Musabisnesten nurjasta puolesta

Teos: Tiffany D. Jackson: Rajaton (Karisto, 2022)

Suomennos: Peikko Pitkänen

Äänikirjan lukija: Rebekka Kuukka

Enchante alias Shanty on Atlantassa asuva musta r’n’b-laulajanalku, joka elää keskiluokkaisessa perheessä ja käy kallista eliittilukiota. Koulun säännöt ovat tiukat, ja Shanty on tottunut olemaan jatkuvana silmätikkuna pelkän ihonvärinsä vuoksi. Liian taiteellista ulkomuotoa ei koulussa hyväksytä, vaan kaikkien olisi mukauduttava yhteen ja samaan muottiin. Shantyn vanhemmat ovat tehneet kovasti työtä pystyäkseen rahoittamaan tytärtensä opinnot, ja odotukset ovat korkeat.

Kun Shanty sitten kohtaa 17-vuotiaana koe-esiintymisessä Korey Fieldsin, maailmanluokan rapartistin, hän uskoo onnensa kääntyneen. Korey tarjoaa Shantylle paikkaa hänen tallissaan, ja pian Shantylla on levytyssopimus. Shantyn vanhemmat taivutetaan allekirjoittamaan laillisia sopimuksia, joiden sisältöä nämä eivät täysin ymmärrä. Nuori nainen pääsee rikkaiden ja kuuluisien piireihin, ja matkustelee ympäri maata luksussviiteissä.

Pian käy ilmi, ettei Korey ole ensimmäistä kertaa asialla. Moni nuori nainen on onnistunut irrottautumaan miehen otteesta, mutta hänessä on kulttijohtajan karismaa. Shanty jää koukkuun miehen tarjoamaan violettiin huumejuomaan, eikä hänellä ole muistikuvia kaikista sviittien tapahtumista.

Kirja on kirjoitettu murhamysteerion formaattiin, mutta sen pääpaino on musiikkibisneksissä ja seksuaalisen hyväksikäytön teemassa. Tämä kombo on niin järeä, etten kokenut paljoa jännitystä Koreyn kuoleman suhteen. Ehkä kirjan suurin ongelma oli se, että Korey Fieldsin hahmo oli yksiulotteisen paha.

En ole lukenut YA-kirjallisuutta aikoihin, enkä tunne sen uusimpia tuulia. Tällä kertaa koin vahvasti, että lukijana juna oli minut jättänyt, tai että kuulun vain väärään kohderyhmään. Luulen, että kyseessä on hyvinkin ansiokas YA-romaani, mutta itse koin ärsytystä monessa kohtaan. Sitä aiheutti varsinkin alun TRIGGER WARNING, jossa lukijaa varoitettiin rankoista sisällöistä. En pidä siitä, että minua ohjaillaan lukijana tällä tavalla, enkä usko, että se on tarpeen myöskään YA-kirjallisuudessa.

Kirjasta jäi parhaiten mieleen tietyt maalaukselliset vibat ja värimaailma. Violetin huumejuoman vastapainoksi Shantyn äiti tarjoaa tyttärelleen huumevierotuksen aikana punajuurimehua, jonka ravitsevaan voimaan hän vannoo. Jotkut tällaiset yksityiskohdat toivat lohtua ja uusia oivalluksia, ja kohottivat tekstin profiilia.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.

Tilkkutäkkien salainen viisaus

Teos: Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Kun viime vuonna sukelsin pää edellä virkkaamisen maailmaan, etsin luonnollisesti aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta en päässyt kovin pitkälle haussani. Nyt eteeni pomppasi toinen suomalainen chicklit-teos, jossa keskiössä on käsityöharrastuksen aikaansaama elämänmuutos. Ensimmäinen näistä oli Kaisa Ikolan Oikein nurin, jonka kautta opin muun muassa, mikä on Ravelry. En ole vielä käynyt tuolla sivustolla, enkä pidä käsityöaiheista blogia. Mutta käsitöihin liittyvä yhteisöllisyys kiinnostaa, myös kaunokirjallisuuden kautta kerrottuna.

