Schillerin lukemista mausterannikolla

Teos: Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät (Tammi, 2022)

Suomennos: Einari Aaltonen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Viime vuoden kaunokirjallisuuden Nobel pääsi taas yllättämään, kun olen noin vuosikymmenen ajan odottanut palkinnon menoa Haruki Murakamille, mutta ei sitä ole vieläkään järjestynyt. Abdulrazak Gurnah voisi periaatteessa kuulua kirjasivistykseeni, sillä olen lukenut jonkun verran itäafrikkalaista kirjallisuutta, mutta nimi on jäänyt minulta huomaamatta luultavasti siksi, että hän on vaikuttanut aikuisikänsä Britanniassa.

Loppuelämät on Gurnahin viimeisin romaani, joka on julkaistu vuonna 2020. Se kertoo nykyisen Tansanian, entisen saksalaisen Itä-Afrikan ja brittiläisen Tanganyikan rannikon elämästä ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-30-luvuilla. Keskiössä on Bagamoyon rannikkokaupunki, joka on vilkas kauppasatama, ja jonka väestö on aidosti monietnistä. Monet kauppiassuvut ovat intialaisia, mutta mukaan mahtuu myös intialaisia ja arabeja. Monet rikkaat miehet ovat moniavioisia, ja heillä on myös paikallisia afrikkalaisvaimoja. Uskonnolla on myös merkitystä naimakauppoja solmittaessa. Islam on dominoiva uskonto rannikolla, mutta kristityt lähetysasemat yrittävät pelastaa kadonneita sieluja ja ”sivistämään” pakanoita.

Teoksen päähenkilöt ovat molemmat orpoja kiertolaisia. Afiya on maalta kotoisin oleva tyttö, joka on asunut kahdessa eri kasvattiperheessä vanhempien kuoleman jälkeen. Hänen veljensä Ilyas on toimittanut tytön kaupunkiin kotikylän kurjuudesta, mutta kadonnut sodan aikana jäljettömiin saksalaisten sotilaana. Afiya on oppinut lukemaan veljensä tuutoroimana, mutta tätä ei pidetä kovin viehättävänä piirteenä avioliittomarkkinoilla.

Hamza taas on Bagamoyon poikia, mutta ei muista paljoa synnyinperheestään. Hänet on viety pienenä saksalaisten hoteisiin, ja on joutunut homostelevan upseerin henkilökohtaiseksi palvelijaksi. Upseeri ei ole mennyt kovin pitkälle mieltymyksessään, mutta pitänyt nuorta miestä panttivankina saksan tunneilla, joilla on jo melkein päästy lukemaan Schilleriä. Upseeri jättää Hamzalle Schillerin runokirjan, josta tulee myöhemmin kekseliäs lemmentaika kahden lukutaitoisen nuoren välillä.

Kyseessä on mutkattoman lineaarinen, perinteinen historiallinen romaani, jossa rakkaustarina on kertomuksen ”pihvi”. Jos olisin lukenut tämän tietämättä kirjailijan identiteettiä, olisin ehdottomasti luullut tätä naisen kirjoittamaksi. Tämä siksi, että kirjassa sotaa kuvaillaan melko ulkokohtaisesti, eikä siinä ole lainkaan joukkokohtauksia. Naisten lukutaito on keskeinen teema, vaikkakin nuoret miehet kamppailevat samoista ongelmista. Kiinnostavaa oli seurata lukemaan ja kirjoittamaan oppineiden ”tärkeilyä” ja halua erottautua lukutaidottomasta massasta. Tässä yhteisössä varaston työnjohtaja on jo iso kiho, ja pankissa asiointi merkitsee suurta luokkanousua.

Gurnah’n näkemys brittihallinnon ajasta on toiveikas ja vähän liiankin kiilloitellun oloinen, mutta kyllä teos silti edustaa ihan kelpoa postkoloniaalia kirjallisuutta. Viime aikoina olen jostain syystä lukenut enemmän Ranskan siirtomaihin, erityisesti Algeriaan sijoittuvia teoksia, ja sävy tässä teoksessa on jopa leppoisa verrattuna noihin. Luulen myös, että Gurnah’n tuotannossa on toisenlaisiakin teoksia, ja koska en ole lukenut noita aiempia, en osaa arvioida kokonaisvaikutelmaa. Mutta maan ja ajanjakson suhteen oloni tätä kirjaa lukiessa oli jopa kotoisa, sillä olen tutustunut myös mm. Tansaniassa syntyneiden Sophia Mustafan ja M. G. Vassanjin teoksiin.

Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, jotka pitävät Nobel-palkittuja teoksia liian vaikeina, tai afrikkalaista kulttuurimaisemaa liian vieraana. Reittaisin nimittäin monen Tammen keltaisessa kirjastossa ilmestyneen afrikkalaisteoksen vaativammaksi omaksuttavaksi kuin tämän romaanin. Ehkä helppous johtuu sitä, että kirjan pääasiallinen ympäristö on eurooppalaisten hallinnoima kaupunki, jossa käydään palkkatöissä, luetaan sanomalehtiä ja viedään lapsia rokotettaviksi. Monet muut afrikkalaiskirjailijat kuvaavat heimokulttuureja syvällä viidakossa, käyttävät mausteena paikallisia kieliä ja kuvaavat ei-kristillisiä/ei-islamilaisia uskomuksia. Itselleni molemmat kontekstit ovat mieluisia, mutta joskus olen pitkästynyt eräiden klassikkokirjailijoiden parissa, jotka sukeltavat syvälle lukutaidottomien heimokansojen elämäntapoihin. Tämä teos oli rakenteeltaan todella dynaaminen, joten tylsiä episodeja ei ilmaantunut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s