Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.

 

Mainokset

Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Mustan kiven pitkä muisti

IMG_1225Ghanalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti) on kirjauutuus, jota olen eniten odottanut tänä keväänä. Olisin halunnut lukea sen englanniksi, mutta sain sen käsiini suomennoksena nopeammin. Uskallan väittää, että lukukokemukseni olisi kenties muokkautunut erilaiseksi, jos olisin lukenut teoksen alkukielellä. Käännös ei ollut heikko kielellisesti, mutta siinä oli joitain länsiafrikkalaiseen kulttuuriin liittyviä epätarkkuuksia, jotka tekivät ilmaisusta vieraantunutta (mitä esimerkiksi ovat ”pippurikeitto” ja ”kietaisuvaate”?). Ylipäänsä johtuen rakkaudestani afrikanenglannin variaatioihin koen aina afrikkalaisten romaanien lukemisen suomeksi pettymyksenä, kun taas brittiromaanien käännöksien kohdalla en aina muista, kummalla kielellä tekstiä luen. Tässä teoksessa oli myös paljon murteita ja juurevaa puhekieltä, jotka ovat mahdollisesti olleet haasteellisia kääntäjän näkökulmasta.

Kyseessä on nuoren kirjailijan (s.1989) esikoisromaani, joka on syntynyt tämän opiskellessa legendaarisessa Iowa Writers’ Workshopissa. Yhden teoksen neljäntoista päähenkilön tarinassa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia, ainakin liittyen perhetaustaan ja paikkakuntiin. Teoksen äänensävy on poikkeuksellisen kypsä, jopa ajaton, ottaen huomioon kirjailijan nuoren iän. Kirjailija itse on muuttanut Ghanasta Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä seuratakseen isänsä akateemista uraa. Kahden kulttuurin kansalaisuus näkyy teoksessa yhtä vahvasti kuten esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasien teoksissa, mutta Gyasi maalaa kansansa kipeästä meren ylityksestä leveämmällä pensselillä kuin edellämainitut kirjailijat. Vajaassa 300 sivussa käsitellään lähes 250 vuoden historia kahdella mantereella.

Koska teoksessa ei ole selkeitä päähenkilöitä, neljäntoista avainhenkilön kohtalot jäävät paikoitellen etnisiksi legendoiksi. Toisilleen tuntemattomat sisarukset Esi ja Effia saavat molemmat äidin perintönä mustan kiven, joka symboloi periinantamattomuutta sen tosiasian edessä, että suvun naisia pidettiin monessa polvessa hulluina, kirottuina, jopa noitina. Osalla naisista on näkijän kykyjä, ja osa kamppailee uskonnollisen identiteettinsä kanssa. Esin suku päätyy orjalaivalla Alabamaan, josta siirtyy vuosikymmenten saatossa kohti pohjoisempia osavaltioita. Valkoiselle orjakauppiaalle pakkonaidun Effian jälkeläiset eivät hekään pääse helpolla siirtomaaoloissa, vaikka osa heistä etenee yhteiskunnallisesti vaaleamman ihon ja brittikontaktien luomien etuoikeuksien vuoksi kohti paikallista eliittiä.

Koska kyseessä on sukuromaani, teoksessa ollaan raskaana ja synnytetään jatkuvasti. Alussa esitetyn sukupuun merkitys on tärkeä, jos haluaa pysyä kärryillä sukulaisuussuhteista. Sivuhenkilöitä teos ei kuitenkaan pursua liiallisesti, missä näkyy Gyasin ammattitaito. Suvun muutettua Harlemiin 1900-luvun puolessavälissä perheet pienenevät ja henkilöihin kasvaa syvempää psykologista särmää. Vaikka aiempienkin sukupolvien naisten kohtaloissa oli syvää surua ja menetyksiä, koin silti riipaisevimpana musikaalisesti lahjakkaan Willien kohtalon perheen muutettua New Yorkiin. Willie menettää itseään vaaleampi-ihoisen aviomiehensä yhteiskunnalle, joka ei suostu näkemään pariskuntaa pariskuntana. Willien mies Robert muuttuu uudessa kaupungissa valkoiseksi, hylkää vaimonsa ja löytää uuden valkoisen vaimon.

