Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Notkuvien pöytien tarina jatkuu

Teos: Heidi Jaatinen: Suvanto (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kiuruvetisten sukutarina jatkuu vielä muhkeammalla kakkososalla kuin aloitusosa, Koski. Kuuntelin nämä teokset putkeen noin kolmessa vuorokaudessa, joten kyseessä oli jo varsinainen urakka.

Suvanto alkaa vuodesta 1918, kansalaissodan loppumainingeista, joissa Kosken tilan perillinen Paavo toimii suojeluskunnan päällikkönä. Paavo kuuluu niihin, jotka eivät aio unohtaa sodassa kokemiaan menetyksiä – joillekuille hän on antanut anteeksi, mutta isänmaan aate johtaa häntä koko ajan valppaampaan toimintaan. Sodan jälkeen hän siirtyy suojeluskunnan tehtäviin Kuopioon, ja pönöttyy mieheksi, joka kahmii valtaa joka takahuoneessa.

Paavolla on kuitenkin omat salaisuutensa, jotka eivät siedä isämmaallista päivänvaloa. Oman kylän tytöt eivät häntä kiinnosta, vaan hän on iskenyt silmänsä salaperäiseen meijerikköön Olgaan, joka on puolanjuutalainen. Olga on omien puheidensa mukaan tullut Suomeen etsimään valkoisen tsaarin armeijassa palvellutta sulhastaan, mutta Paavolla on aihetta epäillä tarinan paikkansapitävyyttä. Välillä Olga katoaa kuvioista pitkiksi ajoiksi mm. pesah’in vieton tekosyyllä, mutta Paavo ei anna periksi naisen suhteen. Nainen kiehtoo häntä, vaikka todennäköisesti edustaa poliittisesti toista ääripäätä. Lopulta paikalliset herännäiset haluavat ottaa salasuhteen puheeksi kutsumalla Paavon ja Olgan pappilaan toisistaan tietämättä. Paavo kokee olonsa nurkkaan ahdetuksi, ja pian Olga muuttaakin pois kertomatta miehelle uudesta olinpaikastaan. Pappilan vaivaantuneessa tapaamisessa Olgalla oli yllään punainen leninki. Paavo ei saa tätä hekumallista näkyä mielestään, kuuluuhan punainen väri körteille kiellettyyn kuvastoon.

Navettapiika Tilda nousee tässä osassa keskeisemmäksi toimijaksi kuin aiemmassa. Hän on synnyttänyt kuolleen lapsen, palannut töihin ja kovettanut itsensä. Osaavalla Hildalla riittäisi useampikin kosija, mutta tämä ei kykene uuteen rakkauteen kenenkään kanssa. Paavo pitää Hildaa uskottunaan, koska tämä on ollut nuorena Paavon lapsenpiika. Tästä läheisestä siteestä johtuen Paavo ei tuomitse Tildan touhuja työväentalolla, jotka jatkuvat sodan jälkeenkin.

Kaikkien piikojen idoli on posti-Ruusa, jonka poliittinen aktiivisuus on eri luokkaa kuin muiden nuorten naisten. Radikaalia väkeä on töissä valtion uusissa palvelulaitoksissa, kuten postissa ja rautateillä. Kuopion ja Kajaanin välinen rata on rakenteilla, ja se tuo pitäjään uutta väkeä. Tulee myös uusia hömpötyksiä, kuten kahvilat. Tilda pitää aluksi kahvista maksamista joutavana, mutta onkin sitten ensi kahvilakäynnistään riemuissaan. Kovin paljon pidemmälle eivät hänen tapailunsa paikallisten renkien kanssa etenekään. Välillä hän haikailee Seetin perään, joka oppii ajamaan autoa, ja toimii rikkaan Ambron kauppiaan kuskina, mutta saatuaan kerran pakit Seeti päätyykin töihin kauas Tampereelle.

Kirjassa kuvattu 1920-luku on levotonta aikaa, jolloin maaseudun väki alkaa suunnitella kaupunkeihin muuttoa. Piikominen ei enää ole kenenkään kohtalo, vaan piiat alkavat muuttaa rahakkaampien töiden perässä kauas kotikonnuilta. Kosken tilalla koetaan työvoimapulaa, ja Stiina-emäntä joutuu itse keittiöpiiaksi, kun kukaan ei tuossa tehtävässä kauaa pysy.

Yksi romaanin hauskin episodi liittyi Mannerheimin vierailuun Kiuruvedellä. Marskin kuului esiintyä sankarihaudan muistomerkin avajaisissa, mutta jäikin sitten hoitamaan terveyttään Runnin kylpylään. Tämä tapahtui strategisesti maan ensimmäisten presidentinvaalien aikaan. Marskia ei valittu maan isäksi, ja kaukainen Kiuruvesi tarjosi miehelle sopivan pakopaikan haavojen nuolemiseen. Hauskaa tässä oli kansanihmisten tulkinnat vierailusta, ja lasten kohtaamiset eksoottisen marsalkan kanssa. Onpa tapauksesta tainnut jäädä varsin elävää folklorea paikkakunnalle. Ja Runnin kylpyläkin on edelleen pystyssä – siinäpä olisi kiinnostava retkikohde.

Toinen romaanin historiallinen merkkihenkilö on Elias Simojoki, joka esiintyy tässä vielä Simeliuksena. Tämä hurmoshenkinen pappishahmo on edelleen kiistelty henkilö, ja Jaatinen kuvaa hänen meuhkaamistaan antaumuksella.

