Hoivaa pohjoisesta etelään

Teos: Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Vuokko ja Eino ovat lappilaisia eläkeläisiä, joiden ekonomitytär Lotta elää businessmaailman menestyjänä Helsingissä. Lapsenlapset Alma ja Aatos elävät optimaalisesti mitoitetussa varhaiskasvatuksen maailmassa, ja osaavat artikuloida tarkalleen, mikä on hyväksi heidän kehitykselleen. Lotalla ja tämän miehellä Rikulla olisi nyt akuutti tarve parisuhdelomalle, joten isovanhemmat kutsutaan hätään.

Kotiväki ei kuitenkaan tiedä, että pariskunta aikoo hoitaa suhdettaan kumpikin erillisessä kohteessa. Isovanhempien on vaikea toimia perheen luksuskodissa, joka tuntuu enemmän edustustilalta kuin lapsiperheen asumukselta. Elämäntapojen välissä on valtava kuilu, eivätkä vanhemmat aina tunnista omaa tytärtään. Mutta onko sukupolvilla toivoa lähentymisestä, ja voiko näitä itseriittoisia keski-ikäisiä urakiitäjiä auttaa?

Yritin lukea Anna-Maria Eilitän paljon kehuttua esikoisromaania saamatta siitä irti mitään, ja näin suhtauduin tähänkin teokseen epäilevästi. Mutta tässä romaanissa houkutteli Lappi, ja tarina lähtikin mahtavasti liikkeelle. Innostuin kirjasta varsinkin terävien lapsidialogien vuoksi. Enemmän tässä puhuu perheen kuopus Alma, joka tuntuu kaikessa pikkuvanhuudessaan terveen järjen ääneltä.

Lempihahmoni kirjassa kuitenkin on isoäiti Vuokko, joka ei edusta tyypillistä lappilaista emäntää. Hän on ollut töissä paikallislehdessä, ja työpsykologi on luonnehtinut hänet analyyttiseksi tarkkailijaksi. Vuokko pitää kotisohvalla filosofoinnista, eikä hän ymmärrä jatkuvan puuhastelun logiikkaa. Keittiörätti pysyy paremmin jopa Eskon reuman runtelemissa kourissa. Ja tämän vuoksi hän ei tunne oloaan kotoisaksi Helsingin keittiössä, jonka kaapeista puuttuvat uusimman trendin mukaan vetimet.

Kirjan vahvuus on siinä, että sen henkilöt ovat arvoituksellisia; Lottaa luonnehtisin jopa savolaisen kieroksi. Henkilöillä toki on maakuntiin ja pohjois/etelä-akselille sijoittuvia ennakkoluuloja, mutta lopulta varsinaissuomalainen vävypoika Rikukin osoittautuu kehityskelpoiseksi. Kiinnostavaa oli myös Lotan vanhempien symbioosi naapurin pariskunnan kanssa.

Näin tiiviiksi teokseksi siinä oli yllättävän monia kerroksia, eli kaikki havainnot eivät keskity pelkkään perhekuvioon tai aviokriisiin. Työelämän havainnot ovat karuja, eikä näitä uraohjuksia käy varsinaisesti kateeksi, vaikka ulkoisen menestyksen symboleja riittää.

Kaiken kaikkiaan teos on helsinkiläiseksi perhedraamaksi poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja lappilaiseksi sukudraamaksi vähemmän kliseinen. Ehkä eniten teos kertoo varhaislapsuuden suojaavista tekijöistä, eli syistä, miksi kilpailukykyisimmän bisnesmaailman sisältä voi löytyä myös suht täyspäisiä tyyppejä, kun pintaa raaputetaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s