Posotusta, pimputusta, pompotusta

Teos: M. A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Tuomas Nevanlinna

Pari viikkoa sitten kuuntelin Lasse Lehtisen tuoretta ruokamuistelmateosta, jossa kerrottiin muun muassa legendaarisesta Bulgarian Sofian itäblokkilaisten nuorisofestarista, jonne osallistui Suomesta jopa 600 hengen delegaatio. Seurue matkusti paikalle omalla erikoisjunalla, ja muutenkin reissuun liittyi varsin koomisia piirteitä. M.A Numminen oli valittu Suomea edustamaan silmäätekevien gaalailtaan, mutta hänen koneellisen musiikin esityksensä keskeytettiin agendaan sopimattomana. Tästä muistelosta intouduin kaivamaan esiin Nummisen oman tuoreen omaelämäkerran ensimmäisen osan, joka kattaa ajan 1960-luvun alkupuolelta vuoteen 1989. Lehtisen kirjasta en saanut aikaan blogitekstiä ainakaan vielä, vaikka siinä oli minulle paljon kiinnostavaa ruokasisältöä. Molempia teoksia vaivaa runsaudenpula ja ulkokohtainen tapahtumakeskeisyys.

Nummisesta minulla on enemmän omakohtaisia muistoja kuin Lehtisestä, ja varsinkin tarinointi hänen urastaan lastenmuusikkona kolahti. Mieshän päätyi levyttämään lastenlauluja lähes vahingossa YLE:n radiotoimituksen pyynnöstä, mutta innostui asiasta ja kiersi maan lastentapahtumia ja kouluja pienen ikuisuuden. Myös hänen kiinnostuksensa ruotsinsuomalaisten lasten kielenopetukseen on ollut pitkälinjaista, ja paljastaa miehestä vakavampaa akateemista puolta.

Muistan myös kuulleeni Nummista keikalla jossain yhteiskuntatieteiden häppeningissä. Hän opiskeli 60-luvulla sosiologiaa tosissaan, ja jatkoi alan julkaisujen seuraamista muusikon uran kiireiden keskellä. Jossain vaiheessa hän pääsi myös osallistumaan musiikkisosiologien konferensseihin maailmalla. Suomessa taas hän on ollut erityisen tervetullut puhuja äidinkielen opettajien päivillä, johtuen suomen kielen käytön innovatiivisuudestaan. Vastaavaa kulttimainetta hän on kantanut kirjastoalan ihmisten parissa, joille hän teki joskus pari nimikkobiisiä.

Kyseessä on teos, jota kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kuuntelin tätä kolmessa osassa, ja nämä pätkät tuntuivat liian pitkiltä. Ongelmana tekstissä on kiireisen kalenterin kertaaminen, joka olisi voinut käydä läpi reippaan editoinnin. Tämä tapahtumakeskeisyys ei taas jätä paljoa tilaa sisäiselle elämälle, eli emme saa kuulla paljoakaan suuren taiteilijan epävarmuuden hetkistä tai kriisivaiheista.

Toki kirjassa kerrotaan rankasta bilettämisestä, huumekokeiluista, vaimon vaihtamisesta suuren rakastumisen vuoksi nelikymppisenä, mutta huolimatta värikkyydestä teos on jollain tasolla liiankin korrekti. Se ei täysin täyttänyt laatuvaatimuksiani siitä, millaista on kiinnostavaa omaelämäkerrallista kirjoittamista. Usein kiinnostavimmat muistelmat keskittyvät johonkin perin mitättömään tai arkiseen, ja löytävät merkitystä muualta kuin menestyneen ihmisen tähtihetkistä.

Ymmärrän Nummisen tavan olla juoruamatta läheisistä yhteistyökumppaneistaan, ja rakkauselämään liittyvään tahdikkuuden, mutta tämä toimintakeskeinen tykitys ei näytä Nummisen yksityisempiä kasvoja.

