Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Mäkinen Ei saaTeos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

 

Helmikuun dekkarikimara

Teokset:

Jyri Paretskoi: Nimetön. (Karisto, 2017)

Seppo Jokinen:  Ajomies (Crime Time, 2011)

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. (Crime Time, 2016)

Paretskoi

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjoistaan, ja Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Teosta luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi, mutta on siinä myös dekkarielementtejä, sillä poliisilla ja rikollisuudella on keskeinen rooli tarinassa.

Teoksessa seurataan Otson ja Saaran satunnaista kohtaamista kaupungin yössä, ja sen erikoisia seuraamuksia. Otso on vasta eronnut, tuuliajolle joutunut toimittaja, Saara miehensä rahoilla elävä lapseton kotirouva, jolla on liikaa aikaa käsissään. Saaran rikas mies on kadonnut, ja hän saa paljon lohdutusta varsinkin ukkomiehiltä. Miehet eivät tiedä, millaiseen amatsoniin he sekaantuvat pikkukaupungin hotellin baarissa, jossa Saaralla on tapana saalistaa heistä tyhmimpiä, niitä jotka ajattelevat jalkovälillään. 

Otso on Saaran miesuhreista ainoa, joka uskaltaa tehdä toksisesta kohtaamisesta rikosilmoituksen. Poliisi ei kuitenkaan ota sitä vakavasti, eikä Otson poliisiystävä Tuomaastakaan ole paljon apua. Keissin selvittäminen jää Otson omalle vastuulle, ja se etenee hitaasti siksikin, että muut uhrit ovat haluttomia osallistumaan sen selvittämiseen.

Tarina on absurdi, mutta siinä peilataan heteronormatiivisten, keskiluokkaisten pariskuntien syviä tuntoja. Uskottomuus on näille ihmisille elämän suurin kriisi, koska heillä ei tunnu olevan suurempia huolia. Varsinkin tarinan naiset tuntuvat ajatusmaailmaltaan konservatiivisen ehdottomilta.

Kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin nopeuttamaan tahtia 1.4-kertaiseksi, koska osa kohtauksista tuntuivat junnaavilta. Lineaarinen kerronta on turvallinen valinta, mutta yleensä tämän tyyppisissä teoksissa on takaumia ja mahdollisesti useampia tapahtumapaikkoja. Tarinan henkilöt tuntuivat turpeeseen sidotuilta, omissa liemissään rypeviltä. Tyyppien uskottavuutta en epäillyt, olen itsekin tavannut monia avioliiton pyhyyteen uskovia, joille pettäminen merkitsee oman pienen maailman kaatumista.

Teos ei tuntunut omimmalta, mutta seurasin sitä avoimin mielin. Ongelmana oli liika kuvailevuus, varsinkin jotkut Saaran toiminnan kuvaukset tuntuivat liian seikkaperäisiltä. Toisaalta tarinaa raikasti se, ettei se ollut perinteinen poliisijohtoinen dekkari.

*

AjomiesTampereen kaupunginkirjaston varauslistojen ehdoton kuningas tuntuu läpi vuoden olevan Seppo Jokinen, jonka uusimpiin teoksiin on kuukausien jono. Itse olen lukenut Sakari Koskisesta kertovaa ikuisuussarjaa väärässä järjestyksessä, enkä osaa sanoa, kuinka monta osaa olen lopulta saattanut loppuun. Äskettäin tempaisin menemään Ajomiehen, jossa seikkaillaan melkein omilla nykyisillä kotinurkillani Härmälässä ja Pyhäjärven rannoilla ristiin rastiin. Tutustuminen uusiin hoodeihin voi siis tapahtua myös dekkarien siivillä.

Nekalassa asuessani bongasin ainakin kolme sinne sijoittuvaa rikoskirjaa, joissa Nekalankulman kerrostalot ja Riihitien puutalot pääsivät esiin laitapuolen kulkijoiden pesäkkeillä. Jokinen sijoittaa tarinansa osittain Härmälän Taistontielle, tosin siellä asuva varhaiseläkeläinen on enemmän uhri kuin rikollinen. Vanhojen puutalojen perinteinen meininki ei tule kummassakaan kaupunginosassa jatkumaan kovinkaan kauan, koska tonttien arvo on liian korkea halvalle asumiselle. Jokisen kuvaamassa Härmälän taloyhtiössä on jopa taloilla asuva, viinaanmenevä naistalkkari, joka on hyvin tietoinen naapuriensa liikkeistä.

