Pariisin karmeat kirjamurhat

IMG_1846Pierre Lemaitren dekkarit ovat olleet minulla lukujonossa pitkään, kun olen yrittänyt mentaalisesti irrottautua Nordic Noir-pakkomielteistä. Nyt sitten latasin niitä tabletilleni jopa kolme (!), mutta jos ne kaikki luen, yritän pidättäytyä tässä yhdessä postauksessa.

Irene siis aloittaa Camille Verhoevenin seikkailuista kertovan sarjan. Alun perin teos julkaistiin jo vuonna 2006, mutta suomeksi se ilmestyi Minervan kustantamana ja Sirkka Alangon kääntämänä v. 2016. Teokset on suomeksi julkaistu ”väärässä” järjestyksessä ja olen saanut käsityksen, että myöhemmät osiot spoilaavat pahasti tämän ensimmäisen, joten lukijan kannattaa olla tarkkana, missä järjestyksessä teokset lukee.

Irene edustaa minulle dekkareiden kentällä jotain kipu- tai haamurajaa, jonka yli en ainakaan halua kulkea. Teoksessa sarjamurhaaja jäljittelee ihailemiansa rikoskirjallisuuden klassikkoja, kuten James Ellroyta ja Brett Easton Ellisiä. Uhrit ovat kauttaaltaan nuoria naisia, ja murhien ”lavastukseen” on kulunut maltaita. Onpa hän lentänyt Glasgow’hin saakka löytääkseen täydellisen kohteen Laidlaw-romaanin tulkinnalleen.

Tutkintatiimistä ainoastaan Camille Verhoevenilla riittää mielikuvitusta nähdä yhden tapauksen kirjallinen yhteys. Hänkään ei ole himolukija, ei varsinkaan rikosromaanien, ja joutuu työssään konsultoimaan akateemisia aivoja. Pariisin yliopistosta löytyy rikoskirjallisuuden professori, joka lievästä ylimielisyydestä huolimatta suostuu laatimaan opiskelijoidensa avulla poliiseille lukulistan mahdollisten uusien tapausten tunnistamiseksi.

Verhoevenin henkilöhistoriaa käydään teoksessa läpi kohtuupaljon, mikä on ymmärrettävää sarjan aloitusteokseksi. Camille on 145 cm pitkä ”kääpiö” (termi, jita hän käyttää itsestään), joka on kärsinyt lapsuudessaan dominoivan taiteilijaäidin henkisestä poissaolosta. Kuitenkin äidin ateljeessa vietetty aika on jättänyt myös positiivisen jälkensä mieheen, ja hän on taiteellisesti lahjakas, vaikka ei sitä uraa valinnutkaan. Äiti on kuollut keuhkosyöpään jo kauan sitten, mutta Camille ei halua luopua tämän ateljeesta Montfortin lähiössä tunnearvon vuoksi. Camillen isä on vielä elossa ja kaipaisi enemmän huomiota mitä kiireinen poliisi pystyy antamaan.

Kiinnostavaa on tässä se yksityiskohta, että lyhytkasvuinen mies on päässyt poliisikouluun. Lieneekö tällainen myönnytys mahdollista jonkun maan poliisivoimissa oikeasti, sitä jäin miettimään. Fiktion maailmassa toki kaikki on mahdollista, mutta teos herätti kysymyksiä poliisin ammatin fyysisistä kelpoisuusehdoista.

Teos on siis omistettu Camillen vaimolle Irenelle, joka on kirjan aikana raskaana. Camillelle vaimon löytäminen ja perillisen saaminen eivät ole itsestäänselvyyksiä, mutta pariskunnasta molempi osapuoli on uralle omistautuneita. Irenen työ tv-toimittajana on vähintään yhtä kuormittavaa kuin rikoskomisarion, ja kun hän vihdoin jää äitiyslomalle, hän on lopen uupunut. Raskauden loppuaikaa ei helpota se, että aviomies on keskellä brutaalien naistenpaloittelumurhien selvitystä. Avioliiton tarina on miltei liian karu.

