Sukupolviromaanien problematiikkaa

oikea elämäTeos: Jarmo Ihalainen: Oikea elämä. (Atena, 2018)

Tämä arvio on looginen jatko edelliseen postaukseeni, ja vaikka sen voi lukea erillisenä, minä bloggarina jatkan pidemmän teeman käsittelyä. Eli kirjoitan romaaneista, joissa käsitellään keski-ikäisten henkilöiden kriisejä ja elämänmuutoksen tarvetta, osa 2.

Viime postauksessani siis valitin romaanista, jossa tavaraa oli liikaa ja teksti tuntui viimeistelemättömältä. Luin perään toisen romaanin, Oikean elämän, jossa asetelma ja ongelmakenttä oli lähes identtinen. Kolme henkilöä, vaikea lapsuus ja nuoruus, ihmissuhdevaikeuksia ja työelämän rakennemuutoksia. Ihalaisen romaani keskittyy Helsinkiin, vaikka hahmot ovat ennen aikuistumistaan asuneet jossain Etelä-Suomen radanvarren pikkupaikkakunnalla. Teos pysyy hyvin lestissään, eli se tuntuu loppuun saakka hiotulta. Rakenteellisesti ja muodollisesti se oli jopa malliesimerkki taloudellisesta kerronnasta. Ongelmat siis kahden lukemani kirjan välillä olivat täysin erisuuntaisia.

Päähenkilöt Juri, Lotta ja Antti ovat pysyneet ihmeen hyvin koossa yli nelikymppisiksi ottaen huomioon, kuinka rankoista perhetaustoista he tulevat. Juri on businesskonsultti, Lotta terveyskeskuslääkäri ja Antti maahanmuuttoasioista vastuussa oleva virkamies ministeriötasolla. Kaikille kolmelle keskiluokkaisen menestyksen pintakiilto on itseisarvo elämässä, mutta ei siksi, että se olisi kotoa opittua, vaan siksi, että he eivät ole sitä koskaan lapsena nähneet.

Pidin kirjassa 70-80-lukujen lapsuuden ja kouluelämän kuvauksesta, vaikka kovin omaperäistä näkökulmaa siihen ei tarjottu. Sen sijaan kolmikon nykyisyyden haasteiden käsittely oli pääasiallisesti apeaa ja ankeaa, ja masentunut ilmapiiri tarttuu jo kannesta. Hahmot eivät vaikuttaneet kovin kehityskelpoisilta eikä kykeneviltä edes ikäviin yllätyksiin. Varsinkin Lotta-lääkärin laihdutus- ja miehenmetsästysprojekti tuntui pelkästään aneemiselta. Vertaan tätä asetelmaa nyt äsken lukemaani Heinosen romaaniin Pala omaa taivasta: siinä elämäänsä kyllästynyt kotiavustaja kapinoi varastamalla rahaa syyntakeettomilta asiakkailtaan. Hahmossa oli jotain herkullisen tragikoomista. Tämän romaanin hahmoissa ei taas ole särmää, vaikka heille on tapahtunut kauheita asioita. Mielestäni tämä on psykologisesti jopa epäuskottavaa.

Yhteiskunnallista ja historiallista syvyyttä kirjassa on yleisemmässä ajan hengen kuvauksessa, ja varsinkin tässä surraan kadonneita duunarityöpaikkoja ja työelämän näköalattomuutta. Kirjailija on vahvasti pienen ihmisen puolella, ja osoittaa, kuinka helppoa vapailla markkinoilla on pudota kuormasta.

Olen mielestäni teoksen otollisinta kohderyhmää, eli minulle tämä on sukupolviteos. Olen elänyt aikaa, jolloin alakoulun pihalla saattoi saada reilusti turpaan, ja jolloin poikien suita pestiin saippualla. Teoksen alussa nyökkäilin hyväksyvästi vasemmistohenkiselle työläisnostalgialle, mutta tekstin imuun pääsin vasta epilogissa, joka oli upeaa sanataidetta.

Ymmärrän, että toisenlaisesta taustasta tulevalle lukijalle tämän teoksen tarjoama vähäeleisyys voi olla juuri oikea taso käsitellä keski-ikäistymisen kriisejä. Minulle, jo kauan sitten porvarillisesta junasta pudonneelle, teos ei tarjonnut tarpeeksi uusia sytykkeitä, tai ehkä olen vain lukenut liikaa keskiluokkaisista kaupunkilaisista, joilla on vaikeaa itsensä kanssa viimeisen päälle kalustetuissa huoneissa.