Romaanit selvästi kolahtivat minuun, ja kirjoitan arvioni niistä nopsaan, koska pelkään unohtavani keskeisiä asioita pian. Yli 20-tuntinen historiallinen romaani harvoin toimii ihanteellisesti äänikirjana, ja Jaatisen kirjojen tapauksessa tuntuu, että osa sen runollisista tunnelmakuvista jäi minulta ohi kuunneltuna. Jotain raskasta löysin myös molemman romaanin rakenteesta, tai ehkä se liittyy myös aihepiiriin: ylilihaviin, ahneisiin isäntämiehiin, valtapeleihin, kirkon ylikorostuneeseen asemaan yhteisössä. Ei näistä aineksista voi kirjoittaa kepeää, viihteellistä teosta. Luultavasti kokemani lievä uupumus kirjojen parissa johtui eniten henkilögallerian laajuudesta. Tarinat suurperheistä ovat aina rönsyileviä, eikä kirjailijalla ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin selvittää kaikkien vaiheita. Silti kumpaakin teosta lukiessa pohdin, mistä tarinoita olisi voinut karsia. En päässyt pohdinnoissa pitkälle, mutta ehkä olisin voinut jättää väliin osan arkisen työn kuvauksista.

Olen silti tyytyväinen itseeni, että luin nämä teokset juuri nyt. Osa teosten aihepiireistä kuuluvat niihin, joita olen itsekin sukututkijana penkonut, ja kirjat herättivät taas intoa palata historiantutkimuksen pariin. Aion myös lukea trilogian viimeisen osan, sillä henkilöiden kohtalot jäivät kutkuttamaan mieltäni hyvällä tavalla.

Voiko joulua koskaan olla liikaa?

Teos: Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu (WSOY, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Ensimmäinen adventti kului mukavasti vanhan ystäväni Becky Brandonin (os. Plumwood) kanssa Britannian maaseudun ja Lontoon Shortagen trendikaupunginosan väliä. Beckyn perheessä Minnie-tytär on jo aloittanut koulun, ja rouva käy töissä taidegallerian lahjatavarakaupassa. Hänen paras ystävänsä Suze asuu nurkilla, ja lapset ovat samalla luokalla. Jännitystä elämään tuo maalaiskylään vastikään muuttanut rockmuusikko Greg, joka osoittautuu Beckyn yliopiston aikaiseksi poikaystäväksi. Becky ei voi vastustaa eksänsä seuraa, vaikka hän ei suunnittele Luke-aviomiehen pettämistä. Miehet on siis esiteltävä toisilleen, ja kaiken kukkuraksi tulee Gregin tyttöystävä, joka ei edusta miehensä kanssa samaa maailmaa. Kuinka Greg voi seurustella mimmin kanssa, joka ei edes pukeudu pääkallokuvioisiin sukkiksiin, eikä vaivaudu mukaan miehensä keikoille?

Vielä enemmän stressiä aiheuttavat Beckyn vanhemmat, jotka ovat hetken mielijohteesta muuttaneet Lontooseen ja tehneet Beckyn lapsuudenkodista Airbnb-asunnon. Tämä tarkoittaa sitä, ettei suvun perinteistä joulua järjestetä. Jos Becky haluaa perinnejoulun, hänen on tällä kertaa järjestettävä se itse. Vanhempia kiinnostaa enemmän vegaaninen ruokavalio kuin kalkkunan paistaminen. Beckyn sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei suju helposti, sillä vanhempien uusi, nuorekas elämäntapa tuntuu hänestä feikiltä.

Onneksi Becky keksii työpaikallaan uuden markkinointitaikasanan sprygge, kun hygge on niin last season. Hän jopa yrittää esittää sitä nykynorjan sanakirjaan, mutta ehdotus ei mene läpi. On myös aika keskustella siitä, onko Lucia-neidon esittäminen kulttuurista omimista. Beckylle tuottaa paljon päänvaivaa eettisen kuluttamisen uudet normit ja nettishoppailu. Talo maalla on muuttumassa postin takahuoneeksi, sillä rouva Brandon harrastaa kiihkeästi pakettien palauttamista.

Viimeksi luin tästä sarjasta sen osan, missä Becky saa tietää aikuisesta siskostaan Jessistä. Jess on edelleen kuvioissa, ja on mennyt naimisiin Beckyn Tom-veljen kanssa. Ilmeisesti nämä eivät ole verisukulaisia, mutta järjestely on silti hieman vaivaannuttava. Lapseton pariskunta työskentelee geologeina Chilessä, mutta saapuvat sopivasti joulun viettoon suvun pariin. Jessin kanssa shoppailu onnistuu vain ruokahävikkimyymälöissä, mutta tilannetajuinen, diplomaattinen Becky on sopeutunut tähänkin.

Teos on yhtä harmitonta hupaa kuin sarjan edelliset osat. Tarina kyllä nauratti ihan ääneen monessakin kohtaa, mutta en jaksanut keskittyä siihen kuin lyhyinä intervalleina. Muutenkaan kirjasarjojen erityiset jouluosat eivät ole lukulistani kärjessä tänäkään vuonna. Jos joulutunnelmaa etsin, löydän sen ehkä suurimmalla todennäköisyydellä vanhoista kotimaisista tyttökirjoista – niistä, joissa joulupuu koristetaan omenoilla ja joissa niukat lahjat on kääritty sanomalehteen.

Suursyömärien sukutarina

Heidi Jaatinen: Koski (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Heidi Jaatinen on pohjoissavolainen kirjailija, jonka teokseen Kaksi viatonta päivää tutustuin muutama vuosi sitten sattumalta kierrätyskorin löytönä. Aluksi kirjoitustyyli tuntui raskaalta, mutta toisella yrityksellä teos avautui, ja teos on jäänyt mieleeni tärkeänä puheenvuorona lastensuojelusta.