Odotukseni olivat korkeat tätä sarjaa kohtaan, enkä ainakaan kielelllisellä tasolla saanut pettyä. Aika näyttää, sietääkö sieluni lukea tulevia osia. Kovin vähän olen ranskalaisia dekkareita lukenut, olisikohan Simenon-kiintiöni jäänyt yhteen teokseeen. Tavallaan sarjaa kuuluisi lukea jo yleissivistyksestä, mutta se on vain ulkoinen motiivi.

Kirja sopii dekkareiden suurkuluttajille, erityisesti niille, jotka rakastavat intertekstuaalisuutta, ja niille, jotka kuvittelevat jo lukeneensa kaiken. Mitään charmanttia huvimatkaa Pariisiin teos ei tarjoa, eikä sitä ainakaan kannata lukea ranskalaisuuden vuoksi. Teos sijoittuu vuoteen 2003, jonka jälkeen Pariisin rikoskentällä ja poliisivoimissa on tapahtunut suuria muutoksia. Onkin kiinnostavaa katsoa, muuttuvatko vuosien varrella Lemaitren kirjoissa rikosten motiivit ja kontekstit.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: ”Kirja aloittaa sarjan”.

Mainokset

Päiväkodin rakastavaiset

 

IMG_1570Romanttinen fiktio on monimuotoista, ja sen sisällä on suuria nyanssieroja. Lukaisin eilen illalla ensimmäisen kroatialaisen romaanini, vain siksi, että romaani kertoi Kroatian rannikon idyllisestä kalastajakylästä – maasta, jossa en ole käynyt ja jonne mieleni halajaa. Jo kannen perusteella osasin varautua kliseiseen tarinaan elämänikäisestä rakkaudesta. Se ei haitannut, koska noin ylipäänsä kroatialaista kirjallisuutta on harvoin tarjolla.

Natasha Dgarnic (s.1965) on Saksaan muuttanut siirtolaiskirjailija, jolla on tausta kielitieteissä ja kielen opetuksessa. Teos Kanssasi aina (Otava 2012, suom. Tiina Hakala) on kirjoitettu saksaksi, ja siitä käännetty usealle kielelle. Juuri saksalaisten viihdekirjamarkkinoilla olen aiemminkin saanut hämmentyä. Heidän suuret bestsellerinsä kun eivät juuri koskaan kerro Saksasta.

Tässä romaanissa Luka ja Dora ovat erottamattomat ystävykset päiväkodissa ja alakouluiässä. Kaksikko erotetaan Lukan ollessa 9 ja Doran 6, Doran vanhempien muuttaessa työn perässä Ranskaan. Tarina alkaa vuodesta 1959 ja päättyy viime vuosikymmenelle. Pariskunta löytää toisensa uudestaan Pariisissa nuorina aikuisina, mutta suuren rakkauden väliin tulee aina ylitsepääsemättömiä esteitä. Luka menestyy hetken kuvataiteilijana, mutta hylkää urahaaveensa perheen ja rakkaussurujen vuoksi. Dora menestyy näyttelijänä, mutta olisi ollut valmis uhraamaan kaiken, jos suunnitelma olisi Lukalle kelvannut.

Dgarnic kirjoittaa lyhyitä lauseita ja sähkösanomakieltä. Hirveää sanoa, mutta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Timo Soinin ploki. En usko, että tyylin valinta johtuu hänen maahanmuuttajuudestaan, vaan hän haluaa ilmaista tunteiden kiihkeyttä ja impulsiivisuutta näin. Keskeisissä käänteissä kolmen pisteen käyttö yltyy mahdottomaksi.

Sitten juonen uskottavuudesta. Päiväkotikavereiden rendez-vous ei sinänsä ärsyttänyt, eikä sekään, että pariskunta laitetaan huokailemaan syvään juuri Pariisissa, eikä vaikka Hannoverissa tai Örebrossa. Doran integraatio uuteen kulttuuriin taas on täysin tuulesta temmattua. Tässä jugoslavialainen siirtolaisperhe vaan deletoi juurensa ja alkaa menestyä vieraalla kielellä. Dora ei vaikuta nuorena tyttönä edes muistavan, mistä maasta on kotoisin. Hänellä kestää kauan muistaa Makarskan kylän nimi. Perheellä ei näytä olevan mitään siteitä kotimaahansa. Myöskään idän ja lännen välillä ei ole elintasoeroja, eikä Lukalla ole vaikeuksia tulla toimeen Pariisissa 80-luvulla, vaikka on kielitaidoton. Ja vaikka Luka joutuu sotaan ja haavoittuu siellä saaden pysyvän vamman, tämäkin jakso kuitataan parilla sivulla.

