Rakkausulkoilulla Rivieralla

monamour_3_1Meneekö parisuhde pilalle, jos sen osapuolet ovat tottuneet leikkaamaan varpaankynsiään toistensa seurassa? Ja mitä tapahtuu niille, jotka merkitsevät tekemänsä kotityötunnit viikottaisiin Excel-taulukkoihin? Pitääkö perhe-elämässä naisen olla kaikkeen venyvä projektipäällikkö? Ja mitä seuraa siitä, kun kotirouva alkaa pukeutua pelkkiin collegehousuihin tai leggingseihin?

Helena Liikanen-Renger on kirjoittanut ”vertailevan tutkimuksen” ranskalaisen ja pohjoismaisen parisuhteen säännöistä hyväntuulisessa teoksessaan Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä (Atena, 2018). Liikanen-Renger tunnetaan bloggarina ja freelancer-toimittajana, joka tekee töitä kotonaan Ranskan Rivieralla. Olen myös lukenut (mutten arvioinut) hänen aiemman teoksensa ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Maman finlandaise: poskisuukkoja ja perhe- elämää Etelä-Ranskassa (Atena, 2016). Molemmat teokset valitsin pinnallisesti houkuttelevien kansikuvien perusteella.

Teokset toki komppaavat toisiaan, mutta ovat myös ilahduttavalla tavalla erilaisia. Lastenkasvatuskirja pohjautui enemmän kirjailijan omiin kokemuksiin, kun taas Mon amouria varten on haastateltu pariskuntia ja eronneita eri puolelta maata, hyvin erilaisista taustoista. Ääneen pääsevät niin sateenkaariparit, avoimen suhteen kannattajat kuin uraohjukset, unohtamatta senioreja, jotka ovat eläneet aikuisikänsä yhdessä parisuhteessa.

Parisuhteen vaalimisesta tuntuvat lähes kaikki kirjaan haastatellut olevan yksimielisiä: lasten synnyttyä on tärkeää järjestää pariskunnan keskenäistä aikaa, ”rakkausulkoilujen” muodossa, jolloin muistellaan suhteen kiihkeitä alkuaikoja. Ranskalaiset myös tuntuvat panostavan tähän taloudellisesti, maksamalla lastenhoidosta ulkopuoliselle avulle. Ranskan lomakohteissa tämä tarve otetaan myös vakavasti, eli perhelomilla ei ole tarkoitus vain venyttää pinnaa lapsiystävällisten aktiviteettien parissa.

Ranska ei kuitenkaan ole mikään yksiavioisten, elämänmittaisten liittojen mallimaa, vaan tämänhetkinen avioerojen todennäköisyys on jopa korkeampi kuin Suomessa. Eroprosessit ovat usein raskaita ja monimutkaisia oikeustaisteluja, joissa varsinkin kotona pitkään olleelle usein määritellään hintavia elatusmaksuja. Onkin kiinnostavaa, kuinka ranskalaisten käsitykset parisuhteen tasa-arvosta ovat kehittyneet, kun maa kuitenkin tunnetaan feministisen ajattelun kärkimaana. Käytännön tasolla feministinen ajattelu on kai johtanut varsinkin siihen, että yhä harvempi haluaa mennä naimisiin (varsinkaan kirkossa), vaan maassa on nykyään yleistä viettää PACS-juhlia rekisteröidyn parisuhteen kunniaksi.

Teos on kepeää, elämäniloista, kuplivaa luettavaa, jossa arjen pienistä iloista löytyy lohtua ja viisautta. Se varmasti ilahduttaa kaikenlaisissa monikulttuurisissa suhteissa eläviä, koska kirjassa mainitut kulttuurierot eivät rajoitu vain Ranskan ja Suomen välille. Ei siinä esitellä ranskalaista kulttuuria minkäänlaisena romantiikan mallimaana, mutta se tarjoaa peilin, jonka kautta lukija voi peilata omia käsityksiään romanttisesta rakkaudesta. Ahdistavinta teoksessa oli kuvaukset ranskalaisten naisten normatiivisesta ulkonäkökeskeisyydestä, tai tuli mieleen kysyä, eikö kirjailija ole maassa asuessaan törmännyt lainkaan vaihtoehtokulttuurien edustajiin.

