Sydämenpuolikas rannalla

esterJessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.

Hiekkaan ja lumeen hautautuneet

lumilinnaNiina Hakalahden uusin teos Lumilinna (Karisto, 2016) kietoutuu mystiikkaan. Kirjasta on vaikea tehdä tolkullista arviota, sillä en halua pilata kenenkään lukukokemusta liiallisilla juonispoilereilla. Ainoa oikea tapa nauttia teoksesta on siihen tarttuminen lukematta liikaa muiden arvioita etukäteen. Itse tein näin ja yllätyin. Jäin pitkäksi aikaa haahuilemaan talviseen lumimaisemaan, johon suodattui Arabian niemimaan aavikkopölyä. Identiteetit ja muistot hautautuivat välillä lumen ja hiekan kerroksiin, niitä myös heräteltiin henkiin, ei aina nostalgisesti, vaan pikemminkin väkipakolla.

Kirjan päähenkilöä Samia voisi joku pitää lurjuksena, vaikka hän puolustaakin oikeuttaan perhesalaisuuksiin ja yksityisyyteen, jopa parisuhteessa. Sami on kolmikymppinen menestynyt mainostoimittaja, joka viihtyy kirjastoissa ja toteuttaa itseään kalliita kauluspaitoja shoppaamalla. Samin tyttöystävä Veera on miestä vaihtoehtoisempi maailmanparantaja, sosiologian opiskelija, joka omistautuu gradun kirjoittamiselle. Kumpikaan ei täydellisesti ”kuulu” helsinkiläisen luovan luokan itseriittoiseen maailmaan: Samilla on rankka koulukotitausta, kun taas Veera tulee kovin työväenluokkaisesta kodista kaukaa Kemistä. Veeran persoonallisuus muuttuu tämän tavatessa sukulaisiaan. Veeran sisko on S-marketin kassa ja ylivilkkaiden tenavien yksinhuoltaja, jonka Linnanmäen -reissu aiheuttaa Samille harmaita hiuksia. Sami suojelee reviiriään kaikilta yllätysvierailta niin kiihkeästi, ettei pariskunnan yhteinen koti aina tunnu kodilta.

Parisuhde rakoilee, sillä Sami ei suostu avaamaan Veeralle taustojaan. Onko mahdollista, että tulipalossa perheensä menettänyt mies on täysin yksin maailmassa? Eikö missään ole tätejä, setiä tai isovanhempia? Koulukotikaveriltakin tulee yhteydenotto, mutta nämäkin kontaktit Sami mieluummin salaisi rakkaaltaan. Sami on tehnyt merkittävän luokkahypyn päästyään opiskelemaan yliopistoon koulukotitaustalla. Hakalahti kirjoittaa lastensuojelusta implisiittisen ovelasti. Samin kokemia kauheuksia ja vääryyksiä ei tässä märehditä, vaan romaanin katse suuntaa tulevaan. Onko miehen mahdollista jatkaa elämistä ilman tarinaa menneisyydestään? Onko hän valehtelija vai todellisuuspakoinen oman elämänsä käsikirjoittaja?

Kirja kasvaa hienosyiseksi trilleriksi, jossa lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään ilahduttavan paljon. Oikeastaan odotin juonelta hurjempiakin käänteitä, mutta ratkaisuna tämä kauhun tasapaino oli riittävä. Vaikeista asioista kuten huostaanotosta ja uskonnollisesta fanaattisuudesta puhutaan elegantisti, jättäen kaikille hahmoille toivoa ja kasvun mahdollisuuksia. Kerronta on hyvin taloudellista ja tiivistä, mikä saa aikaan intensiivisen elämyksen, kuten olisi joutunut lapsuuden lumisadepallon sisälle. Ihailin kirjassa eniten kielellistä herkkyyttä ja tasojen vaihtelevuutta. Vaikka tässä lopulta matkustettiin vain Kemiin ja Tukholmaan, henkisesti koin käyneeni jossain kovin kaukana, paikoissa, jotka eivät edes mahdu Suomen tämän päivän keskusteluihin maahanmuuton kustannuksista. Monikulttuurisuuskin oli vain yksi taso, jota ei erityisesti alleviivattu.

