Käännöskirjallisuuden vuoden tapaus?

Teos: Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet (Gummerus, 2022)

Suomennos: Marja Luoma ja Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Mikko Toiviainen

En ole tänä vuonna ehtinyt odottaa kiihkeästi mitään muuta teosta kotimaisilta kustantamoilta kuin Mohamed Mbougar Sarrin (s. 1990) esikoisteosta Miesten syvimmät salaisuudet. Koska tämänhetkiset työprojektini liittyvät afrikkalaiseen kirjallisuuteen, ja varsinkin diasporiseen kirjallisuuteen, jota julkaistaan Euroopassa, tämä teos tuntui jo etukäteen poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Ja koska oma ranskan kielen osaamiseni on vuosien varrella rapistunut, en edes haaveillut kirjan aloittamisesta alkukielellä ranskaksi.

Tämähän on ollut suuri kirjatapaus Ranskassa, ja teos voitti viime vuonna Goncourt-palkinnon. Mutta tämäkään ei ollut syy, miksi teos alkoi kiinnostaa minua, vaan itse aihepiiri. Tässä on päähenkilönä nuori Pariisissa ja Amsterdamissa vaikuttava senegalilaiskirjailija, jolla on pakkomielle maanmiehestään, kadonneesta kirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi ainoan teoksensa vuonna 1939. Häntä pidettiin aikanaan ”mustana Rimbaudina”, mutta oli painunut unohdukseen jopa postkoloniaalin kirjallisuuden kentällä. Diegane on kuullut Elimanesta jo lukiolaisena, mutta pakkomielle hänen tarinansa jäljittämisestä alkaa vasta Euroopassa.

T.C. Elimane vaipui unohduksen alhoon osittain siksi, että häntä alettiin syyttää eurooppalaisten klassikkojen plagioinnista. Paineet kohdistuivat myös Elimanen kustantamoon, joka joutui lopettamaan toimintansa skandaalin käryssä. Kulttikirjan statusta lisäsi se, että kirjan painoksia oli vedetty pois myynnistä, eli siitä oli tullut todella harvinainen opus.

Tässä vaiheesssa lukijan on hyvä tietää, että T.C Elimane on puhtaasti fiktiivinen hahmo, mutta Sarr sai inspiraatiota romaaniinsa malilaisen Yambo Ouologuemin tarinasta. Tämä ”kadonnut kirjailija” voitti merkittävän palkinnon vuonna 1968 teoksellaan Le devoir du violence, mutta päätyi plagiointisyytösten kohteeksi 1970-luvulla ja katosi kirjalliselta maailmankartalta.

Sarr nostaakin esiin keskeisen kysymyksen, joka koskee siirtomaa-ajan ja sen jälkeistä postkoloniaalia kirjallisuutta: koska yksi sen keskeisistä motiiveista on ollut kirjoittaa takaisin valkoiselle eurooppalaiselle vallalle ja kulttuuri-instituutioille, eikö ole melkein väistämätöntä, että jonkun asteista ”plagiointia” on tapahtunut? Moni tuon genren klassikko on tietoinen uudelleentulkinta jostain eurooppalaisesta mestariteoksesta.

Dieganella on edelleen vahva side kotimaahansa, vaikka hän on asunut Euroopassa pitkään. Hän on yrittänyt tehdä väitöskirjaa, mutta haave romaanikirjailijan urasta vie miehen mukanaan. Pian hänestä tulee kustantamoiden afrikkalainen mannekiini, jota kutsutaan kissanristiäisiin vain siksi, että hän on ”uusi afrikkalainen ääni”. Mies tietää, että tällä tavalla markkinoitujen äänten tuotokset ovat oikeasti väsyneitä, eikä hän halua edustaa maanosaansa joka tiskillä.

Tunnistan romaanin asetelmassa jotain tuttua omalta tutkijan uraltani, vaikka en itse etsinyt varsinaisesti kadonnutta kirjailijaa mistään maasta. Mutta ymmärrän intuitiivisesti romaanin kertojan motiivit lähteä maailmalle etsimään jälkiä jo kuolleesta kirjailijasta. Meitä ihmisiä, jotka saavat suuria kicksejä tällaisista tutkimusmatkoista, on kuitenkin rajallinen määrä maailmassa.

Toki miesten syvimpiin salaisuuksiin on mahduttava myös kuumaa seksiä ja eroottisuutta. Dieganen eroottinen matkaopas on Pariisissa asuva kanssakirjailija ja maannainen Siga, jonka luona tämä käy imemässä tämän kirjallisia nännejä. Myöhemmin hän muodostaa suhteen algerialais-kolumbialaisen valokuvaaja Aidan kanssa, mutta Aidaa vaivaa sitoutumiskammo, vaikka Diegane on häneen korvia myöten rakastunut.

