”Naisen asema kehitysmaissa”-teoksista

Teos: Safiya Hussaini Tungar-Tudu: Minä, Safiya. Nigerialaisen naisen tarina. (Otava, 2004)

Suomennos: Mirja Halonen

Reissullani Lempäälän lähetyskirppikselle poimin ilmaishyllystä kirjan, joka sopi paikan henkeen enemmän kuin omaan mielentilaani. Muistan kyllä seuranneeni uutisia Nigerian muslimien sharia-tuomioistuinten perustamisesta ja Safiyan tapauksesta, joka oli maailmanlaajuinen ihmisoikeusuutinen 2000-luvun alussa. Safiya Hussaini on siis nainen, joka tuomittiin kivitettäväksi kuolemaan aviorikoksesta pohjois-Nigeriassa, hausakulttuurin kehdossa.

Hänen tapauksensa oli ensimmäinen kivitystuomio, joka peruttiin, ja pian hänen jälkeensä vastaava tuomio annettiin lähes identtisessä tapauksessa Amina Lawalille toisessa osavaltiossa. Sharia-oikeus on voimassa täydellisesti Nigerian yhdeksässä osavaltiossa, ja osittain kolmessa, joissa on muslimienemmistö. Tämä on ongelmallista uskonnollisesti jakaantuneessa maassa, jossa uskonto ei tunnu olevan oma valinta. Jos olet syntynyt muslimiksi noissa osavaltioissa, sinut tuomitaan sharia-oikeudessa, vaikka kääntyisit kristityksi tai luopuisit muuten koko islamista. Naisten kivityksiä ei ole koskaan toimeenpantu, mutta muita, yhtä ongelmallisia tuomioita on langetettu, ja vaikein asema on muslimitaustaisilla homoseksuaaleilla, joilla ei ole mitään oikeuksia.

Italialainen toimittaja Raffaele Masto auttoi Safiyaa julkaisemaan tarinansa oikeusjutun aikana ja sen jälkeen. Safiya Hussaini ei ole täysin lukutaidoton nainen, mutta hänen koulunkäyntinsä keskeytyi 13-vuotiaana, kun hänet naitettiin ensimmäiselle aviomiehelleen. Tuomion vireillä ollessa hän oli 35-vuotias, neljästi eronnut ja raskaana miehelle, joka ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin. Kirjassa Safiya joutuu pakenemaan kotoaan jalkaisin savannin läpi vastasyntyneen vauvansa kanssa, koska kotipuolessa sharian kannattajat ovat pelottavan aggressiivisia. Hänen perheensä tukee häntä koko prosessin aikana, mutta yhteisö on jakaantunut vaikealla tavalla ja käyttää Safiyan tapausta poliittisena keppihevosenaan.

Olisin voinut virkistää muistiani tapauksesta lukematta kirjaa, joka on tyypillinen ”kehitysmaan kurjuus”-narratiivi. Tämän tyyppisiä teoksia tuli markkinoille enemmänkin 1980-90-luvuilla, ja niiden tarkoitus kai oli muistuttaa länsimaisia lukijoita siitä, kuinka hyvin naisilla on asiat Euroopassa. Dramaturgian tasolla tämä teos ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai muulla sorrolla samalla tavalla kuin Iraniin ja arabimaihin sijoittuvat ”naisten asema islamissa”-teokset. Uskon, että toimittaja Masto on todella kuunnellut Safiyaa ja kirjannut tarinan suht uskollisesti, sillä tekstissä on suullisen, kerrotun historian makua.

Kulttuurisena kuvauksena teos on kiinnostavampi kuin oikeusdraamana. En muista aiemmin lukeneeni painettua kirjaa hausakulttuurista; kaikki lukemani Nigeria-teokset ovat kertoneet kristityistä igboista tai yoruboista. Safiyan kuvaama kulttuuri ei ole ääri-islamistista, vaan afrikkalaiset elementit ovat siinä vahvoja, ja vaikuttavat mm. siihen, että tyttöjen ei odoteta siirtyvän huivien käyttöön kovin aikaisin. Islamista huolimatta paikallinen pukeutuminen on värikästä, ja tyttöjä kasvatetaan työntekoon siinä missä poikia. Moniavioisuus aiheuttaa ongelmia perheissä, kuten Safiyan omassakin tapauksessa. Hän tuli kolmen aviomiehen hylkäämäksi ja joutui aina palaamaan vanhempiensa luo; toisen aviomiehen kanssa hän meni naimisiin kahdesti, mutta liitto ei onnistunut toisellakaan kierroksella. Kirjan kirjoittamisen aikana hän löysi viidennen miehen, jonka kanssa liitto ilmeisesti onnistui.

