Inkerinmaasta ei voi kirjoittaa liikaa

Teos: Jari Tervo: Matriarkka (Otava, 2016) 

Kolmas kerta toden sanoo, eli päätin vihdoin saattaa Jari Tervon Matriarkan loppuun ennen kuin saan käsiini hänen uusimman teoksensa kirjaston ylipitkästä jonosta. Koska kahdella ensimmäisellä kerralla en päässyt printtikirjassa yli puoleenväliin, päätin kokeilla äänikirjaa välillä (lukija Eero Saarinen).  Äänikirja toimiikin tämän tyyppisen sanasuitsutuksen kohdalla erinomaisesti, varsinkin, kun kirjassa ei ole pahemmin dialogia, eli yhden lukijan taktiikka ei sekoita henkilöhahmojen ääniä. 

Pari vuotta sitten odotin tätä teosta, koska olen ollut pitkään kiinnostunut inkeriläisistä enkä ole lukenut montakaan romaania, jossa he olisivat olleet edes sivuroolissa. Lähes kaikki inkeriläisistä kertovat teokset ovat olleet joko tietokirjoja tai (erittäin synkkiä) muistelmia. Jonkun verran olen lukenut Anitta Konkkaa ja tämän isän Juhani Konkan teoksia – eikä Anitta Konkan läheskään kaikissa teoksissa ole inkeriläisiä hahmoja. Inkeriläisestä kirjallisuudesta on vaikea saada käsitystä, koska sen kaanonin määrittely varmasti riippuu paljon henkilön poliittisista mielipiteistä.

Romaanin juoneen oli kuitenkin vaikea päästä sisään, ja sen alun maailmanselitykset tuntuivat megalomaanisilta. Se pääsee oikeastaan vasta vauhtiin, kun Matriarkka (Aamu, pastori Karitsan tytär) alkaa olla toisella kymmenellä. Tämä erikoinen lapsi ehtii ennen sitä syntyä moneen kertaan, ja kätilön rooli kylän universumissa on lähes yhtä voimallinen kuin Katja Ketulla. 

Simpukan kylä ja sen lähipiiri ovat aidosti monikulttuurisia: mukaan mahtuu inkeriläisten lisäksi vatjalaisia, inkerikkoja, saksalaisia ja myös suomalaisia vieraita mitä erilaisin motiivein. Kyläläiset eivät ainakaan tunnu turhan nationalistisilta tai ylemmyydentuntoisilta suhteessa naapureihinsa. Papit ja opettajat ovat aikanaan käyneet hakemaan kansallisen heräämisen oppia Hatsinan seminaarissa, mutta 1920-luvulla he joutuvat luopumaan paljosta oppimastaan. 

Uskonnolla, luterilaisuudella ja ortodoksisuuden erikoisemmilla ilmenemismuodoilla kuten hyppääjillä ja skoptsilaisilla, on teoksen alkupäässä valtava rooli, ja paikoitellen koin, että lahkolaisten seksuaalisilla ylilyönneillä mässäiltiin liikaa. Tämä voi olla se osuus, joka harmittaa sellaisia inkeriläisiä lukijoita, jotka ovat eläneet joskus omalla maallaan. Noista lahkoista on olemassa paljon todisteaineistoa myös muualla kuin tässä romaanissa, eikä lahkolaisuus rajoittunut inkeriläisiin, mutta tässä uskonnollinen hihhulointi korostuu inkeriläisten erityispiirteenä.  

Suvun Siperian-keikka Jenisei-joen varrella on teoksen maagisin osuus, hyppy aidosti vieraaseen kulttuuriin, joka ankarista oloista huolimatta tuntui kiehtovalta. Retkellään Matriarkka ehtii tulla kahdesti raskaaksi eri miehille, ja samojedin lapsi ensimmäinen Ilmari jää isänsä maille. Ilmari Ilmarinpoika on Aamun ja tämän lapsuudenystävän rakkauden hedelmä, joka pääsee palaamaan kotikylään sotavuosina. Kylän saksalaismiehityksen aikaisen elämän kuvaus jäi minulle valitettavasti vielä himmeäksi, tai se oli tarinassa se tylsin suvantokohta, jonka aikana äänikirjaa kuunnellessani onnistuin puuhailemaan paljon muuta ja nukahtamaankin. 

Teoksen nykyisyyden taso on poleemista, kantaaottavaa poliittista proosaa, jossa yksi päähenkilöistä on rasistinen kohutohtori, yksi SUPO:n tarkastaja ja yksi, sukutarinan kirjoittaja, nostalginen ”anti-fasisti”, joka kannattaa itärahoitteista valemediaa vain kokeakseen kuulumista jonnekin muualle kuin kartalta kadonneelle Inkerinmaalle. Jos olisin lukenut tämän kaksi vuotta sitten, olisin nyökytellyt oivalluksille, mutta tämä MV-lehden ja muiden kansallismielisten toimijoiden parodia alkaa jo nyt olla hieman väljähtänyttä. 

Eniten kirjassa rasitti tiettyjen elementtien toisto ja hirvittävän pitkät listat perinne-esineistä. Tervolla on pakkomielteenä sisällyttää kirjaansa kaiken, mitä on inkeriläisestä kulttuuriperimästä lukenut, ja välillä teos tuntuukin ulkomuseovisiitiltä. Varsinkin hikeä ja mahorkan tuoksua teokseen mahtuu loputtomasti, ja muutenkin hajujen, makujen ja lihallisten virikkeiden määrä on eksponentiaalinen. Osasta näistä etnografisista litanioista tulee teoksen loppua lähestyttäessä maneereja. 

