Taksidermiaa Teksasissa

Jenny Lawson on tunnettu amerikkalainen bloggari, jonka mielenterveyttä ja perhe-elämää käsittelevä blogi nousi suureen suosioon rehellisyytensä ja epätäydellisyytensä vuoksi. Lawson (s. 1973) on julkkisbloggariksi melko iäkäs, ja on tehnyt ennen julkisuutta pitkän ja tylsähkön uran yritysten ja yhteisöjen henkilöstönhallinnassa. Hänen elämäänsä on lapsuudesta saakka varjostanut ahdistuneisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Teos Let’s Pretend This Never Happened (Picador, 2012) on postmoderni omaelämäkerta, jossa sosiaalisen median vaikutus kerronnan muotoon on merkittävä. Teosta voisi lukea sarjana blogitekstejä, vaikka se luultavasti onkin kirjoitettu ainakin osittain blogin ulkopuolella. Siinä viitataan jatkuvasti kustannustoimittajan sietokykyyn ja huumorintajuun, joka selvästi on rajallinen, kun kirjailijana on lyhytjänteinen ja neuroottinen mielenterveyskuntoutuja. Iso osa teksteistä on kirjoitettu keskustelumuodossa, jotka voisi esittää erillisinä sketseinä.

En olisi ehkä jaksanut lukea tätä kirjaa, ellei Lawson olisi ollut ikätoverini. Minun oli helppo samastua nuoreen Jennyyn, koska popkulttuuriset viittaukset olivat muutamia tv-ohjelmia lukuunottamatta tuttuja. Flashdance-tyyliset säärystimet ja Swatch-kellot eivät kuitenkaan ole köyhän perheen kasvatille itsestäänselvyyksiä, vaan hän joutuu taistelemaan tullakseen edes jollain tasolla sosiaalisesti hyväksytyksi. Jennyn vanhemmat elävät omassa, eristyneessä todellisuudessaan, jossa vesikatkokset ovat normaalia arkipäivää ja jossa eläinten täyttäminen riittää viihteeksi. Vanhemmat eivät koskaan ymmärrä, kuinka syrjäytyneiksi tyttäret tuntevat olonsa koulussa, sillä he eivät itse koe olevansa köyhiä.

Suuri osa teoksen komiikasta liittyy vanhempien ja lasten muuttuvaan suhteeseen. Jennyn napanuora outoihin vanhempiinsa ei koskaan katkea, vaan hän jää asumaan läntiseen Teksasiin lyhyitä poissaoloja laskematta. Isän tapa ”ilahduttaa” lapsiaan ja lapsenlapsiaan mitä kummallisimmilla eläimillä, elävillä ja kuolleilla, nousee keskeiseksi teemaksi. Esimerkiksi hirven teurastaminen ja lihan peseminen letkulla keittiössä kuulostaa extreme-urheilulta. Pienelle Jennylle taas sellaisten tv-sarjojen kuin Cosby Show’n kokkauskohtaukset eivät tunnu todellisilta, koska niissä ei roiskita verta keittiön seinille. Lopulta isä heittäytyy täyspäiväiseksi eläinten täyttäjäksi, jonka liike toimii kotoa käsin.

Jenny kasvaa yhteisössään outona lintuna, jolla ei ole ainuttakaan tyttökaveria. Kylän pahojen poikien kanssa hän pääsee kokeilemaan huumeita, mutta huumeetkaan eivät tuo helpotusta krooniseen ahdistukseen, pikemminkin ne pahentavat oireita. Collegessa hän tarrautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä Victoriin, jonka kanssa naimisiinmeno tulee piankin ajankohtaiseksi, tuleehan Victor konservatiivisesta republikaaniperheestä. Avioliitto kestää läpi rankkojenkin aikojen, ja Jenny vihdoin Victorin tukemana pääsee terapiaan. Victor myös tukee häntä uusissa sosiaalisissa haasteissa: bloggaajana Jenny ylittää itsensä lähtiessään viininmaistelumiittiin, johon osallistuu pelkästään naisia. Jennylle neljä päivää ventovieraiden keskellä vieraassa osavaltiossa on uskomaton haaste, samoin tyttökavereiden hankkiminen. Hän kuitenkin onnistuu tehtävässään, ja palaa kotiin tyytyväisenä.

Kirjan brittipainosta kannessa suosittelee Caitlin Moran, joka myös kirjoitti humoristiset muistelmat köyhästä lapsuudesta. Näin minusta tuli tyttö (S&S, 2015) kertoo aiemmasta irtiotosta työväenluokkaisesta kulttuurista, kun taas Jenny Lawson ei koskaan jätä juuriaan. Huumorissa on paljon samaa, tosin Jennyn perhe tuntuu astetta eksentrisemmältä, varsinkin kun hulluuden syynä ei siinä ole ryyppääminen eikä rikkinäiset ihmissuhteet. Naiseuden ja keskiluokkaisen kunnollisuuden myyttejä tässä kaadetaan reippaalla kädellä, ja annetaan toivoa epätyypilliselle luovuudelle. Yhdysvaltojen kokoisessa maassa tuntuu olevan enemmän tilaa kirjailijoille, jotka eivät kykene itsensä brändäämiseen ja joiden on aika ajoin jopa hankalaa poistua residenssistään. Blogikulttuurillakin on taatusti ollut demokratisoiva vaikutus kansan lukemisen tapoihin. Uskoisin, että kirja voimaannuttaa kaikkia sosiaalisista peloista kärsiviä, mutta erityisesti ujoja bloggareita, joiden elämiin kuuluu olennaisena osana ystävät, joita ei olla kasvokkain kohdattu.

Kun perijätär on orpana

Kaari Utrion Saippuaprinsessa (Tammi, 2004) on jo kenties viides lukemani romaani häneltä. En voi sanoa olevani tyypillinen lukija enkä fanikaan, mutta arvostan hänen sinnikkyyttään taustatöiden tekijänä. Kuten aiemmissakin bloggauksissa on tullut ilmi, olen pitänyt erityisesti hänen varhaisemman tuotannon realistisemmista romaaneista, jotka ovat sijoittuneet Suomen 1700-1800-lukujen historiaan. Vanhempien aikojen kuvauksien suhteen olen taas ollut krantumpi, kun niiden romanssirintama on tuntunut jotenkin ylidramaattiselta.

