Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.

Mainokset

Macondon vehreissä hedelmätarhoissa

Teos: Gabriel Garcia Marquez: Living to Tell the Tale (Penguin, 2004)

Käännös: Edith Grossman

Kolmannen maailman maaginen realismi oli pitkään suosikkigenreni, ja siitä huolimatta Gabriel Garcia Marquez (1927-2014) on aina ollut minulle hankala kirjailija. Analyysejä hänen teoksistaan olen lukenut enemmän kuin itse teoksia, ja romaaneista ainoa, jonka olen saanut loppuun oli Rakkautta koleran aikaan. Tämä kismittää, koska Marquez on kirjailija, jota todella haluaisin ymmärtää enemmän. Kirjoissa ei sinänsä ole mitään ylivoimaisen vaikeaa tasoa, joka menisi yli hilseeni, vaan luulen niiden vaikeuden johtuvan aistielämysten liiallisuudesta.

Itseäni haastaen olen joskus hankkinut alennusmyynnistä Marquezin omaelämäkerran, ja sen tavaamisessa on mennyt jokunen vuosi. Living to Tell the Tale kertoo kirjailijan nuoruusvuosista ja päättyy vuoteen 1959, jolloin hänen ensimmäinen lapsensa syntyy. Vihdoin viimein päätin urakoida kirjan loppuun, koska maahaasteessani on Kolumbian muotoinen aukko.

Kolumbia on Etelä-Amerikan maista minulle suht tuntematon, mutta viime vuonna sain hyvän kuvan Bogotán kaupungin nykymenosta Melba Escobarin dekkarista Kauneussalonki. Marquez taas on monisyinen kertoja, joka tuntee oman maansa historian monen ryhmän näkökulmasta. Hänen mentaliteettinsa on karibialainen, koska hän kasvoi Karibianmeren läheisyydessä banaaniplantaaseilla. Nuorena miehenä hän eli myös maan muissa osissa, ja opiskeli Bogotássa, jossa oli verisiä kansannousuja. Konservatiivin poliitikon pojasta tuli kommunisti, ja hän eli myös aikoja poliittisena pakolaisena. Hänen sukunsa oli tullut mantereelle Espanjasta jo 1800-luvun alusta, mutta Kolumbiassa siirtolaisia on moneen junaan. 

Teoksessa on jonkun verran päällekkäisyyttä Kolera-romaanin kanssa. Marquezin vanhempien rakkaustarina on avainkertomuksena tässäkin, ja Macondo-niminen plantaasi on olemassa. Plantaasikylässä asuu kirjavaa sakkia, josta tuoreimmat pakolaiset Venezuelasta ovat ehkä neuvokkaimpia ja fiksuimpia. Nuori Gabriel kasvaa isovanhempiensa erikoisessa talossa, jossa on tarkasti määritellyt miesten ja naisten puolet erikseen. Hänen isällään on sekalaisesti menestyvä apteekki, isoäiti tienaa paremmin sokerileipurina, äiti keskittyy lasten synnyttämiseen, ja nurkissa pesii myös naimattomia tätejä, joiden paikka maailmassa on epämääräinen. Lapset käyvät Montessori-koulua ja isä on saanut diplomin homeopatiasta – kaikki tämä 1940-luvulla kertonee varsin keskiluokkaisesta, jopa porvarillisesta arvomaailmasta.

Ja toisaalta köyhyys vaanii Marquezin perhettä kaikkialla, varsinkin sen jälkeen, kun he muuttavat suvun sylistä muualle. Isä on vastuuton, häneltä alkaa löytyä muitakin lehtolapsia kuin ne ennen vanhempien avioliittoa siitetyt. Äiti synnyttää yhdeksän lasta, ja kaksi lehtolapsista tulee myös asumaan perheeseen. Kodin arki on kaoottista eloonjäämistaistelua, mutta siitä huolimatta lapsia laitetaan kouluihin. Gabriel ei ole ainoa akateemista sivistystä saanut sisarus, ja joku heistä saa jopa loppututkinnon.

