Unelmien häämatka Siperiaan

Teos: Marita Salomaa: Leikin hinta (Karisto, 1982)

Liza on hemmoteltu orpo aatelistyttö, joka asuu setänsä perheen luona kartanossa Tulassa, noin sadan kilometrin päässä Moskovasta. Nuoren naisen naittaminen ei ole kuulunut sedän ykköspuuhiin, joten hän on saanut itse etsiä sydämensä valintaa.

Kun upseeri Boris purkaa kihlauksen, päättää Liza toimia ennen kuin on liian myöhäistä. Tanssiaisista hän löytää eversti Sergei Snifkinin, joka on palveluksessa kaukana Siperiassa. Kihlausaika on lyhyt, eikä Liza tunne puolisoaan lainkaan, kun he lähtevät häiden jälkeen rekiteitse kohti tuntematonta.

Matka Omskin kuvermenttiin kestää viidestä kuuteen viikkoon. Seurue yöpyy matkan varrella monentasoisissa kievareissa, ja kohtaavat todellista maan suolaa. Alkumatkasta Liza saarnaa miehelleen kristityn velvollisuuksista, mutta nähtyään ensimmäiset vankikuljetukset hän ei enää voi katsoa jokaista vastaantulevaa köyhää silmiin.

Mukana rouvalla on suuressa muuttokuormassaan myös piano. Myös tuttu kamaripalvelijatar Njanja on mukana, tarvitseehan rouva matkallaan vaatehuoltoa. Paikallisiin palvelijoihin ei tuore rouva luota, tuntuvathan he vetämättömiltä ja laiskoilta. Isännän matrioona ei osaa laittaa muuta ruokaa kuin pelmeenejä.

Uuden kodin laittaminen taigalla on haasteellista. Kotona ramppaa myös liikaa naimattomia upseereja, varsinkin silloin, kun isäntä ei ole kotona. Kasarmin teatteriharjoituksissa leiskuu, kun miehen kollega Kostja osoittaa tunteitaan Lizaa kohtaan.

Liza on kiinnostunut vankileiristä, jota hänen aviomiehensä hallinnoi. Mies ei anna lupaa siellä vierailuun, mutta rouvasväki puuhaa vaatteita vankien lapsille. Liza ei tosin ymmärrä, miksi mies jumittaa Siperiassa, kun hän selvästi olisi kykenevä työhön paremmissakin kohteissa. Onko hän tehnyt jotain väärää, ja miksi ihmeessä mies juo vodkaa niin tolkuttomasti?

Kalundan aroilla paimentaa kirgiisipaimentolaisia, ja heidän parissaan Sergei viihtyy paremmin kuin vankilassa. Päivä päivältä miehen käytös alkaa kuitenkin tuntua tuoreesta vaimosta vaikeammalta ymmärtää.

Pariskunnan esikoislapsi kuolee kurkkumätään, ja tämä edelleen etäännyttää puolisoja toisistaan. Toinen raskaus päätyy keskenmenoon. Enää nuori vaimo ei jaksa osallistua kasarmin seuraelämään, ja hänestä levitetään ilkeitä juoruja. Onko hätäisesti solmittu liitto tuhoon tuomittu?

Kirjasta sain vaikutelman, että Salomaa on ollut todellinen venäläisten klassikkojen tuntija, ja hänen on pitänyt lukea paljon varsinkin Siperian tsaarinaikaisten vankileirien kuvauksia tätä kirjaa varten. Varmasti keskeinen inspiraatio kirjaan on tullut itse Dostojevskilta, joka joutui 1850-luvulla vankileirille Omskiin.

Pidin tämän kirjan synkähköistä tunnelmista enemmän kuin saman kirjailijan Suomeen sijoittuvan kotiopettajattaren saagan tutuista kuvioista, mutta molemmissa teoksissa loppuratkaisut jäivät jotenkin latteiksi. Toisaalta niissä kuvataan varsin uskottavasti naisen asemaa 1800-luvun yhteiskunnassa.

Kotiopettajattareksi Tampereelle

Teos: Marita Salomaa: Anna Charlotta ja elämä (Karisto, 1983)

Äänikirjan lukija: Liisa Pöntinen

Anna Charlotta Vogel on 16-vuotias koululainen saksalaisessa tyttökymnaasissa Pietarissa joskus 1820-luvulla. Isä Gerdhard Vogel on nahkatehtailija, ja perheellä on pitkään mennyt hyvin taloudellisesti. Tytön elämässä siintää edessä avioliitto jonkun sopivan, oikeasäätyisen kumppanin kanssa.