Saippuaprinsessan päähenkilö Ulrika Rutenfelt on sopivan poikkeava hahmo aatelisten ja säätyläisten sovinnaisessa maailmassa. Hän on tullut kasvatetuksi vapaammin kuin suvun muut tytöt, sillä hän on kulkenut nuoruutensa isänsä mukana runonlaulujen keruumatkoilla Vienan Karjalassa. Isänsä kuoltua hän on elänyt suht vapaana vanhojen sukulaistensa kartanossa Kemiönsaarella, kaukana Turun ja Helsingin debytanttitanssiaisista. 23-vuotiaana hänet kutsutaan suvun helmaan Helsinkiin saamaan korkeampaa seurapiirisivistystä; lisäksi sukulaisia kiinnostaa hänen huhuttu jättimäinen perintönsä, joka on kerääntynyt riikalaisesta saippuatehtaasta. ”Saippuaprinsessa” on ilkeä liikanimi nuorelle naiselle maailmassa, jossa kaikkea fyysistä ja proosallista työtä halveksutaan.

Helsingin silloinen kartta tulee piirretyksi romaanissa seikkaperäisesti. Teoksessa eletään tsaarinvallan alkuaikoja, ehkä 1830-lukua, jolloin Keisarillinen Aleksanterin yliopisto oli jo toiminnassa. Tässä vaiheessa Heikinkatu (nykyinen Mannerheimintie) on kaupungin periferiaa, ja Punavuorta ja Ullanlinnaa pidetään esikaupunkeina. Kaupungissa on 12 000 asukasta, ja paremmissa piireissä puhutaan sikin sokin neljää kieltä, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Tyypillistä aatelisperheissä on palkata ranskankielinen mademoiselle huolehtimaan säädyn arvoisesta kotiopetuksesta.

Romaani kertoo pitkälti nuorison naimahuolista. Päähenkilöä Ulrikaa ei naimisiinmeno suuremmin kiinnosta, sillä hän tietää elävänsä hyvin perinnöllään ilman aviomiestä. Ulrikan perinnöstä ovat kiinnostuneita ainakin serkut Viktoria ja Herman, ja Viktoria oma lehmä ojassaan pyrkii naittamaan Ulrikan peliriippuvaiselle, laiskanpulskealle pikkuveljelleen. Viktorian mielitietty Mauritz puolestaan ihastuu Ulrikaan talvisella rekimatkalla, ja ihmissuhdesoppa on sillä valmis. Kaupungin kauniimpien ja neuvokkaimpien aatelisneitojen on usein vaikeinta päästä naimisiin, ja vanhan piian kohtalo on pelottavinta mitä naisen tielle osua saattaa.

Teoksen juoni ei varsinaisesti säväyttänyt; olisin lukenut mieluummin enemmän Ulrikan ja isän Vienan Karjalan seikkailuista. Sen sijaan nautin ajankuvasta ja tietyistä historiallisista yksityiskohdista, joista koin oppivani jotain uutta. Naisten pukeutumista ja ehostautumista kuvataan antaumuksella, ja esimerkiksi nuorten naisten harmistuminen suruajan noudattamisesta keskellä parasta tanssiaissesonkia oli kouriintuntuvaa. Kiiholman kartanon vanhan armon kampaamis- ja meikkaamisrituaalit naurattivat, varsinkin tämän uskollisen ranskalaisen kamarineito Antoinetten kuoltua.

Hurjin hahmo romaanissa oli Ullanlinnaan Pietarista karkotettu leskirouva Natalia Fedorovna Bogotyrski-Gee, jonka salonkiin miehet anoivat pääsyä eri hintaisin pääsymaksuin. Rouvan huvila toimi kasinon ja ilotalon yhdistelmänä, ja rouvalla seuraneiteineen oli kaikilla todettu syfilis. Pietarista lähetettiin syfilikseen sairastuneet pois pilaamasta kaupunkilaisten terveyttä, ja unelias Helsinki oli ilmeisen sopiva piilopaikka langenneille rouvashenkilöille.

Kiinnostavaa oli myös englantilaisuuden ihailu, mitä ei esiintynyt kaikissa piireissä. Kemiönsaaren kartanoissa vaalittiin englantilaisia perinteitä, sillä niiden väki vastusti Venäjän valtaa enemmän kuin mantereella. Englantilaisen aamiaisen nauttiminen ennen ratsastusta oli tässä päivittäinen rutiini. Toisaalta teoksessa viitataan myös Moskovan Englantilaiseen Klubiin, joka oli eliitin hierarkiassa arvostetuin näyttäytymispaikka. Brittisivistyksestä ihailtiin eniten reipasta ulkoilmakulttuuria, johon kuuluivat hevoset, koirat ja metsästys.

Päällimmäisenä muistona kirjasta jää kansainvälisyys, joka näkyy myös Itämeren maiden läheisinä suhteina. Liikkuvuus Suomenlahden yli on tuolloin ollut luontevampaa kuin meidän aikoina, ja Helsinkiin verrattuna Tallinna ja Riika ovat olleet suuria metropoleja. Tämä oli sivistävää ja hilpeää kesälukemista, jossa bonettien nauhat pääsivät yhtä lailla kunniaan kuin virallisen vallan areenat.

Juhannuskirkosta joulukirkkoon

Kirkossa käynti kuuluu nykyään juhannusperinteisiin vain aniharvoilla. Kuitenkin vielä sata vuotta sitten syrjäkyliltäkin lähdettiin sanaa kuulemaan ainakin kahdesti vuodessa, juhannuksena ja jouluna. Kävin itsekin eilen katsomassa juhannuskirkon koristeluja Kangasniemen suuressa puukirkossa – koivukuja alttarille on täällä ollut paikallisia perinteitä.

Maila Talvion romaani Yölintu (WSOY, 1913) löytyi kesämökkimme hyllystä ja osoittautui täydelliseksi juhannuskirjaksi. Kyseessä on kuvaus 1800-luvun Hartolasta, itähämäläisestä korpipitäjästä, jossa aikanaan asui jonkun verran ruotsinkielisiä aatelisia ja säätyläisiä. Paikkakunnan maineikkainta kartanoa kutsutaan tässä Yölinnuksi, samoin kuin kartanon ainoaa miespuolista perijää, punapäistä, uppiniskaista Jaakko von Tollia. Yölintu on jo nuoressa iässä viinaanmenevä naistennaurattaja, mutta pitäjän elämä olisi yksitoikkoista ilman häntä.

Hartola ei sijaitse kaukana täältä, joten kuvaukseen oli helppo eläytyä vastaavassa korpimaisemassa.  Naapurikunta Joutsa, joka on mökkimme nurkilla, kuuluu jo itähämäläiseen kulttuuripiiriin, vaikka virallisesti edustaa Keski-Suomea. Joutsa ja Hartola tunnetaan sahtipitäjinä, ja näillä mailla pontikan keitto on myös ollut merkittävä toimeentulon lähde. Romaanissa väkevimmät ”voimat” haetaan Juvelan kattilasta, metsäläiseltä, shamaanin kaltaiselta ukolta, joka pitää töllissään villieläimiä. Ryypättyään Juvelan töllillä mystisen yön Jaakko palaa kotiinsa kartanolle kolmen sudenpennun kanssa, jättää nämä leikkikavereiksi siskoilleen ja katoaa.

