Nigerialaista LGTB-komediaa

Teos: Gina Yashere: Cack-handed. A Memoir (Harper Audio, 2021)

Äänikirjan lukija: Gina Yashere

Gina Yashere (s. 1974) on musta brittiläinen koomikko, jonka sukujuuret ovat Nigeriassa. Löysin tämän teoksen sattumalta Storytelistä etsiessäni aivan muunlaista länsiafrikkalaisia sisältöä. Kirja alkoi kiinnostaa siksikin, että kaipasin hieman kevennystä maailmanpoliittisesti raskaisiin teemoihin.

Teos on melko epätyypillisesti kerrottu nuoren naisen kasvutarina Lontoosta, jossa Yashere on elänyt lähes koko ikänsä. Viimeisinä vuosina hän on vaikuttanut enemmän Yhdysvalloissa. Mutta saako Bethnal Greeniä ikinä irti tytöstä, siihenkin tämä teos yrittää vastata.

Eniten minuun tässä tarinassa kolahti kuvaus Yasheren lapsuudesta, vaikka myös nuoruuden ja nuoren aikuisuuden kuvaukset ovat kiinnostavia. Yashere syntyi kahdelle Nigeriassa muuttaneelle siirtolaiselle varsin epävakaissa oloissa. Hänen äitinsä jäi yksinhuoltajaksi odottaessaan neljättä lastaan. Hänellä oli jo yksi lapsi Nigeriassa, jolla oli eri isä kuin Ginan Lontoon sisarusparvella. Ginan isä oli opiskelemassa Prahassa, ja kävi Lontoossa vaimonsa luona vain vierailemassa. Perhe-elämä ei koskaan asettunut sellaiseksi kuin äiti olisi sen halunnut, ja kolmannen raskauden aikana isä katosi takaisin Nigeriaan.

Lontoo oli hyvin rasistinen kaupunki 1960-luvulla, kun Ginan vanhemmat tapasivat, eikä tilanne paljoa parantunut 1970-luvulla, kun kirjan sisarusparvi syntyi. Elämä Bethnal Greenin vuokrakasarmeilla oli äärimmäisen niukkaa, ja välillä myös hengenvaarallista, kun taloja piti lämmittää parafiinilla.

Yasheren kertojan ääni on aika maaninen, ja lukutapa persoonallinen. Pystyin kuuntelemaan häntä noin tunnin pätkissä, eli kirja kulki mukanani melkein viikon. Olisin ehkä arvostanut painettua tekstiä, sillä Yashere vetää äänikirjan lukemisen standup-tyylillä, mutta kirja ei ole kauttaaltaan standupia, vaan siinä on vakavampiakin osioita. Yasheren urakehityksen tarina ei esimerkiksi ole niin humoristinen kuin Bethnal Green-osiot, vaan siinä on vakavaa asiaa viihdemaailman rodullistetuista rakenteista.

Näinä päivinä Yasherella on oma talo Kaliforniassa, ja hän voi vapaasti valita, millaisella autolla hän ajaa. Jotain yhteistä tällä tarinalla on muun muassa Ismo Leikolan Hollywoodin valloituksen kanssa, vaikka näiden kahden koomikon huumori on aika erilaista. Mutta molemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin keski-ikäisinä.

Sain kirjasta vaikutelman, että Yashere olisi käynyt Nigeriassa vain kerran, ja pian tämän jälkeen hänen kauan kadoksissa ollut isänsä kuoli. ”Juurimatka” vanhempien kotimaahan herätti hänessä vähemmän tunteita kuin hän odotti tapahtuvan, mutta kaikesta huolimatta oli varmasti hyväksi hänen mielelleen, että kohtaaminen isän suvun kanssa lopulta tapahtui.

Kirjan nigerialaisesta äitihahmosta sain lopulta aika kehityskelpoisen kuvan, eli vaikka hän kasvatti lapsiaan ankarasti, hän on onnistunut hyväksymään aikuisen tyttärensä seksuaalisen suuntautumisen ilman suurta kriisiä, ja äidin ja tyttären suhde vaikuttaa lämpimältä.

