Kun pääskyset palaavat Kutturaan

siirielamaTässä blogissa olen hehkuttanut Mikko-Pekka Heikkisen monia Lappiin sijoittuvia kirjoja, joista yksi on veijariromaani Terveisiä Kutturasta. Varsinkin itäinen Lappi on minulle täysin vierasta seutua, enkä ollut koskaan Kutturasta kuullut ennen Heikkisen teoksia luettuani.

Nyt sitten sain sylin täydeltä saamelaista naisenergiaa kutturalaisen Siiri Magga-Miettusen omaelämäkerrallisen teoksen, Siirin elämä, muodossa (Kustannus-Puntsi, 2006). Teos on jatko-osa kirjailijan lapsuudesta kertovalle Siirin kirjalle (2002), joka syntyi lukijoiden pyynnöstä, sillä he halusivat tietää, kuinka teoksen sisarparvelle aikuisina kävi. Molemmat teokset lienevät loppuunmyytyjä antikvariaattien aarteita, ja hersyvän tarinankerronnan lisäksi arvokasta sosiaalihistoriaa.

Siiri Magga-Miettunen tunnetaan työstään saamenkielisen kulttuurin elvyttäjänä. Hän muun muassa kirjoitti ensimmäisen saamenkielisen aapisen vuonna 1967. Tästä huolimatta elämä lennätti hänet kotikonnuilta kohti etelää. Elämään mahtu lyhyt jakso viinikassana Tampereella ja opettajan pesti Varkaudessa, jonka jälkeen hänen perheensä asettui asumaan Kemiin. Äitiysloma oli 60-luvulla kahden kuukauden mittainen, joten teos kuvaa suht vaativia työolosuhteita. Tunnistin kirjasta monia omaankin lapsuuteeni liittyviä piirteitä, vaikka olen syntynyt 70-luvulla. Monissa perheissä, kuten tässä, asuttiin pitkiäkin aikoja kahdella paikkakunnalla työn vuoksi, ja lasten hoitopaikkojen etsimisestä oli jatkuva stressi päällä.

Siirin side Kutturaan ja syntymäperheeseen on pysyvä, ja varsinkin perheen materiaalinen avustaminen kuuluu sisarusten arkipäivään. Vanhemmat pyrkivät kasvattamaan jälkikasvustaan muita kuin poromiehiä, ja moni pesueesta lentää etelään. Teeoksen punaisena lankana on metafora pääskysistä, joiden palaamisen keväinen odottelu on Niila-isän elämänlinja. Niilan herkkyys varsinkin tytärten maailmalle lähtiessä on koskettavaa. Myös kansatieteilijä Kustaa Vilkuna oli käynyt ihmettelemässä Kutturan suurta pääskyskantaa, ja sai tästä lempinimekseen Kuttura.

Koomisia kohtaamisia teoksessa on varsinkin saamelaisten ja etelän lantalaisten välillä. Siirin pikkuveli saa etelästä opettajan, joka on vakuuttunut, että poroille on jossain olemassa yösuoja, josta lapset eivät tiedä mitään. Minäkään en tiennyt mitään jäkälännostosta, ja jouduin konsultoimaan lopun sananselitysosastoa, joka tässä teoksessa ei haitannut yhtään. Välillä, varsinkin kaunokirjallisuuden puolella kimpaannun, jos kirjassa on pitkä ”sanakirja” lopussa. Omaelämäkerroissa se ei tunnu niin eksotisoivalta, ja varsinkaan tässä kirjassa ei ollut minkäänlaista pyrkimystä ”myydä” Kutturaa charmanttina peräkylänä.

Uskonnollisuuden rooli on kirjassa taustavireenä, varsinkin Siirin äidin suhteessa lapsiinsa. En osannut lukea, oliko perhe lestadiolainen, mutta suuri lapsimäärä ja jatkuva muistutus synnintunnosta viittaavat siihen suuntaan. Siirin oma hengellisyys on erilaista, maallisempaa, ja liittyy eniten kuolintapauksiin ja suruun. Saamelaisten harrastamaa noitumistakin tässä tapahtuu, mutta pakanallista perinnettä ei idealisoida. Jos jotain teokseen olisin saanut toivoa lisää, niin olisin toivonut lisää historiallisuutta. Ehkä muistelmien alkuosassa, Siirin kirjassa, sitä löytyy enemmän, ja siitä olenkin erityisen kiinnostunut, sillä se kertoo muun muassa saamelaisten evakuoinnista Ruotsiin sota-aikana.