Jaatinen jatkaa uraansa kirjoittamalla historiallista trilogiaa synnyinpitäjästään Kiuruvedestä. En ehkä tietäisi siitä sitäkään vähää kuin tiedän, ellen olisi lukenut herännäisyyden eli körttiläisyyden historiasta. Trilogia sijoittuu Koski-nimiselle mahtitilalle, jossa kaikki on suureellista. Suureellisuus ja mahtipontisuus ovat jokseenkin ristiriidassa körttiläisten ydinopetusten kanssa, mutta myös Kosken tilalla pidetään seuroja, kuten myöhemmin myös suojeluskunnan sotaharjoituksia.

Romaani alkaa vuodesta 1894, jolloin tsaarin kutsuntoja välttelevä nuori mies Tuure saa vinkin, että isäntärenkinä tuo kohtalo olisi parhaiten vältettävissä. Hän päätyy töihin mahtitilalle, jonka vanhin tytär on vielä naimaton, ja alkaa määrätietoisesti raivata tietään tämän kamariin. Ensimmäinen vaimo Hilma ei ole tässä tarinassa varsinainen henkilö, vaan edesmennyt lapsentekokone. Hilma kuolee pian 11. synnytyksensä jälkeen, ja ison isännän on pian löydettävä uusi kodin hengetär pesuettaan kasvattamaan.

Tehtävään valitaan Hilman siskontytär Stiina, joka on samaa ikäluokkaa perheen vanhempien lasten kanssa. On tärkeää, että talo pysyisi suvussa, eikä Stiinalla ole sananvaltaa asiassa. Tuure on ahneen ja nälkäisen miehen maineessa niin aineellisesti kuin seksuaalisesti, ja pelko tällaisen miehen käsittelystä on todellinen. Miehen veli Ananias on myös aisti-iloista nauttiva olio, mutta tämä keskittää kaiken intohimonsa syömiseen. Häntä pian tituleerataan Suomen suurimmaksi mieheksi, ja hänen mässäilynsä häissä on kyläläisiä kiehtova performanssi.

Paavo on Tuuren lapsista vakavamielisin, ja hän keskittää energioitaan valkoisen Suomen puolustamiseen ja Suur-Suomi-aatteeseen. Kirjassa kuvataan hienosti Paavon ensimmäistä sotaretkeä Vienan Karjalaan, ja kohtaamista korea-Vassan kanssa. Tämä toi myös kaivattua vaihtelua sisäsiittoiseen sukutarinaan, sillä uutiset Stiinan raskauksista ja synnytyksistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

Kansalaissodan aikainen narratiivi kosketti, ja punaisten puolen hahmot pääsivät yhtä lailla esille kuin valkoisten. Kosken navettapiian Tildan ja kapinallisten johtohahmo Heppen epäonninen rakkaustarina tuntui kiinnostavammalta kuin Tuuren ja Stiinan avioliitto. Tuuren tapa kellistää piikoja vaimon raskauksien aikana tuntui patologiselta, ja muutenkin tämän opportunistisen miesketkun elämänkaari tuntui jopa vähän liioitellulta.

Pidin kirjassa eniten körttiläisyyden teemasta ja Vienan Karjalan maisemista. Vuosi 1918 alkaa omassa fiktiovarastossani olla loppuun kaluttu teema, joten en kokenut ammentavani tästä sodan paikallisesta variantista mitään uutta. Ruoalla oli suuri rooli kerronnassa, ja välillä keittiöpiiat onnistuivat luomaan todellista gourmeeta.

Kirjassa on myös ohut ”nykyisyys”, joka sijoittuu vuoteen 2015. Siinä kertojan isä on kuolemassa syöpään ja ehtii ennen kuolemaansa lahjoittaa tyttärelleen kirjoittamansa muisteluvihkot. Kuoleva isäkin on esi-isiensä lailla aina nauttinut ruoasta, ja grilliltä tuodut ranskanperunat maistuvat vielä saattohoitohuoneessa.

Jaatinen on tunnelmoiva ja fiilistelevä kertoja, joka osaa niin luontokuvauksen kuin paikallisyhteisön nyanssit. Romaani on tyyliltään niin yltäkylläinen kuin on aihepiirinsäkin, ja se vaatii lukijaltaan vaivannäköä varsinkin runsaan henkilögallerian vuoksi. Kirjassa kuvattu maatila on niin levoton paikka, että nautin enemmän kohtauksista, jotka tapahtuivat tilan ulkopuolella.

Olen jo lukemassa trilogian toista osaa, josta luultavasti bloggaan piakkoin. Jatkan tuossa arviossa pohdintoja teosten rakenteesta.

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Hurja sukupolvikokemus

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (WSOY, 1970)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Solveig on puoliksi ruotsinkieliseen helsinkiläiseen työväenluokkaisen perheeseen 1930-luvulla syntynyt tyttölapsi, jolle elämä ei ole jakanut helpoimpia kortteja. Perhe asuu isovanhempien luona kantakaupungissa yleiseen asuntopulaan viitaten, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös isän juoppous ja äidin työn vieroksunta. Isovanhemmat käyvät töissä, ja osan aikaa elättävätkin Solveigin, joka ei saa riittävästi huolenpitoa itsekeskeisiltä, tuulella käyviltä vanhemmiltaan.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, en tiennyt siitä paljoa, ja näin pystyin uppoutumaan tarinaan tuorein silmin. Lassi Sinkkonen (1938-1976) oli nuorena itsemurhan tehnyt kirjailija, joka ennen kuolemaansa niitti menestystä varsinkin tällä romaanilla. Sinkkonen tunnettiin vahvan vasemmistolaisista näkemyksistään, ja hän tituleerasi itseään proletäärikirjailijaksi, koska hän teki ruumiillista työtä kirjailijanuransa ohessa.