Näistä puutteista huolimatta viihdyin teoksen tunnelmissa, sillä sen siivillä pääsee kauas omasta ympäröivästä todellisuudesta. Henkilöhahmot ovat suuria sieluja, joiden käsitykset oman kansan historiasta ja kohtalosta eivät ole identtisiä. Teos on sen verran runsas, että siitä olisi helposti saanut aikaan trilogian, ja sen vuoksi jokainen 449 sivusta vaatii lukijalta huimaa keskittymistä. Itse googlailin tällä kolmannella yrityksellä ainakin karttoja, joiden kautta suvun odysseia konkretisoitui paremmin. Olen antanut tälle teokselle ruhtinaallisesti aikaa, mutta edelleenkään en osaa referoida sen koko juonta uskottavasti. 

Tervon proosateoksista Matriarkka on viidestoista, ja huomaan, että minua on ennen tätä lähinnä kiinnostaneet hänen Rovaniemi-aiheiset autofiktionsa ja aiempi maahanmuuttoaiheinen Layla (josta en pitänyt lainkaan). Koen, että maahanmuuttoteoksena Matriarkka onnistuu paremmin kuin Layla, koska tätä varten on selkeästi tehty kymmenkertainen määrä taustatyötä. 

Olen viime vuosina yrittänyt kirjoittaa jotain tämän romaanin aiheisiin liittyvää, sekä suomalaisten aiemmasta heimoaatteesta että tämän päivän ”rajakeista”, ja molemmat teemat ovat haasteellisia varsinkin aloittelevalle kirjoittajalle. Koen, että Tervo yhtenä maamme kuuluisimmista ja parhaiten myyvistä kirjailijoistamme onnistuu tässä vaikeassa kombossa huomattavasti paremmin Inkeri-osuudessa kuin rajakki-analyysissa. Näiden kahden aikakauden mentaliteettien vertailu on tärkeää, ja nostan hattua jokaiselle, joka aihetta lähestyy. 

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin. 

Krunikkalaisen kauhuleffan kulisseissa

Teos: Katja Lahti: Lasitehdas (S&S, 2018)

Olen kai viime aikoina lukenut enimmäkseen vakavia kirjoja, koska en muista, milloin viimeksi nauroin ääneen lukiessani. Onneksi puutostautiin löytyi täsmälääke Katja Lahden romaanista Lasitehdas. Aloitin hörähtelyn siitä, kun keski-ikäinen kampaaja Irina soitti ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kansanradioon, ja olin jo pissiä alleni, kun päästiin pariskunnan eeppiseen joulumatkaan Helsinkiin, jossa heitä odottivat suomenruotsalaiset Gustafssonit Kruununhaan jugendtalossaan.

Lasitehdas kertoo nuoresta parista, Juhasta ja Lotasta, joiden kotitaustat ovat kaukana toisistaan. Juha on kotoisin kehäkolmosen ulkopuolelta lasiruukkikaupungista, ja hänen duunarisukunsa historia nivoutuu lasitehtaaseen. Lotan isä on suomenruotsalainen lääkäri, ja suomenkielinen äiti on tehnyt luokkahypyn naimalla kartanon perijän. Kristiinasta tulee Christina, ja naituaan lääkärinsä hän perustaa golf- ja ratsastusvaatteita myyvän yrityksen. Lotalla ja Juhalla on molemmilla ollut myrskyisä nuoruus, vaikka molemmilla on rakastavat vanhemmat. 

Rahalla tai sen puutteella on keskeinen rooli kertomuksessa. Juhan duunariperheessä on totuttu hankkimaan kaikki vaatteet kirpparilta, kun taas Lotta on aina saanut enemmän lahjoja kuin on osannut pyytää. Juhanin ja Irinan haaveena on ollut omakotitalo, jossa olisi poreamme. Kun pariskunta sitten voittaa kimppalotossa jättipotin kahden kaverinsa kanssa, he eivät yhtäkkiä osaa rahaa kuluttaa. Luomukaritsa ei maistukaan yhtä hyvältä kuin makaronilaatikko, eikä Juhani osaa valita jouluvisiitille tuliaisviiniä Alkon liian suuresta valikoimasta.

Kirjan jokainen hahmo on Suuri Persoona, myös Juhani ja Irina, jotka edustavat välisuomalaista tavallisuutta sen äärimmäisessä olomuodossa. Itse asiassa viihdyin heidän roosankukertavalla alcantara-sohvallaan niin hyvin, että kirjan loppuun saattaminen jäi harmittamaan. En muista, milloin viimeksi olisin kohdannut näin juurevia duunarihahmoja, joiden kohtaamisesta tuli hyvä mieli angstin ja ahdistuksen sijaan. Ehdoton suosikkini hahmoista oli kampaaja-Irina, joka pääsee kuusikymppisenä toteuttamaan haaveensa perustamalla oman ompelimon. 

Kirja leikittelee sivistyksen, luokkanousun ja sosiaalisen pääoman ideoilla hulvattomasti, ja päätyy raaputtamaan porvarillisen charmin pintaa syvemmälle. Kirja tuntuu sellaiselta raaputusarvalta, jossa jokainen ruutu voittaa. 

”Ja kai se on niin, että kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi ihan spedejä, ikään, sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sivistys on vain ohuen ohut kalvo ihmisen pinnalla, joskus se irtoaa vahingossa ja joskus sen haluaa repiä irti ihan itse.”

Roger ja Christina oppivat luultavasti uusilta puolisukulaisiltaan enemmän kuin Juhani ja Irina oppivat heiltä. Pidin kirjassa paljon varsinkin suomenruotsalaisuuden kuvauksesta, vaikka kieltämättä se oli hieman yliampuvaa. Voiko jonkun elämä todella kaatua siitä, jos tammikuussa ei pidetäkään blini-illallisia, ja kuuluvatko rapujuhlat aivan kaikkien suomenruotsalaisten vakiokuvastoon?