Teos ei ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovinkaan kiinnostava, vaan toimii enemmän ihmisoikeusdokumenttina. Kuten Safiya itsekin toteaa, hän ei usko oman väkensä koskaan lukevan hänestä tehtyä kirjaa, eivätkä he edes tulleet tietoiseksi siitä, kuinka laajalle uutisointi tapauksesta levisi. Hän joutui pohtimaan pitkään, antaako BBC:n paikallisen toimittajan tulla häntä haastattelemaan, mutta tapauksen voittamiseksi mediajulkisuutta oli pakko käyttää.

Toisaalta teos ei edusta tämän genren heikointa lenkkiä, eikä anna vaikutelmaa, että kirjoittamisen motiivina olisi ollut raha. Tämä alun perin italiaksi julkaistu teos ei ehkä ole levinnyt kaikkialle, mutta se vaikuttaa juuri teokselta, jota luetaan kristillisten seurakuntien lähetyspiireissä. Kertomuksena teos on jopa maanläheinen, ja Safiyan oma toimijuus korostuu siinä siitä huolimatta, ettei hän kapinoi kovinkaan rankasti kulttuuriaan vastaan, eikä lainkaan islamia. Hänellä toki on älykkyyttä erottaa poliittinen valtataistelu henkilökohtaisesta uskon harjoittamisesta, ja samalla hän ilmaisee halunsa elää tavallisen maalaisnaisen elämää kotikylässään Tungar Tudussa. Tästä huolimatta hän on päässyt matkustamaan moneen otteeseen Italiaan ja puhumaan naisten oikeuksista siellä, sillä hänet on julistettu Rooman kunniakansalaiseksi.

Onneksi tämän tyyppisiä teoksia ei enää ole näkyvämmin julkaistu tällä vuosikymmenellä, sillä niiden funktio usein kääntyy näennäisen hyviä tarkoitusperiä vastaan. Tätäkin teosta voi lukija halutessaan tulkita dokumenttina köyhän kehitysmaan toivottomasta barbaariudesta, vaikka niin ei väitetä. Minuun teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muttei ärsyttänytkään. Kirjan aion jopa pitää, sillä keräilen afrikkalaisten naisten kirjoittamia teoksia ja tässä on mukava kuvaliite. Maahaasteessani olen jo kuitannut Nigerian, mutta monen muun afrikkalaisen maan kohdalle olen listannut vastaavia ”tosi tarinoita” siksi, ettei kaikista maista ole saatavilla uutta fiktiota kielillä, joita ymmärrän. Toivon itselleni tyyneyttä ja kärsivällisyyttä tämän genren lukijana, jos sille tielle vielä eksyn.

Mainokset

Toivo kulkee turbaani päässä

Teos: Jagmeet Singh: Love & Courage: My Story of Family, Resilience, and Overcoming the Unexpected. (Simon & Schuster, 2019)

Joku blogiani pidempään lukenut saattaa tietää, että minulla on outo fiksaatio Punjabin sikheihin, millä ei ole mitään kokemusperäistä pohjaa. Ensimmäinen muistoni monikulttuurisuudesta tosin liittyy Lontoon turbaanipäisiin bussikuskeihin, ja 90-luvulla rakastuin Englantilainen potilas-leffan Kipin hahmoon, mutta en ole tuntenut läheisesti sikhejä, sen sijaan enemmänkin Punjabin muslimeja ja kristittyjä, ja jopa hinduja. Kokemukseni Punjabista ovat Pakistanin puolelta, josta hindut ja sikhit enimmäkseen pakenivat vuonna 1947. Punjab on väkivaltaisesti hajotettu maakunta, jossa kahtiajaon haavat eivät vieläkään ole täysin parantuneet.

