Nostalgiaa rakastavaisten polulla

Montgomery AlppipolkuTeos: L.M. Montgomery ja Sisko Ylimartimo: Alppipolku. L.M. Montgomeryn elämä ja teokset (Minerva, 2017).

Käännös: Saana Rusi

Mistä sain: E-kirjastosta

Kanadalaisen naiskirjallisuuden tuntemukseni ei ole kummoista, ottaen huomioon, että olen jopa lyhyen aikaa asunut maassa. Toki tunnen Margaret Atwoodin, Alice Munron ja Carol Shieldsin, ja joitain ei niin ikonisia nuorempia kuuluisuuksia, mutta esimerkiksi kovin kiinnostavaa luentoa en tällä tietämykselläni saisi aikaan. Muistettavaa kuitenkin on, että ensimmäinen kanadalainen kirjailija, jonka teoksia olen lukenut oli Lucy Maud Montgomery (1874-1942), jonka ahmimisen taisin aloittaa kahdeksanvuotiaana.

En lukenut läpi koko hänen suomennettua tuotantoaan, ja nyt aikuisena huomaan, että kirjoja on käännetty lisää aivan viime vuosina. Anna-kirjoja toki fanitin pitkään, Runotyttöön en ihastunut niin suuresti, ja huomiostani kilpailivat myös Louisa May Alcottin ja Frances Hodgson Burnettin teokset. Ehkä brittiläisen Burnettin teokset kolahtivat minuun eniten, vaikka ne oli selvästi kirjoitettu pienemmille lapsille.

Nyt meitä ikuisia pikkutyttöjä hemmotellaan, sillä Minerva on vastikään julkaissut kaksi Montgomery-aiheista teosta, Alppipolun (2017) ja Yrttitarhan (2018). Alppipolku koostuu Montgomeryn lyhyestä samannimisestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jonka hän julkaisi osissa aikansa naistenlehdessä, ja Sisko Ylimartimon johdannosta ja tutkielmasta kirjojen keskeisistä hahmoista.  Ylimartimo on eläkkeellä oleva kirjallisuuden dosentti Oulun yliopistosta, kaksoistohtori ja taidehistorian lehtori. Ilmeinen moniosaaja, joka osaa myös kirjoittaa tietokirjan, joka ei ole liian täynnä akateemista pönötystä.

En ollut kolmikymppisenä Kanadassa kiinnostunut seuraamaan Montgomeryn jalanjälkiä, vaikka Toronton läheisessä Norvalin kylässä hänen muistoaan vaalittiin Prinssi Edwardin saaren lisäksi. Torontossa kirjailijan viimeinen koti, ”Journey’s End” ei ollut turistikohde, ja siihen liittyy lähinnä synkkiä muistoja.  Norvalin talosta on pian tulossa kotimuseo, ja Prinssi Edwardin saarella Montgomery-turismia on harrastettu pidempäänkin. Nyt nuo molemmat kohteet kiinnostavat, ja Alppipolku varsinkin lisää kiinnostusta Prinssi Edwardin saaren luontoon ja historiaan.

Kirjasta saamme oppia, että Montgomeryn klaani osittain päätyi Prinssi Edwardin saarelle sattumalta. Lucy Maudin suvusta suuri osa oli skotteja, mutta siihen mahtui myös brittejä ja ranskalaisia. Montgomery-nimi tuli ranskalaisilta siirtolaisilta, jotka olivat anglisoineet oman sukunimensä, mutta varsinainen skottiklaani oli nimeltään MacNeill. MacNeillin pioneeriperheen rouva oli aikanaan ollut niin merisairas, ettei jaksanut enää matkustaa Quebeciin saakka, vaan perheen oli jäätävä asuttamaan Prinssi Edwardin saarta. Klaani oli pysynyt saarella 1700-luvulta saakka, eikä heillä ollut tapana poistua sieltä läheskään joka vuosi.

Lucy Maudin elämään mahtui paljon valoa, mutta myös synkkiä kausia ja raskasta vastuuta. Hän jäi puoliorvoksi alle kaksivuotiaana, ja hänen isänsä tuon ajan tapojen mukaan jätti tyttärensä isovanhempien hoidettavaksi. Isä perusti uuden perheen kauas Saskatchewaniin, jossa Lucy Maud kävi kokeilemassa elämistä teininä, mutta palasi pian kotiinsa. Hän opiskeli opettajaksi ja myös englantilaista kirjallisuutta Kanadan mantereella, ja eli lyhyen ajan toimittajana Halifaxin kaupungissa. Halifaxista hän palasi saarelleen hoitamaan sairasta isoäitiään ja pitämään paikallista postitoimistoa. Uraan mahtui myös lyhyitä kausia opettajana, mutta opettaminen ei ollut hänen kutsumuksensa, vaan vain yksi keino tienata elantonsa.