Kirjassa on hauskaa kuvitusta myös sisälehdillä, ja ylipäänsä se on elegantti poikkileikkaus tämän päivän ranskalaisesta kulttuurista. Jos lukija ei ole kiinnostunut parisuhteensa kehittämisestä, kirjaa voi lukea myös matkakirjana, sillä siinä verrataan varsinkin Pariisin ja Etelä-Ranskan eroja. En usko, että Mon Amour jättää ketään lukijaa kylmäksi – sen vinkkejä voi kukin tahollaan ottaa käyttöön tai jättää käyttämättä. Itse olisin voinut allekirjoittaa lähes kaiken tuosta aiemmasta lastenkasvatuskirjasta, mutta tämän teoksen viisauksiin suhtaudun lempeän humoristisesti.

Mainokset

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Ylistyslaulu haihattelijoille

IMG_1876Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.

 

 

Kuinka tiikeri säilyttää raitansa

IMG_1804Suurelle osalle maamme lukioikäisistä keskeinen siirtymäriitti kohti aikuisuutta ei enää ole interrail-reissu tai kielimatka Britanniaan, vaan kotimaiset festarit. Teini-ikäisiä kullanmuruja päästetään matkustamaan ulkomaille yksin tai kaveriporukassa entistä harvemmin, mikä johtuu niin taloustilanteen kiristymisestä kuin terrorismin pelosta, milloin mistäkin syystä. Siksi oli virkistävää lukea nuoresta miehestä, joka matkusti yksin viime vuosikymmenellä Kiinaan kung fu-koulun oppilaaksi 18-vuotiaana.

Joonas Tolvasen Soturimunkin oppipoika. Aikani Kung fu-temppelissä (Atena, 2017) on matkakirja, treenikirja ja humoristinen kertomus ystävyydestä ja kulttuurisuhteista. Tolvanen on tehnyt reilun kymmenen vuoden aikana Kiinaan pidempiä treenireissuja, joiden yhteinen kesto mitataan jo vuosissa. Kungfu-treenaamisen keskellä mies on opiskellut lääkäriksi. Määrätietoisuus ja elämän suunnittelu näkyy myös tekstissä: rehevän tilannekomiikan lisäksi tekstissä ei ole turhia rönsyjä.

Mitä kirjasta voi saada irti, jos ei ole koskaan harrastanut itämaisia kamppailulajeja? No, paljonkin. Tolvanen esittelee kungfu-filosofiaa ja eri koulukuntien eroja, ja näyttää alaan liittyvän koulutusteollisuuden. Varsinkin Dengfengin kaupungissa on kungfu-koulujen jättikampuksia, joilla asuu varsin nuoria oppilaita kaukana vanhemmistaan. Teoksen kuvaliitteet kertovat kaunistelematta koulujen oloista. 18-vuotias Joonas on varmasti ollut eksoottinen jättiläinen, ja kampuksella asuminen ikkuna maailmaan, joka turisteilta jää näkemättä.

Teos avaa Shaolin-koulukunnan filosofiaa ja kungfu-harjoitusten arkea kansantajuisesti ja perusteellisesti. Nuorella Joonaksella on treeniuransa aikana kaksi mestaria, ensimmäinen suuressa kungfu-koulussa ja toinen yksityisopettajana. Yksityisen harjoittelun metodi osoittautuu hänelle hedelmällisemmäksi, sillä jotkut kouluihin liittyvät metodit tuntuvat länsimaisesta oppilaasta käsittämättömiltä.

Teoksesta on vaikea kirjoittaa tekemättä juonispoilauksia. Ylipäänsä se avautuu kuin kunnon b-luokan kungfu-kohellusleffa, ja kohtaamisiin taistelusalin ulkopuolella liittyy lähes aina alastomuutta ja suorasukaisia seksuaalisia oletuksia. Nuori Joonas saa myös kiinalaisen tyttöystävän, jolla tosin on muitakin kosijoita. Han Ying Ying ei osaa englantia, eikä hänellä ole kännykkää eikä tietokonetta. Siksi kaukorakkaus ei varsinaisesti toteudu, mutta Joonas tapaa nuorta naista matkoillaan aina uudessa tilanteessa. Lopulta Han Ying Ying pääsee naimisiin ja perustaa haaveilemansa ravintolan, jossa tarjotaan myös Joonaksen lempiruokaa, paistettua riisiä. Myös hänen tyttärensä nimi Lanfen (”orkidean tuoksu”) viittaa ovelalla tavalla Suomeen, vaikka Joonas ei todellakaan ole lapsen biologinen isä.