Tytön ensi kokemus rakkaudesta on jo aiheuttaa skandaalin, ja tätä välttääkseen äiti päättää viedä tyttärensä Pärnun kylpylään hermolomalle. Kylpylässä nuoret naiset käyttäytyvät vapaammin, ja uudet ystävät Baltian maista antavat umpiossa eläneelle Anna Charlottalle uutta ajateltavaa.

Pärnun jälkeen Anna lähetetään sukuloimaan Hampuriin pianotuntien tekosyyllä. Kaikki tietävät, että se on tekosyy, ja tosiasiassa tarkoitus on naittaa Anna Gottlieb-serkulle. Meininki vanhempien kotimaassa on tunkkaisempaa kuin Pietarissa, ja tyttöä kalvaa koti-ikävä.

Kotiinpaluun jälkeen Annan tehtailijaisä kuolee, ja perhettä odottaa perikato. Nuoremmat sisarukset joutuvat sijoitukseen, ja Anna jää äitinsä kanssa kärsimään köyhyydestä vuokrakasarmiin. Annan ainoa toivo on kotiopettajattaren työssä, ja sellaista on tarjolla läntisessä suurruhtinaskunnassa, mitättömässä teollisuuskaupungissa.

Perillä Finlaysonin isäntäperhe haluaa jälkikasvunsa oppivan venäjää, koska tämä on tulevaisuuden kieli. Ennen Tamperetta perhe on asunut Inkerinmaalla Kolppanassa. James ja Margaret Finlaysonilla on yksi ottotytär Flora ja useampia muita suojatteja. Venäjän tunneille osallistuu myös muiden porvarisperheiden lapsia.

Finlaysonien kveekariusko kummastuttaa Annaa varsinkin joulun aikaan. Pariskunnan elämä tuntuu liian kurinalaiselta, mutta onneksi kaupungista löytyy muita perheitä, jotka osaavat pitää hauskaa. Ylioppilas Gabriel Ravenius, tuleva lääkäri, on uusi, lupaava tuttavuus, mutta pojan äiti suhtautuu nuorten seurusteluun penseästi.

Anna Charlotte alkaa varustaa kapioarkkuaan ihka aidoilla Finlaysonin lakanoilla. Gabrielilla on kuitenkin ylirasitusta opinnoissa ja terveyshaasteita. Nopeasti hänen tilansa pahenee, ja lentävä keuhkotauti vie Annalta rakkaan sulhasen.

Tragedian jälkeen Anna päättää palata Pietariin, ja häntä tukehduttavaan perhepiiriin. Uusi työ löytyy rikkaan aatelisrouva Ljuban seuraneitinä. Työ tuntuu yhdentekevältä, ja lopulta häntä syytetään varkaudesta.

Työttömyyden kurimus katkeaa, kun hänelle tarjotaan uutta työtä Suomessa, tällä kertaa Wadenfeltien kartanossa Itä-Suomessa. Paronin ja paronittaren meininki tuntuu aidon dekadentilta, mutta lähistöllä asuva leskimies Aulin etsii lapsilleen uutta äitiä. Olisiko Annasta sitten ruustinnaksi savolaiseen pappilaan?

Olihan tämä kepeä ja viihteellinen tarina, mutta ajankuva tuntui autenttiselta, ja opin jotain uutta 1800-luvun käsityöläisyydestä ja tekstiiliteollisuudesta, mitä kirjasta etsinkin. Finlaysonin tehtaan historiasta, josta tiesin jo jonkun verran, opin myös jonkun uuden murusen.

Marita Salomaa (1916-1996) oli kieltenopettaja, kääntäjä ja monipuolinen kulttuuri-ihminen, joka aloitti romaanien kirjoittamisen vasta eläkkeelle jäätyään. Hän sai aikaan kahdeksan historiallista romaania ennen kuolemaansa. Kirjat sijoittuivat eri maihin ja aikakausille; itseäni kiinnostaa niistä ne, joissa sivutaan 1800-luvun Venäjää.

