Kun kaikki muut, niin minäkin…

Teos: Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni. Kuinka ymmärtää muita ja itseään. (Atena, 2018)

Suomennos: Riie Heikkilä

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Poppispsykologia ei noin yleensä kuulu lukemistoihini, ei ole ainakaan kuulunut viimeiseen vuosikymmeneen. Viime aikoina kirjastoja kolutessani olen törmännyt Thomas Eriksonin Idiootti-kirjoihin, joihin näkyy olevan hurjan pitkät varausjonot. Somessa olen myös havainnut pössistä näiden teosten ympärillä. Kirjat vaikuttavat ympäripyöreän hyödyllisiltä: onhan kaikilla meistä kokemusta hankalista ihmissuhteista, varsinkin silloin, kun olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joita emme ole elämäämme valinneet.

Käyttäytymistiede kuulostaa jo terminä niin luotaantyöntävältä, etten ymmärrä, miksi joku opiskelisi sitä tosissaan ja päätyisi alan konsultiksi. Tämä kasvatustieteen ja psykologian sekasikiö tuntuu hirvittävän hyödylliseltä ruotsalaisessa, turvallisuushakuisessa yhteiskunnassa.

Eriksonin värikoodit pohjautuvat klassisiin temperamenttikuvauksiin, joihin itse olen tutustunut muun muassa steinerpedagogiikassa. En menisi kokonaan lyttäämään niitä, mutta jäykästi tulkittuina ne saattavat saada hallaa aikaan. Jo ennen kirjaan tarttumista tiedostin olevani sinipunainen tyyppi, jolla on halua muuttua keltaiseksi, ja jossa ei ole hippustakaan vihreää. Tyttäressäni on paljon sinistä, ja poikani on viher-keltainen. Kasvuympäristössäni ei ainakaan pidetty hyvänä punaista käyttäytymistä, vaan olen kasvanut äärimmäisen turvallisuushakuisessa (ruotsalaismielisessä?) ympäristössä.

Eriksonin näkökulma temperamenttityyppeihin pohjautuu businesskonsultin pitkään kokemukseen, ja siinä korostuvat havainnot johtajuuskoulutuksista ja myynnin edistämisestä. Tämä ei, yllättävää kyllä, minua häirinnyt kirjaa kuunnellessa, koska Eriksonin oma ”brändi” ei tunnu erityisen kaupalliselta. Tämän tyyppistä kyökkipsykologiaa varten kenenkään ei tarvitse käydä kalliita koulutuksia, vaan riittää, että lukee tämän teoksen kirjaston kirjana.

Populistina Erikson ei voi olla mainitsematta Bill Clintonin sepaluksen kiinnipitävyyttä, ja myös Jeesuksen persoonallisuustyyppi tulee analysoiduksi. Vertaukset ruotsalaisiin rivipoliitikkoihin tai kauan sitten palvelleisiin ministereihin eivät taas avaudu kuin ruotsalaisille lukijoille.

Erikson muistelee myös menneitä firman juhlia ja kollegojen käytöstä humalassa. Havainnot hän nimeää ”epätieteellisiksi” – no, herregud, kyllä, mutta en ylipäänsä pitäisi ruotsalaisten keskiluokkaisten bisnesihmisten havaintoja alkoholinkäytöstä kovin kiinnostavina. Hänen mukaansa keltaiset muuttuvat kännissä melankolisiksi, ja siniset riehakkaiksi. Alkoholismi ei kuitenkaan katso persoonallisuustyyppiä, ja humalaiseen käytökseen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin temperamentti.

Kirja on saanut sen verran paljon kritiikkiä, parjausta ja jopa huutonaurua kohdalleen, että yritin kuunnella tätä myötäsukaisesti. Hmh, ainoa havaintoni on, että kirja luultavasti kiinnostaa eniten Eriksonin luonnehtimaa vihreää tyyppiä, koska punaisilla ei ole tällaisiin jaarituksiin aikaa, keltaiset pitävät tekstiä liian koulumaisena ja siniset lyttäävät sen epätieteellisenä huijauksena. Vihreillä tyypeillä on kiinnostus saada ilmiöstä kuin ilmiöstä kokonaiskuva, mutta he eivät osoita kiinnostusta syventyä mihinkään. Heitä myös kiinnostaa, mitä muut heistä ajattelevat, ja siksi he tarvitsevat arkeensa tämän tyyppisiä käytösoppaita.

Olen sen verran punainen, että kuuntelin teoksen loppuosan aika kursorisesti, ja nopeutetulla tahdilla. Samalla huomaan, että äänikirjat toimivat parhaiten silloin, kun teoksen kieli on runollista tai teatraalista. Tietokirjan täytyy olla todella viihdyttävä, että sitä jaksaa kuunnella luettuna. Tässä teoksessa on viihteellinen potentiaali, mutta Eriksonin esimerkit ovat sovinnaisia. Niissä kohdissa, kun hän mainitsee termin ”alfauros”, olin valmis potkimaan läppärini hajalle.

Annoin tälle Goodreadsissa kokonaiset kaksi tähteä, mutta samalla totean, ettei kyseessä ole huonoin lukemani self help-opas – huonoimmista en kehtaisi kirjoittaa bloggausta edes ironisessa mielessä.

Tämä kirja on kirjaston pitkän jonon lisäksi saatavilla ilmaiseksi äänikirjana Koko kansa lukee-kampanjassa 4.-24.2-2019.