Katja Lahti on lahjakas kirjailija siksi, että hän onnistuu luomaan maagisen maailman hyvin arkisista elementeistä. Tässä teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää kohtausta, eikä turhaa tyyppiä. Hänen kielensä on runsasta, ja varsinkin ruokaan, kodin sisustukseen ja muotiin liittyviä anekdootteja pursuaa kaikkialla niin, että pieni konmarittaja minussa oli pakahtua. Minulla myös kesti tämän 300-sivuisen teoksen lukemisessa pidempään kuin keskivertoromaanin. Se kertonee tekstin laadusta ja kielen rikkaudesta – huonon romaanin kun lukea sutaisee parissa-kolmessa tunnissa. 

Kotimaisista romaaneista Lasitehdas kiilaa ihanilla hahmoillaan, rakkaudellisella ilmapiirillään ja vinksahtaneella huumorillaan tämän lukuvuoden lukemistojeni kärkikastiin – ehkä enemmän liekeissä olen ollut vain Olli Jalosen Taivaanpallosta (ja blogini lukijat alkavat varmasti jo olla ryytyneitä tämän teoksen jatkuvaan mainostukseen). Lasitehdas on sellainen kirja, jota suosittelen joululahjaksi aivan kaikille, ja se voisi hyvin inspiroida myös Juhanin ikäluokan miehiä. 

Olen iloinen myös siitä, että kirjalla on vielä reilu viikko laina-aikaa, sillä mahdollisesti luen sen uudelleen vain sen tuottamien feromonien vuoksi. 

Aivopesun tuolla puolen

Teos: Mariette Lindstein: Ehdoton valta (Atena, 2018)

Suomennos: Christine Thorel 

Tunnustan, että minulla on joitain kirjallisuuteen liittyviä temaattisia pakkomielteitä. Aina, kun näen jonkun uskonlahkoon tai kulttiin liittyvän romaanin, päädyn lukemaan sen mahdollisimman pian, vaikka se ei kaunokirjallisena teoksena inspiroisi tai vakuuttaisi. Kulteista ja lahkoista kertovia teoksia on viime aikoina julkaistu ehkä vähän liikaakin, mutta joku niissä ihmisiä vetää puoleensa. 

Varmasti moni niitä lukeva haluaa testata, kuinka todennäköistä hänen oma liittymisensä kulttiin olisi vaikeassa elämäntilanteessa. Itse uskon, että minut olisi voinut saada mukaan monessa elämänvaiheessa, jos oikeanlainen yhteisö olisi tullut eteen. 

Mariette Lindsteinin Ehdoton valta kertoo ruotsalaisesta new age-yhteisöstä, joka majailee Bohuslänin kartanosaarella nuoren karismaattisen johtajansa, Oswald Frantzin, suojeluksessa. Lindsteinilla itsellä on pitkä tausta skientologien parissa, mutta romaani ei kerro skientologeista, vaan uudemmasta fiktionaalisesta kultista, jossa saattaa olla joitain yhteisiä piirteitä skientologien kanssa. Se sijoittuu nykypäivään, kun taas kirjailija itse irrottautui skientologien taikapiiristä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen vuonna 2003. 

Kirjassa 22-vuotias Sofia haluaa ottaa etäisyyttä opiskelukaupungistaan Lundista hankalan seurustelusuhteen päättymisen jälkeen. Sofian ex-poikaystävä Ellis on takertuva stalkkeri, joka ei kaihda keinoja osoittaa tunteitaan eron jälkeen. Opiskelukaverinsa kanssa hän päätyy vapaaehtoistöihin mystiselle saarelle, ja käy läpi ohjelman, jossa meditoidaan Oswaldin luomien teesien äärellä. Ystävä Wilma palaa etsimään oikeita töitä mantereelta, mutta Sofia houkutellaan jäämään vedoten tämän asiantuntemukseen kirjallisuuden opiskelijana. 

Sofia pääsee rakentamaan yhteisön kirjastoa, jonne hankitaan teoksia miellyttämään siellä yöpyviä julkkisvieraita. Yhteisön omien jäsenten lukemista kontrolloidaan, ja vääristä lukemistoista raportoidaan Oswaldille, joka parjaa jokaisen alhaista älykkyyttä näiden selän takana. Oswald itse ei taida pahemmin lukea, mutta väittää työskentelevänsä ”perse ruvella” siinä missä muu henkilökunta lihoo ja vetää lonkkaa. Vuoden aikana henkilökuntaan kohdistavat kontrollitoimet lisääntyvät, eikä saarelta poispääsy ole enää itsestäänselvää. 

Tämä on koukuttavaa, helppolukuista ja lineaarista tekstiä, jossa kuvataan uskottavasti yhteisön arkea, ihmissuhteita ja myös saaren historiaa. Pelottavaa kuvauksessa on sen todennäköisyys toteutua hyvin samankaltaisessa formaatissa reaalimaailmassa. New age on ilmiönä vaikeammin hahmotettava kuin perinteiset uskonnolliset yhteisöt, joiden toiminnasta ainakin itselläni on enemmän tietoa. Tässä ruotsalaiskuvauksessa liikkeen johto nojaa PR-konsultteihin ja rikkaiden julkkisten suosioon promoottoreina. Yhteisö on vakavarainen, ja siellä tehtävä työ on enemmän ideologista kuin ruumiillista. 

