Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.

Raakaa huumoria terveydenhuollosta

Teos: Adam Kay: This is Going to Hurt (Picador, 2017)

Pitkästä aikaa kirjoitan teoksesta, joka ei liity yhteenkään lukuhaasteeseen. Löysin kierrätyshyllystä brittiläisen Adam Kayn hittikirjan, joka löytyy myös suomeksi nimellä Kohta voi vähän kirpaista (Art House, 2019). Teos on nuoren lontoolaisen tilitys työstä NHS:n eli julkisen puolen sairaaloissa viime vuosikymmenen loppupuolella.

Adam Kay teki uravalintansa 16-vuotiaana, kuten monet brittinuoret tekevät, ja pääsi ongelmitta suoraan lukiosta Imperial Collegeen opiskelemaan lääketiedettä seuraten isänsä esimerkkiä. Hän tulee puolanjuutalaisesta suvusta, jossa ammatinvalinta on ollut konservatiivista, eikä nuorella Adamilla ollut muitakaan suunnitelmia kuin lääkis.

Kuuden vuoden opiskelun jälkeen alkaa erikoistuminen, ja harjoittelu NHS:n eri sairaaloissa. Adam valitsee gynekologian ja synnytyslääkärin vaihtoehdot, mutta työ osastoilla ei todellakaan rajoitu synnytysosaston päivystykseen. Hän kokee saavansa liian nuorena ja kokemattomana järkyttävän määrän vastuuta, ja elämä hakulaitteen kanssa kutistaa yksityiselämän totaaliseen minimiin. Palkkakehitys on surkeaa suhteutettuna työn vaativuuteen, eikä parisuhde mystisen H:n kanssa kukoista, vaikka yhteistä asuntolainaa puuhaillaan. Kirjoittaja kokee, ettei hän edisty elämässään samaan tahtiin kuin monet ikätoverinsa, eikä myöskään saa työstään asiaankuuluvaa arvostusta ainakaan systeemin ja kollegoiden osalta. Potilaat osaavat kiittää useinkin, eikä kirjailijan ongelmana ollut ihmisten kohtaaminen, vaan työolosuhteiden kohtuuttomuus.

Kirja pitää sisällään tyypillistä lääkishuumoria (alkaen peräsuoleen tungetuista esineistä), mutta komedian takaa kuuluu vakava hätähuuto julkisten palveluiden alasajosta. Jopa asunnottomat potilaat ovat huolissaan, jos joutuvat NHS:n osastoille moneksi päiväksi sairaalabakteerien pelossa. Toisaalta Kay kertoo kansalaisten syvästä terveyteen liittyvästä lukutaidottomuudesta, joka herättää naurun pyrskähdyksiä varsinkin, kun kyseessä on gynekologia, seksuaalisuus ja sukupuolitaudit.

Kayn päiväkirja dokumentoi noin kuuden vuoden työrupeamaa, jonka aikana 96 tunnin työviikko oli normaalia, ja miehen palkasta iso osa meni parkkimaksuihin tai -sakkoihin. Rahaa kului myös noutokahviin ja -pizzaan, mutta todella vähän huvituksiin, lomiin tai muihin asioihin, jotka tuntuvat elämisen arvoiselta. On sanomattakin selvää, että tilanne johti työuupumukseen, minkä jälkeen Kay irtisanoutui koko ammatista ja alkoi koomikoksi ja tv-käsikirjoittajaksi. Epäonnistuneen ammatinvalinnan dokumenttina kirja on oivallinen, ja toivon mukaan se myös päätyy sellaisten nuorten käsiin, jotka kokevat painostusta lääkärin uralle ulkopuoliselta taholta.

Teos on kepeästi kirjoitettu, mutta viihteellisen formaatin takaa löytyy yhteiskunnallista hengenpaloa. En yhtään ihmettele, että se oli Britanniassa viime vuoden myydyin ei-fiktionaalinen teos, joka ylitti myyntiluvuissa jopa Michelle Obaman muistelmat. Kirja kannattaa lukea siksikin, että se antaa suomalaisille argumentteja puhua julkisten terveyspalveluiden puolesta sote-viidakossa. Ei pelkästään oman nahan pelastamisen vuoksi, vaan laajemman yhteiskuntarauhan.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