Kirjan nimi viittaa vasenkätisyyteen, ja yleisiin kehitysmaista tulleiden uskomuksiin vasenkätisten ihmisten taipumuksista. Onhan vasen käsi monissa kulttuureissa varattu ainoastaan vessa-asioille. Yasheren tapauksessa tarinaan liittyy yleisempi kokemus fyysisestä kömpelyydestä. Ehkä kokemus kömpelyydestä on myös Ginaa suojaava tekijä, sillä kirjan äitihahmo ei voi odottaa häneltä kovin briljantteja suorituksia keittiössä. Perheen selviytymisen takaa myös se, että heillä syödään koko viikko samaa sunnuntaisin valmistettua pataruokaa, eli viikolla kenenkään ei tarvitse keittää mitään.

Saatan kuunnella tätä kirjaa vielä toisenkin kerran, kun tässä oli muutama varsin hykerryttävä episodi. Tai sitten alan seurata taiteilijan videoita Youtubessa.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Ilkikurisesti suurperheellisyydestä

Teos: Nimco Noor ja Maikki Luukinen: Paratiisin tyttö – koti Helsingissä, juuret Mogadishussa (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Olen viime päivinä lisännyt suuresti tietämystäni uusimmasta afrosuomalaisesta kirjallisuudesta. Kolme lukemistani kirjoista ovat somalinaisten kirjoittamia, ja hyvin eri tyyppisiä sävyltään ja toteutukseltaan. Nimco Noor oli minulle ennen hänen kirjaansa tarttumista täysin vieras hahmo, enkä myöskään tunnista hänen kirjoittajakumppaniaan Maikki Luukista. Kaksikko on työstänyt yhdessä tätä teosta vuosikymmenen ajan; alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui Noorin päiväkirjoihin vuosien varrella.

Voin tunnustaa, etten alun perin syttynyt kirjan nimestä tai esittelystä, sillä tarina tuntui liian perinteiseltä. Mutta teos yllätti todella positiivisesti: pitkä kirjoitusprosessi näkyy huolellisena jälkenä, ja paikoitellen teos on hulvattoman hauska.

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja lukijan äänensävy sopii toteutukseen täydellisesti. Lukijalla ei ehkä ole somalitaustaa, mutta hänen tapansa lukea tarinaa kuulostaa kuivahkon ilkikuriselta. Hän ei pyri tahalliseen koomisuuteen, mutta onnistuu hauskojen osuuksien korostamisessa.

Nauroin makeimmin kohdassa, jossa kuunnellaan Chris Rean biisiä ”Road To Hell”. Kyseinen 80-luvun kuuluisuus oli jo unohtunut minulta, mutta Nimco Noor onnistui antamaan biisille aivan uuden tulkinnan.

Noor on siis kahdeksan lapsen yksinhuoltaja ja opettaja, joka asuu Helsingin Vuosaaressa. Tullessaan Suomeen vuonna 1999 hän oli jo naimisissa miehensä Abdin kanssa ja yhden lapsen äiti. Nimco ja Abdi olivat tutustuneet toisiinsa pakolaisina Nairobissa, ja menneet nopeasti naimisiin. Nimco tuli Suomeen perheenyhdistämisen kautta, eikä hänellä ollut maassa paljoa omia sukulaisia. Nimcon omaa sukua asuu enemmän Britanniassa, mutta osa heistä vaikuttaa edelleen kotimaassa.

Vuonna 2011 Nimco pääsi matkustamaan takaisin Somaliaan yksin ilman lapsia. Tämän matkan tarina on eeppinen, sillä päästäkseen Afrikkaan hänen oli ensin kuljetettava kahdeksan lastaan hoitoon Lontooseen sukulaisten luo. Pienin oli tässä vaiheessa vasta vaippaikäinen taapero. Jo lapsilauman kuljetus lentokentältä Lontoon sukulaiskylään tuotti suuria haasteita. Vuoraarelaisen yksinhuoltajan ruuhkavuodet kuulostavat aika erilaisilta kuin vaikka lestadiolaisen ydinperheen äidin, jolla luultavasti on tila-auto(ja) lasten kuljetukseen, ja jossa perheen lomamatkat suurella todennäköisyydellä kohdistuvat kotimaan suviseuroille.