Romaanin Hartolassa palaa paljon rakennuksia ja ihmisiä epämääräisissä oloissa. Jaakon pelätään olleen osallisena Siironmaan saaren tilan tyttären Marjaanan kuolintapauksessa, tulipalossa, joka vei muidenkin hengen. Siironmaan isäntä ja emäntä ovat teoksen suuret kärsijät, jotka tulevat vaatimaan osuuksiaan kartanon väeltä. Isäntä saadaan lahjotuksi hiljaiseksi herrasväen hotelli Bellevuen runsaissa juomingeissa, mutta emäntä tulee saaren tulipalon jälkeen hulluksi ja vaivaa Yölinnun väkeä. Ikäviä sattumuksia pyritään käsittelemään kirkonmäellä sovintosunnuntaina, mutta kirkkoherran auktoriteetti ei riitä tuomaan riitaisia sukuja yhteen.

Romaanin juoni on romanttis-toiminnallinen, eikä dramaattisia käänteitä siitä puutu. Ymmärtääkseni Talvion myöhempi tuotanto oli vakavampaa ja yhteiskunnallisempaa, mutta ei tämäkään kepeän kartanoromantiikan osastoon sovi. Koko hartolalaisen kyläyhteisön kädenjälki on romaanissa läsnä, eikä herrasväen asemaa millään tapaa kiilloteta tai romantisoida. Sivuhenkilöissä riittää särmää – esimerkiksi taivaansinisiin pukeutuva köyhä postineiti Zaida Sederholm on herkullisen epäluotettava toimija, joka osaa huolehtia omasta edustaan siitä huolimatta, että on tullut ilkeän leskiäitinsä pieksemäksi.

Kansan mytologian kuvauksena Yölinnussa on paljon samaa Aino Kallaksen Viron maaseudun kuvausten kanssa. Kenties kyläläisten yliluonnollisten visioiden syynä on tässä useammin alkoholi kuin pakanalliset voimat, mutta kaikille ilmiöille ei löydy loogista selitystä. Välillä juoppojen isäntien ylilyönnit saavat koomisiakin piirteitä, kuten käy Alakartanon Lippin tapauksessa: eräänä jouluna hän saa juoppohulluuskohtauksen ja naulaa tyttäriensä leipomat joulutortut salongin seinäkoristeiksi.

1900-luvun alun teokseksi Yölintu on dynaaminen teksti, jossa on saatu taitavalla tiivistyksellä aikaan yhteisöllinen kudelma. Rikkaiden ja köyhien kohtalot eivät tässä lopulta eroa paljoa toisistaan, vaikka rikkaiden onkin mahdollista teurastaa vasikoita yhden illan ryyppäjäisiä varten. Nälkävuosien varjokin asettuu kyläyhteisön päälle orpojen elätettävien muodossa. Ajallisesti tässä laskelmieni mukaan kuvataan 1860-70-lukujen taitosta.

MINOLTA DIGITAL CAMERA

Pidin kirjasta paljon, siksikin, että kylän miesten alkoholinhuuruista toimintaa kuvattiin kansatieteellisesti, mutta ei ylemmyydentuntoisesti moralisoiden. En kutsuisi teosta raittiuskirjaksi, vaikka Talvio näyttää olleen aktiivinen toimija raittiusliikkeessä. Synnyinseudullaan Hartolassa Talvion muistoa vaalitaan suunnilleen samalla pieteetillä kuin viime postauksessani esiintyneen Sylvi Kekkosen muistoa on vaalittu Pieksämäellä. Molempien papin tyttärien salongit toimivat hyvin samannäköisissä keltaisissa vanhoissa rakennuksissa, Kekkosen pappilassa, Talvion kartanossa.

Tuokiokuvia Raivolasta

Juhannusterveiset Kangasniemeltä. Olen kivenheiton päästä Pieksämäeltä, jossa Sylvi Kekkonen (o.s. Uino, 1900-1974) syntyi. Hänestä en ole tiennyt paljoa, vaikka Pieksämäellä hänen muistoaan vaalitaan kulttuuripappila Sylvin muodossa. Sylvi oli pappisperheen tytär, ja vietti lapsuutensa Savoa ja Karjalaa kierrellen.

Teos Lankkuaidan suojassa (Otava, 1968) jäi Kekkosen viimeiseksi. Se kertoo lapsuudesta Raivolan kylässä Karjalan kannaksella, joka oli myös suomalaisten kulttuurivaikuttajien suosittu kesänviettopaikka. Minäkertoja on noin kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen ja tutkii aikuisten outoja taipumuksia omasta, rajatusta perspektiivistään. Lapset kylässä ovat hyvin kekseliäitä, he osaavat muun muassa rakentaa katajasta polkupyöriä. Koirat ja hevoset ovat kylän arjessa läsnä, ja ratsastusretkiä tehdään Suomenlahden idyllisille dyyneille. Kekkonen on taitava modernistinen leikkaaja, joka ei tyylillisesti selittele turhia, vaan näyttää lapsen maailman sellaisena kuin se on. Teksti on kielellisesti kunnianhimoista, mutta aiheiden käsittely tuntuu kovin sovinnaiselta. Tarina on enemmän yhteisöllinen kuin syväpsykologinen.

Raivola oli monikulttuurinen kylä, jossa luterilaiset ja ortodoksiset perinteet lomittuivat luontevasti keskenään. Romaanissa esiintyy hahmona omituinen maankiertäjä Shimanitsa, joka tulee pappilaan juomaan punaista mehua kirkkoherraisän kanssa. Muuten Shimanitsa juo tsajua samovaaristaan, jota hän kantaa selässään ja jossa voi keittää kuusikymmentä kupillista kerrallaan. Lihava partasuu ukko on jonkinlainen maallikkosaarnaaja, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa ja hylännyt sinisen kotitalonsa. Lapsia pelotellaan Shimanitsan ryhmysauvalla, vaikka oikeasti lempeä ukko ei tahdo pahaa kärpäsellekään.