Paikalliseen kulttuuriin tässä tutustutaan lähinnä turismiteollisuuden kautta. Makarskassa on turismia jo 60-luvulla, ja Lukan perhe elää kokonaan siitä. Perhehotelli alkaa menestyä 80-luvulla, kun länsimaisten turistien määrä kasvaa. Ravintoloiden menyyt monipuolistuvat, mutta palvelukulttuuri on edelleen jäyhän sosialistista. Luonnon kauneutta kuvataan lasten salaisten retkien ja kalastuksen kautta, mutta ruoalla tai muilla etnisillä kuriositeeteillä ei mässäillä.

Jotain positiivistakin teoksesta löytyy. Pariisin kuvasto ei ole ulkoisesti hirveän siirappista, eikä ranskalaisista tehdä romantiikan erityisasiantuntijoita. Kun Dora hieman lämpenee uudelleen taustalleen, hän alkaa jopa puhua kroatiaa. Teoksessa viljellään kroatiankielisiä hellyttelyjä ja lausutaan Nerudaa espanjaksi. Angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutteita ei viljellä lainkaan. Jos siis olet kyllästynyt anglomaiden chicklitiin, saatat löytää tästä kirjasta jotain uutta ja erilaista.

Teos puhuttelee varmaan eniten 50-60-luvuilla syntyneitä, jotka on kasvatettu perinteisesti ja joille elinikäinen parisuhde on ollut ihanne. Eksiä ja nyksiä tämäkin kirottu rakkaus tuottaa, mutta toisistaan erotetuilla puoliskoilla on valtava halu tulla yhteen loppuelämän ajaksi. Tuntevatko he lopulta toisiaan ja osaavatko arvostaa toistensa arkista minää, kun kohtaamiset ovat koostuneet lähinnä kiihkeästä seksistä? Voiko lapsuuden muistoille rakentaa toimivan parisuhteen aikuisuudessa?

Kirjassa olisi voinut olla aineksia paljon kiinnostavampaan saagaan, jos mukaan olisi päästetty edes vähän poliittista historiaa ja kroatialaista kulttuuria. Oikeastaan minua ei edes ärsyttänyt rakkaustarinan melodraama, eivätkä perinteiset sukupuoliroolit, vaan kirjoitustyyli.

Makarska näyttää olevan näinä päivinä Kroatian Rivieran suosituimpia lomakohteita, ja se on pikkukaupunki, ei kylä, joksi sitä tituleerasin. En tiedä, olisiko arvioni tästä teoksesta ollut suotuisampi, jos olisin lukenut kirjaa paikan päällä. Nyt tämä tökki pahasti. Teos tosin herätti minussa kiinnostuksen Balkanin maiden (nais)kirjallisuuteen, sillä varmasti siellä kirjoitetaan muustakin kuin unelmien prinsseistä. Ne teokset eivät vaan tavoita minua osaamillani kielillä.

Itseen menemisen vaikeasta taidosta

IMG_1542Voi apua, tuli luettua oikea kirja väärään aikaan. Suomalaisen kuvataiteen klassikoista on viime aikoina tuotettu suuri määrä kaunokirjallisuutta, jossa taiteilijan elämää peilataan maan itsenäistymisprosessin, kansainvälistymisen, sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden yms. suurien teemojen kautta. Aloitin tämän tyyppisten teosten lukemisen Anna Kortelaisen Virginie!- opuksesta (2002), joka tosin ei ollut romaani, vaan hyvin imaginäärinen tietokirja. ”Elävä taulu”-teema tuskin on suomalaisten keksintöä, sillä olen lukenut vastaavia kuvauksia esimerkiksi hollantilaisesta maalaustaiteesta.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto, 2017) ei keskity yhteen taiteilijan merkkiteokseen, vaan Helene Schjerfbeckin elämän käännekohtiin. Teos alkaa ja päättyy Ruotsin Saljsjöbadenin ylelliseen hotelliin, jonne jo vanhuudensairas taiteilija oli päätynyt evakkoon toisen maailmansodan aikana rikki pommitetusta Helsingistä.  Erityisen paljon teos keskittyy Schjerfbeckin keski-iän vuosiin 1915-1918, jolloin taiteilija rakastui platonisesti nuoreen ihailijaansa Einar Reuteriin. Maalaukset ”Purjehtija” ja ”Punaiset omenat” kuvaavat tätä kiihkeää luomisvaihetta, jolloin Helene pääsi välillä tekemään irtiottoja vaativasta huoltosuhteesta äitiinsä.