Jotain yhteistäkin on Nimcon lapsiarjessa lestadiolaisten suurperheiden kanssa: vanhempien lasten osaan kuuluu huolehtiminen nuoremmista, eikä kaikkia ole aina pystytty huomioimaan yksilöinä kaikissa tilanteissa. Kirjassaan Nimco ei täysin kerro, miksi hän päätyi saamaan niin monta lasta, kun lisääntyminen ei selvästikään ollut hänelle uskonnollinen velvoite, eikä hän itsekään tule suurperheestä. Mutta hänen suhteensa aviomies Abdiin oli hankala suurimman osan aikaa, ja sain kirjasta vaikutelman, että heille ilmaantui aina uusia lapsia siinä vaiheessa, kun he yrittivät palata asumaan yhteen. Tarinassa hän asuu myös turvakodissa liiton alkuaikoina, mutta eron syynä ei lopulta ollut väkivalta, vaan miehen uskottomuus.

Pidin paljon Nimcon kasvatuksellisista viisauksista, mutta juuri nyt minulle arvokkainta kirjassa olivat kuvaukset matkoista Afrikkaan, ja diasporan käsitteen avaamisesta. Somaliassa ja Somalimaassa sillä saattaa olla hieman erilainen merkitys kuin vaikka englantia puhuvissa entisissä Britannian siirtomaissa. Silti käsitteen rooli on keskeinen somaliyhteisöissä ympäri maailmaa, ja diasporassaan onnistuneet ihmiset ovat keskeisiä kotimaan kulttuurin edistämisessä. Näin ollen Nimco Noor saattaa saada yhteistyötarjouksia kansainvälisiltä firmoilta ja hän päätyy työmatkalle Keniaan tuottamaan Sesame Street-lastenohjelman somaliankielistä versiota.

Maassa, jossa ääri-islamilainen terroristijärjestö pyrkii kieltämään sen lapsilta kaiken viihteen ja hauskanpidon, jollain Sesame Streetillä voi olla suurikin merkitys, jos halutaan tarjota lapsille muutakin viihdykettä ja sivistystä kuin koraanikoulua. Tämän lisäksi Noor on monien muiden diasporassa asuvien aktivistien lailla kirjoittanut omia lastenkirjojaan, jotka korostavat somalikulttuurin omia tapoja, myyttejä ja legendoja. On mahdollista, että näitä kirjoja luetaan ahkerammin muualla diasporassa kuin Mogadishussa, mutta ainakaan Nooria ei voida moittia yrittämisen puutteesta.

Tämä oli huikean rikas teos, joka onnistui opettamaan minulle Somalian lähihistoriasta ehkä enemmänkin kuin mitä olen oppinut Nura Farahin teoksista. Pidän molemman kirjailijan tyylistä yhtä paljon, mutta Nimcon kertomus oli astetta kompleksisempi kuin Farahin fiktiiviset teokset. Kompleksisuus johtuu varmaan siitä, että kirjassa kuvataan urbaania elämäntapaa Mogadishussa, kun taas Farahin teoksissa korostuu maalaiselämä aavikolla.

Pitää koettaa tänä vuonna ehtiä Helsingin kirjamessuille, jos vaikka Nimco Noor olisi esiintymässä siellä. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, jonka tarinointia olisi upeaa kuulla livenä. Erityisen mielelläni kuuntelisin hänen lukevan somalinkielisiä lastenkirjojaan, vaikka en itse kieltä ymmärrä.

Äitiydestä neljällä vuosikymmenellä

Teos: Nina Honkanen: Sininen uni, ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä (Kirjapaja, 2022)

Äänikirjan lukija: Nina Honkanen

Nina Honkanen oli 18-vuotias saadessaan esikoisensa, ja lähes 42-vuotias iltatähden syntyessä. Hänen neljä poikaansa syntyivät kolmessa eri liitossa, ja kolmisen vuotta sitten hänen elämäänsä tuli vielä uuden puolison, Hannu-Pekka Björkmanin, bonuslapset. Hän on myös tuore isoäiti, ja on viime aikoina jakanut sisarustensa kanssa vastuuta sairaan äidin hoidosta. Voidaan siis sanoa, että hän on perhekeskeinen ihminen, jolle on kertynyt kokemusta varsinkin uusperheiden haasteista.

Sininen uni on esseetyylinen omaelämäkerrallinen teos, joka kattaa muistoja Honkasen koko elämänkaaren varrelta. Itse muistan hänet parhaiten radiotoimittajana, mutta ennen tätä hän yritti myös uraa mallina. Olen tämän jälkeen yrittänyt lukea hänen romaanejaan, mutta ne eivät ole suuresti kolahtaneet.