Kylän hurjin ilta ajoittuu kihupyhään, jolloin lapsia pidetään visusti neljän seinän sisällä. Kirkkoherraisä on kyläläisten kihupyhän vietosta aidosti pahoillaan, vaikka tapahtuma tuo lisää eloa myös kirkonmäelle esimerkiksi posetiivin soittajan hahmossa. Pieni Sylvi onnistuu kuitenkin seuraavana aamuna havaitsemaan juhlan varsinaisen laadun: Laulavaisen talon edustalla ojassa makaa sininaamainen mies, jota talon siat tonkivat multaisilla sorkillaan. Lapsi kuitenkin tajuaa, että tarina on ”kerrottavaksi kelpaamaton” pappilassa.

Meri on sama kaikille uskontokunnasta riippumatta, ja kylä elää myrskyjä ennustaen ja varoen:

”Joskus, vaikka humina kuuluukin patsaasta, menevät kalastajat kuitenkin vesille ja silloin rukoillaan viheriäkattoisessa kirkossa heidän puolestaan ja luterilaisetkin tekevät ristinmerkkejä kynnyksillä ja tienristeyksissä. Varmaankin katolisen kylän kaikki lamput heiluvat myrskyssä Jumalan kuvien edessä ja naiset pelkäävät kovin, että tuuli puhaltaa ne lamput sammuksiin.” (s.33)

Lapsen näkökulmasta usko näkkiin ja vesihiisiin on todellisempaa kuin usko Jumalaan, eikä romaanin näkökulma olekaan leimallisesti uskonnollinen. Uskontoon viitataan hämmentävänä asiana, kuten hautausmaan itsemurhan tehneiden osastolla. Sen perimmässä nurkassa on rypäs hautoja, joilla kasvaa vain kissankäpälää, eikä pieni Sylvi ymmärrä, miksi itsemurhan tehneitä kohdellaan kirkossa huonommin kuin murhamiehiä. Pappisisäkään ei osaa asiaa lapselle selvittää, ja koko kylä vaikenee käytännön teologisista perusteista kauhunsekaisesti.

Vaikka teoksessa ei lopulta tapahdu paljoa, sen tunnelma on tiivis ja paikoitellen jopa harras. Se puhuttelee varmasti ainakin kaikkia Karjalan ystäviä, ja asettunee omassa lukuhistoriassani hienosti Viipuri-Terijoki-akselille – alueen, jonka kirjallisuudesta voisin jo tehdä pienimuotoisen tutkielman. Kekkosen teos oli erilainen siksikin, että siinä ei pahemmin kaivattu paikkaan, jota ei enää ole. Lisääkin postituksia Suomenlahden menetetyn lomaidyllin kuvauksista on taas tulossa tässä blogissa.

 

 

 

Lakeuden kirjallinen kutsu

Tuli luettua viikonlopun ratoksi kaksi uutuusteosta Myllylahdelta. Toinen lukemani teos, Niina Within Lähettäjä tuntematon (2016), oli edellistä kauhuromaania perinteisempi ja lineaarisempi rakenteeltaan. Valitsin dekkarin teeman vuoksi, sillä se sijoittuu kustannus- ja mediamaailmaan.

Teoksessa kohtaavat kustannustoimittaja Laura ja paikallislehden toimittaja Sami varsin erikoisissa merkeissä. Kaksikko on tavannut viimeksi 90-luvulla lukiolaisten kirjallisuuspiirin tapaamisissa Seinäjoella, mutta eivät edes kunnolla muista toisiaan. Lauran kustannustoimittajan ura on ollut nousujohteinen keskisuuressa Maa-kustantamossa pääkaupunkiseudulla, kun taas Sami pelkää yt-neuvotteluja lehden tilaajamäärän vähentyessä. Molemmat ovat saaneet outoja nimettömiä viestejä, Laura erikoisen käsikirjoituksen lähettäjältä, Sami tutkijalta, joka tarjoaa tälle rahaa palveluksia vastaan.

Tapahtumat tiivistyvät, kun Laura matkaa kevätlomalle nuoruutensa maisemiin intressinään selvittää oudon kirjailijanalun henkilöllisyyden. Sami tekee mielellään yhteistyötä Lauran kanssa, vaikka hänen sekava kotitilanteensa ei anna tilaa ilta- ja viikonlopputöihin. Romaani kuvaakin ansiokkaasti parisuhteen dynamiikkaa silloin, kun toinen sairastuu vakavaan masennukseen. Sami on helppo kohde hämäräperäiselle kiristykselle, koska hän ei näe poispääsyä taloudellisesta ahdingosta päivätyönsä piiristä.

Juonessa on sopivasti yllätyksiä ja jännitys on enemmän psykologista kuin toiminnallista. Seinäjoen maisemiin tutustutaan maltillisesti, mielestäni riittävästi, eli tämä ei ole tyypillinen yhden kaupungin elämää nostalgisoiva dekkari, eikä kaupunkisarjan debyyttiosa. Pääpaino on kolmivitosten ikäluokan kohtaamisissa, muistoissa ja unohtamisessa. Teos herätti ainakin minussa kysymyksiä varsinkin virtuaalisten jälleennäkemisen laadusta, ja ylipäänsä siitä, kuinka monia menneisyyden hahmoja ihminen voi seurata tai kantaa mukanaan. Mitä iloa on siitä, että fb-ystävinä on kaikkien kouluasteiden kaverit, ja missä menee yksityisyyden raja?

Minua nauratti luterilaiseen kirkkoon liittyvä sivujuonne. Samin masennuksesta toipuva vaimo Hannele haaveilee diakonissan opinnoista työn ohella, ja Samia haave kauhistuttaa, sillä hän pelkää vaimonsa muuttuvan harmaakaapuiseksi laupeuden enkeliksi, jolla on mummopermanentti.  Samin omat uskontokriittiset artikkelit ovat olleet hänen toimittajauransa ainoa valopilkku, mutta hän ei tiedä, kuinka paljon vihaa ne ovat saaneet aikaan. Kirkollisen elämän käsittely tosin jäi hieman pinnalliseksi, sillä se henkilöityi vain yhteen eksyneeseen sielun paimeneeseen.

Teos oli tasapainoisen monipuolinen sukellus pikkukaupungin psyykeen. Minua puhuttelivat tässä eniten mielenterveyden ja sielunhoidon teemat, myös luottamuksellisuuden ja ammattietiikan näkökulmista.

Maailmanparannus alkaa kotoa

Tartuin Mikko Kalajoen romaaniin Kolme tärkeintä asiaa (WSOY, 2014) kannen lupaaman maailmanparannusteeman vuoksi: siinä levoton idealistiäiti jättää kaksi alakouluikäistä lastaan isäpuolen hoivattavaksi, koska Argentiinan kilpikonnat tarvitsevat häntä enemmän. Teema muistutti minua taannoin lukemastani Riikka Takalan romaanista Ole hyvä (Atena, 2014), jossa kaltaiseni keski-ikäiset korkeasti koulutetut työttömät naiset paransivat maailmaa unohtaen itsensä auttamisen.