Löytääkseen kadonneen kirjailijan Dieganen on palattava kotiin Senegaliin, ja oman sukunsa monimutkaiseen historiaan. Välimatka sukuun on kasvanut valtavaksi vuosien varrella, ja Diegane kokee olevansa maahanmuutossaan terminaalivaiheessa. T.C. Elimane saa hänet taas kiinnostuneeksi oman maansa historiasta ja kulttuurista, ja kohtaamaan myös kipeitä asioita omassa kasvuhistoriassaan.

Yksi tällainen kipeä asia on moniavioisuus ja isien vähäinen läsnäolo perheiden elämässä. Dieganen oma isä tekee kirjassa jo kuolemaa. Tyypillistä perheiden rakenteissa on, että äidit ja isät kuuluvat eri ikäpolviin, ja moniavioisessa klaanissa nuorimmat vaimot saattavat olla miehensä lapsenlapsen ikäisiä. Usein he odottavat vanhan aviomiehensä kuolemaa, jotta saisivat enemmän elintilaa itselleen. Tätä teemaa on käsitelty paljon lukemassani englanninkielisessä länsiafrikkalaisessa kirjallisuudessa. Sarrin teoksessa moniavioisuus saa pitkän historiallisen kontekstin. Kirjassa on poikia, jotka taistelevat isän huomiosta, ja usein ainoa mahdollisuus tulla huomatuksi on tehdä kolttosia niin, että isä antaa selkäsaunan. Fyysinen väkivalta, kipu ja läheisyys nivoutuvat yhteen kasvavien poikien elämissä.

Teoksen kolmas vahva konteksti on Argentiina ja Buenos Aires, jossa Elimane vaikutti loppuelämänsä. Mukaan sekoittuu myös Haitin historiaa, sillä yksi Elimanen elämän merkittävistä toisista oli haitilainen naisrunoilija. Toisin sanoen Sarrin ote historiaan ja kulttuureihin on maksimalistinen, ja lukijan on suhtauduttava siihen joko nöyryydellä tai huumorilla.

Kirjoittamiseen liittyvät pohdinnat teoksessa ovat tajuntaa räjäyttäviä, ja kirjallisten viitteiden määrä on hengästyttävä. Itse koin saavani teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, vaikka olen puuhaillut postkoloniaalin kirjallisuuden parissa 25 vuotta. En tunne ranskankielisen maailman postkoloniaalia kirjallisuushistoriaa kuin pinnallisesti. Parhaiten muistan Negritude- liikkeen, joka vaikutti ennen toista maailmansotaa Pariisissa.

Parhaiten jäi mieleen pohdinnat romaanitaiteen vaikuttavuudesta. Nuori Diegane ei usko, että kirjallisuuden mestariteoksen pitäisi keskittyä johonkin yhteiskunnallisesti merkittävään teemaan tai problematiikkaan. Hän liputtaa sellaisen sanataiteen puolesta, jonka ei tarvitse ottaa kantaa ollakseen vaikuttavaa. Vain keskinkertaiset kirjailijat lähtevät hankkeeseensa teema edellä.

Kuuntelin kirjan parissa päivässä, mutta tämä oli vasta pintaraapaisu näin monisyiseen ja laajaan romaaniin. Mahdollisesti hankin teoksen paperikopiona ja luen sen hitaammin joulun pyhinä. Äänikirjatoteutuksessa ei ollut mitään vikaa, mutta en edes saanut kiinni kaikkien henkilöiden nimistä kuunneltuna.

Sarrin tulevaisuus kirjailijana näyttää lupaavalta, mutta tämä esikoinen on niin kattava, etten usko hänen kykenevän kirjoittamaan toista vastaavaa teosta Senegalin lähihistoriasta. Kun puhutaan ”pajatson tyhjentämisestä”, niin tämä romaani kirjaimellisesti tekee sen. Ehkä Sarrille voisi tehdä hyvää kokeilla jotain minimalistisempaa tyylilajia, tai sijoittaa seuraavan projektinsa kulttuuriin, jota hän ei tunne etukäteen lainkaan.

Tämä on nyt kolmas lukemani senegalilaisteos, ja kaikki kolme ovat edelleen muistissani vahvoina elämyksinä. Mariama Ban Pitkä kirje käsitteli myös moniavioisuutta, ja Ousmane Sembenen Jumalan puupalikat kertoi Senegalin ensimmäisen junaradan rakennuksesta eeppiseen tyyliin. Suosittelen näitä klassikkoteoksia niille, jotka kiinnostuivat senegalilaisesta mielenmaisemasta luettuaan Sarrin teoksen. Nämäkin teokset ovat jo antikvariaattien aarteita, mutta niiden löytämiseksi ei tarvitse matkustaa kovin kauas kotoa.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Huijareita ja puolimaailmannaisia

