Salaraskaus salatelkkaria katsellessa

LeinonenLestadiolaisuutta käsittelevät teokset ovat ”trendanneet” kovasti viime vuosina, ja tässäkin blogissa ilmenee arvioita muistakin kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Pyhien kunniaksi onnistuin nappaamaan e-kirjastosta uutuusteoksen, Tarja Leinosen romaanin Koti koivun alla (Karisto, 2018), jossa aikamatkaillaan 80-luvun alkupuoliskolle kainuulaiseen syrjäkylään, Purolan tilalle.

Purolan tilaa asuttaa vähälapsinen lestadiolaisperhe, joka kamppailee uskonsa vahvuuden kanssa. 17-vuotiaalla Seijalla on ”vain” 5 sisarusta, kun taas hänen parhaalla ystävällään Annilla on 17 sellaista. Seijan äiti on moderni lestadiolaisemäntä, joka käy perhettä elättääkseen myös palkkatyössä kunnan virastoissa siivoojana. Seijan isä on tyypillinen patriarkka, joka pyrkii uskossaan oikeaoppisuuteen ja raahaa vaimoaan hoitokokouksiin. Perheen nuoret kuuntelevat saatanallista popmusiikkia, käyvät tansseissa ja meikkaavat, eikä isän valta ulotu heidän elämänsä joka nurkkaan.

Seija on käynyt peruskoulun jälkeen vain vuoden kestävän emäntäkoulun, jossa hän on oppinut leipomaan kaupunkilaisten hienouksia kuten tuulihattuja. Vuosi emäntäkoulussa on leventänyt railoa kodin ilmapiirin ja oman identiteetin etsinnän välillä. Riita isän kanssa on saanut Seijan jäämään koululle myös viikonlopuiksi, ja tästä johtuvan turmion vuoksi Seija palaa kotiin pulla uunissa.

Ensisijaisesti Koti koivun alla kertookin teiniraskaudesta, ja tuon ajan yleisestä asenneilmapiiristä aviottomia äitejä kohtaan. Seijalla on mahdollisuus keskeyttää raskaus, mihin häntä kannustavat niin neuvolan lääkäri kuin isäehdokaskin. Kodin kasvatuksen vuoksi hän ei kuitenkaan voi lähdettää sikiötään, ja hän on valmis ottamaan lapsesta vastuun yksin. Poikaystävä Hannu kun ei vaikuta lainkaan valmiilta isyyteen, hänellä on kiire pyörittää useampaa mimmiä valkoisessa Chevroletissaan.

Kirjassa on rakkaudellinen tunnelma, ja varsinkin sen pohjalainen isoäitihahmo loistaa viisaudellaan ja huumorillaan. Aviottomia lapsia on myös” uskomassa oleviin” sukuihin syntynyt kautta aikain, eikä vauvauutinen lopulta järkytä muita kuin isäpappaa. Seijaa itseään ahdistaa tulevaisuus perheen asuntovaunussa, jossa hän on jo muutenkin asunut ottaakseen välimatkaa vanhempiinsa. Asuntovaunussa on myös enojen lahjoittama salatelkkari, jonka olemassaoloa isä ei hoksaa pitkään aikaan, kuten ei tyttärensä raskauttakaan.

Pidin paljon kirjan lempeästä huumorista, hersyvästä ajankuvasta ja kainuulaisen kyläelämän kuvauksesta. Purola vaikutti loppujen lopuksi aika avarakatseiselta lestadiolaiskodilta, jonne maailman tuulet puhalsivat ehkä enemmänkin kuin mitä isäntäväki olisi halunnut. Vieraita tilalla kävi jatkuvasti, koska sen nurkilla oli myymäläauton pysäkki. Kauppa-auton odottelijoilta ei kysytty tilalla Rauhanyhdistyksen jäsenkirjaa, vaan kahville oli tervetulleita kaikki.