Lemmenlahden talvitaikaa

Teos: Tuuli Kivijoki: Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella (Karisto, 2023)

Äänikirjan lukija: Jenni Sainio

Lemmenlahti on maalaiskylä jossain Keski-Suomen perukoilla, jossa ovat helsinkiläisen Sofian sukujuuret. Sofia on juuri työttömäksi jäänyt sinkkunainen, joka on perinyt Siiri-isotädin talon kylältä. Maallemuutto tulee ajankohtaiseksi, koska Sofia tarvitsee miettimisaikaa loppuelämänsä ratkaisujen suhteen. Tosin hän suunnittelee siirtymään vain muutamaksi viikoksi, ei loppuelämäksi. Sofian veli on kiinnostunut talon myymisestä, ja perintörahojen realisoinnista.

Siiri on joskus ollut kyläkoulun opettaja ja kylätoiminnan kantava voima. Vanhoilla päivillään hän on muuttanut vanhaan taloon pikkukunnan syrjäkylälle. Siiri oli aina vaikuttanut onnelliselta ja tasapainoiselta, mutta mökille päästyään Sofia alkaa tutustua Siirin elämän muihinkin kerroksiin. Joskus hänelläkin oli mielitietty Olavi, joka oli kirjoittanut tälle kaipaavia kirjeitä maailman meriltä. Sofia kokee tarpeelliselta ottaa selvää, kuka tämä mystinen mies oli. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska miehen sukunimi oli Virtanen.

Tyypillistä tämän tyyppiseen teokseen on se, että kaupungista saapunut nainen löytää peräkyliltä parikin varteenotettavaa miestä, joista hän kiinnostuu, ja joiden välillä on suuri persoonallisuusero. Naapurin Ari on peruskoulun rehtori, ja kahvilaa pitävä Elias on toiselta ammatiltaan kirjailija. Sofia tapailee molempia ilman sitoumuksia, mutta hänen liikkeitään seurataan niin tiiviisti, että se aiheuttaa sydämentykytyksiä. Kumpikin mies on omalla tavalla varteenotettava, mutta mahdollisesti sitoutumiskammoinen.

Teos sopii hyvin joulun ajan kirjaksi, sillä siinä eletään talviaikaa ja vietetään yksi joulu – tosin joulun vietto ei ole sen keskiössä. En nyt kuitenkaan laita tätä joulukalenteriini, kun ei tämä ole niin selkeästi pelkkä joulukirja (näitä rasteja on tulossa vielä jokunen, jos jaksan naputella arviot).

Talviset tunnelmat maalla on romaanin laajempi teema – itseänikin nauratti maalaisten hahmojen ylimaallinen varustautuminen esimerkiksi auton hyytymisen varalta talvisäällä. Jotain tällaista olen havainnut itsekin täällä Orivedellä asuessani. Mielsin kirjan tapahtumat Jämsän seudulle, joka on melkein naapurissa täältä. Tosin kirjan paikkakunta on täysin fiktiivinen, mutta lakkautettu paperitehdas kuulosti ihan Jämsänkoskelta.

Minulla on keskisuomalaisen chicklit-teoksen suhteen vähän jäävi olo, mutta olisin kaivannut tarinaan vähän enemmän paikallisia mausteita ja oudompia ihmiskohtaloita. Toisaalta meininki jossain Tampere-Jyväskylä-radanvarrella on pitkälti juuri sellaista kuin kirjassa kuvataan. Kyseessä ei edes ole kovin syvä maaseutu, vaan sen ihmiset ovat hyvin yhteydessä kaupunkeihin ja kärryillä urbaanista sykkeestä.

Ongelmana tässä maalaisromantiikkagenressä on sen toisteisuus, enkä tästäkään kirjasta löytänyt kovin omaperäistä näkökulmaa aiheeseen. Toisaalta kirjan Sofia tuntuu hahmolta, johon monen lukijan on helppo samastua. Reaalimaailmassa ajankohtainen kysymys on, mitä työttömät kaupunkilaiset voisivat alkaa tehdä maaseudulla henkensä pitimiksi, eli genre voi jopa inspiroida ihmisiä tekemään muutoksia elämässään. Itsekin luen näitä kirjoja juuri tuosta näkökulmasta. Ja saatan lukea toisenkin kirjan Kivijoelta, jos Sofian tarina jatkuu sarjana.

