lopulta ollutkaan niin pitkä matka kuin aluksi olisi kuvitellut.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: ”toisen taideteoksen inspiroima kirja”.

Elämää vasta-alkajille

Jean Perdu on kaikkien rakastama kirja-apteekkari, jonka erikoinen kirjakauppa sijaitsee vaPien_krjapuots_wb72d_6941nhassa proomulaivassa Seineen pysäköitynä. Hänellä on ihastuttava tai vihastuttava tapa määrätä asiakkailleen teoksia mitä erinäisimpiin ”vaivoihin”, ja usein hän kieltäytyy myymästä vääriä kirjoja ihmisille, jotka kokee tarvitsevan sielun tilaansa jotain aivan muuta. Monsieur Perdu on elänyt parhaat vuotensa yksin, ja viisissäkymmenissä alkaa vihdoin olla valmis aukomaan omia menneisyyden solmujaan, jotka ovat estäneet häntä elämästä elämäänsä muuten kuin kirjojen välityksellä.

Kirjakesääni on jo mahtunut kaksi hyvin kliseistä saksalaisen kirjailijan Pariisi-aiheista teosta. Nina George ei ilmeisesti ole haamukirjoittaja samalla tavalla kuin viimeksi lukemani Nicolas Barreau, mutta jo kirjojen nimet viittaavat sielujen sympatiaan. Tosin Pienen kirjakaupan Pariisissa (Bazar, 2016, suom. Veera Kaski) alkuperäisteksti on nimeltään Das Lavendelzimmer, mikä kieltämättä on osuvampi ja vähemmän kaupallinen nimi kirjalle. Ovatko sitten suomalaiset lukijat niin johdateltavissa, että he tarvitsevat näitä pieniä puotejaan kaikkialla? Miksi suomalainen kustantaja tekaisee itseään toistavia nimiä?

Ja kyllä, tämäkin teos noudattaa tiettyä kaupallisen viihteen kaavaa. Pieni kirjapuoti Itä-Berliinissä ei toimisi historian raskaiden haamujen vuoksi, vaan ihanan kaupan on ehdottomasti sijaittava Pariisissa. Kirjakauppateemassa on toki jotain raikastakin, ainakin kaupan sijainti, myyjän yksilöllinen tyyli ja kaupan lähtö liikkeelle pitkin Ranskan suuria jokia kohti ihanaa Provencea. Provencea tässä romantisoidaan Pariisia enemmän, sillä siellä asuvat aistilliset ja tunneilmaisultaan aidot ihmiset, joiden mielialat riippuvat mistral-tuulista. Erikoista kyllä, teoksen kolme päähenkilöä ovat kaikki miehiä, joilla kaikilla on elämän suunta hukassa.

Jean Perdu lähtee naapurissa asuvan nuoren menestyskirjailija Max Jordanin kanssa reissuun, sillä myös Maxilla on pää sekaisin, eri syistä kuin Jeanilla. Seuraan liittyy vielä napolilainen maahanmuuttajamies Cuneo, joka on muita parempi kapteeni sekä kokki. Jean suree nuoruuden rakastettuaan Manonia, jonka kuolinsyyn hän on saanut selville kahdenkymmenen vuoden viiveellä kirjeestä, jota hän ei tuolloin suostunut ylpeydestään lukemaan. Jeanilla on ollut polyamoristinen suhde Manoniin, joka vietti puolet vuodestaan Pariisissa ja toisen puoli vuotta Provencessa aviomiehensä Lucin luona. 1990-luvulla tosin pölyamoria ei ollut trendikäs käsite, mutta järjestely oli tavallaan toiminut, koska miesten välillä oli välimatkaa. Paluu takaisin Manonin kotikonnuille on tunteikas ja riipivä välitilinpäätös. Samalla Jean kirjoittaa kortteja ja kirjeitä naapurin naiselle Catherinelle, johon sitoutumista hän pelkää. Viisikymppisten orastava rakkaus on kömpelöä, mutta todellisentuntuista.

