Kahdentoista aikavyöhykkeen tragedia

Teos: Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia (Siltala, 2022)

Suomennos: Antero Helasvuo

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Olisiko teillä hetki aikaa jutella gulagista? Ai eikö? No, kerron siitä huolimatta. Olen kuunnellut äänikirjana Anne Applebaumin teoksen, joka on painettuna 679 sivun pituinen. Äänikirjaa kuuntelin vähemmän aikaa kuin 28 h 49 minuuttia, sillä tahti oli nopeutettu ja joitain osia meni ohi puoliunessa. Mutta teos oli minulle helpompi ymmärtää kuin Applebaumin aiempi teos Punainen nälkä, jota yritin kahlata läpi jo ennen Ukrainan sodan alkamista.

Applebaum on tutkinut aihetta 40 vuoden ajan, alkaen opiskelija-ajoista, jolloin hän oli Neuvostoliitossa amerikkalaisena vaihto-opiskelijana. Gulagiin liittyvän alkuperäisaineiston saatavuus ei ollut kovin kattavaa tuolloin, eikä se ole sitä edelleenkään, jos tutkija on ulkomaalainen. NL: n kaatumisen jälkeen perustettu Memorial-järjestö on tehnyt valtavan työn muistojen tallentamisessa, mutta sen pystyssä pysyminen on vaikeaa näinä aikoina. Tavallaan myös tämä kirja on merkittävä muistoja säilyttävä dokumentti, koska siihen on kerätty valtava määrä ensi käden muistoja ja kaunokirjallisia viitteitä eri kielillä.

Koin vaikeimmaksi ottaa vastaan niitä osuuksia, joissa kerrottiin lasten kohtaloista vankileireillä. Yleistä oli, että äidit ja lapset pidettiin samassa paikassa siihen saakka, kun lapsi täytti kaksi vuotta, minkä jälkeen ”kansanvihollisten” lapset vietiin lastenkoteihin. Lapsen eloonjäämisen ja älyllisen kehityksen kannalta olennaista oli jonkinlainen yhteys biologiseen äitiin varhaisessa lapsuudessa.

Stalinin kuoleman jälkeen taas oli tyypillistä, että vähemmän vaaralliseksi arvioiduille ”kansanvihollisille” tehtailtiin psykiatrisia diagnooseja ja he päätyivät vankileirin sijaan lukituksi mielisairaaloihin. Esimerkiksi viivästynyt skitsofrenia oli tyypillinen diagnoosi toisinajattelijoille: kyseiseen diagnoosiin ei liittynyt fyysisiä sairauden piirteitä, mutta tietynlaisia mielipiteitä pidettiin jo vahvoina oireina.

Uutta tietoa sain varsinkin vankileirin uskovaisista. Uskonnon harjoittaminen saattoi olla monilla syy leirille joutumiseen, ja vanhauskoisten ortodoksien lisäksi vainottuja ryhmiä olivat muun muassa baptistit ja Jehovan todistajat. Osa uskovaisista kieltäytyi kokonaan työstä, ja rankimmat totaalikieltäytyjät kutsuivat valtiota Neuvosto-saatanaksi. Uskovien ryhmien välillä oli usein solidaarisuutta, ja he muodostivat kiinnostavia alakulttuureja.

Kirjassa kerrotaan paljon eri etnisten ryhmien selviytymisstrategioista, ja siinä käsitellään myös suomalaisten kommunistien hankalaa asemaa. Aino Kuusisen muistelmat ovat olleet yksi tärkeä lähde, ja sellainen teos, jonka itsekin haluaisin lukea. Suomalaisilla, balteilla, puolalaisilla ja ukrainalaisilla oli paljon yhteistä, sillä heitä kaikkia pidettiin jo syntyperän vuoksi lähtökohtaisesti epäilyttävänä aineksena. Jos heillä vielä oli heikko venäjän kielen taito, he joutuivat erityisen haavoittuvaan asemaan.

Hurjimmillaan tätä teosta voi lukea kuin poliittista trilleriä, varsinkin osuuksissa, joissa kerrotaan ammattirikollisten roolista ja mustan pörssin liiketoiminnasta. Parhaimmillaan kirja taas tarjoaa monipuolista ja kiihkotonta tietoa ilmiöstä, jota monien meistä voisi muuten olla mahdoton yrittää ymmärtää. Olen myös lukenut muutaman romaanin Gulagista (muitakin kuin Solzhenitsyniä lukiossa), mutta osa tuoreemmista fiktionaalisista tuotoksista ovat olleet vähän liiankin raflaavia. Esimerkiksi Heather Morrisin Cilkan tarina oli minulle liian raskas kakku, vaikka se oli lähes viihteellinen teos juutalaisnaisesta, joka joutui sekä natsien että kommunistien leirille.

Gulag saattaa saada koko elämäni lukuhistoriassa rankimman tietokirjan tittelin (ja olen lukenut rankkoja kirjoja myös Afrikan ja Aasian maiden sortavista koneistoista ja kansanmurhista), mutta samalla ihailen Applebaumin lakonista kirjoitustyyliä. Kuuntelin äänikirjaa noin neljä päivää, mutta jos oikeasti haluaisin omaksua kaiken kirjan tietomäärän, sen lukemiseen voisi mennä monta viikkoa.

Kaunokirjallisuuden näkökulmasta teos on myös todellinen aarreaitta, ja tämän vuoksi koukutuin Gulagiin enemmän kuin Punaiseen nälkään, jossa keskiössä oli enemmän taloushistoria kuin taide. Kirjallisuuden saralla ansiokkaista oli samizdat-genren läpikäyminen, jossa päästiin jo 1980-luvulle glasnostin aikaan.

Kirjaa kuunnellessani minulla oli mahdollisuus keskustella siitä erään venäläisen kirjailijan kanssa Jyväskylän Kirjailijatalon keittiössä, joten siksikin lukukokemus oli erityisen tärkeä.

Vain kulakit harrastavat koruompelua

Teos: Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Joulun pyhiin on kuulunut pelkkää tietokirjallisuutta, sillä olen tainnut jo imuroida sisääni riittävästi fiktiota tälle vuodelle. Ja koko ajan sisältö muuttuu tiukemmaksi: Maria Lähteenmäki Punapakolaiset alkaa olla teeman raskauden suhteen jo äärikamaa, ja tämän jälkeen arvioon on vielä tulossa toinen punakantinen HC-opus.

Minun ei ole mahdollista kirjoittaa juuri nyt Punapakolaisista sen tyyppistä kattavaa arviota, jonka teos ansaitsisi, mutta käytän joitain kirjasta ammentamiani tietoja omaan fiktioprojektiini. Se sijoittuu osittain Petroskoihin, ja siinä eletään jo 70-lukua, mutta Stalinin vainojen kaiut kuuluvat edelleen voimallisesti siinä universumissa.

Tämän teoksen pääkaupunki on ehdottomasti Petroskoi, vaikka osa teoksen naisista asuu myös Moskovassa tai Pietarissa, ja osa päätyy gulag- leireille ties minne. Osa naisista on tietoisesti halunnut matkata Karjalan neuvostotasavaltaa rakentamaan, osaa taas on rangaistu jostain virheestä ja näin heidät on lähetetty Vienan Karjalaan eli mahdollisimman syrjään pois pahanteosta. Osa taas on muuttanut maahan jo lapsena tai nuorena perheen kanssa, jolloin päätös ei ole ollut itsenäinen.