Mainokset

Huumeäitiys – miksi termiä käytetään?

Valkea voima_Final.inddTämä kirjoitus ei edes yritä olla kattava kirja-arvio. Olen lukenut Karin Mäkelän omaelämäkerrallisen teoksen Valkea voima. Huumeäidin tarina (Atena, 2011). En yleensä tartu kirjoihin, joissa jotain vaikeaa sosiaalista ongelmaa leimataan jo otsikon tasolla – varsinkin kun tiedetään, että kohuotsikko myy. ”Huumeäitiys” on suuri yhteiskunnallinen tabu, josta harva ei-huumeita käyttävä saa mistään rehellistä tietoa, ei välttämättä edes silloin, jos huumeita käyttävä äiti sattuu kuulumaan sukuun tai lähipiiriin. Jo puhuminen ”huumeäitiydestä” pitää sisällään sosiaalipornon siemenen – ihmiset lukevat usein tämän tyyppisiä teoksia saadakseen kokea hetken verran ylemmyyttä oman päihteetömän elämäntapansa vuoksi.

Mutta Valkea voima ei ole leimallisesti sosiaalipornahtava kirja. Se ei nouse sellaiseksi siksi, että se on niin täynnä elämän vaikeuksia, ettei lukija ehdi kauhistella mitään. Karin Mäkelä on kirjoittanut tätä teosta istuessaan kahdessa vankilassa, pian hänen esikoispoikansa itsemurhan jälkeen. Kirjoittamista ovat tukeneet vankilan henkilökunta ja muut vangit. Tämä konteksti, ainakin omasta näkökulmastani, hiljentää lukijan ja ylittää tirkistelyn mahdollisuuden. Lukija ei voi tirkistellä, koska hänelle tarjotaan nähtäväksi ”huumeäitiyden” koko laaja skaala, kaikkine lieveilmiöineen. Jos ei ole itse kokenut vastaavaa, teoksen sisältöä on vaikea moralisoida.

Karinin tarina alkaa 1990-luvun alkupuolelta, jolloin hänelle ja hänen silloiselle aviomiehelleen syntyy kolme lasta tiiviiseen tahtiin. Jo ensimmäisen raskauden aikana hänelle ehdotetaan aborttia, toista lasta odotetaan katkaisuhoidossa kahdessa eri laitoksessa, ja kolmas lapsi syntyy sen jälkeen, kun kaksi ensimmäistä on huostaanotettu ja sijoitettu kauas kotoa, SOS-lapsikylään Itä-Suomeen. Perhe asuu eri paikkakunnilla Lahden suunnalla, ja perhe-elämää tahdittaa lukuisat muutot häätöjen vuoksi.

Jossain vaiheessa avioeronsa jälkeen Karin ymmärtää, että hän voi olla kyllin hyvä etä-äiti, eikä hän pitkään aikaan kutsu itseään huumeäidiksi. Kolmannen lapsen, Jeren, kanssa side säilyy tiiviimpänä, koska tämä on enimmäkseen sijoituksessa isoäitinsä luona. Esikoisen Juhon reissut äidin luo lisääntyvät murrosiän kynnyksellä, kun taas etäisin ja vaikein suhde äidillä on keskimmäiseen tyttäreen Juliaan. Jo teoksen kansitekstissä paljastetaan, että Juho tekee itsemurhan 16-vuotiaana. Uskoisin, että suurin syy kirjoittaa tämä kirja on pojan menetys, ja sen jälkeinen tarve pohtia oman elämän kulkua.

Teos ei kerro värikkäitä tarinoita huumeiden käytöstä. Mäkelän tyyli kertoa huumeista on lakoninen; enimmäkseen hän muistelee vain niitä rikoksia, joihin amfetamiinin suoneen piikittäminen hänet johti. Ja kyllä, esikoisen kohdalla voidaan olettaa, että tapahtui paljon mallioppimista. Mäkelä ei myöskään kaunistele Juho-pojan viimeisiä aikoja, vaan kuvaa tämän surullisen nopeaa luisua lähes identtiselle polulle itsensä kanssa. Tosin hän ei tässä kirjassa käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan ennen lapsia, vaan tarina alkaa ensimmäisen raskaustestin plussaamisesta.