Minna Haapasalon esikoisromaani sijoittuu Turkuun, jossa neljääkymppiä lähestyvä Riina kipuilee tuoreen avioeronsa jättäneessä tyhjiössä. Riina on elänyt hulppeaa edustusvaimon elämää rahakkaan Jarkkonsa rinnalla. Pari on rakennuttanut omakotitalon, jonka sisustus on ollut Riinan intohimo. Hänen elämänsä on jäsentynyt taloprojektiin keskittyvän sisustusblogin ympärille. Työ sisustusliikkeessä on tuonut touhuun ammatillisuutta, mutta tuolla palkalla ei ole ostettu Audia kauppakassiksi.

Riinan ero on kaikkea muuta kuin kaunis, sillä mies osoittautuu pettäjäksi, ja uusi vaimoehdokas tulee raskaaksi käden käänteessä. Jenny ottaa Riinan paikan ökytalossa ilman tunnontuskia, ja hyväksyy tämän sisustussuunnitelman ilman muutoksia. Riinan oma elämä yksiössä painottuu siiderin litkimiseen, kunnes hän löytää itsensä kansalaisopiston tilkkutäkkikurssilta.

Kirjassa käsitellään lempeällä huumorilla mm. käsityöaktivismin teemaa, johon Riina tutustuu kurssin muiden jäsenten kautta. Neulegraffitit valtaavat kaupunkia, mutta Riinan oma aktivismi kohdistuu eksän puutarhan tuijapensaiden öiseen parturointiin. Ovathan kasvit Riinan itse istuttamia, joten miksi hänellä ei olisi oikeutta muotoilla niitä uuteen uskoon eron jälkeenkin?

Kurssin pitäjät Ulpu ja Kaarina olivat ilahduttavia hahmoja, ja sen pitopaikka Ruissalon puuhuvilassa erityistä luksusta. Ikääntyvä naispari jää tarinassa eläkkeelle ennakkoluulottomasta pedagogiikastaan, mutta Ulpu jatkaa luennointia neuropsykiatrian emeritaprofessorina. Käsityöt aivojen toiminnan monipuolistajana on aihe, josta itsekin voisin kuunnella pari luentoa lisää.

Muuten kirjassa pohditaan länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroja. Riinan isänpuoleinen savolainen suku on ollut vähäpuheista, mutta lapsuuden mummolakäyntien muistoista Riina ammentaa hiljaista voimaa. Jotain oman käden oikeutta hän harjoittaa myös vierailemalla entisen mummolan tiluksilla ilman uuden omistajan lupaa, mutta tuolla hän ei sentään parturoi ruusupuskia.

Tämä oli monipuolinen teos, jossa käsityöt limittyivät monen muun teeman väliin. Se ei kuvaa yhtä totaalia käsitöihin hurahtamista kuin edellä mainitsemani Kaisa Ikolan teos, vaan käsityöt tulevat pikemminkin apuun päähenkilön muutosprosessissa. Riina ei ahdistu töidensä keskeneräisyydestä, eikä tuhlaa kaikkia rahojaan kankaisiin. Päähenkilöllä saattaa siis olla moni asia elämässä sekaisin, mutta käsitöiden tekemiseen hän kehittää suht täyspäisen suhteen.

Innostuin kirjan maailmasta lisää, kun huomasin, että Haapasalo on päätoimeltaan teatteripedagogi. Kirjasta näkyykin hienosti kirjailijan kokonaisvaltainen näkökulma luovuuteen. Kun itse olen tottunut näkemään draaman ja käsityöt luovan toiminnan temperamentaalisina ääripäinä totutulla introvertti/ekstrovertti-akselilla, kohtasin tämän romaanin kautta varsin ekstrovertteja käsityön harrastajia.

Pakkomielle, intohimo vai kutsumus?

Teos: Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

En ennen eilistä tiennyt, että Pohjois-Irlannilla on Greta Thunbergin kaltainen nuori aktivistivaikuttaja Dara McAnulty (s. 2004), joka kirjoitti tämän hittikirjansa 14-vuotiaana, julkaisi sen 15-vuotiaana ja on nyt 17-vuotiaana monia kirjapalkintoja saanut julkisuuden henkilö. Dara kuuluu myös autismin kirjoon, kuten hänen äitinsä ja sisaruksensa, jättäen biologi-isän ainoaksi perheen neurotyypilliseksi jäseneksi.