Mainokset

Koivunmahlan kertomaa

Teos: Ralf Rothmann: Kuolema keväällä (Atena, 2016)

Suomennos: Raija Nylander

Natsi-Saksa tuotti sota-aikana teollisuuden lailla sotaväkensä moraalia nostattavaa iskelmämusiikkia, ja minua hymähdytti, kun löysin Ralf Rothmannin romaanista Kuolema keväällä tutun schlagerin pätkän, Das kann doch einen Seemann nicht erschüttern. Suomeksi tämä iskelmä lanseerattiin nimellä Pelko pois, Rosemarie, ja satuin olemaan toissa vuonna mukana produktiossa, jossa tehtiin samannimistä näytelmää. Biisin naiivi toiveikkuus tuntuu karmivalta verrattuna sotilaiden todellisuuteen, mikä tulee erinomaisesti esiin myös tässä pienessä, tiiviissä ja tunteikkaassa teoksessa.

Teos sijoittuu Pohjois-Saksan maaseudulle sotakevääseen 1945, jolloin kaikki Saksassa laskivat jo lopun aikoja molemman käden sormilla. Harva myönsi kuuntelevansa vihollisten radiokanavia, mutta monet kuitenkin salaa niin tekivät. 17-vuotias nuorimies Walter on lähetetty kotikaupungistaan Essenistä työllisyystöihin karjanhoitajaksi tilalle, jossa majailee iso joukko Preussin pakolaisia. Hän on iskenyt silmänsä tummakulmaiseen, rääväsuiseen Elizabethiin, jolla ei ole muita kenkiä tansseissa käyntiin kuin kumisaappaat. Walterin ja Elizabethin romanssi etenee takkuisesti, eikä tuleva anoppi osaa antaa kovin hyviä neuvoja tyttärensä sydämen valloittamiseksi. Eniten äiti pelkää tyttärensä tulevan raskaaksi yöjuoksuissaan, jotka eivät rajoitu vain Walterin kanssa peuhaamiseen.

Romaanin kertoja on kirjailijamies, joka on palannut lapsuudenkotiinsa kohtaamaan kuolevaa isäänsä, joka on sodan jälkeen tehnyt elämäntyön Ruhrin hiilikaivoksilla. Walter on vasta 60-vuotias, mutta jo kaikkensa antanut ja elämänhalusta luopunut syöpäpotilas. Kuvaus miehen juoppoudesta täsmää noin puoleen suomalaisista sota-ajan jälkeisistä maskuliinisuuden kuvauksista. Myös kirjan kantta koristavat miltei suomalaiskansalliset koivut. Koivuteema liittyy kirjassa isän tukan vahvuuteen, ja niksiin, jolla sitä vahvistettiin hänen lapsuudessaan koivumahlalla.

Kirjan alkuosa tuntuu melkein leppoisalta tunnelmoinnilta verrattuna sen loppuosaan, jossa Walter joutuu vasten tahtoaan SS-sotilaaksi Unkariin ja todistaa tiivistettynä parissa-kolmessa kuukaudessa koko sodan kauhut. Nuoruus ja naiivius eivät pelasta häntä kokemasta äärimmäistä julmuutta, joka ei liity juutalaisiin eikä keskitysleireihin. Pitkälti romaani kertoo rintamakarkureista, ja muista natsi-ideologian luopioista, kuten miehistä, jotka päätyvät tarjoamaan juutalaisille tupakkaa keskitysleirien vartijoina. Ja heidän tulemisestaan dumpatuiksi joukkohautoihin ilman hautakiviä.

Kirjassa on myös karmeita tyyppejä kotirintamalla, kuten Walterin uusi isäpuoli, lihava hautausurakoitsija, joka vie ruumiilta koruja ja harrastaa 12-vuotiaan siskon hipelöintiä siihen saakka, kun naapuriin tulevat puolalaiset naispakolaiset. Kovinkaan monta sympaattista ihmistä romaanissa ei ole, vaan kaikki yrittävät tavalla tai toisella hyötyä toisistaan.

Täytyy tunnustaa, että luin tämän nyt pelkästään maahaastetta varten, vaikka listallani oli muita, iloisempia ja kevyempiä saksalaiskirjoja odottamassa vuoroaan. Aiheesta en ollut liekeissä, mutta Rothmann onnistuu sen käsittelyssä tiiviisti ja kattavasti. Silti uskon, että kirja saa aikaan ahaa-elämyksiä suomalaisissa lukijoissa, joista osalla saattaa olla ajatusharha. että vain suomalaiset kantavat tunnevammaisuutta solumuistissaan toisen maailmansodan jäljiltä. Asiat, joita tässä kuvataan ovat lähes identtisiä kaiken sen mies- ja isyysaiheisen sukupolvikirjallisuuden kanssa, mitä olen kotimaisessa kirjallisuudessa käynyt läpi nuoresta saakka. Kirjasta voi kaikessa kauheudessaan tulla kotoisa olo.

Maahaasteessa olen rastilla 32: Saksa, ja HELMET-haasteessa paikannan teoksen kohtaan 25: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.”

Voiko ajankuvaa olla liikaa?