Nuori kirjailijanalku hakee inspiraatiota muun muassa bordelleista, mikä ei ollut tavatonta tuohon maailman aikaan. Naisten maailma oli hänelle muutenkin läheisempää kuin miesten, johtuen siitä, että hän kasvoi naisvaltaisessa klaanissa rakennuksen naisten puolella. Lapsuudessa hän sai todistaa monien piikojen synnytyksiä, mutta sisarusten syntymien aikaan isovanhemmat veivät vanhemmat lapset pois silmistä. Katoliseen siveyteen hänen taloudessaan uskottiin, ja yksi tädeistä päätyikin Jeesuksen morsiameksi. Kommunistiksi Marquez kirjoittaa uskonnollisista muistoistaan suht lämpimästi, eikä kiellä kokonaan uskonnollisen kasvatuksen merkitystä.

Teoksena Living to tell the Tale on peruslineaarinen kasvukertomus, jossa ei kikkailla liikaa efekteillä. Loppua kohti itselleni ventovieraiden nimien, varsinkin poliittisten vaikuttajien, määrä alkoi hieman puuduttaa. Toisaalta tarkka lukija löytää teoksesta valtavan määrän viitteitä Kolumbian kirjallisuushistoriaan, joka on ollut 1950-luvulle lähes kokonaan runouspainoitteista. Suurin osa Marquezin omista kirjallisista vaikutteista ovat englantia ja ranskaa puhuvista maista, ja hän harmittelee varsinkin heikkoa englannin taitoaan, joka sulki jossain vaiheessa joitain ikkunoita. 

Maahaasteessa olen nyt siis rastilla 49/196: Kolumbia. Latinokirjallisuutta saattaa hyllyistäni vielä löytyä

Islam, jolla on naisen kasvot

Teos: Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus (S&S, 2018)

Suomennos: Taina Helkamo

Tanskan ensimmäinen naisimaami Sherin Khankan perusti Mariam-moskeijan vuonna 2016. Kyseessä on Pohjoismaiden ainoa moskeija, jossa perjantairukouksia johtavat naispuoliset imaamit. Erityisen suosittu moskeija on vihkipaikkana, koska se on myös ainoa moskeija Pohjoismaissa, joka vihkii musliminaisia, joilla on ei-muslimipuoliso. Monet parit matkustavat Kööpenhaminaan saadakseen liitolleen siunauksen naapurimaista käsin. 

Khankan on myös kiinnostava hahmo suomalaisesta näkökulmasta, sillä hänen äitinsä on kotoisin Mahlun kylästä Saarijärveltä. Hänen syyrialainen isänsä ei ollut Khankanin lapsuudessa ja nuoruudessa lainkaan uskontoaan harjoittava, vaan Khankan on löytänyt islamin itse aikuisuuden kynnyksellä. Tällöin hän vaihtoi nimensä Ann Christinestä Sheriniksi. Hän on koulutukseltaan uskontososiologi, mutta on opiskellut islamin perusteita ja arabiaa Egyptissä ja Syyriassa. 

Nainen on islamin tulevaisuus on inspiroivaa luettavaa myös ei-muslimille, koska siinä esitetään vahvoja argumentteja uskontodialogin puolesta. Yksi Khankanin tulevaisuuden unelmia olisi perustaa yhteinen pyhäkkö ”kirjojen kansoille” – rakennus, jossa olisi kolme ovea eri uskontokunnille. Khankanin järjestämissä tilaisuuksissa on myös tavallista, että muslimit ja kristityt rukoilevat sulassa sovussa samassa tilassa. Hänen positionsa ei kuitenkaan ole helppo, ja hänen läheisensä ovat ilmaisseet huolta perheen turvallisuudesta. Hänen lapsillaan on myös vakiokommenttina: ”äiti, miksi sinä et hae kunnon töitä?”

Khankan on itse kasvanut aidosti monikulttuurisessa kodissa, ja tuntee hyvin myös suomalaiset juurensa. Perheen kesäiset automatkat ”lähes napapiirille” esiintyvät teoksessa huolettomana shangri-lana, kun taas isänsä juurille hän pääsi tutustumaan vasta 10-vuotiaana. Vasemmistolaisen isän paluu Damaskokseen ei ollut Assadin aikana turvallista, ja perheellä on muistoja vanhempien pidätyksistä lomamatkojen aikana. Aikuisena Khankan pääsi matkustamaan Syyriaan ilman vanhempiaan, ja isän kotimaassa häntä eniten kiinnosti suufilaisuus.

