Hoitoketjun molemmissa päissä

IMG_1246Joni Skiftesvik on kirjailija, jota viimeksi luin lukiossa äidinkielen opettajan paimentamana. Hän kuuluu samoihin vaikeisiin rasteihin kuin Antti Tuuri, jota olen oppinut arvostamaan vasta äskettäin. Pohjoisen veijarimiehen sielunmaisema kyllä kutsuu, samoin merellinen kieli, mutta varsinkin Skiftesvikin novellit ja muu lyhytproosa ovat tuntuneet vaikeilta ja humoristisuudessaankin kuivakkailta. Loppujen lopuksi en edes tiedä hänen tuotannostaan paljoa.

Siksi omaelämäkerrallinen teos Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014) oli mainio sisäänheitto kirjailijan tuotantoon ja elämänfilosofiaan. Teos rakentuu kirjailijan ja hänen Hilkka-vaimonsa sydänsairauksien epikriisien ympärille; kun valkoinen Toyota vie Hilkan kohti sydämensiirtoa ja sen aiheuttamia hankalia komplikaatioita, Joni itse joutuu myös osastolle useamman kerran. Mieheltä löydetään vasta useiden hutien jälkeen aortan repeämä, jonka leikkaaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Vaimo sairastaa Helsingissä, mies Oulussa, ja lapset koittavat vierailla molempien luona sen, minkä pystyvät.

Aika sairaalassa saa kirjailijan muistelemaan menneitä tuoreella tavalla. Häntä hoitava lääkärikokelas paljastuu nuoruuden latinanopettajan tyttäreksi, opettajan, joka oli hyvin nuori, rohkea ja metodeiltaan epäortodoksinen. Osastolla käy myös oppikoulun epäpätevä matematiikan lehtori, joka ei tunnista muinaista oppilastaan. Yksinhuoltajana lapsiaan elättäneen laivanlastaajaäidin talous on tiukalla, eikä Jonin lukio-opintoja katsota Kurtinhaudan teollisuuskylässä hyvällä. Äidin eksoottiset merikarhumiehetkään eivät osoittaudu kelpo elättäjiksi. Jonin norjalaisen isän jälkeen  perheeseen tulee suomenruotsalainen isäpuoli Bror, joka onnistuu olemaan enemmän paikalla lasten ollessa pieniä. Äiti ja mummo ovat kuitenkin suvun koossa pitävät voimat ja myös kasvavan kirjailijanalun keskeiset tukijat.

70- ja 80-luvut nousevat muistelmien kulta-ajaksi, johon mahtuvat perheen perustaminen ja toimittajan ura ennen kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistä. Skiftesvik on ollut aikanaan aktiivinen isä, jonka läsnäolo synnytyssalissa ei ollut automaattisesti suotavaa. Perheen muutto Oulusta Kajaaniin on tragikoominen episodi, johon mahtuu aitoa tulevaisuudentoivoa, maakuntalehden asian edistämistä, idänsuhteita ja omakotitalon rakennusta. Lapset kuitenkin kärsivät naapurustossa esiintyvästä kiusaamisesta, ja muuttopäätös syntyy nopeasti, kun perhe alkaa kokea suoranaista vainoamista.

Perheen suurin tragedia oli Kim-pojan ja hänen ystävänsä hukkuminen kymmenvuotiaina. Eläkeikäisten vanhempien vaivat suhteutuvat tarinassa tähän aiempaan murskaavaan menetykseen. Skiftesvikin maailmankuva ei menetyksestä huolimatta ole erityisen hengellinen, mutta silti lempeän henkinen. Vakavasti sairaana hän kokee tarvetta palata poikansa viimeisiin maisemiin, Merenkurkun saaren edustalle: ”Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity.”