Tämä oli viaton aikuisten satu siinä missä viimeksi lukemani Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Teos taatusti ärsyttää monia, mutta siihen ei pidä tarttua kirjallisuuskriitikkona. Matkakirjana teos toimii, koska tässä reissataan melkein koko Ranskan poikki, syödään hyvin, tavataan erikoisia tyyppejä kuten karvaisia coneihin osallistuvia larppaajanaisia ja päädytään asumaan majatalona toimivaan kyyhkyslakkaan. Lajityypillisesti Nina George tarjoaa teoksen lopussa myös pronvencelaisia ruokareseptejä, joista itsetehty laventelijäätelö herätti minussa suurta kiinnostusta. Kirjalista monsieur Perdun apteekin hyllyltä oli myös hauska, varsinkin, kun en ollut suositelluista teoksista lukenut kuin muutaman. Eli jos et muuten pidä tästä lajityypistä, voit kuitenkin saada jotain irti kirjallisuusterapeuttisesta listasta.

Maailmani ei suoranaisesti järissyt tämän sanataiteen vaikutuksen alaisena, mutta luin teoksen kuitenkin sujuvasti loppuun. Ehkä teoksen juju oli siinä, että tämä näsäviisaan oloinen ”apteekkari” oli henkilöistä eniten tuen ja avun tarpeessa, ja tuki tulikin hyvin erikoisten ihmisten muodossa. Kaikki henkilöhahmot eivät olleet tasapaksun kliseisiä ja juonessakin oli jotain romanttisen viihteen kaavasta poikkeavaa. Teos saattaa kiinnostaa myös lukijoita, jotka eivät yleensä romanttista viihdettä suurkuluta. Miesnäkökulman vahvuuden vuoksi tämä ei mene chicklitinkään kategoriaan. Ihanteellinen lukija taitaa kuitenkin olla keski-ikäinen nainen – sanoisin, että teos voisi olla viisikymppisille räätälöityä viihdettä. Taatusti sellaistakin tarvitaan. Mutta please Bazar, ei enää yhtää ”pientä puotia” tai revin bloggaajanhousuni.

 

Kirja kuin vadelmamacaron

c81dd57fa217ff0e531b07f799316f1dVälillä hyppy sokerileipomoon. Minulla on hyvin outo kirjamaku, sillä voin hyvällä omallatunnolla haaskata aikaani kaavamaisiin romanttisiin pläjäyksiin, joiden nimet ovat ”pieni suklaapuoti”, ”pieni lankakauppa”, ”Kigalin leipomo” tai nyt viimeksi mystisen Nicolas Barreaun teos Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Tammi, 2014, suom. Veera Kaski).Hämmennyin kirjasta jo ennen lukemisen aloittamista, sillä alkuteos on saksankielinen ja kirjailijaa mainostetaan Pariisissa asuvaksi ranskalaisen kirjallisuuden maisteriksi. En tiedä paljoa keskivertoranskalaisten äikänopetyyppien saksantaidosta, mutta arvaukseni on, ettei moni heistä osaisi kirjoittaa romaania saksaksi.

Googlasin sitten Nicolas Barreaun (s. 1980) taustaa ja sain selvää, että hän mahdollisesti on saksalainen kustannustoimittaja Daniele Thiele (s. 1959), joka on kynäillyt enemmänkin romanttista fiktiota eri pseudonymeilla. Identiteettihuijaus ei kai muuten häiritsisi, mutta kirjan kannessa on kuva ihka oikeasta ranskalaisesta nuoresta miehestä, joka siis on antanut kasvonsa hämärälle projektille. Tai ehkä olen huumorintajuton – eihän tässä ole kyse suuresta rikoksesta – keski-ikäinen naiskirjailija on vaan laskelmoinut, että kirjat myyvät paremmin, jos kirjailijaksi profiloidaan nuorempi, ”aito ranskalainen” mies. Muistaakseni olen lukenut muitakin juuri saksalaisia kirjoja, joissa kirjailija esiintyy eri etnisyyden edustajana.