Kirjassa on terävää ja ajankohtaista analyysia Tanskan poliittisesta ilmapiiristä, oikeistopopulismista ja islamofobiasta. Yllätyksekseen Khankan sai muutama vuosi sitten tietää, että yksi hänen parhaista lapsuudenystävistään oli mukana perustamassa uutta äärioikeistolaista puoluetta, joka on vielä ärhäkämpi retoriikaltaan kuin Danske Folkpartiet. Nainen oli mainostanut ystävyyttä Khankanin kanssa sosiaalisessa mediassa, ja tämän vuoksi mediat halusivat järjestää keskustelun naisten välillä, mutta lopulta Khankan kieltäytyi kunniasta.

Feministisestä näkökulmasta oli kiinnostavaa lukea myös Khankanin toisen projektin, Exitcirklen-kansalaisjärjestön työstä. Tämä on järjestö, joka tarjoaa vertaistukea henkisen väkivallan uhreille ja auttaa niin miehiä kuin naisia tunnistamaan suhteissaan tapahtuvan henkisen alistamisen merkkejä. Exitcirklen ei ole uskonnollinen järjestö, mutta monet musliminaiset ovat löytäneet tiensä sinne ehkä juuri siksi, että Khankan on tunnettu imaami. Myös Mariam-moskeijassa tehdään väkivallan vastaista työtä, ja opetetaan naisia erottamaan uskonnon ja kultturin sanelemia käytäntöjä. 

Khankan kertoo myös omasta avioliitostaan pakistanilaisen miehen kanssa, jossa kulttuurierot ovat olleet suuret. Pakistanilaisen suvun hyväksyntä uutta miniää kohtaan ei ollut aukotonta, sillä miehen odotettiin menevän naimisiin omanmaalaisen naisen kanssa. Myös miehen tulkinta islamista oli konservatiivisempi kuin Khankanin, eikä mies ollut kovin haltioissaan vaimonsa moskeijahankkeesta. Kirjan kirjoittamisen aikaan he olivat vielä naimisissa, mutta luin muualta, että ero on tapahtunut äskettäin. Khankan olisi halunnut elämässään toistaa vanhempiensa kaksikulttuurisen rakkaustarinan, mutta koki epäonnistuneensa siinä. Oma kysymykseni hänelle on seuraava: elettiinkö Tanskassa hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan suvaitsevaisempaa aikaa, jolloin kaksikulttuurisilla pareilla oli ehkä yhteiskunnankin puolesta helpompi hengittää? 

Nainen on islamin tulevaisuus on yksi parhaista lukemistani islam-aiheisista teoksista, ja olen lukenut niitä, sekä tieteellisiä että populaareja, tutkija-aikoinani kymmeniä ellen satoja. Kirja myös muistutti minua ajoistani Tanskassa, jossa asuin 90-luvun lopulla ja opiskelin poliittisen islamin suuntauksia. Ehkä yritin tarkkailla maata jopa muslimisiirtolaisen silmin, vaikka olin etuoikeutettu pohjoismainen maahanmuuttaja. Muslimien asema ei ollut maassa kovin ruusuinen edes 90-luvulla ja sen jälkeen on tapahtunut paljon poliittista polarisoitumista. 

Kirja on jopa niin inspiroiva, etten ihmettelisi, jos joku lukija palaisi islamiin sen luettuaan. Kovin helppoa ei elämä olisi aktiivisena feministimuslimina maassa, jossa politiikka on islamofobista, mutta ainakin teoksessa on kunnon tekemisen meininki. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 12/196: Tanska (aiempia postauksia on vielä työn alla, pahoittelen haasteen epäloogista etenemistä).

Nostalgiaa rakastavaisten polulla

Montgomery AlppipolkuTeos: L.M. Montgomery ja Sisko Ylimartimo: Alppipolku. L.M. Montgomeryn elämä ja teokset (Minerva, 2017).

Käännös: Saana Rusi

Mistä sain: E-kirjastosta

Kanadalaisen naiskirjallisuuden tuntemukseni ei ole kummoista, ottaen huomioon, että olen jopa lyhyen aikaa asunut maassa. Toki tunnen Margaret Atwoodin, Alice Munron ja Carol Shieldsin, ja joitain ei niin ikonisia nuorempia kuuluisuuksia, mutta esimerkiksi kovin kiinnostavaa luentoa en tällä tietämykselläni saisi aikaan. Muistettavaa kuitenkin on, että ensimmäinen kanadalainen kirjailija, jonka teoksia olen lukenut oli Lucy Maud Montgomery (1874-1942), jonka ahmimisen taisin aloittaa kahdeksanvuotiaana.