Kirjassa kokataan, leivotaan ja siivotaan melkein maanisesti, mikä toki kuvaa uskollisesti suurperheen arkea. Ruoan merkitys perheyhteisön ”liimana” on keskeinen, ja kirjan perheessä ei myöskään ole ruoasta pula. Isän rahakkaat keikkatyöt luultavasti lisäävät vaurautta, eikä leipomistarvikkeissa kitsastella. Omalla tavallaan kirja kertoo myös 1980-luvun hyvinvointivaltion kasvusta ja vaurastumisen ”kultaisista vuosista”. Vastaava kuvaus 90-luvun lamavuosista tai tämän päivän pitkäaikaistyöttömyydestä kainuulaisella peräkylällä olisi luultavasti synkempi tarina. Seijan elämässä on todennäköisestä yh-äitiydestä huolimatta näkyvillä valoa ja toivoa.

Kirja saattaa avautua parhaiten niille, joilla on 80-luvun alusta omakohtaisia muistikuvia. Ajankuvaa on teoksessa varsin runsaasti, varsinkin Suomi-iskelmän muodossa. Itse jäin odottamaan juonelta, ja varsinkin lestadiolaisuuden käsittelyltä, hieman lisää syvyyttä. Hyvä alku uskontodialogille oli siinä, kun lestadiolaisperheen kasvatti Anni löysi ”elävän Jeesuksen” ja kääntyi helluntailaiseksi, mutta tämä tarina jäi mielestäni kesken. Tosin ymmärrän kirjailijan strategian uskonnollisuudesta kirjoittaessa: tässä ei ole haluttu nostaa kipeimpiä kokemuksia esiin, vaan yritetty kuvata ihmisten tavallista arkea, ja myös yhteyksiä yhteiskunnan valtavirtaan.

Uskonnosta ja uskonnollisista yhteisöistä voi ja saa kirjoittaa monilla eri tasoilla, ja myös viihteellisempi lähestymistapa voi olla monille lukijoille juuri se oikea tapa käsitellä omia muistojaan ja kokemuksiaan. Tästä kirjasta ei ainakaan jäänyt eksotisoinnin tai ”tirkistelyn” makua, vaan näennäisen sulkeutunut yhteisö esiintyi paikallisessa kontekstissaan helposti lähestyttävältä, jopa ”normaalilta”.

Teos tuntuu eritoten mainiolta kesäkirjalta, jossa maalaisromantiikka kukoistaa ja purosauna huumaa tuoksuillaan. Aistillisuutta kirjassa onkin enemmän kuin varsinaista romantiikkaa, ja siksi sitä on vaikea ”niputtaa” minkään viihdegenren alaiseksi. Karisto-kustantamolla on tarjolla myös paljon kliseisempää ja kaupallisempaa maalaisromantiikkaa kuin tämä teos, joten toivon tälle paljon ennakkoluulottomia lukijoita.

Mainokset

ADHD-instituutin pääsykokeisiin?

IMG_1857Väliin vähän asiaa, omaa elämää ja opiskelujakin koskettavaa tietokirjallisuutta. Olen viimeiset 10 vuotta ajatellut mennä ”ADHD-instituutin pääsykokeisiin” eli neurologisiin tutkimuksiin, ja uskon sen päivän olevan nyt hyvin lähellä. Viime aikoina en ole katastrofaalisesti kadotellut asioita tai saanut aikaan turhia laskuja, mutta hermo on menossa suhteessani lähiympäristöön ja sen materiaalisiin objekteihin ihan täällä kotona, neljän seinän sisällä. Hermo on myös menossa aikataulujen hallitsemattomuuteen ja kykenemättömyyteen suunnitella mitään päivää edespäin. Hermo on menossa siksi, että elämäni todennäköisesti jumittaa paikallaan juuri siksi, että kirjainhäiriöni on vaikeutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Oma kysymykseni ADHD:sta on seuraavanlainen: onko se aikamme yhteiskunnallinen tuote, ja jos on, onko muitakin keinoja hallita sitä kuin lääkehoito? Ja lisäksi, mikä on ruokavalion merkitys oireyhtymän tasapainottamisessa? Ja voiko sitä hoitaa luomumenetelmin, kuten vaikka meditaatiolla tai mindfulnessilla?