Kyseessä on kirjasarjan aloitusteos, joten lukija voi jo siitä päätellä, ettei yhteisö tule kaatumaan helpolla. Valitettavasti tieto sarjan jatkosta madaltaa jännitystä, eli toivoa keskeisten henkilöiden lopullisesta vapautumisesta ei paljoa anneta. Myös takaumien kautta esitetty historiallinen juoni tuntuu päälleliimatulta ja ohuelta. Kartanon aiempien asukkien kohtalot eivät lopulta kiinnostaneet paljoakaan, ja luin kursiivilla tuotetut luvut hyvin kursorisesti. 

Tämä sarja varmasti jakaa lukijoiden mielipiteitä, ja uskon sille riittävän faneja varsinkin nuorissa lukijoissa. Oma mielikuvitukseni suljettuihin yhteisöihin liittyen on niin kieroutunutta, että koin näiden ruotsalaisten onnistuvan kauhun tasapainon luomisessa vakaasti, mutta laimeasti. Oswald Frantz toki on omalla tavallaan fasistinen hahmo, mutta kirjassa ei esitetä yhteyksiä olemassaoleviin poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin.  

Tässä 559-sivuisessa järkäleessä kerronta alkoi pahasti junnata viimeisen kolmanneksen aikana, vaikka alku oli lupaava. Eniten kuitenkin tökki kauttaaltaan arkinen, miltei selkokielinen, lyhyistä lauseista koostuva ilmaisu, joka alkaa olla enemmän normi kuin poikkeus uusissa ruotsalaisdekkareissa/trillereissä. Luin kuitenkin kirjan loppuun, koska Sofia päähenkilönä oli symppis ja hänen kohtalonsa jäi vaivaamaan. 

Parasta romaanissa kuitenkin on sen täysi fiktionaalisuus. Lindstein olisi voinut kirjoittaa sydänveriset muistelmat elämästään skientologien korkeimmalla portaalla, mutta sen sijaan onnistui tuottamaan kirjasarjan, joka mahdollisesti antaa lukijoilleen enemmän ajattelemisen aihetta kuin realistinen omaelämäkerrallinen teos voisi koskaan tehdä. 

Kirjailija on jo 60-vuotias, mutta oikeasti luulin tämän olevan huomattavasti nuoremman kirjailijan kynästä. Tämän päivän nuorten aikuisten kielen ja maailmankatsomuksen kuvauksenakin romaani siis vakuutti. Vähiten kirja vakuutti jännitysromaanina, mutta valtaosa lukijoista lienevät eri mieltä, koska sarja on jo käännetty monelle kielelle ja menestynyt maailmalla. 

Pala erikoisempaa kirkkohistoriaa

Teos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.

J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta. 

Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään. 

Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi. 

Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista. 

Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä. 

Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.

Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle. 

Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen. 

Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa. 

 

 

Janakkalalaista huippuosaamista

Teos: Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Suomalaiset ekspatriaatit Brysselissä ei kuulosta kaikista seksikkäimmältä romaanin aiheelta, jos rehellisiä ollaan. Ilkka Luukkosen esikoisromaani Kongolainen kampa kuvaa muun muassa heitä, mutta myös Belgian siirtomaapolitiikkaa ja EU:n viimeaikaista pakolaiskriisiä. Lähdin lukemaan kirjaa Kongo-teeman vuoksi, ja olin juonen kanssa alussa hukassa. Alku oli varsin jaaritteleva, ja minusta tuntui erikoiselta, että näin runsassanaisella, mutta hidastempoisella aloituksella on saatu esikoisromaani suuren kustantajan seulasta läpi.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen insinööri Antti, on hemmetin rasittava tyyppi, jolla on vaikea äitisuhde, työllistymisvaikeuksia ja korostuneen turvallisuushakuinen maailmankatsomus. Antti on muuttanut Brysseliin perheensä kanssa taloudellisessa pakkoraossa, eikä hänen asemansa Insinöörilehden ulkomaantoimittajana lupaa kovin merkittävää urakehitystä. Antin unkarilainen vaimo Anna on opiskellut sosiaalipolitiikkaa, mutta yrittää Belgiassa luoda uutta uraa taidekauppiaana. Liitto natisee liitoksistaan, ja Antti kokee hapenpuutetta niin, että kalsarikännit Ardennien vuoristohotellissa alkavat kutsua perhe-elämän sijaan.

Keski-ikäisen pariskunnan junnaavaan arkeen saapuu shokkiefektinä Antin siskontyttö Kaisla, joka on karannut Vantaalta Brysseliin au pairiksi ja odottaa lasta kongolaiselle miehelle. Kaisla on kertojana huomattavasti kiinnostavampi ja räväkämpi kuin Antti, samaan aikaan spontaani, analyyttinen ja jopa ikäisekseen naiivi. Hän etsii elämäänsä suurempia haasteita kuin vantaalaista kaljakelluntaa siipeilijäpoikaystävän rinnalla, ja luottaa elämän kantavan. Kongolaisen Josephin kautta Antti saa uusia juttuideoita junnaavan uransa pelastamiseksi ja joutuu kohtaamaan kasvatuksestaan johtuvia tunnelukkoja ja ennakkoluuloja.

Kirjan nimeen liittyy monimerkityksistä symboliikkaa, jonka kekseliäisyydestä olin innoissani. Joseph kasvaa romaanin aikana vähemmän stereotyyppiseksi hahmoksi, vaikka onkin stereotyyppisen perinnetanssiryhmän manageri. Au pairien elämän kuvaus on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ekspatriaattiperheiden,  ja herätti minussa omakohtaisia kaikuja menneisyydestä.