En lukenut läpi koko hänen suomennettua tuotantoaan, ja nyt aikuisena huomaan, että kirjoja on käännetty lisää aivan viime vuosina. Anna-kirjoja toki fanitin pitkään, Runotyttöön en ihastunut niin suuresti, ja huomiostani kilpailivat myös Louisa May Alcottin ja Frances Hodgson Burnettin teokset. Ehkä brittiläisen Burnettin teokset kolahtivat minuun eniten, vaikka ne oli selvästi kirjoitettu pienemmille lapsille.

Nyt meitä ikuisia pikkutyttöjä hemmotellaan, sillä Minerva on vastikään julkaissut kaksi Montgomery-aiheista teosta, Alppipolun (2017) ja Yrttitarhan (2018). Alppipolku koostuu Montgomeryn lyhyestä samannimisestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jonka hän julkaisi osissa aikansa naistenlehdessä, ja Sisko Ylimartimon johdannosta ja tutkielmasta kirjojen keskeisistä hahmoista.  Ylimartimo on eläkkeellä oleva kirjallisuuden dosentti Oulun yliopistosta, kaksoistohtori ja taidehistorian lehtori. Ilmeinen moniosaaja, joka osaa myös kirjoittaa tietokirjan, joka ei ole liian täynnä akateemista pönötystä.

En ollut kolmikymppisenä Kanadassa kiinnostunut seuraamaan Montgomeryn jalanjälkiä, vaikka Toronton läheisessä Norvalin kylässä hänen muistoaan vaalittiin Prinssi Edwardin saaren lisäksi. Torontossa kirjailijan viimeinen koti, ”Journey’s End” ei ollut turistikohde, ja siihen liittyy lähinnä synkkiä muistoja.  Norvalin talosta on pian tulossa kotimuseo, ja Prinssi Edwardin saarella Montgomery-turismia on harrastettu pidempäänkin. Nyt nuo molemmat kohteet kiinnostavat, ja Alppipolku varsinkin lisää kiinnostusta Prinssi Edwardin saaren luontoon ja historiaan.

Kirjasta saamme oppia, että Montgomeryn klaani osittain päätyi Prinssi Edwardin saarelle sattumalta. Lucy Maudin suvusta suuri osa oli skotteja, mutta siihen mahtui myös brittejä ja ranskalaisia. Montgomery-nimi tuli ranskalaisilta siirtolaisilta, jotka olivat anglisoineet oman sukunimensä, mutta varsinainen skottiklaani oli nimeltään MacNeill. MacNeillin pioneeriperheen rouva oli aikanaan ollut niin merisairas, ettei jaksanut enää matkustaa Quebeciin saakka, vaan perheen oli jäätävä asuttamaan Prinssi Edwardin saarta. Klaani oli pysynyt saarella 1700-luvulta saakka, eikä heillä ollut tapana poistua sieltä läheskään joka vuosi.

Lucy Maudin elämään mahtui paljon valoa, mutta myös synkkiä kausia ja raskasta vastuuta. Hän jäi puoliorvoksi alle kaksivuotiaana, ja hänen isänsä tuon ajan tapojen mukaan jätti tyttärensä isovanhempien hoidettavaksi. Isä perusti uuden perheen kauas Saskatchewaniin, jossa Lucy Maud kävi kokeilemassa elämistä teininä, mutta palasi pian kotiinsa. Hän opiskeli opettajaksi ja myös englantilaista kirjallisuutta Kanadan mantereella, ja eli lyhyen ajan toimittajana Halifaxin kaupungissa. Halifaxista hän palasi saarelleen hoitamaan sairasta isoäitiään ja pitämään paikallista postitoimistoa. Uraan mahtui myös lyhyitä kausia opettajana, mutta opettaminen ei ollut hänen kutsumuksensa, vaan vain yksi keino tienata elantonsa.

Kirjailijanalkuna Montgomery oli sitkeä, mutta pitkän yrityksen jälkeen Annan nuoruusvuodet julkaistiin vuonna 1908. Tuolloin hän oli jo 34-vuotias vanhapiika ja kihloissa hidasliikkeisen pappismiehen kanssa. Kun hän vihdoin avioitui Ewaninsa kanssa, pitkälle ja kalliille häämatkalle Britanniaan lähdettiin Maudin kirjailijanpalkkioilla. Ruustinnana Maud ehti saada kaksi lasta ja kirjoittaa monta kirjaa, ja perheen vauraus tuli enemmän hänen taskuistaan kuin hänen miehensä.

