Afroaasialainen Lontoo

AhmedVälillä pitää tankata turvallisuutta, ja minulla se tarkoittaa mm. paluuta nuoruuteni lempiaiheeseen, maahanmuuttajien Britanniaan. Hyllyssäni on maannut jo kauan kashmirilaistaustaisen brittikirjailija Iqbal Ahmedin Kaupunkini varjot (Avain, 2005, suom. Inka Parpola, joka on matkakirjallisuutta lähentelevä romaani Lontoon tuntemattomista nurkista ja niiden eläjistä. Muistatte varmasti Zadie Smithin Brick Lanen ja Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan – Ahmed on sukulaissielu molemmille, mutta ei pyri imitoimaan kummankaan tyyliä.

Ahmed kytkee tarinansa kaupunginosiin ja niistä löytyneisiin avainhenkilöihin, joista suuri osa on ensimmäisen tai toisen polven aasialaisia tai afrikkalaisia maahanmuuttajia. Kertojan oma ääni on vahva, mutta samalla hän ei paljasta paljoa omasta elämästään – muistelee vain rivien välissä lapsuuttaan ja nuoruuttaan Kashmirissa ja kertoilee yksinäisestä hotellin portieerin elämästään Lontoossa. Kertoja on mitä luultavimmin Iqbalin oma alter ego, jolle hanttihommien teko on ainoa keino rahoittaa kahviloissa ja baareissa kirjoittamista. Työminä onkin hieno alibi päästä kurkistamaan monenmoisten arkisten ahertajien kulissien taa.

Lempihahmoni on nimetön gujaratilainen keski-ikäinen asiakaspostineiti, joka ei ole päässyt naimisiin, koska Lontoosta ei ole löytynyt tälle tarpeeksi korkeasäätyistä gujaratilaista miestä. Vanhapiika purkaa turhaumiaan alati vaihtuviin apulaisiin, joille hän maksaa niin vähän kuin mahdollista (ehkä neljänneksen siitä, mitä valtion postivirkailija saisi). Afrikanintialainen opiskelija Sanjay on hänen uusin käskytettävänsä, joka saa kokea neidin itaruuden ja ilkeyden ihon allaan. Neidille jopa teippipalan tai nitojan antaminen asiakkaalle on suuri synti, samoin muovipussin tarjoaminen ostoksia varten, sillä hänen busineksissaan jokainen pennyn kymmenesosa merkitsee voiton mahdollisuutta. Iqbal kuvaa osuvasti intialaisia business-sukuja, jotka suurista voitoistaan huolimatta edelleen ostavat vihanneksensa halvimmalta torilta lommoisina ja wc-paperinsa isoina kolleina, jotta säästäisivät vielä enemmän ja voisivat laajentaa imperiumiaan yhtä rastia laajemmalle. Postitoimiston arjessa ei lopulta tapahdu paljoa – olennaista on pienet havainnot asiakaspalvelun takkuamisesta ja kulttuuriset yhteentörmäämiset. Vaikka kaikki vakioasiakkaat inhoavat postineitiä, he kuitenkaan eivät jaksa kävellä alueen pääpostiin ja kokevat jopa kotoisuutta hänen oikkujensa edessä. Siksi postia lakkauttaessa lähes kaikki asiakkaat allekirjoittavat adressin sen säilyttämiseksi.

-Umbra_Sumus-_sundial_-_geograph.org.uk_-_321257Iqbal pyörii myös Brick Lanella ja Whitechapelin alueella noteeraten entisen kirkon, nykyisen moskeijan, jonka historiaa olen itsekin viime aikoina tutkiskellut netissä.  Nykyinen Jamme Masjid rakennettiin aikoinaan hugenottien kirkoksi ja sen ulkosivua edelleen koristaa alkuperäinen aurinkokello, jossa lukee ”1743-Umbra-sumus” (olemme varjoja). Alueen monikerroksista historiaa kuvaavat hyvin tällaiset sattumanvaraiset historialliset kohtaamiset. Tosin luulisin, että Ranskan hugenotit nousivat pakolaisuuden köyhyydestään nopeammin kuin sinne myöhemmin muuttaneet Sylhetin bangladeshilaiset, jotka edelleen valmistavat nahkatakkejaan hikipajan oloisissa verstaissa erittäin surkealla urakkapalkalla.