Teos kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista traumoista uskonnollisessa yhteisössä, rahanpesusta, ja hieman koomisella tavalla siihen on saatu ympättyä myös norjalaista doping-kohua. Koskinen pääsee työmatkalle Osloon, mutta ei esiinny siellä edukseen puoliksi kielitaidottomana. Taistontien lisäksi toinen idyllinen kohde on Teiskon suunta, ja Kämmenniemen legendaarinen Kessan baari.

Juuri nyt teos tuntui lohtulukemiselta, jota arvostin enemmän maantieteellisten koordinaattien kuin juonen takia. 

*

KoskinenJP Koskisen talviaiheisen dekkarin sain ystävänpäivän lahjana Elisa Kirjalta. Elisan virtuaalihylly onkin nyt ainoa, jossa minulla on lukemattomia teoksia (lähinnä dekkareita) paperikirjojen fanaattisen poiston jälkeen. 

Koskiselta luin äskettäin Tulisiiven, ja olen ollut tietoinen hänen dekkaristin urastaan, mutta vasta nyt repesin lukemaan ensimmäisen dekkarin häneltä. Tässä sarjassa seurataan hämeenlinnalaisen salapoliisikaksikon, Kalevi ja Juho Arosuon yhteistyötä. Miehet ovat eno ja siskonpoika, ja muutakin sukua asuu kaupungissa. Juhon vanhemmat ovat kuolleet, mutta isovanhemmat, Kalevin vanhemmat ovat vielä elossa. Yksi Juhon tehtävistä rikosten ratkaisun lisäksi on lumen luominen mummolan pihalta. 

Arosuot ovat historiatietoisia ja hieman nurkkakuntaisia sieluja, ja ilmeisesti perintöriitojakin on riittänyt. Hämeenlinnan historiaan sukelletaan tässäkin teoksessa välillisesti, vaikka kadonneen kaupunginjohtajan pojan tapauksessa epäillään proosallista panttivankidraamaa ja isokenkäisten hyväksikäyttöä. Uhri Nico on tavallinen lukiolainen, jonka paras aine koulussa on historia. Epäiltyjen galleria rajoittuu lähinnä koulumaailmaan, ja näin teos pysyy hyvin aisoissaan niin ajallisesti kuin paikallisesti. 

Koskinen on kirjoittanut tätä sarjaa kuukausi kuukaudelta, ja sarja on edennyt jo toukokuulle. Pidin tästä tunnelmallisesti, mutta sisällöllisesti havaitsin tässä teoksessa samaa kepeää paikkakuntanostalgiaa kuin Seppo Jokisella, enkä tiedä jaksaisinko lukea sarjaa ainakaan yli 12 teoksen. Hämeenlinna on kaupunkina minulle vieraampi kuin Tampere, joten pystyn ehkä arvioimaan tätä sarjaa hieman puolueettomammin kuin sarjaa Sakari Koskisesta. 

Kolmesta kirjasta olin kuitenkin eniten fiiliksissä Ajomiehestä, sillä aloin jo suunnitella tulevaa Pyhäjärven ympäripyöräilyä dekkarin hengessä. 

Ikuisen Eevan toivomuksista

Teos: Aino Räsänen: Näkemiin, Helena! (Karisto, 1977, alk. 1953)

Valentinuksen päivän aaton tunnelmiin kuuluu sopivasti Suomi-filmimäinen dialogi ja aidon viaton maalaisromantiikka yhden sen grand ladyn, Aino Räsäsen (1910-1995) kelkassa. Helena-nimisistä kirjoista muistan vain nimiä äitini tyttöajan hyllystä, mutta ilmeisesti ne eivät nousseet hänenkään ykköslukemistoksi.