Essi Jäntti (jolla itselläkin on ADHD) on toimittanut yhdessä Vaasan seudun ADHD-yhdistyksen kanssa kiinnostavan teoksen Täyttä elämää ADHD:n kanssa (Karisto, 2015), joka koostuu aikuisena diagnoosin saaneiden, vanhempien ja isovanhempien kertomuksista elämästä perheissä, joissa yhdellä tai useammalla on. Kirjassa ”puhuvat” hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset, joiden oireyhtymä oireilee kirjavilla tavoilla.

Tunnistan varsinkin keski-ikäisten naisten puheenvuoroista paljon itseäni. Toisin kuin jotkut lääkärit väittävät, ADHD:ta voi myös esiintyä akateemisesti menestyneillä yksilöillä, sillä jossain sen variantissa valikoitunut keskittymiskyky on täysin mahdollista. Monella akateemisella ADHD-yksilöllä voikin olla tutkintotodistus täynnä mitä kiinnostavampia opintokokonaisuuksia (tai niiden puolikkaita), joista ei yleensä ole loogista tukea toisilleen. Menestyvät ”addit” ovat usein innostujia ja innostajia, mutta kohdatessaan jotain tylsää tai liian haasteellista he saattavat heittää pyyheen kehään alta aikayksikön.

Aikuisena diagnoosin hankkiminen on oma taistonsa, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Varmasti lähetteet neurologille lähtevät nykyään enenevissä määrin potilaan omasta aloitteesta ja aiheen pitkäaikaisesta tutkiskelusta. ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireissa on paljon samaa, mutta jos kaksisuuntaisen diagnoosissa on todettu enemmän hypomaanisuutta kuin depressiota, silloin olisi syytä tarkistaa, onko kyseessä sittenkin autismin kirjon vaiva. Jos ylivilkkaus, keskittymishäiriö tai haasteellinen käytös on ollut henkilön päivittäisenä kaverina jo lapsesta saakka, silloin todennäköisesti kyse ei ole kaksisuuntaisesta, joka yleensä puhkeaa vasta aikuisiässä. ADHD ei myöskään usein johda itsetuhoisuuteen, mutta pikeminkin se johtaa korkeaan riskinottoon ja tapaturma-alttiuteen.

Rakastin joitain käytännön vinkkejä tässä kirjassa. Eräs himoshoppaaja kertoi hoitavansa impulssikontrollin puutettaan jäädyttämällä luottokorttinsa ison jääpalan sisälle. Sen sulamiseen kestävässä ajassa ehtii jo miettiä, tarvitseeko oikeasti Zalandosta niitä kenkiä.

Teoksen lukeminen ei ainakaan minulle ollut kevyttä kenttälukemista, vaan jouduin lukemaan tätä useana päivinä pienissä osissa. Kai se johti vakavaan peiliin katsomiseen, mistä johtaen jokainen tarina iskostui vahvasti ihon alle. Vaikutti myös siltä, että kirjoituskutsuun vastanneet ”addit” ovat kaikki lahjakkaita kirjoittajia. Erityisen mukavaa oli lukea niiden henkilöiden tekstejä, joiden koulupolku oli ollut harvinaisen hankala ja jotka olivat oppineet opiskelemaan tai keskittymään lukemiseen vasta kypsässä aikuisiässä. Tämän teoksen ensisijainen tarkoitus on luoda toivoa, ja siinä se onnistuu aivan suvereenisti.

Unelmien poikamies pallomeressä

IMG_1795Jukka-Pekka Palviainen on tuottelias pirkanmaalainen kirjailija, jonka tuotannosta minulla ei eiliseen päivään saakka ollut havaintoa. Hänen tunnetummat teoksensa ovat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaaneja on häneltä myös tullut tasaiseen tahtiin 2000-luvun alusta.

