Tumman leivän ikävä

Minulla tuskin on mitään omaperäistä sanottavaa Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, joka on taatusti ruodittu jo puhki täällä blogosfäärissä. On palkitsevampaa arvioida vähemmän noteerattuja teoksia, sillä joskus blogiarvio saattaa inspiroida muitakin tarttumaan vähemmän tunnettuun teokseen. Itselleni näin käy usein, ja haluaisin panna hyvän kiertämään. Vielä muutama kuukausi sitten Lundberg kuului tähän vähemmän tunnettujen kertojien kastiin. Finlandia-palkinto olikin hieno tunnustus pitkän kirjailijanuran tehneelle kertojalle, jonka ympärillä ei ole aiemmin ollut minkäänlaista mediahypetystä.

Luin Jäätä joulunajan junissa monen muun matkustajan kanssa. Kertomus on klassinen tragedia, joka on rakennettu niin, että lukija osaa odottaa pahinta. Muut tapahtumat kuin se pahin ovat melko arkisia ja mitättömiä: lapsia kastetaan, kuritetaan, seurakuntaa kahvitetaan, pienen saaristokunnan tulevaisuutta suunnitellaan ja nuori pappi vihitään kirkkoherraksi. Päähenkilöt pastori Petter ja pastroska Mona ovat vakavamielisiä puurtajia, pastori hieman rennompi ja valoisampi kuin käytännöllinen lypsäjävaimonsa. Luotojen arki pyörii pitkälti osuuskaupan, kirkon ja postilaiturin ympärillä. Itäluoto ja Länsiluoto taistelevat herruudesta keskenään.

Sodan aikana ja sen jälkeen syntyneet lukijat pystyvät varmasti helposti samastumaan Lundbergin seikkaperäiseen niukkuuden ja säästäväisyyden kuvaukseen. Tästä huolimatta saaristolaiset onnistuvat loihtimaan pieniä juhla-aterioita vähästä. Pannukakut, tumma saaristolaisleipä ja pullapitkot näyttelevät tärkeää roolia kirkkokahveilla ja iltamissa. Tummaa leipää tekee todella mieli kirjaa lukiessa. Adele Bergman, Osuuskaupan hoitaja, on loistava koko kylän talousmamsellin roolissaan, hänen neuvokkuutensa pitää koko yhteisön pystyssä pahimpina pulavuosina.

Pidin myös toisesta sivuhahmosta, venäläis-ruotsalaisesta tohtori Gyllenistä, joka opiskelee Suomessa uutta lääkärinlisenssiä varten ja toimii sillä aikaa kylän kätilönä. Tohtorin elämää varjostaa suuri suru: paetessaan Neuvostoliitosta hän on joutunut jättämään pienen poikansa teille tietämättömille. Pelko jäytää tohtorin hermoja niin, ettei tämä selviä päivistään ilman rauhoittavia lääkkeitä. Hänen ja pastori Kummelin välille syntyy aito ystävyys, vaikka tohtori pitääkin uskontoa oopiumina kansalle. Pastorin ateismia koetellaan, kun hän saakin viestin pojan löytymisestä diplomaattisia kanavia pitkin.

Teoksessa koetaan myös amerikkalaisen rahtialuksen haaksirikko, jonka jäljiltä Luotojen rannalle ajautuu mustan amerikkalaisen merimiehen ruumis, joka tunnistetaan Eric Alexander Cainiksi Brooklynista. Petter-pastori luulee, että mies on orjien sukua eikä vaivaudu ottamaan selvää tämän omaisista. Pian hän saakin kauniilla käsialalla kirjoitetun pitkän kirjeen vainajan äidiltä, jossa hän tiedustelee poikansa hautauksesta ja haudan hoidosta. Syyllisyys kalvaa pastoria: kuinka hän saattoi olettaa, ettei mustaihoisilla omaisilla olisi kykyä pitää yhteyksiä tai surra säädyllisesti poikaansa?

Toisin sanoen, vaikka Jään maailma on osan vuodesta eristäytynyt omiin oloihinsa, suuren maailman läsnäolo on teoksessa monisyinen ja vahva. Lundberg on saanut aikaan niukoista aineksista globaalin, laivantuoman saagan, missä jokaisella hahmolla on tarkkaan merkitty tarkoituksensa ja paikkansa. Kirja panee miettimään kysymyksiä johdatuksesta, kohtalosta ja armosta. Evankelis-luterilaisen uskon askeettisuus ja ankaruus nousevat myös tarkasteltaviksi erityisesti lasten kasvatukseen ja seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Päähenkilöillä on poikkeuksellisen vahva synnintunto, joka paikoitellen johtaa ankaraan ilottomuuteen.