Pojan kuolema on tämän elämäkerran keskeinen käänne, mutta mahtuu kirjailijan myöhempään uraan kevyempiäkin aikoja. Huvituin kirjassa eniten hänen muistoistaan viihdelehtien myyntipäällikkönä: hän oli Kolmiokirjalla luomassa mm. SinäMinä-lehden menestystarinaa, ja vaikuttaa saavutuksistaan tyytyväiseltä. Itsekin muistan SinäMinän kohtuuhyvänä nuortenlehtenä, ja arvostan kirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta myös populaarimpiin lukemistoihin. Pohjoisen Suomen mediamaailmoista teos muutenkin kertoi humoristisella lämmöllä. Sitäkään en tiennyt, että Ilta-Sanomilla oli 70-luvulla oululainen kilpailija.

Omaelämäkerralliseksi tekstiksi Valkoinen Toyota vei vaimoni on tiivis, kekseliäs, sopivan itseironinen ja lämminhenkinen. Vaikka teos kertoo vakavista sairauksista, se ei ole leimallisesti eläkeläispainotteinen, vaan kiinnostanee myös nuorempia lukijoita. Suomen sodanjälkeinen historia valottuu teoksessa useammasta perspektiivistä, unohtamatta kansainvälisyyttä. Skiftesvikin puolinorjalaisuus oli teema, josta olisin halunnut lukea lisääkin, mutta ymmärrettävästi se ei nouse tämän tarinan kantavaksi voimaksi miehen löydettyä Norjassa asuvan sukunsa vasta aikuisena.

Pidin kirjan nimestä intuitiivisesti, mutta odotin sen perusteella aivan toisenlaista tekstiä. Mieleen tulivat karvanopat, Wunderbaumit, venäläistyylinen karvahattu ja kasettimankasta soiva Jaakko Teppo. Mahdollinen morsiamenryöstö, jossa pääpukarina on viinaanmenevä tietosanakirjakauppias. Kirjan henki olikin aivan toisenlainen, paikoitellen jopa korkeakulttuurinen.

Bloggaan tästä pitkällä viiveellä, joten teos on jäänyt erinomaisesti mieleen.

 

 

Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

Kansainvälisen romanipäivän kunniaksi

imageNoteeraan kansainvälisen romanipäivän vähän myöhässä, mutta sitäkin tärkeämmällä teoksella. Mikey Walsh (s.1980) on romanitaustainen britti, LGBT-aktivisti ja kirjailija, jonka teos Gypsy Boy (Hodder, 2010) on ollut bestseller sekä Britanniassa että Pohjois-Amerikassa. Kiinnostavaa kirjassa ei ole pelkästään homo- tai romaninäkökulma, mutta myös se, että Walsh oppi lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla vasta aikuisuuden kynnyksellä.

Teos on perinteinen vaikeasta lapsuudesta kertova omaelämäkerta, jossa homofobian ja rasismin lisäksi käsitellään insestiä ja väkivaltaista maskuliinisuuden kulttuuria. Teemat saattavat tuntua liiankin raskailta. Itsekin lähestyin teosta enemmän kulttuurisesta uteliaisuudesta kuin halusta todistaa lapsiin kohdistuvaa julmuutta. Suomalaista romaniaiheista kirjallisuutta olen viime aikoina käynyt läpi paljonkin, mutta tiedän vain vähän muun Euroopan romanikulttuureista. Matkoillani Britanniaan en ole törmännyt romaneihin, mutta Irlannin travellers-ryhmä tuli aikanaan tutuksi. Etnisesti nämä ovat kaksi erillistä ryhmää, joiden kiertävässä elämäntavassa on yhtäläisyyksiä.

Britannian romanit ovat pääasiallisesti tulleet maahan toisen maailmansodan aikana Itä-Euroopasta pakoon natsien vainoja. Heidän historiansa Britannian kansalaisina on siis lyhyt verrattuna vaikka Suomen romaneihin. Tässä kirjassa historiaa käsitellään vain pintapuolisesti pääpainon ollessa perhedraamassa. Perheen ja suvun tarinassa korostuu tietynlainen juurettomuus tai historiattomuus: he puhuvat auttavasti romanikieltä, mutta eivät muistele klaaninsa aikoja ennen Britanniaan tuloa. Tapakulttuurissa on paljon samaa tuntemani romanikulttuurin kanssa, mutta tapoja noudatetaan täällä päin tarkemmin.