Moni ns. boomer-sukupolven viimeaikainen oma/elämäkerta on jäänyt minulta kesken, johtuen siitä ärsytyksestä, joka tulee maailmasta, jossa kaikki järjestyy tietyn eliittiryhmän taiteilijoille kuin Manulle illallinen, ja jossa tunnetaan ihan kaikki keskeiset vaikuttajat, alkaen istuvasta presidentistä. Tästä näkökulmasta Nummisen teos on esimerkkitapaus: vaikka kirjassa mainitaan joitain epäonnistumisia/bumerangeja, miehen elämä on niin kiireistä, etteivät ne paina hänen elämänsä vaa’assa. Toinen asia, joka ärsytti, oli suurimman osan naisista esittely ”sen ja sen vaimona”.

En silti olisi jaksanut saattaa tätä järkälettä loppuun, ellen olisi jäänyt lukijana/kuulijana plussan puolelle. Ehkä kirjan tärkeintä antia jälkipolville on rehellinen arvio 60-70-lukujen kulttuuriradikaalien roolista ja syvistä poliittisista kuiluista vasemmiston kentillä. Nummisen arviossa taistolaisuudesta on lähes uskonnollisia piirteitä, tai hän koki joidenkin ystäviensä huumorintajun kadonneen lähes tyystin heidän liityttyään tuohon liikkeeseen. Itse en olisi osannut sijoittaa Nummista niin maltilliseen vasemmistolaissiipeen kuin mitä tässä kuvataan, tai positioon, joka ei selkeästi kannattanut valittua linjaa.

Muistelmille on luvassa jatkoa, joka alkaa strategisesti itäblokin hajoamisen prosessista. Toivon mukaan niissä olisi enemmän myös yksityiselämän pohdintoja, ja vähemmän keikkakalenterin yksityiskohtaista penkomista. Tässä ensimmäisessä osassa ulkomaan keikkojen kuvaukset olivat toki hohdokkaita, ja pitäisin New Yorkia Nummisen kaltaisen monilahjakkuuden henkisenä kotina.

Uusrahvaanomaisuuden tyylilajin esittelystä annan artistille täydet pisteet, sillä tässä esitetään täydellinen vaihtoehto lapuanliikkeen toiselle tulemiselle. Termi oli minulle uusi, ja se todella keksittiin kriitikkopiireissä Nummisen 70-luvulla omaksumalle tyylille. Tämä myös selittää Nummisen valtavan suosion Ruotsissa, josta en myöskään ollut ennen kirjan lukemista tietoinen.

Vuosisadan kävelyretki Bronxiin

Teos: Vivian Gornick: Kiinni toisissamme (Gummerus, 2021)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Maailmassa on paljon feministisiä kirjaklassikkoja, jotka ovat menneet ohi tutkani. Jossain vaiheessa elämää tutkin feministisiä omaelämäkertoja, mutta vuonna 1987, jolloin Vivian Gornick (s. 1935) julkaisi teoksensa Fierce Attachments, en vielä ollut kovin tiedostava. On myös kiinnostavaa, että kirja on suomennettu näin pitkällä viiveellä, mutta sen täytyy liittyä jotenkin kustannusmaailman trendeihin.

Kirjan nykyisyydessä eletään 1980-lukua, jolloin keski-ikäinen, eronnut toimittaja Vivian käy usein pitkillä kävelyillä äitinsä Bessin kanssa. Bess on ensimmäisen polven venäjänjuutalainen emigrantti, joka on päätynyt maahan nuorena tyttönä. Hänen elämäänsä on kuulunut tiiviisti kommunistisen puolueen jäsenyys, mutta poliittista aktiivisuutta on hillinnyt avioliitto. Bess on kuitenkin jäänyt leskeksi jo 46-vuotiaana, ja elänyt sen jälkeen elämäänsä suruun kietoutuen. Äidin käsitykset rakkaudesta ovat ristiriidassa hänen poliittisen taustansa kanssa, ja perinteisen juutalaisen naisen malli nostaa päätään hänen persoonassaan, vaikka hän ei harjoita uskontoa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan vähäisillä taustatiedoilla, kuten itse tein, voi olla välillä vaikea tunnistaa, mille vuosikymmenelle tämän bronxilaisen voimakaksikon muistot sijoittuvat. Kirja onkin äärimmäisen taidokas läpileikkaus 1900-luvun historiaan, sillä siinä käydään läpi myös aikoja ennen Vivianin syntymää. Vivian on jo uraa tekevä aikuinen 60-luvun opiskelija-ja hippiliikkeen nostaessa päätään, joten tämä ei ole ensisijaisesti kertomus seksuaalisesta vapautumisesta, eikä edes feministisestä liikkeestä. Sen sijaan se kertoo juutalaisesta kulttuurista, työväenluokan naisten yhteisöllisyydestä ja tiiviistä äitisuhteensa, joka on välillä ajaa molemmat hulluiksi.