Ehkä Punjab kuitenkin on henkinen kotini, ja sekin on outoa, koska en suoranaisesti koe kiintymystä tuon maatalousvoittoisen maakunnan loputtomiin, alaviin peltoihin. Rakastan punjabilaisia, mutta en ole rakastunut heidän hoodeihinsa. Intiassa ja Pakistanissa kun on molemmissa huomattavasti kiinnostavampiakin seutuja maisemien näkökulmasta.

Kanadalainen poliitikko Jagmeet Singh (alias Jimmy Dhaliwal, s. 1979) on toisen polven maahanmuuttaja, jonka molemmat vanhemmat ovat muuttaneet maahan Intian puoleisesta Punjabista. Vanhemmat tapasivat Kanadassa isän intialaiseen lehteen laittaman deitti-ilmoituksen kautta; hänen äitinsä oli muuttanut maahan opettajan työn perässä samalla kun isä tuli harjoittelemaan lääkärinopintoja varten. Kumpikaan vanhemmista ei luonut satumaista uraa ensi metreillä, vaan perheellä oli toimeentulovaikeuksia niin, että Jagmeet-kuopus vietiin takaisin Intiaan isovanhempien luo elätettäväksi.

Jagmeet Singh ei ainakaan ole poliittinen broileri, vaan hän lähti politiikkaan keski-iän kynnyksellä veljensä painostuksesta. Vuonna 2017 hänestä tuli New Democrat-puolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja. Tätä ennen hän on toiminut Torontossa asianajajana, ja hänen työnsä on keskittynyt pitkälti kansalaisoikeuksiin. Poliittisen uran taustalla on sikhien heräävä tietoisuus lähihistorian varjoista, varsinkin 1980-luvulla tapahtuneesta sorrosta. Myös viime aikojen asenneilmapiiri on vaikuttanut negatiivisesti sikhien asemaan, sillä heitä usein pidetään islamistisina terroristeina ulkomuodon vuoksi. Jopa Kanadassa, jossa kansan yleinen tietoisuus etnisistä eroista on korkea, sikhimiehet saavat usein kärsiä terrorismisyytöksistä, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa.

Jagmeet Singhin perheessä pyrittiin maahanmuuton alkuvaiheessa sulautumaan anglokulttuuriin niin, että lapsilla oli toiset nimet, Jimmy, Mona ja Gary. Hänen isänsä leikkasi hiukset ja lopetti turbaanin käytön. Identiteetin muutos johti myös lähempään tuttavuuteen kuningas alkoholin kanssa, ja pian perheen elämä oli kokonaan isän juomisen leimaamaa. Kirjan keskeinen teema liittyy kanadalaisen yhteiskunnan auttamisen logiikkaan: Jagmeetin isä juo itsensä miltei ennenaikaiseen hautaan, mutta menetettyään kaiken hän pääsee korkealuokkaiseen hoitoon, jonka jälkeen hän onnistuu saamaan takaisin lääkärin oikeutensa. Vanhemmat eroavat, mutta palaavat yhteen eläkeiän kynnyksellä. Ennen tätä Jagmeet toimi nuoremman veljensä huoltajana, koska veli ei kestänyt kotona asumista. Sama veli on miehen poliittisen uran takapiruna, ja tämän uppoutuminen sikhikulttuuriin on syvällisempää kuin Jagmeetin oma.

Kiinnostavinta teoksessa on tarina sikhien identiteettipolitiikasta, ja siihen liittyvistä sosiaalisista ongelmista. Sikheillä maallistuminen on tuonut monenmoisia vaikeuksia, eikä sikhiyhteisöjen ylläpitäminen ole ollut helppoa edes moniarvoisessa Kanadassa. Myöskään Jagmeetin suvussa sikhi-identiteetin ylläpito ei ole ollut aina keskiössä, ja varsinkin isän puolella materiaaliset arvot merkitsivät enemmän kuin juuret ja historia. Miehen äiti taas profiloituu kotikutoisena älykkönä, joka tunnustaa oman kulttuurinsa feministisiä piirteitä. Sikhismissä naisen asema on ”täydellisempi” kuin miehen, mutta samalla naisen paikka lasten kasvattajana on keskeinen. Tämä nuori maailmanuskonto on todella huonosti tunnettu, mutta olen vaikuttunut sen rauhanomaisesta viestistä.