Mikey oli perheen odotettu esikoispoika, jota kasvatettiin nyrkkitappelijaksi jo polvenkorkuisesta saakka. Isänsä pettymykseksi hän ei koskaan menestynyt lajissa, ja tämä johti kuilun kasvuun isän ja pojan välillä. Mikey ja hänen äitinsä olivat brutaalimman väkivallan kohteina kuin muut sisarukset. Avun hakeminen valkoiselta yhteiskunnalta ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, joten äidin ja pojan selviytymistaistelut jäivät yksityisiksi. Epäilykset Mikeyn homoseksuaalisuudesta nousivat jo ennen teini-ikää ja hän joutui mukautumaan äärimaskuliiniseen miehen malliin, jotta häntä ylipäänsä siedettiin sisäsiittoisilla leireillä.

Kulttuurisesti teoksen romanit ovat samalla ulkopuolisia ja sisäpuolisia. He seuraavat fanaattisesti angloamerikkalaista populaarikulttuuria ja pukeutuvat ”blingisti” amerikkalaisia tv-sarjoja mukaillen. Kuluttaminen on heille tärkeä elämänarvo. Naisten muoti on valtakulttuurin työväenluokan normeja mukailevaa. Sana ”chav” on yksi ainuita romanikielestä englantiin siirtyneitä sanoja -se tulee nuorta poikaa tarkoittavasta sanasta chavi, joka nykykielessä viittaa nuoreen työväenluokkaiseen alisuoriutujaan. Elämäntapa, jota tässä kuvaillaan, tuntuu suttuisemmalta kuin Suomen romanien elämäntapa. Siveellisyyteen liittyvät säännöt ovat jokseenkin samat, mutta naisen rooli yhteisössä on liukuvampi.

Mikeyn kaapista ulostulon tarina ei lopulta ole teoksen ”pihvi”. Vastaavia karkaamissaagoja kun kuulee myös valtakulttuureista. Romanien homofobia ei ole tässä sen kummempaa kuin vaikka vapaiden suuntien kristittyjen. Enemmän tässä surraan jäykkien sukupuoliroolien aiheuttamaa sortoa heteronuorten parissa. Tyttöjen teiniavioliitot tuntuvat ulkopuolisesta lukijasta siipien katkaisulta.

Kiinnostavinta oli lukea Walshin sisarusten lyhyestä koulu-urasta. Ajankohta sijoittuu 80-luvun loppuun, jolloin Britannia on jo ollut kovaa vauhtia monikulttuuristuva yhteiskunta. Romanilasten asema kouluissa on kuitenkin poikkeuksellisen heikko, johtuen ei pelkästään opettajien, mutta myös lasten vanhempien ennakkoluuloista. Oppivelvollisuus on tässä osittain nimellistä, eli koulupudokkaita ei tulla hakemaan karavaaneista. Jotkut leirien lapsista onnistuvat välttämään koulun kokonaan. Mikey ja hänen sisarensa käyvät alakoulua kahdessa eri kaupungissa noin  vuoden, mutta koulu ei tarjoa minkäänlaista integraation mahdollisuutta. Ylipäänsä lasten ikää pystytään tässä muokkaamaan tarvittaessa alhaisemmaksi tai korkeammaksi käden käänteestä. Romanit kypsyvät aikaisin, ja kolmetoistavuotias voi jo toimia isänsä juoppokuskina.

Gypsy Boy on yhteisönsä jättäneen karkurin todistajalausunto, jossa on kuitenkin paljon lämpöä ja rakkautta. En kokenut, että tässä olisi paljastettu yhteisön syvimpiä salaisuuksia tai loukattu  esi-isiä. Kertomus on hyvin realistinen, arkinen kuvaus yhteisöstä, joka yhtäältä pitää ylpeänä kiinni traditioistaan, mutta toisaalta on menettämässä erityislaatuisuuttaan. Huumeriippuvuuden ja rikollisuuden kasvusta Walsh on eniten huolissaan.