Tämä teos sopi hyvin eilisen virkkauspäivän vähäeleisiin tunnelmiin, ja ilahduin siinä varsinkin ajankohtaisista maailmanpoliittisista pohdinnoista. Teoksen ongelma toisaalta on rönsyilevyys, ja paikoitellen liiallinen toisto varsinkin koronaan ja Ukrainan sotaan liittyviin ajatelmien suhteen, mutta toisaalta kirjan tyyliin sopii monipolvisuus. Sekin, ettei kyseessä ole perinteinen lineaarinen omaelämäkerrallinen tilitys, lisää kirjan charmia. Noin puolet sen sisällöstä ei suoranaisesti liity äitiyteen, vaan teokseen mahtuu myös episodeja ystävyydestä, sukulaissuhteista, ja ajoista, jolloin Honkanen ei ole ollut parisuhteessa.

Tarinan nykyisyyteen kuuluu kertojan ja tämän puolison mökkeily pohjoisen Keski-Suomen korvessa, jossa naapurit varoittavat karhun vihellyksistä. Paikka on jonkin sortin hengellinen retriitti hänen miehelleen, mutta Honkanen itse ei ole vielä päässyt miehensä ortodoksin uskon ytimeen. Koska olen myös lukenut Björkmanin esseekirjoja, voin kyllä hyvin kuvitella pariskunnan keskusteluja ja retkiä taideaarteiden äärille. Suhde vaikuttaa loistavalta matchilta varsinkin luovuuden näkökulmasta.

Kirjassa vierailee myös kiinnostavia sivuhahmoja, kuten Honkasen pitkäaikainen ystävä ja mentori Jussi Kylätasku, jonka tuotantoon voisin tämän kuvauksen pohjalta tutustua. Honkasen aiempi residenssi saaressa Porvoon seudulla vaikutti vähintään yhtä juureva lta paikalta kuin Viitasaari, koska siellä hän eli paikallisten taiteilijoiden yhteisön keskellä.

Satakunta on minulle edelleen suht vierasta maaperää, mutta maakunnan työväenluokkaista mentaliteettiä Honkanen avaa myös ansiokkaasti. Hassua, että vaikka olen lukenut Juha Seppälältä romaanin Kuoppakaupunki, en tajunnut/muistanut tuon nimen varsinaista etymologiaa. Eli Porissa köyhä kansa asui pitkään kirjaimellisesti maakuopissa, ja Honkanen sijoittaa viimeiset tällaiset asumukset 1910-luvulle, hänen isovanhempiensa lapsuuteen.

Kirjan synnytystarinat ja pikkulapsiarjen kuvaukset eivät suuresti inspiroineet minua, vaikka pystyin hyvin samastumaan teoksen teiniäitihahmoon. Mutta tämä teos on kaikessa runsaudessaan sellainen, että sillä on tarjottavaa monenlaisille lukijoille, ja uskoisin sen puhuttelevan myös lapsettomia lukijoita.

Paikasta nimeltä Rälläkkä

Teos: Toni Heinänen: Asuntola (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Marko van der Berg

Rälläkkä on Pelastusarmeijan ylläpitämä asuntola miehille Helsingin Alppikadulla. Siellä asutaan muutaman neliön kopperoissa, yleensä kämppäkaverin kanssa. Asuntolan ylläpitoon kuuluu uskonnollisviritteinen aamiainen, mutta muuten asukkaat kokkaavat itse. Paikan järjestyssääntöihin kuuluu päihteettömyys, mutta käytännössä asuntolassa käytetään kaikkia mahdollisia päihteitä. Siellä ramppaa koko ajan eri alan ammattilaisia, mutta hyvin harvalla on kiinnostusta auttaa siinä keskeisessä ongelmassa, oman kodin puutteessa.

Teoksen kertoja on 35-vuotias työtön mies, joka kärsii masennuksesta. Asunto on mennyt alta, koska miehellä on vaikeuksia selvitä Kelan tukien hakemisesta. Huumeet ja alkoholi kuuluvat hänen elämäänsä, mutta hän pystyy myös löytämään elämästään iloa ilman päihteitä. Kirjoittaminen on hänen vahvin tapansa pysyä järjissä, mutta asuntolassa myös muistivihkoja varastetaan. Hän haaveilee Charles Bukowski– tyylisen romaanin kirjoittamisesta Rälläkän kaltaisesta paikasta, mutta huomaa samalla, että elämäntilanteen aiheuttama häpeä rajoittaa hänen luovuuttaan.