”Naisen asema kehitysmaissa”-teoksista

Teos: Safiya Hussaini Tungar-Tudu: Minä, Safiya. Nigerialaisen naisen tarina. (Otava, 2004)

Suomennos: Mirja Halonen

Reissullani Lempäälän lähetyskirppikselle poimin ilmaishyllystä kirjan, joka sopi paikan henkeen enemmän kuin omaan mielentilaani. Muistan kyllä seuranneeni uutisia Nigerian muslimien sharia-tuomioistuinten perustamisesta ja Safiyan tapauksesta, joka oli maailmanlaajuinen ihmisoikeusuutinen 2000-luvun alussa. Safiya Hussaini on siis nainen, joka tuomittiin kivitettäväksi kuolemaan aviorikoksesta pohjois-Nigeriassa, hausakulttuurin kehdossa.

Hänen tapauksensa oli ensimmäinen kivitystuomio, joka peruttiin, ja pian hänen jälkeensä vastaava tuomio annettiin lähes identtisessä tapauksessa Amina Lawalille toisessa osavaltiossa. Sharia-oikeus on voimassa täydellisesti Nigerian yhdeksässä osavaltiossa, ja osittain kolmessa, joissa on muslimienemmistö. Tämä on ongelmallista uskonnollisesti jakaantuneessa maassa, jossa uskonto ei tunnu olevan oma valinta. Jos olet syntynyt muslimiksi noissa osavaltioissa, sinut tuomitaan sharia-oikeudessa, vaikka kääntyisit kristityksi tai luopuisit muuten koko islamista. Naisten kivityksiä ei ole koskaan toimeenpantu, mutta muita, yhtä ongelmallisia tuomioita on langetettu, ja vaikein asema on muslimitaustaisilla homoseksuaaleilla, joilla ei ole mitään oikeuksia.

Italialainen toimittaja Raffaele Masto auttoi Safiyaa julkaisemaan tarinansa oikeusjutun aikana ja sen jälkeen. Safiya Hussaini ei ole täysin lukutaidoton nainen, mutta hänen koulunkäyntinsä keskeytyi 13-vuotiaana, kun hänet naitettiin ensimmäiselle aviomiehelleen. Tuomion vireillä ollessa hän oli 35-vuotias, neljästi eronnut ja raskaana miehelle, joka ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin. Kirjassa Safiya joutuu pakenemaan kotoaan jalkaisin savannin läpi vastasyntyneen vauvansa kanssa, koska kotipuolessa sharian kannattajat ovat pelottavan aggressiivisia. Hänen perheensä tukee häntä koko prosessin aikana, mutta yhteisö on jakaantunut vaikealla tavalla ja käyttää Safiyan tapausta poliittisena keppihevosenaan.

Olisin voinut virkistää muistiani tapauksesta lukematta kirjaa, joka on tyypillinen ”kehitysmaan kurjuus”-narratiivi. Tämän tyyppisiä teoksia tuli markkinoille enemmänkin 1980-90-luvuilla, ja niiden tarkoitus kai oli muistuttaa länsimaisia lukijoita siitä, kuinka hyvin naisilla on asiat Euroopassa. Dramaturgian tasolla tämä teos ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai muulla sorrolla samalla tavalla kuin Iraniin ja arabimaihin sijoittuvat ”naisten asema islamissa”-teokset. Uskon, että toimittaja Masto on todella kuunnellut Safiyaa ja kirjannut tarinan suht uskollisesti, sillä tekstissä on suullisen, kerrotun historian makua.

Kulttuurisena kuvauksena teos on kiinnostavampi kuin oikeusdraamana. En muista aiemmin lukeneeni painettua kirjaa hausakulttuurista; kaikki lukemani Nigeria-teokset ovat kertoneet kristityistä igboista tai yoruboista. Safiyan kuvaama kulttuuri ei ole ääri-islamistista, vaan afrikkalaiset elementit ovat siinä vahvoja, ja vaikuttavat mm. siihen, että tyttöjen ei odoteta siirtyvän huivien käyttöön kovin aikaisin. Islamista huolimatta paikallinen pukeutuminen on värikästä, ja tyttöjä kasvatetaan työntekoon siinä missä poikia. Moniavioisuus aiheuttaa ongelmia perheissä, kuten Safiyan omassakin tapauksessa. Hän tuli kolmen aviomiehen hylkäämäksi ja joutui aina palaamaan vanhempiensa luo; toisen aviomiehen kanssa hän meni naimisiin kahdesti, mutta liitto ei onnistunut toisellakaan kierroksella. Kirjan kirjoittamisen aikana hän löysi viidennen miehen, jonka kanssa liitto ilmeisesti onnistui.