Kirjailijanalkuna Montgomery oli sitkeä, mutta pitkän yrityksen jälkeen Annan nuoruusvuodet julkaistiin vuonna 1908. Tuolloin hän oli jo 34-vuotias vanhapiika ja kihloissa hidasliikkeisen pappismiehen kanssa. Kun hän vihdoin avioitui Ewaninsa kanssa, pitkälle ja kalliille häämatkalle Britanniaan lähdettiin Maudin kirjailijanpalkkioilla. Ruustinnana Maud ehti saada kaksi lasta ja kirjoittaa monta kirjaa, ja perheen vauraus tuli enemmän hänen taskuistaan kuin hänen miehensä.

Koska en ole lukenut koko Montgomeryn tuotantoa, minulla jäi osa tämän teoksen annista ohi. Myöskään tarkin kuvaus Prinssi Edwardin saaren maantieteestä, florasta ja faunasta ei vielä kolahtanut, mutta varmasti kolahtaisi, jos olisin matkalla sinne. Osa Ylimartimon tekstistä on suunnattu siis tosi faneille, mikä on ymmärrettävää, koska heitä varmasti riittää.

Kiinnostavinta kirjassa oli Montgomeryn häämatkan kuvaus v. 1911, koska juuri nyt olen enemmän kiinnostunut matkasta Skotlantiin kuin Itä-Kanadaan. Pariskunta oli kiertänyt Skotlantia todella perusteellisesti, ja matkustanut esimerkiksi Ionan  kelttiläiselle luostarisaarelle, jonka itse ”löysin” muutama viikko sitten. Maud oli jo tuskastunut Cookin matkatoimiston järjestämään massaturismiin, mutta mieluisin paikka Skotlannissa hänelle oli Invernessin kaupunki.

Ylimartimon taidehistorioitsijan tausta näkyy hänen tavassaan kirjoittaa myös kirjallisuudesta, eli teksti on visuaalista ja pursuaa varsinkin luonnon elementtejä. Myös puutarhanhoidosta innostuneille kirja on inspiraation lähde, sillä se antaa virikkeitä oman villin Lucy Maud-paratiisin luomiseen. Se ylittää perinteisen kirjallisuushistorian ja kirjallisuustieteen rajat, ja keskittyy loppua kohti kulttuurihistoriaan, myös arkkitehtuuriin ja muotiin.

Montgomeryn kirjat eivät aikanaan olleet äkillinen globaali menestys, vaan englantia puhuvien maiden lisäksi ne levisivät hitaasti rajoitettuun määrään maita. Nyt kirjoja on saatavilla noin 35 eri kielellä, mutta ne eivät tulleet käännetyksi edes kaikkialla Euroopassa. Ruotsiksi häntä käännettiin ensimmäisenä, ja sitä kautta innostus levisi Suomeen v. 1920. Suomi kuuluu siis ensimmäisiin maihin, joihin kirjat levisivät, ja faneja on riittänyt jo kohta sata vuotta.

Alppipolku on valtava aarreaitta, johon lukija voi tutustua omien intressiensä mukaan. Montgomeryn omaelämäkerrallista tekstiä lukiessa on muistettava, että siinä todella kirjoittaa presbyteeripapin rouva, eli pidättyväisyys johtuu myös hänen sosiaalisesta asemastaan. Lopulta hän ei ollut lainkaan pidättyväinen yksityiselämästään, vaan oli kirjoittanut jälkipolville suht seikkaperäisen selvityksen elämästään menevänä ja suosittuna neiti-ihmisenä.

Kirjoitin tyttökirjoista vajaa vuosi sitten opintojeni puitteissa, sillä olen huomannut, että tyttökirjat voisivat olla hedelmällinen aihe varsinkin ikäihmisten parissa ”kentällä”. Nyt huomaan palaavani teemaan taas, vaikka en ole vieläkään toteuttanut ”suurta tyttökirjasuunnistustani”. Tällä teoksella on paljon annettavaa minulle myös ammatillisesti, jos joku päivä pääsen toteuttamaan kirjallisuusterapeuttisia visioitani.

 

Mainokset

Anteron lempeässä lepotuolissa

leimikotTeos: Hannu Väisänen: Leimikot (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Hannu Väisänen on kirjailija, jonka tuotantoon olen lämminnyt hitaasti. Muistan hänen teoksiaan olleen edesmenneen äitini hyllyssä, ja sieltä olen ainakin napannut Vanikan palat (2004). Taivaanvartijat-teoksesta (2013) olen myös blogannut, ja nyt tuli vuoroon lukea omaelämäkerrallisen sarjan kuudes osa, Leimikot.

Tuoreessa haastattelussa Väisänen sanoo palanneensa tässä kirjassa kirjoittamisensa alkujuurille, ja kokee tämän kuudennen osan olevan omalla tavallaan sarjan ensimmäinen. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä kypsyi hänessä 1990-luvulla, kun hän tuli kutsutuksi moniin kirjanjulkaisutilaisuuksiin teosten kuvittajana. Koska Väisäsellä oli juhlissa usein enemmän kerrottavaa menneisyydestään kuin itse kirjailijoilla, kustannustoimittajat alkoivat penätä mieheltä romaania.