Teos: Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena, 2018)

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega Cityn ”tapauksesta” olen ehtinyt lukea jo paljon ennen kuin tartuin kirjaan. Ilahduin myös syksyllä hänen radiohaastattelustaan YLE:llä, jossa hän kertoi kirjoittamisstrategioistaan. Vallinkoski kuuluu eri ikäluokkaan kuin itse kuulun, ja tulee paikasta, josta tiesin etukäteen todella vähän. Eniten keississä ihmetytti pernolaisten entisten naapurien mielensäpahoitus: eikö ole hienoa, että turkulainen työläislähiö vihdoin kirjoitetaan maailmankartalle kaikkine rosoineen ja epätäydellisyyksineen? Kuinka on mahdollista, että fiktiivisen tuotoksen kirjoittaja ja kustantaja voidaan viedä oikeuteen, ottaen huomioon, että kirjan sisältö ei varsinaisesti ylitä hyvän maun rajoja?

Vallinkosken missio on ollut kirjoittaa työväenluokkaisen tytön kasvutarina ja rikkoa näkymättömyyden muureja. Romaanin Hanna on suht tavallinen ihmisen taimi, joka kasvaa vaikeiden sairauksien runtelemassa kodissa. Äiti Tuula on siivooja ja isä Valmetin tehtaan metallimies; äitiä vaivaa rikkinäinen mieli, ja isällä todetaan imusolmukesyöpä jo alle nelikymppisenä. Tyttöjen lapsuudessa vanhemmat eivät ole päihderiippuvaisia, äiti on tuurijuoppo, mutta he yrittävät parhaansa taata jälkikasvulleen ruoan pöytään ja kirpputorivaatteet ylle. Kuri kodissa on kova, eikä loputtomista säännöistä neuvotella. Äidin tunneilmaisu on minimaalista, eikä häntä tunnu kiinnostavan muu kuin keittiön ikkunalaudalla parveilevat Oiva Toikan lasilinnut. Kasvavan nuoren näkökulmasta kodin ilmapiiri ei ainakaan vaikuta luovuuteen kannustavaksi.

Romaani on äärimmäisen runsas ajankuvan suhteen, ja se tiivistää sisälleen niin 80-luvun nousukauden kuin 90-luvun laman. Perno Mega Cityssä nousukausi ei suuresti näy perheiden arjessa, mutta vuosikymmenen vaihteessa jopa Heiskaset pääsevät ensimmäiselle ja viimeiselle ulkomaanmatkalleen Kyprokselle. Hassen matkoilla jaetaan ilmaiseksi vyölaukkuja, ja tyttäret saavat ylleen upouudet Lambada-asut.

Lama iskee Pernoon salamaniskun lailla, ja ainoa menestyvä yritys ”hoodeilla” on pubi Navigare. Kaikki halukkaat eivät edes mahdu pubin terassille, vaan metsäkiljun juonti nousee suosituksi kansanhuviksi. On normaalia, että alkoholikokeilut aloitetaan jo ala-asteella – Hanna ja kumppanit ovat jo kokeneita pussikaljan kittaajia kutosluokalla. Tyttöjen teini-iän kuvaus on ehkä astetta rankempaa kuin vähävirikkeisen lapsuuden, ja siihen liittyvät tuntemattomien setämiesten härskit ehdotukset. Kesäisin Ruissalon rannoilla lacostepaitaiset pervot vaanivat juuri työläistyttöjä, ei niinkään omiaan, joita Pernossa kutsutaan porhoiksi.

Pidin kirjan apeista tunnelmista, vaikka ajankohta tämän vyörytyksen lukemiselle oli pahin mahdollinen – kirjan teema tuntui liian synkältä luettavaksi kaamoksen syvimmässä ahdingossa. Jotkut sivuhenkilöt, kuten päiväkotiin rantautunut elämäntapataiteilija Terje Sulkava, toivat kaurapuuronväriseen arkeen ripauksen eksotiikkaa ja huumoria. Teokseen mahtuu myös monikulttuurisia kohtaamisia, jotka sulautuvat mainiosti lähiön rosoiseen mosaiikkiin.

Teoksessa on paljon yhteistä ruotsinsuomalaisten naiskertojien, Susanna Alakosken ja Eija Hetekivi Olssonin, kanssa niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Ruotsiin muuttajia ja sieltä palaajia teokseen mahtuu myös, mutta maastamuutto ei ole ajankohtaista Hannan vanhemmille. Kaupungin vuokratalojen karu estetiikka, perheiden ja sukujen keskittyminen samoille nurkille ja jatkuvat naapuririidat kuuluvat Perno Mega Cityn arjen kudelmaan. Mukaan mahtuu myös aimo annos alueen sosiaalihistoriaa alkaen toisen maailmansodan lopusta. Tämä loikka yksityisestä kohti yhteisön muistia oli ehkä antoisinta kaltaiseni ulkopuolisen lukijan näkökulmasta.

Jossain vaiheessa aloin jo hieman puutua ajankuvan runsauteen, sillä teos on nostalginen aarreaitta niin ruoan, iskelmämusiikin kuin TV-sarjojen suhteen. Jäin pohtimaan, voiko ajankuvaa olla romaanissa liikaa, ja kuinka teoksesta olisi voinut karsia joidenkin asioiden toistoa. Toisaalta teos on uskottava, miltei inhorealistinen kuvaus pienten ihmisten arjesta, jossa kaikkea määrittää perheen äidin vahva usko Janten lakiin: älä kuvittele olevasi parempi kuin muut. Perheen äidiltä yksinkertaisesti puuttuu kyky unelmoida, eikä tämä välttämättä johdu kasvatuksesta, sillä tämän vanhemmat eivät vaikuta läheskään yhtä kapeakatseisilta hahmoilta kuin tyttärensä.