Teos ei ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovinkaan kiinnostava, vaan toimii enemmän ihmisoikeusdokumenttina. Kuten Safiya itsekin toteaa, hän ei usko oman väkensä koskaan lukevan hänestä tehtyä kirjaa, eivätkä he edes tulleet tietoiseksi siitä, kuinka laajalle uutisointi tapauksesta levisi. Hän joutui pohtimaan pitkään, antaako BBC:n paikallisen toimittajan tulla häntä haastattelemaan, mutta tapauksen voittamiseksi mediajulkisuutta oli pakko käyttää.

Toisaalta teos ei edusta tämän genren heikointa lenkkiä, eikä anna vaikutelmaa, että kirjoittamisen motiivina olisi ollut raha. Tämä alun perin italiaksi julkaistu teos ei ehkä ole levinnyt kaikkialle, mutta se vaikuttaa juuri teokselta, jota luetaan kristillisten seurakuntien lähetyspiireissä. Kertomuksena teos on jopa maanläheinen, ja Safiyan oma toimijuus korostuu siinä siitä huolimatta, ettei hän kapinoi kovinkaan rankasti kulttuuriaan vastaan, eikä lainkaan islamia. Hänellä toki on älykkyyttä erottaa poliittinen valtataistelu henkilökohtaisesta uskon harjoittamisesta, ja samalla hän ilmaisee halunsa elää tavallisen maalaisnaisen elämää kotikylässään Tungar Tudussa. Tästä huolimatta hän on päässyt matkustamaan moneen otteeseen Italiaan ja puhumaan naisten oikeuksista siellä, sillä hänet on julistettu Rooman kunniakansalaiseksi.

Onneksi tämän tyyppisiä teoksia ei enää ole näkyvämmin julkaistu tällä vuosikymmenellä, sillä niiden funktio usein kääntyy näennäisen hyviä tarkoitusperiä vastaan. Tätäkin teosta voi lukija halutessaan tulkita dokumenttina köyhän kehitysmaan toivottomasta barbaariudesta, vaikka niin ei väitetä. Minuun teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muttei ärsyttänytkään. Kirjan aion jopa pitää, sillä keräilen afrikkalaisten naisten kirjoittamia teoksia ja tässä on mukava kuvaliite. Maahaasteessani olen jo kuitannut Nigerian, mutta monen muun afrikkalaisen maan kohdalle olen listannut vastaavia ”tosi tarinoita” siksi, ettei kaikista maista ole saatavilla uutta fiktiota kielillä, joita ymmärrän. Toivon itselleni tyyneyttä ja kärsivällisyyttä tämän genren lukijana, jos sille tielle vielä eksyn.

Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.

Hameeseen sisään, hameesta ulos

Teos: Linda-Maria Roine ja Venla Pystynen: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään (Johnny Kniga, 2019)

Muutama viikko sitten näin Yle Areenassa dokumentin rap-artisti Mercedes Bentsosta, ja nyt on vuoro lukea hänen omaelämäkerrallinen teoksensa, jonka hän on kirjoittanut yhdessä toimittaja Venla Pystysen kanssa. Mercedes Bentso on romanitaustainen rap-artisti, joka on toipunut nuoruuden huumeriippuvaisuudesta ja väkivaltaisista parisuhteista. Olen ollut tietoinen hänen urastaan jo jonkun vuoden, ja tavannut naispuolisia nuoria räppäreitä, jotka pitävät häntä esikuvanaan.

Harvemmin olen lukenut näin nuoren, vasta 25-vuotiaan kirjailijan omaelämäkertaa, johon mahtuu jo useampi eletty elämä. Teoksessa rankinta on lukea Linda-Marian lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta, jota leimasi koulukiusaaminen, luokkakavereiden totaalinen ulossulkeminen ja varhaisen hyväksikäytön varjo. Suojaavana tekijänä hänen elämässään kuitenkin oli lämmin äitisuhde, ja äiti huolimatta omasta masennuksestaan toimi aina tyttärensä puolustajana joka luukulla ja vastaanotolla. Pitkälti hänen huumehistoriansa johtui halusta tulla näkyväksi ja hyväksytyksi, ja paikka jostain yhteisöstä löytyi huumeriippuvaisten romaninuorten parista.