Huomaan, että olen lukenut syksyn aikana useammankin uutuusromaanin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun menestyjien elämistä niin, että Kallion kupla alkaa vihdoin olla puhkeamassa. Tämä keskittymä ei ole yhdenkään kirjailijan ”vika”. Jos minulla olisi jotain Kallion hipstereitä vastaan, en varmasti tarttuisi heitä kuvaavaan kirjallisuuteen. Hakalahden tuotannossa ei ainakaan ole ollut ärsyttävää Helsinki-keskeisyyttä, vaan hän on onnistunut kuvaamaan useamman paikkakunnan tyyppien vaihtelevia oloja ja kohtaloita. Suosikkini hänen romaaneistaan on edelleen Uimataito (2008), joka on tyylillisesti humoristisempi ja kevyempi kuin Lumilinna. Olen lukenut hänen aikuisten teoksistaan kaikki muut paitsi Aavasaksan (2010), joka syystä tai toisesta jäi kesken. Ideaparkin myyjän maailma kiehtoi kyllä, ja oli hyvin erilainen kuin Lumilinnan tiedostavan nuorison.

Doulien ja kissojen ihanuudesta

saunaihoHeidi Mäkinen on minulle takavuosilta tuttu bloggari, jonka kanssa on joskus tullut vaihdettua ajatuksiakin. Kuulin hänen kirjaprojektistaan jo jokunen vuosi sitten, ja pidin sen nimeä ihmeellisen hauskana. Nyt Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto, 2016) on vihdoin julkaistu, ja tunnen suurta riemua esikoisromaanin vuoksi. Mikä upea kansi, mikä kerronnan draivi – ja kaiken lisäksi teos sijoittuu maailman napaamme Tampereelle!

Kirja luultavasti puhuttelee enemmän nais – kuin mieslukijoita, on humoristinen ja käsittelee urbaanien naisten parisuhdepulmia. Olisiko se siis chicklitiä? Mene ja tiedä. Ihan tyypilliseen chicklitin kaavaan se ei mahdu, vaikka toinen päähenkilöistä, 35-vuotias sairaanhoitaja Sini shoppaileekin häämekkoja ilman sulhasta. Sinissä on ripaus Bridget Jonesia, mikä tosin ei häiritse lainkaan, sillä hän on muuten aivan omalaatuinen tapaus. Kuoroharrastuksensa kautta hän tutustuu itseään reippaasti vanhempaan Eevaan, joka on konttoristi ja tuore leski. Eeva kuuluu siihen vähemmistöön, jolle leskeksi jääminen on suuri vapautumisen ja ilon aihe. Valitettavasti uutta onnea varjostaa rintasyöpä, mutta Eeva ei aio vielä kuolla, kun nuoruuden heilakin on jäämässä leskeksi. Sinin ja Eevan tuttavuus syvenee ystävyydeksi, kun naiset huomaavat asuvansa samassa talossa. Ystävyyden teema on kirjassa vahvempi kuin parisuhteellisuus.

Kirjan todellinen yllättäjä on Eevan kissa Kyllikki, joka ottaa kolmannen kertojan paikan. Syömishäiriöstä kärsivä, harhainen kissa on hulvaton hahmo, joka joutuu myös välillä Sinin ruokittavaksi. Kissassa on mielestäni jotain hauskaa japanilaisuutta, tai Japani-henkiseksi sen kuvittelin luettuani äskettäin Takashi Hiraiden Kissavieraan. Tai sitten kissa potee Neuvostoliitto-nostalgiaa lukien Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan. Kissa tuntuu myös kaikkitietävältä kertojalta, mikä on varsin haasteellinen kaunokirjallinen ilmaisutapa. Outouttamisen elementti toimii tässä muuten melko arkisessa tarinassa kuin häkä. Ainakin itselleni se jäi kirjasta vahvimmin mieleen nyt, kun kirjoitan arviota jo kuukausi lukemisen jälkeen.

Tampereen Rauhaniemen kansankylpylä nousee kirjan nimeä mukaillen elämänilon pyhäköksi. Saunaiho-sanonta on taas Eevan lapsuusmuisto, savolaisen mummon sananparsi.  Kirjassa onkin jotain savolaista lupsakkuutta, eli savolainen näkökulma tamperelaisuuteen on toinen outoutuksen taso. Uskoisin myös, että nimi toimii mahtavana myyntivalttina, sillä ainakin itse tarttuisin itselleni tuntemattoman kirjailijan teokseen vain näin oudon nimen perusteella.