Kalajoen teoksessa fokus ei kuitenkaan ole hyväntekijöissä, vaan heidän unohdetuissa, hylätyissä perheenjäsenissään. Taru jättää lapsensa Jukalle, miehelle, jolla on vakava alkoholiongelma ja masennus. Hän uskoo, että perhe lähenee ja löytää toisistaan voimia paremmin silloin, kun hän on poissa. Tarun lähtiessä Jukka sinnittelee vielä epämääräisessä taloushallinnon suunnittelijan työssään, mutta työpaikan uudet tuulet eivät enää tavoita tätä viisikymppistä yhtenäiskulttuurin jäärää. Kalajoki kuvaakin syvääluotaavasti työelämän kärryistä putoamista: jos keski-ikäinen ei suostu muokkaamaan minäänsä nuorekkaammaksi ja trendikkäämmäksi, hänelle usein käy kaltoin. Täytyy ainakin teeskennellä tuntevansa tositeeveen hittisarjat, somevillitykset ja spirulinapirtelöt.

Jukan luisuminen kaappijuoposta lähimetsän tenukepiksi on hurjaa luettavaa, varsinkin vieroitusvaiheen harhat. Alkoholismin kuvauksena teos on yhtä raaka kuin esimerkiksi Susanna Alakosken Sikalat (S&S, 2007), vaikka tässä Jukka ei olekaan väkivaltainen ja on taustaltaan keskiluokkainen. Lasten selviämistarina tuntuu jopa himpun verran epäuskottavalta, sillä  tässä kerrotaan jo vahvasti ulkomaailmalle näkyvistä ongelmista. Perhettä pitää kasassa kuudesluokkalainen Heini, joka on lukenut kaupungin nettisivuilta lastensuojelun toimintaperiaatteet ja osaa vältettä koulun terkkaria ja oppilashuoltoa ammattimaisin ottein.

Kuinka ihmeessä tämä sirpaleinen perhe pysyy koossa? Millä he edes elävät? Koska kyse on fiktiosta, ei ole tarvetta mennä selvittelemään byrokraattisia pykäliä, mutta isäpuolen asema olisi tosielämässä Jukkaa heikompi. Toki perheen äiti saa lähteä pitkälle matkalle ilman sossun puuttumista kuvioon, mutta tässä työtön isäpuoli ei ole elatuskelpoinen. Onko lasten äiti piittaamaton narsisti vai itse vahingoitettu todellisuuspakolainen? Vai molempia?

Teos herätti minussa vahvoja tunteita ja lapsihahmoihin samastumista. Samalla koin, että sanoja oli paikoitellen liikaa. Esimerkiksi Saku-pojan päänsisäisen toisen äänen läsnäolo tuntui liian yhteiskuntakriittiseltä – en myöskään tiennyt, puhuiko siinä aikuinen valmentaja vai pikkuvanha lapsi. Harvoin luen kirjaa, jonka yhteiskuntakriittisyys tuntuu liialliselta, mutta tässä oli osioita, joita olisi voinut tiivistää. Uskontoon liittyvät pohdinnat olivat raikkaampia, varsinkin, kun Jukka kamppailee raitistuessaan juoppojen miltei ainoan pelastustien, uskoon tulon kanssa. ”Jos kristinusko keksittäisiin nyt, ei yksikään riskirahoittaja lähtisi tukemaan noin huonoa liikeideaa.”

Kirjaa mainostetaan tragikomediana, mutta oma luentani meni vahvasti tragedian puolelle. Jukka onnistuu koomisena hahmona pohdinnoissaan työelämästä, sukupolvien välisestä kuilusta ja naissuhteistaan, eli juoppohahmoksi hän on harvinaisen syvällinen. Ymmärrystäkin hän saa, mutta kolmetoistavuotiaan joutuminen katkohoitajaksi oli hurjaa luettavaa. Tavallaan kirja kertoi myös päihdepalvelujen riittämättömyydestä, sillä tässä Jukalle tarjottava psykososiaalinen tuki vaikutti todella hataralta.

Teos parani loppua kohti, juonessakin tuli yllätyksiä, ja hahmot kokivat kasvun ja oivalluksen momentteja. Aikuisille toivoa annettiin kuitenkin vain teelusikallisen verran, lapsille enemmän. Lasten maailman ymmärtäjänä Kalajoki tuntuikin suvereenilta. Perheen sisäisen dynamiikan kuvaus on myös perusteellista. Tämä on Kalajoen ensimmäinen aikuisten proosateos ja toinen teos, mutta tekstistä sai kuvan kauan aktiivisesti kirjoittaneesta tekijästä. Ehkä havaintoni sanojen liiallisuudesta liittyikin siihen, että teosta on mahdollisesti kypsytelty kauan ja näkökulmat ovat kasvaneet syvenevän talouskriisin ja epävarmuuden keskellä. Kirjassa oli paljon teemoja, joihin tarttua, ja uskon sen saaneen ja saavan palautetta hyvin eri tyyppisiltä lukijoilta. Itse antaisin tämän luettavaksi juuri noille viisikymppisille miehille, joita työelämä on kaltoin kohdellut.

Täytettyjen eläinten talossa

Jussi Lehtomäki on dokumenttifilmin ohjaaja ja tuottaja, jonka esikoisromaani Kerrostalosusi (Myllylahti, 2016) ammentaa teemansa maagisen realismin, satujen ja legendojen maailmoista. Siinä etsitään kadonnutta kuusivuotiasta Ida-tyttöstä, siinä on erittäin pelottava kerrostalon ullakko, ja ainakin kahdella henkilöhahmoilla on taksidermiaan liittyvä pakkomielle. Kalevalan hahmotkin muuttavat luontevasti tämän päivän kaupunkikulttuuriin.

Idan vanhemmat, Aaro ja Verna, vaikuttavat alussa hyvin tavallisilta, jopa tylsiltä perheellisiltä hahmoilta, jotka haluavat antaa itsestään onnellisen perheen vaikutelman. Aaro on ammatiltaan eläinlääkäri ja Verna keskittää energiansa kotiäitiyteen. Perheessä suunnitellaan jokaista kerhoreissua pitkämielisen puuduttavasti. Vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan tuntuu ylisuojelevan takertuvalta. Aarolla ja Vernalla on hyvin vähän historiaa, he saapuvat pihapiiriin kuin tyhjästä selvästi aikeenaan aloittaa elämä puhtaalta pöydältä.