Teos: Pierre Lemaitre: Tuhon lapset (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Louise on 30-vuotias opettajatar Pariisissa, joka on jäänyt asumaan yksin perheensä ränsistyneeseen taloon tämän äidin kuoltua. Kihlaus pitkäaikaiseen sulhoon on purkautunut, ja oikeastaan Louise on pitkään halunnut enemmän lasta kuin puolisoa. Onnettomien sattumusten kautta hän päätyy epäsuosioon koulussaan, koska hänen siveellisyytensä on asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 1940 Ranskassa on julistettu yleinen liikekannallepano, ja pariisilaiset pelkäävät natsien marssia rakkaaseen kaupunkiinsa. Luottamus maan armeijan iskukykyyn ei ole saumatonta kaikissa piireissä, eikä ihmisillä ole yhtenevää mielipidettä siitä, kummat ovat suurempi uhka kansakunnalle, fasistit vai kommunistit. Sota luo röyhkeimmille ja viekkaimmille uusia rikastumisen keinoja niin maalla kuin kaupungeissa.

Kirjassa seurataan Louisen ja entisen matematiikan opettajan, nykyisen aliupseeri-Gabrielin vaiheita sodan aikana. Gabriel on lähetetty Saksan rajalle Ardenneille Maginot-linjalle, ja pääsee johtamaan joukkoja vasten tahtoaan. Tämä johtaa rintamakarkuruuteen asetoveri Raoulin kanssa, ja he joutuvat vankileirille.

Louisen, Gabrielin ja Raoulin tiet kohtaavat, kun Louise alkaa äitinsä kuoleman jälkeen jäljittää isänsä oikeaa identiteettiä. Hän kirjoittaa Raoulille rintamalle, sillä uskoo tämän olevan hänen veljensä. Isähahmo on jokseenkin ”creepy” tapaus, ja vanhempien salarakkauden tarina surullinen. Tämän jälkeen alan katsoa ravintoloiden pöytien vakikasvoja uusin silmin, sillä niistä voi löytää traagisen inspiroivia hahmoja, ainakin Pariisissa, mutta miksei myös lähempänä kotia. Tyyppejä, jotka saapuvat aina samaan ravintolaan odottamaan rakastettua, joka ei koskaan saavu paikalle.

Kiinnostavin hahmo oli kuitenkin mies nimeltä Desire, joka onnistui tarinan aikana toimimaan valelentäjänä, valelääkärinä, valeopettajana, valeasianajajana ja lopulta valediplomaattina. Hän pääsee ministeriöön töihin orientaalisten kielten asiantuntijana, eikä jää kiinni silloinkaan, kun saa tehtäväkseen seurustella kambodzalaisen diplomaatin kanssa. Pian hänet siirretään sotapropagandan osastolle kaunistelemaan Ranskan armeijan ”menestystä”. Tässä työssä hän pääsee käyttämään oikeaa osaamistaan ilmiömäisesti. Nauratti myös, että näin tämän romaanin ja viimeksi lukemani valepoliisitarinan välille muodostui luonteva yhteys.

Lemaitren kertojan kyvyt ovat kyllä loistavat, sillä jaksan hänen kyydissään rämpiä läpi jopa sodan joukkokohtauksia. Sarjan aiemmissa osissa oli paljon suht puuduttavaa taloushistoriaa, mutta sekin tuli lusittua, kun kerronta oli vetävää. En muista sarjan kakkososasta paljoa, mutta sen muistan, että siinä oli monia natsien kätyreitä ja että kaikki hännystelystä hyötyneet eivät jatkaneet satumaisen rikkaalla polulla. Louisen nuoruuden aikainen ystävyys ”kasvottoman” ja maskia käyttävän Edouard Pericoultin kanssa on tämän romaanin taustatarina. Groteskeja juonenkäänteitä ja karuja ihmiskohtaloita tähän sarjaan ainakin mahtuu.

Valekyttänä no go zonella

Teos: Valentin Gendrot: Kyttä (Docendo, 2021)

Suomennos: Matti Brotherus

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Valentin Gendrot on nuori ranskalainen toimittaja Bretagnesta, joka on erikoistunut soluttautumiseen vaikeisiin työoloihin ja tutkivan journalismin tekemiseen työpaikoilta. Aiemmissa tehtävissään eri prekaareilla aloilla hän oli viihtynyt n. 3 kk jaksoissa, mutta poliisiksi soluttautuminen oli vaativampi projekti. Vuonna 2017 hän kävi lyhyen koulutuksen poliisin avustaviin tehtäviin. Näissä hommissa työskentelee nykyään noin viidennes Pariisin koko poliisivoimista. Gendrotia askarutti erityisesti uutisointi näiden apulaispoliisien korkeasta itsemurhariskistä. Hän halusi selvittää, mitkä tekijät ajavat näitä matalapalkattuja jepareita äärimmäisiin ratkaisuihin elämässä.