Teoksessa on kiinnostava mikroskooppinen kerrontatyyli, joka huonomman kertojan käsissä muuttuisi rasittavaksi faktojen tankkaamiseksi. Fiktiotekstiksi Lontoon maantieteeseen ja historiaan liittyvää faktaa tässä on ylenpalttisesti. Minua asia ei haitannut, mutta toisenlainen lukija odottaisi ehkä enemmän draaman kaarta kirjan luvuilta. Tämähän on puhdasta flaneeraamista ja ihmisten puoleensavetävien epätäydellisyyksien kuvaamista. Maahanmuuttajien työoloihin ja laittoman siirtolaisuuden sudenkuoppiin hän perehtyy intiimin monipuolisesti, mutta tunteiden tasolla en löydä tästä samanlaista maailmanpelastusdraivia kuin joistain muista saman aikakauden narratiiveista (täällä arvioitu esim. Amanda Craig: Hearts and Minds, Chris Cleave: The Other Hand). Iqbal herättää uteliaisuutta ja sympatiaa suurkaupungin pienten työmuurahaisten tilannetta kohtaan, muttei varsinaista poliittista raivoa, joka saisi esimerkiksi turistin pohtimaan valintojensa järkevyyttä.

En pystyisi itse kirjoittamaan näin tiheää fiktiota mistään elämäni kaupungista – vaikka olen yrittänyt, se on aina tyrehtynyt mahdottomuuteensa. Teos pääsisi varmasti parhaiten oikeuksiinsa paikan päällä, luettuna vaikka jokaisen kuvatun kaupunginosan pubissa. En siis tiedä, voinko vielä luopua tästä, sillä moni Iqbalin havainto olisi koettava paikan päällä. Erityisesti Whitechapelin ja Spitalfieldsin 1600-1700-lukujen historia kuumottaa nyt sen verran, että jotain uuden Britannian-reissun eteen olisi tehtävä…

Mainokset

Raikas sukutarina

SukupuuKati Tervon Sukupuu (WSOY, 2014) tarttui käteeni ensivisiitilläni Tampereen uudistettuun Akateemiseen, ja kehtaan tunnustaa: luin kirjan yhdeltä istumalta kaupan sohvalla, sillä minulla ei ole varaa ostaa uutuusromaaneja. Bibliofilialla on kummia purkautumiskeinoja, mutta Suomessa tällainen paikan päällä lukeminen ei yleensä onnistu, kun suurimmassa osasta kirjakaupoista ei ole sohvia tai penkkejä.

Teos siis veti puoleensa kuin häkä, ja nopea lukeminen oli mahdollista sujuvan kielen ja lyhyiden lauseiden vuoksi. Tervo on kertonut romaanin aineksista osan pohjautuvan hänen oman sukunsa tarinaan, mutta se, mikä on ”totta” ei fiktion ollessa kyseessä ole olennaista. Romaanissa kohtaavat suomalainen Hukkasten ja saksalainen Schumacherin suku kolmen polven välillä. Ihmettelenkin Tervon kykyä tiivistää monimutkaista historiaa näin kompaktiin tilaan. Hänen miehensä sukutarinat kun ovat huomattavasti rönsyilevämpiä. Aivan suoraa aasinsiltaa en onneksi löytänytkään esimerkiksi Jari Tervon Esikoiseen, vaikka voin hyvin kuvitella pariskunnan aamiaiskeskustelut kirjoittamisprosessien aikana.