Kirja ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta ansiokasta siinä oli se, että tarina kerrottiin suht koruttomasti. Usein tämän tyyppisissä teoksissa on paljon elämäntuskaista runoutta ja muuta terapeuttista tekstiä, joka varmasti auttaa kirjoittajaa itseään, mutta voi olla piinaavaa luettavaa muille. Minusta teos pysyi hyvin asiassa, ja kronologinen edistyminen teki siitä helppolukuisen tekstin tasolla. Kirja ei todellakaan ole helppolukuinen teeman ja sen käsittelyn tasolla, joten lukijaa säästetään sillä, ettei siinä ole turhia krumeluureja.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään Suomen lastensuojelun historiaa ja kaikkea, mitä olen siitä oppinut sosionomin opinnoissa. Mäkelän suhtautuminen lastensuojeluviranomaisiin on toki kriittinen, ja hän tuo esille myös eri kuntien vaihtelevat käytännöt päihdeperheiden auttamisessa. Kuitenkaan kirja ei yllä Lokakuun Liikkeen shokkikirjoittelun tasolle – tässä annetaan myös tunnustusta joillekin asiansa osaaville sosiaaliviranomaisille. 1990-luvulla hän koki, että sai olla monille sosiaalityöntekijöille oppimateriaalina, sillä heillä ei ollut lainkaan kokemusta huumeita käyttävistä vanhemmista. Myös joissain kuntoutuskeskuksissa ote vaikutti aika epäammattimaiselta. (Kirjassa eri laitoksia ja vankiloita vilisee niin, ettei niihin perehtymätön oikein pysy kärryillä niiden eroista. Päällimmäinen johtopäätös kuitenkin oli, että vankiloissa saa tätä nykyä huomattavasti parempaa ja kokonaisvaltaisempaa hoitoa kaikkiin elämän ongelmiin kuin missään kuntoutuskeskuksessa.)

Olin totaalisen ahdistunut Juho-pojan tarinasta ja varsinkin kertomuksesta hänen ajoistaan koulukodissa. Jos tuo on ammattikasvatusta, niin en ainakaan sille ammatilliselle polulle suuntaudu edes kirveellä.

Miksi sitten ”huumeäideistä” puhutaan? Toki jos joku kuntoutuva ex-narkomaani haluaa itseään huumeäidiksi kutsua, se on hänen oma valintansa. Mutta ”huumeäideistä” puhuminen viranomaisten taholla tuntuu jo etukäteen leimaavalta. Onko huumeäiti myös sellainen, joka on joskus nuorena polttanut pilveä? Tai voiko hän olla aikuisten lasten äiti, joka on odottanut lasten täysikäistymiseen saakka, jotta pääsee vetämään ränniin kunnolla? Koska huumeiden käyttö on Suomessa laitonta ja meillä on lastensuojelulaki, tulkitsisin, että jo pelkkä huumeäitiydestä puhuminen johtaa automaattisesti sijoitukseen tai huostaanottoon, sillä tuntuisi lainsäädännön kannalta ristiriitaiselta tukea huumeita aktiivisesti käyttäviä vanhempia lastenhoidossa kotona.

Seuraan lähinnä englanninkielisiä medioita, enkä ole niissä nähnyt yhtä leimaavaa puhetta päihteitä käyttävistä vanhemmista. Tosin yhteiskunnissa, joissa huumeongelmat ovat suurempia kuin Suomessa, ei myöskään ole resursseja huostaanottaa kaikkia pilveä polttelevien vanhempien lapsia, ja näin kauhisteleva puhe ”huumeäideistä” jää vähemmälle.

Toki jos ilmiötä ei nimetä, siihen on vaikeampi saada apua. Nyt eletään sitä aikaa, jolloin puhe alkoholistivanhemmista alkaa olla vähäisempää, siksi, että alkoholin suurkulutus ei enää ole pari-kolmikymppisten suurin ongelma. Varoitukset FAS-oireyhtymästä Alkon tai neuvoloiden seinillä tuntuvat jopa jälkijättöisiltä.