Tämä on nuoren ihmisen kirjoittama hassu, vähän idealistinenkin kuvaus vieraasta kulttuurista, joka tulee tutummaksi, mutta jonka sisälle sukeltaminen on kirjailijalta edelleen vaiheessa. Ainakaan tässä ei yritetä liikaa miellyttää paikallisia, vaan kohtaamiset ovat paikoitellen rosoisia siksi, ettei kummallakaan osapuolella ole tietoa tai ymmärrystä toisen taustasta. Fenlan on tavalliselle kiinalaiselle epämääräinen abstraktio, ja sen vuoksi Joonas joutuu kungfu-piireissä välillä edustamaan amerikkalaista. Kulttuurisen omimisen näkökulmasta tämäkin teos voi herättää kiivasta keskustelua, tosin en nähnyt Tolvasen harrastuksen ainakaan tämän kuvauksen perusteella loukkaavan kiinalaisia.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille nuorille, jotka lukevat vähän tai joiden lukuharrastus on jumissa. Tolvasen vauhdikkaan, noloja tilanteita pursuavan tekstin kanssa pääsee helpolla kauas, ja filosofiaakin tulee  rivien välissä sopivasti. Tiikerin olemusta lukija pääsee miettimään monesta suunnasta, ja kukin meistä voi pohtia, voiko kesytetty tiikeri säilyttää raitansa.

 

 

Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Maailma Harmagedonin jälkeen

IMG_1726Ben Kallandin esikoisromaanista Vien sinut kotiin (Atena, 2017) kuulin positiivista pöhinää jo ennen sen julkaisua. Luulen, että olen viime vuosina lukenut lähes kaikki suomalaisia uskonlahkoja tai herätysliikkeitä käsittelevät romaanit, ja tätä odotin erityisellä innolla, sillä Jehovan todistajista on kirjoitettu niin vähän.

Kiinnostavaa on, että Kalland mainitsee yhdeksi kirjalliseksi esikuvakseen Ian McEwanin, jonka Lapsen oikeudessa käsiteltiin JT:ien verensiirtokieltoa oikeudellisena ongelmana. Jehovan todistajien globaali levittäytymien ja organisaation tapa levittää kaikkialla identtistä materiaalia on aina hämmentänyt minua. Paratiisin imelät, kitschiin vivahtavat kuvastot ovat olleet salainen tutkimuskohteeni jo vuosikausia. Muuten minulla ei ole liikkeeseen mitään yhteyttä, enkä uskontojen salatutkijana aivan ensimmäiseksi uskaltaisi mukaan Jehovien konventtiin.

Romaanissa suomalainen Markus päätyy New Yorkiin töihin JT:n pääkonttoriin, jossa hän toimii pitkään kirjoitusosastolla. Markus on monella tapaa juureton ja sivullinen, liikkeessä ja omassa elämässään. Hän on mennyt aikanaan naimisiin amerikkalaisen Debran kanssa, mutta liitto on kuihtunut laimeaksi toveruudeksi. Merkittäviä ihmissuhteita hänellä tuntuu olleen vain siskoihinsa, joista yksi on erotettu JT:stä, toinen kuollut jo parikymppisenä ja kolmas kärsii väkivaltaisessa liitossaan JT-veljen kanssa. Suomessa hän tosin käy vain harvakseltaan, ja silloinkin työasioilla.