Tämä teos kattaa yhden vuodenkierron, jonka aikana Daran perhe muuttaa Fermanaghin kreivikunnasta Downin kreivikuntaan, ja retkeilee paljon ympäri pohjoista Irlantia paikoissa, joita Dara kutsuu ”yksityisiksi leikkikentiksi” siksi, että niissä törmää vain harvoin kanssaihmisiin. Perhe viihtyy erityisen hyvin makeiden vetten äärillä, ja ns. ”päällikkövuorilla”, mutta myös sellaiset lintusaaret kuin Rathlin Island kuuluvat vakiokohteisiin.

Nuorelle autistipojalle muutto on lopulta onnenkantamoinen, vaikka maisemien muutokset ottavat aina koville. Dara on kärsinyt koulukiusaamisesta kaikissa aiemmissa kouluissaan, mutta uudessa koulussa hän onnistuu saamaan nopeammin ystäviä. Hän kokee elävänsä murattia pursuavan kivimuurin takana, eikä sen sisälle ole aikoihin saanut katsoa kuin perheenjäsenet ja eläimet. Nyt teini-iän temmellyksessä Daran huolella rakennettu suojamuuri rakoilee, ja aktivistipiirit tuovat hänen elämäänsä uusia tuttavuuksia myös Irlannin ulkopuolelta. Nuori mies matkustaa mielenilmaisuihin varsinkin Lontooseen, mutta tätä mieluisampia ovat luonnonsuojelulliset keikat mm. petolintujen pariin Skotlantiin.

Teos kertoo tiiviiksi hitsatusta perheestä, jossa vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapset muodostaisivat läheisen luontosuhteen. Perheen luontoretket poikkeavat muiden perheiden tavoista viettää vapaa-aikaa, mutta elämäntapa ei vaikuta äärimmäisen askeettiselta. Heillä on käytössään auto, ja kerran he ovat ajaneet sillä jopa Italiaan saakka. Välillä Dara ja äiti joutuvat lentämään aktivistikeikoillaan, mutta onneksi tämä nuori tulisielu ei tee asiasta aivan yhtä suurta syntiä kuin Greta Thunberg on tehnyt. Darastakin löytyy aimo annos kapinallisuutta, mutta hän ei ole valmis jättämään koulua kesken, eikä ilmeisesti Irlannissa ole harrastettu koululaisten ilmastolakkoilua. Sen sijaan Extinction Rebellion (suomeksi Elokapina) oli hänelle tuttu liike jo 14-vuotiaana, ja hän kertoo päiväkirjassaan liikkeen kokoontumisista Dublinissa.

Teos on todella monitasoinen katsaus nuoren miehen elämään, jota voi lukea niin tarinana autismista, aktivismista kuin luontosuhteesta. Itseäni hurmasivat eniten retkikuvaukset, ja selostukset Irlannin lintujen käyttäytymisestä. Miksi ruisrääkkä on kadonnut lähes kokonaan saarelta, siihen löytyy perusteellinen selitys. Ja vaikka McAnultyn todellinen intohimo liittyy biologiaan ja Irlannin uhanalaisiin eläinlajeihin, hän tuntuu myös hyvin perehtyneeltä maan historiaan ja runouteen.

Koin erityisen tärkeäksi McAnultyn tavan sanoittaa tekemisiään, ja eronteon pakkomielteen ja intohimon käsitteiden välillä. Hänellä on pikkuveli, jonka intohimon kohteena on kommunististen maiden historia, eli ilmeisesti tämä veli viihtyy enemmän sisätiloissa. Nuoren Daran intohimona on aina ollut luonnon tarkkailu, mutta hän vaikuttaa tyypiltä, joka ymmärtää laajalti myös toisenlaisia intohimoja.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että vaikka siinä käsitellään akuutteja ja vaikeita ongelmia, siinä ei kuitenkaan eletä maailmanlopun tunnelmissa. Suuri osa lukemistani suomalaisista ilmastonmuutosta sivuavista teoksista (olen lähinnä lukenut romaaneja aiheesta) ovat olleet huomattavasti synkempiä, usein dystooppisia. Tässä teoksessa on edelleen toivoa, ja se keskittyy arjen toimijuuteen, joka voi olla esimerkiksi lapsiin ja nuoriin vaikuttamista jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Siinä vaiheessa, kun itse vietin aikaa Irlannissa, keskityin kokonaan urbaaniin kulttuuriin, ja olisin saattanut hyvin ohittaa tällaisen teoksen, jossa ei rymytä baareissa tai eletä käsittämättömässä kurjuudessa. 15-vuotiaana en olisi varsinkaan osannut samastua kirjan kertojaan, tosin omassa nuoruudessani arvot ja diskurssit olivat niin kaukaisia nykykulttuurista, etten osaa rinnastaa näitä kokemuksia. Nyt nuoren Daran maailma tuntuu läheiseltä, ja luulenkin, että tämä teos voi saada eri-ikäisiä lukijoita.