Minä, eno ja Matti (Karisto, 2017) on jatkoa vuonna 2003 julkaistulle Reinolle, joka kertoo lievästi kehityshäiriöisen nuoren miehen elämästä Raumalla. Teoksen jatko-osassa Reino on varttunut keski-ikään ja menettänyt äitinsä, jonka kanssa on asunut omakotitalossa koko ikänsä. Äidin kuoltua Reinon asuintoveriksi muuttaa vasta eronnut serkku Matti. Kunnioittaakseen äitinsä viimeistä toivomuksta Reino, Heikki-eno ja Matti lähtevät sytyttämään muistokynttilöitä äidin elämän merkityksellisiin paikkoihin.

Teos on lämmin sukutarina ja road movie, jossa pohditaan varsinkin seksuaalisuutta ja naissuhteita. Reinon hahmoa on aiemmin verrattu Forrest Gumpiin: myös hän on ulkoisesti komea, mutta vähän yksinkertainen. Reinon diagnoosilla ei tässä ole väliä, mutta jollain tapaa erityinen hän on ollut koko ikänsä. Onnekseen hän on saanut olla töissä enonsa eläinkaupassa, eikä ole joutunut yhteiskunnan armoille, esimerkiksi työkeskukseen.

Miehet matkailevat enon asuntoautolla lähellä ja kaukana, jopa Uppsalassa saakka. Ruotsinlaivalla Reino päätyy kirmaamaan yökerhoreissun jälkeen pallomereen sen sijaan, että seuraisi häntä piirittänyttä kiimaista omaishoitajanaista tämän hyttiin. Naiset ovat kirjassa itsetietoisia saalistajia, jotka enemmän tai vähemmän pelottavat Reinoa. Tosin on hänellä profiili deittisivustolla, serkun tuunaama. Ei eronneen serkunkaan uudelleenpariutuminen ole ruusuilla tanssia. Oikeastaan kirjassa kunnolla pokaa vain Heikki-eno, jolla on kotona mustasukkainen Ritva odottamassa.

Teos valottaa lempeän ironisesti pikkukaupungin arkea ja sen hieman syrjäytyneiden asukkaiden elämän realiteetteja. Toinen herkullinen hahmo on Reinon nuori ystävä Mia, joka kamppailee masennuksensa kanssa ostamalla yhden kalan viikossa eläinliikkeestä. Mian kiintymys vanhoihin pizzalaatikoihin on surullista, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Helppoa ei ole treffikumppani Ilonallakaan, jonka liian isot tissit voivat jopa olla työllistymisen esteenä. Ilona pitää Reinosta, mutta ei kuitenkaan tohdi ottaa rinnalleen liian yksinkertaista miestä. (Sanaa ”yksinkertainen” en olekaan kuullut aikoihin, sehän varmaan on täysin poliittisesti epäkorrekti nykyään.)

Äidin kirjeitä vanhemmilleen eri paikkakunnilta ja päiväkirjaa Reino päätyy lukemaan, mutta ei välttämättä halua tietää kaikkea tämän miesasioista. Pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä kalvaa häntä, ja Palviainen on taitava kaivamaan 60-70-lukujen puheenpartta. Reino itse on 70-luvun alkupuolella syntynyt, ja hänen isänsä identiteetistä nousee yksi juonen ulottuvuus. Teos herättää myös kysymyksiä vammaisuuden ja mielenterveysongelmien periytyvyydestä, ja vammaisten perheen perustamisen haasteista. Teoksesta kulkee kiinnostava aasinsilta esimerkiksi Eve Hietamiehen romaaneihin, joista uusimmassa seurataan kehitysvammaisen pariskunnan yllätysraskautta. Jos siis pidät Hietamiehen Pasasen poikien seikkailuista, pidät takuulla myös tästä teoksesta – huumori on samansuuntaista ja arkinen inhimillisyys loistaa.

Pidin tässä siitä, että Reino esitetään muiden miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonka omituinen huumori ei ole liian lapsellista. Voisin hyvin kuvitella, että kehitysvammaiset lukijat voisivat pitää tästä ja pystyisivät samastumaan Reinon hahmoon. Dialogia kirjassa on runsaasti, ja se on teoksen suola, sillä varsinkin keskustelut naisista ovat herkullisia.