En ole käynyt Turun ulkosaaristossa tai Ahvenanmaalla Maarianhaminaa pidemmällä. Tämä kirja herätti seikkailunhalun tutkia saaristoa omaehtoisesti, mahdollisesti lauttaillen ja pyöräillen. Jää on teos, joka kannattaa lukea useamman kerran, mielellään jollain laiturilla varpaat liplattavassa merivedessä.

Kallaves’

Hain tänä vuonna ensi kertaa tuetuille lomille, ja heti nappasi. Pääsimme viettämään joulua edullisesti Kuopioon Rauhalahden kylpylään. Kiitos Solaris-lomat ja Raha-automaattiyhdistys, teette hienoa työtä ihmisten henkisen ja fyysisen jaksamisen vuoksi.

Rauhalahdessa on kirjaimellisesti rauhallista, vaikka hotelli onkin loma-aikoina täyteen ammuttu. Joulun viettäjiä oli laidasta laitaan, joista uskon ison osan tulleen paikalle omakustanteisesti. Siksi ei tullutkaan vaikutelmaa ”vähävaraisten joulusta”. Ohjelma oli monipuolista, tosin emme osallistuneet kuin murto-osaan siitä. Syöminen ja uiminen dominoivat pyhäpäiviämme. Luulin, että sain kylpemisestä vuoden kiintiön varastoon, mutta kotiin päästyäni kehoni on alkanut odottaa seuraavia poreita ja virkistävää ulkoallasta. Ei paha riippuvaisuus, mutta vaikeasti toteutettava.

Itselleni suurin elämys Rauhalahdessa oli niemen nokan Jätkänkämppä ja sen savusauna. Kävin siellä jouluaattona ja -päivänä. Aattona sai kylpeä ylhäisessä yksinäisyydessä, joulupäivän sauna oli taas sosiaalinen elämys. Kuopiolaiset suvut tulivat lauteille laulamaan lempijoululaulujaan. Meininki oli varsin lupsakkata. Avantoon asti en itse uskaltanut, mutta elin myötä muiden fiilistelyjä. Jouluinen Kallaves’ avautui lempeänä ja rauhoittavana. Kävisin mielelläni samalla rannalla myös kesäaikaan.

Hotellijoulun ohjelma oli varsin kristillinen: aattona väki kokoontui hartaukseen sytyttämään kynttilöitä edesmenneille omaisille, joulupäivän aamuna liian aikaisin meidät bussitettiin Kuopion tuomiokirkkoon jouluaamun messuun. Olen silti iloinen, että vaivauduin, sillä kirkon merkillinen valo jäi kytemään sisälleni. Poikkeuksellisen paljon tuli veisattua. En muista, milloin viimeksi tässä mittakaavassa. Jouluemäntä Jaana Pöllänen on myös hengellinen laulaja, hän otti vieraita avosylin vastaan hotellin aulassa ja altailla. Jaanalla on komea ääni, haluaisin kuulla häntä uudelleen mieluummin jossain kirkossa kuin tanssilavalla.

Olisin halunnut tutustua Kuopion ortodoksisen kirkon toimintaan, sillä normaalisti etsin kotimaan reissuillani aina ortodoksisen kirkon. Mutta Rauhalahden syrjäinen sijainti ja bussien huono saatavuus pyhinä tekivät minut riippuvaiseksi hotellin omasta tarjonnasta. Siksi tämä jouluni oli klassisen luterilainen.

Menomatkalla Kuopioon luin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäisen teoksen, Mustat morsiamet. Väärässä järjestyksessä olen tätäkin sarjaa kahlannut, ja siksi menettänyt osan johtolangoista. Tässä teoksessa naisten stoalainen kärsivällisyys, pieneläjyyteen tyytyminen ja poliittisten vääryyksien sietokyky hätkähdyttivät. Ja Kähkösen romaanit ovat sydäntä lämmittäviä kuin villasukkaan kääritty kahvipullo. Ja täynnä konkreettista välittämistä kuin keitetyt kananmunat tai lauantaimakkaran pala lapsen syntymäpäivälahjana.

Kuopijjossahan viännetään savvoo suuremmalla antaumuksella kuin vaikka Joensuussa karjallaa. Olen melkein kotoutunut karjalan murteen eri variaatioihin, mutta savon murteet ovat minulle edelleen eksoottisia. Oli hellyyttävää kuunnella hotellin nuoren rastapäisen tarjoilijatytön levveettä savvoo, se tuli niin suoraan sydämestä ja taatusti voitti mummojen sympatiat. Omasta lapsuudestani muistan rautalampilaisen mummoni sanonnan ”eipähän mitä”. Se piti sisällään koko universumin. Mitään huolta ei ollut taivaan alla. ”Eipähän mitä” merkitsee myös suurpiirteisyyttä. Kuopion kaupunkikierroksella hotellin virkailija ei kokenut lainkaan nolostusta siitä, ettei hän muistanut millä vuosikymmenellä kirkko oli rakennettu, vaikka seikkaperäiset turistit kärttivät häneltä näitä olennaisia faktoja. Supliikkisetä kuittasi tietämättömyytensä kommentilla: ”se on taatusti rakennettu mustavalkoisten kuvien aikana”.