Mila Teräksen kieli on kirkasta ja runollista. Uppoutuminen taiteilijan persoonaan ja ajan henkeen näkyy sanavalinnoissa. Taiteilijan ”heikkohermoisuus” on myös yhteiskuntakritiikkiä, vaikka Helene ottaakin välimatkaa mieskollegojensa ärhäkkään kansallisaatteeseen. Täydellinen kypsyminen taloustöihin näkyy kiivaina purkauksina, ja tuon ajan lääkärit määräävät rammalle naiselle turhaan täydellistä lepoa. Schjerfbeckin lonkkavamma toimii samalla esteenä että oman elämäntavan mahdollistajana: oletuksena on, ettei rampa nainen pääse naimisiin, joten hänen työnsä maalauksen opettajana tai käsityömallien suunnittelijana on jopa suotavaa. Täydellinen omistautuminen maalaamiseen ei ole, mutta eristäytymiseen taipuvainen taiteilija ei ole aina paikalla kuulemassa persoonaansa kohdistuvaa kritiikkiä.

Teksti on kiinnostavan ruumiillista, vaikka seksuaalisuutta kuvataan pieteetillä tuon ajan moraaliarvoista käsin. Helene on varsinkin ulkomaanmatkoillaan oppinut kuuntelemaan kehoaan ja asettautumaan osaksi luontoa. Hän puhuu suorasukaisesti myös vaivoistaan: ”Olen siinä iässä, että voin kuulla luuni.” Pitkäaikainen omakuvien maalaaminen kantaa hedelmää, sillä ilman itsetuntemusta muiden sielujen tallentaminen kanvakselle tuskin onnistuisi. Vuonna 1915 hän päätyy rajaamaan loppuelämänsä suunnan:

”Ei minulla ole enää muuta kotia kuin työni. Tämä vitkas, vuosikymmenten mittainen lähtö, ryteikköinen retki itseeni.” 

Sydänsurujen ja äitisuhteen lisäksi teos kertoo elämänmittaisesta ystävyydestä. Helena Westermarckin ja Helenen keskustelut ovat kirjan hienointa antia; äidin emotionaaliseen kiristykseen aloin jossain vaiheessa puutua, vaikka tämä varmasti on ollut olennainen osa köyhän naistaiteilijan elämää.

Luin kirjan hätäisesti juhannusreissulla, joten ensi vaikutelmani kirjasta olivat pinnalliset. Tiesin Schjerfbeckin elämästä jonkun verran etukäteen, vaikka en ole hänen elämäkertaansa lukenut. Moni kirjassa käsitelty asia ja teema tuntui liian tutulta, mutta taiteilijan miessuhteista ja henkisestä kypsymisestä opin uutta.

IMG_1543Kirjaa lukiessani jäin myös muistelemaan Hyvinkäällä vuonna 1917 maalattua teosta ”Pakeneva kreivitär”, josta ei kerrota tässä romaanissa, mutta joka avaa tuon ajan henkeä ja erikoisia kohtaamisia. Kuvan kreivitär Marina de Heyden lähetettiin Suomeen pakoon rakkausskandaalia, ja paon aikana aatelisesta neidistä tuli myös emigrantti. Hermoparantola on ollut tuohon aikaan oikea osoite kaikenlaisille sopeutumattomille naisille, ja voin hyvin kuvitella taiteilijan ja mallin kohtaamisen. Olikohan heillä yhteistä kieltä?