Toki Gendrotia ei pidä nimittää valepoliisiksi siksi, että hän itse asiassa kävi läpi asianmukaisen koulutuksen. Valepoliisi hän kuitenkin oli omassa mielessään, koska hänen nimenomainen tarkoituksensa oli raportoida työn arjesta. Työrupeamansa aikana hän teki kaikkensa päästäkseen työporukoiden sisäpiiriläiseksi, mutta motiivi oli kuitenkin joku muu kuin kollegoilla. Tällaisessa työotteessa piilee aina eettisiä ongelmia, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät.

En tunne Ranskan lainvalvontaa kovinkaan hyvin, ja ainoa ikkunani ranskalaiseen rikosten maailmankin ovat olleet Pierre Lemaitren dekkarit. Yritän tässä arviossa lähinnä kertoa, mikä kirjassa eniten yllätti. Minua ei yllättänyt poliisivoimien (lue: varsinkin valkoisten, työväenluokkataustaisten miesten) seksismi ja rasismi. Noin puolet kirjasta käsittelee näitä ilmiöitä.

Teos on lyhyehkö ja se kattaa noin kolmen vuoden havainnot vuosista 2017-9. Ensimmäisen vuoden, kun Gendrot palveli akuuttipsykiatrian poliklinikan autokuskina, hänellä oli enemmän aikaa kirjoittaa muistiinpanoja työstään, sillä päiviin kuului paljon kahvinjuontia ja odottelua. Vasta toisena vuonna hän pääsi ”tosi toimiin” 18.kaupunginosan poliisiasemalle, ja täällä palvellessaan kirjoittamiseen jäi vain vähän aikaa.

Avustavan poliisin käteen jäävä palkka noina vuosina oli 1340 euroa, mikä johti siihen, että poliisien asuinolot olivat todella kehnot. Gendrotilla oli varaa asua 15 neliön yksiössä, mutta jotkut kollegoista asuivat jopa autoissa. Motivaatio lukea varsinaisen poliisikoulun pääsykokeisiin oli suuri lähes kaikilla, ja nuorimmilla konstaapeleilla peruspalkka nousi n. 1800 euron nettotuloihin. Gendrot ei ilmaissut urallaan kovin suurta kiinnostusta päästä elämässä eteenpäin.

Teos antaa vaikutelman, ettei poliisin työ ole Ranskassa kutsumusammatti, vaan siihen ajaudutaan mitä kummallisemmista syistä. Monilla syy tuntui olevan valtion suht turvattu, pitkä ja kapea leipä, eli he halusivat panostaa enemmän perheeseensä tai harrastuksiinsa. Gendrot kuitenkin sattui asemalle, jossa henkilökuntaa kannustettiin viettämään aikaa myös vapaa-aikana yhteishengen vahvistamiseksi ja myös psykososiaaliseksi vertaistueksi. Grillibileitä olisi ollut enemmän kuin mihin Gendrot jaksoi osallistua. Näillä ei kuitenkaan korjattu palkkakuoppaa eikä lievitetty työn kuormittavuutta.

Työrupeaman aikana hänen eteensä tuli yksi keissi, jossa hänen työtiiminsä pyrki vähättelemään rasistista väkivaltaa, ja Gendrot oli myös kuulusteltavana aiheesta. Hän huomasi, että myös hänen oma ammattietiikkansa oli muuttumassa, ja hän alkoi kokea kasvavaa piittaamattomuutta ollessaan partiovuoroissa.

Olen lukenut vastaavia kuvauksia Ruotsin ongelmalähiöistä, ja täytyy sanoa, että ne ovat olleet rankempia, vaikka niissä kertoja ei ollutkaan soluttautunut toimittaja. Tässähän kuvataan osittain melko tavallisia arjen insidenttejä, joista tyypillisimpiä olivat perheväkivaltatapaukset. Välillä Gendrot kuvaa myös silkkaa tylsistymistä, varsinkin putkan valvontavuorojen aikana. Toisaalta lisää ”actionia” tuottivat tuon ajanjakson aikana keltaliivien tempaukset, joiden vuoksi määrärahoja näiden avustavien poliisien koulutukseen lisättiin.

Eniten kirjassa ahdisti juuri tuon koulutuksen suppeus, ja se, että nämä ihmiset pääsivät kantamaan aseita kovin kevyin perustein. Erinäisistä poikkeustiloista johtuen heillä oli myös välillä lupa viedä virka-ase kotiin.Tämä saattaa osittain selittää poliisien itsemurha-alttiutta, mutta tuskin se oli päällimmäinen syy.

Tämä oli onnistunut true crime-raportti siksi, että sen laajempi yhteiskunnallinen konteksti oli hyvin avattu. Harvoinpa edes jaksan lukea tosi elämän poliisitarinoita, mutta tässä kiinnosti eniten tuo lähiönäkökulma. Harvemmin muutenkaan Pariisiin sijoittuvat kirjat kuvaavat sen ongelmalähiöitä.