Tässä laajassa historiikissa ei ole yhtä avainhenkilöä, vaan Lähteenmäki käy läpi kymmenien naisten vaiheita, joista kaikki eivät olleet lainkaan merkkihenkilöitä, eikä erityisen aktiivisia poliittisesti. Hurjimpia tarinoita on ehkä tuollaisen SDP:n naiskansanedustajilla, joista osalla lähtö Neuvostoliittoon vuonna 1918 oli aitoa poliittista pakolaisuutta. Näitä toverittaria oli useampi, eikä kenellekään heistä käynyt hyvin neuvostojen maassa.

Parhaiten kirjan hahmoista mieleen jäi Hanna Malmin (1887-1938) tapaus, sillä Malm kuului jo Suomessa kommunistien eliittiin. Neuvostoliitossa hänet tunnettiin Kullervo Mannerin (1880-1939), SKP:n perustajajäsenen, rakastajattarena ja elämäntoverina, mutta pariskunta joutui toisistaan erilleen Stalinin vainoissa. Hannaa rankaistiin kärkevistä mielipiteistään ja hän joutui pakkotyöhön Vienan Karjalaan.

Opin muun muassa, että Moskovassa kansainvälinen puolue-eliitti majoittui hotelli Luxiin, jossa myös Malm majaili ennen joutumista vankileirien saaristoon. Malm vietti 1920-luvulla jonkun verran aikaa Ruotsissa, ja ennen joutumista epäsuosioon myös opetti Moskovan Lenin-koulussa. Virallinen versio Hannan kuolemasta on, että hän olisi tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Solovetskin saarella, mutta asiasta ei ole mitään varmuutta.

Olen mahdollisesti lukenut kauan aikaa sitten kirjan Rakas kallis toveri Malmin ja Mannerin kirjeenvaihdosta vuosilta 1932-33, mutta en tuolloin ymmärtänyt kaikkea Stalinin vainojen kontekstista. Manner kuoli virallisesti tuberkuloosiin Uhtan leirillä Komin tasavallassa vuotta Hannaa myöhemmin. On myös hämmentävää huomata, kuinka monen tämän kirjan henkilöistä kuolinvuosi sijoittuu 1937-9 akselille.

Kirja antaa valtavan määrän lukuvinkkejä Stalinin vainoista selviytyneiden muistelmiin, johon minulla ei ole nyt aikaa. Eniten kiinnostaisi lukea Otto Wille Kuusisen toisen vaimon Aino Kuusisen (1886-1970) muistelmat, sillä niissä ilmeisesti on yksityiskohtaisia havaintoja vankileirin arjesta. On käsittämätöntä, että Otto Wille toimitti Ainon leirille, eikä tehnyt mitään naisen vapauttamiseksi. Aino virui leireillä 17 vuotta, ja onnistui loikkaamaan vanhoilla päivillään länteen.

Suomalaisten omista kolhooseista Karjalan tasavallassa olen lukenut muitakin teoksia, joista tunnetuin on Antti Tuurin romaani Ikitie. Tämänkin kirjan moni hahmo työskenteli muun muassa Säteen kollektiivissa Aunuksen lähistöllä. 1930-luvulla tila nimettiin uudestaan Papaniniksi venäläistämispolitiikan aalloissa. Tällöin kolhoosiin oli otettava muutakin kuin suomalaisväestöä. Vaikka suomalaisten perustamat kokeilutilat menestyivät alkuvaiheessa, niihin kohdistui myös paljon sabotaasia paikallisten asukkaiden toimesta.

Kolhooseissa naiset kokoontuivat mielellään tekemään käsitöitä iltaisin, mutta näitäkin puhdetöitä syynättiin ja pidettiin varsin epäilyttävinä. Minua todella liikutti, itketti ja vähän naurattikin havainto koruompelusta. Sitä pidettiin erityisen epäilyttävänä, viittasihan se porvarisnaisten joutilaisuuteen ja kyseenalaiseen koristautumiseen. Virallinen ohje kuului, että vain yksinkertaisten alusvaatteiden ompeleminen olisi sallittua. Näin ollen esimerkiksi karjalaisten omat koruompeleet olivat pannassa, viittasivathan ne myös hämärästi heimoaatteeseen.

Osalla suomalaisista oli maahan tullessaan henkilökohtaisia koruja, eivätkä kaikki olleet luovuttaneet niitä valtiolle. Muun muassa vihkisormuksista käytiin iänikuista taistelua, mutta kaikki eivät niistä luopuneet, vaikka niitä pidettiin erityisen paheellisina.

Pidin Lähteenmäen kirjoitustyylistä, joka oli sopivan toteava, jopa lakoninen. Hän ei jäänyt kauhistelemaan asioita, joita itse lukijana kauhistelin. Kirjaa lukiessani jäin jonnekin Karjalan kolhoosin punanurkan reunalle tutkiskelemaan ns. seinälehtiä, jotka olivat keskeinen propagandan ja kansanvalistuksen välitysmuoto maaseudulla ja vankileireillä. Kun painettuihin lehtiin ei ollut varaa, ne liimattiin seiniin, jotta mahdollisimman moni pystyisi niitä lukemaan. Mutta niihin suhtauduttiin suurella varauksella, ja varsinkin niissä esiintyvä huumori on mahtanut tuntua vankileirin asukkaista absurdilta tai loukkaavalta.

Kirjassa on jotain yhteistä Varpu Lindströmin teoksen Uhmattaret kanssa, joka on historiikki kanadansuomalaisten vasemmistoaktiivien vaiheista. Osa näistäkin naisista päätyi lopulta Neuvosto-Karjalaan. Vaikka toverittarien ja uhmattarien elämäntarinoihin liittyy paljon tragediaa, on kiinnostavaa tutkia myös niiden kansainvälisiä kytköksiä ja toivon elementtejä. On muistettava, että tämänkin teoksen naisista valtaosa oli liikkeellä maailman parantamisen tarkoituksessa. Mutta pelkkä hyvä tarkoitus ei vienyt pitkälle varsinkaan vainoharhaisessa poliittisessa koneistossa, joka päätyi syömään omia lapsiaan.

Kongon jouluseikkailu 1913

Teos: Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen: Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina (Into, 2022)

Muutama viikko sitten esittelin täällä lukemaani Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen kiehtovaa tietokirjaa ruotsalaisten siirtomaasaaresta St. Barthelemystä Karibialla. Kirja oli sen verran erikoinen, että päätin lukea myös tämän uudemman teoksen pohjoismaisten hankkeista Belgian Kongossa.