Valkea voima herätti paljon uusia ajatuksia, vaikka se ei todellakaan ole kevyttä kesälukemista. Koska itse kirjoitan fiktiota (ja yritän julkaistakin sitä), olen miettinyt, kuinka vaikeaa on kirjoittaa osuvaa tekstiä huumeongelmista ja huostaanotoista – ja miksi usein ”huumeäidin” kuvaus fiktiossa menee täysin pieleen. Olen itse kerännyt taustamateriaalia joistakin tämän päivän somejulkkiksista, joilta on lapsia viety pois huumeiden vuoksi – ja todennut, etten kykene aiheesta kirjoittamaan. Voiko aiheesta kirjoittaa vain joku ilmiön itse kokenut? Ja miksi melkein mistä muusta aiheesta koen pystyväni kirjoittamaan paitsi en tästä? (Olisiko tämä lopulta se aihe, joka eniten minua vetää puoleensa, ja olisiko kykenemättömyyden tunne merkki todellisesta haasteesta?)

Rouva Fortunan suosiossa?

kivimäkiTämä juhannus on paha paikka köyhille e-kirjojen lukijoille, koska moni muukin on turvautunut Ellibsin ilmaisiin palveluihin. Tänään latasin romaanin, jota en ehkä muuten olisin lähestynyt, Antti Kivimäen esikoisteoksen Odotusarvoisesti sinun (Atena, 2018). Kirja kertoo peli- ja nettideittiriippuvuuksista, ja on ensimmäinen ammattimaisesta pokerinpeluusta kertova fiktiivinen teos Suomessa. Kivimäki on toiselta ammatiltaan tiedetoimittaja, ja hänellä on omakohtaista kokemusta kummastakin kuvaamastaan riippuvuuden lajista.

Teoksen päähenkilö Ville-Veikko Backman on maalta kaupunkiin muuttanut kauppatieteilijä, jota kiusattiin nuoruudesta liiallisesta Pacman-pelin peluusta. Lapsuuden Commodore 64-peli odottaa pelaajaansa toimintavalmiina pojanhuoneessa, jonka kirjahyllyn päällä pönöttää myös tyhjä Koskenkorva Pink Cat-pullo toteemina teinikänneistä. Hän tulee turvallisista oloista, ns. hyvästä perheestä, ja eläkkeellä oleva opinto-ohjaajaäiti lähettää hänelle edelleen työpaikkailmoituksia ja muita elämänohjeita kirjeitse. Äidin hahmo olikin tässä herkullinen, vaikkakin äärimmäisen rasittava.

Ville-Veikko ei ole ehtinyt tehdä pitkää uraa yritysmaailmassa, vaan on pian opintojen päätöksen jälkeen valinnut elämänurakseen pokerinpeluun. Hän pelaa niin kasinoilla, netissä kuin kokeneiden konkareiden kämpillä. Pelin ympärille on kehkeytynyt oma alakulttuurinsa, jossa monet Ville-Veikon lailla kamppailevat myös muiden riippuvuuksien kanssa.

Kasinoilla tunnetaan ns. paistit, eli vanhemmat setämiehet, joiden taidot eivät riitä ammattimaiseen voittamiseen. Villen tuttavapiiriin kuuluu ”paisti” lempinimeltä Kapteeni, joka kertoo tarinoita alkoholinhuuruisesta menneisyydestään lentokapteenina.  Myös Ville itse alkaa kuulua kasinon vanhempiin ikäluokkiin, ja tunnetaan sisäpiireissä lempinimellä Dosentti.

Kapteenin rikastumisesta liikkuu useita vaihtoehtoisia legendoja, joihin kaikkiin liittyy jollain tavalla alkoholi, seksi ja korruptio. Vaikka Kapu on pelannut lähes kaikki rahansa itsetuhoisessa alasluisussa, on hänellä edelleen varaa sponsoroida nuorempia pelikavereitaan. Kapun koti on peliluola, jonne välillä eksyy myös vaarallista porukkaa, ja siellä käyneet saattavat joskus joutua öisillä retkillään ensiapupolin paikattaviksi.

Kirja vaatii aitoa kiinnostusta pelialaan, jota minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ollut. Teoksen lopussa on pitkä aiheeseen liittyvä sanasto ja muuta johdantoa aiheeseen. Osa kappaleista on kirjoitettu sisäpiirin pelikielellä, johon tutustuminen oli sinänsä kiinnostavaa, vaikka en ihan kaikkea ymmärtänytkään. Pelikielen simulaatioissa on kokeilevia osuuksia, joihin lukija voi joku ihastua tai vihastua.

