Karhua kaatamassa Hyrsylänmutkassa

Teos: Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (WSOY, 1987/2024)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Aira Samulinin (1927-2023) poismenon kunniaksi WSOY on julkaissut uudelleen hänen muistelmateoksensa äänikirjana. Sen aiheena on tietysti tanssijagurun rakas lapsuudenmaisema, Hyrsylänmutka, jonka hän myöhemmin rakensi itselleen uudelleen Lohjalle.

Airan isä Viktor toimi rajavartioston päällikkönä, ja Suvion perheessä majoittui usein sotilaita, jotka olivat isän oppipoikia. Kotikylä Ignoila oli tyypillinen rajaseudun kylä, jossa asui paljon venäläistä väestöä. Myös Airan suvussa oli ortodoksista perimää, ja juuria rajan taakse ja Viroon. Perheen lapset oli kastettu luterilaiseen uskoon, mutta isän suku oli ortodokseja.

Airan äiti Anna-Liisa oli vilkas ja hedelmällinen nainen, jolla oli taipumusta mielen järkkymiseen. Äidin henkistä taakkaa lisäsi kuolleet lapset, sillä osa Airan sisaruksista kuoli aivan pieninä. Hänellä oli aikeita muuttaa lapsineen Viipuriin, ja hän vieraili usein kaupungissa haaveilemassa näyttelijän urasta. 

Airan isän asema kyläyhteisössä oli merkittävä, sillä hän oli valtion virkamies, ja joutui poliisin puutteessa usein hoitamaan lainvalvojan tehtäviä. Välillä äidin käytös kotona on niin hurjaa, että siihenkin tarvittaisiin väliin poliisia. Kodin ilmapiiri on jännittynyt, ja avioeron uhka todellinen.

Kirjassa puhutaan paikallista murretta, joka kuulostaa Karjalan murteen ja Venäjän sekakieleltä. Kylän perinteitä esitellään runsaasti, ja Airan kiinnostus perinnerakentamiseen näkyy tässäkin tekstissä. Kylän tsasounan vihkiminen on ollut suuri tapahtuma, jossa Aira on eturivissä. Praasniekkoja juhlitaan koko suvun voimin pitkän kaavan mukaan, ja näiden sikana kuikuillaan tulevia puolisoja.

Kilpailuvietti juurtui Airaan jo lapsena. Hän koki, että hänen kuuluisi kunnostautua urheilussa siksikin, ettei hänellä ollut veljiä. Stepa-setä oli kuuluisa nyrkkeilijä, joka oli käynyt olympialaisissa. Hiihtokilpailut olivat Airalle jatkuva näytön paikka, mutta hän myös oppi niiden kautta häviämään.

Perhe muuttaa rajamökistä Suvilahden taajamaan, jotta Aira voi aloittaa oppikoulun siellä. Sota syttyy, kun Aira on siirtymässä toiselle puolelle, ja se on rajaseudun ihmisille erityisen rankkaa. Hyrsylänmutka jää joen rannalle mottiin, ja evakkomatka on poikkeuksellisen hankala. Tilannetta ei helpota se, että äiti näkee harhoja ja hyppii junasta matkan aikana.

Äidin horjuva todellisuudentaju vie pienen perheen monta kertaa vaaraan. Jo ensimmäisessä evakkopaikassa Suonenjoella perhe saa kuulla isän kaatumisesta. Suojärveläisten vastaanotto ei ole paikkakunnalla ruusuinen, ja jotkut pitävät Anna-Liisaa vakoojana.

Isä ei kuitenkaan ole kuollut vielä, vaan hän ilmaantuu rintamalta kotilomille. Toinen evakkopaikka Lievestuore on lämpimämpi, sieltä Aira saa ikäisiään sydänystäviä. Keski-Suomesta perheen matka johtaa Pohjois-Karjalan Tuupovaaraan, ja koulutie jatkuu Joensuun yhteislyseossa. Välirauhan aikana he muuttavat vielä uudelleen Sunilaan, Lappeenrannan kupeeseen.

Airan isä kaatuu jatkosodassa, äiti ja tytär käyvät tunnistamassa vainajan joukkohaudassa. Viimeisinä elonhetkinään tämä oli keräillyt metsämansikoita kuopukselleen Sirkkulille.

Pidin kirjasta siksi, että se oli hyvin rajattu, ja siinä lapsen ja nuoren näkökulma tuntui aidolta. Samulin oli nainen, jonka elämästä riittäisi useampaan teokseen, mutta tässä näkökulma oli pyyteettömän vaatimaton.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 25: Kirjassa vietetään juhlapyhiä.

Sota-aikana miehitetyssä Tanskassa

Teos: Sally Salminen: Aikani Tanskassa (Teos, 2023)

Suomennos: Sirje Niitepold

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Sally Salminen (1906-1976) on kirjailija, jolla oli varsin kiinnostava elämä. Suurta yleisöä hänen vaiheessa maailmalla ovat alkaneet kiinnostaa vasta Katrina-romaanin uuden elämän kautta Juha Hurmeen suomennoksena. Moni on jo saattanut lukea Salmisen vaiheista piikana New Yorkissa 1930-luvulla. Nyt matkustetaan sota-ajan Tanskaan, jonne Salminen muuttaa avioiduttuaan taidemaalari-toimittaja Johannes Duhrkopin kanssa vuonna 1940.

Kirjan tarina alkaa jo vuodesta 1938, kun Salminen on Kööpenhaminassa kirjakiertueella asuen fiinissä Hotel L’Angleterressa. Kööpenhaminan hienostopiirien ylelliset olot hämmentävät Salmista, joka ei New Yorkissakaan elänyt kovin leveää elämää.

Vuonna 1939 reissussa ollaan Elin-siskon kanssa, ja tällöin suhde Johanneksen kanssa on jo osa hänen arkeaan. Johannes toimii myös talvisodan ajan toimittajana Suomessa, ja sieltä he muuttavat rakentamaan yhteistä elämää Kööpenhaminaan vuonna 1940.

Yhteisen kodin taiteilijapariskunta perustaa Frederiksbergin alueelle. Kumpikin puoliso pyrkii työskentelemään kokopäiväisesti, ja tämän vuoksi heillä on palkattuna taloudenhoitaja. Seuraelämä on vilkasta, ja se vaikuttaa negatiivisesti kirjoittamisen tahtiin.