Summa summarum: savolaisuus on parhaimmillaan korkealaatuista diplomatiaa ja pahimmillaan juosten kusemista. Januksen kasvot on kaikilla kansoilla ja heimoilla. Pääministeri Käteisen virnehtivään pokerinaamaan en koskaan pysty luottamaan, niin paljon olen hänen hoodeillaan lapsena ja nuorena hengaillut. Kuopiota paremmin tunnen Siilinjärven, Rautalammin ja Suonenjoen. On tullunna nähtyä. Ja tunnen myös kaikki pielaveteläiset ratkaisut niin LVI-tekniikassa kuin politiikassa. Turha mennä merta edemmäksi kalaan. Miksi tuohtua nigerialaisista kirjeistä? Omassa maassamme olisi taatusti savovetoista kusetusta vastaavissa määrin, jos olisimme afrikkalainen kehitysmaa.

Kuopion tori on juuri nyt massiivisen remontin kohteena, ja siksi sen toiminta käy sordiinolla. Mutta torilla kotiin lähtiessämme koin vihdoin sen kauan odottamani Sirpa Kähkös-momentin: pienellä nimettömällä kojulla, jossa ei näkynyt myyjää, olisi ollut tarjolla pässinpökkimiä villasukkia, pari kalakukkoa ja viinimarjamehuja lasipulloissa. Kuljin kojun ohi kolme kertaa aikeissa ostaa jotain, mutta myyjä oli koko ajan kateissa. Eipähän mitä.

Tampere jaksaa aina yllättää

Teatteriryhmän naiset hehkuttivat taannoin kokemuksillaan ”Saulin kaupasta”, joka sijaitsee teollisuusalueella Hervannan perukoilla, autottoman ihmisen näkökulmasta keskellä ei-mitään. He kertoivat värikkään kauppiaan ällöseksistisestä huumorista, myymälän sotkuista ja nurkissa pyörivistä susikoirista. En ole koskaan 9 vuoden kaupungissa asumisen aikana moisesta liikkeestä kuullutkaan, joten päätin heti laajentaa tajuntaani. Ajattelin, että jos jonkun oudon joululahjan bongaisin.

Kuulen etukäteen, että kauppias on periaatteessa maahanmuuttomyönteinen – että hän palkkaa mielellään työteliäitä maahanmuuttajia, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnan tukien nostamisesta. Maksetaanko työllistäminen yrittäjän omasta pussista vaiko työvoimatoimiston sponsoroimina harjoitteluina, sen haluaisin tietää.

Kaupan sijainti ja kulkuyhteydet piti tarkistaa netistä. Eläkeläislinja 6:lla pääsikin maisemareittiä kivenheiton päähän. Hepolamminkadulle päästyäni kyselen nuorilta ohikulkijoilta oikeaa kulkusuuntaa, he eivät ole koskaan ko. liikkeestä kuulleetkaan. Haahuiluni lumisateessa palkitaan, lopulta bongaan aaltopeltisen hallin kyljestä kyltin ”Sauli City tavaratalo.”

Pihapiirissä on kauppa, leipomo-kahvila ja nähtävästi kiinni oleva kirpputorihalli, plus kauppiaan oma asumus. Päätän uskaltaa heti sisään tavarataloon. Hallissa on vain kourallinen asiakkaita, joista suurin osa hengailee kassalla parantamassa maailmaa. Tämä vaikuttaakin olevan kylänukkojen hengailupaikka, juurevampi kuin vaikka ostoskeskus Duon käytävät.

Kierrän melkein kaikki ahtaat hyllynvälit etsien aarrettani. Myynnissä on lähinnä pilkkihaalareita, ajoliivejä, työrukkasia, erittäin rumia mammatyylisiä alushousuja, koiranluita ja Millennium-nalleja (jotka vaikuttavat olevan varaston tuoreemmasta päästä). Lopulta mukaani tarttuu eltaantunut italialainen hautakynttilä (2,40), jonka komeaan Vapahtajan naamaan miellyn. Hurja hinta, sillä Italiasta näitä samoja saa alle eurolla. Mutta ilman tuliaista en voi lähteä kaiken tämän vaivannäön jälkeen.