Mikään young adult-genren pläjäys tämä päiväkirja ei ainakaan ole. Ymmärtääkseni noissa kirjoissa on jo pitkään käsitelty autismin kirjoa pääteemana, mutta tämä teos varmasti puhuttelee niitäkin, joita neuropsykiatria ei kiinnosta.

Virkistyin kirjaa lukiessani varsinkin sen historiallisissa osuuksissa, ja aloin haaveilla linnakiertueesta vihreälle saarelle. Tämän kirjan huolellinen lukija voi jo sen vinkkien avulla rakentaa hulppean kesäreissun vähemmän tunnettuun Pohjois-Irlantiin, ja päätyä paikkoihin, joissa ei pahemmin ole nähty turisteja.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Teos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

 

Helmikuun dekkarikimara

Teokset:

Jyri Paretskoi: Nimetön. (Karisto, 2017)

Seppo Jokinen:  Ajomies (Crime Time, 2011)

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. (Crime Time, 2016)

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjoistaan, ja Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Teosta luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi, mutta on siinä myös dekkarielementtejä, sillä poliisilla ja rikollisuudella on keskeinen rooli tarinassa.

Teoksessa seurataan Otson ja Saaran satunnaista kohtaamista kaupungin yössä, ja sen erikoisia seuraamuksia. Otso on vasta eronnut, tuuliajolle joutunut toimittaja, Saara miehensä rahoilla elävä lapseton kotirouva, jolla on liikaa aikaa käsissään. Saaran rikas mies on kadonnut, ja hän saa paljon lohdutusta varsinkin ukkomiehiltä. Miehet eivät tiedä, millaiseen amatsoniin he sekaantuvat pikkukaupungin hotellin baarissa, jossa Saaralla on tapana saalistaa heistä tyhmimpiä, niitä jotka ajattelevat jalkovälillään. 

Otso on Saaran miesuhreista ainoa, joka uskaltaa tehdä toksisesta kohtaamisesta rikosilmoituksen. Poliisi ei kuitenkaan ota sitä vakavasti, eikä Otson poliisiystävä Tuomaastakaan ole paljon apua. Keissin selvittäminen jää Otson omalle vastuulle, ja se etenee hitaasti siksikin, että muut uhrit ovat haluttomia osallistumaan sen selvittämiseen.

Tarina on absurdi, mutta siinä peilataan heteronormatiivisten, keskiluokkaisten pariskuntien syviä tuntoja. Uskottomuus on näille ihmisille elämän suurin kriisi, koska heillä ei tunnu olevan suurempia huolia. Varsinkin tarinan naiset tuntuvat ajatusmaailmaltaan konservatiivisen ehdottomilta.

Kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin nopeuttamaan tahtia 1.4-kertaiseksi, koska osa kohtauksista tuntuivat junnaavilta. Lineaarinen kerronta on turvallinen valinta, mutta yleensä tämän tyyppisissä teoksissa on takaumia ja mahdollisesti useampia tapahtumapaikkoja. Tarinan henkilöt tuntuivat turpeeseen sidotuilta, omissa liemissään rypeviltä. Tyyppien uskottavuutta en epäillyt, olen itsekin tavannut monia avioliiton pyhyyteen uskovia, joille pettäminen merkitsee oman pienen maailman kaatumista.

Teos ei tuntunut omimmalta, mutta seurasin sitä avoimin mielin. Ongelmana oli liika kuvailevuus, varsinkin jotkut Saaran toiminnan kuvaukset tuntuivat liian seikkaperäisiltä. Toisaalta tarinaa raikasti se, ettei se ollut perinteinen poliisijohtoinen dekkari.