Teos muistuttaa myös doulien ihanuudesta. Se, joka ei tiedä doulan ”ammatista”, on jäänyt paljosta paitsi. Jos doulaksi pyydetään, ei tosiaankaan voi potea kuolemanpelkoa. Tämä teos on omiaan herättämään elämänilon juuri tällaisena harmaana talvipäivänä, kun sukkahousujen pukemisessakin voi mennä tunti-pari. Se jättää vahvan tunteen, että maailma voi olla parempi paikka kuin luulemme, vaikka Helsingin toreilla taas huudettiinkin suvakkihuoraa Suomi-neitomme kunniaksi. Heidi Mäkisen maaginen maailma on ihastuttavan kaukana kaikesta siitä moskasta, joka normiarjessani saa verenpaineeni nousemaan.

Kerran rouva, ikuisesti rouva

imageKyllä joka kesään kuuluu yksi pirtsakka natsikirja. Natseista pitää lukea siksikin, että näkisi orastavat kasvustot ympärillään. Juuri viime viikolla luin rajakkien palstalta saksalaisesta Itämeren saaresta, jolla ei kuulemma asu ainuttakaan muslimia, ja rajakit olivat matkavinkistä aidosti täpinöissään.

Fehrmarnilla moni meistä on käynyt, jos on matkustanut Tanskan kautta Keski-Eurooppaan. Ja Fehrmarnin saaresta kertoo erikoisella tavalla Terhi Rannela uusimmassa romaanissaan Frau (Karisto, 2016), jonka sankaritar on omapäinen toisinajattelija Lina Heydrich. Rouvasta on jonkun verran kirjoitettu suomalaisissa lehdissä johtuen hänen kypsän iän avioliitostaan teatterijohtaja Mauno Mannisen kanssa. Tässä teoksessa suomalainen sukunimi on omanlaisensa suoja, sillä kaikilla vihamiehillä ei välttämättä ollut tietoa natsilesken Suomi-yhteydestä.

Saarella natsileski ei kuitenkaan voi maastoutua, sillä hän on kuuluisaa paikallista von Osten-sukua. Lina on elänyt hiljaista elämää kasvattaen lapsiaan ja pitäen hotellia, jossa ilmeisesti viihtyvät entiset puoluetoverit. Hänen kotoaan löytyy vielä kultaisin natsimerkein koristeltuja astiastoja, eikä hän ole koskaan ajatellut pyytää anteeksi kansallismielisyyttään. Natsipuolue oli lähellä hänen sydäntään jo nuorena, ja löydettyään miehensä Reinhard Heydrichin hän tutustutti tämän keskeisiin toimijoihin kuten Himmleriin. Tarinasta saa käsityksen, että pariskunnasta Lina oli aatteellisempi natsi kuin miehensä, joka otti korkeat tehtävät vastaan rikastumismielessä, vallasta humaltuen.

Kirjassa kohtaavat Rouva ja toimittaja Erich Richter, joka on aikeissa kirjoittaa rouvan elämästä kirjan. Tässä vaiheessa Lina on jo hauras ja sairas, ja joutuu valmistautumaan haastatteluun huolella, ettei rintasyöpäleikkauksen haava vuotaisi. Erichin motiivit tehdä haastattelua ovat alussa mystiset, ja projekti vie hurjasti hänen voimavarojaan. Romaani rakentuu muutaman haastattelupäivän ympärille Fehrmarnilla v.1982, kun taas avaintapahtumat keskittyvät Prahaan ja sen ympäristöön v.1942.

Pidinkin enemmän Tshekkeihin liittyvistä osuuksista kuin Linan ja Erichin keskusteluista. Heydrichin attentaatti v. 1942 oli minulle unohdettua historiaa, ja lisäksi opin paljon uutta tshekkien hiljaisesta vastarinnasta Lidicen kylän massamurhan kautta. Kirja antoi jopa monia kiinnostavia matkavinkkejä Prahan reissua varten. Mukavaa vaihtelua tarinaan toi tavallinen teinityttö Marta ja hänen perheensä – näin raskaissa kertomuksissa tarvitaan henkireikiä ja vaihtoehtoisia näkökulmia, minkä Rannela on hienosti oivaltanut.