Kahvilan puolella on kauppaa apeampaa. Parhaimpaan joulusesonkiaikaan vitriinissä makaa kolme joulutorttua. Olen pakotettu syömään niistä yhden. Susikoira käy tekemässä tuttavuutta pidemmän kaavan kautta. Kumma kyllä, en pelkää sitä, se on hyväntahtoinen hössöttäjä. Se käy myös nuuhkimassa kärryihin jätettyjä lounassalaatteja. Kauppias komentaa thaimaalaista myyjää: ”Pane nuo salaatit pienempään astiaan huomiseksi. Ymmärrätkö sinä mitä sanon?”.

Koiralla on karvanlähtöaika. Loppua tarinaa en tahdo tietää. Enkä ymmärtää.

Oudompi ylistys synnyinkaupungille

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (2010, Atena) tarttui käteeni sattumalta kirjakaupan poistopisteestä. Olen kyllä selaillut teosta uunituoreena hyväksyvästi hyrähdellen, ja olen myös lukenut Jääskeläisen esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta. Pidin kirjailijan eskapistisesta, maagis-realistisesta tyylistä, tosin hänen kielellinen hersyvyytensä on välillä puuduttavaa.

Harjukaupungin salakäytävät on sekoitus Viisikko-kirjojen nostalgiaa, elokuvateoriaa, liioiteltua romantismia ja absurdia komiikkaa. Juoni rakentuu pitkälti päähenkilöiden keskeiselle facebook-kommunikaatiolle: nuoruuden rakastetut Olli ja Kerttu löytävät toisensa, samoin kuin pahamaineiset Blomroosin sisarukset löytävät rakastetut, joita nämä olivat aikoinaan kiusanneet. Blomroosit, Olli ja Karri-niminen poika olivat viettäneet 70-luvulla seikkailuntäyteisiä kesiä Tourujoen suistossa löytäen mystiset salakäytävät, joihin Karri lopulta katosi. Karrin paikan yksinäisen Anna-tädin kodissa perii siskontyttö Kerttu, johon Olli rakastuu. Aikuisena Kertusta on tullut menestyskirjailija ja Ollista kustannustoimittaja. Pari kohtaa jälleen Jyväskylä-aiheisen cinemaattisen matkaoppaan julkaisusuunnitelman ympärillä.

Kuinka siis nähdä arkinen provinssikaupunki toisin? Vain maailmannainen Kerttu Kara voi kirjoittaa bestseller-matkaoppaan Jyväskylästä, sen kesäisten niittyjen, kioskien ja puistojen maagisista merkitystihentymistä. Teoksen julkaisun odotetaan laukaisevan varsinaisen kansainvaelluksen harjukaupunkiin. Matkakirjallisuuden ja matkaoppaiden suurkuluttajana tämä huvitti minua suuresti. On minullakin muutamia salaisia porttikongeja ja onkaloita synnyinkaupungissani, mutten luultavasti saisi niistä kirjoitettua enempää kuin muutaman liuskan.

Luen kirjoja, jotta unohtaisin facebookin, siksi en suuremmin innostunut juonen isosta fb-virityksestä. Vanhoilla hoodeilla, kuten Kirkkopuiston kioskilla, Lounaispuiston grillillä, Vesilinnassa ja Harjun portailla oli riemukasta vierailla cinemaattisesti. Kerttu Kara on keski-ikäisenäkin se nuoruuden päärynämekkoinen tyttö, jota kuuluu saatella rankkasateessa kuplanmallisen sateenvarjon alla. Pikkuhiljaa viileän tyylikkään kirjailijattaren kuoren alta alkaa paljastua erikoisempia muistoja ja tarinoita, jotka jättävät pikkukaupunkilaisen, pikkusieluisen ja kaavoihinsa kangistuneen Ollin kalpeaksi. Olli kun on niitä pikkutakkiin pukeutuvia miehiä, jotka nauttivat päivällisellä laadukkaita kivennäisvesiä ja elvistelevät kirkkovaltuutetun roolistaan muille pikkukaupungin silmäätekeville. (Huoh! Naulan kantaan Jääskeläinen osuu. Jyväskylässä voi tosiaan olla noin pikkuista!)

Innostuin kirjasta lapsuuden anekdootin takia, en niinkään Jyväskylä-kuvauksen. Neljännessä kodissani (joka ei ollut Jyväskylässä), tyylikkäässä 50-luvun funkkiskerrostalossa, oli kuin olikin vaatekaappien välillä ”salakäytävä”, joka yhdisti minun huoneeni ja vanhempien makuuhuoneen. Tämä oli kaikkien lapsivieraiden suuri hitti, ja leikkimme rakentuivat pitkälti sen kautta ryömimiselle. Siksi tämän kirjan Viisikko-parodia osui ja upposi minuun. Jääskeläinen osaa myös pistää eväsretkien syömingit överimmälle tasolle kuin Enid Blyton konsanaan.