Teos Love & Courage ei ole tyypillinen poliitikon omaelämäkerta, vaan siinä käsitellään enimmäkseen nuoren sikhimiehen kasvua kahden kulttuurin välissä ja varsinkin addiktion vaikutuksia perheeseen. Perhetaustansa vuoksi Singh on todella kasvanut ymmärtämään yhteiskunnan reuna-alueita, ja hänellä on kyky murtaa etnisyyteen liittyviä stereotyyppejä. Sain kirjasta samanlaisia viboja kuin äsken lukemastani, myös Punjabin sikheistä ja alkoholismista kertovasta singaporelaisromaanista Inheritance, jossa perhe on myös tuuliajolla individualistisia arvoja korostavassa kulttuurissa. Singh tosin kertoo pikkukaupunkien Kanadasta, jossa naapurien vieraantuminen toisistaan ei ole niin pitkälle kehittynyttä kuin ultramodernissa, urbaanissa Singaporessa. Kanadasta voi löytyä paljonkin yhteisöllisiä ja lähimmäisrakkaita taskuja, kuten vaikka New Democrat-puolueesta, jota pidetään vakavana kilpailijana Justin Trudeaun liberaaleille.

Minulla on maahaasteessa Kanada-kohtaan useampi kandidaatti, ja blogiteksti yhdestä Alice Munron novellikokoelmasta on ollut jo pari kuukautta työn alla. En aina jaksa kirjoittaa arvioita novelleista, koska niiden tiiviit maailmat eivät tunnu mahtuvan yhteen arvioon, ja sellainen arvio yleensä vaatii minulta paljon enemmän kuin romaanin tai non-fiktion läpikäyminen. Joten saatan vaihtaa Kanada-kohdan tähän teokseen, joka kyllä ilmentää aivan ilmiömäisesti kanadalaisen nykykulttuurin kerroksellisuutta. Munron teoksethan keskittyvät enemmän aikaan, kun Kanada oli lähempänä anglokulttuuria ja enimmäkseen valkoinen. Se Kanada, jota itse tunnen, on nimenomaan aasialaisten maahanmuuttajien Kanada.

Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.

Hameeseen sisään, hameesta ulos

Teos: Linda-Maria Roine ja Venla Pystynen: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään (Johnny Kniga, 2019)

Muutama viikko sitten näin Yle Areenassa dokumentin rap-artisti Mercedes Bentsosta, ja nyt on vuoro lukea hänen omaelämäkerrallinen teoksensa, jonka hän on kirjoittanut yhdessä toimittaja Venla Pystysen kanssa. Mercedes Bentso on romanitaustainen rap-artisti, joka on toipunut nuoruuden huumeriippuvaisuudesta ja väkivaltaisista parisuhteista. Olen ollut tietoinen hänen urastaan jo jonkun vuoden, ja tavannut naispuolisia nuoria räppäreitä, jotka pitävät häntä esikuvanaan.

Harvemmin olen lukenut näin nuoren, vasta 25-vuotiaan kirjailijan omaelämäkertaa, johon mahtuu jo useampi eletty elämä. Teoksessa rankinta on lukea Linda-Marian lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta, jota leimasi koulukiusaaminen, luokkakavereiden totaalinen ulossulkeminen ja varhaisen hyväksikäytön varjo. Suojaavana tekijänä hänen elämässään kuitenkin oli lämmin äitisuhde, ja äiti huolimatta omasta masennuksestaan toimi aina tyttärensä puolustajana joka luukulla ja vastaanotolla. Pitkälti hänen huumehistoriansa johtui halusta tulla näkyväksi ja hyväksytyksi, ja paikka jostain yhteisöstä löytyi huumeriippuvaisten romaninuorten parista.