Villen naisseikkailuja voisi hyvinkin lukea hersyvänä miesviihteenä, varsinkin analyysejä naisten nettideittiprofiileista. Tässä kenties kuvataan vuosia ennen Tinderin läpilyöntiä, mutta tuskin viesteihin vastaamisen logiikka on radikaalisti muuttunut välivuosina. Ville ei lainkaan koe omaavansa mielenterveyteen liittyviä ongelmia tai neuroepätyypillisyyttä, mutta hänen deittikäytöksestään on hyvin paljon aistittavissa molempia viboja. Erilaiset äärimmäisyydet etsivät toisiaan, ja Villen deittikumppaneihin ei ainakaan tunnu kuuluvan turvallisuushakuisia kotoilijoita tai downshiftaajia.

Uskon, että teos ensisijaisesti koskettaa niitä, jotka ovat eläneet (tai jopa elättäneet itseään) peliriippuvuuksien maailmoissa. Teos tuntui rehelliseltä ja monisyiseltä kuvauksesta todellisuudesta, joka ei automaattisesti aukea niille, jotka eivät ole ko. addiktiota itse kokeneet. Villen lähipiirin pelurit eivät kaikki pelanneet samoista syistä, eikä kaikkien riippuvuus ollut saman tasoista. Ehkä oli hyväkin ratkaisu, ettei tässä kuvattu äärimmäistä addiktion loppuluisua, minkä tyyppisiä kuvauksia olen viime aikoina lukenut alkoholiin tai huumeisiin liittyen.

Päähenkilön tulevaisuudessa oli toivoa, vaikka hän ei varmastikaan muuttunut yritysmaailman unelmatyöntekijäksi ja unelmapuolisoksi pelaamisen lopettamisen jälkeenkään. Ei hän raukkaparka kelvannut kummiksikaan parhaan ystävänsä vauvalle, koska lapsen äiti epäili hänen moraalista kyvykkyyttään. Muistutuksena globaalista vastuusta hän pitää eteisessään Unicefin vanhaa julistetta, jossa on vähäpukeisia maailman lapsia.

Kolmikymppisten urbaanien laman lapsien elämäntilanteesta olen viime aikoina lukenut monenmoisia kuvauksia. Ihan vastaavaa terävyyttä tästä ei löytynyt kuin Johannes Ekholmin teoksesta Rakkaus niinku (2016), vaikka päähenkilöiden elämäntilanteessa oli jotain samaa. Näkökulma oli rajatumpi, eikä ulottunut analysoimaan riippuvuuden ilmiön laajempia yhteiskunnallisia/poliittisia mekanismeja. Silti tässä oli hyvää huumoria, ja varsinkin osuvaa seksuaalisuuden kuvausta. Ville esineellisti deittikumppaneitaan, mutta varmasti tuli myös heidän esineellistämäksi.

Yhtään naispuolista pokerinpelaajahahmoa en kirjasta bongannut, tai naiset esitettiin casinon maailmassa joko satunnaisina turisteina tai työntekijöinä.

Olen iloinen, että luin tämän kirjan maailmasta, jota todella huonosti tunnen. Nyt luin kirjaa vahvasti ilmiö edellä, enkä ehtinyt pohtia paljoa sen kerronnallisia ratkaisuja. Esikoisteokseksi se vaikutti kuitenkin loppuun saakka hiotulta, rajatulta ja moniuloitteiselta.

Rakkausulkoilulla Rivieralla

monamour_3_1Meneekö parisuhde pilalle, jos sen osapuolet ovat tottuneet leikkaamaan varpaankynsiään toistensa seurassa? Ja mitä tapahtuu niille, jotka merkitsevät tekemänsä kotityötunnit viikottaisiin Excel-taulukkoihin? Pitääkö perhe-elämässä naisen olla kaikkeen venyvä projektipäällikkö? Ja mitä seuraa siitä, kun kotirouva alkaa pukeutua pelkkiin collegehousuihin tai leggingseihin?