Leimikot iski teemansa vuoksi minuun voimallisemmin kuin lukemani sarjan aiemmat osat, jotka nekin olivat erinomaisia. Tässä teoksessa matkustetaan syvälle ja kauas – Pariisiin, Lounais-Ranskan Souillacin kylään, Beniniin ja muualle Länsi-Afrikkaan. Teoksen juoni keskittyy kahden dramaattisen pariisilaisen tapahtuman vuoropuheluun: vuoden 2015 terroristi-iskuihin Bataclanin teatterissa ja sen ympäristössä ja vuoteen 1996, jolloin Väisänen tuli ryöstetyksi omassa asunnossaan.  Kirja kertoo maailmankansalaisuudesta: taiteilijan suhteesta meihin ja muihin, ja globaalien elintasoerojen hyväksymisestä osana eurooppalaista arkea.

Väisäsen ryösti kaksi länsiafrikkalaista nuorta miestä, jotka todennäköisesti tulivat jostain maasta, jossa hän itse oli ennen sitä reissannut. Miesten touhut olivat hyvin epäammattimaisia, ja he pitivät Väisästä sidottuna lepotuoliin koko kansallispäivän yön. Koska ryöstö tapahtui juuri tuona iltana ja yönä, siihen liittyy erityinen kerronnallinen merkitys. Väisänen näki heissä klassiset oopperahahmot, Otellon ja Monostatosin, jotka asettuivat esittämään hänelle toisen luokan aarioita oman olohuoneen näyttämöllä.

Onnittelen Väisästä näkökulman valinnasta, joka tuntuu suorastaan nerokkaalta. On myös luontevaa, että hän kirjoittaa tapahtumista yli 20 vuoden viiveellä, sillä näin hän on pystynyt luomaan tarinalleen monisyisemmät kehykset. Otello ja Monostatos ovat esiintyjiä, mutta myös yleisö panttivankinsa nostalgisille tarinoille lumen ja leimikkojen maasta. Tässä epätasapainoisessa kohtaamisessa vaihdetaan kulttuurisia käsityksiä, tehdään kielitieteellisiä vertailuja ja podetaan myös postkoloniaalista syyllisyyttä.

Kirjassa on sopivalla tavalla tajunnanvirtaa, mutta aikatasojen vaihtelut eivät silti tunnu kaoottisilta. Isojen globaalien kriisien välillä on myös hyvä kuulla tarinointia lumijärveläisistä tansseista, jyväskyläläisestä putkayöstä, isän tavasta sitoa saunavihtoja ja kunniatohtorin promootiokulkueesta, jossa varsinkin koomiset elementit nostivat päätään ilkikurisesti. Voin hyvin kuvitella kirjan luomisprosessin ranskalaisen vanhan pappilan puulattioiden narinassa, paikassa, jonne todennäköisesti senegalilaiset koulupudokkaat eivät ensimmäisenä tietään löydä.

Kirjan Antero on omalla tavallaan alter ego, sillä vain Väisäsen isä käytti hänestä tätä nimeä. Tässä teoksessa kertoja myös tarkkailee Anteroa hieman etäältä, luoden kriittistä välimatkaa eri ajallisten kerrosten välille. Antero on henkilö, joka ei vielä tiennyt tulevansa taiteilijaksi ja kirjailijaksi, jolla oli myös epämääräisiä naissuhteita, ja joka kipuili militäärin kotikasvatuksensa kanssa. Myös suhde hänen elämänsä miehen Nicolasin kanssa on kuvattu mahtavalla tavalla, vaikka se jääkin ohueksi sivujuoneksi.

Narratiivi ryöstetyksi tulemisesta on tavallaan traumaattinen, mutta kirjassaan Väisänen myös paljastaa käyneensä psykologilla asiaa puimassa, eli traumaosaston hän on jo käsitellyt ennen kirjan kirjoittamista. Se lempeä huumori, jonka hän onnistuu kaivamaan tuosta kohtaamisesta, on jotain ainutlaatuista. Se ei ole setämäistä eikä poliittisesti korrektia, vaikka miesten välillä oli sukupolviero sekä mantereiden välinen kuilu, joka ainakin joissain konteksteissa on luettavissa ”rodulliseksi”. Yön aikana hän ehtii muistella myös Tiernapoikien murjaanien kuningasta, ja monia muita rodullistettuja pilkkanimiä oululaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Suosittelisin tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, joilla on kokemuksia kulttuurisesti ”toisten” tekemistä tihutöistä ja joilla on tendenssinä yleistää rikollisuus tiettyjen etnisten ryhmien pinttyneeksi ominaispiirteeksi. En tiedä, kertooko tämä kirja (kristillisestä) anteeksiannosta, mutta ainakin siinä pohditaan niitä oloja, joista muiden kuluneita, liian pieniä duffelitakkeja amatöörimäisesti varastelevat tulevat. Afrikkalaisessa kyläyhteisössä Otello ja Monostatos eivät ole olleet lähtiessään kovin korkeassa kurssissa, eikä heidän statuksensa luultavasti nouse heidän sinne palatessaan.