*

Tampereen kaupunginkirjaston varauslistojen ehdoton kuningas tuntuu läpi vuoden olevan Seppo Jokinen, jonka uusimpiin teoksiin on kuukausien jono. Itse olen lukenut Sakari Koskisesta kertovaa ikuisuussarjaa väärässä järjestyksessä, enkä osaa sanoa, kuinka monta osaa olen lopulta saattanut loppuun. Äskettäin tempaisin menemään Ajomiehen, jossa seikkaillaan melkein omilla nykyisillä kotinurkillani Härmälässä ja Pyhäjärven rannoilla ristiin rastiin. Tutustuminen uusiin hoodeihin voi siis tapahtua myös dekkarien siivillä.

Nekalassa asuessani bongasin ainakin kolme sinne sijoittuvaa rikoskirjaa, joissa Nekalankulman kerrostalot ja Riihitien puutalot pääsivät esiin laitapuolen kulkijoiden pesäkkeillä. Jokinen sijoittaa tarinansa osittain Härmälän Taistontielle, tosin siellä asuva varhaiseläkeläinen on enemmän uhri kuin rikollinen. Vanhojen puutalojen perinteinen meininki ei tule kummassakaan kaupunginosassa jatkumaan kovinkaan kauan, koska tonttien arvo on liian korkea halvalle asumiselle. Jokisen kuvaamassa Härmälän taloyhtiössä on jopa taloilla asuva, viinaanmenevä naistalkkari, joka on hyvin tietoinen naapuriensa liikkeistä.

Teos kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista traumoista uskonnollisessa yhteisössä, rahanpesusta, ja hieman koomisella tavalla siihen on saatu ympättyä myös norjalaista doping-kohua. Koskinen pääsee työmatkalle Osloon, mutta ei esiinny siellä edukseen puoliksi kielitaidottomana. Taistontien lisäksi toinen idyllinen kohde on Teiskon suunta, ja Kämmenniemen legendaarinen Kessan baari.

Juuri nyt teos tuntui lohtulukemiselta, jota arvostin enemmän maantieteellisten koordinaattien kuin juonen takia. 

*

JP Koskisen talviaiheisen dekkarin sain ystävänpäivän lahjana Elisa Kirjalta. Elisan virtuaalihylly onkin nyt ainoa, jossa minulla on lukemattomia teoksia (lähinnä dekkareita) paperikirjojen fanaattisen poiston jälkeen. 

Koskiselta luin äskettäin Tulisiiven, ja olen ollut tietoinen hänen dekkaristin urastaan, mutta vasta nyt repesin lukemaan ensimmäisen dekkarin häneltä. Tässä sarjassa seurataan hämeenlinnalaisen salapoliisikaksikon, Kalevi ja Juho Arosuon yhteistyötä. Miehet ovat eno ja siskonpoika, ja muutakin sukua asuu kaupungissa. Juhon vanhemmat ovat kuolleet, mutta isovanhemmat, Kalevin vanhemmat ovat vielä elossa. Yksi Juhon tehtävistä rikosten ratkaisun lisäksi on lumen luominen mummolan pihalta. 

Arosuot ovat historiatietoisia ja hieman nurkkakuntaisia sieluja, ja ilmeisesti perintöriitojakin on riittänyt. Hämeenlinnan historiaan sukelletaan tässäkin teoksessa välillisesti, vaikka kadonneen kaupunginjohtajan pojan tapauksessa epäillään proosallista panttivankidraamaa ja isokenkäisten hyväksikäyttöä. Uhri Nico on tavallinen lukiolainen, jonka paras aine koulussa on historia. Epäiltyjen galleria rajoittuu lähinnä koulumaailmaan, ja näin teos pysyy hyvin aisoissaan niin ajallisesti kuin paikallisesti. 

Koskinen on kirjoittanut tätä sarjaa kuukausi kuukaudelta, ja sarja on edennyt jo toukokuulle. Pidin tästä tunnelmallisesti, mutta sisällöllisesti havaitsin tässä teoksessa samaa kepeää paikkakuntanostalgiaa kuin Seppo Jokisella, enkä tiedä jaksaisinko lukea sarjaa ainakaan yli 12 teoksen. Hämeenlinna on kaupunkina minulle vieraampi kuin Tampere, joten pystyn ehkä arvioimaan tätä sarjaa hieman puolueettomammin kuin sarjaa Sakari Koskisesta. 