Romaanina teos on hitaasti lämpiävä, ja juonessa päästään kunnolla vauhtiin vasta toisessa puolikkaassa. Jos lukija kuitenkin jaksaa janakkalalaisen huippuosaamisen hitaan lämmittelyn, hän varmasti saa loppua kohti kokea monia yllätyksiä. Teoksena maahanmuutosta Kongolainen kampa tarjoaa laajan paletin kohtaloita, ja myös sukuromaanina se on epätyypillinen, koska keskiössä on enon ja siskontytön suhde.

Huumoria kirjassa viljellään reippaasti, ja pilkka osuu enemmän suomalaisten ennakkoluuloihin kuin afrikkalaisyhteisön elämäntapaan. Suomalaisen merimieskirkon pappi oli loistava hahmo rempseänä baarimikkona, vaikka häneen ei tutustuttu kovin syvällisesti. Antin äidin rooli suvun matriarkkana lopulta selittää suurimman osan kirjan hahmojen outouksista, ja vaikka hahmo oli liioiteltu, täytyy muistaa, että tällaisia omnipotentteja mammoja edelleen on.

Jostain syystä kirjaa lukiessani mieleeni juolahti Jarkko Tontin uusin romaani Perintö, jossa myös huseeraa vahva isoäitihahmo, ja jossa tyyppien suhde ulkomaailmaan selittyy osittain kantahämäläisillä juurilla. Romaanin Antti osoittautuu kuitenkin yllättävän kehityskelpoiseksi tyypiksi, jonka insinöörin taidoille löytyy myös sosiaalinen tilaus uudessa perhetilanteessa.

Kongolainen kampa on lämminhenkinen, kepeä veijariromaani, jossa onneksi ei ratkaista Euroopan pakolaiskriisiä, mutta sijoitetaan suomalaiset osaksi siirtolaisuuden laajempaa mosaiikkia. Pidin varsinkin siitä, että kirjan suomalaiset hahmot eivät olleet menestyneitä huippuosaajia, vaan hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan löytääkseen paikkansa auringon alla. Belgiaan en edelleenkään rakastunut tämän kuvauksen pohjalta, mutta Ixellesin lähiössä voisin joskus käydä.

 

Marraskuun dekkarikimara

Teokset: Ann Cleeves: Mykkä vesi (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

Pierre Lemaitre: Verihäät (Minerva, 2018, suom. Kaila Holma)

Geir Tangen: Sydäntenmurskaaja (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Jatkan taas luetuista dekkareista raportointia kimarana, koska haluan välittää vain teosten päällimmäisiä tunnelmia, en selittää juonia puhki.

Tutustumiseni Brittien saarten pohjoisosiin jatkuu Ann Cleevesin teoksilla, eli sain käsiini Jimmy Perez-sarjan viimeisen osan, teoksen Mykkä vesi. Sarja siis sijoittuu Shetlantiin, ja Jimmy Perez on värikkäiden vaiheiden jälkeen päätynyt kuolleen naisystävänsä tyttären huoltajaksi. Hän ei ole toipunut surustaan kunnolla, vaan on osittaisella sairaslomalla. Silti hän päätyy töihin ratkaisemaan ”oman kylän poikien” murhia, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä saarella käynnissä olevaan vihreän energiatuotannon projektiin.

Yksityinen ja julkinen ottavat mittaa toisistaan, ja teoksessa tutkitaan varsinkin paikallisia käsityksiä avioliitosta. Osaa päähenkilöistä leimaa vahva uskonnollisuus, joka opastaa heidän tietään kohti avioliiton satamaa. Kaikilla seurakunta-aktiiveilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa. Kihlajaisia ja polttareita ehditään viettää, mutta sulhaset eivät koskaan ehdi alttarille.

Perez-sarjasta minulla oli vielä hatarampi ennakkokäsitys kuin Stanhope-sarjasta, joten lukukokemus oli raikas. Kaipa tätä sarjaa voi lukea lopusta alkuun-järjestyksessä, en ainakaan kokenut jääväni pahasti paitsioon, kun aloitin sarjan viidennestä osasta. Laatukamaa, ja dekkarien jännitys/raakuusakselilla minulle sopivaa ”keskikastia”.

*

Ranskassa käytiin sitten ultrajärkyttävissä merkeissä, ja minun pitää huokaista: mitähän juuri luinkaan? Pierre Lemaitren teoksia olen lukenut aiemminkin, mutta Verihäät oli kirjoista ehdottomasti kammottavin. Se kertoo noin kolmikymppisestä Sophiesta, joka työskentelee lastenhoitajana pariisilaisessa virkamiesperheessä. Eräänä lauantaiaamuna Sophie herää tokkuraisena ja löytää perheen 6-vuotiaan pojan omiin kengännauhoihinsa kuristettuna. Hän ei muista mitään tapahtumista ja aloittaa pitkän pakomatkan läpi maan, jonka aikana tapahtuu järkyttävä määrä kauheuksia.

Teos oli minulle liikaa tässä marraskuun pimeydessä. Se ei tarjonnut ainuttakaan hengähdystaukoa, vaan oli pelkkää pahuuden tykitystä alusta loppuun saakka. En tiedä, onko sietokykyni maailman pahuudelle viime aikoina rajoittunut, mutta koin olevani liian herkällä mielellä sulattamaan teoksen tapahtumia. Vastaavaa torjuntaa aiheutti ruotsalaisen pseudonymi Erik Axl Sundin teos Varistyttö, jota en koskaan lukenut loppuun sen äärimmäisen raakuuden vuoksi. Lemaitren teoksen luin, koska se on koukuttavaa tekstiä.