Massamurhien, muistin ja unohtamisen teemoja Rannela käsitteli myös Punaisten kyynelten talossa, joka sijoittui Kambozhaan. Se kosketti minua tunnetasolla enemmän kuin Frau, jonka sävy on paikoitellen (tarkoituksellisen?) hyytävä. Toisaalta Rannela onnistuu rakentamaan Linasta täyden ihmisen, jolla on tavallisen ihmisen tarpeet. Hän ei ole natsiudessan mielisairas, vaan aatteensa täysin omaksunut toimija, jonka maailmankuva on harvinaisen aukoton. Vahvana naisena ideologiaansa uskoen hän luovuttaa valtansa aviomiehelleen, sillä natsiaatteessa on vain yksi naisen malli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiinnostus valtaan tai halu seurata politiikkaa olisi hänessä vähentynyt.

Vanhoilla päivillään Lina kuitenkin pohtii, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi edes kerran sanonut jollekin miehelleen ei päin naamaa. Surkuhupaisa saaga teatterijohtaja Mannisen kanssa ei tähän teokseen varsinaisesti mahdu, mutta muualla kerrotaan, että vaatimaton, äidillinen rouva työskenteli Helsingissä miehensä teatterin korjausompelijana. Linan hahmoon ei saa eleganssia heruttamallakaan, vaan hän tuntuu kauttaaltaan maalaiselta talousmatamilta.

Kirja on huolellisesti rakennettu, sanoissaan taloudellinen ja jättää myös hyvin aukkoja lukijan mielikuvitukselle. Voisin hyvin kuvitella, että myös nuoremmat lukijat voisivat innostua tästä, sillä tekstissä ei ole yhtään tylsää kohtaa. Parittaisin teoksen Heidi Köngäksen Dora, Dora: n kanssa, jossa oli myös kiinnostava naisnatsinäkökulma ja vastaavaa psykologista syvyyttä.

Niin, siis miksi tällaisia kirjoja tarvitaan nyt? Arvion alussa viittasin suruttomasti ”rajakkeihin” ja vaikka heitä koko ajan pidetään kouluttamattomina reppanoina, heidän aikaansaamansa tunnelmaa ja lieveilmiöitä ei pidä aliarvioida. Kenties suomalaiselle äärioikeiston edustajalle saksalainen lomasaari, joka aiemmin ylpeili ”ei juutalaisia”-statuksella  ja on nyt kääntynyt ”ei muslimeja”-ylpeydeksi, on oikeasti paratiisi siksikin, että suuret idolit ovat lomailleet siellä. Ja tällaisten ihmisten kanssa on todella vaikeaa saada keskusteluyhteyttä. Kirjojen lukeminen ei välttämättä johda parempaan yhteyteen, mutta voi valottaa jotain ääriliikkeen edustajan psyykestä. Tämä kirja voisi olla pohjana mietiskelylle, kuinka natsismia voisi ennaltaehkäistä.

 

 

Oi beibe

imageJohanna Hulkon nuortenromaani K18 (Karisto, 2016) tuli luokseni kustantajan kilpailuvoittona, ja oli tiiviydessään sopiva välipala opiskelukiireiden keskellä. Romaani on visuaalisesti kiinnostava siksi, että sen on kuvittanut tamperelainen lukiolainen Sylvester Kivelä ja pitää sisällään ilmeikkäitä otoksia hämmentyneestä blondista pojasta. Valokuvia on siroteltu läpi kirjan juonta tukemaan. Tästä huolimatta en kuvitellut Aksua kuvien pojan näköiseksi, mutta pidin kuvan ja tekstin konstailemattomasta dialogista.

Teos on lukion ekaluokkalaisen Aksun monologi itsenäistymisestä, viinan ja seksin houkutuksista ja perhe-elämästä. Aksun vanhemmissa on rentoutta, jopa ripaus boheemiutta, ja poika kutsuu vanhempiaan luovasti Muikuksi ja Skäksi. Keskiluokkainen perhe asuu isossa omakotitalossa haja-asutusalueella ja harrastaa yhdessä historiallisia lautapelejä. Skän keski-iän kriisiä lievittävät talohanke Unkarissa ja osallistuminen sisäsoudun mestaruuskisoihin ympäri maata. Aksu ei enää halua osallistua perheen kotimaan turneille, vaan tarjoutuu koiran hoitajaksi mahdollisten kotibileiden kiilto silmissään.