Bess on äiti, joka toki haluaa tyttärelleen parasta. Itse hän ei ole voinut opiskella, joten tyttären koulutus on hänelle ykkösasia. Vivian pääsee 17-vuotiaana City Collegeen, joka on yleinen työväenluokan suosima opinahjo. Kuitenkin opintojen aikana kokemuksellinen railo äidin ja tyttären välillä alkaa syventyä, ja pahimmat riidat käydään akateemisesta kielestä. Äidin on vaikea sulattaa sitä, että hänen tyttärensä sanavarastoon on tullut sanoja, joita hän ei ymmärrä. Tämä on huomattavasti kuormittavampaa kuin tyttären miessuhteet, joista riitely ei ole yhtä murhanhimoista.

Kerrostalo, jossa Vivian kasvaa, on enimmäkseen juutalaisten asuttama, mutta muita etnisyyksiä tutkitaan naapurustossa uteliaisuudella. Äidin ystävistä merkittävin on nuorena leskeksi jäänyt ukrainalaistaustainen Nettie, jonka lapsen isä oli juutalainen. Nettie elää elämäänsä juutalaisyhteisön liepeillä, sillä hänellä ei tunnut olevan muutakaan kotia. Bess tarjoutuu avuliaasti lapsenvahdiksi ja auttaa muutenkin tätä epäkäytännöllistä naapuriaan kotitöissä. Vuosien varrella suhde kuitenkin kääntyy mykkäkouluksi, sillä Nettien seksuaalinen käyttäytyminen ylittää sopivuuden rajoja. Riitaa aiheuttaa myös Bessin kommentit työssä käymisestä, sillä Nettie ei köyhyyden keskellä ole kiinnostunut työelämästä. Hän elää tuon ajan marginaalisella työttömyyskorvauksella, ja lukuisten yövieraiden sponsoroimana.

Vivian näkee naapurinsa seksielämää useaan otteeseen, ja kokee Nettien mentorina naiseuden saloihin. Kun Nettiellä ei ole miesvieraita, hän kuluttaa aikaa keittiössään virkaten pitsejä. Vivianille naapurin käsitöiden tekemisen seuraaminen edustaa leppoisaa kodikkuutta, sillä hänen oman kotinsa tunnelmat ovat paljon kiihkeämmät.

Kiihkeys onkin peritty ominaisuus, joka seuraa Viviania myös parisuhteisiin. Muutaman vuoden hän onnistuu asumaan Kaliforniassa, mutta palaa New Yorkiin jo kolmikymppisenä avioeronsa jälkeen. Elämään mahtuu myös yksi äärimmäisen kiihkeä suhde nuoruuden ihastuksen Davyn kanssa – juutalaismiehen, jonka luulisi miellyttävän myös äitiä. Tämä mies kuitenkin hurahtaa ortodoksijuutalaisuuteen, ja muuttuu ahdasmieliseksi korvakiharatyypiksi.

Kirja ei ole menettänyt tenhoaan kohta 35 vuoden hyllyelämän aikana, vaan taatusti löytää uusia lukijoita tässä maailman ajassa. Itseäni kiinnosti eniten perheen kommunistiset yhteydet, vaikka tämä ei ollutkaan kirjan keskeinen teema. Ajattelin kirjaa lukiessani myös Emma Goldmanin uraa ja kirjallista tuotantoa – naisen, jonka oli pakko jättää rakas New York poliittisena pakolaisena. Gornickin perheessä poliittinen toiminta on maltillisempaa, mutta ilmeisen systemaattista.

