Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Mainokset

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi. 

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin. 

Ankeriaat, tursaat ja ihmisen toukat

holopainenTeos: Anu Holopainen: Sydänhengitystä (Karisto, 2018)

Kaiken voi lukea, myös realistiset nuortenkirjat, joilla ei ole paljoa kosketusta oman elämän kanssa juuri nyt. Luin Anu Holopaisen teoksen Sydänhengitystä, jonka pääteemana on abortti (ja sen päätöksen tekemisen vaikeus) aika pian luettuani Kirsikka Saaren teoksen Nuori hölmö sydän teiniraskaudesta. Jälkimmäisestä on tehty leffa samaan aikaan, kun romaani on julkaistu. Leffaa en ole nähnyt, mutta purnasin teoksen arviossa leffa edellä-mentaliteetista ja liian mustavalkoisesta asetelmasta.

Holopaisen kirjassa nuoren tytön vahinkoraskaus on ainoa teema – siihen ei ole ympätty muuta yhteiskuntaa ja sen haasteita, kuten vaikka lapsiperheköyhyyttä tai äärioikeiston nousua. Päähenkilö Tiira on jo ylioppilas ja hän haaveilee urasta valtamerten tutkijana eli meribiologina. Hänen intohimonsa on syvämerensukellus, ja hän on lähdössä viettämään välivuotta Filippiineille vapaaehtoisena merenpelastajana. Sukellusteema oli sen verran hauska, että olisin voinut lukea siitä lisää, vaikka toisen puolikkaan Tiiran ulkomaan seikkailuista. 

Tiira seurustelee jääkiekkoa pelaavan Henrin kanssa, jonka maailmankuva on piirun verran konservatiivisempi. Raskausuutinen on shokki molemmille, mutta pahempi pommi Tiiralle, joka ei ole ajatellut elävänsä plussaamisen ja tissittelyn vaaleanpunaisessa lässytysmaailmassa ainakaan vielä nuorena. Äitiyden ympärille rakentunut supermammakultti ahdistaa häntä, eikä asiaa ainakaan auta hänen äitinsä vahva pro life-vakaumus.

Perheen sisäinen jakaantuminen aborttikysymyksessä esitetään hienosti. Tiiran äiti on kärsinyt lapsettomuudesta pitkään, adoptoinut tyttären Kiinasta ja saanut sen jälkeen yllätyksenä biologisen lapsen. Isosisko Lili ei pahastu Tiiran haluttomuudesta jatkaa sukua, mutta äidille raskausuutinen on pysähdyttävän järkyttävä, pahempi kuin tyttärelleen. Äiti ei edes perustele näkemystään päiviräsäsmäisellä Raamatun tulkinnalla, vaan uskoo abortin pilaavan tyttärensä elämän psykologisista syistä ja aiheuttavan myöhempää lapsettomuutta.

En muista lukeneeni aiemmin näin graafista kuvausta alkuraskaudesta ja abortista. Kuvaus on uskottavaa ja mukaansa tempaavaa, mutta nähtäväksi jää, kiinnostaako se lopulta muita kuin sellaisia lukijoita, joille aihe on joskus ollut ajankohtainen. Toivon, että näin käy, mutta kuvaus on sen verran intiimiä, etten rehellisesti sanottuna usko tämän kiinnostavan esimerkiksi nuoria miehiä. 

Luin itse kirjan hyvin sujuvasti ja innoissani Tiira-kertojan muistakin intresseistä kuin seurustelu ja perhepolitiikka. Kerronnan tasolla teoksessa oli hyvä draivi, ja parasta oli kriisin kuvaaminen monesta näkökulmasta, armoa ja anteeksiantoa korostaen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hölmöstä nuoresta sydämestä, siitä huolimatta, ettei tässä ollut yhtä vahvaa yhteiskunnallista sanomaa. Tarina oli huomattavasti pienempi, mutta uskon sen olevan kertomus, johon suurempi osa nuorista voi samastua. Jos olisin toisen asteen koulun terveydenhoitaja, yrittäisin hommata koulun piikkiin muutamia kopioita kirjaa vastaanotolleni. Tässä oli siis myös ehkäisyvalistusta suht vaikuttavassa paketissa. Tiedon tasolla nykynuoret ovat paljon paremmin valistuneita kuin omana aikanani, mutta en usko, että asioiden prosessoiminen tunteiden ja asenteiden tasolla on paljon edistynyt parissa-kolmessakymmenessä vuodessa.