Uusista ranskalaisista dekkareista olen laittanut ylös Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, jossa myös käsitellään samaa kaikkivoipaisen ja korvaamattoman lastenhoitajan teemaa. Toivon mukaan se ei ole yhtä hyytävä kuin Lemaitren tulkinta aiheesta. En ole ryntäämässä hankkimaan tätä teosta aivan heti tämän jälkeen, mutta vertailun vuoksi sitä voisi joskus vilkaista.

*

Norjalainen Geir Tangen on minulle uusi tuttavuus, ja valitsin Sydämenmurskaajan sen äärioikeistoteeman vuoksi. Tämä on toimittaja-Viljarista ja hänen ystävästään poliisi-Lottesta kertovan sarjan toinen osa, joka sijoittuu Haugesundin pikkukaupunkiin maan lounaisrannikolle.

Luin viime viikonloppuna kolmea skandidekkaria rinnatusten, joista kaksi (Arne Dahl ja Terje Björanger) jäivät kesken tylsän kielen vuoksi – ainakin toistaiseksi. Tangenin teksti oli alusta saakka koukuttavaa, ja elävyyttä siihen toivat useiden kertojien äänet. Dekkari on nuorisovetoinen, ja nuorison kieli välittyy siinä loistavasti. Tunnelmat ovat kuitenkin rankemmat kuin vaikka suosikkiteevesarjassa Skam, ja varsinkin huumeongelmat ja neurologisista diagnooseista johtuva holtittomuus korostuvat.

Teos ei ollut yhtä raaka kuin Verihäät, mutta viikon mittaiseen juoneen mahtuu uskomaton määrä toimintaa, väkivaltaa ja uhreja. Kirja on hyperaktiivinen, mutta kuvaa erinomaisesti 17-vuotiaan ADHD-diagnoosin omaavan Alexanderin vaihtelevia mielialoja ja tuntemuksia. Isän ja pojan vaikea suhde nousee kantavaksi teemaksi, jonka käsittely on jopa kiinnostavampaa kuin äärioikeiston toiminnan analyysi. Lähdin lukemaan tätä pelkästään uusnatsiteeman vuoksi, mutta sain paljon laajemman kuvauksen yhteiskunnasta, jossa raha ei pysty ratkaisemaan inhimillisiä perusongelmia.

Kirja kuvaa olemassa olevan Vastarintaliikkeen paikallista solua, joka on harvinaisen organisoitunut ja aktiivinen. Tangen on käyttänyt oikeita medialähteitä, ja varsinkin natsihahmojen kielenkäyttö tuntuu autenttiselta. Liikkeen johtajien monet identiteetit, perheellistyminen ja porvarillistuminen herättivät kysymyksiä, jotka ovat myös Suomessa ajankohtaisia.

Viljar-isän islantilaiseen taustaan viitataan kirjassa moneen otteeseen, ja uskon, että sitä on käsitelty sarjan ykkösosassa enemmän. Viljar kokee edelleen olevansa islantilainen, ja selittää sillä myös tiettyjä perittyjä käyttäytymismalleja (kuten sisäpiirin ”heimon” uskollisuuden ja ylpeyden). Norjalaisen yhteiskunnan postmoderni kaupallisuus ja materiaalinen yltäkylläisyys peilautuvat siihen maanläheiseen todellisuuteen, jossa hän osittain kasvoi isovanhempiensa tilalla Reykjavikin kupeessa.

Tangenin sarja voi olla hyvä lukea oikeassa järjestyksessä, eli jään odottamaan niin ykkösosaa kirjastosta kuin kolmososan suomennosta, joka valmistunee jossain vaiheessa ensi vuonna. Skandidekkareista Sydämenmurskaaja nousi lukemistoissani kärkikastiin vahvan yhteiskunnallisuuden, sujuvan kielen, huumorin ja napakan juonen vuoksi.

 

Sakenevan retoriikan aikakausista

Teos: Markus Leikola 2018. Sakean veren vuosi. (Into, 2018)

Olen nyt lukenut useamman kansalaissota-aiheisen romaanin siksi, että muita uutuuskirjoja on ollut huonommin saatavilla e-kirjoina viikonloppuisin, kun olen ollut jumissa kotona. Vaihtoehtoina nämä ja skandidekkarit raaimmasta päästä ovat tasavahvoja vaihtoehtoja.

Sakean veren vuosi seuraa vuoden 1918 tapahtumia uskollisesti kuukausi kuukaudelta molemman leirin todistajien näkökulmista. Romaanin keskiössä on Helsinki, mutta siinä liikutaan myös rintamilla Vaasassa, Tampereella ja muualla Hämeessä. Keskeisiä henkilöitä ovat Svinhufvud-suvun nuoret sisarukset Erik ja Hedvig, ja Pitkänsillan takana asuva tehdastyöläinen Aliina, jonka juuret ovat maalla. Henkilöiden polut kohtaavat raa’an irvokkaissa merkeissä, eikä mahdollisuutta rauhan dialogiin tarjota.

Hedvig palvoo jääkäriveljeään Erikiä, ja kirjoittaa tälle rintamalle uskoutumiskirjeitä vilkkaasta rakkauselämästään. Hedvig radikalisoituu ja muuttaa kielenkäyttöään kohti vihapuhetta jouduttuaan punaisten sotilaiden ahdisteltavaksi tai raiskaamaksi omassa kodissaan. Hänellä olisi kotimaisia sulhasia Ekbergin kahvilan nurkat täynnä, mutta hän rakastuu saksalaiseen upseeriin Wilhelmiin, jolla on Suomessa bisneksiä niin tyttörintamalla kuin elintarvikkeiden trokaamisessa. Wilhelmin sukupuolitautitilanne ei huolestuta Hedvigiä, vaikka häntä siitä varoitetaan. Ehkä Saksassa on jo tarjolla ylivertaiset kuppalääkkeet, tai Hedvig uskoo puhtaan rakkautensa parantavan kaiken.