Syksyllä luin mielenkiinnolla Elizabeth Gilbertin teoksen Tyttöjen kaupunki, joka käsittelee naisten asemaa New Yorkissa toisen maailmansodan aikana, ja uusia työllistymisen mahdollisuuksia. Tässä kirjassa sota ei ole keskiössä, sillä Gornickin aktiivisen muistelun aika alkaa vasta alakouluiästä, jolloin sota on jo loppunut. Silti kirja kuvaa samaa ilmiötä, naisten yhteisöä, jossa miesten rooli on marginaalinen.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka etsivät amerikkalaisia vaihtoehtohistorioita. Toki New Yorkin juutalaisten tarinoissa on myös paljon ”valtavirtaista” historiaa, mutta varsinkin työväenluokan näkökulma tuntui tässä raikkaalta. Kirjan taustalta voi kuulla myös ripauksia jiddischiä ja venäjää, ja muutenkin juutalaisen elämänmenon kuvaus tuntuu autenttiselta.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Kolmen polven eheytymistarina

TakanenTeos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.

 

Kansantanhua verenmaku suussa

HaapasaloTeos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Teekeittiössä solisee ja suhisee

Teos: Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä (Otava, 2019)

Suomennos: Markus Mäkinen

Teeseremonia

Olin aikeissa jättää tämän teoksen arvioimatta, mutta luettuani juuri Sayaka Muratan Lähikaupan naisen (2020) koin tarvetta verrata näitä kahta teosta toisiinsa. Noriko Morishitan pieni teos teestä ja siihen liittyvästä tapakulttuurista tulee taatusti olemaan hittikirja Suomessa, enkä halua tällä arviollani riistää keneltäkään siihen liittyviä esteettisiä tai henkisiä oivalluksia, ihastuksen tai haltioitumisen hetkiä.

Parasta teoksessa on sen omaelämäkerrallisuus ja pitkä aikajana. Morishita kirjoitti kirjansa 2000-luvun alkupuolella jo keski-ikään ehtineenä, mutta hän alkoi harrastaa teeseremoniaa vuonna 1977, jolloin se ei ollut lainkaan muodikasta japanilaisen nuorison parissa. Hän oli kiltti lukiolainen perhetyttö, joka päätyi naapurin rouvan teekerhoon lähes sattumalta, eikä alussa ymmärtänyt itsekään, miksi jaksoi saapua paikalle joka lauantai-iltapäivä. Harrastus jatkui läpi yliopisto-opintojen, vaikka kertoja ei osoittautunut erityisen taitavaksi missään harjoituksen vaiheessa. Hän muutti pois vanhempiensa kotoa suht vanhana sinkkunaisena, mutta toisella paikkakunnalla asuminenkaan ei saanut häntä vieroittumaan sensein rauhoittavasta läsnäolosta ja teeseurueen tuomasta jatkuvuudesta. Norikon serkku Michiko oli myös alkuvaiheessa mukana geimeissä, mutta avioiduttuaan hän ei enää ehtinyt harrastaa teetä. 

Morishita on runollinen kertoja, joka kiinnittää kunnon zen-buddhalaiseen tapaan huomionsa jokaiseen sadepisaran ropinaan ja puron solinaan. Luonnon äänien kuuntelemisella on tässä tunnelmallisessa vuodenkiertokuvauksessa keskeinen rooli. Kirjan lukeminen on parhaimmillaan meditatiivista, ja pahimmillaan itseään toistavaa höttöä. Riippuu varmasti lukijan mielentilasta, kumpaan moodiin hän aivonsa asettaa, haltioituneeseen vai kriittiseen. Kovin neutraalisti teosta ei voi lukea, ja jos teos ei luo lukijan ympärille ihastunutta taikapiiriä, se saattaa jopa aiheuttaa tylsistymisen tai vihastuksen hetkiä. Itse en osannut päättää, kummalla jalalla heräisin tämän luettuani, ja siksi olin jättää siitä raportoimisen kokonaan välistä. Varsinkin, kun teos on ollut jo pitkään globaali bestseller, ja alkaa jo olla menneen talven lumia maailman kirjamarkkinoilla. 