Alati vaihtuvista nimilätkäihmisistä

Teos: Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi (Karisto, 2021)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Anni ja Juho ovat Helsingin Käpylässä asuva keskiluokkainen pariskunta, jotka ovat eläneet boheemin kulturellia elämää omassa kuplassaan siihen saakka, kun heistä tuli vanhempia. Varsinkin Juho on kultalusikka suussa kasvanut kulttuurisuvun kasvatti, joka ui kuin kala vedessä päivälliskutsujen maailmassa. Hänen suvussaan vaalitaan perinteitä, ja sukulaisia tavataan lähinnä jäykkien rituaalien puitteissa.

Pariskunta saa esikoisensa ja ainokaisensa suht vakiintuneessa elämänvaiheessa. Johannes on vaativa, itkuherkkä vauva, josta tulee haasteellinen lapsi päiväkodissa ja suoranainen ongelmatapaus koulussa. Hänellä on väkivaltaisia taipumuksia, ja pian alati vaihtuvat nimilätkäihmiset valloittavat perheen arjen. Pojan hoitoon ja viranomaiskäynteihin liittyvä arkisto paisuu mahdottomaksi, eikä oikeaa diagnoosia ole löydettävissä. ADHD-tapaukseksi poika on liian järjestelmällinen, erityisherkkyyttä ei vielä tuossa vaiheessa tunnisteta diagnoosina. Teini-ikäisenä poika ajautuu ”huonoon seuraan”, mutta ei ala käyttää päihteitä tuossa porukassa. Tavallaan hän on outo lintu myös huumeita käyttävien pikkurikollisten piireissä.

Hakalahti kuvaa oivallisesti niitä yhteentörmäyksiä ja ennakkoluuloja, joita koituu siitä, kun tiettyyn asemaan fiksoituneet ihmiset joutuvat epämukavuusalueelle. Perheen saagassa se alue sijaitsee Kontulassa, jonne Johannes muuttaa heti täysin saavutettuaan. Levoton poika päätyy sinne alivuokralaiseksi kämppiksenään tyyppi, joka on kiristänyt tätä taloudellisesti. Poika päätyy pikavippikierteeseen, ja hankkii näillä rahoilla itselleen auton, vaikka ei omista ajokorttia.

Oman lapsen aikaansaama sosiaalinen häpeä on teoksen keskeinen teema, ja sen ytimeen tämä teos porautuu vimmaisesti. Johanneksen käytös suvun kokoontumisissa on pitkään ollut haasteellista, ja pariskunta on oppinut välttämään liian vaikeita tilanteita. Varsinkin Annin anoppi suhtautuu Johannekseen kuin mätään omenaan. Heidän maailmassaan nuoret menestyvät ja pääsevät elämässä eteenpäin. Kuinka he voisivat kertoa lähipiirilleen poikansa kuulumisista rehellisesti?

Romaanin ilahduttavana sivujuonteena toimii taidehistoria, sillä Anni toimii sen alan tutkijana ja on muutenkin pyörinyt taidepiireissä. Annin väkivaltaan taipuvainen ex-poikaystävä myös kummittelee taustalla, ja hänen Tyko Salliseen liittyvä väitöskirjansa saa paljon moitteita naisvihan ohittamisesta. Päädyin jopa ihailemaan teoksessa mainittuja maalauksia, mikä on minulle harvinaista näinä aikoina. Helene Schjerfbeckin Ovi on hieno maalaus, joka kuvastaa monia ihmismielen mysteerioita. Pidin myös kansikuvasta ja kaleidoskoopin vertauskuvasta. Kaipaan myös aikoihin, jolloin kaleidoskooppi oli monen lapsen ainutlaatuinen leluaarre.

Musabisnesten nurjasta puolesta

Teos: Tiffany D. Jackson: Rajaton (Karisto, 2022)

Suomennos: Peikko Pitkänen

Äänikirjan lukija: Rebekka Kuukka

Enchante alias Shanty on Atlantassa asuva musta r’n’b-laulajanalku, joka elää keskiluokkaisessa perheessä ja käy kallista eliittilukiota. Koulun säännöt ovat tiukat, ja Shanty on tottunut olemaan jatkuvana silmätikkuna pelkän ihonvärinsä vuoksi. Liian taiteellista ulkomuotoa ei koulussa hyväksytä, vaan kaikkien olisi mukauduttava yhteen ja samaan muottiin. Shantyn vanhemmat ovat tehneet kovasti työtä pystyäkseen rahoittamaan tytärtensä opinnot, ja odotukset ovat korkeat.