Löysin Helena-kirjasarjan kolmannen osan kierrätyshyllystä. Osia sarjassa näkyisi olevan kaksitoista, ja niissä seurataan kartanonrouvaksi edenneen kansakoulun opettajan ja tämän villikkotytär Päivin vaiheita. Ainakin neljä ensimmäistä teosta on nähnyt uuden elämän valkokankaalla, ja mahdollisesti parikin sukupolvea on tyydyttänyt romantiikan nälkäänsä teosten parissa.

Koska aloitin sarjan lukemisen keskeltä, sen kolmannesta osasta, en pysty hahmottamaan kaikkia taustoja. Junkkerien kartano sijaitsee maalaiskauppalassa, jossa on oppikoulu, elokuvateatteri ja jäätelöbaari. Suku on selvästi paikkakunnan silmäätekeviä, sitä porukkaa, joka seurustelee lähinnä opettajien, lääkäreiden ja kauppaneuvosten kanssa.

Teos keskittyy enemmän Päivin seurustelukuvioihin kuin äiti-Helenan tilanteeseen. Tytöllä on orastava romanssi nuoren biologian opettajansa Martin kanssa. Kukaan ei ole tästä kevyestä hakkailusta erityisen huolissaan, vaan naimattomien opettajien ja lukiolaisten lämpimät välit tuntuvat olevan normikauraa.

Päivin isoveli Arttu on oikukas tapaus, joka laiminlyö kilttiä vaimoaan Elinaa ja haikailee eksänsä, tuhman Margitin perään, vaikka tämä on naimisissa heidän yhteisen ystävänsä kanssa. Pariskunta on menettänyt esikoisensa päivän ikäisenä, eikä Arttu osaa tapausta surra. Avioelämä ei veljen touhuja seuratessa vaikuta Päivistä kovin hohdokkaalta. Mutta kuka kesyttäisi metsästystä harrastavan luonnonlapsen, siinä meillä pulma.

”Ikuinen Eeva” esiintyy tässä romaanissa naisen kilpailuviettinä muiden naisten edessä, ja Elina toivoisi Margitin näkevän edes yhden tulisen syleilyn, johon Arttu niin harvoin hänet sulkee. Kirjan naishahmot tuntuvat hieman yksinäisiltä ja omiin oloihinsa vetäytyviltä.

Kirjan maailma tuntuu perin konservatiiviselta, mutta sarja tuntuu sellaiselta, jota äidit ja tyttäret ovat voineet lukea yhdessä punastelematta. Tähän verrattuna mm. Hilja Valtosen teokset tuntuvat asteen uskaliaammilta, vaikka selvästi kuuluvat samaan genreen.

Muuten teos oli vetävää, nopealukuista tekstiä, mutta jotkut dialogit tuntuivat korostetun korrekteilta ja teeskenteleviltä, kuten Suomi-filmissä pahimmillaan käy. Hahmojen parempiosaisuus korostuu siinä, että he käyttävät kirosanojen sijaan termejä ”turkanen” ja ”jukravita” – ja näidenkin sanojen käytöstä Päiviä totutaan ankarasti.

En paljasta koko juonta kertomalla, että Päiviltä näyttäisi pahasti jäävän lukio kesken. Siitäkään hänen vanhempansa eivät ole erityisen huolissaan. Kylillä tyttöä pidetään huonosti kasvatettuna letukkana, mutta jos on kartanon nuorin tytär, tärkeämpää on keskittyä ampumaan rusakkoja rehdissä aseveliseurassa.

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Suomalais-irlantilaisesta yhteistyöstä

Teos: Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo (Karisto, 2018)

Suomalaisia menestystarinoita maailmalla, sarjassamme toimittajat. Kaikki muistavat Erkki Toivasen dandyistiset elkeet ja Helena Petäistön eleganssin. Näillä tähtitoimittajilla on ollut kyky tuotteistaa persoonansa osaksi juttujaan, ja he ovat kirjoittaneet päätyönsä sivussa viihteellisiä matkakuvauksia. Näitä en ole jaksanut lukea, koska niiden opportunistinen kaupallisuus on häirinnyt.