Kööpenhaminassa ei edes saksalaismiehitys katkaise kulttuuripiirien vilkasta seuraelämää. Miehitys kuitenkin muuttaa elämää suuresti, ja Sallylla on tässäkin suhteessa mahdollisuus nähdä sen vaikutuksia moniulotteisesti, koska hän edelleen reissaa ympäri maata puhumassa kirjoistaan. Jyllannissa saksalaisia sotilaita on eniten, ja heidän saappaidensa korskea askellus kylmää kansallismielisiä tanskalaisia. Vastarinta miehitystä vastaan kuuluu myös arkeen, ja pariskunta tukee maanalaista liikettä.

Muutto omaan taloon pohjoisen Sjellannin maaseudulle tulee ajankohtaiseksi jo sodan loppuvaiheessa. Alueelle on emigroitunut myös monia muita taiteilijatuttavia Kööpenhaminasta. Joosille maallemuutto merkitsee uuden, tuotteliaan kauden alkua taidemaalarina.

Maatalo ehtii palaa jo ensimmäisen asuinvuoden aikana, mutta onneksi pariskunta saa rakennettua uuden talon vakuutusrahoilla. Joos ei ole tyytyväinen uuden ateljeensa valoon, joten uudisrakennusta joudutaan remontoimaan koko ajan lisää.

Sallyn ja Joosin liitto oli lapseton, mutta vuosina 1943-44 he huolehtivat Bent-vauvasta, joka oli juutalainen, mutta oli varmuuden vuoksi kastettu kristinuskoon. He olisivat halunneet adoptoida lapsen, mutta eivät saaneet siihen lupaa. Hieman Bentin kotiintulon jälkeen pariskunta hoitaa myös lastenkotilapsi Madsia, mutta Sallyn on vaikea kiintyä häneen.

Vaikka Sally ja Joos elivät kahden itsenäisen taiteilijan modernissa liitossa, Joosin sukulaisilla on merkittävä rooli pariskunnan arjessa. Anoppi Camilla suhtautuu lämpimästi suomalaiseen miniään, ja välillä hän asuu Sjellannin tiluksilla. Suku on yläluokkainen ja vakavarainen, ja heillä on sellaisia etuoikeuksia, joista Sally ei olisi osannut haaveilla Ahvenanmaan-kodissaan.

Salminen pohtii kirjassaan monessa otteessa Tanskan kansalaisuuden merkitystä. Alkuvaiheessa se tuntuu enemmän taakalta kuin mahdollisuudelta, sillä Tanskan veroviranomaiset iskevät Salmisen aiempiin tuloihin, joista hän on jo maksanut verot Suomeen. Myöhemmin hän kokee kansalaisuuden mahdollisuutena vaikuttaa demokratian kehitykseen.

Tanskan kielen oppiminen ottaa välillä koville, varsinkin, kun lähipiirissä siihen ei suuresti kannusteta. Kielen puhuminen on helpompaa ventovieraiden kanssa kuin taiteilijapiireissä. Hänen ruotsiaan ymmärretään, mutta hän kärsii pitkään omasta puolikielisyydestään. Toisaalta ruotsinkielinen identiteetti on hänelle edelleen tärkeä, jo pelkästään siksi, että hän elättää itseään kirjoittamalla äidinkielellään.

Salminen ei unohda Suomea, eikä varsinkaan sen kirjallisuutta Tanskassa asuessaan. Muistelmissaan hän kommentoi ahkerasti kotimaan kirjallisuuden kehitystä ja tuntuu lukevan paljon myös suomen kielellä. Joel Lehtosen Putkinotko kiehtoo häntä alkuvoimaisine, kansanomaisine hahmoineen.

Salminen asui Tanskassa loppuelämänsä, mutta tämä kirja keskittyy sotavuosiin. Teksti on osittain päiväkirjanomainen, ja osittain se maalaa laajempaa tapahtumien kaarta. Kuuntelin tätä lyhyissä pätkissä parin viikon ajan, ja koin paikoitellen pitkästymistä varsinkin päivälliskutsujen kuvausten aikana. Toisaalta minun oli helppo samastua Sallyn hahmoon maahanmuuttajana, olenhan itsekin kokeillut maassa asumista.

Kirjassa minua kiinnosti ehdottomasti eniten pariskunnan ottovanhemmuusepisodi, josta olisin halunnut lukea enemmänkin. Pikku Bentin hoitaminen tuntui radikaalimmalta natsien vastustamiselta kuin mikään mielenosoitus.

Erään juoksijan muotokuva

Teos: Sean Ricks: Elämäni juoksu (Minerva, 2023)

Äänikirjan lukija: Sean Ricks

Jo vuosia Sean Ricks on tuonut valoa meidän keski-ikäisten kotiperjantaihin monipuolisella ohjelmallaan Perjantai. Moni myös tietää Ricksin elämästä perusasioita, koska hän on usein puhunut kipupisteistään ohjelmassaan. Kun alle nelikymppinen lähtee kirjoittamaan muistelmiaan, se saattaa herättää yleisössä ihmetystä, mutta Ricksin tuore teos on sopivan tiivis ja vähemmän pömpöösi. Se kertoo enimmäkseen hänen isäsuhteestaan, kehonkuvasta ja juoksemisesta.

Ricksin isä menehtyi pojan ollessa viisivuotias, ja tätä seurasi nopeasti perheen muutto Suomeen. Hänen äitinsä löysi uuden kodin Tampereen Kaukajärveltä, ja muuton on täytynyt olla melkoinen shokki New Yorkin Brooklynin jälkeen. Isä oli toista kertaa naimisissa Seanin äidin kanssa, ja hänellä oli itseään vanhempia velipuolia, jotka olivat pojalle tärkeitä esikuvia.

Seanin äidistä saa uskonnollisen vaikutelman, eli Ricks on kasvanut Raamatun tarinoiden keskellä. Tultuaan teini-ikään Sean sairastui syömishäiriöön, ja tätä menoa jatkui yli vuosikymmenen ilman, että siihen olisi puututtu asianmukaisella tavalla. Ricksin persoona on muutenkin sähäkkä ja suorituskeskeinen. Aloittamalla melko fanaattisen juoksemisharrastuksen hän toivoi saavansa parempaa vastakaikua vastakkaiselta sukupuolelta, ja voittavansa edesmenneen isän edes jollain elämän alueella. Keskustelut kuolleen isän kanssa ovat koskettavia, ja niissä päästään ylisukupolvisen perimän ydinkysymyksiin.