Akseli Leppänen (1879-1938) oli hämeenkyröläinen koneistaja, joka saatuaan rukkaset elämänsä naiselta 34-vuotiaana päätti häipyä kotimaasta pitkälle työkomennukselle Belgian Kongoon vuonna 1913. Hän ei ollut ensimmäinen suomalainen, joka valitsi tämän tien, vaan tuonne oli ollut liikettä jo 1880-luvulla. Kongossa oli enemmänkin työväkeä muista Pohjoismaista, ja varsinkin ruotsalaisille ja tanskalaisille tuo alue oli ensimmäinen lähetystyön ja hyväntekeväisyyden kohde samalla tavalla kuin Ambomaa oli suomalaisille.

Leppänen jätti jälkeensä reissustaan matkapäiväkirjan ja suuren määrän esineistöä, ja osa tästä on luovutettu Siirtolaisuusinstituutille. Tämän vuoksi hän valikoitui teoksen avainhenkilöksi. Tausta-aineisto on kuitenkin laaja, ja se kattaa myös muiden maassa palvelleiden kirjoituksia useammalta vuosikymmeneltä.

Leppänen oli maahan lähtiessään harras kristitty, ja hän oli osoittautunut nuoruudessaan varsin oppimishaluiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että hän olisi lähestynyt paikallisia kulttuureja avoimin mielin, vaan myös hänen kirjoituksensa ovat avoimen rasistisia. Välillä tuntui, että kirjurina Aleksia huolestutti enemmän krokotiilien hyvinvointi kuin orjatyöhön pakotettujen ihmisten.

Kongoon lähtiessään Akselilla ei ollut selkeää urasuunnitelmaa, mutta hän päätyi asumaan maassa jopa 17 vuoden ajan. Tämä on verrattaen pitkä aika, sillä moni hänen kollegansa joko kuoli kulkutauteihin tai oli pakotettu palaamaan Euroopppaan terveysongelmien vuoksi. Hän oli uskovainen ja oppimishaluinen mies, joka eteni Belgian siirtomaakoneistossa pitkälle koloniaali-insinöörin tittelin lunastaen. Vuosien varrella hän myös oppi käyttämään paksua virtahevon nahasta tehtyä ruoskaa, jolla kuritettiin paikallisia ihmisiä.

Olen lukenut Joseph Conradin teoksen The Heart of Darkness useaan kertaan, ja tässäkin siihen viitataan mittavasti. Conrad osasi kritisoida siirtomaajärjestelmää jo vuonna 1899, ja hänen romaaninsa kokemusmaailma sijoittuu hyvin lähelle Leppäsen työoloja ja mielenmaisemaa. Leppänen palveli koneistajana usealla sisämaan jokilaivalla, ja pysähtyi satamissa, joissa uskottiin harjoitettavan kannibalismia ja noituutta. Hänen omissa muistiinpanoissaan ei näy kovin räikeää alkuasukkaiden pelkoa, mutta tällaisia kuvauksia löytyi varsinkin lähetysjärjestöjen kotimaihin lähettämistä valistusmateriaaleista.

Kirjassa vietetään myös joulua, enimmäkseen skandinaavisissa miesporukoissa heidän omalla improvisoidulla klubillaan. Moni Kongoon päätynyt mekaanikko alkoholisoitui pahasti, mutta Leppänen onnistui olemaan juomatta kovin usein. Miesporukka onnistui saamaan joulupöytäänsä kinkun, ja kotimaan joululaulujakin veisattiin. Jouluisin myös Leppänen saattoi riehaantua ottamaan, mutta muuten hän arvosti valtiollisen asuinparakkinsa lukurauhaa.

Kirjassa kerrotaan myös hulluksi tulleiden suomalaisten itsemurhista jokeen hyppäämällä. Leopoldvillessä (nykyisessä Kinshasassa) oli suomalaisten haudoille oma osasto paikallisella hautausmaalla, ja vainajia surevat olivat pahoillaan siitä, etteivät haudat olleet koskaan saaneet siunausta.

Suomalaisilla miehillä oli jonkun verran suhteita mustien naisten kanssa, mutta Leppäsen mahdollisista naissuhteista pitkän komennuksen aikana ei ollut todisteita. Joillain suomalaismiesten lehtolapsilla oli isän alkuperään viittaavia nimiä. Leppänen itse meni Suomeen palattuaan naimisiin entisen heilansa Tyynen pikkusiskon kanssa 50 vuoden kypsässä iässä.

Kirjan aihepiiri on kammottavan kiehtova, mutta Akseli Leppänen ei henkilönä saanut mielikuvitustani lentämään. Hän ei vaikuttanut kovin lahjakkaalta kirjoittajalta, joten en saanut paljoa irti hänen päiväkirjojensa sitaateista. Olisin arvostanut enemmän mikrohistoriallista otetta, jossa tutkijat yrittävät päästä syvemmälle päähenkilön ihon alle.

Myönnettäköön, että sain enemmän irti kirjailijakaksikon Karibia-teoksesta, sillä siinä vietettiin enemmän aikaa kuvatun kohteen nykyisyydessä ja haastateltiin elossa olevia ihmisiä. Belgian Kongon historia on sen verran synkkä ja masentava, ettei tällaisesta jokiseikkailusta voi oikein nauttia. 1990-luvulla luin paljon tämäntyyppistä, juuri Afrikkaa käsittelevää kirjallisuutta, ja tiedän, että olisin ollut enemmän liekeissä aiheesta silloin. Sunlight-saippuan äärirasistinen mainonta olisi kohauttanut minua silloin, mutta nyt suhtaudun kyseisiin historiallisiin reliikkeihin tyynemmin.

Mutta juuri Sunlight-saippuan kaltaisten yksityiskohtien vuoksi jaksoin rämpiä tämän teoksen läpi. Sivupolkuja teoksessa oli runsaasti, ja riippuu lukijan mielentilasta, jaksaako hän ottaa kaikkea nippelitietoa vastaan.

Toronton joulumysteerio 1913

Teos: Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa. Anna Jokisen mysteerikuolema (Docendo, 2022)

Jouluyö kului vauhdikkaasti Jenni Stammeierin uusimman tietokirjan parissa, joka kertoo suomalaisten piikojen asemasta Kanadassa 1900-luvun alkupuolella. Teos oli minulle erityisen mieluinen, koska a) olen asunut Torontossa ja kaipaan sinne takaisin ja b) minullakin on sukujuuria Keuruulle, josta teoksen päähenkilö ponnisti maailmalle.

Anna Jokinen oli 24-vuotias opiskelija-asuntolan palvelijatar, joka oli ehtinyt asua Torontossa vasta kahden kuukauden ajan, kun hän katosi joulukuussa 1913. Hän oli aloittanut piian uransa jo 7-vuotiaana Murtomäen tilalla Keuruun Haapamäellä. Tosiasiassa Anna oli tilalla kasvattilapsen asemassa, eikä hänellä ollut ollut kiire lähteä maailmalle kasvuympäristöstään.

Annan katoaminen herätti paljon huomiota niin Toronton paikallisissa medioissa kuin suomalaisten siirtolaisten omissa lehdissä. Keissi oli melko kauhistuttava, sillä oltuaan reilut kaksi viikkoa kadoksissa hänet löydettiin henkitoreissa kaupungin laidalta maissipellosta. Hän kuoli ennen kuin pääsi sairaalahoitoon, kuolinsyynä oli hypotermia. Mikä oli saanut nuoren naisen piileskelemään pellossa keskellä talvea? Oliko Anna menettänyt järkensä, vai oliko hän mahdollisesti henkirikoksen uhri?