Lapsen näkökulma on teoksessa vahvempi kuin aikuisten. Idan uuteen ympäristöön liittyvä uteliaisuus on käsinkosketeltavaa, ja kauhu keriytyy hänen öisten seikkailujensa ympärille. Tytön katoamisen selvittelyä kuvataan monisyisesti, ja naapuruston suhtautumista uuden perheen tragediaan kartoitetaan huolella. Syyllisyyden ja mielen hajoamisen teemat ovat vahvasti esillä. Mikään apu ei tunnu tarpeeksi kattavalta sureville vanhemmille, ja varsinkaan kirkon kriisityöntekijän marjamehut eivät lämmitä.

Juonesta en tee enempää paljastuksia, totean vaan, että kerronnallisesti teos piti mahtavasti koukussaan. Lukija sai tehdä oivalluksia ja assosiaatiota läpi tekstin, eikä mitään tasoa selitetty puhki. Elokuvallinen kerronta oli ymmärrettävästi vahvaa ja leikkaukset erikoisia.

Kiinnostavaa oli, että pidin kirjasta, vaikka en pystynyt samastumaan yhteenkään henkilöhahmoon. Äidin tuska lapsensa katoamisesta oli riipivää, mutta hän ei äidin roolissaan ollut kovinkaan kiinnostava. Aaro-isän omituisuudet alkoivat paljastua vasta teoksen loppua kohti. Romaani kasvoi unettavasta tavanomaisuudesta kohti eksentristä friikkiyttä. Aika-akselikin oli unenomaisen petollinen, ja epäluotettavan kertojan käyttö kekseliästä.

 

Absurdissa zakuska-pöydässä

Venäläisen maaseudun tulevaisuuden visioista on varmasti liikkeellä monenmoista tarinaa, mutta monelle länsimaiselle lukijalle agraari-Venäjä on myös suuri mysteerio. Moni meistä ei ole käynyt Pietaria tai Moskovaa kauempana, ja jos on maaseutua nähnyt, se on ehkä ollut viipale Karjalan kannasta Allegro-junan ikkunasta.

Roman Sentšin maalaa tummanpuhuvaa kyläraitin maisemaa romaanissaan Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015, suom. Kirsi Era). Romaanissa asutaan jossain Etelä-Siperiassa Tuvasta pohjoiseen. Tuvan tunnistin maantieteellisesti kurkkulaulusta, muuten en paljoa noista alueista tiedä. Neuvostoaikoina Siperian syrjäseuduille muutettiin leveämmän leivän toivossa, ja muuttajien joukossa oli paljon koulutettua, nuorta väkeä. Nämä väkiryhmät iroittautuivat omilta juuriltaan ja menestyivätkin aikansa, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syrjäseudut ovat taas tyhjentyneet.

Keskiluokkainen pariskunta Nikolai ja Valentina ovat rakentaneet elämänsä siperialaiseen provinssikaupunkiin. Nikolai on armeijauran jälkeen toiminut alkoholistien selviämisaseman miliisinä, ja Valentina on edennyt urallaan kirjastonjohtajaksi. Perheen rappio alkaa nuoremman pojan vankilatuomiosta ja isän törttöilystä työpaikalla. Selviämisasema on luonnollisesti korruption pesäke, ja Nikolai onkin onnistunut edistämään perheensä elintasoa lahjuksilla ja sammuneilta viedyillä osingoilla, mutta sielläkin törkeydellä on rajansa. Nikolain saatua potkut myös Valentina eroaa työstään, ja perhettä odottaa muutto tuntemattomaan. Uusi koti löytyy Valentinan kotikylästä Muranovosta, jossa tämä ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Kylässä on sukulaisista elossa enää Valentinan täti Tatjana, jonka luota karkulaiset etsivät tilapäistä residenssiä.

Pariskunnan mukana kylään muuttaa heidän veltto aikamiespoikansa Artjom, jonka riippuvaisuus vanhemmista on pateettista. Kylässä Artjom kokee sosiaalista nousua niin, että saa iskettyä itselleen naisen, itseään vanhemman Valjan, joka jo 29-vuotiaana kiertopalkintona tunnetaan. Nuorelle lemmelle ei tunnu löytyvän tilaa mistään, mutta silti Valja tulee raskaaksi ja häitä juhlitaan kiireellä. Varaa kodin perustamiseen ei kummallakaan ole, vaan perhe-elämää vietetään Valjan suvun nurkissa. Nikolai haluaisi pojan perheen osallistuvan yhteisen talon rakentamiseen, mutta rakennuksesta ei ole tulla mitään. Kaikki perheen projektit jäävät puolitiehen. Elämä pelkällä valtion eläkkeellä on kurjaa. Uusia toimeentulon lähteitä on löydettävä laillisia ja laittomia keinoja luovasti yhdistellen.

Teos kertoo pitkälti vaihto- ja luontaistaloudesta ja kokonaisten yhteisöjen syrjäytymisestä. Muranovossa on muutamia siistejäkin vanhuksia, mutta valtaosa väestöstä on alkoholisoituneita, sekä nuoret että vanhat. Nuorille ei ole töitä, keski-ikäiset yrittävät lapsiaan enemmän raapia kokoon toimeentuloa, ja toimeentulohuolet kiristävät sukupolvien suhteita äärimmäisyyksiin. Ainoa ilon lähde on kotipolttoinen pirtu, joka välillä maistuu kumilta, välillä sytytysnesteeltä. Alussa Jeltyševit pelkäävät sokeutumista paikallisia viinaksia nauttiessaan, mutta luisuminen riippuvuuteen tapahtuu yhdessä talvessa. Viina-annoksia mitataan sadoissa grammoissa ja 55% laimennettu pirtu on vielä miedohko alkoholijuoma. Hyvinä aikoina zakuska-pöydässä voi olla tarjolla makkaraa ja kylmää kananrintaa, mutta huonoina aikoina vain suolattua vesimelonia.

Ymmärtääkseni Sentsin on pyrkinyt tässä kuvaamaan maansa nykytilaa mahdollisimman tyypillisen kylän ja hieman poikkeavamman perheen kautta. Poikkeavaa perheessä on paluumuuttajuus, mutta kaupunkilaiset elkeet katoavat heistä pian köyhyyden ikeen alla. Välillä romaanissa tehdään muutakin kuin ryypätään; esimerkiksi pariskunnan marjakuusaman poimimisretket ja torikauppa tuovat arjen apatiaan vaihtelua. Kyläläiset ovat myös varsin katoamis- ja onnettomuusherkkiä, joten miliisin vierailuilta ei vältytä.