Pidin tästä kirjasta taiteellisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän pidin siitä poliittisesti. Tätä voi lukea hyvinkin kantaaottavana teoksena, jos osaa monitehokakkulansa sille tarkkuudelle säätää. Väisäsen tapa kirjoittaa globaalista politiikasta ei kuitenkaan ole yksioikoista eikä sormella osoittavaa. Uskon, että tähän tarinaan voi samastua sellainenkin lukija, joka ei näe maailmaa ”kulttuurimarxistisen suvakkimädättäjän” lasein.

PS: Olen juuri itsekin kirjoittanut Tiernapojista Pariisin kansallispäivän yössä – aivan eri merkityksessä ja eri näkökulmasta. Samalta vuosikymmeneltä, kyllä. Jännää, kuinka tarinat limittyvät.

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Vahvauskoisuuden syvästä kaapista

IMG_1873Kirjan uskonnot, niiden äärilaidat ja suhde normista poikkeavaan seksuaalisuuteen on aihe, joka yleensä saa aikaan vain ahdistusta ja mielipahaa. Oma mielikuvani islamista, kristinuskosta ja juutalaisuudesta on ollut, että juutalaisuus olisi pitkään ollut näistä vähiten tuomitseva homoseksuaalisuutta tai muuta sateenkaaren kirjoa kohtaan – tai että liberaalissa reformijuutalaisuudessa on yleensäkin ollut tilaa moniäänisyydelle ja -arvoisuudelle. Mielikuvani johtuu siitä, että noin puolet lukemastani feministisestä kirjallisuudesta (varsinkin akateemisesta) tulee naisilta, joilla on juutalaista sukutaustaa.

Juutalaisista juurista puhuminen on yhtä outoa kuin puhuisi jonkun henkilön kristityistä tai muslimijuurista. Eihän uskonto ole etnisyys eikä automaattisesti periytyvä piirre ihmisessä, mutta ehkä juutalaisten kohdalla tausta ”antropologisoidaan” siksikin, että harvoilla juutalaissuvuilla on tarkkaa kotipaikkaa maailmassa. Ja kai myös siksi, että uskonnon sisältä katsottuna jokainen juutalaisen äidin lapsi on juutalainen, huolimatta tämän omasta hengenelämästä.

Teksasilainen Leah Lax on kirjailija, jonka kohdalla voidaan puhua merkittävästä juutalaistaustasta. Hän syntyi 1950-luvun lopussa liberaaliin juutalaiskotiin, joka ei ollut erityisen hengellinen. Johtuen kodin epätasapainosta ja vanhempien lepsusta kasvatustyylistä hän löysi oman kapinan kanavansa uskonnosta, ja alkoi seurata hasidien Chabad Lubovitsch-liikettä 16-vuotiaana. Liikkeestä löytyi pian tuleva aviomies, joka kosinnan hetkellä vielä pukeutui farkkuihin, mutta pariskunta ajautui pian liikkeen syövereihin kykenemättä tekemään ainuttakaan päätöstä elämässään ilman rabbin siunausta.

Lax irtaantui liikkeestä 45-vuotiaana, alkoi kirjoittaa tosissaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin omaelämäkerta sai muotonsa. Teos Uncovered: How I Left Hasidic Life, and Finally Came Home (She Writes Press, 2015) kuvaa seitsemän lapsen äidin lahkosta irtaantumisprosessia, ja samalla kaapista ulostuloa vahvan lyyrisellä otteella. Siinä on myös ilkikurista itseironiaa, johtuen juuri siitä, että kertoja teki matkansa aikana aktiivisia valintoja kohti hurskasta naiseutta ja äitiyttä. Ehkä juuri siksi, että hänen seksuaalinen identiteettinsä oli häilyvä jo nuorena, hän koki vetoa liikkeeseen, jossa naisen paikka, rooli ja tehtävät olivat etukäteen tarkkaan määritellyt. Tällaista äitiyttä ja naiseutta kun on helpompi ”suorittaa” kuin ulkona ”maailmassa”, jossa vaihtoehtoja eri tyylien ja elämäntapojen välillä on liikaa.