En usko kirjan olleen menestys siinä käsiteltyjen poliittisten näkemysten, vaan psykologisen silmän vuoksi. Tässähän muun muassa käsitellään toista maailmansotaa pienen lapsen silmin. Romaanissa on takuulla ollut yhteistä jaettavaa kokemuspintaa oman ikäluokkansa aikuisille, eikä Sinkkosen kirjoitustyyli ole mitenkään dogmaattisen poliittinen. Vahvasti työväenluokkainen se on, mikä tarkoittaa tarkkaa työ- ja asumisolojen kuvausta.

Romaanin rankin ulottuvuus on Solveigin äitisuhde. Äiti Saara hylkää lapsensa ja lähtee toisen miehen matkaan tämän ollessa sylilapsi, ja palaa kuvioihin tämän ollessa viisivuotias. Sodan aikana Solveig joutuu äitinsä armoille enemmän kuin on aiheellista, ja ollessaan äidin kanssa evakossa talvisodan aikaan ja asuessaan jatkosodan aikaan Helsingissä hän tottuu siihen, että nurkissa pyörii epämääräisiä ”setiä”. Äiti myy itseään järjestääkseen itselleen helpompaa elämää, ja varsinkin Helsingissä pörränneet Martti- ja Hugo-setä tuovat talouteen luksushyödykkeitä eteenpäin myytäväksi. Hugo on SS-upseeri, joka äidin harmiksi lähetetään Lappiin, ja keskisuomalainen trokari Martti ammutaan bisnesreissullaan. Martin kuolemaa äiti suree käyttämällä suruharsoa viikkotolkulla.

Pieni Solveig etsii epätoivoisesti äidin hyväksyntää, mutta viha on äidin ainoa tuntema tunnerekisteri. Solveigin kasvaessa hän saa jatkuvasti kokea olevansa pelkkä taakka ja kustannuserä. Vanhempien avioliitto on sodan jälkeen pelkkää kulissia, eikä mieleltään hauras isä kykene puolustamaan tytärtään toksisen vaimonsa hyökkäyksiltä. Solveigin ainoa turvapaikka on famun asunto, jonne hän pakenee aina, kun kotona on tuulista.

Kirja on perinteinen kasvukertomus siksi, että se kattaa nuoren ihmisen elämänkulun syntymästä täysiän saavuttamiseen. Koska itse olen lukenut varsin paljon kuvauksia 1930-luvusta ja toisesta maailmansodasta, tartuin tarinassa eniten 1950-luvun nuoruuteen. Kaikesta kärsimästään kurjuudesta huolimatta Solveigista tulee omanlaisensa pärjääjä. Hänellä ei ole naispuolisia ystäviä, mutta poikaystävien saaminen ei ole hänelle ongelma. Hän joutuu piikomaan, käymään sukulaisten luona maatöissä ja päätyy insinööritoimistoon tsuppariksi elättääkseen itseään, mutta tutustuttuaan muihin nuoriin hän huomaa kohtalonsa olleen melko tavallista. Tosin kaikilla ei ole ollut huorittelevaa äitiä.

Modernin otteen tähän historialliseen tarinaan tuo varsin suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, mikä on 60-70-lukujen vaihteen kulttuuriradikalismin peruja. Solveig itse ei kuitenkaan ole, ehkä johtuen äitinsä antamasta negatiivisesta esimerkistä, pidäkkeetön seireeni, vaan hän suhtautuu miehiin varauksella. Seurusteluun hankalaa kitkaa luo myös se, ettei Solveig pidä tanssissa käynnistä, mikä 1950-luvun arvomaailmassa tarkoittaa melkein sosiaalista itsemurhaa.

Kirjassa raskasta on äitisuhteen kuvaus, mikä menee lähes patologiselle osastolle. Jos lukija kestää ”lusia” läpi Saara-äidin pidäkkeettömän tunnekylmyyden ja väkivaltaisen käytöksen, teos taatusti tarjoaa myös muita näkökulmia, joista vahvin on sosiaalihistoriallinen. Tykkäsin myös havainnoista muodista, elokuvista ja muusta nupullaan olevasta nuorisokulttuurista.

On siis kulttuuriteko, että Sinkkosen teokset, tämä ja teoksen jatko-osa Solveig ja Jussi on nyt julkaistu myös äänikirjoina. Toivon mukaan teokset saavat näin lukijoita nuoremmissakin polvissa, sillä Sinkkosen kerronta on niin vetoavaa, ettei se vaadi omakohtaista kokemusta hänen käsittelemistään vuosikymmenistä.

Taivaanmannaa ja paholaisen polkkaa

Teos: Tanja Kaarlela: Saara (Torni/Reuna, 2013)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Enimmäkseen BookBeatin suoratoistopalvelu tuuttaa minulle kvartaalitalouden kärsimättömällä logiikalla kauden uutuuksia, mutta välillä saa yllättyä positiivisesti kirjan pidemmästä elinkaaresta. Nyt löysin äänikirjana Tanja Kaarlelan esikoisteoksen Saara, joka on julkaistu Torni-kustantamossa vuonna 2013. Kirja näyttää saaneen hyvän vastaanoton ainakin blogimaailmassa, mutta näkyvyys valtakunnan medioissa on ollut rajallista.