Aliina tulee äitinsä houkuttelemana lähteneeksi sodan keskellä työväentalon tansseihin, joissa hän tapaa Unton, lapsensa tulevan isän. Raskaus on vasta alkuvaiheessa, kun hän joutuu Suomenlinnan vankileirille, jossa raskaana olevia ei pahemmin armahdeta. Raskasta työtä tehdään särpimenä pelkkä murikanpala aamulla, silli illalla. Unton kohtalosta kukaan ei pihahda hänelle sanaakaan, vaikka isä käy tytärtään tapaamassa leirillä ja yrittää ajaa tämän asiaa valtiorikosoikeudessa.

Kirjaa lukiessa aloin kiinnostua sen pienistä, suht epäolennaisista yksityiskohdista, kuten Latviassa sijaitsevasta Libaun (Liepajan) kaupungista, jossa suomalaisia jääkäreitä koulutettiin 1910-luvulla. Leikola tarjoaa ohuen kuvauksen tästä vaiheesta, ja jääkäreiden monimutkaisista reiteistä kohti isänmaan pelastusta. Mieleni karkasi lukemisen aikana paljon pidemmälle noita reittejä, ja päädyin muutenkin kartoittamaan (taas kerran) suomalaisten omituista kiinnostusta Latvian rannikkoon esimerkiksi suomensukuisten kansojen pelastajina 1920-30-luvuilla.

Kiinnostavaa oli myös kuvaus saksalaisten asennemaailmasta ja varustetasosta pohjoiseen maahan rantautuessa. Joukoilla oli mukana muun muassa omat lehmät sotilaiden ruokkimiseksi, ja varsinkin alkoholilla ja säilykkeillä voitiin tehdä voitokasta kauppaa sodan runtelemassa maassa. Ideologinen aseveljeys oli tämän porukan intresseissä häntäpäässä. Maasta piti ottaa kaikki hyöty irti, ja ylemmille upseereille hyöty irtosi kauppasuhteiden muodossa. Kaikille valkoisille saksalaisten läsnäolo maassa ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, ja myös Erikin ja Hedvigin välit tulehtuvat saksalaiskysymyksen vuoksi.

Positiivista tässä teoksessa oli sen tiivis, taloudellinen muoto. Luettuna teksti yltää jo hyvän draaman tasolle, ja voisin kuvitella tekstiä esitettävän lavalla. Lyhyet, enimmäkseen alle sivun mittaiset kappaleet jättävät tilaa lukijan omille pohdinnoille. Leikola ei selitä pahuuksia ja julmuuksia liikaa, eikä romantisoi tai demonisoi henkilöitään.

Jos siis etsit yhtä tapahtumien tasolla kattavaa teosta vuodesta 1918, tämä voisi olla vahva vaihtoehto siksi, että siinä yksityinen ja valtiollinen limittyvät taidokkaasti. Toisaalta henkilöhahmot jäävät psykologisesti ohuiksi, eikä juonessa ole kovin yllättäviä käänteitä.  Epookkisten lukuromaanien ystäviä tämä teos ei lämmitä, mutta se varmasti aukeaa niille, jotka arvostavat kaunokirjallisia ansioita ja kokeilevaa kerrontaa.

Itse pidin kirjasta muodon tasolla, se sai sieluni vaeltelemaan rivien välissä ja muualla, mutta sydän jäi viileäksi. Kohdassa, jossa valkoiset keksivät sanan ”maahantunkeutuja” hymähtelin kaikkitietävästi, koska hahmojen puhe tuntui lähes identtiseltä tämän päivän ”rajakkien” retoriikan kanssa. Vastaavia oivalluksen momentteja olisi voinut olla enemmänkin. Sakean veren vuosi jätti oloni hieman aneemiseksi.

Kotkanpojan karu maailmankiertue

Teos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.

Valkoinen nainen Rinkebyn yössä

Teos: Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen (Otava, 2018)

Mitä ajattelevat ruotsinsuomalaiset äärioikeistosta ja Ruotsidemokraateista? Millaista on elää näkymättömänä, mutta hyvin kuuluvana vähemmistönä liitoksistaan natisevassa kansankodissa? Kumpiin suomalaiset maahanmuuttajat luottavat paremmin, toisiin maahanmuuttajiin vaiko ”aboriginaaleihin”? Kuinka taas omiin etnisiin juuriinsa suhtautuvat ne, jotka ovat syntyneet Ruotsissa ja joilla ei enää ole merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan?

Tällaisten peruskysymysten äärelle johdattaa meidät Antti Tuuri tuoreessa romaanissaan Aavan meren tuolla puolen. Teos on itsenäinen jatko romaanille Tangopojat, joka käsitteli suomalaisen iskelmämusiikin nousua siirtolaispiireissä 60-70-luvuilla. Tämänkin kirjan olen lukenut ja arvioinut, ja oli ilo palata tähän jatko-osaan, vaikka en kaikkia hahmoja enää muistanutkaan.

Teoksessa eletään nykypäivää Tukholmassa ja Skövdessä. Seitsemänkymppinen Elina on menettänyt miehensä Saulin, Tangopoikien saksofonistin, joka lähti saappaat jalassa keikkakiireidensä keskellä. Hänen viisikymppinen tyttärensä Kaija on myös jo mummo, ja pari-kolmekymppinen Stina on eronnut kouluikäisen äiti, tohtori ja yliopiston virassa. Suvun naiset ovat pitkäikäisiä ja aikaansaavia, ja Kaijakin ehtii ekonomiuransa ohessa huoltaa kouluikäistä tyttärentytärtään Elviraa, koska Stinalla on seminaarikiireitä. Tuoreen lesken äitikin elää vielä Pohjanmaalla, joten Elviralla on isomummon lisäksi isoisomummo.