Parasta teoksessa on pistämätön teinien nykykieli, somesta ja amerikkalaisista leffoista lainatut uudissanat. Osittain Aksu tosin puhuu kuin oman nuoruuteni rap-artisti, eli kieli ei ole muuttunut 80-luvulta niin radikaalisti, etteikö täti-ihminen sitä voisi ymmärtää. Aksu seukkaa kiltin perhetytön Marian kanssa, joka asuu naapurikunnassa ja jonka isä ei päästä tätä kulkemaan riiuukylään bussilla deekumatkustajien pelossa. Päässäni soi kirjaa lukiessa Raptorin klassikkobiisi Oi beibe, jossa myös haaveillaan seksistä konservatiivisen isän tyttären kanssa.

K18-teoksen draaman kaari ei lopulta ole järisyttävä, vaan Hulkko luottaa arkiseen tapahtumiseen. Aksu ei järjestä hurjia bileitä heti, kun vapaus siintää, eikä kotia saada millään kerralla tuusannuuskaksi, vaan alkoholisekoilut jäävät yhteen ylilyöntiin, joka riittää muistutukseksi. Lastensuojelu ei huolestu tapauksesta eikä kukaan joudu edes sairaalaan. Ratkaisu on ymmärrettävä siksi, että tässä on selvästi haluttu löytää ”keskitien” kulkijan äärikokemuksia. Aksu on hahmona uskottava ja humoristinen, itseironiaan taipuvainen.

Uskoisin, että teos on nuortenkirjana onnistunut siksi, etten se herättänyt minussa empaattista maailmanpelastuskohtausta, kuten usein tapahtuu, kun luen ”tiedostavampia” nuortenkirjoja. Yleensähän luen vain nuortenkirjoja, joissa päähenkilö kokee kuuluvansa johonkin vähemmistöön, eli kirjoja ”erilaisille nuorille”. Tämä teos voisi kiinnostaa jopa vähän lukevia teinipoikia, koska se on kirjoitettu kokonaan puhekielellä ja rajoittuu 103 sivuun. Etäisesti se muistutti minua esimerkiksi Sue Townsendin Hadrianus Mole-sarjasta, jossa kertoja on myös kiltihkö, nörttiyteenkin taipuvainen poika, jolla kuitenkin on ystäviä.

Helmet-haasteesta kuittaan nyt kohdan 49: Vuonna 2016 julkaistu teos.

Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.

Unimaisemana sisällissota

TUNTEMATTOMATKirsti Ellilä on minulle tuttu kirjailija chicklit-tyylisen Kirkkotrilogian luojana; naisen tuotantoon mahtuu useampaa genreä ja teoksia aikuisille, lapsille ja nuorille. Hänen viimeisin romaaninsa Tuntemattomat (Karisto, 2015) edustaa vakavampaa sävyä ja liikettä kohti historiallista romaania.

Teoksen päähenkilö on keski-ikäinen Tuuli, joka on juuri menettänyt isänsä ja sairastunut vaikeaan astmaan. Hän on pitkällä sairauslomalla, ja sen vuoksi hän on vetäytynyt perimälleen huvilalle Karjaluhdan kylään. Karjaluhta sijaitsee jossain Satakunnassa Porin ja Tampereen välimaastossa, alueella, joka kansalaissodan aikana oli vahvasti punaisten miehittämä. Jako punaisiin ja valkoisiin ei ole hellittänyt kansan keskuudessa vuosikymmeniin, vaan vielä 2000-luvullakin on tavallista kuulla nimityksiä ”punikki” tai ”lahtari”. Tuuli itse muistaa lapsuudestaan pilkanneensa naapurin mieleltään epävakaata Helviä ”ryssänlutkana” tietämättä, mistä nimitys tuli, sillä hänen herraskaisen porvarillisella huvilallaan ei käytetty rumaa kieltä eikä puhuttu ikävistä asioista.