Kuvaus nuorten romanimiesten patriarkaalisesta alistamisesta, tyttöystävän kouluttamisesta ja väkivallan hyväksymisestä on raa’an lohdutonta, vaikka nauroin ironisesti siinä kohdassa, kun Linda-Marian toinen, lyhytaikainen poikaystävä vaatii häntä mukaansa sossuun hakemaan hamelappua. Hänen elämäänsä kuului pari hamevuotta, mutta ei koskaan siirtynyt käyttämään varsinaista samettihametta muuten kuin kavereilta lainattuna. Vaikka Linda-Maria on romanitaustainen, häntä ei koskaan kasvatettu romanikulttuurin normeihin, ja siksi hänen nuoruudenaikainen retkensä ”juurille” oli omaehtoista identiteetin etsintää. Hänen äitinsä pyrkii koko ajan estämään kulttuurisia ja uskonnollisia ylilyöntejä, varsinkin suhteessa helluntaiseurakuntiin, jonne romaniystävät häntä kädestä taluttavat.

Uskonnon rooli on teoksessa keskeinen, mutta Linda-Maria suhtautuu helluntaipiirien homofobiaan kriittisesti jo teininä. Toisaalta häntä kiinnostaa myös islam ja mystinen korealainen uususkonto, josta kuulin ensimmäistä kertaa tässä kirjassa. Hän avaa ansiokkaasti romanien suhdetta helluntailaisuuteen, varsinkin uskoontulon ja parannuksen näkökulmasta. Monille huumeriippuvaisille vapaat suunnat ovat lähes ainoa toivon lähde, mutta Roine kritisoi sitä aaltoliikettä, jossa tullaan joka joulun alla ”Jeesuksen omaksi” ja muutaman viikon päästä diilataan taas Tallinnanaukiolla.

Mercedes Bentson kehitys artistiksi on varhaiskypsää, olihan hänellä toivoa omasta albumista jo alaikäisenä. Muusikon kasvutarinassa on jotain yhteistä vasta lukemani Astrid Swanin teoksen kanssa, vaikka artistien genret ja sosiaaliset taustat ovat erilaiset. Pääsy räppikouluun oli varmasti hänen elämänsä suurin käännekohta, ja toinen merkittävä tuen lähde oli Vamos-nuorten työpaja, josta hän sai tukea arjen hallintaan. Vamos-nuorten toiminnasta kertovissa osuuksissa itkin, koska niissä oli niin vahva solidaarisuuden meininki.

Uskon, että tässä teoksessa on ainesta tulla samanmoiseksi nuorten suosimaksi klassikkoteokseksi kuin minun nuoruudessani olivat sinänsä lohduttomat Nancy ja Huumeasema Zoo. Tässä teoksessa huumeiden käytöstä puhutaan vakuuttavan realistisesti, myös niiden viehätyksestä. Painotus on kuitenkin addiktion vakavissa lieveilmiöissä, ja raitistumisen prosessissa, josta harva selviää ilman pitkäkestoista psykososiaalista tukea.

Kirjan vahvin viesti liittyy kuitenkin ns. NEET-nuorten (not in working life, employment jne.) asemaan, joka on yhteiskunnallisesti suurempi kysymys kuin romanien asema tai huumevieroitus. Linda-Maria on viime aikoina osallistunut moniin paneeleihin, joissa pohditaan tätä yhteiskunnallista aikapommia, joka on Suomessa laajuudeltaan Euroopan kärkikastia. Kirjassa pääsevät näkyviin myös toisentyyppiset syrjään jääneet nuoret, kuten autismin kirjoon kuuluvat ja kehitysvammaiset. Tämä on siis ikäpolvitarina, johon uskoisin, että noin parikymppiset nuoret aikuiset voivat samastua, vaikka heillä ei olisi huumetaustaa tai kokemusta etniseen vähemmistöön kuulumisesta.

Suomalaisen akateemisen feminismin kritiikki osui ja upposi minuun, koska oma nuoruuteni meni kokonaan sen pauloissa, enkä silloin takuulla osannut suhtautua ”assan vessan feminismiin”, termiin, jonka Roine kirjassaan lanseeraa. Mercedes Bentson biisien vastaanotto feministipiireissä on ollut myrskyisää, ja hänen on ollut vaikea löytää paikkaansa akateemissävytteisissä keskusteluissa. Mutta herrajee, kyllä assan vessastakin voi löytyä feminismiä, ja sellainen feminismi voi saada aikaan suurempaa muutosta kuin seminaarisalien intersektionaalinen vääntö.