Siiri Magga-Miettunen kirjoittaa konstailemattoman arkisesti, ja tekstistä välittyy vilpittömyys ja kiitollisuus elämälle. On ilahduttavaa välillä lukea ei niin suuren julkkiksen elämäkertaa, joka on selvästi kirjoitettu pyrkimättä miellyttää ketään tai tehdä vaikutusta kehenkään. Kirja on kirjoitettu suurella sydämellä, mutta siitä näkyy myös Magga-Miettusen ammattitaito editoijana. Kappaleet ovat lyhyitä, osa niistä tuntuu ”lastuilta”, eikä hän sorru turhaan jaaritteluun eikä pitkäpiimäiseen työn kuvaukseen. Murrepuhetta on paljon, mutta se on kauttaaltaan ymmärrettävää, ja sitä oli ilo lukea varsinkin runsaan dialogin muodossa.

Tämäkin teos löytyi kirjaston kierrätyksestä, ja nappasin sen mukaani vain kannen vuoksi – koska Lapissa asuva tyttäreni on kirjailijan kaima ja heissä on samaa näköä. Opettajan työn kuvaukset taas muistuttivat minua edesmenneestä äidistäni, joka myös oli kiertävä englannin opettaja, joksi Siirikin tässä urallaan etenee. Toisin sanoen teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, ja päähenkilö vahvasta paikallisidentiteetistään huolimatta tuntui ihmiseltä, jolla on kyky kotoutua minne tahansa maailmassa.

 

Mainokset

Tarvitseeko feminismi apologetiaa?

IMG_1810Ellibs tuntuu tuuttaavan eteeni tuoreita omaelämäkertoja, joihin tartun, koska itseäni kiinnostava e-kirjaston fiktiotarjonta on kiven takana. Juuri äsken luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt, jossa feminismi esiintyi muutosvoimaisena postkoloniaalin kritiikin vuoksi. Entä sitten valkoiset tytöt? Onko heillä (meillä) enää uutta kerrottavaa, ja miksi feminismistä kirjoitetaan enenevissä määrin kuin uskoon tulosta?

Apologetia viittaa varsinkin kristinuskoa puolustavaan teologiseen kirjallisuuteen, jossa pyritään rationalistiseen ja systemaattiseen argumentaatioon. Apologeettistä kirjallisuutta voi esiintyä myös muissa tieteellisen kirjoittamisen genreissä, joissa ideologinen oppirakennelma on vahva.

Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY, 2016) on keski-ikäisen naisen vahvasti omaelämäkerrallinen teos, joka virkistää meidän 70-luvulla syntyneiden yliopistohumanistien muistia, mutta ei varsinaisesti luo uusia käsitteitä tai aloita uutta feminismin suuntausta. Talvitie on toimittaja ja viestintäkonsultti, jonka julkisesta urasta en tiennyt ennen tätä päivää mitään. Hän on kirjoittanut mm. Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen elämäkerrat, ja tietokirjan naisten asemasta politiikan portailla. Periaatteessa minun pitäisi olla tietoinen näistä teoksista, mutta täytyy myöntää, että kotimaisesta politiikasta seuraan lähinnä monikulttuurisuuteen liittyviä keskusteluja.

Pidin kirjassa eniten lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista rosoisesta Porista, ja kaupunkiin liittyvästä luokka-analyysista. Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaminen on ollut omanlaisensa taistelu, aikana, jolloin käsitettä yhteishuoltajuus ei tunnettu. Talvitien isä ei kadonnut eron jälkeen maisemista kokonaan, mutta äiti vaihtoi tyttären sukunimen omakseen. Äidin väsymätön työssäkäynti ja säästäväisyys takasivat ainoalle tyttärelle turvallisen lapsuuden, mutta kasvatukseen kuului myös perinteisiä varoituksia naisen maineesta ja liikkumisen rajoittamista. Iloton luterilainen uskonnollisuus ja työmoraali ovat tämän kasvutarinan raameina pikemminkin kuin tuon ajan yleisempi poliittisuus ja yhteiskunnallinen tiedostaminen.