Teos ei kerro leimallisesti ihonväristä tai afroamerikkalaisesta perimästä, mutta yleisemmällä tasolla erilaisuudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Koska olen tottunut lukemaan itseäni nuoremmilta rodullistetuilta ihmisiltä suht vihaisia tai ärhäköitä puheenvuoroja rasismista, tämä teos tuntui lempeämmältä puheenvuorolta.

Näen tämän teoksen arvon vertaistuellisena kaikille niille, jotka ovat joskus kamppailleet itsensä hyväksymisen kysymysten kanssa. Teos on myös kirjoitettu selkeän ytimekkäällä tyylillä, joka varmasti tavoittaa esimerkiksi nuoria miehiä. Jos siis omalla nuorellasi siellä kotona on vaikeuksia tarttua kirjaan, tämä teos voisi auttaa lukujumissa.

Äiti, mikä on komunisti?

Teos: Mavis Hiltunen Biesanz: Helmi Mavis: A Finnish American Girlhood ( North Star Press of St. Cloud, 1982 )

Jatkan tässä postauksessa perehtymistä amerikansuomalaisten muistelmiin, ja nyt hypätään Ontariosta Ohioon, jossa Mavis Hiltunen (myöh. Biesanz s. 1919) kasvoi maatilan tyttärenä lähellä Vermilionin kaupunkia. Mavis oli puoliksi pohjalaista, puoliksi kymenlaaksolaista alkuperää, kolmannen polven siirtolainen, joka punnersi vaatimattomista oloista kohti akateemista maailmaa, toimittajan uraa ja myöhempää siirtolaisuutta Costa Ricassa.

Helmi Mavisin perheessä vanhemmilla oli suuri tarve sopeutua englanninkieliseen todellisuuteen, ja tämän vuoksi he käyttivät kaksoisnimiä. Perheen varhaisessa vaiheessa lapsia oli kastettu apostolisen kirkon (eli jonkun lestadiolaisen variantin) toimesta, ehkä siksi, että se oli tuolloin ainoa alueella toimiva suomalaiskirkko. Uskonnolliset olot olivat sekavia, ja näin lapsilla saattoi olla kommunistisia kummeja, vaikka kaste oli toimitettu kristilllisen kaavan mukaan. Perheessä tehtiin pesäeroa kommunisteihin, mutta heidän rinnallaan opittiin elämään. Kommunisteja kävi hautaamassa Unitarian Churchin naispappi pitkästä matkasta saakka, ja tämä herätti paikallisissa suurta hämmennystä.

Myöhemmin perheessä ei enää seurattu lestadiolaisia oppeja, vaan siellä kummaksuttiin apostolisten jatkuvaa helvetin tulilla pelottelua. Kirkon meininkiä pidettiin heillä liian äänekkäänä ja painostavana. Saarnasmiehiä kulki jatkuvasti talosta taloon, eikä heidän taustoistaan ollut usein varmaa tietoa.

Yksi kirjan suurista tapahtumista liittyy isoveli Victorin politisoitumiseen. Victorilla oli jo nuorena kommunistisympatioita, ja hän karkasi kotoa 18-vuotiaana. Ensin hän oli kulkenut läpi maata junapummina, ja myöhemmin ryhtynyt ay-liikkeen aktivistiksi New Yorkissa. Alakouluikäisessä Helmissä veljen toiminta herätti huolta ja hämmennystä, mutta radiosta kuuluva biisi ”Hallelujah, I’m a bum” jotenkin helpotti tilannetta. Myöhemmin kirjailija oppi arvostamaan veljensä uraa, ja sisarukset viettivät yhteistä aikaa tilalla, joka oli jäänyt perheen kesänviettopaikaksi.

Tässäkään kirjassa ei kuvata äärimmäistä materiaalista puutetta, vaikka perheen elinolot ovat olleet vaatimattomat. Perheenjäsenillä on autoja jo 20-luvulla, radiosta kuullaan uusimpia hittejä, ja jouluksi saadaan tehdasvalmisteisia leluja. Joulua perheessä vietetään erityisen perusteellisesti, ja näissä kuvauksissa korostuu suomalainen perinne. Muuten kirjassa kuvataan ruokakulttuuria, johon on jo sekoittunut yleisamerikkalaisia teollisia tuotteita, kuten Jell-o ja Kool Aid-juoma.

Kiinnostavaa oli vanhempien puhe omanpaikkasista, eli suomalaisista, jotka olivat kotoisin läheltä toisiaan. Tässä tarinassa varsinkin pohjalainen isä nauttii suunnattomasti tällaisista vierailuista. Helmi Mavisin äiti taas oli kotkalaisesta suvusta, jossa oli eletty paljon Pietarissa, ja näin pieni tyttö oppi kuuntelemaan vanhan isoäitinsä tarinointia tsaarin hovista. Jutut olivat suureellisia, ja niissä oli taatusti paljon fiktiivistä kuorrutetta.

Vaikka teos on kirjoitettu englanniksi, siinä on paljon vinkkejä siirtolaisten sekakielestä ja suomenkielisiä lainauksia. Hiltunen-Besanz on osannut tiivistää kokemuksensa toimivaksi kokonaisuudeksi. Tämäkään teos ei varsinaisesti loista psykologisella silmällään, mutta verrattuna edelliseen lukemaani teokseen Kanadan puolelta kirjassa on saavutettu tarkempi paikallisuuden tuntu.

Kirjan nimen perusteella odotin lukevani jotain todella simppeliä ja naiivia kuvausta, mutta tämä teos yllätti monipuolisuudellaan. Kyseessä on ammattikirjoittajan aikaansaannos, ja hän on julkaissut monia muitakin teoksia, muun muassa matkakirjoja Väli-Amerikasta.