Stammeier rakentaa tarinaa dekkarityyliin, eli kirjaa voi lukea spekulatiivista fiktiona tai true crime-teoksena. Väliin toki mahtuu perusteellista tutkimustietoa suomalaisesta siirtolaisuudesta Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Teos laajenee Annan henkilökohtaisesta tarinasta kohti laajempaa työväenluokan naisten historiaa. Yksi tärkeistä lähteistä on jo edesmenneen Varpu Lindströmin teos Uhmattaret ,joka tuntuu edelleen ajankohtaiselta.

Kirjassa käydään läpi työväenluokkaisten siirtolaisnaisten vaikeita vaiheita, varsinkin riskitekijöitä, jotka johtivat monet joko prostituutioon tai viinan salakauppiaiksi. Anna Jokisen tapauksessa mahdollinen turmion tie oli todella lyhyt, eikä turmioon joutumisesta ollut mitään näyttöä. Monet kuitenkin pettyivät Kanadassa niin tarjottuihin töihin kuin palkkoihin, ja joillekin prostituutio tai koiratorpan pitäminen tarjosivat helpompaa toimeentuloa kuin piikominen. Varsinkin yksinhuoltajilla toimeentulon mahdollisuudet olivat varsin rajalliset, sillä harvat perheet suostuivat pitämään raskaaksi tullutta piikaa, saati majoittamaan häntä ja lasta synnytyksen jälkeen.

Cobalt oli Kanadassa suomalaisten siirtolaisten suosittu, mutta pahamaineinen kohde, jonne monet kiirehtivät rikastumaan hopeakaivoksilla. Naisia näissä kaivoskaupungeissa oli miehiä vähemmän, ja monet heistä joko joutuivat heti naimisiin tai myivät itseään ja alkoholia yksinäisille miehille. On mahdollista, että myös Anna Jokinen päätyi käymään Cobaltissa joulukuussa 1913, mutta tästäkään ei ole varmaa näyttöä.

Olen lukenut Stammeierin aiemman teoksen suomalaisista junapummeista, ja tämä uusi teos syventää sen aloittamaa tutkimuksellista tietä. Junapummiteoksessa huomio keskittyy miehiin, kun taas tässä teoksessa valotetaan suomalaisnaisten asemaa valkoisena ryhmänä, joka valkoisuudestaan huolimatta tuli kohdelluksi uudessa maassa toiseutettuna. Suomalaisiin kohdistui rotuhygieninen katse, koska he tulivat köyhästä kehitysmaasta, eivätkä olleet tottuneet paikallisiin mukavuuksiin. Suomalaisia myös katsottiin ”rodun” kautta tiettyjen fyysisten piirteiden vuoksi, ja heitä oli helppo leimata heikkomielisiksi instituutioiden toimesta.

Kirjan Kanadan-puolinen todellisuus tuntui läpikotaisin tutulta, eikä Annan katoamisen keissi sinänsä shokeerannut minua, mutta Keuruun-puolinen tarina herätti monia uusia kysymyksiä. Olen nähtävästi löytänyt sukujuuria Keuruulta vuonna 2013, ja kirjoittanut tästä jotain blogiinkin. Oli kiinnostavaa lukea Keuruun seudun fennomaniasta, kirkkohistoriasta ja yksinhuoltajien asemasta.

Anna Jokisen keissi jää edelleen mysteerioksi, mutta koin teoksen annin silti monipuoliseksi. Ehkä tämän luettuani päädyn vihdoin selvittämään, keitä omat Keuruun-sukulaiseni lopulta olivat, ja mikä näiden piikojen asema oli kyläyhteisössään. Toki myös Amerikkaan muuttaneiden sukulaisten taustat kiinnostavat, mutta näen enemmän tarinallista potentiaalia Keuruun päässä.

Juuri sopiva joulusatu

Teos: Lucinda Riley: Auroran salaisuus (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

En koskaan saanut luettua Lucinda Rileyn (1965-2021) huippusuosittua seitsemästä sisaresta kertovaa saagaa loppuun, ja muutenkin minulla on ollut vaihteleva suhde tähän edesmenneeseen menestyskirjailijaan. Mutta nyt näihin joulunaluspäiviin löytyi postuumisti julkaistu Auroran salaisuus, jonka aihepiiri kuulosti lupaavalta. Alun perin teos on julkaistu Britanniassa vuonna 2011.

Tämä eeppinen sukusaaga alkaa West Corkin maaseudulta Irlannista. Siellä Dunworleyn kylässä asuvat naapurukset Lislen ja Ryanin suvut, joilla on ollut pitkään sukset ristissä keskenään. Grania Ryan on nuori kuvanveistäjä, joka on ollut kymmenen vuotta tekemässä uraa New Yorkissa. Saatuaan keskenmenon hän jättää amerikkalaisen miehensä Mattin ja pakenee kotikonnuilleen Irlantiin.

Kotikylässään hän törmää erikoiseen punatukkaiseen tyttölapseen Atlantin rannikkokallioilla. Tyttö kulkee siellä usein keskellä talvea paljain jaloin, ja vaikuttaa muutenkin heitteille jääneeltä. Välillä Grania luulee näkevänsä harhoja tai haamuja, niin eteerinen tämä lapsihahmo on.

Pian hän tutustuu Auroraan, joka on Lislen kartanon ainoa tytär. Auroran isä Alexander on tuore leskimies, joka on muuttanut kuolleen vaimonsa tiluksille suremaan menetystään. Aurora ripustautuu Graniaan, joka on ollut ainoa aikuinen, joka on aidosti ilmaissut kiinnostusta yksinäisen lapsen asioihin.

Granian äiti Kathleen ei yhtään pidä siitä, että hänen tyttärensä viihtyy naapurikartanolla. Vanhat historialliset kaunat liittyvät torpparien asemaan ja maanomistuskiistoihin, mutta Granialla on syytä epäillä, että mukana on muutakin. Äiti on onnistunut vaikenemaan aiheesta sujuvasti, koska naapuritalo on ollut tyhjillään lähes koko Granian eliniän.

Teoksen toinen ajallinen kerrostuma sijoittuu edwardiaaniseen aikaan, ensimmäiseen maailmansotaan ja 20-40-luvuille. Silloin Kathleenin isoäiti Mary matkustaa piikomaan Lontooseen Lislen suvun kaupunkiresidenssiin. Mary etenee urallaan talon isännän lehto/löytölapsen Annan lastenhoitajaksi. Annan äiti on hylännyt lapsensa vauvana, ja Marysta tulee lapsen de facto huoltaja. Myöhemmin Annasta tulee kuuluisa ballerina, jolla epäillään olevan venäläisiä sukujuuria.

Miksi sitten Annan ja Auroran elämäntilanteissa näkyy olevan niin paljon yhteistä? Onko Lislen suvussa kirous, kun niin moni kuolee nuorena tai kärsii vakavasta mielenterveyden ongelmista? Miksi suvun naiset ovat niin epävakaita?