pieni-elokuvateatteri-pariisissaRomaani tuntuu enemmän fanifiktiolta  kuin vakavalta kirjallisuudelta, mutta imelän romantiikan lomasta löytyy myös toimintaa ja huumoria. Fanius kohdistuu vanhoihin ranskalaisiin, italialaisiin ja amerikkalaisiin elokuviin, ja avainleffa kirjan ymmärtämiselle on Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso (1988). Toinen keskeinen aloituspiste on Woody Allenin Midnight in Paris (2011); onhan yksi romaanin päähenkilöistä (jokseenkin kökösti) ohjaaja Allan Wood. Kirja pursuaa leffaviitteitä niin, että ilman niiden aiempaa näkemistä lukukokemus jäisi todella ontoksi. Päähenkilö Alainin sedältään perimä Cinéma Paradis on kiehtova paikka, ja henkitoreissaan sinnittelevien vanhan ajan leffateattereiden asiakin kulttuurisesti merkittävä. Teatterin keskiviikkoiltaiset rakkauselokuvaillat tuovat yhteen yksinäisiä sieluja, ja romansseja syntyy lippujonossa ja penkkien välissä.

Kuitenkin romaanin ”pariisilainen tunnelma” on niin kliseistä, että sen voisi uskoa olevan parodiaa. Alainilta kadonneen punatakkisen naisen Mélanien suudelmat maistuvat vaaleanpunaisille macaronseille, belle époque-lamput valaisevat rakastavaisia silloilla ja auringonlasku on aina laventelinvärinen. Barreaun Pariisissa ei ole sosiaalisia ongelmia kuin muutaman romanikerjäläisen ja kodittoman juopon muodossa, jotka hekin saavat koomisen klovnin aseman. Romaanin käänteet ovat hyvin suureellisia ja nuoren Alainin sydänsuru sataprosenttisen jaloa ja pyyteetöntä.

Pidin kuitenkin vähän enemmän Allan Woodin ja Solène Avrilin hahmoista, joista löytyi itsekkyyttä ja särmää. Allan Wood ei tosin tavoittanut reaalimaailman verrokkinsa eksentriyttä, vaan oli lopulta melko sävyisä vanha herra ilman adoptoitua lapsivaimoa. Filmimaailman arjen kuvaus olikin asteen kiinnostavampaa kuin romanssirintama, ja tämän vuoksi luin romaanin huvittuneena loppuun.

Minusta tämäntyyppinen kirjallisuus sopii hyvin sellaiseen elämäntilanteeseen, kun ihminen ei jaksa enää vastaanottaa yksiäkään huonoja uutisia. Tämä voi ilahduttaa myös uskovaisia lukijoita, sillä kirjassa uskotaan aitoon rakkauteen eikä kuvata lainkaan seksiä. Teos oli ihan aitoa romanttista höttöä, mutta siihen tarttuva tuskin kuvan tai kansitekstin pohjalta muuta odottaa. Jos kirja taas saa jonkun lukijan katsomaan vanhoja klassikkoleffoja inspiroivassa ympäristössä, silloin se on saanut aikaan myös ulkokirjallisen tuloksen.

Itse vietin iltaa tämän jälkeen lukemalla törkyisiä juttuja Woody Allenin ja Mia Farrow’n neokreikkalaisesta perhetragediasta. Niihin verrattuna romaanin maailma oli lopulta siedettävä paikka.

Taiteilijan tavallinen elämä

imagePauliina Vanhatalo/Veera Vaahtera on ollut tämän vuoden uusi, ilahduttava kirjailijatuttavuuteni. Luin viime viikolla häneltä teoksen Keskivaikea vuosi (josta bloggaan pian), ja eilen sain käsiini hänen romaaninsa Pitkä valotusaika (Tammi, 2015).

Romaani ei kutsunut minua temaattisesti lainkaan, sillä olen lukenut liikaa miestaiteilijoiden elämistä. Olisin luultavasti jättänyt kirjan lukematta, ellen olisi ollut kiinnostunut Vanhatalon ”vakavammasta” proosasta. Tätä teosta hän on kirjoittanut vuosia, ja hidas kypsyminen on selvästi tehnyt tekstille hyvää.