Koska en ole lukenut koko Montgomeryn tuotantoa, minulla jäi osa tämän teoksen annista ohi. Myöskään tarkin kuvaus Prinssi Edwardin saaren maantieteestä, florasta ja faunasta ei vielä kolahtanut, mutta varmasti kolahtaisi, jos olisin matkalla sinne. Osa Ylimartimon tekstistä on suunnattu siis tosi faneille, mikä on ymmärrettävää, koska heitä varmasti riittää.

Kiinnostavinta kirjassa oli Montgomeryn häämatkan kuvaus v. 1911, koska juuri nyt olen enemmän kiinnostunut matkasta Skotlantiin kuin Itä-Kanadaan. Pariskunta oli kiertänyt Skotlantia todella perusteellisesti, ja matkustanut esimerkiksi Ionan  kelttiläiselle luostarisaarelle, jonka itse ”löysin” muutama viikko sitten. Maud oli jo tuskastunut Cookin matkatoimiston järjestämään massaturismiin, mutta mieluisin paikka Skotlannissa hänelle oli Invernessin kaupunki.

Ylimartimon taidehistorioitsijan tausta näkyy hänen tavassaan kirjoittaa myös kirjallisuudesta, eli teksti on visuaalista ja pursuaa varsinkin luonnon elementtejä. Myös puutarhanhoidosta innostuneille kirja on inspiraation lähde, sillä se antaa virikkeitä oman villin Lucy Maud-paratiisin luomiseen. Se ylittää perinteisen kirjallisuushistorian ja kirjallisuustieteen rajat, ja keskittyy loppua kohti kulttuurihistoriaan, myös arkkitehtuuriin ja muotiin.

Montgomeryn kirjat eivät aikanaan olleet äkillinen globaali menestys, vaan englantia puhuvien maiden lisäksi ne levisivät hitaasti rajoitettuun määrään maita. Nyt kirjoja on saatavilla noin 35 eri kielellä, mutta ne eivät tulleet käännetyksi edes kaikkialla Euroopassa. Ruotsiksi häntä käännettiin ensimmäisenä, ja sitä kautta innostus levisi Suomeen v. 1920. Suomi kuuluu siis ensimmäisiin maihin, joihin kirjat levisivät, ja faneja on riittänyt jo kohta sata vuotta.

Alppipolku on valtava aarreaitta, johon lukija voi tutustua omien intressiensä mukaan. Montgomeryn omaelämäkerrallista tekstiä lukiessa on muistettava, että siinä todella kirjoittaa presbyteeripapin rouva, eli pidättyväisyys johtuu myös hänen sosiaalisesta asemastaan. Lopulta hän ei ollut lainkaan pidättyväinen yksityiselämästään, vaan oli kirjoittanut jälkipolville suht seikkaperäisen selvityksen elämästään menevänä ja suosittuna neiti-ihmisenä.

Kirjoitin tyttökirjoista vajaa vuosi sitten opintojeni puitteissa, sillä olen huomannut, että tyttökirjat voisivat olla hedelmällinen aihe varsinkin ikäihmisten parissa ”kentällä”. Nyt huomaan palaavani teemaan taas, vaikka en ole vieläkään toteuttanut ”suurta tyttökirjasuunnistustani”. Tällä teoksella on paljon annettavaa minulle myös ammatillisesti, jos joku päivä pääsen toteuttamaan kirjallisuusterapeuttisia visioitani.

 

Anteron lempeässä lepotuolissa

leimikotTeos: Hannu Väisänen: Leimikot (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Hannu Väisänen on kirjailija, jonka tuotantoon olen lämminnyt hitaasti. Muistan hänen teoksiaan olleen edesmenneen äitini hyllyssä, ja sieltä olen ainakin napannut Vanikan palat (2004). Taivaanvartijat-teoksesta (2013) olen myös blogannut, ja nyt tuli vuoroon lukea omaelämäkerrallisen sarjan kuudes osa, Leimikot.