Teos oli aivan mahtava äänikirjana Roineen itse lukemana, ja varsinkin sen lyriikkaosuudet iskevät luettuina kuin häkä. Tämän kuunneltuani en ehkä enää pysty kuuntelemaan huonosti ääninäyteltyä äänikirjaa, koska teoksen ääni oli niin vahva.

HELMET-kirjahaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Kirjan nimessä on kieltosana.

Tietämättömyyden anatomiasta

Teos: Tara Westover: Educated (Penguin, 2018)

Olen odottanut saavani lukevan Tara Westoverin teosta Educated pitkään, ja odotuksen aikana lukenut useita ristiriitaisia arvioita siitä. Kirja tuntuu jakavan vesiä, ja sen kärkkäimmät kriitikot pitävät tarinaa epäuskottavana, sosiaalipornahtavana ja jopa tylsänä. Toisaalta se oli viime vuonna Barack Obaman lukulistalla, ja yleensä olen tykännyt kaikista Obaman suosituksista.

Minua ei kirjassa kiinnosta kysymys koulunkäynnistä niinkään paljon kuin sen uskonnollinen aspekti. Valitsin kirjan luettavaksi siksi, etten ole koskaan lukenut kokonaista teosta mormoneista. Sen sijaan olen katsonut noloa Sister Wives-tositeeveeohjelmaa, joka ei ole herättänyt ainakaan suuria sympatioita tätä amerikkalaisten suurehkoa uususkontoa kohtaan. On myös muistettava, että mormoniuden sisällä on eroavuuksia, ja näin tämä teos ei kuvaa moniavioisen perheen elämää. Tässä kuvattu perhe on miltei perustanut oman patriarkaalisen kulttinsa, jonka keskeinen sisältö on tiedevastaisuus.

Tara syntyy Idahon maaseudulla vuonna 1986 ja kasvaa maatilalla, jossa viljellään muun muassa yrttejä äidin eteeristen öljyjen bisneksiin. Perheessä on seitsemän lasta, ja muutenkin tuon alueen mormoniperheet ovat suuria. Äiti toimii myös kotisynnytyksissä puoskarikätilönä, eikä läheskään kaikkia syntyneitä lapsia rekisteröidä minnekään muualle kuin mormonikirkon kastekirjaan. Isä työskentelee romukauppiaana, ja hänen bisneksensä menevät monessa vaiheessa huonommin kuin äidin.

Taran isän persoonallisuus on dominoiva ja väkivaltainen, ja hänellä on pitkiä masennuskausia, joita välillä lähdetään hoitamaan asuntoautolla Arizonan aurinkoon, miehen vanhempien luo. Isä on myös tehnyt kaikkensa, ettei äiti tapaisi omia sukulaisiaan, jotka ovat perheen meiningistä huolissaan. Äiti enimmäkseen toimii isän tyrannian alaisuudesssa, alistuneena, mutta välillä saa tarmokkaita puuskia, jotka saavat Taran näkemään tämän salatut voimavarat. Perhe ei kuitenkaan ole eristyksessä yhteisöstään, vaan kirkossa käydään ja rankaisevaa Jumalaa pelätään vakavin mielin. Itse asiassa odotin, että kirja kertoisi vielä eristyneemmästä ja syrjäytyneemmästä perheestä. Toki tällä perheellä on ongelmia viranomaisten kanssa, mutta omassa yhteisössään he kuitenkin ovat täysvaltaisia jäseniä.

Vielä vaikeampi on Taran suhde isoveljeen Shauniin, joka on asunut jo omillaan muualla, mutta palaa kuvioihin Taran teini-iässä. Veljen persoonallisuushäiriö on vakavampi kuin isän, ja hän oppii nopeasti löytämään muiden heikot kohdat. Veljen harjoittaman hyväksikäytön kuvaus on myös syy, miksi Westover on tullut suljetuksi ulos sukuyhteydestä. Patriarkaalisen vallankäytön analyysi on kirjassa melkein lohdutonta, ja tarina osittain toistaa itseään niin, että lukija on jo ryytynyt, kun päästään positiivisempaan selviytymistarinaan.