Sukutarinaa kiinnostavampi ulottuvuus kirjassa ovat etniset suhteet, joita käsitellään tiheän tapahtumaryppään keskellä. Teos on yhdenpäivänromaani, ja päivän aikana Sauli kuolee, Elviran suomalaisessa koulussa on polttopulloisku ja samalla Elvira katoaa. Elvira on puoliksi turkkilainen lapsi, jonka isällä on aikeita muuttaa takaisin Istanbuliin Erdogania tukemaan. Pommiuhasta koulussa epäillään kuitenkin ruotsalaista äärioikeistoa, joka ulottaa vihansa myös yhtä ennakkoluuloiseen ja rasismia tihkuvaan naapurikansaan.

Kirjan kiinnostavin hahmo on Kaijan ex-mies Petteri, Stinan isä, joka haluaisi olla enemmän mukana tyttärensä elämässä kuin mitä tytär sallii. Petteri on tullut Ruotsiin vasta kolmikymppisenä 80-luvulla, ja eri syistä kuin tavalliset duunarisiirtolaiset. Hänellä on ollut haaveita päästä elokuva-alalle tai teatteriin uraa luomaan, mutta ura on jäänyt avustajan ja keikkatyöläisen hommiin. Viisikymppisenä hän on töissä Skansenin puusepän pajalla, ja ehtii duuniin usein vasta aamun terassikeikan jälkeen. Petteriä siedetään tässä suojatyöpaikassa, koska hän on taiteilijasielu. Hän on myös hyvä ajamaan japanilaisia turistityttöjä pois pajaltaan, jotta henkilökunta saa rauhassa keskittyä kahvinjuontiin.

Petterin pyrkimykset pelastaa koulu terroristi-iskulta ja lapsenlapsi karvakäsien kaappaukselta lähentelevät jo veijariromaanin perusjuonta. Hänen ristiretkensä öiseen Rinkebyhyn herätti nauruhermojani, varsinkin, kun oltiin lapsen lisäksi pelastamassa aikuista tytärtä turkkilaisten haaremista. Petteri on epätyypillinen nurkkapatriootti, koska hänen lojaaliutensa ei oikein kohdistu Suomeen eikä Ruotsiinkaan. Hän ei tunnu kannattavan mitään poliittista ryhmittymää, mutta hänellä on piilorasistisia tendenssejä piilotettuna noin kutsutun sivistyksen ja kulttuurisen pätemisen taskuihin. Samalla hän on megalomaanikko, jolla on taipumusta patologiseen valehteluun.

Retki Rinkebyhyn alkoi inspiroida taas suuresti tätä kirjaa lukiessa. En tosin usko, että uskaltaisin sen kaljabaareihin öiseen aikaan yksin, vaikka tässä ei maalattu kovin vaarallista tai synkkää kuvaa lähiön arjesta. Suomalaiset siirtolaiset tosin surevat vanhojen ”hoodiensa” ilmapiirin muutosta, vaikka ovat vaurastuttuaan muuttaneet jo kauan sitten alueilta pois. Slussenin sillanalusten legendaarisista porukoista kirjoitellaan ruotsalaislehdissä edelleen, vaikka suurin osa sankareista ovat kuolleet jo kauan ennen eläkeikää.

Tuuri on onnistunut puristamaan tähän romaaniin ison kakun viimeaikaista sosiaalihistoriaa, mutta noista analyyseista ei tule tunkkaista luennoinnin oloa. Yhdenpäivänromaanina teos pysyy erinomaisesti kasassa, vaikka siinä käsitellään varsinkin Saulin ja Elinan kaiken kestävää liittoa takaumien kautta. Avioliittoa laajempi teema on kuitenkin avioero, ja sen suurempi todennäköisyys siirtolaispiireissä, joissa on juurettomuutta, työttömyyttä ja päihdeongelmia. Myös suhde uskontoon ristivalottuu kiinnostavalla tavalla suomalaisen isomummon helluntailaisuuden ja turkkilaisen isän uudelleen löydetyn konservatiivisen islamin välillä.

Olen lukenut useamman dekkarin, joissa seikkaillaan Tukholman noin kutsutuilla no go zoneilla, mutta tässä koin pääseväni syvemmälle ihmisten arkeen ja heidän itseymmärrykseensä etnisten jännitteiden syntysyistä. Tässäkin oli pieni dekkarin siemen, joka kuitenkaan ei lähtenyt kasvamaan kohti suurempaa katastrofia.

Suosittelen teosta varsinkin kaikille niille, jotka pelkäävät jo Itä-Helsingissä ja jotka ennustavat suomalaisen yhteiskunnan murtuvan maahanmuuton taakan alle samalla lailla kuin Ruotsi. Tuuri ei ainakaan lietso pelkoa eikä ennusta Ruotsin lopullista murtumista, vaan käsittelee näitä ennakkoluuloja rohkean realistisesti. Jopa Petterille annetaan toivoa maailmankuvan muutoksessa, vaikka Petteri on hirvittävän rasittava luupää. Eikä Petterillä ole edes leijonatatskaa niskassa. Kirja kannattaa siis lukea jo Petterin vuoksi, koska hän osoittaa ennakkoluulojen syiden monimutkaisuuden ja moninaisuuden.