Markus on jo kolmannen sukupolven todistaja, ja suvussa on ollut muitakin mustia lampaita kuin erotettu kaksossisko Carola. Muistonviettoaterialla perhe syö mustaksi kärähtänyttä Helena-lammasta lasten tädin nimen mukaan. Sisaruksilla on sisäpiirin huumoria jaetuista materiaaleista, jotka takaavat ”käsikliimaksin”. Markus inhoaa ovelta ovelle kiertämistä, mutta ei näe elämäntavalleen vaihtoehtoa. Musikaallisesti huippulahjakasta Ellen-siskoa tuetaan harrastuksessa, mutta osallistuminen viulukilpailuihin tuntuu isästä maailmalliselta ylpeydeltä.

Kalland kertoo järjestön kurinpidosta ja erottamisista suorasukaisesti. Markus joutuu puhutelluksi harrastettuaan seksiä molempien naisystäviensä kanssa ennen avioliittoa, ja on pakotettu naimaan Debran veljistön vaatimuksesta. Toisaalta liikkeen ylimmän johdon rietastelu on hyväksytty salaisuus, ja on heillä oma pornoklubikin, jossa käy myös liikkeen omia siskoja. Kiinnostavaa oli myös lukea liikkeen johdon perhekäsityksistä, ja pyrkimyksistä lapsettomuuteen.

Musiikin kuvaus tuo muuten raskasteemaiseen teokseen aistillisuutta ja iloa. On myös tärkeää huomata, että teoksen henkilöillä on paljon muitakin kiinnostuksen kohteita kuin Raamattu. Markus kirjoittaa pöytälaatikkoon ja lukee kovin maallista kirjallisuutta, kuten Henry Milleriä. Yllättävän paljon teoksessa käytetään myös alkoholia, mistä liikkeen jäseniä ei puhutella samalla vakavuudella kuin seksistä.

Pidin eniten perheen Bellevue-huvilan tunnelmista, joissa oli mukana myös paikallista historiaa. Porkkalan kerran miehitetyn alueen huvilayhteisössä oli kiinnostavia jännitteitä. Jos perheen elämään Helsingissä liittyi ahdistavaa kontrollia ja kyttäämistä, huvilalla heidän oli vapaampaa hengittää.

Harmagedonin jälkeinen maailma on se Jehovan todistajien opetus, mitä tavallisen luterilaisen kristityn voi olla vaikeinta ymmärtää. Koska taivaspaikat on jo täytetty, voidaan haaveilla vääräuskoisten tuhosta ja siitä, että he tulevat jättämään luksusasuntonsa todistajien käyttöön. Perheen kävelyt Kulosaaren ja Marjaniemen ökyalueilla tulevia asumuksia bongaamassa olivat ehkä liikkeen uskoa kuvaavin esimerkki. Muutenkin suhde rahaan ja taloudellinen organisaatio korostuivat teoksessa. Tuntui, että Jehovan Todistajat on ollut enemmän korporaatio kuin seurakunta.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten liikkeen jäsenet teokseeen suhtautuvat (tosin en ole nähnyt Vartiotornissa kirja-arvioita). Se ei millään muotoa pilkkaa heitä eikä heidän uskoaan, mutta käsittelee hengellisen väkivallan, patriarkaalisen rakenteen ja taloudenpidon ongelmia sievistelemättä. Tosiasia myös on, että liike on kutistumassa ja sinnittelee lähinnä näiden uskollisten sukujen voimin. Uusien jäsenten mukaan saaminen tuntuu tässä maailman ajassa miltei mahdottomalta haasteelta, ja jos lapsettomuuttakin arvostetaan, silloin laajenemisesta ei voida haaveilla.

Ihan vastaavaan emotionaaliseen draiviin tämä teos ei yltänyt kuin Pauliina Rauhala Taivaslaulussaan. Ehkä emotionaalinen samastuminen ei ole aina edes tärkeää, jos tarina muuten on vetävä ja uskottava. Markuksen urakiito oli myös omanlaisensa menestystarina, vaikkakin ristiriitainen ja henkisesti ontto. Olisin voinut lukea myös liikkeestä irtaantumisesta hieman lisää.

Klassisen musiikin ystäville tämä teos on varmasti aarreaitta. Kannattaa myös tutustua lopun ääniraitaan. Saatan lukea teoksen toisenkin kerran kuunnellen siinä soitettua musiikkia.