Olen lukenut kaikki kirjassa mainitut feminismin perusteokset ja myös edistyneemmät pipliat, fanittanut samoja muusikkoja ja katsonut samat leffat. Lukukokemus oli miltei nolo, sillä kulttuuristen vaikutteiden tasolla tuntui kuin olisi katsonut oman elämänsä elokuvaa. Elämänhistoriallisesti en jaa kirjailijan kanssa paljoakaan muuta kuin nuo naistutkimuksen opinnot. Itselleni feminismi on sen verran syvään sisäänrakennettu kooste ajatuksia, etten ole kokenut aikoihin tarvetta ”todistaa” siitä julkisesti. Minusta on pelkästään positiivista, että tämän tyyppistä, helppolukuista populaarifeminististä kirjallisuutta julkaistaan, mutta samalla haluan kysyä kriittisen kysymyksen yhteiskunnastamme: miksi edelleen vuonna 2017 on joissain piireissä radikaalia, että koulutettu, työssä käyvä nainen puhuu julki feministään? Tarvitseeko feminismi vieläkin apologetiaa?

Kirja voisi hyvinkin muodostaa vuoropuhelun Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, vaikka kaikki Ruskeiden tyttöjen lukijat eivät tarvitse tätä teosta. Talvitie myös tukeutuu argumenteissään monen afroamerikkalaisen ja afrikkalaisen feministin ajatuksiin, ja kertoo kohtaamisistaan beniniläisten naisten kanssa ollessaan kirjoitusretriitissä tätä teosta varten. Hubaran ja Talvitien välille ei nouse automaattisesti ihon pigmenttiin liittyvää muuria, vaan tekstien erilaisuus piilee sukupolvien välisessä kuilussa. 14 vuotta on Suomen feministisessä historiassa pitkä aika, tosin v. 1984 syntynyt ei välttämättä syntynyt helpompaan maailmaan kuin v. 1970 syntynyt.

Teoksessa on kasvavaa tietoisuutta valkoisen, keskiluokkaisen naisen etuoikeuksista. En pitänyt tekstiä millään tapaa yläluokkaisena tai elitistisenä, mutta poliittisesti joku oikealle kallellaan oleva juonne teoksessa kieltämättä on. Tässä ei ole sitä surullisenkuuluisaa punavihreää kuplaa, vaan hillitympi, etelähelsinkiläinen keskiluokkainen kupla, siitä huolimatta, että kirjoittajan tausta on Porin ghettossa.

Ehkä kirjan voimaannuttavin anti oli seksuaalisuuden ”osastolla”, ja keskusteluissa itse valitusta lapsettomuudesta. Lapsettomuus on yhteiskunnassamme edelleen tabuja ja hiljaisuuksia täynnä oleva miinakenttä, ja lapsettomat voivat myös loukata toisiaan, kuten Talvitien esimerkissä ilmeni.

Suosittelen teosta sellaiselle lukijalle, joka pohjaa tietämyksensä feminismistä pääasiallisesti medioiden antamaan kuvaan. Teos antaa todella paljon hyviä lukuvinkkejä, joihin kannattaa tarttua, alkaen ilmiselvistä klassikoista siirtyen kohti tämän päivän populaaria fiktiota.

Kiitos Talvitielle Ben Okri-lukuvinkistä – romaani The Age of Magic alkoi heti kiinnostaa, sillä teos sai v. 2014 huonoimman seksikohtauksen palkinnon. Okrin varhaisempaa tuotantoa olen lukenut, mutta en muista mitään sen sisältämästä seksistä. Huonojen seksikohtausten keräily on riemastuttavaa puuhaa, ja voisi olla kokonaisen kirjablogin teema.

Suomalialaisuuden juurilla

IMG_1742Luin juuri Jani Toivolan muistelmat, ja tämän kokemuksen jälkihehkussa päädyin lainaamaan Abdirahim ”Husu” Husseinin omaelämäkerrallisen teoksen. Markku Hattulan kanssa yhdessä kirjoitettu teos Minä Husu, suomalialainen (Minerva, 2017) on mielestäni omaelämäkerta, koska se on kirjoitettu minä-muodossa.