Kiinnostavaa on myös, että teoksesta on olemassa kaksi painosta, joissa on vaihtoehtoiset loput.  Taisin saada käsiini sen melodramaattisemman version, enkä ole jaksanut mennä Atena-kustantamon sivuille lukemaan sitä hiljaisempaa loppua. Onko tämä ärsyttävää kikkailua vai lukijan mielikuvituksen stimulointia, siitä voi olla montaa mieltä. Mutta luulisin, että nuoremmille lukijapolville, jotka harrastavat esimerkiksi roolipelejä ja fanifiktion kirjoittamista, tällainen vaihtoehtoisten skenarioiden tarjoaminen olisi mieluisaa.

Jääskeläinen on kirjoittanut kunnianhimoisen, maailmanluokan fantasiateoksen kaupungista, jonka nimeä ulkomaisten turistien on usein vaikea lausua. Näkisin tässä kuitenkin ison käännöspotentiaalin, sillä kerronta ei ole lainkaan nurkkakuntaista – uskoisin, että näihin maailmoihin pääsee sisään, vaikka ei olisi koskaan käynyt Jyväskylässä tai koko Suomessa. Nostan hattua projektille, jossa jostain näin pienestä ja marginaalisesta saatiin näin suurta.

Ruokaterapiaa kriisin keskellä

Montserratin saaren siirtolaisten jälkeläinen, lontoolainen sosiaalityöntekijä Yvette Edwards julkaisi viime vuonna esikoisromaanin A Cupboard Full of Coats. Teos on jäänyt melko vähälle huomiolle valtavirtamedioissa, mikä ehkä selittyy sillä, että Britannian kirjamarkkinoille on viime aikoina tullut iso määrä Karibian siirtolaisten kirjallisuutta, joissa esiintyy samantyyppisiä teemoja.

Romaanissa on päähenkilönä kolmikymppinen ruumiinpukijanainen Jinx, joka asuu yksin lapsuudenkodissaan Hackneyssa vanhempiensa kuoltua. Äidin lahtasi väkivaltainen poikaystävä tämän sänkyyn Jinxin ollessa kuusitoistavuotias, ja tästä tragediasta johtuu naisen vetäytyminen maailmasta ja dysfunktionaalinen suhde ex-mieheen ja poikaan. Eräänä päivänä Jinx saa vieraaksi miehen menneisyydestä, perheystävä Lemonin, jolla on kiviä sydämellään. Lemon haluaa selvittää Jinxin äidin murhaan liittyviä asioita ja leiriytyy naisen asuntoon viikonlopuksi puoliväkisin. Kohtaamisesta seuraa intensiivinen tarinankerrontasessio, jonka aikana Lemon kokkaa Jinxille huikeita montserratilaisia aterioita sovittaakseen syyllisyydentuntoaan ja korjatakseen Jinxin rikki mennyttä sielua. Lemon on tosin aikanaan vienyt alaikäisen Jinxin neitsyyden, ja he päätyvät samaan sänkyyn terapiamielessä romaanin nyt-hetkessäkin. Mutta rakkaustarina tämä ei ole, sillä Jinx on liian rikkinäinen rakastumaan keneenkään.

Jinx pitää äitinsä makuuhuonetta museona, petaa pedinkin säännöllisesti, vaikka sängyssä ei ole nukkunut kukaan kuuteentoista vuoteen. Äidin vaatekaappi pursuaa takkeja, joilla on karu historia: aina kun hän tuli hakatuksi, poikaystävä sovitti tekoa ostamalla tälle kalliin takin. Jinx käy välillä kokeilemassa äidin nahkatakkeja, ulstereita ja turkiksia. Tämä on hänen ainoa tapansa surra, eikä hän tunnu pääsevän mitenkään traumoistaan eroon. Kerronnassa on jotain käsittämättömän makaaberia, mutta samalla romaani on rakennettu klassisen kauhukertomuksen lailla. Väkivallalla ei mässäillä, romaani keskittyy pikemminkin psykologiseen analyysiin sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja vallanhalusta.