Meren ja tulen elementit toistuvat suvun legendoissa. Pohjois-Amerikan orjien jälkeläisille on tyypillistä karttaa merten rantoja, johtuen valtamereen liittyvistä kauhutarinoista. Ghanan sisämaan heimoilla, kuten ashanteilla, pahat henget kostavat tulen muodossa. Tässä tulinaisen riivaama Akua sytyttää unessa majansa tuleen, tulee tappaneeksi tyttärensä, ja jää itse henkiin, mutta erotetaan ainoasta eloon jääneestä lapsestaan, jonka kasvattaa lähetyskoulu. Palovammaisen Yaw-pojan kokema syrjintä on julmaa, vaikka hänestä tulee pidetty poikakoulun historian opettaja. Viisikymppisen poikamiehen asema länsiafrikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole erityisen hehkeä, vaikka tämä kykenisi elättämään itsensä omalla työllään.

Afroamerikkalaisten kokemaa kaipuuta ”juurilleen” käsitellään tässä vähemmän nostalgisesti kuin esimerkiksi Maya Angeloun teoksissa, joista kuitenkin olen pitänyt paljon. Ghanaan palaavien toiviomatkailijoiden haaveista kertova All God’s Children Need Traveling Shoes (1986) tuli mieleeni myyttisen paluun teemaa käsiteltäessä, varsinkin suhteessa varallisuuteen ja länsimaisten turistien asemaan. Musta, afroamerikkalainen turistikin on usein Afrikassa yhtä turisti kuin valkoinen sellainen, mikä tuntuu monista toiviomatkailijoista pettymykseltä. Hämäriä tunnistamisen hetkiä koin myös muistellessani lapsuuteni TV-sarjaa, Alex Haleyn romaaniin pohjautuvaa Juuria (1976), vaikka en sarjan juonta osaisikaan enää referoida. Toisin sanoen romaanissa oli kerronnallista ”vanhanaikaisuutta”, alkaen yksinkertaisesta kielestä. Aika-akseli on lineaarinen, eikä nuorimpien sukupolvien tarinoissa näy ajallemme tyypillistä elämänpoliittista kikkailua. Verrattuna esimerkiksi Adichien ja toisen ghanalaisen kertojan, Taiye Selasien siirtolaisuussaagoihin Gyasin kertojan ääni on klassisempi ja pelkistetympi.

Matkalla kotiin on ilahduttava lukukokemus siksi, että juonen lähestyttyä nykyaikaa se kuitenkin pysyy uskollisena rakenteelleen. Tämä tarkoittaa, että se tuntuu lähestyttävältä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä tunne rodullistamiseen, postkolonialismiin tai identiteettipolitiikkaan liittyviä akateemisia teorioita. Toisin sanoen teksti todennäköisesti puhuttelee myös ”Ashantimaan mummoa”, jos tämä osaa lukea ja ymmärtää englantia. Tekstiä voi ilolla suositella varttuneemmille lukijoille myös siksi, että tässä ei revitellä modernilla teknologialla eikä urbaanilla kulutuskulttuurilla. Amerikkalaiseksi romaaniksi tekstistä voisi kammata jopa antikapitalistisia juonteita. Ulkonäkö, menestys ja omaisuus eivät nouse keskeisiksi teemoiksi yhdelläkään henkilöhahmolla.

Teos on paikoitellen kyynelkanavia vahvasti stimuloiva, mutta ei kuitenkaan nyyhky. Kiukun ja vihan momentit herättävät kriittisiä kysymyksiä afroamerikkalaisten asemasta myös nyky-yhteiskunnassa. Vakavasti huumeriippuvaisen korvaushoitopotilaan poika Marcus kysyy, kuinka ylipäänsä on mahdollista, ettei hän ole vielä joutunut vankilaan, vaan kirjoittaa väitöskirjaa Stanfordin yliopistossa.