Teos on ollut niin suuri menestys, että siitä on olemassa myös Walshin aikuisvuosista kertova jatko-osa Gypsy Boy on the Run (2013) ja elokuvaakin aiheesta on suunniteltu. Koenkin, että teos voisi toimia voimallisemmin näytelmänä tai elokuvana. Ihan täysin en vielä päässyt henkilöiden ihon alle tässä tekstuaalisessa versiossa.

Lapsen paras huvipuisto

1184_Poijärvi_20141128164232Eevamaija Poijärvi (1932-2001) oli minulle viime viikkoon saakka tuntematon tamperelainen kirjailija, jonka tuotantoon mahtui sekä proosaa että runoutta. Tunnetuin teos häneltä oli esikoisromaani Perhosleikki (1973), joka kuvaa maalla kasvavan kehitysvammaisen tytön murrosikää. Tuotanto on ilmeisesti ollut hänellä laajempaa kuin mitä virallisissa biografioissa listataan.

Itse löysin seurakuntien kirjaston poistokorista omaelämäkerrallisen esseeteoksen Kasvun verran aikaa (Kirjapaja, 1980), joka kertoo äidin kasvusta isoäidiksi 43 vuoden ikäkriisissä. Koska itsekin olen 43-vuotias ja olen joutunut viime aikoina opinnoissakin pohtimaan elinikäisen kasvun ja oppimisen teemaa, teos tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä.

Eevamaija kasvaa Isomaijaksi, mummoksi, joka pyrkii tutustuttamaan pojantytärtään luontoon. Hän ei ole erityisen pullantuoksuinen isoäiti, vaan pikemminkin filosofinen ja seikkaileva. Nuori isä kipuilee parisuhteessa ja jää yksinhuoltajaksi jo tyttären ollessa kolmivuotias. Miesten yksinhuoltajuus on ollut 70-luvun loppupuolella sen verran harvinaista, ettei siihen ole olemassa valmista tukisapluunaa. Poijärvi ei kauhistele eikä ihmettele poikansa kohtaloa, mutta esittää omana aikanaan rehellisen kuvan toisenlaisesta vanhemmuudesta.

Ikäkriisissään hän palaa oman nuoruutensa ja vanhemmuutensa kipupisteisiin, kuuntelemattomuuteen ja myös aggressiivisiin purkauksiin. Erityisesti hän katuu omia kirjailijan kiireitään ja kykenemättömyyttä elää hetkissä. Tuttua huttua nykylukijoille, mutta pohdinnat ovat tuolloin saattaneet olla avaavia. Pojantyttären kautta runonkirjoitukselle omistautuneen naisen on mahdollista sukeltaa myöhäsyntyiseen äitiyteen. Eniten hän on huolissaan lapsista, joiden kysymyksiin kellään ei ole aikaa vastata.

Kirjassa keräillään ja tunnistetaan tuttujen sini-ja talvivuokkojen lisäksi myös harvinaisempia metsäkukkia. Esimerkiksi nyökkyhelmikki kuulosti minusta eksoottiselta (olisiko fiktionaalinen kukka, kun Google ei sitä tunnista?). Ajatus metsästä lapsen parhaana huvipuistona kuulosti jo vähän hipsteriltä. Itse en ole viettänyt aikaa isovanhempieni kanssa metsässä -he olivat jo sen verran huonojalkaisia, ettei se olisi ollut luontevaa. Omien vanhempien kanssa kylläkin, mutta siihenkin enimmäkseen liittyi marjastusintressi. Poijärvellä on monia omaperäisiä ja aikaansa edellä kulkevia ideoita lastenkasvatuksesta.

Erityisen tärkeiksi hän näkee epäonnistumisen tilanteet, esimerkiksi huonoihin koulunumeroihin suhtautumisen. Hän myös puolustaa lapsen perusoikeutta olla tuhma. Murrosikäisten vaatteitakaan ei hevillä keräillä, vaan perheen kodissa pesii jalkahienhajuisia myttyjä siellä täällä. Armollisuus ja epätäydellisyyden sietokyky ovat teoksen keskeisiä viestejä.