Adele Hukkanen on maahanmuuttajamummo, joka vielä vanhalla iällä osoittaa vahvoja saksalaisia etnisiä piirteitä. Adele on myös aikanaan ollut vahva natsismin sympatisoija, joka on suomalaisella kesämökillään käyttänyt natsilippua ja maalannut Hitlerin kuvia. Suvun synkkää historiaa on yritetty pimittää jälkipolvilla, mutta keski-iän syövereissä Heidin valtaa halu tietää totuus. Totuus onkin monimutkainen, ja johdattaa sukututkijan lopulta Pohjois-Amerikkaan Milwaukeen kaupunkiin, jossa Adele-mummon sisko Verna on aikanaan uskonut aivan toisenlaiseen historiantulkintaan kuin siskonsa ja Saksaan jäänyt suku.

Verna Schumacher onkin teoksen vahvoista naisista ehdottomasti kiinnostavin. Hänen ojibwe-heimoon kuuluvan Giigonh-adoptiopoikansa tarina liikutti minua perusteellisesti ja toi raikkaan tuulahduksen itselleni tuntemattomammasta maailmasta. Neuvottelut pojan adoptoinnista ojibwe-heimon matriarkan kanssa olivat sydäntä riipivän kauniita. Myös Vernan miessuhteista kerrotaan räväkästi. Sisarukset ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia, ja tuntuu, että realistinen, jalat maassa kulkeva Verna oppii nauttimaan elämästään aivan eri tavalla kuin kotiäitiyteen ripustautuva, romanttisissa kuvitelmissaan pettynyt Adele.

Suomen kartalla tarina liikkuu Tampereen ja Helsingin välillä osoittaen kummankin kaupungin historiallisen omaleimaisuuden ja henkisen välimatkan. Tampereen kansalaissodan jälkeinen maisema on karu, eikä valkoisten puolella miehensä menettäneen anopin kanssa ole helppoa elää vierasmaalaisena kukkahattuisena huitukkana. Vaikka Hukkasen perhe on jo ennen sotaa rikastunut kenkien tekijöinä, ei sosiaalinen nousu ole poistanut anopista kansanomaista karskiutta. Tampereella nuori miniä seurustelee lähinnä hoitamansa sian kanssa, ja toteaa, ettei Suomi ole kultala, vaan tunkio.

Saksan ja saksalaisuuden maine suomalaisten mielissä on Tervolla tärkeä tutkimuskohde. Hän kykenee tarkoin siveltimen vedoin näyttämään saksalaiseen sivistykseen liittyvän romanttisen tenhon samoin kuin iljettävimmät rotuhygieeniset ylilyönnit. Hassua, että hän on valinnut romaaninsa soundtrackiin ne kaksi vanhaa saksalaista laulua, jotka tunnistan ja joita olen pitänyt erityisen kauniina: Du bist in meinem herzen ja Brahmsin kehtolaulun.  Lopulta kasvavan Heidin muistoissa amerikkalainen rockmusiikki jyrää isoäidin antaman varhaiskasvatuksen ohi, ja kirkkaimmiksi muistikuviksi jäävät ruokaan liittyvät yksityiskohdat. Leivokset, hapankaali ja kirsikat ovat natsismin taakasta huolimatta hyviä sukuun jääneitä asioita.

Olen pitänyt Tervoa hieman tätimäisenä kirjoittajana ainoastaan hänen kolumneihinsa tutustuneena, mutta tämä romaani tuuletti käsityksiäni naisesta, joka uhrasi keskeiset työvuotensa miehensä uralle ja pääsi itse kokeilemaan siipiään vasta myöhemmässä iässä. Teos on tunteisiin vetoava syyllistymättä imelyyteen, analyyttinen, moniääninen ja tasapainoinen puheenvuoro sukututkimuksen aiheuttamista yllätyksistä ja niiden merkityksestä identiteetin muokkaantumisessa. Se antoi paljon eväitä omalle kirjoittamiselleni ja suurella todennäköisyydellä palaan siihen paremmalla ajalla heti, kun se on paremmin saatavilla kirjastoista.