Kirjassa on myös kiinnostavia huomioita kristinuskosta ja varsinkin ev.lut.kirkon toiminnasta. Reinon äidin nuoruuden hairahdus ruotsalaisen suntion kanssa tuntuu eeppiseltä, ja äidin haudannut naispappi on tietysti lesbo. Eno-Heikillä on ollut intressiä viedä vaimonsa kirkon avioliittoleirille, mutta hän pohtii, ovatko kaikki sen vetäjät pujopartaisia miehiä, joilla on virkattu pipo päässä. Yksimielisyyteen ei päästä siitä, viettääkö Reinon äiti iäisyytensä Jumalan vaiko viimeisen miesystävänsä kanssa.

Teos voi tuntua kevyen viihteelliseltä välipalalta, mutta näennäisen selkokielisyyden takana piilee isoja kysymyksiä keski-iästä ja elämän kriiseistä. Reinon kaltaisella elämänfilosofilla on annettavaa monille meistä, jotka stressaamme ja ahdistumme pikkuasioista. Vaikka Reinokin on hyvin kartalla tämän päivän muoti-ilmiöistä kuten Pertti Kurikan nimipäivistä ja television laihdutusohjelmista, hän osaa suhteuttaa varsinkin liiallisen hypetyksen omaan, verkkaiseen tahtiinsa.

 

Toisenlaiset talonvaltaajat

IMG_1660On ihmisiä, joille lapsuudenkoti ja -maisemat ovat niin korvaamattomia, että joskus koti-ikävä estää oman elämän rakentamisen muualla. Joillekin taas lapsuus on ainoa hallittava mielenmaisema, ja tällöin kotiinpaluusta tulee pakkomielle, johon ladataan mahdottoman suuria merkityksiä.

Kristiina Harjula kirjoittaa teoksessaan Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017) kuusikymppisestä Ailasta, joka on palannut elämän kolhimana Tampereelle saattohoitamaan aivoinfarktin saanutta äitiään. Aila on aikanaan hylännyt perheensä uuden miehen vuoksi, jättänyt uransa toimittajana, sairastunut masennukseen ja toiminut lyhyen ajan dementiakodin hoitajana asuen asuntolassa. Tampereella hän onnistuu vuokraamaan yksiön samasta puukerrostalosta, jossa asui lapsena kahdestaan äitinsä kanssa. Pienessä yhteisössä yksinhuoltajaäidit pitivät yhtä, ja talossa asuu edelleen hänen lapsuudenystävänsä Kuupperi. Äiti-Helvi ja Kuupperin äiti Irja olivat kohtalontovereita, joiden katkeransävyiset miesjutut sävyttivät kaksikon lapsuutta.

Teoksen nykyisyydessä talon edustalla on penkki, kurkkupurkki ja äijäremmi, joka on jo kauan sitten pudonnut yhteiskunnan junasta. Aila sinnittelee sen reunoilla: hän ei ole yhtä juoppo kuin talon miehet, mutta lapset ovat hänen mielenterveydestään huolissaan. Kun asukkaat saavat varoituksen mahdollisesta häädöstä ja talon purusta, Aila onnistuu mobilisoimaan heidät taistelemaan etuosto-oikeudesta. Porukka päätyy lopulta remontoimaan taloa yhdessä, ja he jatkavat eloaan talossa suurena perheenä, ainakin hetken verran.

Pidin enemmän talonvaltausteemasta kuin äidin saattohoidosta, ja olisin halunnut lukea siitä laajemmin. Mitään ilkeitä gryndereitä tai sosiaalitoimen väliintuloa ei tullut, ja ihmettelin myös, kuinka rauhassa teoksen rosoiset mieshahmot saivat elää ilman viranomaisten puuttumista asioihinsa. Välillä joku käy katkaisuhoidossa tai vankilassa, mutta heillä ei tunnu olevan työvoimapoliittisia velvoitteita. Harjulan ote laitapuolen kulkijoihin on lempeän salliva, eikä teoksessa ainakaan esiinny piirteitä sosiaalipornosta tai eksotisoinnista.