Toimittajien joukkoon mahtuu myös toisenlaisia persoonia, vakavampia puurtajia, jotka eivät nauti omien kasvojensa näkymisestä jutuissaan. Eeva Lennon kuuluu tähän toiseen leiriin, ja myös hänen elämäkertansa Eeva Lennon, Lontoo kuvaa vaatimatonta, työntäyteistä elämänasennetta. Hän vietti parhaan nuoruutensa nuorena vaimona ja äitinä Pariisissa, ja siirtyi vuonna 1970 irlantilaisen miehensä kanssa asumaan Lontooseen. Molemmissa kaupungeissa hän työskenteli paikalta palkattuna freelancerina, päätyönantajinaan Uusi Suomi ja YLE.

Teoksen keskeinen aatteellinen viitekehys on feminismi, joka monissa kohdissa peittoaa Lennonin lempeän länsivetoisen sosialismin. Lennonin feminismi oli omakohtaisesti kotoa omaksuttua vastarintaa, jonka hän koki karvaasti oman äitinsä kohtalon kautta. Teoksessaan hän ei löydä vahvistusta Ranskan ja Britannian naisliikkeistä, vaan kotimaansa Suomen, joka kuitenkin noiden kahden maan näkökulmista oli äärimmäisen periferinen paikka. Kirjasta saa vaikutelman, että Lennon kävi 60-70-luvuilla Suomessa oppimassa kotimaansa tasa-arvopolitiikasta.

Hänen äitinsä Astrid Karikoski (o.s.Jäppinen) oli aikansa uskalikkoja, Amerikassa syntynyt vapaakirkollisen perheen kasvatti, joka lähti nuorena lähetystön konekirjoittajaksi Pariisiin. Hänet on ikuistettu hahmoksi Mika Waltarin Suureen illusioniin, koska hän oli nuoren kirjalijan yksipuolinen ensirakkaus. Pariisissa Astridin tehtävänä oli muun muassa katsoa, ettei nuori Waltari ryyppää itseään hengiltä. Viiden vuoden ikäero oli tuossa vaiheessa valtava, eikä tämä ranskalaisen upseerin kanssa kihloissa oleva flapper-neito pitänyt 18-vuotiasta renttua merkittävänä kosijana.

Lennonin äiti jätti ranskalaisen kihlattunsa, ja nai suomalaisen kollegan, Väinö Karikosken, joka myös oli puolustusvoimien palveluksessa Pariisin lähestystössä. Naimisiin mentyään hänen uransa katkesi automaattisesti, eikä hän koskaan enää palannut työelämään. Kotirouvan elämä sopi äidille erityisen huonosti, ja psyykkinen oireilu alkoi isän sota-aikaisen syrjähypyn jälkeen. Nuori Eeva oppi, ettei taloudellisessa riippuvuudessa miehen tuloista ole mitään järkeä, ja koki myöhemmin karvaana seksistiset kommentit hänen uraansa liittyen. Feministinä hän oli eniten suomalaisen Yhdistys 9:n lapsia, vaikka vaikuttikin sen elinaikana enemmän Pariisissa kuin synnyinkaupungissaan Helsingissä.

Lennon edustaa maltillista tasa-arvo- ja työelämäfeminismiä, jonka keskiössä on ura- ja palkkakehitys. Hän pystyi jatkamaan uraansa johtuen Ranskan erinomaisesta esiopetusjärjestelmästä ja au pairien saatavuudesta Lontoossa. Miehen osallistuminen kotitöihin ja lähipiirin yleinen vapaamielisyys toki auttoivat myös. Perhe tarvitsi kahta palkkaa pystyäkseen elämään Lontoossa, mutta ilmeisesti kummankaan puolison tulot eivät missään vaiheessa uraa olleet suuret. Eeva Lennonin journalismi keskittyi kotimaan juttukeikkoihin, joissa haastateltiin slummien huono-osaisia enemmän kuin seurapiirien julkimoita. Hän sai Suomessa pyyhkeitä kuninkaallisten epäkunnioittavasta kuvaamisesta, ja myös hänen äänenkäyttöään kritisoitiin jatkuvasti. Minua jopa liikuttivat kuvaukset harvinaisista ”ulkomaankeikoista” Pohjois-Irlantiin, jotka olivat merkittäviä irtiottoja Lennonille. Mistään luksusurasta hänen toimittajuudessaan ei todellakaan ollut kyse.