Toni Heinänen (s. 1974) on kirjoittanut tämän tiiviin omaelämäkerrallisen teoksensa 00-luvun loppupuolella, mutta se on julkaistu viime vuonna, ilmeisesti kirjoituskilpailun kautta. Teos on rankka aihe huomioon ottaen melko kaunokirjallinen, jopa runollinen. Kertoja on joskus opiskellut latinan kieltä yliopistossa, mutta pudonnut opinnoista, ja joutunut tempputyöllistämisen todellisuuteen. Hänen supervoimansa on kirjojen löytäminen ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Asunnottomuudesta on julkaistu Suomessa omakohtaisia tai fiktiivisiä teoksia verrattaen vähän, ainakaan itse en muista lukeneeni näin yksityiskohtaista kuvausta yömajan arjesta. Vaikka kuvatusta ajanjaksosta on jo hetki aikaa, en usko tuon arjen suuresti muuttuneen reilussa vuosikymmenessä. Virallisesti kerrotaan, että asunnottomia olisi maassamme vajaa 5000 henkilöä, mutta kattaako tuo luku kaikki ”välitilassa” elämäänsä viettävät?

Tämänkään teoksen hahmot eivät ole tuomittuja jäämään ikuisesti asumaan Rälläkkään. Kertojan ensimmäinen kämppäkaveri on pahassa huumekoukussa, ja heitetään Rälläkästä pois, mutta saa myöhemmin asunnon virallista tietä johtuen nuoresta iästään. Kertoja itse ei saa apua sosiaaliviranomaisilta, mutta onnistuu saamaan asunnon ystävän välityksellä ehkä noin vuoden mittaisen asuntolajakson jälkeen.

Lukisin kyllä mielelläni samalta tekijältä täysmittaisen romaanin aiheesta, mutta ymmärrän, jos hän on siirtynyt elämässään muihin ulottuvuuksiin, eikä enää jaksa/halua kirjoittaa tästä aiheesta. Lahjoja kirjoittajalla on selvästi vaikka mihin, ja tässä lyhyessä tekstissäkin hän osoittaa huiman määrän eri genrejen tuntemusta.

Teos on siis painettuna tekstinä 58-sivuinen, eli menee minulla samaan kategoriaan kuin Long Play-artikkelit. Mutta ei tämä ole tutkivaa journalismia, eikä oikein novellikaan, vaan autofiktiivisen romaanin lupaava aihio.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Opiskelua kotikutoisessa diktatuurissa

Teos: Eppu Salminen: Lasten ristiretki (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Eppu Salminen

1980-luvun suomalaiset teatteripiirit ovat maailma, jossa olisin ehkä halunnut elää, vaikka samalla meininki aiheuttaa myötähäpeää. Nyt näyttelijä Eppu Salminen kertoo oman versionsa opinnoista Teatterikorkeakoulussa Turkan ja Parviaisen valtakausien aikana. Molempien opetustyyli oli omalla tavallaan diktatoorinen, ja koulusta erottiin urakalla. ”Kovat tyypit” valmistuivat tuolloinkin tavoiteajassa, mutta Salmisella prosessi kesti parisenkymmentä vuotta. Koulusta oli pakko valmistua tutkintosäädösten muutoksen vuoksi. Näyttelijänä jo tuolloin pitkän uran tehneen Salmisen olisi tuskin tarvinnut gradua kirjoittaa, mutta työ oli tarpeellinen välitilinpäätös.

Tämä teos kuvaa enimmäkseen Teatterikoulun hulluja vuosia, ja varsinkin Jumalan teatteri-kohun jälkeistä kuohuntaa oppilaitoksessa. Salminen itse ei kuulunut räyhäjengiin, joka pisti koulun tiloja palasiksi, mutta hänet kuvattiin tuona kohtalokkaana päivänä, ja kuva päätyi keltaisten lehtien sivuille. Oikaisupyynnön tekeminen oli hankalaa, ja varsinkin Iltalehti teki oikaisun harvinaisen nihkeästi.