Tämän romaanin kautta voin ainakin todeta, ettei työväenkirjallisuus ole kuollut. Se voi olla henkitoreissaan, mutta elvytys on vielä mahdollista, niin kauan kuin työväenluokkaa on jossain olemassa. Nykymaailmassa Tuula Heiskasen kaltaiset äitihahmot eivät palaisi Kupittaalta työelämään, vaan heidän tulevaisuutensa olisi pedattu kapeakatseisen ”kuntoutujan” rooliin. Tulevaisuuden työläiskirjallisuus tulee todennäköisesti olemaan kurjalistokirjallisuutta, ja kurjaliston jälkikasvu saattaa edelleen oppia kirjoittamaan, mutta heidän pääsynsä ulos Perno Mega Citystä tulee olemaan entistä takkuisempaa.

Aivopesun tuolla puolen

Teos: Mariette Lindstein: Ehdoton valta (Atena, 2018)

Suomennos: Christine Thorel 

Tunnustan, että minulla on joitain kirjallisuuteen liittyviä temaattisia pakkomielteitä. Aina, kun näen jonkun uskonlahkoon tai kulttiin liittyvän romaanin, päädyn lukemaan sen mahdollisimman pian, vaikka se ei kaunokirjallisena teoksena inspiroisi tai vakuuttaisi. Kulteista ja lahkoista kertovia teoksia on viime aikoina julkaistu ehkä vähän liikaakin, mutta joku niissä ihmisiä vetää puoleensa. 

Varmasti moni niitä lukeva haluaa testata, kuinka todennäköistä hänen oma liittymisensä kulttiin olisi vaikeassa elämäntilanteessa. Itse uskon, että minut olisi voinut saada mukaan monessa elämänvaiheessa, jos oikeanlainen yhteisö olisi tullut eteen. 

Mariette Lindsteinin Ehdoton valta kertoo ruotsalaisesta new age-yhteisöstä, joka majailee Bohuslänin kartanosaarella nuoren karismaattisen johtajansa, Oswald Frantzin, suojeluksessa. Lindsteinilla itsellä on pitkä tausta skientologien parissa, mutta romaani ei kerro skientologeista, vaan uudemmasta fiktionaalisesta kultista, jossa saattaa olla joitain yhteisiä piirteitä skientologien kanssa. Se sijoittuu nykypäivään, kun taas kirjailija itse irrottautui skientologien taikapiiristä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen vuonna 2003. 

Kirjassa 22-vuotias Sofia haluaa ottaa etäisyyttä opiskelukaupungistaan Lundista hankalan seurustelusuhteen päättymisen jälkeen. Sofian ex-poikaystävä Ellis on takertuva stalkkeri, joka ei kaihda keinoja osoittaa tunteitaan eron jälkeen. Opiskelukaverinsa kanssa hän päätyy vapaaehtoistöihin mystiselle saarelle, ja käy läpi ohjelman, jossa meditoidaan Oswaldin luomien teesien äärellä. Ystävä Wilma palaa etsimään oikeita töitä mantereelta, mutta Sofia houkutellaan jäämään vedoten tämän asiantuntemukseen kirjallisuuden opiskelijana. 

Sofia pääsee rakentamaan yhteisön kirjastoa, jonne hankitaan teoksia miellyttämään siellä yöpyviä julkkisvieraita. Yhteisön omien jäsenten lukemista kontrolloidaan, ja vääristä lukemistoista raportoidaan Oswaldille, joka parjaa jokaisen alhaista älykkyyttä näiden selän takana. Oswald itse ei taida pahemmin lukea, mutta väittää työskentelevänsä ”perse ruvella” siinä missä muu henkilökunta lihoo ja vetää lonkkaa. Vuoden aikana henkilökuntaan kohdistavat kontrollitoimet lisääntyvät, eikä saarelta poispääsy ole enää itsestäänselvää. 

Tämä on koukuttavaa, helppolukuista ja lineaarista tekstiä, jossa kuvataan uskottavasti yhteisön arkea, ihmissuhteita ja myös saaren historiaa. Pelottavaa kuvauksessa on sen todennäköisyys toteutua hyvin samankaltaisessa formaatissa reaalimaailmassa. New age on ilmiönä vaikeammin hahmotettava kuin perinteiset uskonnolliset yhteisöt, joiden toiminnasta ainakin itselläni on enemmän tietoa. Tässä ruotsalaiskuvauksessa liikkeen johto nojaa PR-konsultteihin ja rikkaiden julkkisten suosioon promoottoreina. Yhteisö on vakavarainen, ja siellä tehtävä työ on enemmän ideologista kuin ruumiillista. 

Kyseessä on kirjasarjan aloitusteos, joten lukija voi jo siitä päätellä, ettei yhteisö tule kaatumaan helpolla. Valitettavasti tieto sarjan jatkosta madaltaa jännitystä, eli toivoa keskeisten henkilöiden lopullisesta vapautumisesta ei paljoa anneta. Myös takaumien kautta esitetty historiallinen juoni tuntuu päälleliimatulta ja ohuelta. Kartanon aiempien asukkien kohtalot eivät lopulta kiinnostaneet paljoakaan, ja luin kursiivilla tuotetut luvut hyvin kursorisesti. 