Jäljet on kohteelleen uskollinen ja intensiivinen romaani, jossa yleisen historian ja henkilökohtaisen elämän suhde on tasapainoinen. En ole tarpeeksi sisällä Schjerfbeck-kirjallisuudessa arvioidakseni, mikä oli tämän teoksen uusi anti tai näkökulma suhteessa ikonisen taiteilijan jo olemassa oleviin biografioihin.

Suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi nuorille lukijoille, varsinkin taideopiskelijoille. Tässä maamme historia ja taidehistoria tuodaan lukijalle esille mahdollisimman verevässä muodossa, eli myös historiakammoiset saattavat innostua aiheesta taitavan kertojan välityksellä.

 

 

Berliinin muuri murtuu Nykissä

IMG_1342Lupasin itselleni lukea Katherine Pancolia pitkien pyhien kevennyksenä. Tämäntyyppiset aikeet usein lässähtävät, sillä jos asenne teosta kohtaan on ”viihteellinen”, tulee mieleen, olisiko siihen varattu aika ollut paremmin käytetty vaikka liinavaatekaapin konmarittamisessa. Kääk. Nihkeä lukuasentoni ei nyt johdu kirjailijasta itsestään, vaan siitä, että olen ollut liian monta päivää kotona ja ympärilläni on tapahtunut liian vähän.

Katherine Pancolin Suudelkaa minua on julkaistu Ranskassa vuonna 2003. Suomeksi se on julkaistu Bazarin toimesta vuonna 2016 Lotta Toivasen kääntämänä. Olen lukenut Pancolilta aiemmin kuuluisan eläintrilogian, mutta Mimmit-trilogia on jäänyt kesken ensimmäiseen osaan. Suudelkaa minua on teos ajalta, jolloin Pancol oli tunnettu kirjailija lähinnä ranskankielisessä maailmassa, mutta teoksen keskipisteenä on New York. Kirjallisena kokonaisuutena se on hallitumpi kuin myöhemmät menestysromaanit, ja sävy on astetta synkempi ja vakavampi.

Teoksen avainhahmot kuoriutuvat auki hitaasti, eikä heidän keskinäisistä suhteistaan ota ensimmäisen kolmanneksen aikana selvää. Kertoja on keski-ikäinen masentunut naiskirjailija Angela, joka on vetäytynyt yksityiseen lepokotiin Ranskan maaseudulle keräämään voimiaan. Hänen elämässään on kaksi Louisea, nuori sairaanhoitaja, joka on lukenut tämän koko tuotannon, ja jo kuollut filmitähti, mykkäelokuvien myyttinen Louise Brooks (1906-1985), joka tunnettiin parhaiten kapinallisen Lulun roolistaan elokuvassa Pandoran lipas (1928). Angelalla on ollut nuorempana yhteys kuolemaa tekevään Louiseen, jota hän on pitänyt uskottunaan varsinkin miesasioissa. Henkinen suhde Louiseen on jatkunut tämän kuoltua, sillä Angela tunnistaa filmitähden elämässa yhtymäkohtia oman elämänsä käänteisiin.

Louisen omaa elämää varjostaa vaikea suhde tsekkiläiseen Mathiakseen, itseriittoiseen liikemieheen, joka on pyörittänyt tätä pelinappulana elämässään jo vuosikausia. New Yorkissa hän asuu ranskalaisen maisemasuunnittelija Virgilen kanssa, joka vaikuttaa homolta, mutta ilmaisee silti sitoutumisen halua parhaaseen ystäväänsä. Aiemmin Mathias, Angela ja Virgile ovat myös eläneet kämppiksinä ja periaatteessa jakaneet koko arkensa. Louisen maailma järkkyy, kun hän pitkän eron jälkeen bongaa ex-rakastajansa kuuluisassa Cosmic Cafessa.