Teoksen pääjuoni oli järkälemäinen, ehkä omaan makuuni liian painostava. Pidin teoksessa enemmän sivujuonista, kuten kuvauksesta Jinxin koulunkäynnistä 80-luvulla, tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä ja seksivinkkien vaihdosta koulun haisevassa vessassa. Tapaamme mm. kajahtaneen ghanalais-brittiläisen Adewayon perheen, jonka valkoihoinen äiti opettaa tyttärilleen poikkeuksellisen tehokkaan ehkäisykeinon: afrikkalaisen miehen kanssa ainoa toimiva ehkäisykeino on nukkuminen kolmessa uimapuvussa. Vaikka teos ei varsinaisesti ruodi rotusuhteita eikä keskity karibialaisten juurien etsintään (suomeksikin käännetty Andrea Levy on vahvempi noilla saroilla), se vie lukijansa vahvasti karibialaisten East Endin yhteisöön. Teoksen henkilöt ovat yllättävän hyvin toimeentulevia ja trendikkäitä – ainakaan tämä ei ole perinteinen maahanmuuttajien elämän kurjuuden kuvaus.

Perinteisten syöminkien, joihin kuuluvat pitkään haudutetut lihapadat ja kuivatut kalat, lisäksi romaanissa ryypätään reippaasti. Tässä kiinnostavan montserratilaisen Guinness Punchin ohje pääpiirteiltään: Guinnessia, kananmunia, sokeria, maitoa, Nutramentia (?), kanelitanko, muskottipähkinää, rommia, jääkuutioita. Kanamunat vispataan vaahdoksi, sekoitetaan munien, sokerin maidon, Nutramentin ja Guinnessin kanssa. Kaneli ja muskottipähkinä raastetaan mukaan. Lopuksi sekaan valtava tujaus rommia ja jäätä murskana. Aineiden suhteista toisiinsa ei ole aavistustakaan, mutta tuntuu, että jo pieni määrä tuota korvaisi kaloreissa kokonaisen aterian. Kokeilkaa kotona! Cheers and enjoy!

Panoraama maasta, jonne harva haluaa matkustaa

Noo Saro-Wiwa on 90-luvulla Shellin öljysodissa lahdatun ympäristöaktivisti Ken Saro-Wiwan nuorin tytär. Noo oli teini-ikäinen isän kuollessa, ja tämän jälkeen hänen suhteensa vanhempiensa kotimaahan on ollut enemmän kuin kompleksinen. Isän ja tyttären suhde ei koskaan ollut helppo: Ken oli supersuosittu kirjailija ja mediamies, taitava manipuloija, isänä ja aviomiehenä etäinen ja osoittautui polygamistiksi lasten ollessa teini-ikäisiä. Moniavioisuuden Ken Saro-Wiwa hoiti elitistisesti lähettämällä ensimmäisen vaimon ja lapset Britanniaan ja vierailemalla perheen luona vain pari-kolme kertaa vuodessa. Nigeriassa asuvan jalkavaimon lapset esiteltiin pitkään ”serkkuina”, kunnes valhe paljastui ja perhesuhteet hankaloituivat. Noo ja tämän sisarukset saivat varakkaalta isältään koulutuksen sisäoppilaitoksissa ja huippuyliopistoissa, mutta menettivät isän läheisyyden. Silti vaikuttaa, että kaikki sisarukset tekevät jotain kirjallisuuden ja taiteiden saralla, eli seuraavat omalla tavallaan isänsä jalanjälkiä.

Noo on reissannut ympäri Afrikkaa matkajournalistina, mutta käynyt ”juurillaan” vain isän hautajaisissa ja muistotilaisuudessa (nämäkin järjestettiin vuosia teloituksen jälkeen). Kolmenkympin kynnyksellä 2000-luvun toisella puoliskolla hän otti haasteen ja matkusti Nigeriaan itsenäisesti kiertäen maan ympäri puoliksi turistina, puoliksi paluumuuttajana. Matkasta syntyi kirja Looking for Transwonderland.

Teoksen nimi viittaa Ibadanin kaupungissa sijaitsevaan huvipuistoon, josta piti tulla Nigerian Disneyland, mutta suuruudenhullut yrittäjät jättivät paikan ruostumaan ensi villityksen taannuttua. Melkein kaikki paikat, joissa Noo vierailee, edustavat samaa välinpitämättömyyttä. Nigeriassa rakennetaan suureellisia asuintaloja, kauppakeskuksia ja hotelleja, mutta maassa tuskin tunnetaan käsitteitä ylläpito tai kiinteistöhuolto – paikat hajoavat käsiin, koska maa ei panosta kaupunkisuunnitteluun eikä kansalaisiin ei ole välittynyt yhteisvastuun käsitettä. Epäammatillinen välistävedon kulttuuri jyllää kaikkialla, mutta samalla ihmisten titteleitä (varsinkin ulkomailla hankittuja) palvotaan. Ehkä surullisinta Noon kertomuksessa on visiitti hänen isänsä alma materiin Ibadanin yliopistoon, joka aikanaan oli koko läntisen Afrikan ylpeys. 2000-luvulla jopa tämä Afrikan Oxford oli muuttunut jengisotien, korruption ja hälläväliä-opetuksen pesäkkeeksi. ”Parhaan” yliopiston maineella ylpeilevällä yliopistolla on varaa yhteen tietokoneeseen per laitos, jonka käytöstä henkilökunta kamppailee ja jolle opiskelijoilla ei ole mitään asiaa. Noon mielipide on, että jos Ibadanin yliopisto on vajonnut noin syvälle epäammatillisuuteen, silloin koko maalla ei ole paljoa toivoa.