Täytyy muistuttaa, että kirjassa kuvataan ääriliikettä. Ääriliikettä, joka kuitenkin on tuon ajanjakson aikana paisunut perheiden suuren lapsiluvun vuoksi. Juuri tässä kuvattu Lubovitsch-liike on aktiivisin lähetystyössään, kun taas moni muu hasidien ”dynastia” tyytyy laajenemiseen reproduktion kautta. Lubovitsch pyrkii kutsumaan uskostaan etääntyneitä juutalaisia lähempään yhteyteen, ja sen erityisenä kohteena ovat yliopistojen kampukset ympäri maailmaa. Liike lähettää nuoria jäseniään palvelukseen vähän kuin mormonit, ja heillä on myös toimipiste Helsingissä.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ja herkkää kuvausta hasidien rituaaleista ja juhlista, joissa mystinen ekstaasi ja lakihenkisyys sekoittuvat omintakeisesti. Lax ei kirjoita hylkäämästään yhteisöstä skandaalinkäryisesti eikä koston hengessä, vaan itsetutkiskelevalla otteella. Tällainen ote on kai helpompaa henkilölle, joka on kasvanut sekulaarissa ympäristössä ja ehtinyt vähän opiskellakin ennen ”pyhän äitiyden” uraa. Jos taas ihminen on syntynyt ja kasvanut yhteisöön ja käynyt vain sen ylläpitämää koulua, silloin irtaantumisprosessi on vaikeampaa.

Kirja tarjoaa myös vertailukohdan kaikille, jotka ovat pohtineet suomalaisen lestadiolaisuuden asemaa. Monesti olen verrannut lestadiolaisia amisheihin, mutta sekään vertaus ei ole kovin osuva. Näissä juutalaislahkoissa ymmärrys naisen asemasta on hyvin samansuuntainen kuin lestadiolaisilla, mutta heillä (samoin kuin amisheilla) kiinnittäytyminen yli 200 vuotta vanhaan eurooppalaiseen folkloreen ja puoliksi kuolleeseen kieleen tekee lahkoista vielä vaikeammat ymmärtää. Hasideissa on myös se kiinnostava piirre, että heistä valtaosa asuu suurkaupungeissa (tässä asutaan Teksasin Houstonissa), ja siitä huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa täysin tynnyrissä.

Feminismin ja sateenkaariaktivismin suhteen tuntui, että Laxilla on ollut tarve palata sille 70-luvun kampukselle, jonka vapaamielistä menoa hän aikanaan vältteli ja paheksui. Välillä on tapahtunut paljon, ja tämän 40 vuoden historian läpi käyminen ei onnistu hetkessä. Feminististä esihistoriaa kirjan kirjoitusprosessissa edustaa myös Gloria Steinem, joka toimi Laxin sparraajana erään kirjoitusretriitin aikana.

Löysin muutamia muutakin hasidiomaelämäkertoja, joissa kirjoittajat tulivat vielä syvemmältä ”tynnyristä” kuin Lax. Esimerkiksi jotkut uskonnollisessa koulussa opiskelleet eivät osaa kunnolla englantia, ja monilla voi olla kirjoittamisen suhteen haasteita. Myös jotkut rohkeat hasidit ovat kertoneet elämänsä kipukohdista elokuvan tai standup-komedian muodossa. Palaan aiheeseen tulevissa postauksissa.

 

 

Kun pääskyset palaavat Kutturaan

siirielamaTässä blogissa olen hehkuttanut Mikko-Pekka Heikkisen monia Lappiin sijoittuvia kirjoja, joista yksi on veijariromaani Terveisiä Kutturasta. Varsinkin itäinen Lappi on minulle täysin vierasta seutua, enkä ollut koskaan Kutturasta kuullut ennen Heikkisen teoksia luettuani.

Nyt sitten sain sylin täydeltä saamelaista naisenergiaa kutturalaisen Siiri Magga-Miettusen omaelämäkerrallisen teoksen, Siirin elämä, muodossa (Kustannus-Puntsi, 2006). Teos on jatko-osa kirjailijan lapsuudesta kertovalle Siirin kirjalle (2002), joka syntyi lukijoiden pyynnöstä, sillä he halusivat tietää, kuinka teoksen sisarparvelle aikuisina kävi. Molemmat teokset lienevät loppuunmyytyjä antikvariaattien aarteita, ja hersyvän tarinankerronnan lisäksi arvokasta sosiaalihistoriaa.

Siiri Magga-Miettunen tunnetaan työstään saamenkielisen kulttuurin elvyttäjänä. Hän muun muassa kirjoitti ensimmäisen saamenkielisen aapisen vuonna 1967. Tästä huolimatta elämä lennätti hänet kotikonnuilta kohti etelää. Elämään mahtu lyhyt jakso viinikassana Tampereella ja opettajan pesti Varkaudessa, jonka jälkeen hänen perheensä asettui asumaan Kemiin. Äitiysloma oli 60-luvulla kahden kuukauden mittainen, joten teos kuvaa suht vaativia työolosuhteita. Tunnistin kirjasta monia omaankin lapsuuteeni liittyviä piirteitä, vaikka olen syntynyt 70-luvulla. Monissa perheissä, kuten tässä, asuttiin pitkiäkin aikoja kahdella paikkakunnalla työn vuoksi, ja lasten hoitopaikkojen etsimisestä oli jatkuva stressi päällä.