Kuvaus nuorten romanimiesten patriarkaalisesta alistamisesta, tyttöystävän kouluttamisesta ja väkivallan hyväksymisestä on raa’an lohdutonta, vaikka nauroin ironisesti siinä kohdassa, kun Linda-Marian toinen, lyhytaikainen poikaystävä vaatii häntä mukaansa sossuun hakemaan hamelappua. Hänen elämäänsä kuului pari hamevuotta, mutta ei koskaan siirtynyt käyttämään varsinaista samettihametta muuten kuin kavereilta lainattuna. Vaikka Linda-Maria on romanitaustainen, häntä ei koskaan kasvatettu romanikulttuurin normeihin, ja siksi hänen nuoruudenaikainen retkensä ”juurille” oli omaehtoista identiteetin etsintää. Hänen äitinsä pyrkii koko ajan estämään kulttuurisia ja uskonnollisia ylilyöntejä, varsinkin suhteessa helluntaiseurakuntiin, jonne romaniystävät häntä kädestä taluttavat.

Uskonnon rooli on teoksessa keskeinen, mutta Linda-Maria suhtautuu helluntaipiirien homofobiaan kriittisesti jo teininä. Toisaalta häntä kiinnostaa myös islam ja mystinen korealainen uususkonto, josta kuulin ensimmäistä kertaa tässä kirjassa. Hän avaa ansiokkaasti romanien suhdetta helluntailaisuuteen, varsinkin uskoontulon ja parannuksen näkökulmasta. Monille huumeriippuvaisille vapaat suunnat ovat lähes ainoa toivon lähde, mutta Roine kritisoi sitä aaltoliikettä, jossa tullaan joka joulun alla ”Jeesuksen omaksi” ja muutaman viikon päästä diilataan taas Tallinnanaukiolla.

Mercedes Bentson kehitys artistiksi on varhaiskypsää, olihan hänellä toivoa omasta albumista jo alaikäisenä. Muusikon kasvutarinassa on jotain yhteistä vasta lukemani Astrid Swanin teoksen kanssa, vaikka artistien genret ja sosiaaliset taustat ovat erilaiset. Pääsy räppikouluun oli varmasti hänen elämänsä suurin käännekohta, ja toinen merkittävä tuen lähde oli Vamos-nuorten työpaja, josta hän sai tukea arjen hallintaan. Vamos-nuorten toiminnasta kertovissa osuuksissa itkin, koska niissä oli niin vahva solidaarisuuden meininki.

Uskon, että tässä teoksessa on ainesta tulla samanmoiseksi nuorten suosimaksi klassikkoteokseksi kuin minun nuoruudessani olivat sinänsä lohduttomat Nancy ja Huumeasema Zoo. Tässä teoksessa huumeiden käytöstä puhutaan vakuuttavan realistisesti, myös niiden viehätyksestä. Painotus on kuitenkin addiktion vakavissa lieveilmiöissä, ja raitistumisen prosessissa, josta harva selviää ilman pitkäkestoista psykososiaalista tukea.

Kirjan vahvin viesti liittyy kuitenkin ns. NEET-nuorten (not in working life, employment jne.) asemaan, joka on yhteiskunnallisesti suurempi kysymys kuin romanien asema tai huumevieroitus. Linda-Maria on viime aikoina osallistunut moniin paneeleihin, joissa pohditaan tätä yhteiskunnallista aikapommia, joka on Suomessa laajuudeltaan Euroopan kärkikastia. Kirjassa pääsevät näkyviin myös toisentyyppiset syrjään jääneet nuoret, kuten autismin kirjoon kuuluvat ja kehitysvammaiset. Tämä on siis ikäpolvitarina, johon uskoisin, että noin parikymppiset nuoret aikuiset voivat samastua, vaikka heillä ei olisi huumetaustaa tai kokemusta etniseen vähemmistöön kuulumisesta.