Romaani sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle Heinäpään kylään 1920-50-luvuille, ja kartoittaa Saaran, monilapsisen talon naimattoman tyttären hankalaa elämänpolkua lestadiolaisen herätyksen ja perinnöllisen mielenterveyden oireilun ristiaallokossa. Saara on muista sisaruksista ulkonäöltään poikkeava tumma lapsi, jota Sonta-Saaraksikin pilkataan. Hän poikkeaa myös käytökseltään muista, elää paljon haavemaailmoissaan, ja saa usein julkisilla paikoilla kohtauksia, joita muu perhe häpeää. Kylillä kiirii huhuja, ettei isä-Frans olisikaan Saaran oikea isä. Saaran syntymän jälkeen äiti-Anna tulee uskoon ja hylkää maalliset humputukset. Uskoontulo ei auta äitiä terveydellisesti, vaan hänet joudutaan lähettämään ”sukuloimaan” nuorimman tyttären ollessa sylilapsi. Tilan piika Iida joutuu ottamaan liian suuren vastuun perheestä, ja myös hänen siveellisyyttään epäillään tilanteessa, jossa sekä isäntä että isännän naimaton veli Aukusti ovat auliisti saatavilla.

Saara kokee enemmän läheisyyttä Amerikasta palanneeseen Aukusti-setään kuin vanhempiinsa, jotka eivät osaa osoittaa lapsilleen rakkautta. Rakkauden kaipuu näkyy myös suhteessa lehmiin, joihin Saara solmii läheisiä siteitä. Tässä löytyikin kiinnostava yhteys juuri lukemaani Rosa Liksomin Väylään, jossa myös oli heitteille jätetty nuori nainen perheen karjaa hoitamassa. Tunnelmat romaaneissa olivat melko samansuuntaiset, vaikka tässä aika-akseli oli laajempi.

Teoksen järein osuus sijoittuu 40-50-luvuille, joilloin Saara asuu vuosikausia mielisairaalassa. Saaralla on ollut vakavia harhoja, ja hän kuulee ääniä jo edesmenneiltä. Hänen kuntonsa heittelehtii kirjaston käyttöoikeudet saaneesta luottopotilaasta vaaralliseksi luokiteltuun tapaukseen. Kaikki arki sairaalassa ei ole pelkkää itkua ja hammasten kiristystä: mukaan mahtuu myös juhlahetkiä, tanssiinkutsua ja kepeitä edistyksen askeleita.

Kirjan rankimmat osuudet liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan, ja näihin tapahtumiin liittyvään merkityksenantoon. Omassa yhteisössään Saaraa pidetään kadotettua sieluna, koska hän ei ole katunut tarpeeksi ”harharetkiään”. Saara on tullut raiskatuksi useammin kuin kerran, mutta tätäkin perhe pitää synnillisenä käytöksenä. Kun hän tulee raiskatuksi pakomatkallaan kaupunkiin, ystävällinen vaatekauppias, ruotsinkielinen rouva, hakee poliisin apuun, ja huolehtii Saarasta paremmin kuin tämän vanhemmat olisivat kyenneet huolehtia, mutta kotiinpaluu on karua. Saara saa myös osakseen valtavan määrän hengellistä painostusta, mutta yksikään saarnamies ei saa häntä ”ruotuun”.

Teos on järeä ja rankka, ja siinä näkyy kirjailijan pitkäaikainen perehtyminen niin lestadiolaisuuden kuin mielisairaaloiden historiaan. Tämän vuoksi teos elääkin omaa elämäänsä nyt uudelleen. Tämän tyyppinen teos ei ehkä ole kauden myyvin tuote, mutta sille löytynee lukijoita pidemmällä aikavälillä. Itse pystyin elämään kirjassa kuvatun kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa, sillä onneksi Saaran elämää mahtui myös valoisampia hetkiä. En oikeastaan lukenut tätä suurena kertomuksena lestadiolaisuudesta, vaan enemmän naimattoman naisen viheliäisestä kohtalosta syvässä agraarisessa patriarkaatissa. Tarinassa kun ihmisten hyvyyttä tai pahuutta ei määritellyt heidän uskonelämänsä tila.

Välillä äänikirjaa kuunnellessa koin sekaannusta tarinan aikatasojen suhteen. Romaani ei etene lineaarisesti, ja aikatasojen hyppely vaatii lukijalta keskittymistä. Toisaalta fragmentaarisuus kuvastaa Saaran ailahtelevaa mieltä, ja muistikuvien hajanaisuutta. Koin, että Kaarlela on päässyt syvälle päähenkilönsä ihon alle, ja valittu tyyli pysyy uskollisena tälle hahmolle.

Näin teoksessa yhtäläisyyksiä varsinkin Heidi Köngäksen historiallisten romaanien kanssa, joissa myös nimet ovat päähenkilöiden nimiä. Osittain Kaarlela myös kertoo vuoden 1918 jälkimainingeista, vaikka poliittisen historian osuus jää hieman ohuemmaksi kuin Köngäksen Pirkanmaalle sijoittuvissa teoksissa. Pidin tässä myös siitä, etteivät romaanin päähenkilöt olleet henkeen ja vereen yhden aatteen kannattajia.

Tämä teos on ollut lukuvuoteni suuri yllättäjä, sillä harvoinpa olen törmännyt näin kypsään ja monisyiseen pienkustantajan julkaisemaan historialliseen romaaniin. Toivon teokselle paljon uusia lukijoita uudessa formaatissa, ja jään odottamaan lupaavalta kertojalta uusia teoksia.

Amiraaliperhosen siivin länteen

Teos: Rosa Liksom: Väylä (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden suhteen minulla kävi niin, etten ollut lukenut ainuttakaan ehdokasteosta ennen listan julkaisupäivää. Minua vähän harmitti se, että vahvat suosikkini (mm. Anneli Kanto ja Katja Kallio) eivät edelleenkään päässeet ehdokkaiksi. Ja vaikka jo kerran palkinnon saaneet kirjailijat ovat varmasti edelleen tuottaneet vaikuttavaa laatuproosaa, minua arveluttaa se, että listoilla näkyy samoja nimiä uudelleen ja uudelleen.