Kirjailijan omakin parisuhde kaipaa jatkuvaa päivitystä. Hän ei ole lainkaan varma, tuleeko se kestämään. Kahdestaan jääneen keski-ikäisen pariskunnan arki on jatkuvaa riitelyä, mutta lapsenlapsen tulo tasoittaa yhdessäoloa. Kesämökillä hänellä on parinikävöimisviikko ja toisenvierusnälkä, mutta arki on jatkuvaa vääntöä esimerkiksi siivoamisesta.

Teoksessa on virkistäviä runoja ja piirroksia lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Tekstin sävy tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Vasta viimeisellä sivulla kirjailijan kristillisyys pääsee kuuluviin -itse sanoma tosin välittyy erinomaisesti myös ei-kristilliselle lukijoille. Poijärvi on aikanaan ollut suosittu puhuja ev.lut. kirkon tilaisuuksissa, mutta kuten tästäkin teoksesta ilmenee, hänellä on ollut muunkinlaista vientiä.

Kiinnostavaa historian havinaa myöhäisestä Kekkoslovakiasta. Tuo Perhosleikki kiinnostaisi myös tätä lukijaa, jos sattuisin sen jostain laarista pelastamaan.

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Elämänkoulun yläluokilla

Tr_ske-tIvar Lo-Johansson (1901-1990) on minulle tuttu kirjailijanimi 90-luvulta – taloudessani oli koko hänen tuotantonsa jonkun aikaa, mutta en tuolloin kyennyt lukemaan ruotsiksi noin ”vaikeaa” tekstiä. Enpä muutenkaan harrastanut alle kolmikymppisenä pohjoismaista historiallista työväenkirjallisuutta.  Nyt sain käsiini hänen omaelämäkerrallisen sarjansa kolmannen osan, Parnasson (Tammi, 1984, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen), ja päätin lukea sen 30-lukulaisen ajankuvan vuoksi. Luultavasti tutustuminen tähän klassikkoon olisi lähtenyt jouhevammin liikkeelle jostain romaanista, kuten teoksesta Hyvää yötä maa (1933). Siinä Lo-Johansson nimittäin kerii auki isoimman poliittisen huolensa, kysymyksen muonamiehien oikeuksista. Tässä teoksessa taas kuvataan teoksen syntyprosessia ja yleistä poliittista levottomuutta suuren vastakkainasettelun aikana.

Lo-Johansson aloitti kirjailijanuransa matkakirjailijana. Itseoppinut intellektuelli reissasi ympäri Eurooppaa ja maakunnissa 20-luvulla, mutta palasi Tukholmaan aikomuksenaan aloittaa vakavampi kirjailijanuransa. Hänen vanhempansa olivat syytinkiläisiä lyhyen junamatkan päässä nykyisen Nynäshamnin kaupungin alueelta. Tekstiä leimaa lämpö vanhenevia vanhempia kohtaan, jotka eivät täysin ymmärrä kaupunkilaiseksi ryntyneen kuopuksensa elämänvalintoja. Vaikka pojasta on tullut kuuluisa ja hänestä kirjoitellaan liikaa lehdissä, hän joutuu asumaan vuodesta toisiin luteiden keskellä alkeellisissa vuokrahuoneissa.

Eri osoitteiden ja asuinympäristöjen kuvaus onkin mehevää, ja niiden pohjalta voisi laatia itselleen Tukholman-kävelykierroksen. Luteiden eri lajityyppien luokittelu on yksityiskohtaista. Boheemitaiteilijoiden spontaanien juhlien kuvaus on romantisoivaa, tosin Ivar-Lo ei vaikuta pahimmalta bilehileeltä, vaan siltä, joka herätetään aamuyöstä organisoimaan jatkoja baareista palaaville kollegoille. Pitkäaikaisin koti Lo-Johanssonilla oli Södermalmin Bastugatanilla, jossa toimii nykyään kotimuseo. Toisen maailmansodan aikana kirjailija ei tiennyt asuvansa samalla kadulla Bertolt Brechtin kanssa, vaan tajusi vasta myöhemmin törmänneen useita kertoja maailmankuuluun pakolaiseen. Ilmeisesti Brecht piti matalaa profiilia Pohjoismaissa ollessaan ihan jo siksi, että natsien kannatus oli täällä tiedetty asia.