Teoksessa päähenkilönä on oululainen valokuvaaja Aarni, jonka elämää seurataan noin kuusitoistakesäisestä vanhuuteen. Aarnin pääsy taidepiireihin on takkuista ja hän päätyy elättämään perhettään pitämällä tädiltään perittyä valokuvaliikettä. Ateneumin pääsykokeissa häneen iskee pakokauhu, eikä hän koskaan suorita taidealan tutkintoa, vaan koittaa onneaan itseoppineena. Vaimo Ilse on valtiotieteiden maisteri, joka suostuu muuttamaan miehen perässä Ouluun ja työskentelemään perheyrityksessä. Pariskunnan vaatimattomuus ja tavallisuus on käsinkosketeltavaa, mutta molempia hiertää omien lahjojen käyttämättä jättäminen. Oulukin on ruma, ynseä ja sivistymätön kaupunki, jossa valokuvataiteesta ei ymmärretä paljoa.

Teoksessa parasta oli huumori, joka vaihteli hienovaraisesta absurdiin. Aarnin taiteilijaksi kasvua koetellaan jo nuorena miehenä Helsingissä, kun paras ystävä Teuvo haluaisi viedä tämän Ylioppilasteatterille kuvaamaan julkista naimista. Oulussa taas rahaa tulisi hulluista keikoista, joihin Aarni ei kaunosieluna taivu. Isäntämies haluaisi Aarnin ikuistavan palkinnon saaneen emakon, mutta Aarni kieltäytyy kunniasta. Vanhana miehenä Aarni kokee, että hänellä ei enää ole kykyä venyä valokuvaustaiteen uusille tuulille, kun nuorempi polvi pitää taiteena vain kuvia, joissa on kuukautisverta tai muita eritteitä. Silti hänet löydetään ja hän vihdoin pääsee Pariisiin.

Vanhatalo kirjoittaa kuin taitava valokuvaaja: kappaleiden leikkaukset ja rajaukset ovat yllättäviä, ja monen juonen käänteen suhteen lukija saa arvailla tulevaa. Kaikki henkilöt ovat moniulotteisia ja merkittäviä. Aarniakin kiinnostavampia hahmoja olivat hänen ystävänsä Teuvo ja tyttärensä Lumi, joiden suhde taiteeseen on Aarniakin vaikeampi. Lumin epätoivoisuus, traagisuus ja tietynlainen itsetuhoisuus ”pahempi toistaan”-parisuhteessa koskettivat. Kuinka oman lapsen kokemaan parisuhdeväkivaltaan puututaan, jos hän ei itse ota asiaa puheeksi, onkin hyvä kysymys ja teema.

Teuvon alkoholismi on pakoa kehitysmaajournalismin kauhuista.  Muistan itsekin, kuinka 80-luvulla kuvattiin Etiopian nälänhätään kuolevia lapsia, ja kuinka julmilta kuvat tuntuivat. Teuvon halu löytää rankkoja kuvaamisen aiheita peilautuu Aarnin hiljaiseen, introspektiiviseen luonteeseen.

Suhteemme valokuviin ja kuvaamiseen on muuttunut dramaattisesti digitalisaation kautta, ja oli hyvä palata mielessä filmikameroiden aikaan. Vanhatalo kuvaa vanhan ajan kuvaamista innolla ja pieteetillä. Kuinka esimerkiksi kuvaamoissa suhtauduttiin asiakkaiden pornahtaviin kuviin? Kenellä oli varaa ottaa samasta rakennuksesta kymmeniä otoksia? Kuinka luokkaerot näkyivät suhteessa valokuviin?

Jo näiden kysymysten vuoksi teos kannattaa lukea, mutta myös kielen, tarkan historian tajun ja tunnelmien vuoksi. Vanhatalo osoittaa, että melko tavallisesta arjestakin voi saada irti paljon, jos näkökulma on huolellisesti valittu.