Suomalaisen akateemisen feminismin kritiikki osui ja upposi minuun, koska oma nuoruuteni meni kokonaan sen pauloissa, enkä silloin takuulla osannut suhtautua ”assan vessan feminismiin”, termiin, jonka Roine kirjassaan lanseeraa. Mercedes Bentson biisien vastaanotto feministipiireissä on ollut myrskyisää, ja hänen on ollut vaikea löytää paikkaansa akateemissävytteisissä keskusteluissa. Mutta herrajee, kyllä assan vessastakin voi löytyä feminismiä, ja sellainen feminismi voi saada aikaan suurempaa muutosta kuin seminaarisalien intersektionaalinen vääntö.

Teos oli aivan mahtava äänikirjana Roineen itse lukemana, ja varsinkin sen lyriikkaosuudet iskevät luettuina kuin häkä. Tämän kuunneltuani en ehkä enää pysty kuuntelemaan huonosti ääninäyteltyä äänikirjaa, koska teoksen ääni oli niin vahva.

HELMET-kirjahaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Kirjan nimessä on kieltosana.

Tietämättömyyden anatomiasta

Teos: Tara Westover: Educated (Penguin, 2018)

Olen odottanut saavani lukevan Tara Westoverin teosta Educated pitkään, ja odotuksen aikana lukenut useita ristiriitaisia arvioita siitä. Kirja tuntuu jakavan vesiä, ja sen kärkkäimmät kriitikot pitävät tarinaa epäuskottavana, sosiaalipornahtavana ja jopa tylsänä. Toisaalta se oli viime vuonna Barack Obaman lukulistalla, ja yleensä olen tykännyt kaikista Obaman suosituksista.

Minua ei kirjassa kiinnosta kysymys koulunkäynnistä niinkään paljon kuin sen uskonnollinen aspekti. Valitsin kirjan luettavaksi siksi, etten ole koskaan lukenut kokonaista teosta mormoneista. Sen sijaan olen katsonut noloa Sister Wives-tositeeveeohjelmaa, joka ei ole herättänyt ainakaan suuria sympatioita tätä amerikkalaisten suurehkoa uususkontoa kohtaan. On myös muistettava, että mormoniuden sisällä on eroavuuksia, ja näin tämä teos ei kuvaa moniavioisen perheen elämää. Tässä kuvattu perhe on miltei perustanut oman patriarkaalisen kulttinsa, jonka keskeinen sisältö on tiedevastaisuus.

Tara syntyy Idahon maaseudulla vuonna 1986 ja kasvaa maatilalla, jossa viljellään muun muassa yrttejä äidin eteeristen öljyjen bisneksiin. Perheessä on seitsemän lasta, ja muutenkin tuon alueen mormoniperheet ovat suuria. Äiti toimii myös kotisynnytyksissä puoskarikätilönä, eikä läheskään kaikkia syntyneitä lapsia rekisteröidä minnekään muualle kuin mormonikirkon kastekirjaan. Isä työskentelee romukauppiaana, ja hänen bisneksensä menevät monessa vaiheessa huonommin kuin äidin.

Taran isän persoonallisuus on dominoiva ja väkivaltainen, ja hänellä on pitkiä masennuskausia, joita välillä lähdetään hoitamaan asuntoautolla Arizonan aurinkoon, miehen vanhempien luo. Isä on myös tehnyt kaikkensa, ettei äiti tapaisi omia sukulaisiaan, jotka ovat perheen meiningistä huolissaan. Äiti enimmäkseen toimii isän tyrannian alaisuudesssa, alistuneena, mutta välillä saa tarmokkaita puuskia, jotka saavat Taran näkemään tämän salatut voimavarat. Perhe ei kuitenkaan ole eristyksessä yhteisöstään, vaan kirkossa käydään ja rankaisevaa Jumalaa pelätään vakavin mielin. Itse asiassa odotin, että kirja kertoisi vielä eristyneemmästä ja syrjäytyneemmästä perheestä. Toki tällä perheellä on ongelmia viranomaisten kanssa, mutta omassa yhteisössään he kuitenkin ovat täysvaltaisia jäseniä.

Vielä vaikeampi on Taran suhde isoveljeen Shauniin, joka on asunut jo omillaan muualla, mutta palaa kuvioihin Taran teini-iässä. Veljen persoonallisuushäiriö on vakavampi kuin isän, ja hän oppii nopeasti löytämään muiden heikot kohdat. Veljen harjoittaman hyväksikäytön kuvaus on myös syy, miksi Westover on tullut suljetuksi ulos sukuyhteydestä. Patriarkaalisen vallankäytön analyysi on kirjassa melkein lohdutonta, ja tarina osittain toistaa itseään niin, että lukija on jo ryytynyt, kun päästään positiivisempaan selviytymistarinaan.