Kirjailijoiden ja aktivistien luonnekuvaukset tuntuivat paikoitellen pitkäveteisiltä, koostuihan noin puolet teoksesta niistä. Omaelämäkerralliseksi teokseksi Parnasso on ehkä liiankin kollektiivinen, eli tilaa yksityisen alueen tapahtumille jää melko vähän ja senkin kerronta on kovin perinteistä. Naissuhteista hän on tehnyt päätöksen olla avautumatta, joten tässä teoksessa hänen rakkauselämäänsä  käsitellään vain yhden tippuritartunnan hoidon kautta. Jaarittelussa Lo-Johansson yltää päätalomaiselle tasolle ja muuten tyyli liikkuu jossain Linnan ja Päätalon välillä. Olen ymmärtänyt, että hänen romaaneissaan eroottinen kerronta on samansuuntaista kuin Päätalolla, kansanomaisen suorasukaista.

Lo-Johansson antaa yllättävän paljon huomiota suomalaisille, esimerkiksi Norjan rajalla asuneiden metsäsuomalaisten historia kiinnostaa häntä. Tässä tehdään eeppinen vaellusreissu Värmlannin erämaahan, jossa tukholmalaisnuorten selviytymistaitoja koetellaan. Hän myös kehuu Suomen kirjallisuuden modernismia poikkeuksellisen edistyksellisenä, tosin suomalainen kirjallisuus esiintyy hänelle suomenruotsalaisena kirjallisuutena.

Lo-Johansson koki aikansa romaanikirjallisuuden porvarillisuuden läpitunkemana ja irvaili sille osuvasti: kollegoiden romaaneissa kaikki hahmot ovat juuri kylpeneet ja heillä on aikaa keskittyä eroottisiin konflikteihin. Tosin niistä puhutaan hillittyyn äänensävyyn, merkitseehän keskustelun kiihtyminen jo vakavaa ihmissuhdekriisiä. Jään pohtimaan, kuinka Lo-Johansson reagoisi vaikka Solsidan-sarjan huumoriin ja valkoisen Mickanin valkoiseen universumiin. Nimittäin hänkin kuvaa reissuja päivälliskutsuille Saltsjöbadenin rakenteilla olevalle esikaupunkialueelle, joka oli aikanaan astetta köyhemmän kulttuuriväen suosiossa.

Teos vaatii laajaa lukeneisuutta Ruotsin 1900-luvun alun kirjallisuushistoriasta, jotta kaikkien näiden suhteiden vyyhti aukeaisi.  Päällimmäisenä minulle jäi tästä käteen se itseoppineisuus, ja siihen vaadittavat historialliset puitteet. Mikä esimerkiksi kannustaa ihmistä hankkimaan monipuolisen kielitaidon, ellei perusteita kielten opiskeluun ole valettu koulussa? Mitä itseoppineisuus on näinä päivinä, kun perinteisen työväenluokan kategoria on kuopattu? Voiko nykyään kasvaa kirjailijaksi kodissa, jossa tuskin on muuta kirjallista materiaalia kuin Raamattu? Mikä on ns. kulttuurikodin merkitys, ja millainen on sen antiteesi? Millaisia kirjailijoita kasvaa kodeissa, joissa vanhempien ensisijainen tiedon lähde on MV-lehti?  Pitäisikö tästä olla huolissaan, vai onko huolestuminen vain keskiluokkaista öyhötystä? Arroganttia ylenkatsetta? Millaisia ovat huomisen itseoppineet ja tuleeko heistä kansallisia legendoja?