Kun Shanty sitten kohtaa 17-vuotiaana koe-esiintymisessä Korey Fieldsin, maailmanluokan rapartistin, hän uskoo onnensa kääntyneen. Korey tarjoaa Shantylle paikkaa hänen tallissaan, ja pian Shantylla on levytyssopimus. Shantyn vanhemmat taivutetaan allekirjoittamaan laillisia sopimuksia, joiden sisältöä nämä eivät täysin ymmärrä. Nuori nainen pääsee rikkaiden ja kuuluisien piireihin, ja matkustelee ympäri maata luksussviiteissä.

Pian käy ilmi, ettei Korey ole ensimmäistä kertaa asialla. Moni nuori nainen on onnistunut irrottautumaan miehen otteesta, mutta hänessä on kulttijohtajan karismaa. Shanty jää koukkuun miehen tarjoamaan violettiin huumejuomaan, eikä hänellä ole muistikuvia kaikista sviittien tapahtumista.

Kirja on kirjoitettu murhamysteerion formaattiin, mutta sen pääpaino on musiikkibisneksissä ja seksuaalisen hyväksikäytön teemassa. Tämä kombo on niin järeä, etten kokenut paljoa jännitystä Koreyn kuoleman suhteen. Ehkä kirjan suurin ongelma oli se, että Korey Fieldsin hahmo oli yksiulotteisen paha.

En ole lukenut YA-kirjallisuutta aikoihin, enkä tunne sen uusimpia tuulia. Tällä kertaa koin vahvasti, että lukijana juna oli minut jättänyt, tai että kuulun vain väärään kohderyhmään. Luulen, että kyseessä on hyvinkin ansiokas YA-romaani, mutta itse koin ärsytystä monessa kohtaan. Sitä aiheutti varsinkin alun TRIGGER WARNING, jossa lukijaa varoitettiin rankoista sisällöistä. En pidä siitä, että minua ohjaillaan lukijana tällä tavalla, enkä usko, että se on tarpeen myöskään YA-kirjallisuudessa.

Kirjasta jäi parhaiten mieleen tietyt maalaukselliset vibat ja värimaailma. Violetin huumejuoman vastapainoksi Shantyn äiti tarjoaa tyttärelleen huumevierotuksen aikana punajuurimehua, jonka ravitsevaan voimaan hän vannoo. Jotkut tällaiset yksityiskohdat toivat lohtua ja uusia oivalluksia, ja kohottivat tekstin profiilia.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.

Tilkkutäkkien salainen viisaus

Teos: Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Kun viime vuonna sukelsin pää edellä virkkaamisen maailmaan, etsin luonnollisesti aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta en päässyt kovin pitkälle haussani. Nyt eteeni pomppasi toinen suomalainen chicklit-teos, jossa keskiössä on käsityöharrastuksen aikaansaama elämänmuutos. Ensimmäinen näistä oli Kaisa Ikolan Oikein nurin, jonka kautta opin muun muassa, mikä on Ravelry. En ole vielä käynyt tuolla sivustolla, enkä pidä käsityöaiheista blogia. Mutta käsitöihin liittyvä yhteisöllisyys kiinnostaa, myös kaunokirjallisuuden kautta kerrottuna.

Minna Haapasalon esikoisromaani sijoittuu Turkuun, jossa neljääkymppiä lähestyvä Riina kipuilee tuoreen avioeronsa jättäneessä tyhjiössä. Riina on elänyt hulppeaa edustusvaimon elämää rahakkaan Jarkkonsa rinnalla. Pari on rakennuttanut omakotitalon, jonka sisustus on ollut Riinan intohimo. Hänen elämänsä on jäsentynyt taloprojektiin keskittyvän sisustusblogin ympärille. Työ sisustusliikkeessä on tuonut touhuun ammatillisuutta, mutta tuolla palkalla ei ole ostettu Audia kauppakassiksi.

Riinan ero on kaikkea muuta kuin kaunis, sillä mies osoittautuu pettäjäksi, ja uusi vaimoehdokas tulee raskaaksi käden käänteessä. Jenny ottaa Riinan paikan ökytalossa ilman tunnontuskia, ja hyväksyy tämän sisustussuunnitelman ilman muutoksia. Riinan oma elämä yksiössä painottuu siiderin litkimiseen, kunnes hän löytää itsensä kansalaisopiston tilkkutäkkikurssilta.