Tämä sarja varmasti jakaa lukijoiden mielipiteitä, ja uskon sille riittävän faneja varsinkin nuorissa lukijoissa. Oma mielikuvitukseni suljettuihin yhteisöihin liittyen on niin kieroutunutta, että koin näiden ruotsalaisten onnistuvan kauhun tasapainon luomisessa vakaasti, mutta laimeasti. Oswald Frantz toki on omalla tavallaan fasistinen hahmo, mutta kirjassa ei esitetä yhteyksiä olemassaoleviin poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin.  

Tässä 559-sivuisessa järkäleessä kerronta alkoi pahasti junnata viimeisen kolmanneksen aikana, vaikka alku oli lupaava. Eniten kuitenkin tökki kauttaaltaan arkinen, miltei selkokielinen, lyhyistä lauseista koostuva ilmaisu, joka alkaa olla enemmän normi kuin poikkeus uusissa ruotsalaisdekkareissa/trillereissä. Luin kuitenkin kirjan loppuun, koska Sofia päähenkilönä oli symppis ja hänen kohtalonsa jäi vaivaamaan. 

Parasta romaanissa kuitenkin on sen täysi fiktionaalisuus. Lindstein olisi voinut kirjoittaa sydänveriset muistelmat elämästään skientologien korkeimmalla portaalla, mutta sen sijaan onnistui tuottamaan kirjasarjan, joka mahdollisesti antaa lukijoilleen enemmän ajattelemisen aihetta kuin realistinen omaelämäkerrallinen teos voisi koskaan tehdä. 

Kirjailija on jo 60-vuotias, mutta oikeasti luulin tämän olevan huomattavasti nuoremman kirjailijan kynästä. Tämän päivän nuorten aikuisten kielen ja maailmankatsomuksen kuvauksenakin romaani siis vakuutti. Vähiten kirja vakuutti jännitysromaanina, mutta valtaosa lukijoista lienevät eri mieltä, koska sarja on jo käännetty monelle kielelle ja menestynyt maailmalla. 

Milloin vihan DNA-ketju katkeaa?

Heinonen SatakieliTeos: Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Atena, 2018)

Kirjailija Heikki Puharila on istunut työhuoneessaan Helsingin Lauttasaaressa kansalaissota-aiheisen romaaninsa parissa liian pitkään. Seinät ovat kaatumassa päälle, ja mies osoittaa vahvoja sekoamisen merkkejä. Heikki on naimisissa fysioterapeutti-Marjon kanssa, joka ei tunnista kirjallisuuden nobelisteista kuin F. E. Sillanpään. Pariskunta on elänyt toisistaan varovaisen etäällä jo vuosia, eikä Heikillä ole romaanien aihioiden ulkopuolella muuta pakopaikkaa kuin Nokian kumisaappaaseen piilotettu kossupullo. Samaan aikaan, kun Heikki kirjoittaa sotaromaaniaan, Pariisissa koetaan terrorismin kauhua kahteen otteeseen. Myös Heikin ainoa tytär Sanna asuu Pariisissa paperittoman syyrialaisen miesystävänsä kanssa.

Tällainen nykyisyysasetelma on Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Kyseessä on jyväskyläläisen kirjailijan kolmas teos; aiemmat kaksi ovat käsitelleet keski-iän kriisejä ja seksuaalista identiteettiä nykypäivän näkökulmasta. Ennen kirjan aloittamista olin jo vannonut itselleni, että pidän vuoden 1918 satavuotismuisteloissa taukoa ainakin kirjojen saralla. Arvioni kritiikki selittynee osittain myös sillä, että minulla on kansalaissota-aiheisissa teoksissa kiintiö täynnä.

Romaani vie lukijansa moneen kansalaissodan kohteeseen, Helsinkiin, Tampereelle, Pohjanmaalle, Längelmäelle ja muualle Hämeeseen, ja tietysti Lahteen, Fellmanin pellon vankileirille. Romaanin avainhenkilöissä on punaisia ja valkoisia, mutta myös neutraaleja sivullisia, jotka saattavat auttaa molemman puolen hädänalaisia ilman poliittista motiivia. Eritoten tapahtumat keskittyvät Längelmäen Länkipohjaan, jota punaiset kutsuvat ”Tampereen lukoksi”.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Selma, entinen piika, tehdastyöläinen ja punaisten puolen sanitäärisisar, jolla on kaksi yksinäistä lasta. Selma on lähtenyt Länkipohjasta maailmalle tultuaan kartanon isännälle raskaaksi. Kordelinin kartanossa ei äpärälapsia siedetä, mutta kartanon isäntä päätyy kuitenkin tukemaan poikaansa Ilmaria rahallisesti tämän opinnoissa. Helsingissä Selma rakastuu venäläiseen matruusiin, ja saa tämän kanssa tyttären, Iida-Marian.

Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla sodan alkuun saakka, sillä Heinonen kuvaa upeasti Helsingin tavallista arkea vuosisadan vaihteessa. Koin myös suurta samastumista Heikin ja Marjon nykytilan kanssa, tosin en osannut nähdä syytä pariskunnan etääntymiseen kahdessa erilaisessa sukuhistoriassa. Se, että teoksessa oli vahva nykyisyystaso, ja että Heikin romaaninkirjoitusprosessia seurattiin, toi kirjaan lisää elävyyttä. Se myös kevensi muuten painavaa tarinaa.