Pariisilaisen byrokratian käytävillä

Teos: Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nyt on vuorossa jo kolmas romaani tänä talvena, joka kuvaa ulkosuomalaisten naisten elämiä Pariisissa. Siitä edellisestä, Kira Poutasen Surun kartasta en ole ehtinyt blogata, vaikka teos on edelleen tuoreessa muistissa, ja siinä oli hienoja oivalluksia ylisukupolvisista traumoista. Ensimmäinen näistä oli Annastiina Heikkilän Vapaus valita kohtalonsa, josta bloggasin toissa viikolla. Kaikilla kolmella teoksella on selkeä keskusteluyhteys toisiinsa, ja kaikki kirjailijat ovat asuneet pitkään Ranskassa.

Raudaskosken teos on hänen toinen romaaninsa; ensimmäinen julkaistiin vuonna 2005, ja siitä minulla ei ole havaintoa. Romaanin tosi elämän taustatarinastakaan en tiennyt ennen kirjaan tarttumista mitään. Raudaskoski on siis oikeasti käynyt läpi rankan huoltajuuskiistan Ranskassa, ja opiskellut siinä sivussa juristiksi. Romaanin Tiina Är on ehkä kirjailijan alter ego, mutta teoksessa on luultavasti myös fiktiivisiä kerroksia.

Teoksen tarina alkaa vuodesta 2016, jolloin Tiina Ärrän aviomies Bastian Chapon kaappaa tämän tyttären teille tietämättömille. Nainen jää yksin murheineen, mutta saa kriisin keskellä uusia ystäviä muun muassa oikeusaputoimiston käytävältä. Algerialaistaustainen Sonia B on empaattinen kohtalotoveri, ja jotain lohtua löytyy myös israelilaisen Marcelin suomalaistyylisestä lounasravintolasta, joka valitettavasti on konkurssikypsä. Clichyn kulmilla elämä on rosoista, mutta Tiina Är ei haluaisi tulla kuppiloiden vakiokasvoksi siitä huolimatta, että hänen kotinsa tasoilla pesii viinipulloja myös viranomaisten käynneillä.

Teos kuvaa oivallisesti tilannetta, jossa boheemi taiteilijasielu joutuu kohtaamaan vieraan maan byrokratian ja systeemin, jossa vaaditaan erilaista lukutaitoa kuin Suomessa. Hän on tässä vaiheessa asunut Ranskassa vasta kolmisen vuotta, ja on ollut riippuvainen aviomiehestään. Suurkaupungissa kotikäyntien tekijät sekoavat usein asiakkaista, ja myös Tiina Är saa vastata kulttuurisiin kysymyksiin, jotka on suunnattu muslimitaustaisille kotiäideille. Samaan aikaan kaupungissa pelätään koko ajan uusia terrori-iskuja, ja tämä rytmittää myös oikeussalin toimia.

Tämä teos on näistä lukemistani kolmesta selkeästi taiteellisin, kun taas kahdessa muussa oli syvempiä historiallisia kerroksia. Romaanissa iloa tuottavat varsinkin omaperäiset sivuhenkilöt, naapurit, ohikulkijat ja ammattilaiset, joihin Tiina Ärrän on pakko kriisinsä aikana tutustua. Ero suomalaisten ja ranskalaisten lastensuojelualan ammattilaisten välillä on se, että ranskalaiset ovat hermostuneempia ja haisevat joskus tupakalle. Pykäliä nussitaan niin maan perkeleesti, mutta muuten hahmot tuntuvat melkein inhimillisiltä. Byrokraattien olemuksissa on heissäkin jotain sotkuista ja kontrolloimatonta. Suomessa taas tämän alan työntekijöillä on vahvempi ammatillinen maski, tai teflonpinta. Tai siis näin itse tulkitsen eroa omien havaintojeni pohjalta, se ei perustu tähän kirjaan, jossa kertojalla ei ole kokemusta suomalaisesta lastensuojelusta.

Tarinassa on todella yllättäviä juonenkäänteitä, ja yhdeksän kuukauden ikäisen tyttövauvan kohtalo hämmentää. Myös päähenkilön suhde ex-miehen sukuun tuntui kummalliselta, ja isovanhempien odotukset lapsenlapsen kasvatuksen suhteen naurattivat. Tuntui kuitenkin, että tässä suvussa kommunikaatio brakasi kunnolla, eivätkä nämä isovanhemmat ehkä tunteneet enää kunnolla kauan ulkomailla asunutta aikuista poikaansa.

Luulisin, että kirja kiinnostaa myös niitä, joilla ei ole pikkulapsiarki enää päällä, ja myös lapsettomia lukijoita, sen verran erikoinen on teoksen asetelma. Vastaavia psyykkisiä ongelmia ovat varmasti käyneet läpi monet lapsettomatkin, jotka ovat muuttaneet ulkomaille puolison perässä, ja joilla eron jälkeen elämä jää ”tyhjän päälle”.