Ehkä juuri nyt tämä tarina upposi minuun, vaikka näen siinä liikaa toistoa. Rileyn aikuisten sadut ovat koukuttavia siksi, että niissä on ripaus gotiikkaa, tyttökirjojen tyyppistä viatonta romantiikkaa, siirtomaakitschiä ja vanhan ajan heteronormatiivisia suhteita. Nautin tästä tarinasta siksi, että kirjan orpojen tyttöjen saaga muistutti minua vähän Frances Hodgson Burnettin tyttökirjojen hahmoista. Eli pidin kirjassa eniten lapsihahmoista ja lapsuuden kuvauksesta.

Toki Rileyn kirjoissa juonen punonta on aina riippuvainen uskomattomista sattumista, ja ihmiset kohtaavat toisiaan eeppisissä puitteissa. Tässä teoksessa ei kuitenkaan ollut yhtä paljon siirtomaaeksotiikkaa kuin monissa muissa hänen teoksissaan. Irlannin historia hänen kertomanaan tuntui jopa realistiselta. Luin kyllä sujuvasti yhden Thaimaahan ja yhden Intiaan sijoittuvan saagan, joissa romanssirintama oli huomattavasti eksoottisempaa. Irlanti on Rileyn synnyinmaa, hän oli juuriltaan pohjoisirlantilainen. Eli oletettavasti hän tunsi myös eteläisen Irlannin historiaa kohtuuhyvin. Tämä näkyy tekstin laadussa: Irlannin puolen tarinoissa meininki on melko arkista, ja joka toisessa kohtauksessa juodaan tolkuttomasti teetä. Pidin tästä arkisuudesta, koska se lisäsi muuten uskomattoman tarinan uskottavuutta.

Minulle teos oli juuri sopiva joulusaaga, vaikka ei tässä mitenkään keskitytty joulun viettoon. West Corkin merellinen talvimaisema tuntui minusta tarpeeksi jouluiselta. Kirjan mieleenpainuva joulun vietto tapahtui kuitenkin Lontoossa 1930-luvulla palvelijoiden keittiössä. Siinä oli aika autenttiset Downton Abbey-vibat.

Tämä teos siis sijoittuu minun kokemuksissani Rileyn teosten kärkipäähän. Pitänee lukea vielä toinen teos näistä itsenäisistä uudemmista vertailun vuoksi.

Ministeriön lihapatojen äärellä

Teos: Chinua Achebe: Kansan mies (WSOY, 1969)

Suomennos: Eila Pennanen

Olen vihdoin pääsemässä nigerialaisen pidgin-kielen ytimeen täällä Jyväskylän kirjailijatalolla. Hyllystä löytyi Chinua Acheben klassikkoteos Kansan mies, jossa on yllättävän paljon pidginkielistä puhetta, ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka Eila Pennanen on kääntänyt sitä suomeksi.

Teoksessa on myös yllättävän paljon yhtymäkohtia sen näytelmän kanssa, jota olen juuri kääntämässä. Vaikka kontekstit ovat erilaiset ja Nigerian haasteet ovat ehkä muuttuneet vaikeammiksi nyt kuin 1960-luvulla, näiden kahden teoksen äänensävyissä on paljon yhteistä. Achebe on edelleen suuri kirjallinen ikoni kotimaassaan ja koko Afrikan mantereella, eikä ole huono asia, jos nuoremmat kirjailijat ammentavat vaikutteita häneltä.

Romaanissa Kansan mies nuori yläkoulun opettaja Odili haaveilee kiihkeästi jatko-opinnoista Englannissa. Hänen entinen opettajansa herra Nanga on yllättävästi edennyt nuoren valtion kulttuuriministeriksi, ja kun ministeri tekee vierailun kotikonnuilleen, Odili tietää mahdollisuutensa avautuneen. Nanga on oppinut suuren kaupungin tavoille, vaikka ei edes osaa puhua englantia riittävästi antaakseen itsestään sivistyneen vaikutelman.

Ei kestä kauaa, kun Odili majailee jo pääkaupungissa ministerin virka-asunnolla moitteettomien vesivessojen keskellä. Kaupungissa asuu myös hänen opiskeluaikojen sussunsa, sairaanhoitajaopiskelija Elsie. Odili ei oikein tiedä, olisiko Elsiessä vaimomateriaalia, vai onko hänestä tulossa ”hupityttö”. Valitettavasti tämä osoittautuu liian kevytkenkäiseksi, ja Odili palaa kotiinsa tyhjin käsin. Ei stipendiä, eikä heilaa.

Odililla on syytä olettaa, että Herra Nanga on käynyt yöjalassa Elsien huoneessa ministeriön vierassiivessä. Viha tätä nilkkiä kohtaan kasvaa nuoressa miehessä, sillä hänellä ei ole varaa kosiskella edes yhtä naista, vaikka hän käy joka päivä rehellisissä töissä.

Kotikylässä Odili koittaa sitten vikitellä Ednaa, jolla on suuri riski joutua ministeri Nangan toiseksi vaimoksi. Onhan ministeri jo maksanut Ednan college-opinnot ja odottaa nyt jotain vastalahjaksi. Kylään on palannut myös ensimmäinen rouva Nanga, joka häpeää kouluttamattomattomuuttaan ja huonoa englannin taitoaan. Hän lähettäisi mielellään Ednan edustamaan miestään Amerikan-matkalle, mutta haluaako Edna lähteä?

Odili päättää kostaa herra Nangalle perustamalla oman puolueen, Common People’s Congregationin. CPC lähtee vaalitaisteluun vauhdikkaasti, mutta sitä epäillään kommunismin levittämisestä.

Naisilla on moniulotteista toimijuutta tässä poliittisessa satiirissa, eivätkä kaikkien roolit ole kovin perinteisiä. Odilin opiskeluajan kavereista Eunice-niminen nainen joutuu jopa vankilaan sen jälkeen, kun hänen miesystävänsä Max tapetaan tämä osoitettaan mieltään hallinnolle. Eräs Lontoossa koulutettu juristinainen taas suostuu antamaan pesää ministeri Nangalle 25 punnalla kerta.

Odili on itse saanut kallonmurtuman poliittisissa kahinoissa, mutta välttää monimutkaisen oikeusjutun. Maan poliittinen kenttä on kovin sekava, vaalit hurja spektaakkeli, ja uusia puolueita nousee kuin sieniä sateella.

Kansanomaisuus näkyy tässä tarinassa kielen rekisterien vaihdoksessa. Ilmeisesti Odilin kotikylä sijaitsee jossain eri heimojen asuinalueiden rajaseuduilla, sillä tässä tarinassa esiintyy paljon tulkkeja. Myös hänen isänsä on toiminut aluetulkkina aluepäällikölle, ja on sen vuoksi jopa vihattu mies paikallisten keskuudessa.

Eila Pennanen on yrittänyt parhaansa tämän käännöksen suhteen, eikä se ole huono yritys, mutta paikoitellen hieman kankea. Romaani edustaa Acheben tuotannossa modernimpaa päätä, ja siinä kuvataan nopeasti muuttuvaa kulttuuria, jossa länsimaiset vaikutteet ovat tulleet jäädäkseen jopa Igbomaan perimmäisiin kyliin. Eletään aikaa, jolloin naiset pukeutuvat jo housuihin, kaikkialla soi highlife-musiikki, ja nuoret miehet haaveilevat Cadillaceista.