Luin kirjan kyllä sujuvasti, mutta itse taistelujen kuvauksien kohdalla en osannut eläytyä tapahtumiin. Tämä selittynee osittain sillä, etten muutenkaan lue paljoa sotakirjoja. Muistaakseni Täällä Pohjantähden alla on minulla jäänyt kesken jonnekin Näsijärven jäälle. Pystyn eläytymään pienten ihmisten yksittäisiin kohtaloihin, mutta en sodan joukkokuvauksiin.

Heinonen on varmasti tehnyt kirjaansa varten suuren määrän taustatyötä, mutta faktan ja fiktion suhde paikoitellen hämmensi. Esimerkiksi Kordelinin suvun läsnäolo kirjassa tuntui oudolta, kun se oli siirretty toiselle paikkakunnalle – toki on mahdollista, että Heinonen on ajatellut kartanon isännäksi jonkun mesenaatti-Kordelinin vähemmän sukulaisen. Aikani ei nyt riitä selvittämään, kuinka paljon kirjassa on reaalimaailman hahmoja, eikä se ole hyvän tarinan ymmärtämisen tasolla olennaista.

Kovin paljon uutta en tiedollisesti oppinut vuoden 1918 tapahtumista enää tämän teoksen kautta, mutta se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta varsinkin tietokirjoja (aloitin projektini jo 1990-luvulla). Kiinnostavaa kyllä oli vertailla punaisten moninaisia taustoja ja elinoloja – esimerkiksi Selman pojan, helsinkiläisen Ilmarin syyt liittyä punakaartiin ovat olleet erilaiset kuin längelmäkeläisen mäkitupalaisen. Ilmari on kasvanut asunnossa, jossa on vesiklosetti ja hän on ryypiskellyt valkoisten opiskelutovereidensa kanssa Kappelissa.

Kirjassa on kunnollinen juoni, uskottavat päähenkilöt ja tunnollinen taustoitus, eikä siitä ainakaan jäänyt puuttumaan mitään. Minun makuuni teos oli hieman liian runsas, mutta en osaa suoraan sanoa, mitä olisin siitä jättänyt pois (ehkä pohjalaisuusosiota olisi voinut karsia?). Kirja varmasti inspiroi varsinkin sellaisia lukijoita, joilla on omassa suvussa kansalaissodassa kaatuneita. Se auttaa suhteuttamaan tapahtumia ja luomaan läheisyyden lisäksi myös välimatkaa vihan DNA-ketjuun, joka kyllä voi kenellä tahansa aktivoitua, jos asioita alkaa kunnolla kaivaa. Toisaalta voidaan yhtä lailla rakentaa teorioita rauhan ja sovinnon DNA-ketjuista, joista niistäkin on historiallista todisteaineistoa.

 

 

Sukupolviromaanien problematiikkaa

oikea elämäTeos: Jarmo Ihalainen: Oikea elämä. (Atena, 2018)

Tämä arvio on looginen jatko edelliseen postaukseeni, ja vaikka sen voi lukea erillisenä, minä bloggarina jatkan pidemmän teeman käsittelyä. Eli kirjoitan romaaneista, joissa käsitellään keski-ikäisten henkilöiden kriisejä ja elämänmuutoksen tarvetta, osa 2.

Viime postauksessani siis valitin romaanista, jossa tavaraa oli liikaa ja teksti tuntui viimeistelemättömältä. Luin perään toisen romaanin, Oikean elämän, jossa asetelma ja ongelmakenttä oli lähes identtinen. Kolme henkilöä, vaikea lapsuus ja nuoruus, ihmissuhdevaikeuksia ja työelämän rakennemuutoksia. Ihalaisen romaani keskittyy Helsinkiin, vaikka hahmot ovat ennen aikuistumistaan asuneet jossain Etelä-Suomen radanvarren pikkupaikkakunnalla. Teos pysyy hyvin lestissään, eli se tuntuu loppuun saakka hiotulta. Rakenteellisesti ja muodollisesti se oli jopa malliesimerkki taloudellisesta kerronnasta. Ongelmat siis kahden lukemani kirjan välillä olivat täysin erisuuntaisia.

Päähenkilöt Juri, Lotta ja Antti ovat pysyneet ihmeen hyvin koossa yli nelikymppisiksi ottaen huomioon, kuinka rankoista perhetaustoista he tulevat. Juri on businesskonsultti, Lotta terveyskeskuslääkäri ja Antti maahanmuuttoasioista vastuussa oleva virkamies ministeriötasolla. Kaikille kolmelle keskiluokkaisen menestyksen pintakiilto on itseisarvo elämässä, mutta ei siksi, että se olisi kotoa opittua, vaan siksi, että he eivät ole sitä koskaan lapsena nähneet.

Pidin kirjassa 70-80-lukujen lapsuuden ja kouluelämän kuvauksesta, vaikka kovin omaperäistä näkökulmaa siihen ei tarjottu. Sen sijaan kolmikon nykyisyyden haasteiden käsittely oli pääasiallisesti apeaa ja ankeaa, ja masentunut ilmapiiri tarttuu jo kannesta. Hahmot eivät vaikuttaneet kovin kehityskelpoisilta eikä kykeneviltä edes ikäviin yllätyksiin. Varsinkin Lotta-lääkärin laihdutus- ja miehenmetsästysprojekti tuntui pelkästään aneemiselta. Vertaan tätä asetelmaa nyt äsken lukemaani Heinosen romaaniin Pala omaa taivasta: siinä elämäänsä kyllästynyt kotiavustaja kapinoi varastamalla rahaa syyntakeettomilta asiakkailtaan. Hahmossa oli jotain herkullisen tragikoomista. Tämän romaanin hahmoissa ei taas ole särmää, vaikka heille on tapahtunut kauheita asioita. Mielestäni tämä on psykologisesti jopa epäuskottavaa.