Teoksessa on myös hilpeitä ja viihdyttäviä tarinoita ihmisistä, jotka korruptiosta ja kroonisesta epävarmuudesta huolimatta jaksavat hymyillä, laulaa ja välittää lähimmäisistään. Kertomukset Lagosin paikallisliikenteestä ja katuelämästä kertovat kansasta, joka on koulittu äärimmäiseen joustavuuteen ja luovuuteen tungoksen, lian, puutteen ja rähjäisyyden olosuhteissa. Pidinkin teoksessa eniten Lagos-osuuksista ja kuvauksista retkistä pohjoisen Nigerian linnunbongausreservaattiin ja safarille. Noo löytää pieniltä paikkakunnilta pyyteettömiä ekoihmisiä ja ihmisoikeustaistelijoita, joille raha ei ole itseisarvo elämässä. Hän kokee matkallaan myös hiljaisuutta ja tyhjyyttä, puhdasta luontoa ja omavaraisia syrjäseutuja. Vaikka hänen vanhempiensa Ogonimaa on öljyvuotojen tuhoama, muualta maasta löytyy alueita, joissa luonto on edelleen elinkelpoinen.

Työskennellessäni tutkijana käytin seitsemän vuotta Pakistanin poliittisen historian opiskeluun, ja samalla muiden vastaavasti korkean korruption, vallankaappausten ja militarismin tunkemien entisten siirtomaiden kohtalot tulivat tutummiksi. Olen usein tehnyt vertailuja erityisesti Pakistanin ja Nigerian välillä, sillä maat oireilevat melkein identtisesti. Maiden mielivaltainen perustaminen kolonialismin ikeen alta on ehkä suurimpia syitä epävakauteen. Nigeria tuntuu vielä kummallisemmalta ”keksityltä” kansallisvaltiolta kuin Pakistan, jolla oli hatara, mutta silti omaperäinen eetos, muslimivaltion perustaminen. Nigerian eetos oli alusta asti todella epäselvä, ja maa olikin hajota kahtia jo pian itsenäistymisen jälkeen. 2010-luvun Nigerian sisäiset jännitteet tuntuvat kaikkialla räjähdysalttiilta, ja kehityksen epätasainen jakaantuminen eri etnisten ryhmien välillä on silmiinpistävää. Noo Saro-Wiwan kertomuksessa sympaattista on äänen antaminen monille pienille vähemmistöille, joiden olemassaolosta suuri maailma ei tiedä paljoa. Teos ei anna paljon toivoa valtiolle nimeltä Nigeria, mutta valaa uskoa ihmisyyteen. Noo Saro-Wiwa kirjoittaakin rehellisen matkakirjan, jonka logiikka on perverssi: hän tietää, ettei monikaan lukija päädy varaamaan lentoja Lagosiin lukemansa perusteella. Hän maalaa panoraamaa maasta, jonne niin kovin harva haluaa matkustaa.

Nigerian veikataan hajoavan erillisiksi valtioiksi seuraavan viiden vuoden sisällä. Tämä veikkaus tuntuu todennäköiseltä, mikäli maasta tulevaan uutisointiin on uskominen. Ulkoministeriön matkatiedotteet varoittavat maahan päätyviä suuresta väkivallan, ryöstämisen ja terrorismin riskistä. Itse luen kirjoja Nigeriasta siksi, että minulla on omat kytkökseni maahan, mutten usko matkustavani sinne koskaan. Ehkä haluaisin, mutten uskalla. Kyläilykutsujakaan ei ole satanut, sattuneesta syystä.