Harjutielle ei anneta tarkkoja maantieteellisiä koordinaatteja, mutta lukija luultavasti sijoittaa talon Pispalaan tai jonnekin sen liepeille. ”Aporkinaalien” asukkaiden määrä alueella on kutistumassa mitättömäksi,    eikä monikaan uudisraivaajista osaa veisata Punaorvon valaa. Oikeastaan oli Harjulalta tyylikästä olla vellomatta Pispala-nostalgiassa, sillä hänen esikoisromaaninsa oli Pispalan kyllästämä.

Murteen ymmärtämisessä varsinkin kirjallisessa muodossa olen edelleen hidas noviisi, vaikka teoksessa ei vilissyt vaikeita sanoja. Olisikin kiinnostavaa lukea teoksesta arvio henkilöltä, joka on tamperelaisuuteen vielä vähemmän vihkiytynyt kuin itse olen. Koin, että tässä mentiin murteen suhteen ymmärrettävyyden kipurajalla: vähänkin lisää murretta tekisi tästä tamperelaisten vanhusten nurkkakuntaisen perinnealbumin.

Teoksessa arki on kaunista ja pieni suurta. Hahmoja nuorempi lukijakunta saa tästä aimo annoksen nostalgiaa ja siistejä reseptejä, joita voi kokeilla kotona. Itse en esimerkiksi tiennyt, mitä ovat kefiirin siemenet. Perinnekukkien, kuten sametyiruusujen ja särkyneiden sydänten suhteenkin olen aika kädetön. Kukkien hoito ja kakkureseptien vaihto kuului tässä au-äitien iltaharrastuksiin, jos elämä ei vienyt pahoille teille joutavien ukkojen ja viinan kanssa läträämisen pariin.

Kirja teki vaikutuksen minuun siksi, etten ole tottunut lukemaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen remmien elämästä kokonaista historiallista romaania. Varmasti olen lukenut moniakin teoksia, joissa päihteet ovat keskiössä ja joissa ongelmien kriisiytymistä selitetään päihteillä, mutta tämä teos ei ole päihdekeskeinen. Oli suorastaan raikasta lukea juopporemmistä, jolla on muutakin historiaa kuin juominen.

Kirjailija näyttää kertovan teoksestaan tänään Tapahtumien yössä. En vielä tiedä, ehdinkö paikalle, mutta otan tavoitteekseni kuulla Harjulaa livenä mahdollisimman pian – suurella todennäköisyydellä hän tekee myös kirjastovierailuja Tampereella.

 

Itseen menemisen vaikeasta taidosta

IMG_1542Voi apua, tuli luettua oikea kirja väärään aikaan. Suomalaisen kuvataiteen klassikoista on viime aikoina tuotettu suuri määrä kaunokirjallisuutta, jossa taiteilijan elämää peilataan maan itsenäistymisprosessin, kansainvälistymisen, sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden yms. suurien teemojen kautta. Aloitin tämän tyyppisten teosten lukemisen Anna Kortelaisen Virginie!- opuksesta (2002), joka tosin ei ollut romaani, vaan hyvin imaginäärinen tietokirja. ”Elävä taulu”-teema tuskin on suomalaisten keksintöä, sillä olen lukenut vastaavia kuvauksia esimerkiksi hollantilaisesta maalaustaiteesta.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto, 2017) ei keskity yhteen taiteilijan merkkiteokseen, vaan Helene Schjerfbeckin elämän käännekohtiin. Teos alkaa ja päättyy Ruotsin Saljsjöbadenin ylelliseen hotelliin, jonne jo vanhuudensairas taiteilija oli päätynyt evakkoon toisen maailmansodan aikana rikki pommitetusta Helsingistä.  Erityisen paljon teos keskittyy Schjerfbeckin keski-iän vuosiin 1915-1918, jolloin taiteilija rakastui platonisesti nuoreen ihailijaansa Einar Reuteriin. Maalaukset ”Purjehtija” ja ”Punaiset omenat” kuvaavat tätä kiihkeää luomisvaihetta, jolloin Helene pääsi välillä tekemään irtiottoja vaativasta huoltosuhteesta äitiinsä.