Amerikansuomalaisia muistelmia, osa 1

Teos: Nelma Sillanpää: Under the Northern Lights. My Memories of Life in the Finnish Community in Northern Ontario (Canadian Museum of Civilization, 1994)

Olen viime päivinä keräillyt netistä löytämiäni amerikansuomalaisia muistelmia. Genre ei suorastaan hengästytä kirjallisilla ansioillaan, mutta olen etsinyt taustamateriaalia erääseen kirjoitusprojektiini. Haussa ovat olleet varsinkin Kanadan siirtolaisten muistelmat, mutta kiinnostavampia tekstejä löytyi Yhdysvaltojen puolelta. Etsin tekstejä, joissa kuvaillaan siirtolaisten uskonnollisia tuntoja, ja kirkossa käyntiä. Minua kiinnostaa varsinkin se, kuinka siirtolaisten ryhmät jakaantuivat uskonnon tai uskonnottomuuden mukaan, ja millaisia jännitteitä tämä sai aikaan ihmisten arjessa. Olen etsinyt todisteaineistoa varsinkin lestadiolaisista, ja vaikka sitä on olemassa, se ei ole kunnolla vastannut kysymyksiini.

Pohjoisessa Ontariossa asunut Nelma Sillanpää (1917-2018) kuvaa suht tavallisen perusluterilaisen perheen arkea Alconassa, Timminsissä, Hamiltonissa, Yellowknifen kansallispuistossa ja Elliot Lakessa. Nelma oli syntynyt Yhdysvaltojen Ohiossa, ja muutti vanhempiensa kanssa 4-vuotiaana Kanadaan tukkikämpille. Pisimmän ajan elämästään hän asui Timminsin kaupungissa, jossa oli aitoa uudisraivaajahenkeä ja työläisten välistä solidaarisuutta. Nelma ei ollut sosialisti, mutta hän eli elämäänsä työväenaatteen innoittamana. Osuuskaupat, urheiluhallit ja näytelmäkerhot kuuluivat olennaisena osana hänen nuoruuteensa, ja hänestä tuli ahkera voimistelukerhojen vetäjä.

Toinen maailmansota katkaisi Nelman nuoruuden, ja hän muutti sodan aikana piikomaan Toronton lähistölle Hamiltonin kaupunkiin. Hänen sulhasensa Paul oli Euroopassa rintamalla, ja naimisiinmeno viivästyi usealla vuodella. Kiinnostavaa sodan aikaisissa muistoissa oli lojaalisuuksien kahtiajako: ensin amerikansuomalaiset tukivat suomalaisia talvisodassa, mutta jatkosodan aikana heidän omat miehensä sotivat Saksaa vastaan muun muassa Normandiassa. Tässä kirjassa ei reflektoida edes puolella lauseella tuota lojaaliuskonfliktia, mutta tuskin sellaista voi odottaa henkilöltä, joka ei ollut käynyt vanhempiensa kotimaassa kertaakaan.

Luin tämän kirjan hätäisesti keskittyen enemmän sen kuvamateriaaleihin kuin kokonaisuuteen. Enimmäkseen se tarjoaa tietoa varsinkin 1920-ja 30-lukujen elinoloista. Ne eivät olleet lainkaan heikot Timminsissä, jossa nuori Nelma eli leskeksi jääneen äitinsä kanssa varsin säällisissä oloissa. Kiinnitin varsinkin huomiota kuviin paikallisesta osuuskaupasta, jossa kirjoittaja oli töissä kahdeksan vuotta, eli läpi kukkean nuoruutensa. 1930-luvun alkuvuodet ovat olleet kurjia Kanadan maaseudulla, mutta kun kurjuudesta on päästy, siellä on ollut runsauden markkinat. Pystyn vertaamaan näitä kuvastoja oman isoäitini vastaaviin kuviin Etelä-Savosta, koska hänkin toimi pitkään osuuskaupan myyjänä. Elintasoero on ollut suuri, ja ymmärrän hyvin Kanadan kutsun, jonne lähdettiin vielä toisessa aallossa 1950-luvulla.

Tämä teos on urheilullisen, ja urheilua kehittäneen naisen teos, jossa korostuu jopa kansanterveydellinen intressi. ”Keep fit”-kurssit olivat kotiäitien suuressa suosiossa jo 1940-luvulla, ja Nelma oli elementissään niiden kehittäjänä. Nelma Sillanpää eteni urallaan peruskoulun liikunnan opettajaksi, vaikka hänellä ei ollut koulutusta tähän ammattiin.

Muuten Sillanpää toimi aktiivisena Timminsin luterilaisessa kirkossa, jossa yritettiin saada suomen keskustelukerhoon mukaan sellaisiakin naisia, jotka olivat naimisissa muiden kuin suomalaisten kanssa, ja näin olivat menettämässä otettaan suomen kieleen. Kovin uskonnollista retoriikkaa ei tässä kirjassa kuitenkaan viljellä, eikä se vastaa kysymyksiini suomalaisen väestön jakaantumisesta. Osuuskauppatoiminnasta hän kertoo sen, että Kanadan suomalaisilla oli kaksi erillistä kauppaketjua, Workers’ Co-op ja Consumers’ Co-op, joista jälkimmäinen oli maltillisempi. Meininki tuntui hyvin samansuuntaiselta kuin kotimaassamme aina 1980-luvulle saakka: kaupassa asiointi oli monille päivittäinen poliittinen kannanotto, eikä kilpailevan puljun pisteissä asiointia katsottu hyvällä.

Teos on lämminhenkinen ja informatiivinen, mutta en saanut siitä oikeanlaista fiilistä tukkikämppäläisten ja mainareiden elämäntavoista, johtuen kirjoittajan siististä ja korrektista ilmaisusta. Jatkan siis harjoitusta Jenkkilän puolella, jossa syrjäseutujen tarinoita on löydettävissä enemmän.

Runoilija saavuttaa aikuisuuden

Teos: Tove Ditlevsen: Aikuisuus (S&S, 2022)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Pari vuotta sitten olen nähtävästi lukenut Tove Ditlevsenin (1918-1976) teoksen Lapsuus, ja hyppään nyt suoraan tämän kuuluisan tanskalaisrunoilijan aikuisuuteen, eli omaelämäkerrallisen trilogian kolmanteen osaan.