Luin tämän teoksen päivässä, kun Acheben tunnetuimpaan teokseen, Things Fall Apart/ Kaikki hajoaa, olen tutustunut sekavalla menestyksellä jo kymmenen vuoden ajan. Kirjasta on tullut suomennos vasta vuonna 2014 Heikki Salojärven kääntämänä. Ehkä minun olisi aika lukea myös tuo suomennos, vaikka muistaakseni siinä ei puhuttu pidginiä paljoakaan tai lainkaan.

Voimavarakeskeistä pedagogiikkaa

Teos: Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sodan jälkeisessä Suomessa varsinkin syrjäseuduilla koettiin kouluissa työvoimapulaa, kun osa opettajista oli joko kaatunut, vammautunut tai menettänyt järkensä rintamalla. Vielä 1940-luvun lopulla ei koettu oppilasmäärien suurta lisääntymistä, mutta osa kouluista joutui toimimaan kiertokouluina tai noudattamaan supistettua opetusohjelmaa niin, että lapset joutuivat opiskelemaan suuren osan lukuvuodesta kotona.

Tällaiseen kontekstiin on Tommi Kinnunen luonut uusimman romaaninsa maailman. Se sijoittuu Posiolle, syrjäiseen Niemen kylään aivan Neuvostoliiton rajalle, jonne vielä 1940-luvulla ei kulje teitäkään. Niemen koululle etsitään uutta opettajaa, ja paikan nappaa jo eläkeikää lähestyvä Elna Suorajärvi.

Niemen kylässä koulua käydään ankeassa parakissa, jonka toisessa huoneessa on Elsan koruton asumus. Kylätoimikunnalla on uuden koulun rakennushanke tulilla, mutta se ei ehdi valmistua Elnan palvelusvuodeksi. Porin Matti on parakin ainoa lämmön lähde, eikä Elna jaksaisi lähteä leipomaan naapureiden luo. Kylällä ainoa ulkopuolinen virike on lestadiolaiset seurat. Sinne Elna on naapurien toimesta tervetullut, mutta hän yrittää vältellä näitä kutsuja.

Elna on toiminut kansakoulun opettajana ympäri Suomea. Hänen työhistoriansa on nälkävuoden mittainen ja repaleinen. Yhdessä koulussa hän on viihtynyt jopa vuosikymmenen, mutta enimmäkseen hänen osakseen on langennut jatkuva kiertolaisen rooli. Epävirallisesti hänellä on myös vaikean työntekijän maine, sillä hän on arvonsa tunteva eikä suostu tekemään kaikkea, mitä häneltä vaaditaan. Posio on hänen synnyinpitäjänsä, mutta suhde elossa oleviin sukulaisiin on myös hankala. Salli-sisko ei enää halua katsoa Elnaa kattonsa alla.

Elnaa vaivaa krooninen lihassairaus, joka tekee hänestä ajoittain lähes liikuntakyvyttömän. Näin ollen hänen on välillä opetettava makuuasennosta. Tästä huolimatta hänen on jatkettava opettamista, sillä eläkkeelle pääseminen ei ole vielä hänelle mahdollista. Naimattoman kansakoulunopettajan sosiaaliturva on lähes olematon, eikä hänellä ole säästöjä pahan päivän varalle.

Pedagogisesta näkökulmasta Elnan on oltava aidolla tavalla voimavarakeskeinen, sillä hänen omat fyysiset voimansa ovat yhtä vähissä kuin kunnan kassa. Mutta tarinassa yllättävää on se, kuinka hyvin hän tulee hyväksytyksi syrjäkylän lasten parissa. Lapset ovat kuuliaisia ja vähään tyytyviä, he eivät osaa kuvitella toisenlaista todellisuutta kuin oman kylän niukkuuden.

Olin kirjaa aloittaessani skeptinen siitä, jaksaisinko seurata näin apeaa tarinaa. Aloitin kirjan jo syyskuussa, sain sen helposti kuunneltua läpi, mutten löytänyt siitä blogiin uutta näkökulmaa. Palasin siihen uudestaan, koin uudelleen saman apeuden ja yritin tulla sinuiksi sen kanssa. Elna ei ole helppo tyyppi matkakumppaniksi eikä varsinkaan itselleen. Mutta Kinnunen onnistuu luomaan yllättävän vahvan, omaperäisen ja herkänkin henkilöhahmon, jonka elämänkaareen on mahtunut ripaus muutakin kuin ainaista koulutyötä.

Tässä kirjassa oli jotain yhteistä Vappu Kunnaksen romaanin Rosa Clayn kanssa, vaikka Rosan yksinäisyys johtuu eri syistä kuin Elnan. Molemmissa teoksissa on yksinäinen ajelehtiva naisopettajahahmo, joka ei ole vielä löytänyt paikkaansa maailmassa. Mutta Rosan olot 1900-luvun Sortavalassa, Savossa ja Tampereella eivät ole yhtä ankarat kuin Elnan olot Posiolla 1940-luvulla.

Pidin tästä kirjasta vahvan kertojanäänen vuoksi, mutta välillä tuntui, että sen ideaalinen lukija on toinen opettaja, koska siinä viihdyttiin niin intensiivisesti ”sorvin äärellä”. Eniten kirjassa kosketti silpputyöläisyyden teeman käsittely toisessa historiallisessa kontekstissa. Se olikin todella vaikuttavaa, kun mietitään työkykyisyyden käsitettä ennen ja nyt.

Eugeniikan sysimustaa historiaa

Teos: Kati Ranta: Taito -romaani oikeudesta elämään (Kustannus Mäkelä, 2021)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Tulipa sitten luettua yksi vuoden rankimmista romaaneista sopivasti ennen joulun alkua. Romaani oli sen verran vetävästi kirjoitettu, että vedin sen parissa päivässä, vaikka kyseessä on laaja ja juonellisesti kompleksinen teos.

Kati Ranta on Riihimäellä vaikuttava viestinnän asiantuntija, psykologian jatko-opiskelija, erityislapsen äiti ja nyt kahden teoksen kirjoittanut kirjailija. En olisi huomannut tätä teosta, ellei se olisi nyt ilmaantunut viiveellä suoratoistopalveluun.

Romaanin päähenkilö on myös erityislapsen äiti Riihimäeltä. Liina Lehtonen on rautatieläisen tytär, joka pääsee opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon vuonna 1930. Liinan isä Otto on myös tehnyt luokkahypyn omista lähtökohdistaan: hän on päässyt huutolaispoikana valtion leipään kiinni ja edennyt veturinkuljettajaksi.

Nuori Liina kohtaa Helsingissä suurempaa kurjuutta kuin mitä hän on koskaan nähnyt kotipuolessa. Hänen on otettava kortteeri hellahuoneesta Rööperistä, ja hänen vuokraemäntänsä on ilkeä juoppo, jonka kanssa eläminen on haasteellista. Yliopistolla hän kohtaa yläluokkaisen, suomenruotsalaisen Fannyn, joka uskaltaa lintsata luennoilta ja viettää boheemielämää. Fannyn isä Pehr Utter on perinnöllisyystieteen professori, joka ihailee saksalaisia alan auktoriteetteja.