Koska japanilaisista kaikki eivät itsekään suhtaudu teeseremoniaan kovin hartaasti, koko instituutiota saa myös kritisoida, ja jopa mollata. Itse rakastan kaikkea tarinankerrontaa teepannujen ympärillä, mutta en tule koskaan harrastamaan teetä tässä kirjassa esitetyllä tarkkuudella. Olen ollut mukana turisteille järjestetyissä seremonioissa muutaman kerran, enkä haltioitunut, enkä edes erityisesti pidä matcha-teen mausta. Toisaalta ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat omaksua jotain tästä kulttuurista omaan arkeensa, ja niitäkin, jotka hurahtavat seremonian estetiikkaan loppuelämäksi. 

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on lempeä ja armollinen. Morishitan koko elämä ei keskity teen ympärille, hän tuskailee mitättömän uransa kanssa kustannusmaailmassa ja etsii rakkautta. Kirjassa käsitellään etäisesti myös naisen yhteiskunnallista asemaa Japanissa, sillä Morishita kuuluu ryhmään, joka ei helposti sopeudu valtavirtayhteiskunnan asettamiin normeihin. Kirja muodostaakin kiinnostavan lukuparin juuri lukemani Muratan teoksen kanssa, joka on tyyliltään ja fokukseltaan täysin vastakkainen, mutta joka lopulta kertoo samasta ilmiöstä. Sinkkunaisista, joiden päällimmäinen tavoite elämässä ei ole päästä hyviin naimisiin tai luoda satumaista uraa.

Sanomattakin on selvää, että Muratan viesti upposi minuun välittömästi, kun taas tämä pieni kirja ei herätä vastaavia poliittisia tai yhteiskunnallisia intohimoja. Eikä kaikkien kirjojen täydykään olla sorrettujen työläisten tai syrjään jäävien kansanryhmien puolestapuhujia. 

Itse en juuri nyt saanut tästä teoksesta uutta viisautta elämääni, koska olen aiemmin lukenut paljon syvällisempiäkin teoksia zenbuddhalaisuudesta. Mutta ruoan ja juoman näkökulmasta teos liputtaa lähiruoan ja satokauden erikoisuuksien merkitystä, ja varsinkin teen kanssa tarjoiltavat leivonnaiset ja makeiset saavat tarinassa suuren roolin. 

Suomalaisen Minna Eväsojan kertomus opiskelusta kiotolaisessa teekoulussa oli tähän verrattuna syvääluotaava teos, mutta se ei keskittynyt pelkästään teeseremoniaan. Varmasti tämän kirjan ystävä pitää myös Eväsojan teoksista, ja päinvastoin, mutta itse pidän enemmän sellaisista japanilaisen nykykulttuurin kuvauksista, joissa henkilöt eivät ole naimisissa maansa perinnekulttuurin kanssa ja jotka tuovat esiin ristiriitoja ja ongelmia, ei pelkkää harmoniaa tai siihen pyrkimistä. 

 

Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda itselleen venäläinen sielu

Teos: Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. (Atena, 2019) 

Suomennos: Heli Naski

 

Viv Groskop (s. 1973) on brittitoimittaja, näyttelijä ja standupkoomikko, joka opiskeli nuoruudessaan intohimoisesti venäjää ja asui joitain aikoja Pietarissa ja muuallakin Venäjällä. Pisimmät oleskelut sijoittuivat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin maassa elettiin kriittistä murroskautta ja koettiin myös nälkää ja puutetta. Tähän kauteen sattui aikoja, jolloin hän olisi halunnut venäläistyä kokonaan, jättää opintonsa ja alkaa odessalaisen muusikkopoikaystävänsä muusaksi. Kirjassaan Älä heittäydy junan alle hän käy läpi näitä kokemuksia suhteessa lukemiinsa venäläisen kirjallisuuden klassikoihin rennon rämäpäisellä otteella.

Olen todella nuiva elämäntapaoppaiden lukija, mutta tämä teos hurmasi minut synkistelevällä otteellaan jo alkumetreiltä. Olen lukenut hänen käsittelemistään yhdestätoista teoksesta vain kolme, ja viimeisestä lukemasta (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan) on jo yli viisitoista vuotta. Anna Kareninan ja Ivan Denisovitsin päivän olen lukenut lukioikäisenä.