Kirjassa käsitellään lempeällä huumorilla mm. käsityöaktivismin teemaa, johon Riina tutustuu kurssin muiden jäsenten kautta. Neulegraffitit valtaavat kaupunkia, mutta Riinan oma aktivismi kohdistuu eksän puutarhan tuijapensaiden öiseen parturointiin. Ovathan kasvit Riinan itse istuttamia, joten miksi hänellä ei olisi oikeutta muotoilla niitä uuteen uskoon eron jälkeenkin?

Kurssin pitäjät Ulpu ja Kaarina olivat ilahduttavia hahmoja, ja sen pitopaikka Ruissalon puuhuvilassa erityistä luksusta. Ikääntyvä naispari jää tarinassa eläkkeelle ennakkoluulottomasta pedagogiikastaan, mutta Ulpu jatkaa luennointia neuropsykiatrian emeritaprofessorina. Käsityöt aivojen toiminnan monipuolistajana on aihe, josta itsekin voisin kuunnella pari luentoa lisää.

Muuten kirjassa pohditaan länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroja. Riinan isänpuoleinen savolainen suku on ollut vähäpuheista, mutta lapsuuden mummolakäyntien muistoista Riina ammentaa hiljaista voimaa. Jotain oman käden oikeutta hän harjoittaa myös vierailemalla entisen mummolan tiluksilla ilman uuden omistajan lupaa, mutta tuolla hän ei sentään parturoi ruusupuskia.

Tämä oli monipuolinen teos, jossa käsityöt limittyivät monen muun teeman väliin. Se ei kuvaa yhtä totaalia käsitöihin hurahtamista kuin edellä mainitsemani Kaisa Ikolan teos, vaan käsityöt tulevat pikemminkin apuun päähenkilön muutosprosessissa. Riina ei ahdistu töidensä keskeneräisyydestä, eikä tuhlaa kaikkia rahojaan kankaisiin. Päähenkilöllä saattaa siis olla moni asia elämässä sekaisin, mutta käsitöiden tekemiseen hän kehittää suht täyspäisen suhteen.

Innostuin kirjan maailmasta lisää, kun huomasin, että Haapasalo on päätoimeltaan teatteripedagogi. Kirjasta näkyykin hienosti kirjailijan kokonaisvaltainen näkökulma luovuuteen. Kun itse olen tottunut näkemään draaman ja käsityöt luovan toiminnan temperamentaalisina ääripäinä totutulla introvertti/ekstrovertti-akselilla, kohtasin tämän romaanin kautta varsin ekstrovertteja käsityön harrastajia.

Pakkomielle, intohimo vai kutsumus?

Teos: Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

En ennen eilistä tiennyt, että Pohjois-Irlannilla on Greta Thunbergin kaltainen nuori aktivistivaikuttaja Dara McAnulty (s. 2004), joka kirjoitti tämän hittikirjansa 14-vuotiaana, julkaisi sen 15-vuotiaana ja on nyt 17-vuotiaana monia kirjapalkintoja saanut julkisuuden henkilö. Dara kuuluu myös autismin kirjoon, kuten hänen äitinsä ja sisaruksensa, jättäen biologi-isän ainoaksi perheen neurotyypilliseksi jäseneksi.

Tämä teos kattaa yhden vuodenkierron, jonka aikana Daran perhe muuttaa Fermanaghin kreivikunnasta Downin kreivikuntaan, ja retkeilee paljon ympäri pohjoista Irlantia paikoissa, joita Dara kutsuu ”yksityisiksi leikkikentiksi” siksi, että niissä törmää vain harvoin kanssaihmisiin. Perhe viihtyy erityisen hyvin makeiden vetten äärillä, ja ns. ”päällikkövuorilla”, mutta myös sellaiset lintusaaret kuin Rathlin Island kuuluvat vakiokohteisiin.

Nuorelle autistipojalle muutto on lopulta onnenkantamoinen, vaikka maisemien muutokset ottavat aina koville. Dara on kärsinyt koulukiusaamisesta kaikissa aiemmissa kouluissaan, mutta uudessa koulussa hän onnistuu saamaan nopeammin ystäviä. Hän kokee elävänsä murattia pursuavan kivimuurin takana, eikä sen sisälle ole aikoihin saanut katsoa kuin perheenjäsenet ja eläimet. Nyt teini-iän temmellyksessä Daran huolella rakennettu suojamuuri rakoilee, ja aktivistipiirit tuovat hänen elämäänsä uusia tuttavuuksia myös Irlannin ulkopuolelta. Nuori mies matkustaa mielenilmaisuihin varsinkin Lontooseen, mutta tätä mieluisampia ovat luonnonsuojelulliset keikat mm. petolintujen pariin Skotlantiin.