Berliinin muuri murtuu uudelleen New Yorkissa, kun Mathias pääsee vihdoin avautumaan asemastaan länsimaisten naisten etnisenä ”toisena”. Vaikka Mathias ei ulkonäöltään erotu keskivertojenkkikomistuksesta, naiset Ranskassa ja Yhdysvalloissa ovat pitäneet häntä säälittävänä itämaskottina, jolta ei voi odottaa samoja käytöstapoja kuin muilta. Mathias on tottunut käyttämään hyväkseen naisten alentuvaa sääliä seksuaalisissa peleissä. Angelakin on kokenut häpeää Mathiaksen huonosta pukeutumisesta ja tyylitajun puutteesta, mutta ei ole tunnustanut asiaa itselleen. Liian lyhyet punaiset nailonshortsit nousevat epätasapainoisen suhteen symboliksi.

Ihmissuhdevääntö lähenee teoksessa antiikkista tragediaa aina henkilöiden nimeämisestä saakka. Vergilestä tulee antiikin Rooman Virgilio, jonka leppoisan kuoren alle mahtuu kipeä historia puhevammaisena hylkiönä ja huonosti toteutunutta vihanhallintaa. Angelan oma haluille antautuminen ja aistillisuuden palvonta monistaa ranskalaisuuden stereotypioita, ja hänen katseensa muiden kulttuurien naisia kohtaan on avoimen etnosentrinen. Tuntuu, että hän kokee ylemmyyttä omasta kulttuuristaan, kun hän tarkkailee työn uuvuttamia meksikolaisia, iranilaisia ja nepalilaisia kanssasisariaan, jotka hänen mukaansa eivät ole päässeet osaksi rajoja rikkovasta seksuaalisesta halusta. Teoksessa kuitenkin on iso kasa maahanmuuttajataustaisia sivuhenkilöitä, jotka ovat muutakin kuin statisteja.

Kirja ei ole tyypillistä chicklitiä siinä mielessä, että varsinkin 1900-luvun alkupuolen elokuvahistoria nousee merkittäväksi juonenkäänteeksi. Louisen vuodet Euroopassa tuovat kertomukseen vastavuoroisuutta ja dialogisuutta. Naispuolisten elokuvanäyttelijöiden alisteinen asema ja ennenaikainen vanheneminen herättää feminististä raivoa. Epätodennäköisen ystävyyden kuvauksena teos ilahduttaa ja yllättää. Angelan vierailut keuhkoahtaumasta kärsivän tähden luo muuttavat hänen elämänsä suuntaa, ja luovat taistelutahtoa myöhemmissä surun ja menetyksen alhoissa.

Pancol on kirjoittanut rakkauskirjeitään Pariisille, Lontoolle ja New Yorkille niin kiihkeästi, että mielelläni lukisin häneltä teoksia, joissa urbaanilla romantiikalla ei olisi mitään sijaa. Vaikka itse en edes ole käynyt New Yorkissa, tämän romaanin nurkat tuntuivat jo valmiiksi loppuun kulutetuilta. Henkilöhahmoissa onneksi oli enemmän särmää, joten kulissien aiheuttama ärsytys laantuu heidän kyydissään.

Teos tarjoaa myös kiinnostavia lukuvinkkejä, kuten afroamerikkalaisen Chester Himesin (1909-1984) teoksen The End of the Primitive (1955), joka kuvaa kriittisesti valkoisten ja mustien jännittyneitä seksuaalisuhteita newyorkilaisessa kaupunkitilassa. Himes kuului samaan Ranskassa asuneeseen ekspatriaattipiiriin kuin James Baldwin ja saattaa olla tunnetumpi toisessa kotimaassaan kuin Yhdysvalloissa.

Pidin kirjan naisten omapäisyydestä, mutta en syttynyt yleiselle asetelmalle, mahdollisesti siksi, että olen taas lukenut liikaa ja keskittymiskykyni on äärirajoilla. Ulkona ja matkoilla käyminen, vaikka sitten kaunokirjallisuuspainotteisissa kohteissa, nostaisi myös tämän blogin profiilia huomattavasti.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Jos damastiliina osaisi puhua

naine_prvkl_wb72d_6936Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisteos Nainen parvekkeella (Bazar, 2016) oli jo listallani kesällä, mutta vasta nyt pääsin sen tunnelmiin kunnolla käsiksi. Kaikkien bloggareiden inspiraationa on teoksen syntytarina: Berliinissä nykyisin asuva Nuotio oli ottanut yhteyttä turkulaiseen Soiniseen blogin välityksellä johonkin kaupunkiin liittyvästä yksityiskohdasta, ja kirjeenvaihto oli osoittautunut niin hedelmälliseksi, että siitä syntyi kirja.