Yhteiskunnallista ja historiallista syvyyttä kirjassa on yleisemmässä ajan hengen kuvauksessa, ja varsinkin tässä surraan kadonneita duunarityöpaikkoja ja työelämän näköalattomuutta. Kirjailija on vahvasti pienen ihmisen puolella, ja osoittaa, kuinka helppoa vapailla markkinoilla on pudota kuormasta.

Olen mielestäni teoksen otollisinta kohderyhmää, eli minulle tämä on sukupolviteos. Olen elänyt aikaa, jolloin alakoulun pihalla saattoi saada reilusti turpaan, ja jolloin poikien suita pestiin saippualla. Teoksen alussa nyökkäilin hyväksyvästi vasemmistohenkiselle työläisnostalgialle, mutta tekstin imuun pääsin vasta epilogissa, joka oli upeaa sanataidetta.

Ymmärrän, että toisenlaisesta taustasta tulevalle lukijalle tämän teoksen tarjoama vähäeleisyys voi olla juuri oikea taso käsitellä keski-ikäistymisen kriisejä. Minulle, jo kauan sitten porvarillisesta junasta pudonneelle, teos ei tarjonnut tarpeeksi uusia sytykkeitä, tai ehkä olen vain lukenut liikaa keskiluokkaisista kaupunkilaisista, joilla on vaikeaa itsensä kanssa viimeisen päälle kalustetuissa huoneissa.

Huumeäitiys – miksi termiä käytetään?

Valkea voima_Final.inddTämä kirjoitus ei edes yritä olla kattava kirja-arvio. Olen lukenut Karin Mäkelän omaelämäkerrallisen teoksen Valkea voima. Huumeäidin tarina (Atena, 2011). En yleensä tartu kirjoihin, joissa jotain vaikeaa sosiaalista ongelmaa leimataan jo otsikon tasolla – varsinkin kun tiedetään, että kohuotsikko myy. ”Huumeäitiys” on suuri yhteiskunnallinen tabu, josta harva ei-huumeita käyttävä saa mistään rehellistä tietoa, ei välttämättä edes silloin, jos huumeita käyttävä äiti sattuu kuulumaan sukuun tai lähipiiriin. Jo puhuminen ”huumeäitiydestä” pitää sisällään sosiaalipornon siemenen – ihmiset lukevat usein tämän tyyppisiä teoksia saadakseen kokea hetken verran ylemmyyttä oman päihteetömän elämäntapansa vuoksi.

Mutta Valkea voima ei ole leimallisesti sosiaalipornahtava kirja. Se ei nouse sellaiseksi siksi, että se on niin täynnä elämän vaikeuksia, ettei lukija ehdi kauhistella mitään. Karin Mäkelä on kirjoittanut tätä teosta istuessaan kahdessa vankilassa, pian hänen esikoispoikansa itsemurhan jälkeen. Kirjoittamista ovat tukeneet vankilan henkilökunta ja muut vangit. Tämä konteksti, ainakin omasta näkökulmastani, hiljentää lukijan ja ylittää tirkistelyn mahdollisuuden. Lukija ei voi tirkistellä, koska hänelle tarjotaan nähtäväksi ”huumeäitiyden” koko laaja skaala, kaikkine lieveilmiöineen. Jos ei ole itse kokenut vastaavaa, teoksen sisältöä on vaikea moralisoida.

Karinin tarina alkaa 1990-luvun alkupuolelta, jolloin hänelle ja hänen silloiselle aviomiehelleen syntyy kolme lasta tiiviiseen tahtiin. Jo ensimmäisen raskauden aikana hänelle ehdotetaan aborttia, toista lasta odotetaan katkaisuhoidossa kahdessa eri laitoksessa, ja kolmas lapsi syntyy sen jälkeen, kun kaksi ensimmäistä on huostaanotettu ja sijoitettu kauas kotoa, SOS-lapsikylään Itä-Suomeen. Perhe asuu eri paikkakunnilla Lahden suunnalla, ja perhe-elämää tahdittaa lukuisat muutot häätöjen vuoksi.

Jossain vaiheessa avioeronsa jälkeen Karin ymmärtää, että hän voi olla kyllin hyvä etä-äiti, eikä hän pitkään aikaan kutsu itseään huumeäidiksi. Kolmannen lapsen, Jeren, kanssa side säilyy tiiviimpänä, koska tämä on enimmäkseen sijoituksessa isoäitinsä luona. Esikoisen Juhon reissut äidin luo lisääntyvät murrosiän kynnyksellä, kun taas etäisin ja vaikein suhde äidillä on keskimmäiseen tyttäreen Juliaan. Jo teoksen kansitekstissä paljastetaan, että Juho tekee itsemurhan 16-vuotiaana. Uskoisin, että suurin syy kirjoittaa tämä kirja on pojan menetys, ja sen jälkeinen tarve pohtia oman elämän kulkua.