Talousmatami heruttaa

Rautalilja_1980Kaari Utrion Rautalilja (Tammi, 1979) tuli kierrätyskorista tarpeeseen, kun kartoitan 1800-luvun puheenparsia ja sääty-yhteiskunnan mentaliteetteja. Teoksessa seikkaillaan jossain Varsinais-Suomessa Peurajoen masuuniyhteisössä, jossa tuotetaan maan parhaita patoja ja pannuja. Teoksen nimi viittaa tehtaan liljanmuotoiseen vaakunaan, joka painetaan haluttuihin tuotteisiin. Ajanjakso asettuu 1820-luvun loppuun, Nikolai I:n valtakauden alkuun, jolloin Venäjän vallan realiteetit alkavat iskostua tavallisen kansan mieliin. Joka kylästä löytyy ainakin yksi ryssän kätyri, ja erityisesti pelätään luterilaisen kirkon puolesta. Helsingistä kun kuuluu huhuja, että Nikolailla olisi suunnitelmia käännyttää koko Suomen kansa ortodokseiksi näin taatakseen paremmin sen uskollisuuden.

Leskirouva Amelie Ståhl on miehensä kuoleman jälkeen tuhlannut elämänsä parhaita vuosia hoitaen katkeroitunutta äitiään hautaan saakka. Vapauduttuaan huoltotaakasta hän kokee elämänsä tyhjäksi, ja vaikka kultasepän liikkeestä jäänyt varallisuus takaisi hänelle mukavan joutilaan elämän, hän päättää pestautua talousmatamiksi vieraalle paikkakunnalle. Saavuttuaan Lilljan kartanoon häntä odottaa keittiössä hävityksen kauhistus, sillä edellinen matami on ollut viinaanmenevä ja kykenemätön huolehtimaan ruoantähteiden kohtalosta. Keittiön ja muidenkin tilojen siivoamiseen tarvitaan apuvoimia torppareiden eukoilta.

Kartanossa on muutenkin painostava ilmapiiri. Nuori armo Fredrika on onneton järjestetyssä avioliitossaan ja purkaa turhaumiaan palveluskuntaan. Vanha patruuna pitää yhtä piioista jalkavaimonaan, ja nuori isäntä, vänrikki Ahlstorpe, on sairastunut ahneuteen. Masuunia olisi tarjoitus kehittää tuottavammaksi, mutta valitettavasti infrastruktuuri ei kestä vänrikin äkkipikaisia laajentamishankkeita.  Vänrikin mielijohteet aiheuttavat tappiota koko yhteisölle. Rautaruukin toimintaa Utrio kuvaa sinnikkäällä tarkkuudella, johon tämän humanistin aivot eivät täysin kääntyneet. Työntekijöiden asuinolojen ja onnettomuuksien kuvaus on riipivän realistista.

Teoksessa ei varsinaisesti ole päähenkilöä, vaan masuunin tarinaa kertovat vuorollaan eri säätyihin kuuluvat henkilöt. Amelie Ståhl on kuitenkin vankin kertoja, joka ulkopuolisen asemasta näkee yhteisön valtasuhteet tarkemmin. Yli nelikymppisenä hän on hyvin säilynyt ja herättää hempeitä tunteita varsinkin masuunimestari Joel Tyrnässä, joka myös on leskimies. Romanssi kypsyy hitaasti, mutta varmasti – ensimmäistä kertaa elämässään Amelie kokee vapautta seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ilman yhteisön syvää paheksuntaa. Vierailut hän kuitenkin naamioi sairaskäynneiksi, sillä masuunimestarin nurkissa asuu jatkuvasti ruukin ja läheisten torppien vaivaisia.

Joel Tyrnän poika Robert Winterbeck on tarinan ”musta hevonen”, meriltä palannut kapteeni, jolla ei ole naisten suhteen puhtaat jauhot pussissa. Mies on kokenut liikaa ja oppinut viettelemään kiviäkin. Vaikka hän iskee silmänsä kauniiseen papin tyttäreen, se ei estä häntä muhinoimasta nuoren armon ja armon piikojen kanssa. Papin tytär yllättää kosijansa toisen naisen päältä pöheikössä, mutta tämä ei saa kosijaa häpeämään. Avioliiton perustana ei ole uskollisuus, vaan taloudellinen turva. Robertin hahmossa on ripaus kioskiromantiikkaa, mutta hänen mielitiettynsä ei suhtaudu mieheen romanttisesti. Hänen on tehtävä valinta pelastaakseen köyhät vanhempansa.