Ditlevsen eli kiihkeän ja intensiivisen taiteilijaelämän, johon kuului neljä avioliittoa. Tämä tarina alkaa runoilijan ensimmäisestä avioerosta vuonna 1942. Nuorena Tove oli ollut naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman kirjallisuuskriitikko Viggo F:n kanssa, ja liitto oli ollut jotakuinkin platoninen. Viggo F. ei jaksanut Toven ja ystävien kosteita juhlia, ja näin ollen Tove joutui muuttamaan asuntolaan ja keksimään keinoja elättää itseään ilman miestä.

1940-luvulla Tove myy runojaan kaikkiin maan lehtiin, ja häntä pidetään kirjallisen maailman nuorena komeettana siinä missä joitakuita mieskollegoita. Hän hyppää avioliitosta toiseen vauhdikkaasti. Toisen miehensä Ebben kanssa hän tulee nopeasti raskaaksi, ja Heele-tyttären maailmaantulo on onnellinen tapahtuma. Hän ei kuitenkaan halua lisää lapsia, ja päätyy pian Heelen syntymän jälkeen tekemään abortin tavalla, josta lukeminen teki heikkoa.

Teoksen unohtumattomin teema on nuoren äidin huumeriippuvuus, ja hänen kolmannen miehensä rooli riippuvuuden mahdollistajana. Kolmas aviomies Carl oli ammatiltaan lääkäri, jolla oli mahdollisuus kirjoittaa vaimolleen reseptejä. Samaan aikaan hän sai miehen kanssa toisen lapsen, ja otti hoitoonsa miehen vasta syntyneen lehtolapsen. Käytännössä lapsikatrasta hoiti maalta tullut topakka lastenhoitaja Kabe, joka jäi pitkäksi aikaa yksin vastuussa perheestä talon rouvan ollessa huumevieroituksessa ja isännän mielisairaalassa.

Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1971, joten Ditlevsen on saanut ajallista välimatkaa tähän rankkaan aiheeseen. Vaikka olen lukenut monia kuvauksia huumeriippuvaisten henkilöiden perhe-elämästä, tämä teos kosketti aivan erityisesti siksi, että siinä elettiin vakavan ongelman kanssa aikana, jona ongelma ei varsinaisesti ollut tunnistettavissa. 1940-luvun Tanskassa toki oli jo narkomaaneja, mutta Ditlevsen ei mahtunut tuon ajan narkomaanin roolimalliin. Lisäksi lääkärimiehen rooli portinvartijana ja vallankäyttäjänä oli hänen tapauksessaan äärimmäinen: miehen sanaan vaimonsa terveydestä uskottiin, ja hän sai määrätä tälle huumaavia aineita fiktiivisiin korvakipuihin vuosikausia ilman, että kukaan puuttui asiaan.

Ditlevsen kamppaili lääke- ja alkoholiriippuvuuden kanssa läpi elämänsä, mutta onnistui löytämään siihen tukea neljännestä aviomiehestään Victorista, ja elämään tämän kanssa suht tasapainoista perhe-elämää. Aikuisuus loppuu tämän liiton alkuaikoihin, 1950-luvun alkuvuosiin. Tiiviissä teoksessa käydään läpi varsinainen parisuhteiden maratoni, ja lisääntymiseen liittyvä kujanjuoksu, jossa nainen kamppailee oman kehonsa itsemääräämisoikeuden kanssa.

Tämä oli hätkähdyttävä teos, joka ei helpolla unohdu. Jäin itse pohtimaan Ditlevsenin tuotteliaisuutta kirjailijana, ja kykyä kirjoittaa myös riippuvuuden syvimmässä alhossa. Riippuvuus eristi häntä sosiaalisesti, mutta silti hän onnistui lähteä tapaamaan Evelyn Waughia illanviettoon, josta mustasukkainen Carl haki puolisonsa pois piikin antamisen verukkeella.

Teos antoi myös välähdyksen tuon ajan vieroitushoitoon, ja vieroitusoireiden kanssa elämiseen. Ditlevsenin tapauksessa oireet ovat olleet harvinaisen rankkoja, ja hän koki nopeassa ajassa fyysistä vanhenemista. Psykiatrista hoitoa hän tarvitsi tämän jälkeen useaan otteeseen, mutta ilmeisesti kirjoittaminen on ollut hänelle se voima, jonka kautta hän pääsi palaamaan ajoittain tolkulliseen elämään.

Tiedostavan nuoruuden läpileikkaus

Teos: Kati Tervo: Tyttö joka olin (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1960-70-luvulla eläneiden nuorten aikuisten muistelmista varsinkin poliittisen tiedostamisen näkökulmasta. Tätä kirjallisuutta on saatavilla paljon, ja suurin osa siitä on varsin raskassoutuista tilintekoa taistolaisliikkeen henkisestä perimästä. Kati Tervo (s.1954) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka on ollut liikkeen vaikutuspiirissä, mutta ei sen sisäpiirissä. Kirjassaan hän kuvaa enemmän nuoren naisen identiteetin etsintää kuvataiteiden parissa. Poliittisen kodin hänkin löysi vasemmalta, mutta sen merkitys ei ole tässä muistelmateoksensa keskiössä. Hän kertoo kannattaneensa Ele Aleniuksen eurokommunistista linjaa, mutta teos ei ole leimallisesti ainakaan puoluepoliittinen muistelma.

Tervo vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Espoossa porvarishenkisessä kodissa, joka ei kuitenkaan ollut erityisen rikas. Hänen isänsä oli sotaveteraani, äiti lotta, ja hänellä oli aikuinen veli, joka oli jo perheellinen. Kasvuympäristö oli materiaalisesti turvattu ja henkisesti epävakaa, sillä perheen isä oli käytökseltään arvaamaton. Nuori Kati oireili psyykkisesti teininä, jäi keskikoulussa luokalleen, eikä jaksanut ajatella lukio-opintoja. Tämän sijaan hän löysi paikkansa Vapaassa Taidekoulussa, ja kävi töissä muun muassa Arabian tehtailla.