Tämä oli raikas ja tyylikäs esitys vaikeasta moraalisesta kysymyksestä, ilman moralismin tunkkaista jälkimakua. Pidin myös kansikuvasta, ja uskon ja toivon tälle kirjalle menestystä myös ulkokirjallisista syistä, tärkeänä keskustelun avaajana ja muistutuksena nuorten omien päätösten teon tärkeydestä, ja tuon autonomian kunnioituksesta.  

Marraskuun dekkarikimara

Teokset: Ann Cleeves: Mykkä vesi (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

Pierre Lemaitre: Verihäät (Minerva, 2018, suom. Kaila Holma)

Geir Tangen: Sydäntenmurskaaja (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Jatkan taas luetuista dekkareista raportointia kimarana, koska haluan välittää vain teosten päällimmäisiä tunnelmia, en selittää juonia puhki.

cleevesTutustumiseni Brittien saarten pohjoisosiin jatkuu Ann Cleevesin teoksilla, eli sain käsiini Jimmy Perez-sarjan viimeisen osan, teoksen Mykkä vesi. Sarja siis sijoittuu Shetlantiin, ja Jimmy Perez on värikkäiden vaiheiden jälkeen päätynyt kuolleen naisystävänsä tyttären huoltajaksi. Hän ei ole toipunut surustaan kunnolla, vaan on osittaisella sairaslomalla. Silti hän päätyy töihin ratkaisemaan ”oman kylän poikien” murhia, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä saarella käynnissä olevaan vihreän energiatuotannon projektiin.

Yksityinen ja julkinen ottavat mittaa toisistaan, ja teoksessa tutkitaan varsinkin paikallisia käsityksiä avioliitosta. Osaa päähenkilöistä leimaa vahva uskonnollisuus, joka opastaa heidän tietään kohti avioliiton satamaa. Kaikilla seurakunta-aktiiveilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa. Kihlajaisia ja polttareita ehditään viettää, mutta sulhaset eivät koskaan ehdi alttarille.

Perez-sarjasta minulla oli vielä hatarampi ennakkokäsitys kuin Stanhope-sarjasta, joten lukukokemus oli raikas. Kaipa tätä sarjaa voi lukea lopusta alkuun-järjestyksessä, en ainakaan kokenut jääväni pahasti paitsioon, kun aloitin sarjan viidennestä osasta. Laatukamaa, ja dekkarien jännitys/raakuusakselilla minulle sopivaa ”keskikastia”.

*

VerihäätRanskassa käytiin sitten ultrajärkyttävissä merkeissä, ja minun pitää huokaista: mitähän juuri luinkaan? Pierre Lemaitren teoksia olen lukenut aiemminkin, mutta Verihäät oli kirjoista ehdottomasti kammottavin. Se kertoo noin kolmikymppisestä Sophiesta, joka työskentelee lastenhoitajana pariisilaisessa virkamiesperheessä. Eräänä lauantaiaamuna Sophie herää tokkuraisena ja löytää perheen 6-vuotiaan pojan omiin kengännauhoihinsa kuristettuna. Hän ei muista mitään tapahtumista ja aloittaa pitkän pakomatkan läpi maan, jonka aikana tapahtuu järkyttävä määrä kauheuksia.

Teos oli minulle liikaa tässä marraskuun pimeydessä. Se ei tarjonnut ainuttakaan hengähdystaukoa, vaan oli pelkkää pahuuden tykitystä alusta loppuun saakka. En tiedä, onko sietokykyni maailman pahuudelle viime aikoina rajoittunut, mutta koin olevani liian herkällä mielellä sulattamaan teoksen tapahtumia. Vastaavaa torjuntaa aiheutti ruotsalaisen pseudonymi Erik Axl Sundin teos Varistyttö, jota en koskaan lukenut loppuun sen äärimmäisen raakuuden vuoksi. Lemaitren teoksen luin, koska se on koukuttavaa tekstiä.

Uusista ranskalaisista dekkareista olen laittanut ylös Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, jossa myös käsitellään samaa kaikkivoipaisen ja korvaamattoman lastenhoitajan teemaa. Toivon mukaan se ei ole yhtä hyytävä kuin Lemaitren tulkinta aiheesta. En ole ryntäämässä hankkimaan tätä teosta aivan heti tämän jälkeen, mutta vertailun vuoksi sitä voisi joskus vilkaista.

*

TangenNorjalainen Geir Tangen on minulle uusi tuttavuus, ja valitsin Sydämenmurskaajan sen äärioikeistoteeman vuoksi. Tämä on toimittaja-Viljarista ja hänen ystävästään poliisi-Lottesta kertovan sarjan toinen osa, joka sijoittuu Haugesundin pikkukaupunkiin maan lounaisrannikolle.