Mustan huumorin saralla romaani muistutti minua intialaisen Aravind Adigan köyhyyskuvauksista. Varsinkin selviämisaseman arjen absurdius muistutti intialaisen juoppokuskin arkea. Adigan kuvaamissa yhteisöissä tosin alkoholin myynti on systemaattisempaa ja kaupallisesti kunnianhimoisempaa: laittomiakin pulloja on kaupalla eri tuloluokille erilaisin etiketein – myrkky on pullotettua, eikä asiakkaan tarvitse itse tuoda astioitaan annoksen saamista varten. Siperian kylissä ei kaupoilla ole lisenssiä myydä alkoholia, ja siksi kaikki kauppa tapahtuu yksityiskodeissa.  Koin, että Muranovon kylän köyhyys oli vielä asteen lohduttomampaa kuin Adigan kuvaaman palvelusväen, ehkä siksi, että siellä ei ollut ainuttakaan rikasta, jonka armeliaisuudesta kukaan voisi hyötyä. Tietysti talven ankaruus on Venäjän köyhyyden syöveri, jota etelän kehitysmaalaistenkin on vaikea kuvitella.

Onko tämä sitten sosiaalipornoa? Mielestäni ei, sillä Sentšin on lahjakas ja taloudellinen kertoja. Vajaassa kahdessasadassa sivussa tapahtuu paljon, eikä tekstiä voi ahmia kerralla. Henkilöhahmoihin voi osittain samastua, vaikka kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen. Sääliä he eivät kerjää yksilöinä, vaan teos kutsuu pikemminkin yhteiskunnalliseen pohdintaan perheen, paikallisyhteisön ja valtion suhteista. Olisiko esimerkiksi flegmaattisella Artjomilla ollut paremmat selviytymismahdollisuudet kaupungissa, jos hän olisi jäänyt sinne yksin ilman vanhempiensa tukea? Mitä Venäjällä on tapahtunut, miksi nuoret eivät aseta itselleen edes vaatimattomia tavoitteita? Onko perheestä tullut ainoa turvan linnake, ja mitkä ovat perhekeskeisen yhteiskunnan ansat?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen jättämä päällimmäinen tunnetila oli angsti. Joskus angsti on tarpeellista, jotta saisi syvemmän otteen jostain kulttuurista kuin mitä viihdeteollisuus tarjoaa. Esimerkiksi verrattuna Ville Haapasalon sarjoihin, joissa viinanjuonti on sankarillista, tämä romaani tarjosi erinomaisen peilin.

Vetoketjuttoman panon paluu

Erica Jongin Lennä, uneksi (1973) oli teini-ikäni salainen seksiraamattu, joka sisälsi uskomattoman graafista kieltä – kieltä, joka ei silloin eikä edelleenkään mahdu suuhuni, olenhan saanut melko siveellisen kasvatuksen. Muistan kirjasta parhaiten vetoketjuttoman panon fantasian, eli haaveen harrastaa seksiä rajattomasti missä vaan, milloin vaan ilman, että vaatteet rajoittavat toiminnan etenemistä. Tämä on ollut rajua 70-luvulla,  kuten varmaan myös fantasioiden jakaminen ystävien kesken. Kuitenkin Lennä, uneksi oli kirjakerhon kuukauden kirja ja koristi varmasti monien kirjahyllyä.

Erica Jong palaa seksuaalisuuden ja elinvoiman teemaan yli 40 vuoden viiveellä teoksessa Elä ja uneksi (S&S, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta). Tässä 70-luvun radikaalit naiset ovat varttuneet kypsään ikään, menestyneet, olleet useamman kerran naimisissa ja luopuneet huumeista ja viinasta. Vanessa ja Isadora tapaavat nyt kantapaikassaan, kaupungin parhaassa espressobaarissa ja törmäävät myös toisiinsa kirkon kellareihin AA-tapaamisissa, oudon anonyymeilla tunnustuksellisuuden näyttämöillä. Tässä päähenkilönä on entinen näyttelijä Vanessa, kun taas vetoketjuttoman panon keksijä, kirjailija Isadora on ilmeisesti Jongin alter ego. 

Kuusikymppinen Vanessa hoitaa romaanissa ikääntyneitä vanhempiaan ja sydänvikaista rikasta aviomiestään Asheria, joka hänkin on jo yli kahdeksankymmenvuotias. Kuoleman väistämättömyys on osana Vanessan arkea siihen pisteeseen saakka, että hän alkaa taas todellisuuspakoisena etsiä itselleen seksiseuraa netin rajattomasta maailmasta. Seksuaalinen kiihko on hänelle ainoa muistutus elämän jatkuvuudesta. Nuoremmat miehet kiinnostuvat Vanessasta ja pommittavat häntä viesteillään, vaikkakin IRL-kohtaamiset ovat pelottavan vaativia. Nuorempia miehiä tuntuu kiinnostavan koiraleikit ja alistuneet orjan rooli.

Seksiäkin kiinnostavampaa kirjassa ovat perhesuhteiden kuvaukset. Vanessan havahtuminen Glinda-tyttären vakavaan huumeongelmaan on koskettavaa luettavaa, varsinkin, kun huomaa, ettei ongelmasta poispääsyä voi paljoa voidella rahalla. Vanessa liikkuu sen verran varakkaassa piirissä, että luulisi kaiken mahdollisen hoidon olevan hänen perheelleen saatavilla. Silti tyttären huumeongelman ja vanhempien saattohoidon hoitojen järjestelyssä on omat komplikaationsa, eivätkä hoitajat sitoudu työhönsä korkeallakaan palkalla.

New Yorkin juutalaisten diasporasaagaa Jong käsittelee monelta kantilta. Vanessan Odessasta Amerikkaan muuttanut ashkenasisuku kokee Eurooppaan liittyvää nostalgiaa. Taiteellinen lahjakkuus ja jatkuva liikkuvuus on heidän verenperintöään, mutta suku ei enää 1900-luvun loppua kohti onnistu huolehtimaan rotupuhtaudestaan. Juutalaisuuden määrittely ei ole helppoa monirotuisessa todellisuudessa. Gershwinin musikaalien sanoma on Vanessalle tärkeämpää juutalaisuutta kuin vanhan liiton eksklusiivisuus. Tyttärenpojan ympärileikkausseremonia on hänelle jopa hieman traumaattista, sillä älyllisesti hän ei pysty ymmärtämään juutalaisen uskon peniskeskeisyyttä.