Jälkikoloniaalisen ystävyyden kipupisteistä

Teos: Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukijat: Minttu Mustakallio ja Talvikki Eerola

Ranskan hankalasta muistin politiikasta suhteessa Algerian sotaan on tullut viime aikoina kiinnostavia romaaneja, ja nyt suomalainen Annastiina Heikkilä tarttuu aiheeseen nykynuorison näkökulmasta. Olen lukenut Heikkilältä aiemmin ainakin yhden journalistisen teoksen ranskalaisista naispoliitikoista, joten tiedän romaanin takana olevan vuosikausien intressi varsinkin etnisten vähemmistöjen naisten liikehdintään.

Hänen esikoisromaaninsa sijoittuu nykyaikaan, ja siinä seikkailevat parikymppiset ystävykset Lea ja Anissa, jotka ovat olleet bestiksiä lukiossa Nantesissa. Lea on puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen, ja Anissan suku on tullut Ranskaan Algerian sodan jälkimainingeissa vuonna 1962.

Ystävien tiiviiseen suhteeseen syntyy railo, kun Lea lähtee opiskelemaan Pariisiin SciencePo-eliittiyliopistoon. Anissa taas jatkaa työntekoa perheensä omistamassa ravintolassa, ja opiskelee työn ohessa koodausta. Oikeasti hän on musikaalisesti lahjakas taiteilijasielu, joka haluaisi elää DJ-keikkoja tekemällä Berliinissä. Monella tavalla hän kokee Lean tekemän elämänvalinnan nolona kompromissina, sillä suuri osa SciencePon maistereista päätyy nappuloiksi valtionhallinnon harmaaseen koneistoon.

Anissa on juuri menettänyt poikaystävänsä, joka on hukkunut Loireen eräiden reivien jälkeisessä sekaannuksessa, jossa poliisi käytti väkivaltaa. Naiset olivat tuona yönä yhdessä liikenteessä, mutta erkaantuivat yön kaaoksessa. Anissa kaipaa vaikeassa tilanteessa ystävänsä tukea, mutta tämä ei ehdikään olla läsnä odotetulla tavalla.

Teoksen historiallinen osuus käsittelee Anissan isovanhempien vaiheita 1960-luvulla, joihin Anissa tutustuu jo edesmenneen isoäiti Rahman päiväkirjojen kautta. Isoisä Abdullah oli palvellut Ranskan armeijassa, ja olisi tämän vuoksi tullut teloitetuksi maanpettureina, jos olisi jäänyt kotimaahan. Suku kuului kabyylien etniseen ryhmään, ja tämänkin taustan selvittely teettää kovasti töitä. Anissan perheessä Algerian historia ei ole ollut paljoa tapetilla, eikä kukaan sen jäsenistä ole käynyt isovanhempien mailla.

Pariisissa Lea radikalisoituu sattumalta uuden poikaystävän Raphaelin rinnalla. Tällä on pakkomielle rasistisista filosofeista, ja haluaa tärvellä Voltairen patsaan. Eliitin nuorten aktivismi on kovin valikoivaa, eikä Lea koe olevansa täysin kotonaan uuden opinahjonsa opiskelijapiireissä.

Kirjassa käsitellään myös Me Too-liikkeen aikaansaannoksia ja valtaeliitin korruptiota. Aktivismin säikeet punoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa, ja Lea kokee olevansa vahvimmillaan aktivismista kirjoittaessa. Pariisissa häntä kohdellaan enemmän ulkomaalaisena kuin provinssikaupunki Nantesissa, ja hänen ranskankielen taitoaan kehutaan joka käänteessä ärsyttävällä tavalla. Myös suhde suomalaiseen äitiin on käymistilassa, sillä Pariisin paremmissa kortteleissa tämän huoleton pukeutumistyyli tuntuu homssuiselta ja ruokatottumukset maalaisilta. Äitihahmo tuntuikin erityisen onnistuneelta, sillä hän ei ollut mikään tyypillinen Helena Petäistön kaltainen elegantti frankofiili.

Teoksessa oli joitain samoja elementtejä kuin Alice Zeniterin teoksessa Unohtamisen taito, eli molemmissa käsitellään omien kulttuuristen juurten uudelleen löytämistä pitkän amnesian jälkeen. Zeniterin kirja on historiallisesti järeämpi, ja siinä liikutaan köyhemmissä lähiöissä, kun taas tämän teoksen algerialaisperhe onnistuu nopeammin integroitumaan yhteiskuntaan. Mutta kirjat komppaavat hyvin toisiaan, ja yhdessä luettuina lukija voi jo saada kattavan kuvan kabyylikansan historiasta.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Taivas alkaa liinavaatekaapista

Teos: Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Viime postauksessani kerroin kepeästä pariisilaisesta romanssista, ja nyt on vähän raskaamman Pariisiin sijoittuvan autofiktion aika. Toukokuussa 2018 tanssitaiteilija Hanna Brotherus matkusti yksin kuukaudeksi Pariisiin tutkailemaan elämänsä suuntaa ja oppiakseen jotain vaikeasta äitisuhteestaan. Tämän retriitin lopputulemana valmistui hänen kirjallinen esikoisteoksensa, hieman yli viisikymppisenä.