Pystyn oikeastaan vertaamaan tätä teosta viime aikoina lukemiini romaaneihin suomalaisesta lestadiolaisuudesta. Pari viimeistä lukemaani sellaista Westoverin ikäluokkaan kuuluvilta naisilta ovat olleet humoristisempia kuin tämä teos. Toisaalta ne ovat fiktiota, ja tämä on kolmikymppisen henkilön omaelämäkerta. Eikä painopiste Westoverin teoksessa ole uskonnosta irtaantumisessa, eikä se tutki mormoniyhteisöä, vaan hänen omaa, sekopäistä perhettään, joka tuntuu olevan ainoa, joka kirjaimellisesti toteuttaa Mormonin kirjan visioita. Perheessä ei keskustella uskomisesta tai muista teologisista kysymyksistä, vaan eletään jokaista uskon pykälää todeksi. Vanhempien mukaan kaikki muut perheet ovat luopioita, varsinkin ne, jotka käyvät lääkärillä.

En tiedä paljoa Idahosta, mutta sen maaseudun elämäntavan kuvaus on ehkä ansiokkainta tässä teoksessa. Eikä Westover kokonaan kiellä kasvuympäristönsä perimää, onhan omavaraisessa survivalistitaloudessa oma logiikkansa. Kotiseudun väen valkoinen supremismi, ja n-sanan runsas käyttö, korreloivat hyvin sen tosiasian kanssa, ettei siellä päin asu muita mustia ihmisiä kuin adoptiolapsia. Tara ei collegeen mennessään ole nähnyt kuin yhden mustan adoptiolapsen mormonikirkossa, ja hän häpeää sitä, kuinka hän oli nuorempana nauranut n-sanavitseille.

Taran opintien saaga on kiinnostava, mutta poikkeavaksi sen tekee vain se, että tämä sisukas nainen sai hommattua itselleen stipendin Cambridgen yliopistoon ja väiteltyä nuorena tohtoriksi siellä. Ehkä ilman maastamuuttoa ja totaalista silmälasien vaihtoa uudessa maassa tämä kirja olisi jäänyt kirjoittamatta. Varmasti Yhdysvalloissa on vuosittain tuhansia uskonnollisista perheistä ponnistavia, kotikoulun käyneitä nuoria, jotka onnistuvat pääsemään opiskelemaan, ja jotka kamppailevat samojen identiteettikysymysten äärellä. Jo pieni kurkkaus Googleen osoittaa, ettei tämä ole ensimmäinen teos aiheesta, mutta Westover saattaa kuulua menestyneimpiin kotikoululaisiin.

En ollut kirjasta haltioissani kaunokirjallisesta näkökulmasta, mutta pidin siitä enemmän kulttuurisena kuvauksena. En myöskään pitänyt sitä poikkeuksellisena, vaan voisin verrata tätä opintietä vaikka turvapaikanhakijanuorten tilanteeseen: fiksut ja älykkäät nuoret pystyvät kyllä nopeasti kuromaan välimatkan ikätovereihinsa, mutta identiteetin ja tunteiden tasolla moni jää hämmennyksiin sen jälkeen, kun länsimainen koulutus on kaadettu heidän niskaansa.

Äänikirjaa kuunnellessa ärsytti naispuolisen lukijan dialogit: hänen tapansa korostaa Taran vanhempien maalaisuutta ja karkeutta oli liioiteltua, ja hän saa perheen jäsenet kuulostamaan idiooteilta. Tämä melkein sai minut lopettamaan kirjan kuuntelemisen, ja täytyy sanoa, että tällä kertaa olisin mieluummin lukenut teoksen painettuna kirjana.

Minulla oli maahaasteessa varattuna Michelle Obaman Becoming,mutta se jäi kesken äänikirjan pituuden vuoksi, joten vaihdan nyt teosta ja sijoitan tämän kohtaan x/196: Yhdysvallat. Valintani on osuva siksi, että tämä teos on oiva esimerkki Yhdysvaltojen suurista sisäisistä kulttuuri-, varallisuus-, ja koulutuksellisista eroista, ja edustaa täysin erilaista maailmaa kuin mihin yleensä tutustun, kun luen amerikkalaista kirjallisuutta.

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.