Rosa Liksomin Väylän olisin taatusti päätynyt lukemaan ilmankin tätä listausta, mutta ehdokkuus nosti kirjan lukulistalle nopeammin. Koin teoksen myös helpoimmin lähestyttäväksi kuudesta ehdokasteoksesta, sillä olen jo jokseenkin sisällä Liksomin tyylistä kirjoittaa Tornionjokilaakson murretta.

Teoksessa on nuori, nimettömäksi jäävä kertoja, joka evakkomatkansa alussa on 14-vuotias pientilan tytär. Hänen kolmikymppinen äitinsä kärsii mielenterveyden ongelmista, ja on raskaana matkaan lähtiessä. Isä pääsee rintamalta lomalle tilan tyhjennystä järjestämään, mutta äidin apuriksi matkalle tarjoutuu isän veli, joka ei ole joutunut sotaan vajaakuntoisena. Matkanteko hämmentää kertojaa, sillä äiti ja setä ovat ottaneet etumatkaa ja jättäneet tytön selviämään suuren karjalauman kanssa toiselle lautalle väylän yli. Nuori nainen kokee olonsa heitteille jätetyksi, mutta samalla häntä jäytää huoli äidin terveydestä.

Tyttö tekee matkaa oman kylän piikojen ja renkien kanssa. Varsinkin Karjalasta väylälle evakoksi tulleen Katrin kanssa hän solmii tiiviin ystävyyden. Ruotsissa uusia tulokkaita toimitetaan eri leireille havainnoidun terveydentilan mukaan. Tytön on vaikea saada tietoa äidin olinpaikasta jo kielimuurin vuoksi, mutta saatuaan tiedon hän päättää lähteä matkaan jalkaisin toiveenaan perheenyhdistäminen.

Teos herätti minussa valtavasti omia kysymyksiä pakolaisuuden ilmiön universaaliudesta, ja varsinkin leirioloista. Tässä sekalainen sortinsakki päätyy alkeellisiin parakkeihin, joiden ympärille kehittyy monenmoista lieveilmiötä. Levottomuus, rauhattomuus ja kurinpito-ongelmat ovat leirin arkea, lapsia syntyy myös niille, jotka ovat olleet pitkään erossa puolisoistaan, ja kuria palauttamaan kutsutaan hurmoshenkinen saarnamies, jonka puheet eivät lohduta ketään. Varsinkin kirjassa kuvattu lasten ja nuorten hätä muistuttaa minua paljon tämän päivän pakolaisleirien oloista Kreikassa ja Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Jos kirjaa lukee laajemmin kuin pelkkänä Lapin sodan historiallisena dokumenttina, se voi siis avata ikkunoita nykyisyyden ymmärtämiseen.

Liksom herättää myös kysymyksiä hallitusten vastuusta, auttamisen logiikasta ja kiitollisuudesta, jonka ilmaisu ei selvästikään ollut pakolaisten keskuudessa riittävää. Pohjoisen leirit saivat myös aikanaan valtavan mediahuomion Ruotsissa, ja niillä ramppaavat toimittajat lisäsivät rauhattomuuden tunnelmaa. Pakolaisia kohdeltiin kuin sirkuseläimiä, ja paikallisissa yhteisöissä ilmeni yrityksiä eristää uudet tulokkaat omasta väestä. Esimerkiksi kouluolot pyrittiin järjestämään niin, etteivät suomalaiset lapset ja nuoret kohtaisi paikallisia.

Teksti on liksomilaiseen tapaan juurevan lihallista, eikä seksualisuutta peitellä. Kertoja itse kypsyy omaan seksuaalisuuteen hitaammin kuin jotkut muut leirin nuoret, mutta saa todistaa hurjia tapahtumia, joissa seksi toimii kauppatavarana, jotta matkaa päästäisiin jatkamaan. Itse hän päätyy kokemaan lihallista rakkautta vasta myöhemmin, ja tämäkin on kovin ohikiitävää.

Eläinten ja luonnon rooli on kertomuksessa keskeinen, ja varsinkin lehmillä on kehittyneet persoonallisuudet. Karjanhoidosta lukija voi siis oppia uutta lähes Miina Äkkijyrkän kaltaisella antaumuksella. Ripauksen magiaa tarinaan tuovat perhoset, joita ilmaantuu kulkijoiden poluille kuin taivaallisina merkkeinä. Kertojan lemmikkirotta herättää leirillä ihastusta ja pahennusta, ja myös porsaiden ja kansojen kohtaloista kannetaan suurta huolta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Tommi Kinnusen teoksen Ei kertonut katuvansa kanssa, vaikka siinä päähenkilö oli aikuinen nainen, joka valitsi veljeilyn saksalaisten kanssa. Fyysisen matkanteon kuvaus tuntui molemmissa yhtä ankaralta. Koin myös hengenheimolaisuutta tämän teoksen ja Anneli Kannon Rottien kuninkaan kanssa siinä, että molemmissa päähenkilö oli teini-ikäinen tyttö, joka tarkkaili maailmaa syrjäsilmin, ja joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain niukoissa oloissa.

En osaa sanoa, oliko teos helpommin omaksuttava äänikirjana kuin tekstinä luettuna. Minulla ei ollut suuria vaikeuksia ymmärtää luettua murretta, ehkä painettuna murteen sakeus olisi rasittanut piirun verran enemmän. Painettuna olisin ehkä myös kiinnittänyt enemmän huomiota kielen normista poikkeaviin rakenteisiin. Molemmille formaateille on ottajansa, mutta kannustan myös murretta karttavia edes kokeilemaan tätä teosta.