Teoksessa varsinainen päähenkilö Taito syntyy vasta tarinan puolivälin jälkeen, mutta kaikki se, mitä tapahtuu ennen pojan syntymää on pakahduttavan karmivaa. Teosta onkin luonnehdittu historialliseksi trilleriksi. Juoni nivoutuu pitkälti Lapuan liikkeen nousuun ja siihen liittyvään radikalisaatioon. Itse olen jo lukenut kymmeniä teoksia Lapuan liikkeestä, ja näin ollen tämä juonenkäänne ei varsinaisesti tuonut minulle uutta tietoa, mutta oli hurjaa seurata Fannyn veljen, nuoren kartanonisännän Fabianin jokseenkin jakomielistä poliittista käytöstä.

Liinasta ei tule koskaan lääkäriä, koska hän tulee raskaaksi mahdollisimman raskaissa olosuhteissa. Hän päätyy pika-avioliittoon Vilhon kanssa, joka on tullut asumaan hänen isänsä nurkkiin ja viihtyy paikallisella työväentalolla. Taito on syntymästään saakka vaativa lapsi, ja kehityshäiriötä epäillään jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Poika ei opi puhumaan, motorinen kehitys on viivästynyt ja varttuessaan hän alkaa saada epilepsiaan viittaavia kohtauksia. Liinalle tieto lisää tuskaa, ja hän haluaa selvittää Taiton terveydentilan perinpohjaisesti.

Liina edelleen luottaa siihen tietoon eugeniikasta, mitä hän on oppinut yliopistolla. Samaan aikaan aiheesta käydään debattia eduskunnassa ja eri poliittisissa leireissä. Valitettavasti Liinan tiedeusko vie hänet poikansa kanssa kauhujen matkalle Berliiniin, jonka lopputulema on äärimmäisen traaginen.

Romaani on hyvin kunnianhimoinen, ja se onnistuu kertomaan eugeniikan historiasta tavalla, joka saa laiskemmankin lukijan pysymään mukana. Sain tietää, että Ranta on kirjoittanut tätä teosta kymmenen vuoden ajan, ja se näkyy aiheeseen syvässä perehtyneisyydessä. Samaan aikaan jäin pohtimaan sitä, kuinka paljon vastoinkäymisiä ja pahuutta kirjailija voi ympätä yhteen teokseen. Oma sietokykyni oli rehellisesti sanottuna äärirajoilla teosta lukiessa, vaikka siinä oli paljon muitakin kerroksia kuin sysimusta eugeniikka.

Kysymys ihmisarvosta ja oikeudesta asianmukaiseen hoivaan ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään sitten 1930-luvun, ja tämä teos toimii loistavana muistutuksena siitä, mitä voi tapahtua, kun aletaan puhua ”heikommasta aineksesta”.

Kotisiionista kajahtaa!

Teos: Timo R. Stewart: Luvatun maan kumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Timo R. Stewart

Tässä joulun aikana ei pidä unohtaa Betlehemiä, ja mikäpä olisi parempi tapa teleportata itsensä Jeesuksen syntymaisemiin kuin uusi tietokirja suomalaisten Israel-innostuksesta. Timo R. Stewart on jo aiemmin väitellyt tästä historiallisesta aiheesta, ja jatkanut tutkimuksiaan, jotka ovat johtaneet tämän teoksen julkaisuun. Väitöskirjassa hän perehtyi suomalaisen sionismin alkuvaiheisiin, mutta uudessa tietokirjassa käsitellään myös myöhempiä vaiheita.

En tiedä, miksi tämä aihe lopulta kiinnostaa minua, koska en ole itse saanut koskaan suurta Israel-kärpäsen puremaa. Välillä on tuntunut, että reissu Jerusalemiin voisi avartaa maailmankuvaa, mutta kaupunki ei kuitenkaan pääse bucket-listani kärkeen. Suomalaiset ovat todella rampanneet Israelissa jo yli sadan vuoden ajan, ja matkaseurueissa on ollut paljon variaatiota. Kirjassa käydään läpi sekä evankelis-luterilaisen kirkon että muiden kristillisten ryhmien, varsinkin vapaiden suuntien, vaiheita heidän suhteessaan Palestiinaan ja Israeliin.

Jeesuksen synnyinsijoille matkustamisessa on näkynyt monenlaisia trendejä, ja 1800-luvun puolella oli yleisempää, että sinne päätyivät ortodoksit kuin protestantit. Tsaarin ajan Venäjällä toivioretkeily Jerusalemiin alkoi 1800-luvulla, kun laivayhteys Odessasta avautui. Samaan aikaan myös briteille avautui mahdollisuuksia matkustaa pyhään maahan Thomas Cookin matkatoimiston avustuksella. Kun pohjoisen Euroopan protestantit alkoivat rampata Palestiinassa, he suhtautuivat ortodoksien ja katolisten rituaaleihin ylimielisesti, ja pyrkivät erottautumaan heistä mahdollisimman näkyvästi. Varhaisten luterilaisten Israel-kävijöiden kertomuksissa korostui kiinnostus maan luontoon, ja hengellisen yhteyden etsimiseen mieluummin luontoyhteyden keskeltä kuin virallisilta pyhiltä paikoilta.

Suomalaiset lähtivät Palestiinaan ja myöhempään Israelin valtioon tekemään lähetystyötä rinta rottingilla, mutta lähetystyön varhaisissa vaiheissa menestys ei ollut kovin suuri. Juutalaisten käännyttäminen kristinuskoon on aina ollut hyvin vaikea rasti, eikä muslimien keskuudessa menestys ollut yhtään helpompaa. Jotain yritystä heillä oli myös käännyttää Palestiinan ortodoksikristittyjä protestanttiin uskoon. Luterilaisilla ja vapaiden suuntien edustajilla oli myös kilpailua keskenään, eivätkä he välttämättä kommunikoineet keskenään paikan päällä, vaikka yhteistyöstä olisi voinut olla hyötyä kaikille osapuolille.

Olen lukenut näistä varhaisista suomalaisista lähetystyöntekijöistä muun muassa Amos Ozin teoksista, joissa nämä käytännölliset vanhemmat naisihmiset ovat olleet ehdottoman positiivisia hahmoja. Aili Havas ja Rauha Moisio olivat minulle siis jo tuttuja hahmoja ennen tähän kirjaan tarttumista. Ja tämä on saanut minut suhtautumaan hieman lempeämmin koko lähetystyön ilmiöön.

Sionismi osoittautui kuitenkin suomalaisia kiinnostavaksi ilmiöksi silloinkin, kun lähetystyö ei skulannut, tai kun matkaajien pääasiallinen motiivi ei ollut uskonnollinen. Esimerkiksi suomalaisten sosialidemokraattien parissa oli paljon kannatusta sionismille toisen maailmansodan jälkeen. Suomen ja Israelin kansojen vaiheita on haluttu verrata toisiinsa, ja Israelin itsenäistymistä on haluttu ymmärtää myös pelkkänä kansallisvaltion rakentamisprojektina.