Helena Liikanen-Renger on kirjoittanut ”vertailevan tutkimuksen” ranskalaisen ja pohjoismaisen parisuhteen säännöistä hyväntuulisessa teoksessaan Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä (Atena, 2018). Liikanen-Renger tunnetaan bloggarina ja freelancer-toimittajana, joka tekee töitä kotonaan Ranskan Rivieralla. Olen myös lukenut (mutten arvioinut) hänen aiemman teoksensa ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Maman finlandaise: poskisuukkoja ja perhe- elämää Etelä-Ranskassa (Atena, 2016). Molemmat teokset valitsin pinnallisesti houkuttelevien kansikuvien perusteella.

Teokset toki komppaavat toisiaan, mutta ovat myös ilahduttavalla tavalla erilaisia. Lastenkasvatuskirja pohjautui enemmän kirjailijan omiin kokemuksiin, kun taas Mon amouria varten on haastateltu pariskuntia ja eronneita eri puolelta maata, hyvin erilaisista taustoista. Ääneen pääsevät niin sateenkaariparit, avoimen suhteen kannattajat kuin uraohjukset, unohtamatta senioreja, jotka ovat eläneet aikuisikänsä yhdessä parisuhteessa.

Parisuhteen vaalimisesta tuntuvat lähes kaikki kirjaan haastatellut olevan yksimielisiä: lasten synnyttyä on tärkeää järjestää pariskunnan keskenäistä aikaa, ”rakkausulkoilujen” muodossa, jolloin muistellaan suhteen kiihkeitä alkuaikoja. Ranskalaiset myös tuntuvat panostavan tähän taloudellisesti, maksamalla lastenhoidosta ulkopuoliselle avulle. Ranskan lomakohteissa tämä tarve otetaan myös vakavasti, eli perhelomilla ei ole tarkoitus vain venyttää pinnaa lapsiystävällisten aktiviteettien parissa.

Ranska ei kuitenkaan ole mikään yksiavioisten, elämänmittaisten liittojen mallimaa, vaan tämänhetkinen avioerojen todennäköisyys on jopa korkeampi kuin Suomessa. Eroprosessit ovat usein raskaita ja monimutkaisia oikeustaisteluja, joissa varsinkin kotona pitkään olleelle usein määritellään hintavia elatusmaksuja. Onkin kiinnostavaa, kuinka ranskalaisten käsitykset parisuhteen tasa-arvosta ovat kehittyneet, kun maa kuitenkin tunnetaan feministisen ajattelun kärkimaana. Käytännön tasolla feministinen ajattelu on kai johtanut varsinkin siihen, että yhä harvempi haluaa mennä naimisiin (varsinkaan kirkossa), vaan maassa on nykyään yleistä viettää PACS-juhlia rekisteröidyn parisuhteen kunniaksi.

Teos on kepeää, elämäniloista, kuplivaa luettavaa, jossa arjen pienistä iloista löytyy lohtua ja viisautta. Se varmasti ilahduttaa kaikenlaisissa monikulttuurisissa suhteissa eläviä, koska kirjassa mainitut kulttuurierot eivät rajoitu vain Ranskan ja Suomen välille. Ei siinä esitellä ranskalaista kulttuuria minkäänlaisena romantiikan mallimaana, mutta se tarjoaa peilin, jonka kautta lukija voi peilata omia käsityksiään romanttisesta rakkaudesta. Ahdistavinta teoksessa oli kuvaukset ranskalaisten naisten normatiivisesta ulkonäkökeskeisyydestä, tai tuli mieleen kysyä, eikö kirjailija ole maassa asuessaan törmännyt lainkaan vaihtoehtokulttuurien edustajiin.

Kirjassa on hauskaa kuvitusta myös sisälehdillä, ja ylipäänsä se on elegantti poikkileikkaus tämän päivän ranskalaisesta kulttuurista. Jos lukija ei ole kiinnostunut parisuhteensa kehittämisestä, kirjaa voi lukea myös matkakirjana, sillä siinä verrataan varsinkin Pariisin ja Etelä-Ranskan eroja. En usko, että Mon Amour jättää ketään lukijaa kylmäksi – sen vinkkejä voi kukin tahollaan ottaa käyttöön tai jättää käyttämättä. Itse olisin voinut allekirjoittaa lähes kaiken tuosta aiemmasta lastenkasvatuskirjasta, mutta tämän teoksen viisauksiin suhtaudun lempeän humoristisesti.

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Ylistyslaulu haihattelijoille

IMG_1876Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.