Pienileukaisen miehen plantaasilla

Teos: Katriina Ranne: Maa kuin veri (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Suomalaiset historialliset siirtokunnat tropiikissa on aihe, joka on pitkään kiinnostanut minua, mutta joista on ollut saatavilla vain vähän tietoa. Nyt löysin Katriina Ranteen romaanin Maa kuin veri, joka sijoittuu Argentiinan Colonia Finlandesaan, utopistiseen yhteisöön, jota Arthur Thesleff lähti seurueineen perustamaan vuonna 1906.

Teoksen päähenkilöinä ovat lahtelaisen Mantereen suvun jäsenet neljässä polvessa. Yksi avainhenkilöistä on teini-ikäinen Kaarlo Manner, jolle Argentiinaan muutto ei ole kovin mieluista, vaan tuntuu tuulella käyvän rautatieläisisä-Aarretin järjestämältä negatiiviselta arpajaisvoitolta. Myös Aarretin vaimo Maria välillä epäilee, kannattiko hänen lähteä pienileukaisen miehen matkaan, kun tuollaisilla tuppaa olevan heikko tahto. Vaikka Suomessa on poliittisesti epävakaata, ei Aarretin syy muuttaa ole varsinaisen poliittinen, eikä perhe pakene maasta henkensä edestä. Taakse jäävät kasvavan kaupungin elävät kuvat ja muu huvielämä, ja edessä on hyppy tuntemattomaan, joka tuntuu pitävän sisällään pelkkää raatamista ja malariasääsken puremia.

Noin puolet siirtokunnan tulokkaista joko palaa Suomeen tai siirtyy siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Jäljelle jääneitä korjaavat kulkutaudit, ja osa menee naimisiin paikallisten naisten kanssa niin, että näiden perheiden suomalainen identiteetti horjuu. Kaarlo haluaisi itselleen suomea puhuvan vaimon, ja lopulta tällainen järjestyy Brasiliasta, toisesta vastaavasta siirtokunnasta. Kaarlolla ja Hiljalla on jopa suunnitelmia palata Suomeen, mutta inflaatio syö heidän matkarahansa, eikä muutenkaan paluuta sotaa käyvään Eurooppaan suositella.

Toinen vahva hahmo on Kaarlon ja Hiljan vanhin tytär Ester, joka kasvatetaan tilanjatkajaksi ja ”varamieheksi”. Esteriä ei laiteta kouluun, vaikka tämän nuoremmat sisarukset pääsevät sinne. Hän elää vanhempiensa kuuliaisena apurina ja oppii torjumaan omat haaveensa, jotka eivät kaikki liity maanviljelykseen. Hänen vanttera fysiikkansa ei horju, ja hän tuntuu saaneen maaperästä ylimääräistä rautaa vereensä.

Vasta noin 25-vuotiaana Esterin elämään kävelee Armas, joka on lähtenyt pakoon Mustan Karhun lipun alla marssivia miehiä. Armas on saanut jo lapsena kommunistin leiman, eikä hänen elämänsä vasemmistolaisen pesijättären puoleksi venäläisenä lehtolapsena ole ollut kehuttavaa ahdasmielisessä agraarimaassa. Myös Armas on kotoisin Lahdesta, ja tämä auttaa hänen naima-aikeitaan siirtokunnassa. Armas ei kuitenkaan ole maanviljelijätyyppiä, vaan pyrkii elättämään perhettään rakennustyömailla ympäri maata. Miehen uskollisuudesta vaimolleen on epäilyksiä, mutta tästä huolimatta Ester saa kokea tämän kanssa palasen onnea ennen miehen ennenaikaista kuolemaa.

Vanhoilla päivillään Ester saa huollettavakseen ainoan lapsenlapsensa Ainan, jonka argentiinalainen nuori äiti hylkää Esterin pojan kuoltua valaanpyyntialuksella. Aina kasvaa siirtokunnassa täysin riippuvaisena isoäidistään, mutta löytää myös henkistä tukea intiaaninaapurien lapsista.

Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa poimia varsinkin Argentiinassa syntyneiden polvien havaintoja Suomesta ja suomalaisesta henkisestä perimästä. Ester oli hahmo, joka luki Kodin Pellervo-lehteä vielä vanhoilla päivillä, ja omaksui siitä käsityö-ja ruokaohjeita. Monille argentiinalaisille suomalaisen siirtokunnan asukit olivat takapajuisia metsäläisiä, mutta nämä oppivat puolustamaan elämäntapaansa siitä huolimatta, ettei se tuonut vaurautta tai maallista menestystä.

Ymmärsin, että teoksen taustalla on kirjailijan oma sukuyhteys tähän siirtokuntaan. Tämä asettanee joitain rajoja fiktiiviselle luomiselle, tai oletan, että tässä on käytetty tausta-aineistona paljonkin siirtokunnan arkistoja, eikä luotu tarinaa puhdas fiktio edellä. Lopputulos on komea ja laaja, mutta paikoitellen omaan makuuni liian tyypillinen, lineaarisesti etenevä sukutarina. Toisaalta ennalta-arvattavuutta kompensoi vahva luontokuvaus ja intensiivinen paikallisuuden tuntu. Eläin- ja kasvilajien kirjo on tarinassa huikea, ja maniokkivuoan tuoksu oli aisteja hivelevää.

Kirjaa ei kannata kuunnella äänikirjana parissa päivässä, kuten itse tein, vaan sen parissa kannattaa viettää hidasta laatuaikaa. Itse googlailin siirtokuntaan liittyviä asioita vain vähän, mutta jo kirjailijan loppusanoista saa hyviä vinkkejä, jos aihe alkaa kiinnostaa enemmän.

Ranne on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka tämä teos on jo hänen kolmas romaaninsa, ja hän on julkaissut tämän lisäksi runoutta ja tieteellisiä tutkimuksia. Selvästi olen myös kiinnostunut hänen aiemmista teoksistaan, ja niiden afrikkalaisvaikutteista.