Ja tässäkin teoksessa on monta rakkaustarinaa, ja siinä pohditaan monisyisesti rakkauden olemusta. Ei pelkästään romanttisen rakkauden, vaan ylisukupolvisten ketjujen. Taustalla on paljon surua ja vanhemmuuden kriisejä, yhden lapsen pelastamista huumeriippuvuudesta ja toisen syömishäiriöstä. Ennen tätä kirjailijan pikkusisko (joka aikanaan selviytyi anoreksiasta) on kuollut rintasyöpään. On ommeltu kuolinvaatteita ja suunniteltu omia hautajaisia. Ja perhedraaman taustalla kummittelee äidin harras herätyskristillisyys, jonka suuntausta Brotherus ei nimeä.

Brotherus kirjoittaa rehellisesti äitisuhteestaan, jossa keskeistä roolia on näytellyt siveyskäsitys. Äidin ymmärrys kunnollisesta perhe-elämästä liittyy liinavaatekaapin moitteettomaan järjestykseen, ja kertoja kokee olleen lähimpänä äitiään lakanoita viikatessa. Tämän työura on liittynyt kristillis-siveellisiin hankkeisiin, muun muassa Lotta-museon johtajana. Kotona pidettiin kinkereitä, joissa tyttäret joutuivat tarjoilemaan vieraille kahvia kummallisiin esiliinoihin pyntättyinä. Tämä siis oman ikäluokkani edustajan kokemana, ei 1930-luvulla.

Kristillisyyden kuvaus kirjassa ahdisti minua jopa enemmän kuin kuvaukset lestadiolaisista suurperheistä. Tuota kirjallisuutta luen enemmän etnologisesta intressistä, mutta tämän teoksen luterilaisuus on jotain muuta laatua, eikä paljoa vapaamielisempää. Kirjan luettuani yhdeksi top-inhokkeihini hengellisistä lauluista nousi ”Tuuli hiljaa henkäilee”.

Itsensä korostaminen tanssitaiteen keinoin on ollut kova pala kertojan äidille, isällä riitti hippusen verran ymmärrystä, vaikka tämäkin nimesi tyttären opinnot ”tanssitieteeksi” (ikään kuin näin nimeämällä lihallisuus vähenisi). Kuitenkin isän ja tyttären kohtaamisissa on jotain armollista tai hoitavaa, vaikka he eivät usein kohtaa kahden kesken.

Brotherus peilaa kirjassa omaa perfektionismiaan äidin vastaavaan. Molemmat ovat suorittajatyyppejä, ja Hanna huomasi jossain vaiheessa kadonneensa äitiyden rutiineihin hyvin samalla tavalla kuin äitinsä, vaikka puitteet ja menestyksen mittarit olivat heillä erilaisia. Kiireinen tanssitaiteilija ei ehkä elänyt liinavaatekaapissa kuten äitinsä, mutta otti steinerpäiväkodin säännöt ja suositukset kirjaimellisesti. Itse ex-steinermammana en muuten kuullut sormikkaiden käyttökiellosta, ja muutenkin opin kirjasta uusia juttuja tuosta pedagogiikasta, jota eri koulut ja päiväkodit soveltavat niin eri painotuksin.

Teosta kannattaa lukea myös matkakirjana, vaikka itse Pariisin osuus jääkin vähemmälle. Juuri nyt kaukokaipuisena olisin voinut lukea enemmänkin arkisista kohtaamisista metropolissa, tai vaikka Madame Lancelin tanssikoulusta, mutta ymmärrettävästi sisäisellä matkalla on suurempi painoarvo. Nuorten oireilun teema oli ehkä painavin, mutta myös itselleni tutuin. Itse syömishäiriöistä olen lukenut niin paljon, etten niistä oppinut nyt paljoa uutta. Tosin Brotherus näyttää taitavasti vallan mekanismeja syömishäiriöisessä perheessä, joista ei ole helppo puhua.

Olisin halunnut keskittyä enemmän niihin osioihin, joissa Brotherus kertoo tanssin filosofiastaan, mutta mieleni jäi käsittelemään 70-80-lukujen lapsuuden ja nuoruuden kuvausta ja äitisuhdetta. Koen myös, että kirjalla on paljon annettavaa niillekin lukijoille, joita tanssitaide ei erityisesti kiinnosta. Varsinkin äidin ja tyttären suhteen korjaamisesta aikuisiässä kirjalla on rehellisen suorasukaista annettavaa.