Kirja kartoittaa nuoren turvapaikanhakijana maahan tulleen kotoutumispolkua ja identiteetin etsintää rehellisen sydämellisesti. Moni kirjaan tarttuva saattaa jo etukäteen tietää Husun radio- ja poliittisesta urasta, joista myös kerrotaan, mutta painopiste teoksessa on enemmän yksityiselämässä.

Kirjassa eletään vahvasti villiä 90-lukua Salon suunnassa ja Turussa, jolloin skinheadit olivat todellinen uhka nuorten maahanmuuttajien arjessa. Skinien ja hiphoppareiden konflikteista Husu selvisi lopulta vammoitta, mutta hän olisi saattanut yksin maahan tulleena ajautua pahoihinkin porukoihin. Koska hänellä oli nuorena vaikeuksia päästä haluamiinsa kouluihin, välivuosia tuli. Onnekseen hän pääsi töihin mm. Viking Linelle, ja motivoitui rahan tienaamisesta jengitappeluiden sijaan.

Rasismin ja islamofobian lisäksi Husu käsittelee teoksessaan somaliyhteisön sisäisiä kipukohtia, kuten tyttöjen ympärileikkausta ja moniavioisuutta. Hänen äitinsä on Ruotsissa asuvan somalimiehen toinen vaimo, ja tullessaan Suomeen perheenyhdistämisen kautta hän oli raskaana. Husua pidettiin lapsen isänä synnytysosastolla, koska oikea isä ei tietystikään ollut paikalla. Yleensäkin isien poissaolo leimaa hänen kasvutarinaansa, ja hän tutkii myös omaa vanhemman rooliaan tästä näkökulmasta. Myös hänen omalle ikäluokalleen moniavioisuus on edelleen mahdollisuus, vaikka monilla ei ole siihen rahkeita tai kiinnostusta.

Somaliyhteisön keskinäisistä haasteista olisin mielelläni lukenut lisääkin, mutta tämä oli jo lupaava avaus.

Pidin kirjassa eniten episodista, jossa Husu matkustaa Somalimaahan vaalitarkkailijaksi suomalais-somalialaisessa valtuuskunnassa. Hän on ehdottomasti seurueen pelokkain, ja kokee varsinkin itseään vanhempien suomalaisnaisten suojelemisen liiallisilta kontakteilta tehtäväkseen, vaikka naiset eivät suojelua pyydä. Samalla reissulla paikallinen nuori lääkäri olisi kovasti halunnut Husun toiseksi vaimoksi. Moniavioisuus saattaa siis olla monen korkeasti koulutetun itsenäisen naisen haave, koska sen kautta voi saada lapsia ilman parisuhteen päivittäisiä velvoitteita. Somalimaa ei ole Husun kotimaa, eikä hän tässä kerro matkoista Mogadishuun. Afrikkaan paluun kulttuurishokki on kiinnostava teema, ja Husu kertoo myös peloistaan matkustaa sinne lastensa kanssa.

Abdirahim Husseinin ja Jani Toivolan teoksia ei voi suoraan verrata toisiinsa, koska yksi on maahanmuuttajan ja toinen Suomessa syntyneen suomalaisen äidin pojan tarina. Poliitikkojen muistelmina niillä tosin on side toisiinsa, ja Husu Hussein on kulkenut pidemmän ja kivisemmän tien politiikan kentillä kuin Toivola. Politiikkaa hän ruotii aika kiltisti, ottaen huomioon kaiken sen asiattoman palautteen, jota hän on vuosien aikana saanut nettivihaajilta ja kasvotusten Keskustan puoluetovereilta. Keskustapuolueessa hän ei kokenut rasismia, mutta koki uskontonsa olevan este eteenpäin menolle. Ehkä kirjan keskeisin anti onkin miettiä, mitä islamofobia käytännön työelämässä merkitsee.

Suosittelen teosta erityisesti maahanmuuttajataustaisille lukijoille, koska teos saattaa antaa hyviä käytännön vinkkejä työelämässä pärjäämisestä ja järjestökentästä. Toivon varsinkin, että nuoret afrikkalaistaustaiset miehet löytäisivät teoksen, sillä esikuvia poliitikoksi tai kirjailijaksi ryhtymiseen heillä on tässä maassa vähän. Koin, että kirja on kirjoitettu omaa yhteisöä kannustavaan henkeen, ja varsinkin koulutuksen tärkeyttä korostaen.