Luin viime viikonloppuna kolmea skandidekkaria rinnatusten, joista kaksi (Arne Dahl ja Terje Björanger) jäivät kesken tylsän kielen vuoksi – ainakin toistaiseksi. Tangenin teksti oli alusta saakka koukuttavaa, ja elävyyttä siihen toivat useiden kertojien äänet. Dekkari on nuorisovetoinen, ja nuorison kieli välittyy siinä loistavasti. Tunnelmat ovat kuitenkin rankemmat kuin vaikka suosikkiteevesarjassa Skam, ja varsinkin huumeongelmat ja neurologisista diagnooseista johtuva holtittomuus korostuvat.

Teos ei ollut yhtä raaka kuin Verihäät, mutta viikon mittaiseen juoneen mahtuu uskomaton määrä toimintaa, väkivaltaa ja uhreja. Kirja on hyperaktiivinen, mutta kuvaa erinomaisesti 17-vuotiaan ADHD-diagnoosin omaavan Alexanderin vaihtelevia mielialoja ja tuntemuksia. Isän ja pojan vaikea suhde nousee kantavaksi teemaksi, jonka käsittely on jopa kiinnostavampaa kuin äärioikeiston toiminnan analyysi. Lähdin lukemaan tätä pelkästään uusnatsiteeman vuoksi, mutta sain paljon laajemman kuvauksen yhteiskunnasta, jossa raha ei pysty ratkaisemaan inhimillisiä perusongelmia.

Kirja kuvaa olemassa olevan Vastarintaliikkeen paikallista solua, joka on harvinaisen organisoitunut ja aktiivinen. Tangen on käyttänyt oikeita medialähteitä, ja varsinkin natsihahmojen kielenkäyttö tuntuu autenttiselta. Liikkeen johtajien monet identiteetit, perheellistyminen ja porvarillistuminen herättivät kysymyksiä, jotka ovat myös Suomessa ajankohtaisia.

Viljar-isän islantilaiseen taustaan viitataan kirjassa moneen otteeseen, ja uskon, että sitä on käsitelty sarjan ykkösosassa enemmän. Viljar kokee edelleen olevansa islantilainen, ja selittää sillä myös tiettyjä perittyjä käyttäytymismalleja (kuten sisäpiirin ”heimon” uskollisuuden ja ylpeyden). Norjalaisen yhteiskunnan postmoderni kaupallisuus ja materiaalinen yltäkylläisyys peilautuvat siihen maanläheiseen todellisuuteen, jossa hän osittain kasvoi isovanhempiensa tilalla Reykjavikin kupeessa.

Tangenin sarja voi olla hyvä lukea oikeassa järjestyksessä, eli jään odottamaan niin ykkösosaa kirjastosta kuin kolmososan suomennosta, joka valmistunee jossain vaiheessa ensi vuonna. Skandidekkareista Sydämenmurskaaja nousi lukemistoissani kärkikastiin vahvan yhteiskunnallisuuden, sujuvan kielen, huumorin ja napakan juonen vuoksi.

 

Katto-Kassisen uudet seikkailut

Taivas ilman reunojaTeos: Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja (Karisto, 2018)

On ilo lukea tuoreita esikoisromaaneja, joiden teemat liippaavat omiani – varsinkin, kun kirja on kirjoitettu näkökulmasta, johon en itse olisi venynyt. Yritän siis tässä Nanowrimo-kuussa viimeistellä kolmatta romaani-ideaani, joka kai liittyy myös mielenterveyteen – kaksi ensimmäistä eivät ole vieläkään saaneet kustantajilta vihreää valoa.

Anne Vuori-Kemilän esikoisteos Taivas ilman reunoja on dekkarigenren reunoilla pyristelevä tarina mielen hajoamisesta ja sen korjaamisesta pienin askelin. Sen päähenkilö on nuori aikuinen, matematiikan opiskelija Kai, jonka perhe hajosi kauan ennen mieltä.

Kain entinen paras ystävä Toni on kuollut, ja poliisit käyvät kuulustelemassa Kaita asiasta, kun hän on hoitojaksolla mielisairaalassa. Kailla olisi muutakin asiaa poliisille osastolla tapahtuvista väärinteoista, mutta kukaan ei ota Kain havaintoja vakavasti, onhan hänellä diagnosoitu psykoosialttius. Kain lääkitystä lisätään, mutta hän yrittää olla jäämättä koukkuun keltaisiin mömmöihin, jotka tainnuttavat suurimman osan potilaista toimintakyvyttömiksi.