Vaikka tässäkin kirjassa oli runsaasti seksiä, se tuntui moniulotteisemmalta ja kaunokirjallisemmalta kuin Lennä, uneksi. New Yorkin eliittien elämäntapaan suhtaudutaan rennon itsekriittisesti, ja maailmankirjallisuuden viitataan korkealentoisesti. Amerikkalaisen feminismin historiaakin kerrataan herkullisen introspektiivisesti: Jong selvästi arvostaa vanhana naisena enemmän Emma Goldmania kuin oman sukupuolensa seksuaaliradikaaleja, ja nauraa tämän päivän älykkönaisten ryppyotsaiselle kantoliinaäitiydelle, joka vaatii täydellistä omistautumista kiintymyssuhdeteorialle ainakin ensimmäiset seitsemän vuotta.

Ihailen Jongin tiivistämisen taitoa, sillä kirjassa käsiteltiin ihmiselämän peruskysymysten kirjoa monipuolisesti parissasadassa sivussa. Vaikka tässä kulutettiin aimo annos Viagraa, Botoxia ja luksusdelien parasta hanhenmaksaa, henkilöhahmot eivät tuntuneet pinnallisilta. Sex and the City-sarjan hahmot tuntuvat yksiuloitteisilta verrattuna Vanessaan ja Isadoraan, jotka pohtivat mielellään myös poliittisia ja hengellisiä kysymyksiä.

Ikääntyvän omaishoitajan näkökulmasta Vanessan täyttää pelko siitä, että hän saattaa kuolla ennen lähes satavuotiasta äitiään. Äidin pitkäkestoista hiipumista kuvataan huumorilla ja pieteetillä, taantuuhan tämä ihmeellinen moniosaaja kovaäänisen kurlaajan tasolle. Vanessalle äidin antautuminen ja paluu atavistisen ääntelijän tasolle tuntuu jopa lohdulliselta, sillä hän on elänyt koko aikuisikänsä kokien riittämättömyyttä suhteessa äitiin, joka oli hyvä kaikessa, mihin ryhtyi.

Luin tätä kirjaa hyvin syvissä omakohtaisissa vesissä, ja se tuntui juuri tähän hetkeen tilatulta. Syviin vesiin se toi juuri tarvittavan määrän iloa, valoa ja kepeyttä, vaikka kielellisesti ja tyylillisesti se toi myös pähkinöitä purtavaksi. Tämä voisi toimia myös elämäntaito-oppaana, vaikka onkin syvällisen kriittistä kaunokirjallisuutta.

Käsityöläisyyden ylistys

Bitch litistä takaisin chick litiin. Taannoin, kun suuri osa kansasta katsoi täysin rinnoin jääkiekon mm-finaalia, minä kuuntelin peliä lukemalla samalla Tuija Lehtisen romaania Nappikaupan naiset (Otava, 2009). Lehtisen nuortenkirjoja olen lukenut useamman kuin aikuisten, ja aikuisten kirjoissa olen usein arvostanut enemmän näkökulmaa kuin kirjoitustyyliä. Nappikaupan naiset kiinnosti minua siksi, että rakastan kaikkea vaatteiden tuunaamiseen liittyvää tilpehööriä, vaikka en osaa kunnolla ommella nappeja. Lisäksi olin juuri mukana tuottamassa kädentaitojen workshoppia. Puolustan uusavuttomien asemaa elinikäisinä oppijoina sillä saralla.

Teoksessa päähenkilönä on nuori yrittäjä Saskia Soikkeli, joka on päätynyt asumaan pikkukaupunkiin miesystävänsä perässä. Arttu ei kuitenkaan ole sitoutuvaa tyyppiä, pariskunta asuukin erillään ja yhteiset kynttiläillalliset usein kaatuvat miehen säälittäviin ohareihin. Saskian ja Artun ravintola sinnittelee, mutta paikalle luultavasti tarvittaisiin Jyrki Sukula kuria palauttamaan. Saskia saa Artun business-taitamattomuudesta tarpeekseen, ja erottuaan tästä hän eroaa myös firmasta.

Rohkea nainen löytää itsensä uudelta alalta, kauppa-apulaisena nappikaupasta. Hänen toimenkuvaansa kuuluu nappien myymisen lisäksi vanhan Ebban auttaminen lonkkaleikkauspotilaana. Ebban sisar Sylvia toimii vielä nappikaupan johtajattarena, vaikka on jo reippaasti eläkeikäinen. Vanhat neidit ovat jääneet elämään lapsuutensa kotiin, eikä kumpikaan aikanaan päässyt toteuttamaan haaveitaan. Heidän isänsä ja veljensä sitoivat heidät perheyritykseen, mikä ei koskaan ollut rahasampo.

Teoksessa on hurmaava menneen maailman tunnelma. Vanhan mukulakadun kivijalkaliikkeiden yrittäjät ovat kaikki itsepäisiä vanhuksia, jotka tuntevat toisensa omituisuudet ja pitävät yhtä. Antikvariaatin Heimo on neitejäkin oudompi lintu, joka on kasvanut kiinni Reino-tossuihinsa. Kadun yrittäjänaiset taas kokoontuvat säännöllisesti nappikaupan takahuoneeseen leivoksille ja tokaijille. Vanhusnäkökulma toimii tässä mahtavana profiilin nostattajana, sillä Saskian miesseikkailut ovat stereotyyppisen latteita.

Lehtinen on tuottelias ja omassa genressään lahjakas kirjailija, joka kuitenkaan ei mielestäni kirjoita kovinkaan puhuttelevasti teostensa pääteemasta, heteroseksuaalisesta rakkaudesta. Tässäkin kirjassa viljellään rakkausrintamalla tylsiä kliseitä. Uusi rakastaja on ”seksipeto”, joku toinen on ”namupala” ja aina on uusi mies kierroksessa. Toisaalta kirjailija osaa käyttää vaikeampaakin sanastoa. Tähän tunnelmaan sopi erinomaisesti verbi ”armastella”, joten miksi Lehtinen ei kehitä sanastoaan? Kirja olisi toiminut aivan mahtavasti, vaikka Saskia Soikkelilla olisi tarinan aikana ollut seksuaalielämässään täysin kuiva kausi.

Saskian hollantilaisesta sukutaustasta olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Ollakseen uinuvan pikkukaupungin kuvaus päähenkilöiden elämä on melko menevää, kansainvälisin tuulahduksin. Vanhusten elämäntapojen kuvauksessa oli samanlaista kepeyttä ja nokkeluutta kuin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjassa.

Nappien kulttuurihistoriaa tässä käsitellään suvereenin kiehtovasti. Kukapa tietää, että ennen vanhaan oli jopa nappimessuja, joilta haettiin erikoisia aarteita? Liikeidean nuorentamisesta opin myös paljon uutta.