 

Tuhlaajapojan poikien paluu

IMG_1728Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.

 

Hoitoketjun molemmissa päissä

IMG_1246Joni Skiftesvik on kirjailija, jota viimeksi luin lukiossa äidinkielen opettajan paimentamana. Hän kuuluu samoihin vaikeisiin rasteihin kuin Antti Tuuri, jota olen oppinut arvostamaan vasta äskettäin. Pohjoisen veijarimiehen sielunmaisema kyllä kutsuu, samoin merellinen kieli, mutta varsinkin Skiftesvikin novellit ja muu lyhytproosa ovat tuntuneet vaikeilta ja humoristisuudessaankin kuivakkailta. Loppujen lopuksi en edes tiedä hänen tuotannostaan paljoa.

Siksi omaelämäkerrallinen teos Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014) oli mainio sisäänheitto kirjailijan tuotantoon ja elämänfilosofiaan. Teos rakentuu kirjailijan ja hänen Hilkka-vaimonsa sydänsairauksien epikriisien ympärille; kun valkoinen Toyota vie Hilkan kohti sydämensiirtoa ja sen aiheuttamia hankalia komplikaatioita, Joni itse joutuu myös osastolle useamman kerran. Mieheltä löydetään vasta useiden hutien jälkeen aortan repeämä, jonka leikkaaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Vaimo sairastaa Helsingissä, mies Oulussa, ja lapset koittavat vierailla molempien luona sen, minkä pystyvät.

Aika sairaalassa saa kirjailijan muistelemaan menneitä tuoreella tavalla. Häntä hoitava lääkärikokelas paljastuu nuoruuden latinanopettajan tyttäreksi, opettajan, joka oli hyvin nuori, rohkea ja metodeiltaan epäortodoksinen. Osastolla käy myös oppikoulun epäpätevä matematiikan lehtori, joka ei tunnista muinaista oppilastaan. Yksinhuoltajana lapsiaan elättäneen laivanlastaajaäidin talous on tiukalla, eikä Jonin lukio-opintoja katsota Kurtinhaudan teollisuuskylässä hyvällä. Äidin eksoottiset merikarhumiehetkään eivät osoittaudu kelpo elättäjiksi. Jonin norjalaisen isän jälkeen  perheeseen tulee suomenruotsalainen isäpuoli Bror, joka onnistuu olemaan enemmän paikalla lasten ollessa pieniä. Äiti ja mummo ovat kuitenkin suvun koossa pitävät voimat ja myös kasvavan kirjailijanalun keskeiset tukijat.

70- ja 80-luvut nousevat muistelmien kulta-ajaksi, johon mahtuvat perheen perustaminen ja toimittajan ura ennen kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistä. Skiftesvik on ollut aikanaan aktiivinen isä, jonka läsnäolo synnytyssalissa ei ollut automaattisesti suotavaa. Perheen muutto Oulusta Kajaaniin on tragikoominen episodi, johon mahtuu aitoa tulevaisuudentoivoa, maakuntalehden asian edistämistä, idänsuhteita ja omakotitalon rakennusta. Lapset kuitenkin kärsivät naapurustossa esiintyvästä kiusaamisesta, ja muuttopäätös syntyy nopeasti, kun perhe alkaa kokea suoranaista vainoamista.

Perheen suurin tragedia oli Kim-pojan ja hänen ystävänsä hukkuminen kymmenvuotiaina. Eläkeikäisten vanhempien vaivat suhteutuvat tarinassa tähän aiempaan murskaavaan menetykseen. Skiftesvikin maailmankuva ei menetyksestä huolimatta ole erityisen hengellinen, mutta silti lempeän henkinen. Vakavasti sairaana hän kokee tarvetta palata poikansa viimeisiin maisemiin, Merenkurkun saaren edustalle: ”Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity.”