Siirin side Kutturaan ja syntymäperheeseen on pysyvä, ja varsinkin perheen materiaalinen avustaminen kuuluu sisarusten arkipäivään. Vanhemmat pyrkivät kasvattamaan jälkikasvustaan muita kuin poromiehiä, ja moni pesueesta lentää etelään. Teeoksen punaisena lankana on metafora pääskysistä, joiden palaamisen keväinen odottelu on Niila-isän elämänlinja. Niilan herkkyys varsinkin tytärten maailmalle lähtiessä on koskettavaa. Myös kansatieteilijä Kustaa Vilkuna oli käynyt ihmettelemässä Kutturan suurta pääskyskantaa, ja sai tästä lempinimekseen Kuttura.

Koomisia kohtaamisia teoksessa on varsinkin saamelaisten ja etelän lantalaisten välillä. Siirin pikkuveli saa etelästä opettajan, joka on vakuuttunut, että poroille on jossain olemassa yösuoja, josta lapset eivät tiedä mitään. Minäkään en tiennyt mitään jäkälännostosta, ja jouduin konsultoimaan lopun sananselitysosastoa, joka tässä teoksessa ei haitannut yhtään. Välillä, varsinkin kaunokirjallisuuden puolella kimpaannun, jos kirjassa on pitkä ”sanakirja” lopussa. Omaelämäkerroissa se ei tunnu niin eksotisoivalta, ja varsinkaan tässä kirjassa ei ollut minkäänlaista pyrkimystä ”myydä” Kutturaa charmanttina peräkylänä.

Uskonnollisuuden rooli on kirjassa taustavireenä, varsinkin Siirin äidin suhteessa lapsiinsa. En osannut lukea, oliko perhe lestadiolainen, mutta suuri lapsimäärä ja jatkuva muistutus synnintunnosta viittaavat siihen suuntaan. Siirin oma hengellisyys on erilaista, maallisempaa, ja liittyy eniten kuolintapauksiin ja suruun. Saamelaisten harrastamaa noitumistakin tässä tapahtuu, mutta pakanallista perinnettä ei idealisoida. Jos jotain teokseen olisin saanut toivoa lisää, niin olisin toivonut lisää historiallisuutta. Ehkä muistelmien alkuosassa, Siirin kirjassa, sitä löytyy enemmän, ja siitä olenkin erityisen kiinnostunut, sillä se kertoo muun muassa saamelaisten evakuoinnista Ruotsiin sota-aikana.

Siiri Magga-Miettunen kirjoittaa konstailemattoman arkisesti, ja tekstistä välittyy vilpittömyys ja kiitollisuus elämälle. On ilahduttavaa välillä lukea ei niin suuren julkkiksen elämäkertaa, joka on selvästi kirjoitettu pyrkimättä miellyttää ketään tai tehdä vaikutusta kehenkään. Kirja on kirjoitettu suurella sydämellä, mutta siitä näkyy myös Magga-Miettusen ammattitaito editoijana. Kappaleet ovat lyhyitä, osa niistä tuntuu ”lastuilta”, eikä hän sorru turhaan jaaritteluun eikä pitkäpiimäiseen työn kuvaukseen. Murrepuhetta on paljon, mutta se on kauttaaltaan ymmärrettävää, ja sitä oli ilo lukea varsinkin runsaan dialogin muodossa.

Tämäkin teos löytyi kirjaston kierrätyksestä, ja nappasin sen mukaani vain kannen vuoksi – koska Lapissa asuva tyttäreni on kirjailijan kaima ja heissä on samaa näköä. Opettajan työn kuvaukset taas muistuttivat minua edesmenneestä äidistäni, joka myös oli kiertävä englannin opettaja, joksi Siirikin tässä urallaan etenee. Toisin sanoen teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, ja päähenkilö vahvasta paikallisidentiteetistään huolimatta tuntui ihmiseltä, jolla on kyky kotoutua minne tahansa maailmassa.

 

Tarvitseeko feminismi apologetiaa?

IMG_1810Ellibs tuntuu tuuttaavan eteeni tuoreita omaelämäkertoja, joihin tartun, koska itseäni kiinnostava e-kirjaston fiktiotarjonta on kiven takana. Juuri äsken luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt, jossa feminismi esiintyi muutosvoimaisena postkoloniaalin kritiikin vuoksi. Entä sitten valkoiset tytöt? Onko heillä (meillä) enää uutta kerrottavaa, ja miksi feminismistä kirjoitetaan enenevissä määrin kuin uskoon tulosta?

Apologetia viittaa varsinkin kristinuskoa puolustavaan teologiseen kirjallisuuteen, jossa pyritään rationalistiseen ja systemaattiseen argumentaatioon. Apologeettistä kirjallisuutta voi esiintyä myös muissa tieteellisen kirjoittamisen genreissä, joissa ideologinen oppirakennelma on vahva.

Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY, 2016) on keski-ikäisen naisen vahvasti omaelämäkerrallinen teos, joka virkistää meidän 70-luvulla syntyneiden yliopistohumanistien muistia, mutta ei varsinaisesti luo uusia käsitteitä tai aloita uutta feminismin suuntausta. Talvitie on toimittaja ja viestintäkonsultti, jonka julkisesta urasta en tiennyt ennen tätä päivää mitään. Hän on kirjoittanut mm. Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen elämäkerrat, ja tietokirjan naisten asemasta politiikan portailla. Periaatteessa minun pitäisi olla tietoinen näistä teoksista, mutta täytyy myöntää, että kotimaisesta politiikasta seuraan lähinnä monikulttuurisuuteen liittyviä keskusteluja.

Pidin kirjassa eniten lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista rosoisesta Porista, ja kaupunkiin liittyvästä luokka-analyysista. Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaminen on ollut omanlaisensa taistelu, aikana, jolloin käsitettä yhteishuoltajuus ei tunnettu. Talvitien isä ei kadonnut eron jälkeen maisemista kokonaan, mutta äiti vaihtoi tyttären sukunimen omakseen. Äidin väsymätön työssäkäynti ja säästäväisyys takasivat ainoalle tyttärelle turvallisen lapsuuden, mutta kasvatukseen kuului myös perinteisiä varoituksia naisen maineesta ja liikkumisen rajoittamista. Iloton luterilainen uskonnollisuus ja työmoraali ovat tämän kasvutarinan raameina pikemminkin kuin tuon ajan yleisempi poliittisuus ja yhteiskunnallinen tiedostaminen.

Olen lukenut kaikki kirjassa mainitut feminismin perusteokset ja myös edistyneemmät pipliat, fanittanut samoja muusikkoja ja katsonut samat leffat. Lukukokemus oli miltei nolo, sillä kulttuuristen vaikutteiden tasolla tuntui kuin olisi katsonut oman elämänsä elokuvaa. Elämänhistoriallisesti en jaa kirjailijan kanssa paljoakaan muuta kuin nuo naistutkimuksen opinnot. Itselleni feminismi on sen verran syvään sisäänrakennettu kooste ajatuksia, etten ole kokenut aikoihin tarvetta ”todistaa” siitä julkisesti. Minusta on pelkästään positiivista, että tämän tyyppistä, helppolukuista populaarifeminististä kirjallisuutta julkaistaan, mutta samalla haluan kysyä kriittisen kysymyksen yhteiskunnastamme: miksi edelleen vuonna 2017 on joissain piireissä radikaalia, että koulutettu, työssä käyvä nainen puhuu julki feministään? Tarvitseeko feminismi vieläkin apologetiaa?

Kirja voisi hyvinkin muodostaa vuoropuhelun Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, vaikka kaikki Ruskeiden tyttöjen lukijat eivät tarvitse tätä teosta. Talvitie myös tukeutuu argumenteissään monen afroamerikkalaisen ja afrikkalaisen feministin ajatuksiin, ja kertoo kohtaamisistaan beniniläisten naisten kanssa ollessaan kirjoitusretriitissä tätä teosta varten. Hubaran ja Talvitien välille ei nouse automaattisesti ihon pigmenttiin liittyvää muuria, vaan tekstien erilaisuus piilee sukupolvien välisessä kuilussa. 14 vuotta on Suomen feministisessä historiassa pitkä aika, tosin v. 1984 syntynyt ei välttämättä syntynyt helpompaan maailmaan kuin v. 1970 syntynyt.

Teoksessa on kasvavaa tietoisuutta valkoisen, keskiluokkaisen naisen etuoikeuksista. En pitänyt tekstiä millään tapaa yläluokkaisena tai elitistisenä, mutta poliittisesti joku oikealle kallellaan oleva juonne teoksessa kieltämättä on. Tässä ei ole sitä surullisenkuuluisaa punavihreää kuplaa, vaan hillitympi, etelähelsinkiläinen keskiluokkainen kupla, siitä huolimatta, että kirjoittajan tausta on Porin ghettossa.

Ehkä kirjan voimaannuttavin anti oli seksuaalisuuden ”osastolla”, ja keskusteluissa itse valitusta lapsettomuudesta. Lapsettomuus on yhteiskunnassamme edelleen tabuja ja hiljaisuuksia täynnä oleva miinakenttä, ja lapsettomat voivat myös loukata toisiaan, kuten Talvitien esimerkissä ilmeni.

Suosittelen teosta sellaiselle lukijalle, joka pohjaa tietämyksensä feminismistä pääasiallisesti medioiden antamaan kuvaan. Teos antaa todella paljon hyviä lukuvinkkejä, joihin kannattaa tarttua, alkaen ilmiselvistä klassikoista siirtyen kohti tämän päivän populaaria fiktiota.

Kiitos Talvitielle Ben Okri-lukuvinkistä – romaani The Age of Magic alkoi heti kiinnostaa, sillä teos sai v. 2014 huonoimman seksikohtauksen palkinnon. Okrin varhaisempaa tuotantoa olen lukenut, mutta en muista mitään sen sisältämästä seksistä. Huonojen seksikohtausten keräily on riemastuttavaa puuhaa, ja voisi olla kokonaisen kirjablogin teema.