Nelinpeliä emotionaalisella tenniskentällä

Teos: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet (Otava, 2021)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Alice on kansainvälisesti menestynyt kolmikymppinen irlantilaiskirjailija, joka on äskettäin muuttanut maalle vanhaan pappilaan kärsittyään vakavasta mielenterveyden järkkymisestä Dublinissa. Hän on palaamassa pikkuhiljaa kirjailijan normiarkeen, johon kuuluu paljon puhujakeikkoja ulkomailla. Matkustaminen Euroopan metropoleihin on hänelle helpompaa kuin ystävien tapaaminen kotimaassa, mutta muutettuaan tuntemattomalle seudulle Länsi-Irlantiin hän uskaltautuu käyttämään Tinderiä.

Eileen taas on Alicen uskottu, opiskelukaveri ja entinen kämppis, joka toimittaa Dublinissa kirjallisuuslehteä ja sinnittelee minimaalisilla tuloilla. Opiskeluaikoina hän oli huomattavasti suositumpi ja menestyneempi tapaus kuin introvertti Alice, mutta opintomenestys ei taannut hänelle lupaavaa uraa. Viimeiset ajat Alice ja Eileen ovat olleet yhteydessä lähinnä sähköpostin välityksellä, ja kirjeet ovat olleet syvällisiä. Silti ystävyydessä on jännitteitä, ja jälleennäkemistä suunnitellaan pidemmän kaavan kautta.

Sally Rooney sijoittaa romaanin tapahtumat aikaan juuri ennen koronakriisiä ja sen alkuaikaan. Pandemian käsittely ei ole romaanissa keskiössä, mutta se vaikuttaa kirjan henkilöiden sosiaalisiin suhteisiin. Teoksen kaikilla avainhenkilöillä on haasteita tunneilmaisussa, etäisyyden ja läheisyyden sääntelyssä ja parisuhteiden solmimisessa. Myös kirjan keskeiset miehet, Felix ja Simon, ovat hankalia tapauksia, joilla riittäisi ottajia, mutta he suhtautuvat naisiin jotenkin kylmäkiskoisesti.

Uskonnon rooli on romaanissa yllättävän suuri, sillä vasemmistolainen poliitikko-Simon harjoittaa katolista uskoaan avoimesti. Simon on Alicen lailla kansainvälisesti suuntautunut toimija, joka elää elämäänsä pitkälti hotellihuoneissa. Hän on Eileenin toveri lapsuudesta, naapuruston vanhempi poika, johon Eileen oli salaa pihkassa jo teininä. Valitettavasti Simon on keskittynyt pokaamaan koko ajan nuorempia mimmejä, ja Eileen kokee olevansa liian vanha treffikumppani miehelle, joka on tätä viisi vuotta vanhempi.

Simonin kirkossa käyminen herättää huomiota kaveripiirissä, ja hänen hengellisestä elämästään juoruillaan paljon selän takana. Sekä Eileen että Alice yrittävät ymmärtää Simonin maailmankuvaa, vaikka kumpikaan ei ole kasvanut uskontoa harjoittavassa kodissa. Alice tosin on turvautunut Raamatun lukuun mielisairaalassa ollessaan, mutta hänelle Raamattu on kuitenkin enemmän kokoelma tarinoita kuin pyhä kirja. Eileen taas päätyy Simonin kanssa jumalanpalvelukseen, ja kokee helpotusta siitä, ettei mies tunnu muuttuvan radikaalisti Jumalan huoneeseen astuessaan.

Kirjassa vietetään pitkiä päiviä somessa, tulkitaan menneitä viestiketjuja äärimmäisellä antaumuksella, ja vastaillaan öisiin känniviesteihin reaaliajassa. Erakoituneella Alicella varsinkin on hämmentävän vilkasta some-elämää, ja some kuluttaa koko nelikon voimavaroja enemmän kuin reaalimaailman kohtaamiset. Hieman puuduin joissain intensiivisissä someosioissa, vaikka ne tuntuivat kirjan juonen kannalta olennaisilta.

Alicen ja Felixin yhteisellä Rooman-matkalla somen rooli tuntui säälittävän keskeiseltä, eikä matkaa voisi luonnehtia romanttiseksi edes teoriassa. Se, että Alice pyysi tuoreen Tinder-kumppaninsa mukaan työmatkalle tarjoutuen maksaa kaikki kulut, oli maaseudun duunarikundille ehkä kuitenkin liikaa. Felix siis keskittyi matkalla somettamaan kotipuoleen mm. kimppakämpän asukkien WhatsApp-ryhmässä.

Ovatko nämä orastavat parisuhteet sitten lainkaan kehityskelpoisia, vai pitäisikö näiden kaikkien hahmojen vielä etsiä itseään ja hioa pahimpia kulmiaan, jotta voisivat jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, siinä riittääkin pohdittavaa. Parhaimmillaan tämä romaani kertoo onnellisuuden etsinnästä, ja oikeudesta etsiä onnea myös silloin, kun on Prozac-lääkitykseen sopeutuminen käynnissä.

Olen lukenut kaikki Rooneyn teokset, ja laatu tuntuu tasavahvalta niiden välillä. Toki näissä kirjoissa on keskenään hyvin samantyyppisiä hahmoja, ja toistoa myös teemojen suhteen, mutta annan tämän Rooneylle anteeksi, koska hän onnistuu ymppäämään yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä ovelalla tavalla keskelle ihmissuhdetykitystä. Eli hänen kirjojaan lukemalla voi oppia salaa ja rivien välistä Irlannin lähihistoriasta, vaikka luulisi lukevansa tarinaa someriippuvaisista nuorista aikuisista.