Isyys vieraslajina

Teos: Ida Pimenoff: Kutsu minut (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Miltä tuntuu olla jonkun laillisesti tunnustettu lapsi, mutta ei niin tervetullut hänen perheensä piiriin? Suhteessa johonkuhun vain nihkeästi olemassa?

Tällaisesta elämäntilanteesta kertoo Ida Pimenoff esikoisromaanissaan Kutsu minut. Siinä nelikymppinen helsinkiläinen valokuvaaja Vera kuulee biologisen isänsä 80-vuotispäivistä ja juhlista, joihin häntä ei tulla kutsumaan. Vera on ollut tietoinen isänsä ammatista ja olinpaikasta pienestä saakka, mutta mieheen tutustuminen teini-iän ensikohtaamisen jälkeen on ollut takkuista. Terapiaistuntojen vaikutuksesta isäsuhteen työstäminen on tullut ajankohtaiseksi, siksikin, että hän on vastikään eronnut eikä haluaisi vierittää haitallisia käyttäytymismalleja poikansa niskoille.

Romaani sijoittuu taidemaailmaan, sillä Veran äiti on taidemaalari ja isä menestystä niittänyt kuraattori. Verakin on vaihtanut yliopisto-opinnot taidekouluun, vaikka hänellä oman kuvakielen löytäminen on takkuista. Isä ja tytär ovat vuosien varrella kommunikoineet lähinnä isän lähettämien taidekirjojen ja näyttelykatalogien kautta. Isä on halunnut esittäytyä lehtolapselleen vain ammattinsa kautta, ei kokonaisena ihmisenä.

Veran isäsuhde koostuu sarjasta hylkäämisiä, sillä Sakari-isän tapa kohdella lapsiaan on kauttaaltaan epäreilu. Hänellä on lapsia kolmen eri naisen kanssa, mutta vain suhde Veran äitiin on ongelmallinen. Näin mies tuntuu kaikista lapsistaan hylkivän vain Veraa, kun taas muut lapset ovat enemmän tervetulleita tämän arkeen.

Vastaavasta tilanteesta on vastikään kirjoittanut mm. Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson. Tosin tuossa kuvauksessa lehtolapsi viettää enemmän aikaa isänsä luona toisessa maassa, mutta tästä huolimatta sisarusten kohtelu on epätasaista. Molemmissa tarinoissa isä on menestynyt ja päässyt ammattinsa kautta vallan kahvoihin.

Pimenoffin teos on fiktiota, eikä sille kuulu etsiä reaalimaailman koordinaatteja. Koin kuitenkin romaanissa kiinnostavimmaksi elementiksi Veran sukutaustan, jossa saattaa olla jotain omaelämäkerrallista. Kirjan monikielinen ja – kulttuurinen suku on muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla, mutta irrallisuuden tunne voi silti olla perittyä pitkällä viiveellä. Jo äidin suvun kielitilanne on sekava, ja isoäiti, joka puhuu suomea viidentenä kielenään ei välttämättä täysin tavoita tyttären tytärtä, joka on kasvatettu yksikieliseksi. Ja ainakin suvussa naisten rooliksi on muotoutunut yksinäisyys suhteessa lisääntymiseen liittyviin päätöksiin.

Veran avioeron vatvominen taas on romaanin heikoin lenkki, vaikka sekin tavallaan liittyy hänen isäkriisiinsä. Nainen on jossain vaiheessa kokenut hankalaksi entisen miehensä osallistuvan isyyden, koska on itse jäänyt lapsena siitä paitsi. Myös tarinointi hänen eronjälkeisestä deittailustaan tuntuu vähän liian viihteelliseltä teokseen, joka ei muuten tunnu viihdekirjalta.

Pimenoffin toinen ammatti valokuvaajana näkyy kerronnan tekniikassa. Kirja ei etene kronologisesti, ja Pimenoff antaa lukijalle vastuuta Veran elämän fragmenttien järjestelyssä ikään kuin olisimme yhdessä pystyttämässä näyttelyä siitä. Johtopäätökset Veran kriisin syy- ja seuraussuhteista eivät ole selkeitä, kuten ne eivät yleensä ole tosi elämässäkään. Näin teos välttää ylenpalttisen psykologisoinnin, joka on tämäntyylisille romaanille tyypillistä.

Kuuntelin tätä äänikirjana kahteen otteeseen, sillä en oikein saanut juonesta kiinni ensi kuulemalla. Toisella kierroksella kiinnitin enemmän huomiota tyylillisiin ratkaisuihin, ja löysin rivien välistä enemmän onnen pilkahduksia ja elämäniloa. Vaikka suomalaisten taiteilijoiden Pariisin-matkailu onkin suuri klisee, pidin näistä matkakuvauksista Veran eri elämän vaiheissa.

Luulen, että tämä teos kolahtaa eniten niihin, joilla on omakohtaista kokemusta poissaolevasta isästä ja/tai monimutkaisia uusperhekuvioita, mutta onneksi romaanista löytyy muutakin sisältöä.