Utrio kirjoittaa vakavasti tuon ajan lapsityövoimasta, erityisesti torpparien lasten ahdingosta siinä tilanteessa, kun perheen isä sairastuu ja päivätyöt on tehtävä. Kuusivuotias Heikki ei enää olekaan lapsi, vaan pieni aikamies, joka koittaa kantaa vastuunsa, vaikka pyörtyileekin pelloille. Heikin perheen ahdinko syvenee isän kuoltua ja äidin joutuessa tien päälle kerjuupassilla. Kerjäläisten keskinäisistä verkostoista, reviireistä ja nokkimisjärjestyksestä Utrio kirjoittaa mieleenpainuvasti. Kerronta ei paljoa eroa tämän päivän uutisoinnista romanikerjäläisten tilanteesta. Onhan Tampereellakin merkityt paikat niille, jotka ovat tulleet tänne ensimmäisinä. Parhaat kerjuupaikat ovat Stockan edessä ja Keskustorin kulmilla; nokkimisjärjestyksessä viimeiset joutuvat polvistumaan takakujille, esim. LIDL:in nurkille, jossa kulkijoilla on taskuissaan lantteja vähemmän. 1800-luvun ihmisten mielipiteiden jakautuneisuus kerjäläiskysymyksessä ei paljon poikkea nykykeskusteluista.

Ruoka nousee teoksessa merkittäväksi teemaksi, käsitteleehän se talousmatamin päivittäistä työtä. Eniten silmiin pistää kartanon illallispöydän runsaus, varsinkin viinien ja jälkiruokien osastolla. Nuori armo Fredrika on niin saita, ettei mielellään antaisi tähteitä edes sioille. Pappilan paras herkku taas on olutjuusto, eräänlainen juokseva sekoitus, johon kastetaan leipäpaloja. Tätä tarjoillaan matami Amelielle vierailulla, mutta Amelie yrittää syödä mahdollisimman vähän huomatessaan papin lasten nälän. Ahneimmat pidot ovat Porkan isännän peijaisissa, joissa kansa saa syödäkseen kuuden tunnin ajan, jonka jälkeen juopuneimmat jäävät jatkamaan bakkanaalejaan aamuun asti. Yövieraille kuuluu vielä tarjota aamupuuro ennen kotiin hoipertelua. Ryyppääminen on muutenkin ruukinkylässä runsasta, eivätkä siveelliset naisetkaan aina sylje lasiin. Viinalla parannetaan myös imeväisten vatsavaivoja.

Utrion kirjoihin tutustuneena osaan odottaa juonelta tiettyjä asioita, kuten suorasukaista seksiä ja naishahmojen itsepäisyyttä, mutta tässä teoksessa painopiste oli muualla kuin naimisessa ja sukupuolten välisessä jännitteessä (vaikka molempia tarjoiltiin tasapuolisesti). Kyseessä on yhteisön yhteinen tarina, jossa yksi ihmiskohtalo painaa yllättävän vähän, kuuluipa tämä aatelistoon tai ryysyläisiin. Kuolema korjaa rikkaita ja köyhiä miltei yhtä raa’alla kädellä.

Pidin teoksesta vähintään yhtä paljon kuin viimeksi Utriolta lukemastani Pirkkalan pyhistä pihlajoista. Ristiretkien aikaan sijoittuva Sunneva makaa edelleen sänkyni alla pölyttymässä. Joissain teoksissa on ollut aistillista huttua liikaa, mutta tässä kuljettiin jalat maassa ja näytettiin 1820-luvun arki kaikissa sen väreissä. Teos viihdytti ja opetti uutta hyvässä suhteessa keskenään. Erityistä kiitosta antaisin myös kappaleiden välisistä, huolella valituista runo- ja värssysitaateista ja viittauksista ajan ”kuumimpiin” hartauskirjoihin, jotka maalaispitäjässä ovat olleet vain harvojen herkkua. Niihin syvällisemmin perehtymällä pääsisi jo aikamatkalla hurjan pitkälle.