Matkalla kotiin oli muuten häikäisevän rikas, opettavainen ja moniääninen mestariteos, mutta yhdestä asiasta koen tarvetta napista näin romaanitaiteen näkökulmasta. Kirjailijalla on täysi lupa laittaa toisilleen kaukaisesti sukua olevat henkilöt ihastumaan, rakastumaan ja jopa pariutumaan, mutta tämä juoni tuntuu hirveän kuluneelta. Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, mutta loppuhuipentuma ei saanut minua yllättymään tai edes tirauttamaan sitä kyyneltä. Kirjaan kokonaisuutena loppuratkaisu ei kuitenkaan syvällisesti vaikuttanut, sillä henkilöiden tarinoita saattoi lukea myös toisistaan erillisinä.

Rohkaisen varsinkin sellaisia lukijoita tarttumaan juuri tähän teokseen, jotka eivät vielä ole lukeneet elämässään ainuttakaan afrikkalaista romaania. Tämä on erinomainen sisäänheittäjä, jonka jälkeen lukija voi voimaantua etsimään itsenäisesti astetta vaikeampia rasteja. Ghanalaista kirjallisuutta on suomennettu varsin vähän, naapurimaan Nigerian enemmän. Alueen ranskankielisten maiden kirjallisuuttakin käännettiin joskus, mutta tästä tuskin uskallamme enää unelmoida.

Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.

Tena-teeleidien vapautusrintamasta

img_1172Kaisa Haatanen aloitti viittäkymppiä lähentyvien tenaleidien vapautusliikkeen teoksellaan Meikkipussin pohjalta (LIKE, 2015). Luin äskettäin päähenkilö Tytin matkoista kertovan jatko-osan Ylipainolisämaksun, ja päätin tsekata myös tämän kauneus- ja elämäntapa-aiheisen esikoisteoksen.

Päähenkilö Tytti toimii kirja-alalla kustannuspäällikkönä, ja on vuorotteluvapaan tarpeessa. Vuoden missiona on harrastaa terapiakirjoittamista, sillä hän ei kaipaa ikätovereidensa tavallisempia elämänmuutoksia, kuten lähihoitajaopintoja tai muuttoa äiti Amman syliin Intiaan. Tytti on herkullisen muutosvastarintainen omassa, keskiluokkaisessa urbaanissa poterossaan. Hänen elämäänsä tasapainottavat mummolta peritty Chippendale-kalusto, visiitit Fazerin kahvilaan ja kalliit kauneustuotteet.

Tytin kauneusvinkeistä keskeisin liittyy auringonottoon: sitä ei pidä harrastaa varsinkaan kasvoille, jos haluaa säilyttää kasvonsa rypyttöminä. Kurkkuviipalenaamio voi satunnaisesti toimia, jos on valokuvaussessio rankan bailuillan jälkeen. Geelikynnet eivät koskaan ole huono investointi, varsinkin, jos sellaiset saa ”rohkeissa” väreissä lontoolaiselta studiolta matkalla Järvialueen retriittiin. Ja vaikka keski-ikäisen naisen vapautusliike etenisi korkeille sfääreille, silti leopardikuvioita tulisi välttää.

Itsekin olen näistä keskeisistä elämänpoliittisista asioista jokseenkin samaa mieltä.

Syvällisemmällä tasolla Tytti rimpuilee ulos pariutumisen yhteiskunnallisesta mandaatista. Ystävät ja aikuisperhe tarjoavat hänelle tarvittavan sosiaalisuuden, ja hän oppii nauttimaan omasta seurastaan kaikkina juhlapyhinä. Ero satunnaisen rakastajan ja miesystävän välillä on suuri, eikä hän varsinkaan kaipaa tyyppiä, joka ensimmäisen yhteisen yön jälkeen jättää likaiset sukkansa pestäviksi tai jumittamisellaan poraa reiän siihen kuuluisaan perintösohvaan. Silti Tytti ei ole ihmisten suhteen kyyninen eikä tunteeton, hän vain on tullut sinuiksi omien sosiaalisten tarpeidensa kanssa.

Chicklit-tyylinen romaani, jossa sanoudutaan irti parisuhteista ja jossa päähenkilö joutuu vakavasti rajoittamaan maanista shoppailuaan työvoimapoliittisista syistä, on tietty haasteellinen genrelle uskollisten lukijoiden suhteen. Itse pidin kirjan asetelmasta juuri siksi, vaikkakin jäin edelleen pohtimaan tuotesijoittelun runsautta. Johtuen entisen elämäni arvomaailmasta toki tiedän, kuka Terence Conran on, ja olisin tukehtunut nauruun vitsille hänen sohvatyynyjensä karusta kohtalosta kymmenen vuotta sitten. Nyt pohdin, voisinko kirjoittaa itse vastaavan teoksen Cien- ja Esmara-merkkeihin vannovan lähiömutsin perspektiivistä, jossa huonoina päivinä turvaudutaan hurmokselliseen kristilliseen leipäjonoon. Tavallaan tämä teos vapautti minut nauramaan sille, mikä elämässä on kulloinkin ajankohtaista.

Tytin seikkailujen osat ovat tiiviissä vuoropuhelussa keskenään, ja aihepiiri on molemmissa lähestulkoon identtinen. Ylipainolisämaksu tuntui rakenteeltaan kaupallisemmalta ja hektisemmältä kuin Meikkipussin pohjalta, jossa liikuttiin suppeammalla aikajanalla ja  kartalla. Itse koin saavani enemmän irti tästä esikoisesta, vaikka kertojan ääni olikin molemmissa yhtä vahva. Toisaalta Ylipainolisämaksu saattaa puhutella laajempaa lukijakuntaa, koska sen fokus ei ole kokonaan tätiydessä. Jäinkin miettimään, mitä tätienergian Suomeen lanseerannut Merete Mazzarella sanoisi näistä viihteellisemmistä tätiteoksista.

PS: Star Wars-aiheinen lääkedosetti menee ehdottomasti jakoon omalla planeetallani. Samoin Hello Kitty.

PS2: Kirjan iltapäiväteeleidiydestä sain isompia kicksejä kuin tenaleidiydestä. Kananmuna-krassileivät assamteellä ovat saatavilla kaikille tuloluokasta riippumatta, varsinkin,  jos ne suostuu nauttimaan kotona. Inklusiivista snobiutta!

Oodi Intrum Justitialle

img_1171Pirkko Saision uusin romaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ei kerro perintätoimistoista, mutta viittauksia Justitiaan ja roomalaiseen oikeuteen siinä vilisee. Intrum Justitia nimenä ja symbolina kertoo paljon ajastamme, kuten Saisiokin harvinaisen karussa ja koleassa teoksessaan.

Teoksessa haahuilee Mies, kuusikymppinen asianajaja, jonka elämään ei ole pitkään aikaan mahtunut muuta kuin avioliitto nelikymppisen Kristan kanssa. Krista on itsenäinen uraohjus, jonka timmi liha ilahduttaa muuten elämäänsä kyllästynyttä miestä, ja työkiireistä huolimatta tällä on aina aikaa puristaa miehelleen aamutuoremehu.

Kun mies lukee Hesarista nuoruuden ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen, hänen elämänsä alkaa suistua raiteiltaan. Pablo on ehkä ollut hänen ainoa aito ystävänsä, vaikka miehet eivät olekaan tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen. Miehet ovat erkaantuneet toisistaan interrail-matkalla Italiassa, mutta ainakin Pablo on ollut tietoinen ystävänsä urasta ja menestyksestä.  Pablon poika lähestyy miestä pesänjakoasiassa, vaikka tosiasiassa suvulla on edessä vain ns. negatiivista perintöä. Yllättävä kohtaaminen ja käynti Pablon kotona pääkaupunkiseudun liitosalueella saavat miehen entistä sekavampaan kuosiin.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mutta itse en syttynyt kuin yhdestä kohtauksesta, jossa päähenkilö menee houreissaan turkkilaiseen ravintolaan ja saa aikaan välikohtauksen Savosta tulleiden opiskelijatyttöjen kanssa väitellessään Koljonvirran taistelusta. Miehen pikkusieluinen, nurkkapatrioottinen ja liioitellun omanarvontuntoinen elämänasenne on läpitunkevaa, mutta samalla hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi. Kaikki me varmasti olemme kohdanneet tämän luokan kusipään, ja heitä usein esiintyy alemmissakin sosiaaliluokissa. Tyypin elämänasenne oli enemmän pk-yrittäjän kuin joskus akateemista sivistystä saaneen henkilön. Kuitenkaan hahmo ei herättänyt minussa edes tuohtumusta, enkä edes jaksanut pohtia hänen todennäköistä narsismiaan. Krista-vaimokaan ei vaikuttanut tyypilliseltä narsistin uhrilta, vaan liiton puntit tuntuivat tasaisilta.

Saision kirjaksi romaanissa oli yllättävän vähän yhteiskunnallisuutta ja enemmän psykoanalyysia ja psykopatologiaa. Kotimaan tapahtumista siirrytään 70-luvun Firenzeen ja murhatapauksiin, joissa fakta ja fiktio hämärtyvät. Päähenkilön kulttuurinen lukutaito on niin heikkoa, että hänelle Pier Paolo Visconti-nimisen kulttiohjaajan tarina menee täydestä. Tietyllä tasolla romaania voi lukea myös dekkarina, vaikka oletuttuja murhia ei viedäkään poliisin käsiteltäväksi, eikä varmaa ratkaisua ole nähtävissä. Teos viittaa useaan otteeseen psykiatrian sijaiskärsijäteorioihin ja toisen ja kolmannen aallon uhreihin, mutta nämä keskustelut eivät avaudu, ellei niihin perehdy muiden lähteiden kautta. Yksityisen mielisairaalan toimintakulttuurista olisin myös lukenut mielelläni enemmän, sillä se herätti hurjia spekulaatioita sote-uudistuksen psykiatrisista vaihtoehdoista.

Monikulttuurinen säie on kirjassa kiinnostava, mutta jokseenkin erillinen muusta tapahtumisesta. Kurdilaisen perheenisän käynnit asianajajan toimistossa hämmentävät, sillä ensi kerralla mies suunnittelee kunniamurhaa ja toisella kerralla hän suree poikansa itsemurhaa. Miehen häpeilemättömän suora puhe rikollisista ajatuksistaan peilautuu päähenkilön hiljaiseen syyllisyydentuntoon. Täysin paatunut psykopaatti hän ei ole, mutta epävakaudessaan epäluotettava kertoja.

Tyylillisesti Saisio jatkaa itselleen tyypillisiä lyhyitä lauseita ja dialogitykitystä. Kieli on vielä pelkistyneempää kuin häneltä lukemissani aiemmissa teoksissa. Valitettavasti en haltioitunut teoksen teemasta enkä ilmapiiristä, vaikka tunnistinkin varman kaunokirjallisen laadun. Mielen hajoamisen narratiivina teos oli uskottava, rehellinen ja luultavasti suht tyypillinen epikriisi, jossa hulludella ei mässäilty, mutta oirehdintaa ei myöskään peitetty poliittisen korrektin kielen alle. Paremman tuloluokan hullujen tulevaisuus jäi pohdituttamaan.

 

Delftin sininen viettelys

img_1157Taidehistorialliset ”elävä taulu”-romaanit ja elokuvat ovat olleet muotia maailmassa ja kotimaassakin noin kymmenen-viisitoista vuotta sitten. Tuolloin en ehtinyt päästä genreen sisään, en edes lukenut tai käynyt katsomassa Tyttöä ja helmikorvakorua.

Toinen Jan Vermeerin elämäntyöstä kertova teos, Susan Vreelandin Sininen tyttö (Girl in Hyacinth Blue, 1999, suom. Raija Mattila, WSOY, 2001) on tarinankerronnan mestarinnäytös siksi, että se näyttää taulun traagisen historian ja sen omistajien vähemmän onnelliset kohtalot kahdella mantereella. Taulun ympärillä on orjakauppaa, noidaksi syytetyn naisen hirttäjäiset ja holokausti, mutta onnistuu se ruokkimaan köyhiä perheitä ja löytölapsiakin.

Teosta voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, tarinat liittyvät orgaanisesti toisiinsa, mutta jokainen tarina on myös erillinen universuminsa. Ajassa matkataan taaksepäin, ja päädytään lopulta Vermeerin itsensä ja hänen tyttärensä Magdalenan näkökulmiin. Delftin kaupunki on puuhakas käsityöläisten ja kauppaporvareiden keskittymä, eikä Vermeerin suku täysin ymmärrä, miksi yhdentoista lapsen isä ei mene fajanssitehtaaseen hankkimaan säännöllistä leipää katraalleen. Miehen asema on siksikin tukala, että hän on mennyt kääntymään paavinuskoon katolisen vaimonsa suvun pyynnöstä. Reformoituna hänen mahdollisuutensa kirkkomaalarina olisivat moninkertaistuneet. Maailma näyttäytyy Delftin kaupunginmuurilta haikean laveana, kun Hollanti kerää vaurauttaan meriteitä pitkin.  Nuoret neidot käyvät muurilla kuikuilemassa tupakkaa polttavia merimiehiä, vaikka tämä ei aina olekaan äitien mieleen.

Eniten pidin kappaleesta ”Adriaan Kuypersin yksityisistä muistiinpanoista”, jossa nuori ylioppilas Adriaan rakastuu tätinsä villiin palvelustyttöön Alettaan. Rika-täti on rikastunut miehensä harjoittamalla orjakaupalla, jonka pahuuksista kansalla on jo tietoa. Tekopyhä Rika harjoittaa marginaalista hyväntekeväisyyttä työllistämällä ns. kunnanelättejä, ja pitää varmuuden vuoksi verhoja auki öisinkin osoittaakseen kunniallisuuttaan. Aletta päätyy hirtettäväksi lapsensurmaajana ja mahdollisena noitana, vaikka valistusaika on jo muuttamassa ihmiskäsitystä armollisempaan suuntaan. Adriaan ei kykene huolehtimaan eloon jääneestä kaksosesta, vaan laittaa lapsen Vermeerin taulun kanssa tulvaveneeseen kuten Mooseksen.

Alankomaiden historia on minulle jokseenkin vierasta, mutta yhteiskunnan organisoituminen herätti mielenkiintoa. Tässä siis puhutaan vesihallituksesta 1700-luvun alussa ja valtion mielisairaalasta Vermeerin omana elinaikana 1600-luvulla. Vaikka köyhien padonrakentajien ja turpeentallaajien elämä onkin vaatimatonta, tässä köyhilläkin on kauneudentajua. Löytölapsen ja maalauksen saanut maanviljelijäperhe joutuu myymään Vermeerinsä amsterdamilaiselle asiantuntijalle, mutta rahoista säästetään sen verran, että lapsille neulotaan saman sävyiset villapaidat kuin taulun syvä sini.

Vreelandin kieli on maalailevan aistivoimaista, mutta myös historiallisesti tarkkapiirtoista. Amerikkalainen, hollantilaisen siirtolaissuvun kasvatti on tässä onnistunut uppoutumaan täydellisesti esi-isiensä lähtömaan  kulttuuriin ja historiaan. Myös Vreeland-niminen kylä pääsee osaksi tarinoiden kudelmaa. Luonnon, reproduktion ja arkisen aherruksen taso on tässä balanssissa isojen kysymysten, filosofian, estetiikan ja uskonnollisen kokemisen kanssa. Yksikään liejukana tai kapustahaikara ei jää kertojalta huomaamatta, ja ylipäänsä ihmisten päivittäinen kamppailu veden voimien kanssa nousee merkittäväksi teemaksi.

Historiallisia romaaneja on moneksi, tässä tiivistyksen taito nousi supervoimaksi. Noin neljänsadan vuoden historia saatiin puristettua alle 200 sivuun, ja sisällöllisesti ainakin ulkomainen lukija koki oppivansa paljon uutta maasta ja sen kulttuurista. Tietystikään emme voi odottaa syväpsykologista analyysia teoksen kymmenistä henkilöistä, mutta tarkasti valikoiduissa hetkissään he tuntuivat rehellisiltä ja tosilta. Koin jopa, että yksi lukukerta ei tehnyt teokselle täyttä oikeutta, vaan ottaisin tämän mielelläni vaikka Hollannin-kiertomatkalle mukaan.

HELMET-haasteessa kuittaan jo toisen kerran kohdan 9: ”Toisen taideteoksen inspiroima kirja.” Molemmat tähän kohtaan lukemani teokset kertoivat kuvataiteesta. Tämä teki kyllä suuremman vaikutuksen kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella, mutta teokset eivät ehkä edes kuulu samaan genreen, eikä niiden vertailu tunnu luontevalta. Tässä teoksessa viehätti eniten kaikki se, mitä en ole Euroopasta vielä kokenut.