Salminen ihaili Turkkaa nuoren miehen punk-asenteella ennen kouluun hakua, ja vielä pari vuotta kestäneen hakuprosessin. aikanakin hän oli guru, mutta opinnoissa hän ei selvästikään päässyt gurunsa suosioon. Salmisen opintojen aikana Turkka ei enää ollut koulun rehtori, eikä vastannut hänen vuosikurssistaan merkittävällä tavalla. Suhde Jussi Parviaisen oli vielä hankalampi, sillä Parviainen vokotteli tämän tyttöystävää suureleisen machomaisesti. Parempia muistoja liittyi Ilkka Heiskasen opetukseen, mutta tämä ei ollut kulttimainetta nauttiva stara. Mielipiteet siitä, millaista on hyvä teatteriopetus vaihtelivat, mutta fyysisyys ja raju äänenkäyttö kuuluivat TeaK:in 80-luvun brändiin. Näyttelijän kuului olla lavalla ”tiloissa” ja kipukynnyksen kuului olla harjoituksissa paljon korkeampi kuin intissä.

Helsinkiläisten teatteriopiskelijoiden brändiin kuului myös tietynlainen arroganssi suhteessa maakuntien laitosteattereihin. Harkoissa oli yleistä vitsailla Kokkolalla, eli huonokuntoisimpia oltiin jatkuvasti lähettämässä Kokkolan kaupunginteatteriin. Salminen itse päätyi pitkäksi aikaa Tampereelle, joka ei tainnut olla yhtä rankka tuomio.

Toki kirja on myös kunnianosoitus Salmisen synnyinkaupunki Lahdelle, joka tämän kuvauksen pohjalta on hyvinkin elinvoimainen teatterikaupunki. Salmisen lapsuuden- ja nuoruudenystäviä päätyi myös TeaK:iin, ja kaikki olivat saaneet oppinsa samassa nuorisoteatterissa.

Yllättävä hahmo kirjassa on nykyinen ministerimme Timo Harakka, joka kunnostautui vuoden 1987 räyhäremmissä lähes pääjehuna. Tätä en hänestä tiennyt, ja hänen opintotaustansakin on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun en ole koskaan nähnyt häntä teatterin lavalla. Salminen huomauttaa osuvasti, ettei Turkan ja Parviaisen lempilapsista lopulta monikaan tehnyt kummoista uraa näyttelijänä.

Kirjan yleisempi historiallinen tarina oli minulle osittain tuttu, mutta en ole tainnut aiemmin lukea siitä näin koherenttia kertomusta. TeaK-aikojen lisäksi teos tarjoaa muistoja vaihto-oppilasvuodesta Indianassa, erittäin lyhyestä armeijakeikasta ja pidemmästä sivarikeikasta, joka luultavasti antoi Salmiselle myös uutta näkökulmaa näyttelijäntyöhön, saihan hän palvella ongelmanuorten laitoksessa.

Oliko Teatterikorkeakoulu sitten paikka, jonka tarkoitus on tuottaa ns. hyvien perheiden lapsille varmoja ongelmia, tuo oli varteenotettava vertailukohta 1980-luvulla.

Kaiken kaikkiaan teos oli rajun kielen ja huutokohtauksien ulkopuolella lämminhenkinen, ja Salmisen selvä tarkoitus on suhteuttaa tuolloin kokemaansa nykyaikaan, ja löytää tasapaino näiden maailmojen välillä. Anteeksianto oli tapahtunut jo aiemmin, eikä tämä teos tuntunut itkuiselta terapiateokselta. Jotenkin koin, että tässä pyrittiin puhua 80-luvun autenttiselta kielellä, ja näin se voi aiheuttaa ahdistusta enemmän niissä, jotka eivät ole eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Kalpeanaamainen poppari ihmettelee

Teos: Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta (Johnny Kniga, 2022)

Äänikirjan lukija: Mikko Kuustonen

Eilen päädyin viettämään päivää Mikko Kuustosen tuoreen omaelämäkerran parissa. Lukukokemus oli muuten virkistävä, johtuen sen onnistuneista äänitehosteista ja biisien nivomisesta osaksi tarinaa, mutta ärsytti suuresti huomata, kuinka Seiska-lehti ja muutkin iltapulut olivat jo ehtineet lukea kirjan puolestani. Lisäksi näin pätkän kirjailijaa itseään antamassa haastattelua teoksesta MTV3:lla. Ärsytyksen vuoksi ajattelin ensin jättäväni arvion tekemättä, mutta keskityn nyt vain yhteen ulottuvuuteen kirjassa, joka kiinnosti minua eniten.