Kukaan Groskopin käsittelemistä kirjailijoista ei kuitenkaan ole minulle uppo-outo; kaikkien teoksia on tullut tavattua jossain formaatissa. Luulen, että lähes jokaisella vähänkin kouluja käyneellä keski-ikäisellä tai sitä vanhemmalla suomalaisella on jonkunlainen suhde venäläiseen kirjallisuuteen, vaikka ei olisi naapurimaassa käynytkään. (Itseäni nuorempien lukumuistoista en tiedä, mutta oletukseni on, ettei venäläistä kirjallisuutta suosita äidinkielen opetusohjelmassa enää yhtä paljon kuin vaikka 1980-luvulla.)

Groskop luki klassikkojaan eri elämänvaiheissa, alkukielellä ja englanninnoksina. Käännösten välillä on eroja, ja teos tarjoaa myös välineitä oikeanlaisen käännöksen löytämiseen. Itse en ole pystynyt lukemaan Dostojevskiä englanniksi, vaikka olen joskus hänen teoksiaan hankkinut halpoina Wordsworth-pokkareina. Venäläinen teos englanniksi tuntuu liian suurelta kulttuuriselta hypyltä. Näin jään suomennosten varaan, enkä itse asiassa törmää niihin kovinkaan usein edes kierrätyshyllyjen välissä.

Groskopin suosikeista minua alkoi eniten innostaa Tsehov, jonka Kolme sisarta kuvastaa mainiosti omaa elämänasennettani. ”Älä jauha koko ajan Moskovasta” on hyvä ohje provinssikaupunkiin jämähtäneelle puolierakolle, joka ei yleensä osaa arvostaa lähiympäristöään. Voidaan myös pohtia, voiko samaan tarinaan tunkea kvassia ja shampanjaa. Groskop pitää kvassia ällöttävänä fermentoituna juomana, jota hän ei sijoita Venäjä-elämystensä kärkeen. Kirjassa on muitakin kiinnostavia havaintoja ruoasta ja juomasta, niin kirjoista kuin elävästä elämästä poimittuina.

Myös Groskopin oma sukutarina on kiinnostava, sillä siihen liittyy niin pettymyksiä kuin valaistumista. Hän alkoi kiinnostua juuristaan kolmikymppisenä, ja toivoi löytävänsä venäläisen ensi-isän tai -äidin. Tarina kertoo myös brittien ohuesta historiallisesta muistista, sillä naisen ensi-isän emigraatiosta ei lopulta ollut montaa polvea aikaa.

Jotain yhteistä löysin Groskopin ja Ville Haapasalon muistelmista, vaikka Haapasalon ura on ollut huomattavasti enemmän kiinnittynyt Venäjään. Huumori on samansuuntaista, vaikka Groskopin kiinnostus venäläiseen kulttuuriin on akateemisempaa.

Luin kirjan parilla istumalla ahmien, mutta suosittelen taukojen pitämistä kappaleiden välillä. Teos tuntuu sellaiselta, joka olisi hauska omistaa, johon haluaisin tehdä reunahuomautuksia ja joka toimisi loistavasti oppaana Pietarin-reissulla. Täällä Tampereella kirjaan oli pitkä jono kirjastossa, mikä myös kertoo sen suuresta suosiosta.

Jos tämä teos ei onnistu houkuttelemaan uusia lukijoita venäläisten klassikkojen pariin, niin sitten ei mikään. Itse ajattelin kirjaa lukiessani eniten intialaisia ystäviäni, jotka ovat sivistäneet minua venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan suomalainen. Tämä siksi, että Intiassa venäläistä kirjallisuutta oli maiden ystävyyssuhteen vuoksi tarjolla kaikkialla halvalla, ja näin monet saivat runsaasti näitä Moskovassa painettuja niteitä myös koteihin. Luultavasti tästäkin on kirjoitettu vereviä muistelmia. Sellaisen haluaisin myös lukea.

PS: Kuva tulossa, kun saan nettiyhteyden asuntooni.

 

 

Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.