Pystyn oikeastaan vertaamaan tätä teosta viime aikoina lukemiini romaaneihin suomalaisesta lestadiolaisuudesta. Pari viimeistä lukemaani sellaista Westoverin ikäluokkaan kuuluvilta naisilta ovat olleet humoristisempia kuin tämä teos. Toisaalta ne ovat fiktiota, ja tämä on kolmikymppisen henkilön omaelämäkerta. Eikä painopiste Westoverin teoksessa ole uskonnosta irtaantumisessa, eikä se tutki mormoniyhteisöä, vaan hänen omaa, sekopäistä perhettään, joka tuntuu olevan ainoa, joka kirjaimellisesti toteuttaa Mormonin kirjan visioita. Perheessä ei keskustella uskomisesta tai muista teologisista kysymyksistä, vaan eletään jokaista uskon pykälää todeksi. Vanhempien mukaan kaikki muut perheet ovat luopioita, varsinkin ne, jotka käyvät lääkärillä.

En tiedä paljoa Idahosta, mutta sen maaseudun elämäntavan kuvaus on ehkä ansiokkainta tässä teoksessa. Eikä Westover kokonaan kiellä kasvuympäristönsä perimää, onhan omavaraisessa survivalistitaloudessa oma logiikkansa. Kotiseudun väen valkoinen supremismi, ja n-sanan runsas käyttö, korreloivat hyvin sen tosiasian kanssa, ettei siellä päin asu muita mustia ihmisiä kuin adoptiolapsia. Tara ei collegeen mennessään ole nähnyt kuin yhden mustan adoptiolapsen mormonikirkossa, ja hän häpeää sitä, kuinka hän oli nuorempana nauranut n-sanavitseille.

Taran opintien saaga on kiinnostava, mutta poikkeavaksi sen tekee vain se, että tämä sisukas nainen sai hommattua itselleen stipendin Cambridgen yliopistoon ja väiteltyä nuorena tohtoriksi siellä. Ehkä ilman maastamuuttoa ja totaalista silmälasien vaihtoa uudessa maassa tämä kirja olisi jäänyt kirjoittamatta. Varmasti Yhdysvalloissa on vuosittain tuhansia uskonnollisista perheistä ponnistavia, kotikoulun käyneitä nuoria, jotka onnistuvat pääsemään opiskelemaan, ja jotka kamppailevat samojen identiteettikysymysten äärellä. Jo pieni kurkkaus Googleen osoittaa, ettei tämä ole ensimmäinen teos aiheesta, mutta Westover saattaa kuulua menestyneimpiin kotikoululaisiin.

En ollut kirjasta haltioissani kaunokirjallisesta näkökulmasta, mutta pidin siitä enemmän kulttuurisena kuvauksena. En myöskään pitänyt sitä poikkeuksellisena, vaan voisin verrata tätä opintietä vaikka turvapaikanhakijanuorten tilanteeseen: fiksut ja älykkäät nuoret pystyvät kyllä nopeasti kuromaan välimatkan ikätovereihinsa, mutta identiteetin ja tunteiden tasolla moni jää hämmennyksiin sen jälkeen, kun länsimainen koulutus on kaadettu heidän niskaansa.

Äänikirjaa kuunnellessa ärsytti naispuolisen lukijan dialogit: hänen tapansa korostaa Taran vanhempien maalaisuutta ja karkeutta oli liioiteltua, ja hän saa perheen jäsenet kuulostamaan idiooteilta. Tämä melkein sai minut lopettamaan kirjan kuuntelemisen, ja täytyy sanoa, että tällä kertaa olisin mieluummin lukenut teoksen painettuna kirjana.

Minulla oli maahaasteessa varattuna Michelle Obaman Becoming,mutta se jäi kesken äänikirjan pituuden vuoksi, joten vaihdan nyt teosta ja sijoitan tämän kohtaan x/196: Yhdysvallat. Valintani on osuva siksi, että tämä teos on oiva esimerkki Yhdysvaltojen suurista sisäisistä kulttuuri-, varallisuus-, ja koulutuksellisista eroista, ja edustaa täysin erilaista maailmaa kuin mihin yleensä tutustun, kun luen amerikkalaista kirjallisuutta.