Kolmesta kirjasta olin kuitenkin eniten fiiliksissä Ajomiehestä, sillä aloin jo suunnitella tulevaa Pyhäjärven ympäripyöräilyä dekkarin hengessä. 

Ikuisen Eevan toivomuksista

Teos: Aino Räsänen: Näkemiin, Helena! (Karisto, 1977, alk. 1953)

Valentinuksen päivän aaton tunnelmiin kuuluu sopivasti Suomi-filmimäinen dialogi ja aidon viaton maalaisromantiikka yhden sen grand ladyn, Aino Räsäsen (1910-1995) kelkassa. Helena-nimisistä kirjoista muistan vain nimiä äitini tyttöajan hyllystä, mutta ilmeisesti ne eivät nousseet hänenkään ykköslukemistoksi.

Löysin Helena-kirjasarjan kolmannen osan kierrätyshyllystä. Osia sarjassa näkyisi olevan kaksitoista, ja niissä seurataan kartanonrouvaksi edenneen kansakoulun opettajan ja tämän villikkotytär Päivin vaiheita. Ainakin neljä ensimmäistä teosta on nähnyt uuden elämän valkokankaalla, ja mahdollisesti parikin sukupolvea on tyydyttänyt romantiikan nälkäänsä teosten parissa.

Koska aloitin sarjan lukemisen keskeltä, sen kolmannesta osasta, en pysty hahmottamaan kaikkia taustoja. Junkkerien kartano sijaitsee maalaiskauppalassa, jossa on oppikoulu, elokuvateatteri ja jäätelöbaari. Suku on selvästi paikkakunnan silmäätekeviä, sitä porukkaa, joka seurustelee lähinnä opettajien, lääkäreiden ja kauppaneuvosten kanssa.

Teos keskittyy enemmän Päivin seurustelukuvioihin kuin äiti-Helenan tilanteeseen. Tytöllä on orastava romanssi nuoren biologian opettajansa Martin kanssa. Kukaan ei ole tästä kevyestä hakkailusta erityisen huolissaan, vaan naimattomien opettajien ja lukiolaisten lämpimät välit tuntuvat olevan normikauraa.

Päivin isoveli Arttu on oikukas tapaus, joka laiminlyö kilttiä vaimoaan Elinaa ja haikailee eksänsä, tuhman Margitin perään, vaikka tämä on naimisissa heidän yhteisen ystävänsä kanssa. Pariskunta on menettänyt esikoisensa päivän ikäisenä, eikä Arttu osaa tapausta surra. Avioelämä ei veljen touhuja seuratessa vaikuta Päivistä kovin hohdokkaalta. Mutta kuka kesyttäisi metsästystä harrastavan luonnonlapsen, siinä meillä pulma.

”Ikuinen Eeva” esiintyy tässä romaanissa naisen kilpailuviettinä muiden naisten edessä, ja Elina toivoisi Margitin näkevän edes yhden tulisen syleilyn, johon Arttu niin harvoin hänet sulkee. Kirjan naishahmot tuntuvat hieman yksinäisiltä ja omiin oloihinsa vetäytyviltä.

Kirjan maailma tuntuu perin konservatiiviselta, mutta sarja tuntuu sellaiselta, jota äidit ja tyttäret ovat voineet lukea yhdessä punastelematta. Tähän verrattuna mm. Hilja Valtosen teokset tuntuvat asteen uskaliaammilta, vaikka selvästi kuuluvat samaan genreen.

Muuten teos oli vetävää, nopealukuista tekstiä, mutta jotkut dialogit tuntuivat korostetun korrekteilta ja teeskenteleviltä, kuten Suomi-filmissä pahimmillaan käy. Hahmojen parempiosaisuus korostuu siinä, että he käyttävät kirosanojen sijaan termejä ”turkanen” ja ”jukravita” – ja näidenkin sanojen käytöstä Päiviä totutaan ankarasti.

En paljasta koko juonta kertomalla, että Päiviltä näyttäisi pahasti jäävän lukio kesken. Siitäkään hänen vanhempansa eivät ole erityisen huolissaan. Kylillä tyttöä pidetään huonosti kasvatettuna letukkana, mutta jos on kartanon nuorin tytär, tärkeämpää on keskittyä ampumaan rusakkoja rehdissä aseveliseurassa.

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.