Tuoreessa haastattelussa Väisänen sanoo palanneensa tässä kirjassa kirjoittamisensa alkujuurille, ja kokee tämän kuudennen osan olevan omalla tavallaan sarjan ensimmäinen. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä kypsyi hänessä 1990-luvulla, kun hän tuli kutsutuksi moniin kirjanjulkaisutilaisuuksiin teosten kuvittajana. Koska Väisäsellä oli juhlissa usein enemmän kerrottavaa menneisyydestään kuin itse kirjailijoilla, kustannustoimittajat alkoivat penätä mieheltä romaania.

Leimikot iski teemansa vuoksi minuun voimallisemmin kuin lukemani sarjan aiemmat osat, jotka nekin olivat erinomaisia. Tässä teoksessa matkustetaan syvälle ja kauas – Pariisiin, Lounais-Ranskan Souillacin kylään, Beniniin ja muualle Länsi-Afrikkaan. Teoksen juoni keskittyy kahden dramaattisen pariisilaisen tapahtuman vuoropuheluun: vuoden 2015 terroristi-iskuihin Bataclanin teatterissa ja sen ympäristössä ja vuoteen 1996, jolloin Väisänen tuli ryöstetyksi omassa asunnossaan.  Kirja kertoo maailmankansalaisuudesta: taiteilijan suhteesta meihin ja muihin, ja globaalien elintasoerojen hyväksymisestä osana eurooppalaista arkea.

Väisäsen ryösti kaksi länsiafrikkalaista nuorta miestä, jotka todennäköisesti tulivat jostain maasta, jossa hän itse oli ennen sitä reissannut. Miesten touhut olivat hyvin epäammattimaisia, ja he pitivät Väisästä sidottuna lepotuoliin koko kansallispäivän yön. Koska ryöstö tapahtui juuri tuona iltana ja yönä, siihen liittyy erityinen kerronnallinen merkitys. Väisänen näki heissä klassiset oopperahahmot, Otellon ja Monostatosin, jotka asettuivat esittämään hänelle toisen luokan aarioita oman olohuoneen näyttämöllä.

Onnittelen Väisästä näkökulman valinnasta, joka tuntuu suorastaan nerokkaalta. On myös luontevaa, että hän kirjoittaa tapahtumista yli 20 vuoden viiveellä, sillä näin hän on pystynyt luomaan tarinalleen monisyisemmät kehykset. Otello ja Monostatos ovat esiintyjiä, mutta myös yleisö panttivankinsa nostalgisille tarinoille lumen ja leimikkojen maasta. Tässä epätasapainoisessa kohtaamisessa vaihdetaan kulttuurisia käsityksiä, tehdään kielitieteellisiä vertailuja ja podetaan myös postkoloniaalista syyllisyyttä.

Kirjassa on sopivalla tavalla tajunnanvirtaa, mutta aikatasojen vaihtelut eivät silti tunnu kaoottisilta. Isojen globaalien kriisien välillä on myös hyvä kuulla tarinointia lumijärveläisistä tansseista, jyväskyläläisestä putkayöstä, isän tavasta sitoa saunavihtoja ja kunniatohtorin promootiokulkueesta, jossa varsinkin koomiset elementit nostivat päätään ilkikurisesti. Voin hyvin kuvitella kirjan luomisprosessin ranskalaisen vanhan pappilan puulattioiden narinassa, paikassa, jonne todennäköisesti senegalilaiset koulupudokkaat eivät ensimmäisenä tietään löydä.

Kirjan Antero on omalla tavallaan alter ego, sillä vain Väisäsen isä käytti hänestä tätä nimeä. Tässä teoksessa kertoja myös tarkkailee Anteroa hieman etäältä, luoden kriittistä välimatkaa eri ajallisten kerrosten välille. Antero on henkilö, joka ei vielä tiennyt tulevansa taiteilijaksi ja kirjailijaksi, jolla oli myös epämääräisiä naissuhteita, ja joka kipuili militäärin kotikasvatuksensa kanssa. Myös suhde hänen elämänsä miehen Nicolasin kanssa on kuvattu mahtavalla tavalla, vaikka se jääkin ohueksi sivujuoneksi.