Elävä banaanimainos

Löysin sattumalta helmen unohdettujen kirjojen merestä. Kirjalla on provosoiva nimi: Kato kato nekru. Sen kirjoitti Tampereen yliopiston ensimmäinen afrikkalainen opiskelija Joseph Owindi, joka asui Suomessa 1963-71. Kirja julkaistiin WSOY:n toimesta vuosi Owindin maastamuuton jälkeen. Owindi palasi kotimaahansa Keniaan maisterintutkinto taskussaan ja teki uran Nairobissa ILO:n palveluksessa. Häntä on sittemmin haastateltu YLE:n Afro-Suomen historia-dokumenttiin ja hänen vuoden 1969 haastattelunsa, joka on tehty hänen opiskelijaboksissaan Kalevan Domuksessa, on myös nähtävillä YLE:n Elävässä arkistossa. Kirjaan tarttuessani mielessäni oli kysymys: onko mikään muuttunut suomalaisten suhteessa afrikkalaisiin keskellämme 40 vuoden aikana? Lukija voi jo etukäteen olettaa, että teos kertoo rasismista. Mutta miten rasismi ilmeni tuolloin, ja miten se ilmenee nyt, kun afrikkalaisten läsnäolo tamperelaisessa katukuvassa on muuttunut arkisemmaksi?

Owindi koki umpioituneen kansan hämmennyksen tavatessaan ”mustan miehen” suunnilleen samalla tavalla kuin Mikael Niemi esittää Vittulajänkä-romaanissaan: metsäkansa saattoi paeta kamariin oudonnäköisen vieraan lähestyessä tai todellakin nousta seisomaan ja huutaa ”Neeger”! Monet tulivat koskettelemaan hänen ihoaan ja hiuksiaan, ja kävipä niinkin, että hänet lennätettiin Kajaaniin eläväksi banaanimainokseksi paikalliseen ruokakauppaan. Rankoista kokemuksista huolimatta Owindi kertoo arjestaan humoristisesti ja rakentavasti. Miehellä oli monia vastoinkäymisiä työn saamisen ja toimeentulon saralla, mutta teksti antaa ymmärtää, että suurimman osan ajastaan Suomessa hän elätti itseään sekalaisilla hanttihommilla, eikä työn saannin suhteen ollut ylivoimaisia hankaluuksia. Hän oppi suomen kielen nopeasti ja oli pitkään mukana opiskelijapolitiikassakin. YLE:n filmissä esiintyy suosittu ja menevä mies, jolla on jonkunlainen paikallisen julkkiksen status opiskelijoiden parissa. Erityisen mielellään opiskelijatoverit tulivat hänen asunnolleen kuuntelemaan kenialaista popmusiikkia. Teos ei ainakaan kerro yksinäisyydestä tai syrjään jäämisen kokemuksista. Koska hänellä ei ollut montaakaan maanmiestuttua, hänen oli pakko ystävystyä suomalaisten kanssa.

Afrikkalaiseksi mieheksi Owindi kirjoittaa harvinaisen avoimesti kokemuksistaan vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ainoalla afrikkalaisella oli vientiä, ja usein hänet vietiin näytille vanhemmillekin, silloinkin kun suhde oli puhtaan toverillisella pohjalla. Suomalainen 60-luvun ravintolaelämä tulee myös tutuksi: yhtäällä on tylyt ovimikot, jotka valitsevat asiakkaansa ihonvärin perusteella, toisaalla anteliaat juopot, joilla on piikki auki aamuyöhön asti.  Kirja vilisee hassuja sananparsia kuten ”aina on tilaa sille, joka käyttää Rexonaa” tai ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen orrella”. Teos on kielellisesti rikas ja ajatuksella kirjoitettu. Tekstin kypsyys antaa vaikutelman varttuneemmasta kertojasta kuin alle kolmekymppisestä.

Teksti tuntuu oudon ajankohtaiselta. Olen afrikkalaisilta ystäviltäni kuullut vastaavia kokemuksia 2010-luvulta, ainoana erotuksena tänä päivänä on se, että työmarkkinat ovat nyt aidosti diskriminoivat kaikkia ulkomaalaisia opiskelijoita kohtaan. Owindi kertoo paskaduuneista, joista kuitenkin maksettiin samaa palkkaa kuin suomalaiselle duunarille. Nykyään on olemassa töitä ja työolosuhteita, joista normikansalaisilla ei ole harmainta aavistustakaan – ja näissä duuneissa ovat enimmäkseen suomalaisen sosiaaliturvan ulkopuoliset opiskelijat, paperittomat siirtolaiset ja papereitaan odottavat. Valitettavasti aistin Owindin tekstistä paikoitellen suurempaa solidaarisuuden henkeä Afrikkaa kohtaan kuin mitä koen ympäröivässä todellisuudessani vuonna 2012. Samat stereotypiat jylläävät edelleen, ehkä sisäsiistimmässä muodossa. Rasismista on tullut liukkaan salonkikelpoista, ja siksi siihen on vaikeampaa puuttua. Suren erityisesti viimeisen kymmenen vuoden kehitystä. Tätä teosta suosittelen lukemistoksi kaikille, jotka toivoisivat maamme rotusuhteiden ja monikulttuurisuuspolitiikan kehittyvän muuhun suuntaan kuin perussuomalaiseen.