 

Kadotetut kirjat, osa 1

Skateboards (1)Viime perjantaina jouduin heräämään aamuneljältä ehtiäkseni 5.33 junaan kohti pääkaupunkiamme. Loka-helmikuun aika-akselilla olen periaatteessa toimintakyvytön ennen aamuseitsemää, joten oli pienoinen ihme, että ehdin junaan, joka kuljetti minut pääsykokeisiin ja mahdolliseen uuteen ammatilliseen alkuun. Kuitenkaan johtuen kolmen tunnin koiranunesta ja siitä johtuvasta aivovammasta päivä ei sujunut kuin Strömsössä. Kootut mokat: 1) En ehtinyt ajatella metrolipun ostamista ja onnistuin saamaan kolmella pysäkinvälillä tarkistusmaksun. 2) Ymmärsimme toisen aikaisin heränneen kokeeseen osallistuneen toverin kanssa kirjallisen kokeen ajan väärin ja tulimme paikalle reippaasti myöhässä. 3) Unohdin paluumatkalla bussiin muistikirjani ja Hakaniemen Fida-kirppikseltä hankkimani teoksen, joka inspiroi minua kovasti umpiväsyneenäkin.

Teos oli iraninamerikkalaisen Saïd Sayrafiezadehin lapsuuden muistelmateos When Skateboards Will Be Free (Dial Press, 2009). Se kertoo 60-70-luvuilla newyorkilaisessa kommunistiperheessä kasvaneen kahden kulttuurin pojan tarinan tiukasta poliittisesta kasvatuksesta ja siitä eroon pyristelystä. Pojalla on iranilainen älykköisä, joka on kommunistipiireissä jonkunlainen rocktähti ja pillumagneetti; amerikanjuutalainen äiti on arkisempi hahmo, mutta yhtä lailla poliittisesti kiihkeä. Eronneet vanhemmat jakavat vastuuta kolmesta lapsestaan tuulella käyden ja joutuvat kohtaamaan toisensa vuosittaisilla kommunistisilla kesäleireillä. Aikuisen kertojan nykyisyydessä keskeistä on ottaa selvää isän kulttuurisista ”juurista”, jotka eivät aikanaan painaneet paljoa maailmanlaajuista vallankumousta odotellessa.

Muutaman kymmenen sivun lukeman perusteella olin kirjasta hurmioissani ja nyt harmittelen sitä, että euron maksanut aarre jäi bussiin. Siksikin kirja ihastutti, että olen aina halunnut tietää enemmän Iranin kulttuurista ennen islamilaista vallankumousta, ja poliittisesti aktiivisten iranilaisten kohtaloista monensuuntaisten vallankumousaatteiden välissä. Olin juuri edellisenä päivänä päivittänyt tietojani Iranin viime aikoina vankilaan joutuneista toisinajattelijarunoilijoista, joten kirja tuntui ajankohtaiselta.

Kirjan lukeminen palautti myös minussa piilossa olevia tutkijangeenejä, olenhan joskus erikoistunut lapsuuteen keskittyviin poliittisiin muistelmiin islamilaisessa maailmassa. Jostain syystä pidän enemmän lasten kuin aikuisten näkökulmista politiikkaan, ja tässä Sayrafiezadehin teoksessa oli samantyyppistä ilkikurista otetta kuin esimerkiksi pakistanilaissyntyisen Sara Sulerin Meatless Days:issä (1988). Kirjan kannessa teosta verrattiin zimbabwelaissyntyisen Alexandra Fullerin teokseen Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (2003), joka on myös jättänyt minuun ikimuistoisen jäljen armollisena dokumenttina sisällissodan raakuuksista.

vaxtgladje-note-book-green__0210875_PE364632_S4Löytötavaratoimisto todennäköisesti veloittaa tavaran palautuksesta omaisuuden, joten halvemmaksi tulisi tilata kirja Amazonista tai etsiä kirjastoista. Varmasti teos on päätynyt joko paperinkeräykseen tai löytötavaroihin, sillä tuskin noin outo kirja on inspiroinut kanssamatkustajia sosialisointiin. Jos joku bussiin jäänyt matkustaja on napannut sen itselleen, silloin kirjalla on onnellinen tulevaisuus.

Muistikirjalla ei ole niin väliä, kun siinä oli enimmäkseen muistiinpanoja jo luetuista kirjoista, ei sydänsuruista eikä märistä unista. Tosin siinä oli ihanat kannet. Uuden samanlaisen voin hakea Ikealta 3,50 e hintaan, mikä luultavasti myöskin on halvempaa kuin asiointi löytötavaratoimistossa.