Tuuli on henkilönä päättämätön, pohdiskeleva ja synkkyyteenkin taipuvainen. Hänen välivaiheistaan ylioppilaaksi pääsyn ja nykyhetken välillä kerrotaan vain vähän. Huvilalle muutettuaan hän kohtaa jälleen nuoruuden rakastettunsa Kain, jonka terveys on Tuuliakin huonommassa jamassa. Kaupungissa hänellä on mutkaton rakastettu Roope, jonka kanssa ei tarvitse esittää rakastunutta, vaan pelkkä fyysinen läheisyys riittää. Tarina naisesta kahden miehen loukossa on poikkeuksellisen vaisu, mikä kieltämättä laimentaa muuta sisältöä.

Sukutarinan kerronta on kiinnostavampaa kuin Tuulin nykyisyys. Avainhenkilönä kirjassa on 90-vuotias puutarhuri Teivo, joka on saanut asua Kain sukutilan mailla iät ja ajan jonkun sortin syytinkiläisenä. Teivon kunto heikkenee huomattavasti Tuulin kylään muutettua, ja siksikin Tuuli kokee tarvetta selvittää kipeitä asioita vielä, kun se on mahdollista. Teivo on ollut lapsuudessaan Tuulin isovanhempien ottopoika. Hän on ainoa elävä linkki kansalaissotaan, josta Tuulin suvussa on sujuvasti vaiettu, vaikka johtolankoja traumaattisiin tapahtumiin löytyy huvilalta sieltä täältä. Miksi ikivanhaa, laitonta kivääriä säilytetään huvilalla kuin pyhäinjäännöstä? Miksi punaisten uhrien muistolaatta on irrotettu sille kuuluvalta paikalta? Kenen otsaluu löytyy läheiseltä pellolta, ja miksi Espanjasta saakka muuttanut uudisasukki Maria on niin kiinnostunut hänelle tuntemattomien kyläläisten historiasta?

Teos vie lukijansa Tammisaaren vankileirille, jossa saman kylän punaiset ja valkoiset kohtaavat jälleen häviäjinä ja voittajina. Teivo-poikaa vankileirillä odottavan Raakkelin persoona avautuu hänen vakavan kömpelöiden kirjeidensä kautta. Kirjasta paljastuu, kuinka huterin perustein vankileirille köyhä kansa on joutunut tilanteessa, jossa oikeusturvaa ei käytännössä ollut lainkaan. Tuulin valkoinen isoisä joutuu vankileirin lääkärinä ikävään välikäteen, kun lähitilojen tytöt ja pojat näkevät nälkää ja kuolevat kulkutauteihin ylikansoitetuissa kasarmeissa. Teivo-pojan päätyminen Kallen ottolapseksi on hatara yritys lievittää sodan aiheuttamaa syyllisyyttä, mutta muuten porvarilliseen eetokseen kuuluu punaorpojen uudelleenkouluttaminen yhteiskuntakelpoisiksi.

Ellilän kerronta on maltillista, kiihkotonta, luonnonläheistä ja viipyilevää. Kaikille mökki-ihmisille teos tarjoaa mielenrauhaa, mutta myös jännitystä ja eksentrisiä kohtaamisia. Varsinkin Maria Mistralin hahmosta pidin, sillä hänessä oli särmää ja arjen monotonian rikkovaa epävakautta. Maaseudun nykytilannettakin valotetaan monisyisesti, vanhuspalveluiden saatavuudesta venäläisten lomakyläsuunnitelmiin. Ymmärrän hyvin, miksi vankileirikohtaukset on jätetty lyhyiksi – Ellilä ei halua mässäillä kauhulla, vaan kertoa sodasta selviytymisestä.

Luin teoksen joululoman hetkisessä lukukimarassa, ja uskon, että olisin nauttinut siitä enemmän, jos olisin antanut sille enemmän aikaa. Saatan palata siihen kesällä mökkilaiturilla, mutta vielä todennäköisemmin etsin käsiini Ellilän toiseksi uusimman romaanin Kaivatut (Karisto, 2013), joka kertoo mm. katolisesta uskosta ja afrikkalaisesta maahanmuuttajasta, joka on entinen professori ja nykyinen siivooja.

Osallistun tällä teoksella Helmet-kirjahaasteeseen numero 41: ”Kirjassa lähetetään kirjeitä.”