Kirjassa kuvataan 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun teinien bilettämistä, seksuaalista etsintää ja psyykkisiä ongelmia avoimesti ja kursailematta. Kirjan nuorista suurin osa on ns. kilttejä perhetyttöjä, mutta kyllä maar he osaavat järjestää villejä kotibileitä, väärentää henkkareita ja asioida Alkossa jo 15-vuotiaina. Vapauden vyöhykkeinä toimivat myös kesälomien harrastekurssit maaseudun opistoilla. Nuori Kati löytää henkireiäksi Oriveden Opiston, jonka taidekursseilla on varsin boheemi meininki. Kati kuuluu kuitenkin niihin onnekkaisiin, jotka pystyvät lopettamaan kolmen viikon taidekurssin pontikankatkuisen ryyppyputken kuin seinään, ja siirtymään takaisin vähemmän päihdehuuruiseen arkeen. Monella hänen lähipiiristään on vakavia päihdeongelmia jo parikymppisenä.

Teos on varsin moniulotteinen, eli se tarjoaa ajattelemisen aihetta eri tyyppisille lukijoille. Sitä voi lukea nuoren naisen kasvukertomuksena, kuvauksena psyykkisistä ongelmista ja parisuhdeväkivallasta, taidehistoriallisena pläjäyksenä tai 70-luvun aikamatkana. Itse koin kuvaukset taiteen opiskelemisesta omaperäisimpinä, kun taas tunnustan, etten oppinut paljoakaan uutta 70-luvun politiikasta tai muusta ajan hengestä. Juuri taideopiskelijan näkökulma innoitti minua myös muistelemaan Tervon aiempaa romaania Ellen Thesleffistä ( Iltalaulaja, 2017), joka on jäänyt mieleeni harvinaisen elävästi. Nyt tämän teoksen luettuani ymmärrän paremmin Tervon motiiveja kirjoittaa tuo taidehistoriaan syvään sukeltava teos.

Kirja on varsin tiivis ja helppolukuinen, eli minulle se tarjosi yhden pidennetyn iltapäiväkahvituokion. Nykyään kuuntelen lyhyempiä äänikirjoja kuin radio-ohjelmia, ja vinhasti nopeutettuun tahtiin siinä tapauksessa, jos aihepiiri vaikuttaa tutulta ja helposti lähestyttävältä. Tätä kirjaa suosittelen varsinkin sellaisille lukijoille, jotka kärsivät lukujumista tai jotka ehtivät lukemaan vain lyhyitä hetkiä viikossa.

Vapautta stalinistiseen tyyliin

Teos: Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena, 2023)

Suomennos: Riina Vuokko

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Pääsiäisen pyhien erikoisin kirjatuttavuus oli albanialaissyntyisen politiikan tutkimuksen professori Lea Ypin (s. 1977) muistelmateos Vapaa. Kovin montaa Albaniaan sijoittuvaa kirjaa en ole elämässäni lukenut, ja niissäkin, joita olen lukenut, on käsitelty maan vanhempaa historiaa. Vapaa on muistelmateos, jossa käsitellään lapsuutta hoxhalaisen kommunismin viimeisinä vuosina, ja 1990-luvun nuoruutta maassa, jonka ennen aukoton poliittinen järjestelmä on romahtanut.

Teoksen kertoja kasvaa provinssikaupungissa meren rannalla akateemisessa perheessä, jossa puhutaan ranskaa ja vaietaan useammalla kielellä. Nuori Lea on kasvanut esimerkilliseksi kommunistiksi jo päiväkodissa, ja pienessä perheessä tyttären koulumenestys on vanhempien huomion keskiössä. Vanhemmat kuitenkin salailevat tyttäreltään paljon asioita, ja käyttävät outoa salakieltä puhuessaan vanhoista ystävistä ja kadonneista sukulaisia. Kaikkia sukulaisia ei muutenkaan ole turvallista tavata, ja nuorta Leaa ihmetyttää se, kuinka kauan keski-ikäisten setien ja tätien valmistuminen ”yliopistosta” kestää. Vasta myöhemmin hän saa selville, että kaikki nämä poissaolevat sukulaiset ovat istuneet pitkiä kakkuja vankilassa.

Lean mummi on säilyttänyt paljon vanhoja yläluokkaisia tapojaan, vaikka hän ei ole voinut puhua paljoa todellisuudesta ennen vuotta 1946. Suvun elämää varjostaa sen kuuluisimman jäsenen, vankilaan joutuneen entisen ministeri-Ypin kohtalo, jonka vuoksi Lean vanhempia ei ole koskaan hyväksytty kommunistisen puolueen jäseniksi.

1980-luvulla Albania on edelleen Euroopan suljetuin yhteiskunta, mutta tästä huolimatta kodeissa katsotaan naapurimaiden tv-kanavia. Italian kanavien mainokset houkuttelevat perheen naisia, ja Lean äiti ammentaa sisustusvaikutteita Dynastia-sarjasta. Tärkein sisustuselementti on kuitenkin Coca Cola-tölkki, joita tavalliset kansalaiset keräävät, ja joiden paikka kotien kirjahyllyissä on lähes pyhä. Lean äiti panee välit poikki naapurin rouvan kanssa, koska tämä on oletettavasti nyysinyt tämän arvokkaan tölkin.

Kirja ei kuvaa yhteiskuntaa, jossa on eletty äärimmäisessä niukkuudessa, vaan suunnitelmataloudessa, jossa tavallisia hyödykkeitä on tarjolla vain harvoin ja vain ahkerimmille jonottajille. Ypin perheessä ei nähdä nälkää, ja naapurustossa on aina kokoontumisia, joihin järjestyy meze-pöytä, baklawaa ja rakia. Lapsille hankitaan koulutarvikkeita pioneerikaupoista. Kirjoja on välillä saatavilla enemmän kuin ruokaa.

Enimmäkseen teos käsittelee poliittisen käsitteistön muutosta tavallisen kansan näkökulmasta. Vuosi 1990 ei tuo heidän elämäänsä rajatonta vapautta, vaan marxilainen sanasto korvataan uusilla yhtä pakottavilla avainsanoilla. Vapaan markkinatalouden kurimus tuo shokkihoitoa työläisten elämään, eikä kansalaisyhteiskunta ole lopulta sen kummoisempi vapauden vyöhyke kuin aiempi puoluekoneisto. Nuorelle Lealle kansalaisyhteiskunta tarjoaa muun muassa HIV/AIDS-valistusta ja vapaaehtoistyötä orpokodissa, mutta usein tällaiset hankkeet ovat lyhytkestoisia.