Suomalialaisuuden juurilla

IMG_1742Luin juuri Jani Toivolan muistelmat, ja tämän kokemuksen jälkihehkussa päädyin lainaamaan Abdirahim ”Husu” Husseinin omaelämäkerrallisen teoksen. Markku Hattulan kanssa yhdessä kirjoitettu teos Minä Husu, suomalialainen (Minerva, 2017) on mielestäni omaelämäkerta, koska se on kirjoitettu minä-muodossa.

Kirja kartoittaa nuoren turvapaikanhakijana maahan tulleen kotoutumispolkua ja identiteetin etsintää rehellisen sydämellisesti. Moni kirjaan tarttuva saattaa jo etukäteen tietää Husun radio- ja poliittisesta urasta, joista myös kerrotaan, mutta painopiste teoksessa on enemmän yksityiselämässä.

Kirjassa eletään vahvasti villiä 90-lukua Salon suunnassa ja Turussa, jolloin skinheadit olivat todellinen uhka nuorten maahanmuuttajien arjessa. Skinien ja hiphoppareiden konflikteista Husu selvisi lopulta vammoitta, mutta hän olisi saattanut yksin maahan tulleena ajautua pahoihinkin porukoihin. Koska hänellä oli nuorena vaikeuksia päästä haluamiinsa kouluihin, välivuosia tuli. Onnekseen hän pääsi töihin mm. Viking Linelle, ja motivoitui rahan tienaamisesta jengitappeluiden sijaan.

Rasismin ja islamofobian lisäksi Husu käsittelee teoksessaan somaliyhteisön sisäisiä kipukohtia, kuten tyttöjen ympärileikkausta ja moniavioisuutta. Hänen äitinsä on Ruotsissa asuvan somalimiehen toinen vaimo, ja tullessaan Suomeen perheenyhdistämisen kautta hän oli raskaana. Husua pidettiin lapsen isänä synnytysosastolla, koska oikea isä ei tietystikään ollut paikalla. Yleensäkin isien poissaolo leimaa hänen kasvutarinaansa, ja hän tutkii myös omaa vanhemman rooliaan tästä näkökulmasta. Myös hänen omalle ikäluokalleen moniavioisuus on edelleen mahdollisuus, vaikka monilla ei ole siihen rahkeita tai kiinnostusta.

Somaliyhteisön keskinäisistä haasteista olisin mielelläni lukenut lisääkin, mutta tämä oli jo lupaava avaus.

Pidin kirjassa eniten episodista, jossa Husu matkustaa Somalimaahan vaalitarkkailijaksi suomalais-somalialaisessa valtuuskunnassa. Hän on ehdottomasti seurueen pelokkain, ja kokee varsinkin itseään vanhempien suomalaisnaisten suojelemisen liiallisilta kontakteilta tehtäväkseen, vaikka naiset eivät suojelua pyydä. Samalla reissulla paikallinen nuori lääkäri olisi kovasti halunnut Husun toiseksi vaimoksi. Moniavioisuus saattaa siis olla monen korkeasti koulutetun itsenäisen naisen haave, koska sen kautta voi saada lapsia ilman parisuhteen päivittäisiä velvoitteita. Somalimaa ei ole Husun kotimaa, eikä hän tässä kerro matkoista Mogadishuun. Afrikkaan paluun kulttuurishokki on kiinnostava teema, ja Husu kertoo myös peloistaan matkustaa sinne lastensa kanssa.

Abdirahim Husseinin ja Jani Toivolan teoksia ei voi suoraan verrata toisiinsa, koska yksi on maahanmuuttajan ja toinen Suomessa syntyneen suomalaisen äidin pojan tarina. Poliitikkojen muistelmina niillä tosin on side toisiinsa, ja Husu Hussein on kulkenut pidemmän ja kivisemmän tien politiikan kentillä kuin Toivola. Politiikkaa hän ruotii aika kiltisti, ottaen huomioon kaiken sen asiattoman palautteen, jota hän on vuosien aikana saanut nettivihaajilta ja kasvotusten Keskustan puoluetovereilta. Keskustapuolueessa hän ei kokenut rasismia, mutta koki uskontonsa olevan este eteenpäin menolle. Ehkä kirjan keskeisin anti onkin miettiä, mitä islamofobia käytännön työelämässä merkitsee.

Suosittelen teosta erityisesti maahanmuuttajataustaisille lukijoille, koska teos saattaa antaa hyviä käytännön vinkkejä työelämässä pärjäämisestä ja järjestökentästä. Toivon varsinkin, että nuoret afrikkalaistaustaiset miehet löytäisivät teoksen, sillä esikuvia poliitikoksi tai kirjailijaksi ryhtymiseen heillä on tässä maassa vähän. Koin, että kirja on kirjoitettu omaa yhteisöä kannustavaan henkeen, ja varsinkin koulutuksen tärkeyttä korostaen.