Kirjan sisällöstä yli puolet on poliittista analyysia, ja suurimman tilan saa Charles de Gaullen jälkijättöinen politiikka 60-luvun Ranskassa, joka lienee ollut hänelle myös jonkinlainen tutkimuskohde. Myös Margaret Thatcherin politiikkaa ruoditaan antaumuksella, ja Lennon muistelee myös hänen Thatcher-juttujensa saamaa kritiikkiä Suomessa. Oikeistolaiset eivät ymmärtäneet, kuinka hänellä oli varaa naisena kritisoida toista naista.

Nykypäivän kontekstissa Lennon pyrkii ymmärtämään Brexitiä Britannian aiemman historian kautta, ja myös itse siirtolaisena aihe on hänelle omakohtainen. Kahden ulkomaalaisen liitossa molempien kotimaiden takapajuisuuden vastustus oli yhdistävä tekijä. Pidin varsinkin lyhyistä Irlanti-osuuksista, vaikka sain kirjasta vaikutelman, ettei perhe paljoa sukuloinut Peterin juurilla Dublinissa. Irlantilaisesta anopista olisin todella halunnut lukea lisää.

Olin kirjaa lukiessa ”liekeissä” noin puoleenväliin saakka, eli koin saavani paljon hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan. Suomi-kuvaus hänen vanhempiensa tarinan kautta oli varsinkin vetoavaa. Myös Pariisin-vuosien rähjäinen glamour inspiroi, varsinkin, kun en ole itse elänyt tuota aikaa enkä aktiivisesti muista vuotta 1968. Lontoon-kuvaus oli harmaampaa ja arkisempaa, ja varsinkin pitkät uutiskatsaukset hieman puuduttivat. 80-00-lukujen osuuksissa henkilökohtaisen elämän osuus oheni ohenemistaan, enkä enää kunnolla nähnyt kirjoittajaa itseään painavien uutiskatsausten takaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän hänen uutistoimituksen ulkopuolisesta elämästä, mutta teos myös kertoo rehellisen omakohtaisesti työnarkomaniasta.

Eeva Lennon, Lontoo on yksi vähiten minäkeskeisin lukemani omaelämäkerta, eli ainakaan kirjailijaa ei voida syyttää narsismista. Työn tekeminen ja kahden toimittajan työntäyteinen kumppanuus ovat teoksen kantavia teemoja, samoin kuin usko sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Poliittisesti toiveikkaita aikoja hänen Britanniassa elämiensä lähes viiden vuosikymmenen aikana on ollut vähän. Myös Lennonin perheellä, joka edusti keskiluokkaa, oli karvaita kokemuksia julkisten palveluiden riittämättömyydestä, varsinkin valtion kouluista, jonne he sosialisteina omat lapsensa lähettivät siitä huolimatta, ettei niissä oppinut kunnolla laskemaan. Summerhill-osion kohdalla olin liekeissä ja samalla nauroin ääneen (se ehkä oli minulle kirjan lukijana outo kohokohta).

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 12: ”Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.” Vaikka kohtaan olisi tarjolla myös syntyperäisten brittien teoksia, on tämä teos hieno kunnianosoitus Lontoolle ja sen monikulttuurisuudelle, jonka todistajana Eeva Lennon on ollut elementissään – myös paikoissa, jonne monet hänen kuvaajakollegansa eivät uskaltaneet lähteä. Parhaimmillaan teos kertoo tavallisen naisihmisen vaatimattomasta rohkeudesta.

Toimittajan työn kuvauksena tämä teos on aivan ässä, ja suosittelen tätä erityisesti nuorille toimittajille ja sellaisesta työstä haaveileville. Nuorekkuutta kirjassa löytyy monesta kohtaa, eikä teos ainakaan profiloidu eläkeläisen nostalgisena muistelmapläjäyksenä. Uskoisin kirjalle löytyvän lukijoita hyvin laajalta skaalalta väestöstä.

Itse suosittelisin tätä varsinkin alle kolmekymppisille. Varsinkin niille, jotka eivät edes ole eläneet Berliinin muurin murtumista.

Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi. 

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin.