Virkanaisen salatut elämät

Teos: Sarah Haymoore: Kaktus (Tammi, 2021)

Suomennos: Terhi Vartia

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Aina välillä BookBeatin algoritmit taikovat eteen omaan elämäntilanteeseen sopivia täsmäteoksia; Sarah Haymooren Kaktus oli nyt sellainen. En tiedä, olisinko nauranut tälle yhtä makeasti vielä kuukausi sitten, mutta juuri nyt siirryttyäni byrokratian vähäeleiseen maailmaan tämä teos iski minuun kuin leka.

Romaanin kertoja Susan on 45-vuotias valtionhallinnon virkanainen Lontoosta. Hän on elänyt koko aikuisikänsä turvallisuushakuista sinkkuelämää, jossa työ data-analyytikkona määrittää kaikkea muuta tekemistä. Koulutukseltaan hän on lakinainen, mutta ei ole valinnut asianajajan uraa lähinnä siksi, ettei koe olevan hyvä asiakkaiden kohtaamisessa. Susanilla on asuntolaina, hän maksaa kiltisti hyvien kulkuyhteyksien äärellä olevaa yksiötään. Kotiinsa hän ei miehiä tuo, mutta jo 12 vuoden ajan hänellä on ollut kitkaton ”järjestely” Sussexissa asuvan taiteilija-Richardin kanssa.

Susan ja Richard ovat tapailleet keskiviikkoiltaisin korkeakulttuurin ja seksin äärellä niin, ettei vaikeita kysymyksiä suhteen syvenemisestä ole kysytty. Susan itse on ”järjestelystä” miestäkin tarkempi, ja erityisen tärkeää hänelle on maksaa pilkuntarkasti puolet iltojen kuluista. Richardin suosimat trendiravintolat tulevat valtion virkanaiselle kalliiksi, mutta Susan kokee investoinnin sen arvoiseksi. Ilman Richardia hän muumioituisi yksiöönsä. Olennaista tässä suhteessa on myös se, ettei Richard tunne ketään Susanin arjen elämänpiiristä.

Kun Susan alkaa sitten vaihdevuosien kynnyksellä potea aamupahoinvointia, ”järjestelylle” on sanottava kitkerät hyvästit. Samaan aikaan Susanin äiti kuolee äkillisesti aivoinfarktiin Birminghamissa. Myös tämä johtaa naisen epämukavuusalueelle, sillä äidin talossa asuvan Edward-veljen kanssa tulee vakavaa kitkaa perintöasioista. Raskautta on mahdotonta peittää lähisukulaisilta, ja he ottavat roolin Susanin elämässä tämän sitä tahtomatta.

Romaanin Susanilla voisi ehkä olla muissa olosuhteissa nepsy-diagnoosi, mutta työmaailmassa pärjänneenä hän ei ole joutunut kohtaamaan omia rajoitteitaan ja haasteitaan. Kaktukset ovat olleet hänen intohimonsa miesten ja lasten sijasta, niille hän pystyy osoittamaan huolenpitoa ja hellyyttä. Aivan tyypillinen Asperger-tapaus hän ei kuitenkaan ole, sillä häneltä puuttuu kaktusten ulkopuolella pakkomielteinen harrastus tai muu erityisen kiinnostuksen kohde. Kaktusten rooli tarinassa ei ole merkittävä, mutta jossain vaiheessa Susan päätyy treffeille Rob-nimisen hortonomin kanssa Kew Gardensin kaktusosastolle.

Susanin haudantakainen äitisuhde saa koko ajan kummallisempia piirteitä, ja suhde elossa olevaan veljeen on tarinan ankkuri. Perintöriitaan Susan suhtautuu yhtä omistautuneesti kuin valtion budjetin säästötoimenpiteisiin, ja kuolleen äidin epikriiseistä tulee hänelle uusi elämäntehtävä siinä vaiheessa, kun hänen kuuluisi keskittyä synnytysvalmennukseen.

Tämä teos tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, ja voin hyvin kuvitella, että joidenkin lukijoiden mielestä Susanin hahmo voi tuntua liian karkealta karikatyyrilta. Itse pidin kirjassa siitä, että näinkin kaavoihin kangistunut hahmo osoittautuu elämän kriisien äärellä muutokseen kykeneväksi. Ehkä hän ei tule koskaan luopumaan piikikkyydestään, mutta elämä heittää hänen eteensä haasteita, jotka pakottavat muutokseen.

Kirja on ovelalla tavalla yhteiskunnallinen, sillä se kertoo muun muassa Britannian terveydenhuoltojärjestelmästä, vanhushuollosta, anglikaanisen kirkon kriisistä ja työelämän haasteista. Odotin suurempaa draamaa Susanin työrooliin liittyen, mutta se jäi lopulta sivujuonteeksi tässä tarinassa. Työpaikalla silti pidetään jonkinlaiset baby showerit myös Susanille, ja kaikessa harmaudessaan valtionhallinnon työpaikka ei ole pahin mahdollinen painajainen.

Jään odottamaan romaanille jatkoa, sillä tarina Susanin vauva-arjesta jäi kutkuttamaan mieltäni. Tavallaan teoksen monet kysymykset jäivät herkullisella tavalla auki, joten jatko-osa tuntuisi tässä tapauksessa loogiselta.

Tavallisuudesta poikkeava Mullojoki

Teos: Jenni Linturi: Mullojoki, 1950 (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Tämän blogin pitämisen aikana olen viime päivät elänyt intensiivisintä aikaa, sillä olen nyt stabiileissä päivätöissä kahdeksasta neljään. Se tarkoittaa, että ehdin ehkä lukemaan yhden romaanin viikossa. Kun olin töissä yliopistolla, luin vähintään kolme romaania viikossa mielenterveyssyistä, ja viimeisen opiskelukauden aikana kirjoja saattoi kulua saman verran kepeämpiä dekkareita tai chicklitiä. Nyt uudessa työssä kohtaan niin paljon uutta ja ihmeellistä, etten veny fiktioon samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Ensimmäisen työviikkoni romaaniksi osui Jenni Linturin historiallinen teos Mullojoki, 1950. En ole varma, olenko lukenut häneltä kirjoja aiemmin, mutta luettavien listalle olen hänen teoksiaan kirjannut.

Luin puolet kirjasta viime tiistaina Hervannan kirjastossa painettuna, ja saatoin sen loppuun äänikirjana. Tämä oli ihanteellinen palautumisteos, sopivan hidastempoinen ja sellaisesta maailmasta kertova, joka ei aiheuttanut liikaa angstia. 1950-luku ei ehkä kuulu lempiperiodeihini, vaikka tämän ajan muistelijoita kuuluu lähipiiriin.

Kyseessä on sukuromaani, jossa hämäläiseen puoliksi ruotsinkieliseen ylemmän keskiluokan perheeseen saapuu helsinkiläinen työläisminiä Martta. Martta on ollut Puolakan perheen matruunan Ingeborgin piikana Helsingin Malmilla, ja ajautunut epämääräiseen suhteeseen tämän pojan Olavin kanssa. Olavi on vasta parikymppinen opiskelija, joka joutuu kiipeliin Martan tullessa raskaaksi, eikä miniäehdokas ole tosiaankaan vaativalle anopille ideaali tapaus.

Ongelma ratkaistaan niin, että Martta lähetetään asumaan suvun hämäläiseen perintötaloon Mullojoelle, ja Olavi saa ainakin hetken verran jatkaa opintojaan Helsingin yliopistossa. Martta synnyttää Olaville kaksi poikaa, ja Olavi joutuu palaamaan kotipitäjään oppikoulun epäpäteväksi lehtoriksi, mikä on murskata miehen itsetunnon ja haaveet. Elämää eletään löysässä hirressä, pariskunnan molemmalla osapuolella on liikaa omakohtaista taakkaa, jotta he voisivat oikeasti kohdata toisensa puolisoina. Molemmilla on karkaamisfantasioita. Toinen on kroonisesti uskoton varsin mielikuvituksettomalla tavalla. On myös satunnaista perheväkivaltaa, johon lähipiiri ei ole halukas puuttumaan.

Olavin veli Kalevi on vammautunut sodassa niin pahasti, että hän on ollut välillä potilaana psykiatrisessa sairaalassa. Kalevi palaa takaisin Mullojoelle samaan aikaan, kun raskaana oleva Martta astuu sukuun, ja heidän välilleen syntyy ahdistava hoivasuhde. Kalevi on paikoitellen lapsenomainen infantiili, paikoitellen rääväsuinen seksuaalinen ahdistelija, jota muutkin kylän naiset pelkäävät. Hän varastelee naisten nimettömiä pesukoreista, ja puhuu irstaita jopa heidän läsnäollessaan. Onko Kalevin paikka sitten nuoren lapsiperheen huolehdittavana?

Tuon ajan käsityksen mukaan on, sillä ei Kalevilla ole muutakaan paikkaa, minne palata. Päivisin hän käy kunnan järjestämällä verstaalla pakkotöissä, joka muistuttaa tämän päivän kuntouttavaa työtoimintaa.

Mullojoki on paikka, jossa seksuaalisuudesta tulee monille ainoa kapinan kanava. Olavin ja Kalevin setä Into on ollut naimisissa kolmesti, ja Olavi alkaa tapailla tämän toista vaimoa, häntä vanhempaa kuvaamataidon lehtoria. Kolmas vaimo Anna opettaa Marttaa polttamaan tupakkaa, mikä taas on vaimoihmisten ainoa individualismin ilmaisu. Annan ja Martan ystävyys on kantava voima, joka auttaa Marttaa selviytymään vaikeasta avioliitostaan.

Romaanissa selkeästi tutkitaan pienen maalaispaikkakunnan ”sivistyneen” keskiluokan elinoloja, itseilmaisun mahdollisuuksia ja muuttuvaa arvomaailmaa. Mukaan mahtuu myös rikosjuoni, eli kaikille päähenkilöille ei käy hyvin. Linturin ilmaisu on ihailtavan tiivistä ja oivaltavaa. Ilmiöitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu tekemään itse omia päätelmiä taustalla.

Jos tähän kirjaan olisi saanut toivoa lisää kerrostumia, niin evakkoteemasta olisin halunnut kuulla lisää. Evakkous kuitenkin on Mullojoen kuntaa radikaalisti muuttanut asia, ja Marttakin on evakko, mutta tätä identiteettiä ei käsitellä kuin kovin ohuesti. Muuten teoksessa on juuri sopivasti teemoja. Pidin eniten taiteellisen toiminnan kuvauksista ympäristössä, jossa raamit itseilmaisuun ovat varsin kapeat ja rajatut.

Teoksessa on potentiaalia Finlandia-ehdokkuuteen, vaikka tämä ei selkeästi ole suurten massojen suosikkiteos. Minuun tämän kolahti juuri nyt, kun kaipasin tarinaa, joka pysyisi jotenkin aisoissaan. En olisi tällä viikolla esimerkiksi voinut lukea romaania, jossa aiheena olisi ollut ääri-islam tai oman aikamme syrjäytyminen. Joku aasinsilta löytyi myös tämän ja viime viikolla ahmimieni Joel Dickerin teosten välillä: tässä ja Harry Quebertin tarinassa yhteistä oli tutkielma luovista ihmisistä pienellä paikkakunnalla. Tyylillisesti teokset olivat täysin erilaisia, mutta tunnelmissa oli jotain yhteistä.

Aikuinen, viisitoistakesäinen ja rakkaus

Teos: Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014)

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Jostain syystä en syttynyt sveitsiläisen nuoren komeetan Joel Dickerin esikoisteoksesta sen julkaisuvuonna, vaikka kuulin siitä kehuja monelta taholta. Itse asiassa en edes tiennyt, että teos sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle, ja alkaa olla jo ”historiallinen” lähestymistavaltaan, jos 1970-luku mahtuu historiallisen romaanin kategoriaan. Nyt viime viikonloppuna koukutuin Dickerin teoksista niin, että kuuntelin häneltä kaksi suurta eeposta putkeen.

Aloitin tuoreimmasta, mutta kerron nyt ensin tästä esikoisesta, sillä sen maailma tuntui tutummalta ja juoni piirun verran helpommalta, vaikka molemmissa teoksissa koukutus perustui huikeaan juonen pyöritykseen ja ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. Molemmat teokset ovat dekkareita, joissa kuitenkin ihmissuhteet ja päähenkilöiden urakehitys vie yli puolet huomiosta.

Tässä teoksessa tuntematon omakustannekirjailija ja entinen lukion äidinkielen opettaja Harry Quebert matkustaa vuonna 1975 New Hampshireen, Auroran merenrantakaupunkiin, ja vuokraa sieltä talon aikomuksenaan saavuttaa siellä asuessa kirjallinen läpimurto. Harry on 34-vuotias yksineläjä, joka pienessä kaupungissa pääsee pian paikallisten naisten suosioon, sillä Aurorassa kuka tahansa New Yorkista saapuva kulttuuripersoona on Suuri Tapaus. Harrylle Suuren Kirjailijan rooli lankeaa vaivatta, mutta muuten hän on emotionaalisesti hankala tapaus, joka etsii enemmän muusaa kuin elämänkumppania.

Ja omaksikin kauhukseen hän iskee silmänsä 15-vuotiaaseen pastorin tyttäreen Nolaan, joka on nuoresta iästään huolimatta jo viettelevä Nainen, jolla kuitenkin on viattoman pikkutytönkin piirteitä. Orastava suhde kehittyy salaisena, sillä se ei kestäisi päivänvaloa edes platonisena ystävyytenä. Harrylla on pakkomielle Nolasta, eikä hän voi kuvitella kirjoittavansa mistään muusta kuin kielletystä rakkaudesta.

Kun Nola sitten katoaa elokuisena iltana, ja samalla hänen auttajansa, Deborah-muori, joka on soittanut Nolan takaa-ajosta hätäkeskukseen, tulee ammutuksi, Harryn elämä kääntyy entistä erakoituneempaan suuntaan. 1990-luvun lopussa hän ystävystyy yliopisto-opettajana Marcus Goldmanin, nuoren opiskelijansa kanssa, joka osoittaa hyvin samansuuntaisia piirteitä kuin Harry nuorena. Harrysta tulee Marcusin kirjoittamisen mentori, ja Marcus onnistuu menestysromaanin kirjoittamisessa nuorempana kuin Harry itse.

Kirjan rikosjuoni on hurja, eikä sitä kannata googlailla etukäteen liikaa. Siinä on ripaus Twin Peaksia, mutta enemmän löysin siitä hengenheimolaisuutta mm. John Irvingin, Paul Austerin ja Elizabeth Stroutin teosten kanssa. Stroutin Olive Kitteridge-teosten maailma sijoittuu Mainen osavaltioon, jossa liikutaan myös tässä, kun salarakkaat etsivät turvallista treffipaikkaa. Tuntui, että Dicker on päässyt Uuden Englannin osavaltioiden mentaliteetin ytimeen lähes yhtä autenttiselta tavalla kuin Strout.

Kirjan traagisimmat sävyt liittyvät nuorten tyttöjen hyväksikäytön kollektiiviseen hyväksyntään, ja mielenterveyden horjumiseen, jossa ei aina osata arvata perimmäisiä juurisyitä. Teos on myös mestarillinen tutkielma epävakaasta persoonallisuudesta, jonka merkit saattavat olla joillain näkyvissä jo suht nuoressa iässä.

Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että nautin kirjan ilmapiiristä siitä huolimatta, että niin moni sen henkilöistä teki tietoisesti tai tiedostamatta muille pahaa. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteen käsittely oli tässä mielestäni sopivan historiallista siitä näkökulmasta, että käsitykset sopivasta seurustelusta ovat olleet eri vuosikymmeninä (ja – satoina) erilaisia. Harry Quebertistä ei tehdä tässä hyväksikäyttäjäroistoa, mutta hän saa maksaa kovan hinnan suhteesta, ja 33 vuoden jälkeen tällainen suhde muuttuu myös oikeuden silmissä entistä epäilyttävämmäksi.

Molemmat lukemani romaanit olivat myös tutkielmia maallisesta menestyksestä, ja molemmissa oli ainakin yksi kirjailijapäähenkilö. Koska itse olen lukenut niin monia romaaneja romaanin kirjoittamisesta, niin tuo Dickerin uudempi teos, joka sijoittuu sveitsiläisen pankkimaailman, oli minulle yllättävämpi elämys – siksi, etten yleensä syty Sveitsistä kirjallisena miljöönä, enkä sijoitusneuvojista romaanihenkilöinä. Mutta molemmat olivat vangitsevia tarinoita, jotka auttoivat minua melko jännittävässä elämäntilanteessa.

Bloggaamiseni tulee varmasti syksyn aikana vähenemään, vaikka lukeminen on ollut minulle elintärkeä järjissä pysymisen keino myös silloin, kun en ole ehtinyt raportoida lukemisesta. Tuntuu myös siltä, että mieluummin lukisin yhden Dickerin tiiliskiven kuukaudessa kuin suuremman määrän kepeämpää viihdekirjallisuutta.

Puolikkaan rintaliivin tähden

Teos: Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena, 2021)

Äänikirjan lukija: Emma Louhivuori

Olen tässä blogissa usean kerran valitellut, kuinka suomalaisen naisen naimaonni ulkomaalaisen miehen kanssa ei riitä romaanin teemaksi, mutta viime talvena sain yllättyä positiivisesti Saara Turusen uusimman teoksen kanssa, joka käsitteli tätä varsin kulahtanutta aihetta tuorein ja poikkeavin silmin. Nyt esikoiskirjailija Katja Keisala tekee saman teoksellaan, jonka nimikin on hurjan itseironinen.

Romaanin kertojaminä on työläistaustainen yliopisto-opiskelija suuressa välisuomalaisessa kaupungissa, ja opiskelee siellä kansainvälisiä suhteita. Naisen kaveripiirissä tälle ainevalinnalle nauretaan, sillä hän on todella keskittynyt keräämään ulkomaalaisia poikaystäviä, eikä vaikuta todennäköiseltä, että hän opintojensa jälkeen jäisi asumaan kotimaahan.

Opintojen loppuvaiheessa hän sattuu törmäämään kuubalaiseen mieheen, joka työnnetään bussin alle rasistisin tarkoitusperin. Tämä ikävä sattumus sytyttää naisessa salamarakkauden, ja mies muuttaa salamannopeasti asumaan naisen luo. Mies on myös akateeminen, ja hyvä kuubalainen patriootti. Hän uskoo vielä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oman maansa vallankumoukseen, ja haluaa auttaa kotimaataan nousemaan taloudellisesti. Sukuyhteys on tiivis, ja varsinkin tuleva anoppi on keskeinen toimija tulevassa avioliitossa.

Kaikki tämä on sinisilmäisestä työläistytöstä äärimmäisen romanttista, ja kiihkeä suhde etenee pian kosintaan, kun kuubalainen kondomi pettää. Kommunististen maan kaikki tuotantolaitokset eivät olekaan niin ensiluokkaisia kuin mitä mies hänelle väittää. Kuubaan hän pääsee tutustumaan jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää, ja naisen halu tutustua miehen lähtömaahan ja kulttuuriin on aitoa.

Kiinnostavaa tässä räiskyvässä avioliittodraamassa on taloudellinen aspekti. Kertojan maahanmuuttajamies käy ilmeisen hyväpalkkaisessa työssä, kun taas kertoja itse sinnittelee pienillä tutkimusapurahoilla, jotka eivät aina riitä edes päivähoitoon. Vastuu yhdessä ostetun rintamamiestalon lainasta ja remontista on periaatteessa yhteinen, mutta käytännössä kertoja päätyy maksunaiseksi uusissa hankinnoissa. Kuubalainen käsitys remontin aikataulusta poikkeaa suomalaisesta, mutta paikalle saapuu myös puoleensa vetäviä remppamiehiä, kuten Il Masculino.

Keisala kertoo karua tarinaa Kuubasta Pohjoismaihin muuttaneiden miesten ja naisten elämäntavan egoistisuudesta ja narsismista. Ehkä kuitenkin positiivista on se, että tänne on muuttanut molempaa sukupuolta ja että täällä asuvat kuubalaiset naiset tuntevat arvonsa. Omanarvontunnossa on kuitenkin varjopuolensa, jota voisi tulkita myös arroganssiksi. Naisten kynsimuodin seuraaminen tarinassa tuotti minussa outoa iloa.

Nyt voin tunnustaa, että tieni on yhtynyt lyhyen aikaa kirjailijan kanssa Tampereen yliopistolla, sillä jaoimme työhuoneen vuonna miekka ja kirves. Kiinnostavaa keskustelua monikulttuurisuudesta olisi varmasti riittänyt, mutta molemmilla oli ruuhkavuodet, ja kämppisaikamme kesti vain muutaman kuukauden. Pidin kirjasta siksikin, ettei tutkijakertoja tee tässä kovin suurta numeroa tutkijuudestaan, vaan hän osoittaa tutkijan uran realiteetit, akateemisen köyhyyden ja hankalan elonkerjuun.

Muistiinpanoissani kirjasta on paljon hymiöitä ja sydämiä, ja äänikirjaa kuunnellessani kiinnitin eniten huomiota tarinan hassuihin detaljeihin, kuten tilastotietoihin suomalaisista naisista. Kertoja on jostain löytänyt tiedon, että suomalainen nainen ostaisi vain puolikkaan rintaliivin vuodessa. Nauroin tälle lähes hysteerisesti, kun mietin omaa köyhyyttäni. Itse olen kyllä hankkinut rintaliivejä yli yhdet vuodessa syvän työttömyydenkin aikana, mutta sopivien löytäminen pienellä budjetilla on ollut haasteellista. Toinen asia, joka nauratti, oli kuubalaisten rakkaussuhde ketsuppiin.

Vaikka tarinaan mahtuu tragiikkaa enemmän kuin riittävästi, ihailen siinä kertojan elämän eri vaiheissa kasvavaa huumorintajua. Pidin myös siitä, että kertoja on selvästi ottanut välimatkaa aviokriisiinsä, eikä missään nimessä tunnu kirjoittavan kuubalaisesta yhteisöstä kostomentaliteetistä.

Koen, että tämä teos kertoo paljon muustakin kuin eroon päätyneestä monikulttuurisesta liitosta. Tykkäsin varsinkin monisyisistä pohdinnoista yhteisöllisyydestä, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa valmiita vastauksia. Kirjan juhlien kuvaukset olivat hullunhauskoja, mutta samalla sellaisia, etten ollut täysin varma, olisinko halunnut niihin osallistua. En edes muutaman rohkaisuryypyn jälkeen.

Oikeastaan toivoisin kirjalle jatkoa, sillä en vielä kuullut kaikkea pariskunnan lapsista ja eroista kasvatuksen kulttuureissa. Kirjailijalla toki näkyy vahvaa potentiaalia kirjoittaa romaani myös aiheista, jotka eivät ole omakohtaisesti koettua.

Onnellisten laakson perijättäret

Teos: Lucinda Riley: Auringon sisar (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kesällä kuulin suru-uutisen Lucinda Rileyn menehtymisestä, joka kyllä kosketti, vaikka kirjailija ei aivan top 10:n suosikkeihini mahdukaan. Rileyn kirjoja on liikenteessä maamme kirjanvälityspisteissä sen verran runsaasti, ettei niiltä ole voinut välttyä, ja itse aloitin niihin tutustumisen muista kuin tästä huippusuositusta sisarsarjasta.

Olen nyt siis lukenut seitsemän siskon saagasta ekan ja vikan osan. Ekan luin toissa kesän seksihelteiden aikana uimarannalla, ja tämä toinen on mennyt kotona sisätilassa hieman analyyttisemmassa asennossa. Olin sarjan aloitusosan jälkeen sitä mieltä, että kaupallinen sapluuna on jo nähty ja koettu, mutta nyt seitsemännen osan Keniaan sijoittuva historiallinen osio alkoi kiinnostaa.

Nykyisyydessä Papa Saltin adoptiotytärten kuopus Electra menestyy mallina New Yorkissa. 26-vuotiaana tämä uraohjus asuu hulppeassa asunnossa Central Parkin laidalla, hänellä on henkilökohtainen avustaja ja hän lentelee maailmalla kuvauksissa lähes joka viikko. Hän on myös vaikeassa päihdekoukussa, joka ihme ja kumma ei tunnu vaikuttavan ulkomuotoon. Vodkaa ja kokaiinia kuluu päivittäin loputtomia määriä, ja uusi lasti saapuu kotiovelle pelkällä puhelinsoitolla.

Electra on siskoista ainoa, joka ei ole avannut Papa Saltin jättämää hyvästelykirjettä, jossa tämä paljastaa jotain lapsensa biologisesta syntymästä. Hän on unohtanut kirjeen eksänsä asunnolle Malibuun. Eksän ilmoitettua uudesta kihlauksestaan hän toimittaa pikaisesti Electralle tämän miehen residenssiin jättämät tavarat, ja naisen on aika kohdata totuus itsestään.

Electralla on vuosien varrella käynyt monia mustia naisia väittämässä oletettua sukulaisuutta, eli pyytämässä rahaa rivien välistä. Kuitenkaan hänen näköisiään ei tule vastaan joka nurkan takaa edes Harlemissa, hän on pitkä ja ylväs afrikkalaiskaunotar. Nainen on tosin kasvanut Genevejärven saarella, ja käynyt koulunsa Sveitsissä paljon valkoisemmassa ympäristössä kuin aikuisuuden kotikaupungissa New Yorkissa.

Electran ”juurimatka” sijoittuu Keniaan, jossa kokonaan musta maasaiprinsessa Stella syntyy metsässä klaaninsa hylkäämänä vuonna 1940. Stella tulee valkoisen amerikkalaisen Cecilyn adoptoimaksi, vaikka laillisesti tämä adoptio ei ole mahdollista. Lapsettoman parin on järjesteltävä tytölle musta taloudenhoitaja äitihahmoksi, ja peitetarina on raskasta ylläpitää.

Cecily on elänyt etuoikeutettua elämää niin New Yorkissa kuin Kenian siirtomaapiireissä, ja Happy Valleyn Paradise Farmillakin hän tuntuu kohtaavan enemmän eläimiä kuin paikallisia afrikkalaisia. Hänen brittimiehensä Bill taas tuntee maasaikulttuurin kuin omat taskunsa, mutta pariskunnan järjestelty avioliitto on haastava. Naapuritilan Katherine on oikea sydänystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut, kun taas kummitäti-Kitin raisua elämäntapaa hänen on vaikea ymmärtää.

Kirjassa käydään läpi niin kolonialismin historiaa Keniassa kuin kansalaisoikeusliikkeen vaiheita Yhdysvalloissa. Ehkä jokainen lukija ei kaipaa johdantoa siihen, mitä Martin Luther King ja Rosa Parks saivat aikaan, eli osa tässä esitellyistä tiedoista ovat liian alkeellisia, ellei lukija ole todella nuori. Tosin olihan supermalli-Electran ja ihmisoikeusasianajaja-Stellan lähentyminen kiinnostavaa seurattavaa, kun naiset tuntuivat tuntemisensa alkuvaiheessa edustavansa niin eri arvomaailmoja.

Jos nyt epäuskottavuuksia alkaa kaivaa, niin minun oli vaikea uskoa Electran päihteiden käytön määrää suhteessa hänen elämänsä tahtiin. Ulkoisesti häntä ei edelleenkään tunnistanut syvällä päihteissä rypeväksi tapaukseksi, vaikka käyttöä oli jo jatkunut kauan. Toki hänellä oli apuna maailman kalleimmat kauneustuotteet ja alan ammattilaiset, mutta hän eli ns. rappiovaiheessa, jossa kukaan normaaleilla geeneillä varustettu ei olisi pitkään aikaan ollut työkuntoinen.

Ehkä sarjan sisaret ovatkin supervoimia omaavia Disney-prinsessoja, jotka osaavat vetää myös kokaiinia tyylipuhtaasti.

Tämä oli minusta vetovoimaisempi tarina kuin sarjan aloitusosa, ja pystyin hyvin eläytymään kaikkien kolmen naispäähenkilön tarinoihin. Toki tämän sarjan kaikkien hahmojen elitistisyys rasittaa, kun sarjassa eletään koko ajan maailmassa, jossa lentoja varaillaan maailman ääriin lyhyellä varoitusajalla, ja asutaan aina parhaissa hotelleissa. Mutta kyseessä on aikuisten satukokoelma, ja jos tämän genremääritelmän pystyy sisäistämään, silloin kirjojen parissa voi viihtyä paremmin.

Sarjan muut osat eivät kiinnosta minua yhtä paljon kuin tämä, mutta muistaakseni minulla oli toissa vuonna jotain yritystä Norjaan sijoittuvan Myrskyn sisaren kanssa, joka päättyi tylsistymiseen. Muissa osissa kohdemaina näkyisi olevan ainakin Espanjaa, Australiaa ja Irlantia. Siskojen hahmoista kiinnostavin minusta on henkinen eläinhoitaja Tiggy, jonka juuret ovat Andalusian romanikulttuurissa. Saatan siis vielä jatkaa seikkailuja sarjan parissa, vaikka lähiaikoina ei näytä olevan aikaa näin mittaviin eepoksiin.

West Corkin sielunmaisemaa

Teos: Cecelia Ahern: Lyyralintu (Gummerus, 2021)

Suomennos: Heidi Tihvenäinen ja Lauri Sallamo

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Irlannista on viimeisen 30 vuoden aikana putkahdellut niin paljon naispuolisia viihdekirjailijoita, että ns. vakavammat äänet jäävät usein ulkomailla huomaamatta. Aikamme painokuningattarista olen lukenut Cathy Kellyä ja Marian Keyesiä; voin melko suurella varmuudella väittää, että Cecelia Ahern (s. 1982) on jäänyt välistä, sillä v. 2004 olen ollut niin kirjasnobi, ettei teos PS. I love you olisi mennyt seulastani läpi.

Ahernin uusin teos alkoi kiinnostaa houkuttelevan kansikuvan ja erikoisen nimen vuoksi. Lyyralintu on itse asiassa Australiassa pesivä laji, mutta minulle se olisi mennyt täydestä myös irlantilaisena, ellei kirjassa olisi matkustettu Australiaan katsomaan linnun luonnonoloja.

Romaanissa dublinilainen tuotantoyhtiö matkustaa läntisen Corkin maaseudulle tekemään dokumenttifilmiä. Naispuolinen ohjaaja Bo on hyvin kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. Hänen poikaystävänsä Solomon on tiimin kuvaaja, eikä yleensä jaa Bon kanssa taiteellista visiota, mikä aiheuttaa jännitteitä. Kuvausmatkalla Solomon törmää erään syrjäisen torpan lähistöllä nuoreen naiseen, joka vieraan nähdessään alkaa ääntelehtiä lintujen tavoin karkottaakseen tunkeilijan pois. Monien, monituisten lintujen. Onneksi Solomon onnistuu rauhoittaa pelästyttämänsä naisen, ja heidän välilleen syntyy luottamussuhde. Naisen tapa kommunikoida on maaginen, vaikka se voi viitata myös neurologiseen häiriöön.

Nuori Laura on elänyt näillä seuduilla koko ikänsä, mutta häntä on piiloteltu yhteiskunnalta. Hänen syntymäänsä ei ole rekisteröity, hän ei ole käynyt koulua eikä hän ole saanut vaivoihinsa lääkärihoitoa. Mummi ja äiti, jotka näin päättivät toimia, ovat kuolleet jo vuosia sitten, äiti syöpään, johon hän kieltäytyi hakemasta hoitoa. Viimeiset vuodet hänen asioitaan on hoitanut Tom-niminen mies, joka järjesti asumisen omalla maallaan. Tom on käynyt hänelle kaupassa, mutta asettanut Lauran myös avuttoman haavoittuvan asemaan. Nyt Tom on kuollut, ja Lauran paperiton asuminen saattaa olla kortilla. Hän on yli 20-vuotias, hän osaa lukea, ja on jopa käynyt äitinsä ja mummonsa kanssa lomamatkoilla muualla Irlannissa, mutta kotikylässä hän ei ole saanut liikkua ihmisten ilmoilla.

Pelkäsin, että kyseessä olisi ahdistava susilapsitarina, mutta kyllä tässä päästiin aika nopeasti valon puolelle. Kirjassa seurataan Lauran komeettamaista nousua television kykykilpailussa, siihen liittyvää viihdeteollisuutta ja julkisuutta, ja naisen sopeutumista suureen maailmaan. Hyppy alkeellisesta mökistä Dublinin yökerhoihin ja hotelleihin on valtava, ja toki hänen on nuorena naisena opittava myös kohtaamaan miesten huomio. On myös opittava käyttäytymään yökerhoissa niin, ettei joudu roskalehtien riepoteltavaksi. Romanssirintamaa on luvassa maltillisesti, mutta en kuvaisi tätä perinteiseksi romanttiseksi fiktioksi.

Viihdekirjaksi teoksen tekee se, että siinä kirjaimellisesti liikutaan viihdeteollisuuden sydämessä. Irlantilaisen suhtautuvat talent-kilpailuihinsa suuremmalla intohimolla kuin suomalaiset, ja peli on kulissien takana armotonta. Kilpailun ilkein tuomari on dokumentin ohjaaja-Bon entinen miesystävä, eli Lauran tie karsintoihin on saattanut olla jollain tapaa voideltu. Kisan etenemisen koreografia myös tuntuu osittain käsikirjoitetulta, eli ilkeän tuomarin on raivottava, jotta ohjelmassa säilyisi draaman kaari.

Ihmettelin tarinassa Lauran nopeaa sopeutumista kaupunkielämään, mutta oli hyväkin, ettei tämä ollut sellainen sosiaalipornahtava tuhkimotarina, josta siitä näillä aineksilla olisi voinut tulla. Tässä voi olla realistiseen kerrontaan tottuneille joitain uskottavuushaasteita: itsellä Irlannissa aikaa viettäneenä ihmetytti tuo lapsen piilottamisen mahdollisuus. Tosin Irlannissa on kautta aikain synnytetty lapsia salaa, mutta tällaisia lapsia ei ole yleensä pidetty elossa, tai pidetty omilla tiluksilla. Irlannissa syrjäkylät eivät ole niin syrjässä kuin miten me suomalaiset ne ymmärrämme. Kulttuuri on paljon puheliaampaa ja yhteisöllisempää kuin suomalainen.

Mutta Ahern tuntee kuvaamansa seudut minua paremmin, ja on ehkä kuullut joistain vastaavista tapauksista. Kirjan syntyhistoria alkoi kiinnostaa minua, sillä usein vastaavat tosi elämän tarinat ovat fiktiota uskomattomampia.

Ainoa asia, joka ärsytti minua teoksessa, oli eri henkilöiden jatkuva jetlag-oireiden kuvaus, joka oli liiallista ja tylsää. Vastaavia manerismeja toiset kirjailijat aikaansaavat krapulasta. Tässä alkoholin käyttö ja huumeet jäivät vähemmälle huomiolle kuin lentämisen aikaansaama sekaannus.

Lyyralintu varmasti vetoaa kaikenikäisiin lukijoihin, mutta veikkaan siitä tulevan hittikirja alle kolmikymppisten parissa. Elokuvallista potentiaalia teoksessa on paljon, tosin itse katsoisin mieluummin leffan Lauran lapsuudesta ja nuoruudesta kuin elämästä Dublinin viihdepiireissä. Kaiken kaikkiaan ihastuttava ja yllättävä teos kirjailijalta, jolta odotin jotain imelämpää.

Sarja, joka tuottaa jo nostalgiaa

Teos: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Otava, 2008)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Alexander McCall Smith kuuluu varmasti aikamme tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja kun otetaan huomioon miehen breikkaaminen tunnettuna kirjailijana suht myöhäisessä iässä, tämä lisää myös jonkinlaista myyttisyyttä kirjailijapersoonaan.

Ikuisuussarjaa Botswanan naisten yksityisetsivätoimistosta olen seurannut hajanaisesti, enkä osaa edelleenkään varmasti mainita, kuinka monta osaa olen lukenut. Sarjan alkuosan teoksia ostin omalla rahalla, sitten löysin niitä kierrätyskorista, ja nyt huomaan, että niitä, myös vanhempia osia, on saatavilla myös äänikirjoina.

Onni ja siniset kengät on sarjan seitsemäs osa, jossa eletään etsivätoimiston tavallista arkea Gaboronessa. Pääetsivä Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi on kihlautunut huonekalukauppias Radiputin kanssa, mutta ilmassa on pelkoa kihlauksen purkautumisesta siksi, että morsian tunnustautuu avoimesti feministiksi. Tähän Mma Ramotswe suhtautuu sovittelevasti, sillä hän tietää, että vähäpuheinen huonekalukauppias ei tulisi ilmaisemaan omaa kantaansa naisten vapautumisesta, mutta se saattaisi olla eron syy.

Kutsun kaksikkoa tästedes Preciousiksi ja Graceksi, vaikka he eivät usein käytä etunimiään kirjassa. Preciousia alkaa vaivata ulkomaailman suhtautuminen ”perinteiseen ruumiinmuotoon”, ja kun jo eräs asiakas ottaa hänen verenpaineensa puheeksi, hän tietää, että asialle olisi ehkä tehtävä jotain. Maassa ilmenee ristiriitaisia lihavuusdiskursseja, ja myös suhde ruokaan on muuttumassa. Pääkaupunki Gaboronessa syödään paljon kakkuja, donitseja ja muuta leipomotuotteita, joita ei ehkä maalla tunneta, ja maalla taas rakastetaan tuhteja, ylisuolaisia lihamuhennoksua, joita maalta kotoisin oleva Grace kokkaa mielellään perheelleen.

Kirjassa ratkaistaan kahta työelämään liittyvää tapausta, joissa asiakkaina ovat nuoret alaisnaiset. Keittiöapulainen Poppy on saanut tarpeekseen pomostaan, pääkokista, joka varastaa lihaa valtion oppilaitokselta ruokkiakseen laiskaa aviomiestään. Tässä keississä seikkaillaan luonnonpuistoalueella, ja kohdataan yliluonnollisia voimia.

Toisessa tapauksessa sairaanhoitaja Boitelu on saanut uuden työpaikan yksityislääkärin asemalta, mutta hän on vakuuttunut siitä, että hänen pomonsa huijaa potilaitaan merkitsemällä näille liian korkeita verenpainelukemia ja näin saaden myydyksi heille kallista huijauslääkettä. Voiko Boitelu sitten saada asiansa julki, ja onko maan oikeusjärjestelmä kykenevä tuomaan oikeuden näille huijatuille potilaille?

Kirjan nimen sinisiin kenkiin liittyy toki huumoria, kun korkokenkiin addiktoitunut Grace hankkii siniset unelmakengät, joissa käveleminen on tuskaa. Precious tietää, minkä malliset kengät sopivat paikallisille naisille, mutta pidättäytyy kommentoimasta kollegansa kivuliaita kenkävalintoja. Tästä tulikin mieleeni kysyä, kuinka pienelle prosentille maailman naisista sirot, eurooppalaistyyliset korkokengät oikeasti sopivat. Sekin on feministisen kysymys, jota Precious omalla tavallaan kysyy, vaikka ei haluaisi nimetä kysymystään feministiseksi.

Jos kohtaan tätä antifeminististä läppää vielä seuraavassakin sarjan osassa, niin silloin pidän sarjaa itseään toistavana. Muutenkin koen, että tämä leppoisa sarja säilyttää charminsa vain, jos osia ei lue liian tiiviiseen tahtiin. Minulle kirjat ovat liian hitaita, mutta kiinnostuksen Botswanaan ne ovat herättäneet.

VIP-kerroksessa ei nyt ole ruuhkaa

Teos: Joonas Koskimaa: Särkynyt (Myllylahti, 2021)

Yritän nyt vuorokauden sisällä urakoida kolme dekkariarviota, mikä ei ole kovin järkevää itseni tai blogin lukijoiden kannalta. Kirjat ovat olleet pöydälläni jo pari kuukautta, ja paperikirjojen lukutahti on minulla hidastunut huolestuttavasti. Tosin noin puolentoista vuoden koronatauon jälkeen residenssiini on taas saapunut uusia paperikirjoja, muitakin kuin kustantamon arvostelukappaleita. Eli toivoa on minunkin takaisin saamisesta oikeiden kirjojen lukijoiden ruotuun.

Joonas Koskimaan uuden teoksen sain arvostelukappaleena, ja kyseessä on jo useita dekkareita kirjoittaneen nuorehkon (s. 1987) kirjailijan uuden sarjan aloitus. Teoksessa seikkaillaan tämän päivän Helsingissä, ja rikoksia ratkaisevat nuorehko komisario Ella Salo ja KRP:n rikoskomisario Tuomas Nygren. Kaksikko ei tule kovin hyvin toimeen keskenään, sillä Ella ei pidä Tuomaan vanhan viinan lemusta, eikä Tuomas Ellan tekopirteydestä.

Sarja alkaa varsin järeästi, sillä kaksikon ensimmäiseen yhteiseen keissin liittyy Suomen Pankin johtajan murha yhdessä nuoren prostituoidun kanssa hotelli Tornin sviitissä, VIP-kerroksessa, jossa ei ole valvontakameroita. Juttua yritetään pitää medioilta piilossa tutkinnan alkuvaiheiden ajan, mutta joku vuotaa sen toimittajille talon sisältä. On syytä uskoa, että vyyhteen liittyy muutakin isokenkäisiä, mutta on myös mahdollista, että Suomen Pankin johtaja ei ollutkaan murhien varsinainen kohde, vaan joku halusi saada nuoren seksityöläisen pois päiviltä.

Olen lukenut raaempiakin seksuaalisen väkivallan kuvauksia, mutta reittaisin romaanin väkivaltakohtaukset asteen keskivertodekkaria raaemmiksi. Väkivallalla ei kuitenkaan tässä märehditä, vaan raa’at kohtaukset ja uhrien takaumat jäävät suht lyhyiksi.

Juonesta en paljasta enempää, mutta vaikutelmani teoksesta ovat kahtiajakoiset. Luin teoksen tällä toisella yrityksellä muutamassa tunnissa yhdeltä istumalta, eli teksti oli todella helppolukuista. Helppolukuisuuden varjopuoli on aina kielen arkisuus, eli en jäänyt ihmettelemään ainuttakaan lausetta. Kirja oli siis kielellisesti täysin haasteeton. Ymmärrän kyllä myös sen, että dekkareita pitää tuottaa myös kiireisille lukijoille tai lukijoille, jotka eivät lue paljoa.

Niin. Tässä dekkarissa keskeiset poliisi- ja syyttäjähahmot eivät harrasta kulttuuria. Ja vaikka tässä käsitellään poliitikkojen ja entisten poliitikkojen rötöksiä ja murhaa, ei tässä analysoida politiikkaakaan. Ainoa yhteiskunnallinen epäkohta, joka mainitaan, on miesten kokema vääryys huoltajina avioerotilanteessa. Kirjassa ei ole myöskään historiallisia kerrostumia, eikä paikallisilla kummallisuuksilla herkutella lainkaan.

On siis kiinnostavaa, että näillä eväillä voi silti saada aikaan täysin toimivan rikoskertomuksen. En haltioitunut päähenkilöistä, ja varsinkin RKP:n Tuomaksen jokapäiväinen viinan katku tuntui liian koetulta suomalaisen dekkarin maneerilta. Mutta koska kyseessä on sarjan alku, komisariohahmoille voi vielä tapahtua yllättäviä käänteitä elämässä.

Voin siis rehellisesti tunnustaa, ettei tämä teos ollut kirjoitettu minua varten. Tiedän monia muita, joihin tällainen koruton kirjoitustyyli puree, ja jotka haluavat dekkareita lukiessaan vain ratkaista rikosta, ei fiilistellä epäolennaisuuksien äärellä. Onneksi dekkarigenren sisältä löytyy nurkkia kaikenlaisille tallaajille. Tähän näyttää luottavan myös Myllylahden kustantamo, joka selkeästi palvelee dekkareiden suurkuluttajia moninaisine intresseineen.

Kleopatran palvelijattaren roolissa

Teos: Jess Walter: Kauniit rauniot (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Italia-viikot jatkuvat blogissani, ja nyt on vuorossa reissu Ligurian maakuntaan, jonka rannikolla sijaitsevat sellaiset huikeat turistikohteet kuin Cinqueterre ja Portofino. Näitä maisemia olen saanut ihailla vain junan ikkunasta, mutta siinäkin oli jo ihmeteltävää.

Jess Walterin romaani ei vakuuttanut minua kansikuvallaan, eikä takakannen tekstilläkään, ja kun vielä kustantajana oli HarperCollins Nordic, tuo monikansallinen halpamyyntifirma, niin epäilykset heräsivät.

Heräsivät turhaan, sillä kyseessä on laadukas viihderomaani. Se sijoittuu 1960-luvun Italiaan ja 2010-luvun Yhdysvaltoihin, ja tämän lisäksi siinä seikkaillaan Edinburghiin Fringe-festivaaleilla. Laadukkaaksi kehun kirjaa siksi, että siinä löydetään erikoisempia tulokulmia Hollywoodin elokuvateollisuuden ja sen ympärillä pyörivän muun viihdeteollisuuden myyttien murtamiseen. Laadukasta on myös italialaisen kulttuurin esittely, jota voisi luonnehtia pisteliään anti-aistivoimaiseksi.

Käytän näitä adjektiiveja siksi, että olen tottunut lukemaan aistivoimaista tykitystä Italian upeasta luonnosta, ruoasta ja perhekulttuurista, jossa kaikkea on aina aivan liikaa. Tässä romaanissa tätä tyyliä pyrittiin välttämään viimeiseen saakka. Kirjassa selkeästi vietettiin aikaa Italiassa, mutta ruokatarjoilu oli niukahkoa, grappa ei virrannut eikä Walter taikonut esiin huikeita panoraamoja, vaan nimesi keskeisen tapahtumapaikan hotelli ”Riittäväksi näkökulmaksi”.

Kirjan konteksti sijoittuu 20th Century Fox-yhtiön mahtipontisen Kleopatra-elokuvan kuvauksiin jossain Rooman liepeillä, jonne produktio siirrettiin epäonnisen alkumatkan jälkeen vuonna 1962. Elokuvan suuret tähdet, Elizabeth Taylor ja Richard Burton rakastuivat toisiinsa kuvauksissa, vaikka olivat molemmat tahollaan naimisissa. Syttyi Hollywoodin kaikkien aikojen kuumin romanssi, joka johti myrskyisän avioliittoon. Richard Burton oli jo tuolloin pahasti alkoholisoitunut, impulsiivinen ja epävakaa, ja koki oikeudekseen pitää kuvauksissa ”varanaisia”, jos Elizabethin kanssa oli vaikea vaihe päällä.

Dee-niminen nuori nainen oli Kleopatran orjapalvelijattaren roolissa. Oli ohjaajan keksintö ottaa mukaan yksi hieman poikamainen blondi mukaan orjanaislaumaan. Deellä on suuria suunnitelmia näyttelijänuran suhteen, mutta yhtäkkiä kuvausten lääkäri ilmoittaa tämän sairastavan vatsasyöpää. Hänen on määrä lähteä saamaan hoitoa Sveitsiin, mutta ennen tätä hän haluaa vielä tavata salaisen rakastettunsa Burtonin salaisessa paikassa, jonne paparazzit eivät löydä perille.

Tällainen paikka on hotelli Riittävä Näkökulma Porto Dorcugnan kylässä, lähellä hienoja Cinqueterren ja Portofinon kohteita, mutta silti ”huoran vaossa”. Hotellia pitää nuori herra Pasquale, joka on joutunut palaamaan kotikyläänsä opiskeltuaan yliopistossa Firenzessä. Pasquale on ainoa kylän alle 40-vuotias asukas, joten kun kuuma amerikkalainen filmitähti saapuu hotelliin asiakkaaksi, on ilmiselvää, että hotellin isännässä herää tunteita ikätoveria kohtaan.

Pasquale on oppinut auttavaa englantia aiemmasta amerikkalaiselta vieraaltaan Alvinilta, joka on yrittänyt kirjoittaa vuosikausia romaania syrjäisessä hotellissa. Alvin on toisen maailmansodan katkeroitunut, alkoholisoitunut veteraani, joka on kokenut sodan kauheudet pitkin Italia-nimisen naisen säärtä. Maa on jäänyt miehen ihon alle, mutta hän päätyy surkeaksi autokauppiaaksi sukunsa yritykseen Idahoon.

Kerran Pasquale onnistuu saamaan Deen huomion osakseen retkellä kylän läheisille ikiaikaisille raunioille, joiden sisällä on vaikuttavia maalauksia naishahmoista. Pasqualen äänekäs ja pelottava Valeria-täti onnistuu häätämään sikamaisesti käyttäytyvän Burtonin hotellista, ja lopulta miehen kuolemaa tekevä Antonia-äiti antaa siunauksen pojan liitolle amerikkalaisen kanssa. Mutta Pasquale ja Dee eivät seurustele. Ja sitten äidin hautajaisten aattona paikalle ampaisee kirjailija-Alvin, joka onnistuu varastamaan nuoren naisen huomion.

Enempää en juonesta paljasta, mutta se on monipolvinen. Nykyisyydessä Deen todellisesta identiteetistä kiinnostutaan jälleen, kun Pasquale itse saapuu Hollywoodiin kertomaan hurjaa tarinaansa. Deen Pat-pojan, Seattlessa vaikuttavan muusikon, vaiheita seurataan myös kahdella mantereella.

Tykästyin kirjasta siksi, että sen keskeiset hahmot olivat omaan makuuni sopivan synkisteleviä, mutta samalla he viljelivät kuivaa huumoria. Italian 1960-luvun sosiaalihistoriakin näyttäytyi kirjassa sopivasti syrjäseudun kuvauksena. Yleensä jätän kaikki Hollywoodiin elokuvateollisuuteen sijoittuvat tarinat suosiolla välistä, mutta tällä kertaa varsinkin tuo Kleopatra-leffan kuvauksen saaga kiinnosti niin, että tein aiheesta monia googlauksia.