Teos ei kerro värikkäitä tarinoita huumeiden käytöstä. Mäkelän tyyli kertoa huumeista on lakoninen; enimmäkseen hän muistelee vain niitä rikoksia, joihin amfetamiinin suoneen piikittäminen hänet johti. Ja kyllä, esikoisen kohdalla voidaan olettaa, että tapahtui paljon mallioppimista. Mäkelä ei myöskään kaunistele Juho-pojan viimeisiä aikoja, vaan kuvaa tämän surullisen nopeaa luisua lähes identtiselle polulle itsensä kanssa. Tosin hän ei tässä kirjassa käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan ennen lapsia, vaan tarina alkaa ensimmäisen raskaustestin plussaamisesta.

Kirja ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta ansiokasta siinä oli se, että tarina kerrottiin suht koruttomasti. Usein tämän tyyppisissä teoksissa on paljon elämäntuskaista runoutta ja muuta terapeuttista tekstiä, joka varmasti auttaa kirjoittajaa itseään, mutta voi olla piinaavaa luettavaa muille. Minusta teos pysyi hyvin asiassa, ja kronologinen edistyminen teki siitä helppolukuisen tekstin tasolla. Kirja ei todellakaan ole helppolukuinen teeman ja sen käsittelyn tasolla, joten lukijaa säästetään sillä, ettei siinä ole turhia krumeluureja.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään Suomen lastensuojelun historiaa ja kaikkea, mitä olen siitä oppinut sosionomin opinnoissa. Mäkelän suhtautuminen lastensuojeluviranomaisiin on toki kriittinen, ja hän tuo esille myös eri kuntien vaihtelevat käytännöt päihdeperheiden auttamisessa. Kuitenkaan kirja ei yllä Lokakuun Liikkeen shokkikirjoittelun tasolle – tässä annetaan myös tunnustusta joillekin asiansa osaaville sosiaaliviranomaisille. 1990-luvulla hän koki, että sai olla monille sosiaalityöntekijöille oppimateriaalina, sillä heillä ei ollut lainkaan kokemusta huumeita käyttävistä vanhemmista. Myös joissain kuntoutuskeskuksissa ote vaikutti aika epäammattimaiselta. (Kirjassa eri laitoksia ja vankiloita vilisee niin, ettei niihin perehtymätön oikein pysy kärryillä niiden eroista. Päällimmäinen johtopäätös kuitenkin oli, että vankiloissa saa tätä nykyä huomattavasti parempaa ja kokonaisvaltaisempaa hoitoa kaikkiin elämän ongelmiin kuin missään kuntoutuskeskuksessa.)

Olin totaalisen ahdistunut Juho-pojan tarinasta ja varsinkin kertomuksesta hänen ajoistaan koulukodissa. Jos tuo on ammattikasvatusta, niin en ainakaan sille ammatilliselle polulle suuntaudu edes kirveellä.

Miksi sitten ”huumeäideistä” puhutaan? Toki jos joku kuntoutuva ex-narkomaani haluaa itseään huumeäidiksi kutsua, se on hänen oma valintansa. Mutta ”huumeäideistä” puhuminen viranomaisten taholla tuntuu jo etukäteen leimaavalta. Onko huumeäiti myös sellainen, joka on joskus nuorena polttanut pilveä? Tai voiko hän olla aikuisten lasten äiti, joka on odottanut lasten täysikäistymiseen saakka, jotta pääsee vetämään ränniin kunnolla? Koska huumeiden käyttö on Suomessa laitonta ja meillä on lastensuojelulaki, tulkitsisin, että jo pelkkä huumeäitiydestä puhuminen johtaa automaattisesti sijoitukseen tai huostaanottoon, sillä tuntuisi lainsäädännön kannalta ristiriitaiselta tukea huumeita aktiivisesti käyttäviä vanhempia lastenhoidossa kotona.

Seuraan lähinnä englanninkielisiä medioita, enkä ole niissä nähnyt yhtä leimaavaa puhetta päihteitä käyttävistä vanhemmista. Tosin yhteiskunnissa, joissa huumeongelmat ovat suurempia kuin Suomessa, ei myöskään ole resursseja huostaanottaa kaikkia pilveä polttelevien vanhempien lapsia, ja näin kauhisteleva puhe ”huumeäideistä” jää vähemmälle.

Toki jos ilmiötä ei nimetä, siihen on vaikeampi saada apua. Nyt eletään sitä aikaa, jolloin puhe alkoholistivanhemmista alkaa olla vähäisempää, siksi, että alkoholin suurkulutus ei enää ole pari-kolmikymppisten suurin ongelma. Varoitukset FAS-oireyhtymästä Alkon tai neuvoloiden seinillä tuntuvat jopa jälkijättöisiltä.

Valkea voima herätti paljon uusia ajatuksia, vaikka se ei todellakaan ole kevyttä kesälukemista. Koska itse kirjoitan fiktiota (ja yritän julkaistakin sitä), olen miettinyt, kuinka vaikeaa on kirjoittaa osuvaa tekstiä huumeongelmista ja huostaanotoista – ja miksi usein ”huumeäidin” kuvaus fiktiossa menee täysin pieleen. Olen itse kerännyt taustamateriaalia joistakin tämän päivän somejulkkiksista, joilta on lapsia viety pois huumeiden vuoksi – ja todennut, etten kykene aiheesta kirjoittamaan. Voiko aiheesta kirjoittaa vain joku ilmiön itse kokenut? Ja miksi melkein mistä muusta aiheesta koen pystyväni kirjoittamaan paitsi en tästä? (Olisiko tämä lopulta se aihe, joka eniten minua vetää puoleensa, ja olisiko kykenemättömyyden tunne merkki todellisesta haasteesta?)