Olin kirjan alkumetreillä juonen kanssa hukassa, ja meinasin jättää sen kesken, koska olin mielestäni lukenut jo kymmeniä vastaavia kuvauksia ala-asteella tapahtuvasta koulukiusaamisesta. Onneksi en jättänyt, sillä teos kasvoi mittaansa vasta toisessa puoliskossa. Kirja on surullinen, jopa traaginen perhedraama, mutta eniten se kertoo psykiatrisen sairaalan arjesta.

Aivan samoihin sfääreihin tämä romaani ei yllä kuin vaikka Juha Hurmeen Hullu, mutta myös kerrontatekniikka on tässä erilainen. Kai on vahva minäkertoja, mutta hänen kohtaloaan valotetaan myös hänen läheistensä kautta ja sairaalan ulkopuolella. Kirjassa on takaumia Kain lapsuuteen ja nuoruuteen, ja varsinkin korkeiden paikkojen teema on tarinassa keskeinen. Kain paras lapsuudenmuisto osoittautuu traagiseksi avainkertomukseksi, joka muiden näkökulmasta oli erään episodin loppu. Katto-Kassiseen ei tässä viitata, mutta koin Kain hahmon silti nojaavan tähän satuhahmoon, pääsehän hän sairaalassa käynnin jälkeen jopa kattofirmaan työkokeiluun.

Jotain samaa oli tässä romaanissa ja Riikka Pulkkisen uutuusteoksessa Lasten planeetta, joka käsittelee myös toisena teemanaan nuoruudenaikaista psykoosia. Pulkkisen näkökulma aiheeseen on teoreettisempi ja kliinisempi, kun taas Vuori-Kemilä käsittelee psykoosin hoitoa enemmän potilaan näkökulmasta ruohonjuuritasolta – potilaan, joka ei tunne alan sanastoa kauttaaltaan, eikä ainakaan vielä ole lääkkeiden spesialisti. Tässäkin Kailla on huolehtiva sisar, joka on hommannut veljensä sairaalaan ja joka jatkaa vierellä kulkemista myös sieltä päästyä. Sisarussuhteen kuvaus teoksessa on vahvin ulottuvuus, samoin kuin isäsuhteen Veijoon, joka ei ole ”edes sukua”.

Sivuhenkilöitä, varsinkin osaston hoitajia ja potilaita, teoksessa on runsaasti, mutta kaikilla on juonen kannalta joku funktio. Potilaiden välisiä seksuaalisia tuntemuksia käsitellään rohkeasti, ja varsinkin potilaiden seksuaalinen hyväksikäyttö nousee merkittäväksi sivujuoneksi. Kirjassa tehdään tarkkoja havaintoja ruumiillisuudesta, pukeutumisesta ja hajuista – jossain vaiheessa olin jo jäädä osaston hajumaailman jyräämäksi. Toisaalta pidin siitä, ettei asioita kuvattu poliittisen korrektivismin linssien takaa.

En tiedä kirjailijasta muuta kuin mitä Kariston sivuilla kirjailijaesittelyssä kerrotaan. Hän on breikannut suht kypsässä iässä (s. 1958), ja työskennellyt aiemmin psykiatrisena sairaanhoitajana ja opettajana. Näkökulma kirjassa ei ainakaan ole hoitotyötä ihannoiva, vaan pikemminkin yhteiskuntakriittinen. Olisin veikannut kirjailijalla olleen enemmän taustaa sosiaalityössä kuin sairaanhoidossa. Nuoren miehen sielunelämää Vuori-Kemilä kuvaa aukottoman uskottavasti, myös aikoja, jolloin hän ei kokenut olevansa mieleltään sairas. Ihailen hänen kykyään kirjoittaa esikoisromaanin, johon ei ole todennäköisesti ammennettu paljoakaan hänen omasta elämäntarinastaan.

Kirja on saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana huomiota ainakin blogeissa, ja toivon sille lisää näkyvyyttä myös lehtien arvioissa. Luin tätä kuitenkin enemmän perusromaanina kuin dekkarina, ja koen, että sen vahvuudet ovat yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tämä varmasti koskettaa monenlaisia lukijoita, eikä ainakaan jää itsehoidollisen terapiakirjallisuuden osastolle. Terapiapuheen vähyys on sen suuri vahvuus, samoin kuntouttavan työtoiminnan kritiikki. Kaikessa karuudessaan tämä romaani onnistuu jakamaan toivoa – ei välttämättä kaikille alan parissa työskenteleville, mutta ainakin kuntoutujille ja heidän omaisilleen.