Pidin kirjan henkilöhahmoista paljon, mutta olisin kaivannut tarinaan enemmän kulttuurista sisältöä. Ypi on politiikan tutkija, ja on kiinnostunut ensisijaisesti poliittisesta sanastosta ja kuvastosta – käsitehistoriasta ja poliittisen kielen muutoksesta. Kirja toki kuvaa sen sukupolven muistoja, joka on elänyt koko elinikänsä stalinistisessa järjestelmässä, ja tuntuu, että Albaniassa järjestelmä onnistui jossain vaiheessa poistamaan uusista polvista kokonaan kiinnostuksen esimerkiksi uskontoihin tai paikalliseen folkloreen. Tällaisessa maailmassa lapset ja nuoret oppivat tietämään, mitä on rotusorto ja apartheid toisella mantereella, mutta he eivät tunne isovanhempiensa kotikylien historiaa.

Kirjan Lea pääsee tutustumaan islamiin teini-ikäisenä, vaikka hänen uskonnoista vieraantuneet vanhempansa eivät siihen kannusta. Kristinusko tavoittaa paikallisia ihmisiä huonommin kuin islam, vaikka kaikkialla pörrää amerikkalaisia lähetyssaarnaajia. Lean isä innostuu käymään mormonien järjestämällä englannin kurssilla, mutta heidän käännytystyönsä herättää ihmisissä enemmän sääliä kuin innostusta.

Kirjan vanhemmat pääsevät keski-ikäisinä vaikuttamaan maansa politiikkaan, eli heistä tulee merkittäviä opposition edustajia. Käsitteellinen sekaannus kuitenkin jatkuu heidän poliittisilla urillaan vielä pitkään, eikä varsinkaan Lean isä löydä paljoa hyvää maan yksityistämisprosesseista.

Teos on vakuuttava ja viisas, mutta omaan makuuni piirun verran liian vakavamielinen tai opettavainen. Yleensä lämpenen varsin nopeasti tämän tyyppisille poliittisille muistelmille, mutta suosikkikirjoissani on ollut enemmän huumoria ja tarinankerronnan magiaa. Tässä tarinaa kerrotaan politiikka ja talousjärjestelmä edellä, eli sen hahmot eivät varsinaisesti kehity muuten kuin poliittisina eläiminä. Lukija kyllä oppii sen kautta paljon Albanian poliittisesta historiasta, mutta olisin halunnut oppia enemmän muustakin kuin sen hahmojen julkisesta elämästä.

Philadelphian parhaat äänitehosteet

Teos: Will Smith: Will (Penguin, 2022)

Äänikirjan lukija: Will Smith

Huomasin, että Will Smithin tuore omaelämäkertateos on juuri tullut ulos suomennoksena, ja tämän kunniaksi päätin lukea sen alkukielisenä, kirjailijan itsensä lukemana. Tässä kirjassa minua kutsui eniten puoleensa sen värikäs kansi, enkä osannut odottaa siltä paljoa. Tyypilliset Hollywood-tähtien menestystarinat eivät yleensä kiinnosta minua, enkä voi myöntää koskaan olleeni suuri Smith-fani. En ole nähnyt häntä kuin muutamassa roolissa, enkä edes tiennyt, että hän oli 80-90-luvuilla hiphop-artisti.

Teos kuvaa v. 1968 Philadelphiassa syntyneen mustan pojan nousua maailmantähteyteen oloissa, jotka eivät olleet optimaaliset, mutta eivät myöskään heikoimmat mahdolliset. Smith kasvoi ns. ehjässä perheessä, jossa vanhemmat pysyivät yhdessä pitkään siitä huolimatta, että Smithin isä oli väkivaltainen kotityranni. Perheen elämä pyöri isän yrittäjyyden ympärillä, ja hän myös työllisti hyvinä aikoina monia naapuruston nuoria. Isän firma möi jääpaloja ja hän huolsi ja kierrätti jäähdytyskoneita. Smithin äiti oli korkeammin koulutettu ja työskenteli kaupungin koulutoimistossa. Vanhempien liitto oli myrskyisä, ja johtuen perheessä esiintyvästä väkivallasta Willistä kasvoi se lapsi, joka pyrki miellyttämään kaikkia, jotta isän huomio siirtyisi muuhun kuin ryyppäämiseen ja äidin hakkaamiseen.

Kiinnostavinta kirjassa onkin kuvaus ajasta ennen kuin Smithistä tuli julkkis. Smith tarjoaa varsin rikkaan panoraaman 1980-luvun nuoruudesta, johon itsekin pystyin samastumaan. Vaikka en ollut suuri hiphop-fani, niin yllättävän monia varhaisia hiphop/rapartisteja lopulta tunnistan edelleen. Ja eniten minua naurattivat Smithin muistelmat Dallas-sarjan seuraamisesta, sillä vaikka tuossa sarjassa ei pahemmin näkynyt mustia hahmoja, myös Smith haaveili elämästä Southforkin tilalla ja mahdollisesta ratsastaa asmiaispöytään omalla hevosella.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka aloitti muusikon uran jo teininä ja sai ensimmäisen levytyssopimuksen 17-vuotiaana. Smithin bändillä meni niin lujaa, että hän pystyi jo parikymppisenä ostamaan itselleen ja sukulaisilleen kämppiä, ja hän toteutti jonkinlaisen MTV-räppärin unelman jo ennen kuin räppäreiden asumuksia alettiin esitellä tuolla kanavalla.

Näyttelemisen suhteen Smith on ollut mahdollisesti kokeilevampi ja rajoja rikkovampi kuin muusikkona. Metodinäytteleminen on muuttanut hänen persoonaansa, ja jatkuva rooleissa olo on stressannut ihmissuhteita. Hänen tapauksessaan nimenanto on ollut osuva, ja ”Will” on merkinnyt tahdonvoimaa, mutta myös luonteen ehdottomuutta. Hän ruotii itseään varsinkin kumppanina ja aviomiehenä, myös ensimmäistä avioliittoaan, jossa hän vaikutti olleen jonkun sortin kotityranni (ei väkivaltainen isänsä kopio, mutta silti dominoiva). Toinen avioliitto on kestänyt ennätyspitkään Hollywoodin normein, mutta siinä on ollut täysin eri säännöt kuin ensimmäisessä.