Teos kertoo tiiviiksi hitsatusta perheestä, jossa vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapset muodostaisivat läheisen luontosuhteen. Perheen luontoretket poikkeavat muiden perheiden tavoista viettää vapaa-aikaa, mutta elämäntapa ei vaikuta äärimmäisen askeettiselta. Heillä on käytössään auto, ja kerran he ovat ajaneet sillä jopa Italiaan saakka. Välillä Dara ja äiti joutuvat lentämään aktivistikeikoillaan, mutta onneksi tämä nuori tulisielu ei tee asiasta aivan yhtä suurta syntiä kuin Greta Thunberg on tehnyt. Darastakin löytyy aimo annos kapinallisuutta, mutta hän ei ole valmis jättämään koulua kesken, eikä ilmeisesti Irlannissa ole harrastettu koululaisten ilmastolakkoilua. Sen sijaan Extinction Rebellion (suomeksi Elokapina) oli hänelle tuttu liike jo 14-vuotiaana, ja hän kertoo päiväkirjassaan liikkeen kokoontumisista Dublinissa.

Teos on todella monitasoinen katsaus nuoren miehen elämään, jota voi lukea niin tarinana autismista, aktivismista kuin luontosuhteesta. Itseäni hurmasivat eniten retkikuvaukset, ja selostukset Irlannin lintujen käyttäytymisestä. Miksi ruisrääkkä on kadonnut lähes kokonaan saarelta, siihen löytyy perusteellinen selitys. Ja vaikka McAnultyn todellinen intohimo liittyy biologiaan ja Irlannin uhanalaisiin eläinlajeihin, hän tuntuu myös hyvin perehtyneeltä maan historiaan ja runouteen.

Koin erityisen tärkeäksi McAnultyn tavan sanoittaa tekemisiään, ja eronteon pakkomielteen ja intohimon käsitteiden välillä. Hänellä on pikkuveli, jonka intohimon kohteena on kommunististen maiden historia, eli ilmeisesti tämä veli viihtyy enemmän sisätiloissa. Nuoren Daran intohimona on aina ollut luonnon tarkkailu, mutta hän vaikuttaa tyypiltä, joka ymmärtää laajalti myös toisenlaisia intohimoja.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että vaikka siinä käsitellään akuutteja ja vaikeita ongelmia, siinä ei kuitenkaan eletä maailmanlopun tunnelmissa. Suuri osa lukemistani suomalaisista ilmastonmuutosta sivuavista teoksista (olen lähinnä lukenut romaaneja aiheesta) ovat olleet huomattavasti synkempiä, usein dystooppisia. Tässä teoksessa on edelleen toivoa, ja se keskittyy arjen toimijuuteen, joka voi olla esimerkiksi lapsiin ja nuoriin vaikuttamista jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Siinä vaiheessa, kun itse vietin aikaa Irlannissa, keskityin kokonaan urbaaniin kulttuuriin, ja olisin saattanut hyvin ohittaa tällaisen teoksen, jossa ei rymytä baareissa tai eletä käsittämättömässä kurjuudessa. 15-vuotiaana en olisi varsinkaan osannut samastua kirjan kertojaan, tosin omassa nuoruudessani arvot ja diskurssit olivat niin kaukaisia nykykulttuurista, etten osaa rinnastaa näitä kokemuksia. Nyt nuoren Daran maailma tuntuu läheiseltä, ja luulenkin, että tämä teos voi saada eri-ikäisiä lukijoita.

Mikään young adult-genren pläjäys tämä päiväkirja ei ainakaan ole. Ymmärtääkseni noissa kirjoissa on jo pitkään käsitelty autismin kirjoa pääteemana, mutta tämä teos varmasti puhuttelee niitäkin, joita neuropsykiatria ei kiinnosta.

Virkistyin kirjaa lukiessani varsinkin sen historiallisissa osuuksissa, ja aloin haaveilla linnakiertueesta vihreälle saarelle. Tämän kirjan huolellinen lukija voi jo sen vinkkien avulla rakentaa hulppean kesäreissun vähemmän tunnettuun Pohjois-Irlantiin, ja päätyä paikkoihin, joissa ei pahemmin ole nähty turisteja.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Teos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.