Pojan kuolema on tämän elämäkerran keskeinen käänne, mutta mahtuu kirjailijan myöhempään uraan kevyempiäkin aikoja. Huvituin kirjassa eniten hänen muistoistaan viihdelehtien myyntipäällikkönä: hän oli Kolmiokirjalla luomassa mm. SinäMinä-lehden menestystarinaa, ja vaikuttaa saavutuksistaan tyytyväiseltä. Itsekin muistan SinäMinän kohtuuhyvänä nuortenlehtenä, ja arvostan kirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta myös populaarimpiin lukemistoihin. Pohjoisen Suomen mediamaailmoista teos muutenkin kertoi humoristisella lämmöllä. Sitäkään en tiennyt, että Ilta-Sanomilla oli 70-luvulla oululainen kilpailija.

Omaelämäkerralliseksi tekstiksi Valkoinen Toyota vei vaimoni on tiivis, kekseliäs, sopivan itseironinen ja lämminhenkinen. Vaikka teos kertoo vakavista sairauksista, se ei ole leimallisesti eläkeläispainotteinen, vaan kiinnostanee myös nuorempia lukijoita. Suomen sodanjälkeinen historia valottuu teoksessa useammasta perspektiivistä, unohtamatta kansainvälisyyttä. Skiftesvikin puolinorjalaisuus oli teema, josta olisin halunnut lukea lisääkin, mutta ymmärrettävästi se ei nouse tämän tarinan kantavaksi voimaksi miehen löydettyä Norjassa asuvan sukunsa vasta aikuisena.

Pidin kirjan nimestä intuitiivisesti, mutta odotin sen perusteella aivan toisenlaista tekstiä. Mieleen tulivat karvanopat, Wunderbaumit, venäläistyylinen karvahattu ja kasettimankasta soiva Jaakko Teppo. Mahdollinen morsiamenryöstö, jossa pääpukarina on viinaanmenevä tietosanakirjakauppias. Kirjan henki olikin aivan toisenlainen, paikoitellen jopa korkeakulttuurinen.

Bloggaan tästä pitkällä viiveellä, joten teos on jäänyt erinomaisesti mieleen.

 

 

Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

Kansainvälisen romanipäivän kunniaksi

imageNoteeraan kansainvälisen romanipäivän vähän myöhässä, mutta sitäkin tärkeämmällä teoksella. Mikey Walsh (s.1980) on romanitaustainen britti, LGBT-aktivisti ja kirjailija, jonka teos Gypsy Boy (Hodder, 2010) on ollut bestseller sekä Britanniassa että Pohjois-Amerikassa. Kiinnostavaa kirjassa ei ole pelkästään homo- tai romaninäkökulma, mutta myös se, että Walsh oppi lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla vasta aikuisuuden kynnyksellä.

Teos on perinteinen vaikeasta lapsuudesta kertova omaelämäkerta, jossa homofobian ja rasismin lisäksi käsitellään insestiä ja väkivaltaista maskuliinisuuden kulttuuria. Teemat saattavat tuntua liiankin raskailta. Itsekin lähestyin teosta enemmän kulttuurisesta uteliaisuudesta kuin halusta todistaa lapsiin kohdistuvaa julmuutta. Suomalaista romaniaiheista kirjallisuutta olen viime aikoina käynyt läpi paljonkin, mutta tiedän vain vähän muun Euroopan romanikulttuureista. Matkoillani Britanniaan en ole törmännyt romaneihin, mutta Irlannin travellers-ryhmä tuli aikanaan tutuksi. Etnisesti nämä ovat kaksi erillistä ryhmää, joiden kiertävässä elämäntavassa on yhtäläisyyksiä.

Britannian romanit ovat pääasiallisesti tulleet maahan toisen maailmansodan aikana Itä-Euroopasta pakoon natsien vainoja. Heidän historiansa Britannian kansalaisina on siis lyhyt verrattuna vaikka Suomen romaneihin. Tässä kirjassa historiaa käsitellään vain pintapuolisesti pääpainon ollessa perhedraamassa. Perheen ja suvun tarinassa korostuu tietynlainen juurettomuus tai historiattomuus: he puhuvat auttavasti romanikieltä, mutta eivät muistele klaaninsa aikoja ennen Britanniaan tuloa. Tapakulttuurissa on paljon samaa tuntemani romanikulttuurin kanssa, mutta tapoja noudatetaan täällä päin tarkemmin.