Äänikirjan toteutus on karnivalistinen, enkä ole tainnut koskaan aiemmin törmätä luentaan, jossa olisi näin paljon äänitehosteita. Rap/hiphop-osuuksissa runsaat tehosteet tuntuivat luontevilta, mutta muuten teos antoi itsestään hieman hyperaktiivisen vaikutelman.

Minulla ei nyt ole aikaa lukea/kuunnella myös suomenkielistä versiota, mutta oletan sen poikkeavan originaalista. Ja vaikka tämän teoksen kuunteleminen näyttelijäntyön itsensä värikkäästi tulkitsemana oli elämys, en toivo äänikirjojen yleensä kehittyvän tähän suuntaan, sillä ne eivät jätä pelivaraa lukijan/kuuntelijan omille tulkinnoille.

Will Smithin äänensävy kirjassa on humoristinen, toiveikas ja kannustava. Ehkä sen perimmäinen tarkoitus on kannustaa tulevia polvia luottamaan unelmiinsa ja tekemään hurjasti töitä niiden eteen. Koin kirjan parhaaksi anniksi sen, ettei Smith korostanut tässä luontaisia lahjakkuuksiaan, vaan pikemminkin jääräpäistä yrittämistä, ja jatkuvaa uusiutumisen tarvetta. Toisaalta kyseessä on aika tyypillinen Hollywood-tarina, jossa menestyksellä ja positiivisella ajattelulla on keskeisempi rooli kuin taiteen tekemisellä taiteen vuoksi.

Kaukana siintää Havukka-aho

Teos: Veikko Huovinen: Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. (WSOY, 2001)

Äänikirjan lukija: Kari Paju

Etsin kuumeisesti nopeaan taustoituksen tarpeeseen kirjallisuutta Kuhmon korpipitäjästä, enkä oikein löytänyt mitään uutta, tai ainakaan sellaista teosta, joka olisi auttanut minua tehtävässäni. Huomaan, että olen viime vuosina lukenut melkein kaikki Kainuuseen sijoittuvat romaanit, elleivät ne ole erä- tai sotakirjallisuutta.

Päädyin sitten kuuntelemaan Veikko Huovisen (1927-2009) muistelmia, koska hänen tunnetuin teoksensa Havukka-ahon ajattelija (1952) sai inspiraationsa ajalta, jolloin Huovinen oli tekemässä metsänhoidon työharjoittelua Kuhmossa Lentiiran kylän korpialueilla. Teos on puhdasta fiktiota, mutta sen lempeä huumori perustuu kitkaan kansanihmisten ja Metsähallituksen oppineiden herrojen välillä. Huovinen itse oli Metsähallituksen virkamiehen poika, joka kasvoi Sotkamossa valtion omistamassa virkatalossa.

Kirjailija itse seurasi isänsä ja setänsä jalanjälkiä, ja opiskeli myös metsänhoitajaksi Helsingin yliopistossa. Huovisen sukujuuret olivat Kuopiossa ja Mikkelissä, mutta hänen vanhempansa olivat valinneet Kainuun korvet asuinpaikakseen. Huovinen kävi oppikoulua ja lukion Kajaanissa, ja asui tuolloin kortteeria useammassa paikallisessa taloudessa.

Teos kuvaa suht porvarillista lapsuutta ja nuoruutta, jossa ei ainakaan eletä materiaalisessa puutteessa. Veikon vanhemmat ovat maanläheisiä, mutta silti heillä on elämäntapa, joka ei ole tyypillistä Nälkämaan maisemissa. Virka-asunnon huonekalut on tilattu Askosta, ja 30-luvun lapsuuteen kuuluu tässä leikkikaluja, sarjakuvia ja karamelleja.

Huovinen oli varhaiskypsä lapsi, joka oppi lukemaan varhain, ja tarkkaili maailmaa pitkälti tuon ajan poikakirjojen kautta. Kasvuympäristö oli kuitenkin sellainen, ettei siellä kirjaviisas lapsi voinut kokonaan hautautua sisätiloihin. Huovinen oppi löytämään metsien tuottaman mielenrauhan jo lapsena, eikä hän koskaan luopunut metsäläisen identiteetistään.

Kirjailijana hän breikkasi vuonna 1950 novellikokoelmallaan Hirri, ja pian tämän jälkeen kriitikot keksivät termin kainuismi, mikä viittasi tendenssiin, jossa korpien elämäntapaa ihannoidaan äärimmäisyyksiin, ja modernismin keinoja pyritään välttämään. Huovinen sai toki myös loistavia kritiikkejä teoksistaan, mutta Helsingin kulttuurieliitin näkökulmasta kirjojen saamassa valtavassa kansansuosiossa oli jotain epäilyttävää.

Tässä blogissa olen jo kahlannut läpi Huovisen tuotantoa jonkun verran, mutta huomaan, että olen lukenut enemmän niitä tunnetuimpia luontoaiheisia teoksia kuin poliittista satiiria. Huovisen parodiat Hitleristä ja Stalinista ovat jääneet vähemmälle huomiolle, mutta ehkä niissä ei ollut vastaavaa klassikon ainesta kuin vaikka Hamstereissa (1957) tai Lampaansyöjissä (1970).

Ehkä arvokkainta tässä teoksessa on 70-luvun aatteellisen mielenmaiseman ristivalotus. Huovinen kun kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka on lähes mahdotonta lokeroida mihinkään poliittiseen leiriin. Hänelle vaikeinta aikaa tuntui olevan juuri taistolaisuuden kausi, jolloin kulttuurielämää vaivasi tietynlainen pyrkimys oikeaoppisuuteen. Toki jotain voi päätellä hänen kontribuutioistaan sellaisiin lehtiin kuin Suomen Kuvalehti, mutta perinteinen oikeisto/vasemmisto-jaottelu ei oikein sovi tämän kirjailijan maailmaan.

Jos nyt seuraavaa Huovis-rastia hänen tuotannossaan etsin, niin ehkä se olisi Joe-setä (1988). Tämä lienee jäänyt vielä enemmän paitsioon kuin Hitleristä kertova Veitikka (1971), mutta sillä voisi olla jotain kaikupohjaa tässä päivässä.