Nainen parvekkeella on erikoinen dekkari ja kirjeenvaihtoromaani. Päähenkilöt Salome ja Arvo Samuel kohtaavat nihkeästi sähköpostin välityksellä, sillä A.S. ei haluaisi antaa nuorelle dokumenttifilmintekijälle mitään tietoja omistamastaan Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella. Salome on kuitenkin peräänantamaton, ja onnistuu luomaan eläkkeellä olevaan diplomaattiin kohteliaan keskusteluyhteyden.

Molemmat päähenkilöt ovat kutkuttavan mystisiä, ja pelokkaan, sydänsairaan Arvo Samuelin tarinasta kuoriutuu lopulta värikkäämpiä kerroksia kuin alussa olisi uskonut. Salome on boheemi peikkotyttö, ”hieman ADHD”, joka saattaa unohtaa hiustensa harakanpesään lyijykyniä ja jota Pariisin poliisin etsintäkuulutuksissa kuvaillaan huonosti pukeutuvaksi. Kolmanneksi pyöräksi tarinassa nousee A.S:n huikentelevainen konsulttipoika Tuomas, joka on romaanin ainoa nykysuomea puhuva henkilö. Tuomas on varma Salomen syyllisyydestä onnenongintaan, ja tarkkailee tätä Pariisissa valvontakameroiden välityksellä intiimeissäkin tilanteissa.

Minua hymyilytti ovelalla tavalla läpi kerronnan, ja yllättävää kyllä, jaksoin hyvin lukea pitkät kirjeenvaihdotkin, vaikka niissä kuvattiin yksityiskohtaisesti eläkeläisen päivittäisiä aterioita. Sekä A.S. että Tuomas kuuluvat tässä siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka sotkuista huolehtivat uskolliset taloudenhoitajat. Rouva Suolahden, Madame Rouxin ja Edelfeltin portinvartija-Hortensen välille syntyy näkymätön side, jonka symboliksi nousee kermanvärinen damastiliina. Hortensen näkökulma taulun syntyhistoriaan on olennainen, tosin hieman postikorttimainen – teos olisi ollut liiankin melodramaattinen, jos yhdeksi kertojaksi olisi nostettu rakastajatar Virginie.

Teoksen faktat on tarkistanut Anna Kortelainen, jolle kirja on myös omistettu. Kirjailijat ovat myös hyvin perehtyneet taideväärennösten ja -varkauksien maailmaan, josta mieleeni pomppasi äskettäin Gloria-lehdestä lukemani vuoden naurettavin seurapiirijuttu taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorinin avioliitosta hurmaavan Sverkerinsä kanssa. Tässäkin teoksessa olisi ollut ainekset mauttoman elitistiseen tragikomediaan, mutta keräilijä A.S:n arki oli lopulta suomalaiskansallisen juurevaa. Isän ja pojan läheneminen ja pojan toivottoman hidas kasvu mieheksi olivat kiinnostavassa ristivalotuksessa suhteessa Salomen omien juurien etsinnälle.

Teos yllätti moneen otteeseen, joten pitäisin sen vahvimpana ulottuvuutena juonta. Dekkariksi teos on kiltti, mutta sukuromaanina järeämpi. Kahden kirjailijan teoksena teksti soljuu yllättävän saumattomasti, eli editointi on vahvan ammattimaista.

Anekdoottina mainittakoon, että teos vei minut lopulta tutulle paikkakunnalle, Etelä-Savon Mäntyharjulle, jonka hautausmaalla olen käynyt ainakin pari kertaa. Siellä olevaa sukuhautaa en luultavasti omin avuin löytäisi. Mahdollisesti siellä sijaitseva taidekeskus Salmela on myös inspiroinut kirjailijoita. Pariisista Savoon ei lopulta ollutkaan niin pitkä matka kuin aluksi olisi kuvitellut.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: ”toisen taideteoksen inspiroima kirja”.