Ennen tätä on kuitenkin mainittava, että kirjan musikaaliset muistelmat ja matkakertomukset kehitysyhteistyöprojekteista olivat iloa tuottavia. Kuustosen oman henkilökohtaisen elämäntarinan tapahtumista saattaa monella lukijalla olla jo vahvakin kuva. Itse sain eniten irti hänen lapsuuden ja nuoruudenmuistoistaan Oravikosken kaivosyhteisöstä Savon Leppävirroilta. Näitä kun ei ole aiemmin (ainakaan tietääkseni) ruodittu paljoa naistenlehdissä ja iltapuluissa.

Kuustosen elämän raskain jakso sijoittui nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen. Hän oli jollain tapaa ”uskossa” jo 16-vuotiaasta, ja tuli rekrytoiduksi Pro Fide-bändiin 19-vuotiaana vuonna 1979. Tuossa evankelioivassa progeyhtyeesä hän palveli kahdeksan vuoden ajan. Bändi oli viidesläisen herätysliikkeen projekti, ja sen jäsenet asuivat Kauniaisten Raamattuopistolla. Ensimmäiset kaksi vuotta Kuustonen eli pelkillä matkakorvauksilla, ja tämän jälkeen hän sai työstään nuoriso-ohjaajan palkkaa. Hän myös opiskeli bändiaikoinaan kristilliseksi nuoriso-ohjaajaksi, mutta ei harjoittelujen ulkopuolella varsinaisesti tehnyt tuota työtä päivääkään.

Muistan Pro Fiden 80-luvulta, ja olen tainnut olla bändin keikalla jopa kahdesti. Koin olevani liian nuori ymmärtämään sen tyylilajia, eli minuun ei kolahtanut proge eikä myöskään evankeliointi musiikin avulla. Muuten oma hurahdusvaarani oli suuri, ja vasta myöhemmin ymmärsin, että seurakunnassani viidesläisyys oli ”se juttu”. Tästä ei kuitenkaan puhuttu tuolla käsitteellä, enkä kuulunut seurakuntanuorissa niin sisäpiiriin, että olisin tullut lukutaitoiseksi herätysliikkeen koodeista.

Kuustonen on joutunut hakemaan terapeuttista apua näiden vuosien jättämiin sielullisiin haavoihin. Hän on saanut kuraa niskaansa ns. ”tosi uskovaisilla” tekemästään takinkäännöksestä näihin päiviin saakka, eli periaatteessa herätysliike vainoaa häntä edelleen – ei virallisesti, vaan joidenkin tuomitsevien yksilöiden kautta. Teologisesta näkökulmasta viidesläisyyttä voidaankin luonnehtia varsin lakikeskeiseksi liikkeeksi, mikä näkyi myös Pro Fide-bändin lyriikoissa.

En myöskään tiennyt, että Anssi Kelan pappisisä Juha Kela oli Pro Fiden avainhahmo. Hänen traaginen kuolemansa auto-onnettomuudessa vuonna 1985 oli merkittävä käänne bändin historiassa.

Kuustosen musikaaliseen historiaan nivoutuu myös nykyään evankelista-laulajana toimivan Jipun vaiheet, sillä Jippu vietti nuorena paljon aikaa Kuustosilla, ja oli Iinan ja Minkan kaveri. Isä-Mikko huomasi Jipun erikoislahjakkuuden, kun tämä musisoi perheen flyygelillä soittaen Tommy Hellstenin kristillisille terapiakirjoille melodioita. Olen muuten kuunnellut myös Jipun tuoreet muistelmat, mutta niistä raportointi jäi välistä. Koin Jipun teoksen astetta syvällisemmäksi kuin Kuustosen, sillä siinä mielestäni päästiin syvemmälle uskon olemuksen pohdinnassa. Ehkä näillä taiteilijasieluilla on paljonkin yhteistä, ja teokset luettuna yhdessä tarjoavat kiinnostavan vertailupinnan varsinkin 1990-luvun muusikkopiireistä.