Narratiivi ryöstetyksi tulemisesta on tavallaan traumaattinen, mutta kirjassaan Väisänen myös paljastaa käyneensä psykologilla asiaa puimassa, eli traumaosaston hän on jo käsitellyt ennen kirjan kirjoittamista. Se lempeä huumori, jonka hän onnistuu kaivamaan tuosta kohtaamisesta, on jotain ainutlaatuista. Se ei ole setämäistä eikä poliittisesti korrektia, vaikka miesten välillä oli sukupolviero sekä mantereiden välinen kuilu, joka ainakin joissain konteksteissa on luettavissa ”rodulliseksi”. Yön aikana hän ehtii muistella myös Tiernapoikien murjaanien kuningasta, ja monia muita rodullistettuja pilkkanimiä oululaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Suosittelisin tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, joilla on kokemuksia kulttuurisesti ”toisten” tekemistä tihutöistä ja joilla on tendenssinä yleistää rikollisuus tiettyjen etnisten ryhmien pinttyneeksi ominaispiirteeksi. En tiedä, kertooko tämä kirja (kristillisestä) anteeksiannosta, mutta ainakin siinä pohditaan niitä oloja, joista muiden kuluneita, liian pieniä duffelitakkeja amatöörimäisesti varastelevat tulevat. Afrikkalaisessa kyläyhteisössä Otello ja Monostatos eivät ole olleet lähtiessään kovin korkeassa kurssissa, eikä heidän statuksensa luultavasti nouse heidän sinne palatessaan.

Pidin tästä kirjasta taiteellisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän pidin siitä poliittisesti. Tätä voi lukea hyvinkin kantaaottavana teoksena, jos osaa monitehokakkulansa sille tarkkuudelle säätää. Väisäsen tapa kirjoittaa globaalista politiikasta ei kuitenkaan ole yksioikoista eikä sormella osoittavaa. Uskon, että tähän tarinaan voi samastua sellainenkin lukija, joka ei näe maailmaa ”kulttuurimarxistisen suvakkimädättäjän” lasein.

PS: Olen juuri itsekin kirjoittanut Tiernapojista Pariisin kansallispäivän yössä – aivan eri merkityksessä ja eri näkökulmasta. Samalta vuosikymmeneltä, kyllä. Jännää, kuinka tarinat limittyvät.

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Vahvauskoisuuden syvästä kaapista

IMG_1873Kirjan uskonnot, niiden äärilaidat ja suhde normista poikkeavaan seksuaalisuuteen on aihe, joka yleensä saa aikaan vain ahdistusta ja mielipahaa. Oma mielikuvani islamista, kristinuskosta ja juutalaisuudesta on ollut, että juutalaisuus olisi pitkään ollut näistä vähiten tuomitseva homoseksuaalisuutta tai muuta sateenkaaren kirjoa kohtaan – tai että liberaalissa reformijuutalaisuudessa on yleensäkin ollut tilaa moniäänisyydelle ja -arvoisuudelle. Mielikuvani johtuu siitä, että noin puolet lukemastani feministisestä kirjallisuudesta (varsinkin akateemisesta) tulee naisilta, joilla on juutalaista sukutaustaa.

Juutalaisista juurista puhuminen on yhtä outoa kuin puhuisi jonkun henkilön kristityistä tai muslimijuurista. Eihän uskonto ole etnisyys eikä automaattisesti periytyvä piirre ihmisessä, mutta ehkä juutalaisten kohdalla tausta ”antropologisoidaan” siksikin, että harvoilla juutalaissuvuilla on tarkkaa kotipaikkaa maailmassa. Ja kai myös siksi, että uskonnon sisältä katsottuna jokainen juutalaisen äidin lapsi on juutalainen, huolimatta tämän omasta hengenelämästä.

Teksasilainen Leah Lax on kirjailija, jonka kohdalla voidaan puhua merkittävästä juutalaistaustasta. Hän syntyi 1950-luvun lopussa liberaaliin juutalaiskotiin, joka ei ollut erityisen hengellinen. Johtuen kodin epätasapainosta ja vanhempien lepsusta kasvatustyylistä hän löysi oman kapinan kanavansa uskonnosta, ja alkoi seurata hasidien Chabad Lubovitsch-liikettä 16-vuotiaana. Liikkeestä löytyi pian tuleva aviomies, joka kosinnan hetkellä vielä pukeutui farkkuihin, mutta pariskunta ajautui pian liikkeen syövereihin kykenemättä tekemään ainuttakaan päätöstä elämässään ilman rabbin siunausta.