Mila Teräksen kieli on kirkasta ja runollista. Uppoutuminen taiteilijan persoonaan ja ajan henkeen näkyy sanavalinnoissa. Taiteilijan ”heikkohermoisuus” on myös yhteiskuntakritiikkiä, vaikka Helene ottaakin välimatkaa mieskollegojensa ärhäkkään kansallisaatteeseen. Täydellinen kypsyminen taloustöihin näkyy kiivaina purkauksina, ja tuon ajan lääkärit määräävät rammalle naiselle turhaan täydellistä lepoa. Schjerfbeckin lonkkavamma toimii samalla esteenä että oman elämäntavan mahdollistajana: oletuksena on, ettei rampa nainen pääse naimisiin, joten hänen työnsä maalauksen opettajana tai käsityömallien suunnittelijana on jopa suotavaa. Täydellinen omistautuminen maalaamiseen ei ole, mutta eristäytymiseen taipuvainen taiteilija ei ole aina paikalla kuulemassa persoonaansa kohdistuvaa kritiikkiä.

Teksti on kiinnostavan ruumiillista, vaikka seksuaalisuutta kuvataan pieteetillä tuon ajan moraaliarvoista käsin. Helene on varsinkin ulkomaanmatkoillaan oppinut kuuntelemaan kehoaan ja asettautumaan osaksi luontoa. Hän puhuu suorasukaisesti myös vaivoistaan: ”Olen siinä iässä, että voin kuulla luuni.” Pitkäaikainen omakuvien maalaaminen kantaa hedelmää, sillä ilman itsetuntemusta muiden sielujen tallentaminen kanvakselle tuskin onnistuisi. Vuonna 1915 hän päätyy rajaamaan loppuelämänsä suunnan:

”Ei minulla ole enää muuta kotia kuin työni. Tämä vitkas, vuosikymmenten mittainen lähtö, ryteikköinen retki itseeni.” 

Sydänsurujen ja äitisuhteen lisäksi teos kertoo elämänmittaisesta ystävyydestä. Helena Westermarckin ja Helenen keskustelut ovat kirjan hienointa antia; äidin emotionaaliseen kiristykseen aloin jossain vaiheessa puutua, vaikka tämä varmasti on ollut olennainen osa köyhän naistaiteilijan elämää.

Luin kirjan hätäisesti juhannusreissulla, joten ensi vaikutelmani kirjasta olivat pinnalliset. Tiesin Schjerfbeckin elämästä jonkun verran etukäteen, vaikka en ole hänen elämäkertaansa lukenut. Moni kirjassa käsitelty asia ja teema tuntui liian tutulta, mutta taiteilijan miessuhteista ja henkisestä kypsymisestä opin uutta.

IMG_1543Kirjaa lukiessani jäin myös muistelemaan Hyvinkäällä vuonna 1917 maalattua teosta ”Pakeneva kreivitär”, josta ei kerrota tässä romaanissa, mutta joka avaa tuon ajan henkeä ja erikoisia kohtaamisia. Kuvan kreivitär Marina de Heyden lähetettiin Suomeen pakoon rakkausskandaalia, ja paon aikana aatelisesta neidistä tuli myös emigrantti. Hermoparantola on ollut tuohon aikaan oikea osoite kaikenlaisille sopeutumattomille naisille, ja voin hyvin kuvitella taiteilijan ja mallin kohtaamisen. Olikohan heillä yhteistä kieltä?

Jäljet on kohteelleen uskollinen ja intensiivinen romaani, jossa yleisen historian ja henkilökohtaisen elämän suhde on tasapainoinen. En ole tarpeeksi sisällä Schjerfbeck-kirjallisuudessa arvioidakseni, mikä oli tämän teoksen uusi anti tai näkökulma suhteessa ikonisen taiteilijan jo olemassa oleviin biografioihin.

Suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi nuorille lukijoille, varsinkin taideopiskelijoille. Tässä maamme historia ja taidehistoria tuodaan lukijalle esille mahdollisimman verevässä muodossa, eli myös historiakammoiset saattavat innostua aiheesta taitavan kertojan välityksellä.

 

 

Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Sydämenpuolikas rannalla

esterJessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.