Omasta näkökulmastani oli antoisinta muistella tämän teoksen kautta omia varhaisia muistoja esimerkiksi seurakunnan päiväkerhoista ja ala-asteen uskonnon opetuksesta. Mitä Israelista kerrottiin lapsille, ja kuinka paljon nuo kertomukset olivat vanhempaa tarinankerronnan perimää? Itse ainakin tuntuu, että olen saanut aimo annoksen sionistisia vaikutteita vielä lapsena 1970-luvulla, mutta jossain vaiheessa perinteinen (lue: antiikkinen) uskonnonopetus huopatauluineen ja jouluseimineen lakkasi. Mutta jotenkin muistelisin, että nuo opetukset olivat kovin aistivoimaisia, ja niissä keskityttiin muun muassa pyhän maan kasveihin ja ruokiin.

Monille sukupolville suomalaisia Israel/Palestiina on ollut ensimmäinen kaukomaa, josta he ovat kuulleet, ja tämän vuoksi tällä aihepiirillä on edelleen kansallista merkitystä. Vaikka emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, on kiehtovaa ajatella, kuinka Raamatun tarinat ovat eläneet omaa elämäänsä vähän matkustamaan päässeen kansan mielikuvituksessa. Tästähän kertovat jo monet paikannimet, kuten Egyptinkorpi ja Taborinvuori. Tällä nimeämisen politiikalla on onnistuttu tuomaan pala ”kotisiionia” suomalaisiin takametsiin.

Stewart käy läpi laajan skaalan toimijoita niin ev.lut. kirkon sisältä kuin vapaista suunnista. Israel-ystävyyden kulta-aikaa oli 1960-80-luvut, jolloin toiviomatkoja tehtiin eniten ja nuoriso matkusti vapaaehtoisiksi kibbutseille. 1990-luvun alku oli taas kiinnostava episodi siksi, että suomalaiset olivat mukana auttamassa entisen Neuvostoliiton juutalaisia muuttamaan Israeliin.

Maailmanpolitiikan näkökulmasta oli kiinnostavaa tutkailla sionismin vaikutusta kotimaisiin medioihin, ja niiden tapaa kuvata Palestiinaa, palestiinalaisia ja islamia. Palestiinalaisten ohittamisesta ei tässä kontekstissa tosin ole mitään erityisen suomalaista, vaan yksisilmäinen Israel-fanitus on ollut laajempi eurooppalainen ilmiö.

En yhtään ihmettele, miksi teos oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, sillä teos on huolellisen tutkimustyön lisäksi vetävästi kirjoitettu. Se tarjoaa ajattelemisen aihetta niin maailmanpolitiikan, poliittisen historian, kirkkohistorian kuin uskontotieteiden harjoittajille. Itseä jäi tätä kirjaa luettuani kiinnostamaan eniten tarinankerronta ja raamatullisten kielikuvien käyttö poliittisessa retoriikassa.

Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 2

Teos: Mia Vänskä: Saattaja (Atena, 2012)

Toinen Keski-Suomi-rastini on aito kauhuteos Mia Vänskältä. Häneltä olenkin jo lukenut teoksen aiemmin joten osasin ennakoida tyyliä. Vänskä on kiinnostunut Stephen King-tyylisen kerronnan ja suomalaisen mytologian yhteen nivomisesta. Molemmat häneltä lukemani teokset ovat sijoittuneet pienille paikkakunnille Keski-Suomessa, ja Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta.

Teoksessa reilu kolmikymppinen, lapseton Lilja palaa pääkaupunkiseudulta kotikonnuille epäonnistuneen avioliiton jäljiltä. Lapsuuden kotitalo Varpuskujalla on sopivasti myynnissä, joten hän päättää sijoittaa erorahansa siihen. Liljan äiti asuu edelleen paikkakunnalla, mutta isä on kuollut jo Liljan lapsuudessa. Kotitalossa ovat omistajat vaihtuneet tiuhaan, ja naapurustossa on tapahtunut paljon ikävää, josta kylillä huudellaan.

Tapahtumien paikkakuntaa ei strategisesti mainita, mutta se on lyhyen ajomatkan päässä Jyväskylästä. Tässä teoksessa ei fiilistellä yksityiskohtaisella paikallishistorialla, kun taas Vänskän toisessa teoksessa kuvattu leirintäalue oli löydettävissä vähäisellä googlauksella. Sen sijaan kalevalaisella mytologialla, varsinkin joutsenilla, on suuri rooli kerronnassa.

Lilja on seurustellut itseään vanhemman, kontrollinhaluisen Joukon kanssa jo lukioikäisestä saakka, eikä Jokke pitänyt siitä, että hän meni yliopistoon opiskelemaan. Eron jälkeen Jokke tulee edelleen omistajan elkein lämmittelemään suhdetta, vaikka Lilja ei osoita halukkuutta edes ystävyyteen miehen kanssa.

Paremmin ei mene Liljan lapsuudenystävällä Kristiinalla, joka elää väkivaltaisessa liitossa juopon Lassen kanssa, ja yrittää suojella kolmivuotiasta tytärtään perhehelvetin näkemiseltä. Naiset löytävät toisensa uudelleen, ja Lilja yrittää auttaa Kristiinaa irtautumaan toksisesta liitostaan.

Minua hieman hämäsi tekstin helppolukuisuus, ja runsaat viitteet nykykulttuuriin. Olisin pystynyt paremmin eläytymään teoksen mytologiseen ja yliluonnolliseen ulottuvuuteen, jos kirjan kieli olisi ollut vanhahtavaa, ja jos Liljan suvun muinaisia kuvioita olisi avattu enemmän. Eniten kirjoitustyylissä rasitti runsas kolmen pisteen käyttö, joka ei enää toiminut tehokeinona, vaan tuntui enemmän maneerilta.

Mutta keskisuomalaisen nykykulttuurin (varsinkin parisuhdekulttuurin) kuvauksena teos toimii paremmin kuin muinaisten perinteiden ja ylisukupolvisen muistin esittelynä. Elämä teoksen ”rupukylässä” on puutarha- ja metsäkeskeistä. Kunnan terveyskeskuksen vuodeosasto voi olla hyvinkin turvaton ja tuulinen paikka. Kesämökkiläisten paluu tuo aina kylille uutta säpinää, ja baareissa innostutaan uusien tulokkaiden bongailusta.

Luin kirjaa yksin vanhassa talossa, jonka äänimaailma komppasi hyvin kirjassa kuvattuja ääniä. En ole vielä tutkinut sen kellarin rakenteita, enkä bongannut sen entisten asukkaiden jättämiä puumerkkejä, mutta eiköhän tuo hetki koita pian.

Teoksen vastaanotto jäi nyt kepeäksi välispiikiksi, tai ehkä oma mieleni ei nyt ole vastaanottavaisessa moodissa kauhulle. Mutta teoksen ja sen lukupaikan välillä oli selvää synkroniaa, ja on hienoa, että täältä Kirjailijatalolta löytyy joka genren virikkeitä monentyyppisille lukijoille.