Mikey oli perheen odotettu esikoispoika, jota kasvatettiin nyrkkitappelijaksi jo polvenkorkuisesta saakka. Isänsä pettymykseksi hän ei koskaan menestynyt lajissa, ja tämä johti kuilun kasvuun isän ja pojan välillä. Mikey ja hänen äitinsä olivat brutaalimman väkivallan kohteina kuin muut sisarukset. Avun hakeminen valkoiselta yhteiskunnalta ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, joten äidin ja pojan selviytymistaistelut jäivät yksityisiksi. Epäilykset Mikeyn homoseksuaalisuudesta nousivat jo ennen teini-ikää ja hän joutui mukautumaan äärimaskuliiniseen miehen malliin, jotta häntä ylipäänsä siedettiin sisäsiittoisilla leireillä.

Kulttuurisesti teoksen romanit ovat samalla ulkopuolisia ja sisäpuolisia. He seuraavat fanaattisesti angloamerikkalaista populaarikulttuuria ja pukeutuvat ”blingisti” amerikkalaisia tv-sarjoja mukaillen. Kuluttaminen on heille tärkeä elämänarvo. Naisten muoti on valtakulttuurin työväenluokan normeja mukailevaa. Sana ”chav” on yksi ainuita romanikielestä englantiin siirtyneitä sanoja -se tulee nuorta poikaa tarkoittavasta sanasta chavi, joka nykykielessä viittaa nuoreen työväenluokkaiseen alisuoriutujaan. Elämäntapa, jota tässä kuvaillaan, tuntuu suttuisemmalta kuin Suomen romanien elämäntapa. Siveellisyyteen liittyvät säännöt ovat jokseenkin samat, mutta naisen rooli yhteisössä on liukuvampi.

Mikeyn kaapista ulostulon tarina ei lopulta ole teoksen ”pihvi”. Vastaavia karkaamissaagoja kun kuulee myös valtakulttuureista. Romanien homofobia ei ole tässä sen kummempaa kuin vaikka vapaiden suuntien kristittyjen. Enemmän tässä surraan jäykkien sukupuoliroolien aiheuttamaa sortoa heteronuorten parissa. Tyttöjen teiniavioliitot tuntuvat ulkopuolisesta lukijasta siipien katkaisulta.

Kiinnostavinta oli lukea Walshin sisarusten lyhyestä koulu-urasta. Ajankohta sijoittuu 80-luvun loppuun, jolloin Britannia on jo ollut kovaa vauhtia monikulttuuristuva yhteiskunta. Romanilasten asema kouluissa on kuitenkin poikkeuksellisen heikko, johtuen ei pelkästään opettajien, mutta myös lasten vanhempien ennakkoluuloista. Oppivelvollisuus on tässä osittain nimellistä, eli koulupudokkaita ei tulla hakemaan karavaaneista. Jotkut leirien lapsista onnistuvat välttämään koulun kokonaan. Mikey ja hänen sisarensa käyvät alakoulua kahdessa eri kaupungissa noin  vuoden, mutta koulu ei tarjoa minkäänlaista integraation mahdollisuutta. Ylipäänsä lasten ikää pystytään tässä muokkaamaan tarvittaessa alhaisemmaksi tai korkeammaksi käden käänteestä. Romanit kypsyvät aikaisin, ja kolmetoistavuotias voi jo toimia isänsä juoppokuskina.

Gypsy Boy on yhteisönsä jättäneen karkurin todistajalausunto, jossa on kuitenkin paljon lämpöä ja rakkautta. En kokenut, että tässä olisi paljastettu yhteisön syvimpiä salaisuuksia tai loukattu  esi-isiä. Kertomus on hyvin realistinen, arkinen kuvaus yhteisöstä, joka yhtäältä pitää ylpeänä kiinni traditioistaan, mutta toisaalta on menettämässä erityislaatuisuuttaan. Huumeriippuvuuden ja rikollisuuden kasvusta Walsh on eniten huolissaan.

Teos on ollut niin suuri menestys, että siitä on olemassa myös Walshin aikuisvuosista kertova jatko-osa Gypsy Boy on the Run (2013) ja elokuvaakin aiheesta on suunniteltu. Koenkin, että teos voisi toimia voimallisemmin näytelmänä tai elokuvana. Ihan täysin en vielä päässyt henkilöiden ihon alle tässä tekstuaalisessa versiossa.