Lax irtaantui liikkeestä 45-vuotiaana, alkoi kirjoittaa tosissaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin omaelämäkerta sai muotonsa. Teos Uncovered: How I Left Hasidic Life, and Finally Came Home (She Writes Press, 2015) kuvaa seitsemän lapsen äidin lahkosta irtaantumisprosessia, ja samalla kaapista ulostuloa vahvan lyyrisellä otteella. Siinä on myös ilkikurista itseironiaa, johtuen juuri siitä, että kertoja teki matkansa aikana aktiivisia valintoja kohti hurskasta naiseutta ja äitiyttä. Ehkä juuri siksi, että hänen seksuaalinen identiteettinsä oli häilyvä jo nuorena, hän koki vetoa liikkeeseen, jossa naisen paikka, rooli ja tehtävät olivat etukäteen tarkkaan määritellyt. Tällaista äitiyttä ja naiseutta kun on helpompi ”suorittaa” kuin ulkona ”maailmassa”, jossa vaihtoehtoja eri tyylien ja elämäntapojen välillä on liikaa.

Täytyy muistuttaa, että kirjassa kuvataan ääriliikettä. Ääriliikettä, joka kuitenkin on tuon ajanjakson aikana paisunut perheiden suuren lapsiluvun vuoksi. Juuri tässä kuvattu Lubovitsch-liike on aktiivisin lähetystyössään, kun taas moni muu hasidien ”dynastia” tyytyy laajenemiseen reproduktion kautta. Lubovitsch pyrkii kutsumaan uskostaan etääntyneitä juutalaisia lähempään yhteyteen, ja sen erityisenä kohteena ovat yliopistojen kampukset ympäri maailmaa. Liike lähettää nuoria jäseniään palvelukseen vähän kuin mormonit, ja heillä on myös toimipiste Helsingissä.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ja herkkää kuvausta hasidien rituaaleista ja juhlista, joissa mystinen ekstaasi ja lakihenkisyys sekoittuvat omintakeisesti. Lax ei kirjoita hylkäämästään yhteisöstä skandaalinkäryisesti eikä koston hengessä, vaan itsetutkiskelevalla otteella. Tällainen ote on kai helpompaa henkilölle, joka on kasvanut sekulaarissa ympäristössä ja ehtinyt vähän opiskellakin ennen ”pyhän äitiyden” uraa. Jos taas ihminen on syntynyt ja kasvanut yhteisöön ja käynyt vain sen ylläpitämää koulua, silloin irtaantumisprosessi on vaikeampaa.

Kirja tarjoaa myös vertailukohdan kaikille, jotka ovat pohtineet suomalaisen lestadiolaisuuden asemaa. Monesti olen verrannut lestadiolaisia amisheihin, mutta sekään vertaus ei ole kovin osuva. Näissä juutalaislahkoissa ymmärrys naisen asemasta on hyvin samansuuntainen kuin lestadiolaisilla, mutta heillä (samoin kuin amisheilla) kiinnittäytyminen yli 200 vuotta vanhaan eurooppalaiseen folkloreen ja puoliksi kuolleeseen kieleen tekee lahkoista vielä vaikeammat ymmärtää. Hasideissa on myös se kiinnostava piirre, että heistä valtaosa asuu suurkaupungeissa (tässä asutaan Teksasin Houstonissa), ja siitä huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa täysin tynnyrissä.

Feminismin ja sateenkaariaktivismin suhteen tuntui, että Laxilla on ollut tarve palata sille 70-luvun kampukselle, jonka vapaamielistä menoa hän aikanaan vältteli ja paheksui. Välillä on tapahtunut paljon, ja tämän 40 vuoden historian läpi käyminen ei onnistu hetkessä. Feminististä esihistoriaa kirjan kirjoitusprosessissa edustaa myös Gloria Steinem, joka toimi Laxin sparraajana erään kirjoitusretriitin aikana.

Löysin muutamia muutakin hasidiomaelämäkertoja, joissa kirjoittajat tulivat vielä syvemmältä ”tynnyristä” kuin Lax. Esimerkiksi jotkut uskonnollisessa koulussa opiskelleet eivät osaa kunnolla englantia, ja monilla voi olla kirjoittamisen suhteen haasteita. Myös jotkut rohkeat hasidit ovat kertoneet elämänsä kipukohdista elokuvan tai standup-komedian muodossa. Palaan aiheeseen tulevissa postauksissa.