Evankelistasta anarkistiksi

Teos: Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Suvi Auvinen

Suvi Auvinen kuuluu niihin itseäni nuorempiin aktivisteihin, joita samalla ihailen ja joiden ulosanti ärsyttää siitä huolimatta. En siis ollut varma, pystyisinkö lukemaan hänen omaelämäkerrallisen esseeteoksensa loppuun. Elämme kuitenkin aikoja, joina yllättävät henkilöt saattavat löytävät itsensä miekkareissa, ja jolloin moni meistä päätyy kohtaamaan ihmisiä, jotka pakenevat kotimaastaan siksi, että ovat joskus käyneet miekkareissa. Suvi Auvinen on henkilö, jonka sanoista olisi varmasti lohtua heille, jotka joutuvat aloittamaan elämäänsä alusta jonkun aatteen vuoksi.

Tässä teoksessa pohditaan useiden ismien olemusta, ja kirjoittaja kokee kuuluvansa woke-kulttuuriin siitä huolimatta, että kritisoi joitain sen keskeisiä periaatteita. Auvisen elämään on mahtunut monia suuria aatteita, mutta luonteeltaan hän on kuitenkin enemmän toimija kuin akateeminen pohtija. Koulutukseltaan hän on taiteiden maisteri draaman alalta, mutta parhaiten hänet tunnetaan veganismin puolestapuhujana. Näinä päivinä hän on toimitusjohtaja itse perustamassaan konsulttifirmassa, eli on osoittautunut myös taitavaksi rahan tekijäksi. Monella tapaa hän vaikuttaa kameleonttiluonteelta, jolle on ominaista jatkuva liike niin työelämässä kuin filosofioissa.

Innostuin kirjasta siksi, että Auvinen kertoo siinä humoristisesti nuoruuden kokemuksistaan karismaattisen kristillisyyden kentillä. Hän on saanut ottaa kasteen vastaan kolme kertaa, sillä tällä kentällä on tyypillistä, ettei kilpailevan seurakunnan upotus kelpaa. Hänet on siis kastettu vauvana ev. lut. kirkossa, ja nuorena pienessä karismaattisessa seurakunnassa ja vähän myöhemmin Vapaakirkossa. Auvisen hengellisen etsinnän kausi kesti vuosikausia, ja hän ehti jo treenata taitojaan evankelistana, mitä hän myöhemmin piti hyvänä valmennuksena teatterikouluun. Hurjimmillaan hän jopa käytti kihlasormusta, johon oli kaiverrettu Jeshuan nimi hepreaksi.

Myös aktivistina Auvisen tyyliin on kuulunut kansanvalistustyyppinen ”lähetystyö”, joka voi olla kovin kuluttavaa, jopa uuvuttavaa. Aktivistipiireissä työuupumuksen merkkeihin on herätty vielä hitaammin kuin yritysmaailmassa. Tärkeää onkin kysyä, tuoko oma aktivismin muoto edelleen iloa harjoittajalleen, ja saako toiminnastaan iloita.

Pidin kirjassa Jeesus-anekdoottien lisäksi matkakuvauksista, ja pystyin parhaiten samastumaan nukketeatterintekijään kaikista Auvisen aktivistipersoonista. Tässä reissataan muun muassa Keniassa ja Balkanilla, ja varsinkin Kenian-reissulla oli käänteentekevä merkitys Auvisen politisoitumisessa.

Teoksen hassuimmat muistot liittyvät kuitenkin Muumeihin, ja Auvisen keikkoihin ruotsinlaivoille lasten viihdyttäjänä. Tämä on ollut varsin yleinen kesätyö draaman opiskelijoiden parissa, ja Auvinen pohtiikin, voiko Muumina esiintymistä kutsua paskaduuniksi. Naureskelin myös hänen analyyseilleen Muumilaakson yhteisön talousjärjestelmästä, joissa oli myös viitteitä erilaisten ammattien arvostuksesta. Tove Jansson toki oli oman elämänpiirinsä ja aikansa tuotos, joka ei ehkä Muumeja luodessaan ajatellut välittää viestiä työllisyyden hoidosta.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille lukijoille, jotka eivät ole koskaan käyneet mielenosoituksessa, tai jotka muuten suhtautuvat ”hamppuhippeihin” kyynisesti. Sillä tästä teoksesta voi nauttia, vaikka ei jakaisi kirjoittajan kanssa samaa maailmankatsomusta. Itse en yllättynyt kirjan sisällöstä, mutta pidin sen kepeän humoristisesta, itseironisesta tyylistä.