Ikuinen kaipuu Raivolaan

Teos: Agneta Rahikainen: Edith Södergran – elämä (S&S, 2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Äänikirjan lukija: Emma Salokoski

Joskus 00-luvun loppupuolella olen lukenut läpi kaiken mahdollisen, mitä löysin Edith Södergranista (1892-1923). Tämän nuorena keuhkotautiin kuolleen runoilijan hahmo inspiroi minua suuresti, ja jaksoin lukea hänen tuotantoaan myös ruotsiksi. Minulla oli myös vireillä romaani-idea, jossa Edith oli yksi hahmoista. Tämä projekti ei koskaan edennyt pitkälle, joten en kadu siihen haaskattua aikaa. Sen sijaan kiinnostus Södergraniin on johtanut laajempaan kiinnostukseen Karjalan kannaksen kulttuurielämään, ja tähän olenkin sitten kuluttanut aikaa loputtomasti.

Kivennavalla sijaitseva Raivolan kylä on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava muutenkin kuin Södergranin henkilöhistorian kautta. Edith syntyi Pietarissa, ja kävi siellä koulunsa, mutta perheen koti oli Raivolassa, jossa isä Matts toimi sahanhoitajana. Isä oli kotoisin Närpiöstä ja äiti Helena Nauvosta. 1800-luvun loppupuolella myös ruotsinkielistä väkeä siirtyi töihin Karjalan kannakselle ja Pietariin. Yllättävän monella ruotsinkielisellä kulttuuripersoonalla on ollut kytköksiä rajantakaiseen Karjalaan. Ehkä Pietarin läheisyys johti alueella virinneeseen monikielisyyteen ja -kulttuurisuuteen.

Agneta Rahikaisen uusi Södergran-elämäkerta on tiivis, ja se pyrkii tavoittamaan lihallisen naisen myyttien takana. Hän on tutkinut Södergranin elämää ja tuotantoa jo 30 vuoden ajan. Tällä kokemuksen rintaäänellä hänellä on rohkeutta kirjoittaa vähemmän ja keskittyä olennaiseen.

Tuberkuloosiin sairastuminen 16-vuotiaana on ollut merkittävä vedenjakaja Edithin elämässä. Hänen isänsä kuoli samaan tautiin vuotta aiemmin. Perheellä oli varaa hoidattaa Edithiä parantolassa Nummelassa ja Davosissa. Hänen äitinsä oli näillä matkoilla mukana. Edith oppi paljon maailmasta ja sosiaalisista suhteista näillä reissuilla. Vuonna 1914 hän kuitenkin päätti, ettei menisi enää parantolaan, vaan keskittyisi kirjoittamiseen loppuelämänsä ajaksi.

Edithillä oli suuri halu päästä Helsingin ruotsinkielisiin kulttuuripiireihin. Hän kävi kaupungissa usein viemässä runojaan arvioitavaksi professoreille ja lehtien toimittajille. Ystävyys Hagar Olssonin (1893-1978) kanssa oli käänteentekevä, mutta siitä on kerrottu pitkälti Olssonin versio, joka on pönkittänyt runoilijamytologiaa. Edith ja Hagar olivat ikätovereita, ja myös Hagar oli elänyt osan nuoruudestaan Karjalan kannaksella. Hagar oli tehnyt runollisen läpimurtonsa nuorena, ja toimi Edithin runojen toimittajana. Hänestä oli tullut myös nouseva kirjallisuuskriitikko. Kirjeenvaihdolla oli suuri rooli naisten suhteessa, mutta Edith tuhosi jossain vaiheessa kaikki Hagarin kirjeet.

Rahikainen kertoo vaikeuksistaan tulkita Södergranin kirjeitä, koska hän oli lopulta varsin pidättyväinen yksityiselämästään. Osittain kirjeet voisivat viitata kiihkeään rakkaussuhteeseen kahden naisen välillä, mutta jos näin oli, kirjeiden kirjoittajan tunteet laimenivat nopeasti.

Edithin ja Hagarin fyysiset tapaamiset eivät aina menneet kovin hyvin, ja lopulta Hagar halusi tavata ystäväänsä vain kolmannen osapuolen eli esiliinan läsnäollessa tai Viipurissa neutraalilla maaperällä. Hagar ei ehkä halunnut muuta kuin älyllistä ystävyyttä, ja mahdollisesti hän myös pelkäsi tuberkuloositartuntaa.

”Uuden naisen” idea oli muodikas Helsingin kulttuuripiireissä, mutta sen tulkinnat vaihtelivat suuresti. Riippumattomuus miehistä oli yksi Edithin elämän perusperiaatteista. Nietzscheläisyys oli toinen keskeinen virtaus hänen tuotannossaan. Se oli paradoksaalista, koska Nietzschen tuotannossa oli niin paljon naisvihaa.

Myöhemmin hän inspiroitui Rudolf Steinerin opeista, ja ammensi niistä varsinkin elementtejä luontokokemuksen kuvaamiseen. Vuonna 1920 hän oli jopa kirjoittanut Steinerille toiveissaan saada kutsun tämän Dornachin-residenssiin. Kukaan ei tiedä, vastasiko Steiner hänelle, mutta kirjeessä hän oli avautunut myös terveysongelmistaan ja toivonut saavansa kuuluisalta antroposofilta myös parantumisen voimaa. (Tästä ulottuvuudesta en tiennyt kovin paljoa etukäteen. Tai en tiennyt, että hänen steinerilaisuutensa oli niin ylitsepursuavaa.)

Noin kärjistettynä runojen vastaanotosta voisi sanoa, että positiivisia arvioita hän sai siihen saakka, kun julkaisi tunnepitoista lyriikkaa, mutta ryhdyttyään kokeilemaan uusia tyylisuuntia kuten futurismia hän tuli usein teilatuksi. Sukupuolella oli merkitystä, eivätkä miespuoliset portinvartijat halunneet ottaa vastaan naisrunoilijaa, joka kirjoitti muustakin kuin aistillisesta rakkaudesta tai romantiikasta.

Elmer Diktonius (1896-1961) oli poikkeustapaus, hän otti Edithin runot vakavasti. Valitettavasti hän tuli Edithin elämään vasta sen loppuvaiheessa. Hän vieraili Edithin luona Raivolassa tämän viimeisenä elinvuotena, ja Edith antoi tälle hellittelynimen Jaguaari.

Edith eli äitinsä kanssa Raivolassa läpi kansalaissodan, ja päätyi todistamaan kotiseutunsa muuttumista levottomaksi rajaseuduksi. Kylässä koettiin köyhyyttä ja puutetta, koska se oli pitkään saanut toimeentuloa rikkaiden pietarilaisten osa-aika-asumisesta. Sota myös kirjaimellisesti saapui kylään, ja myös Edith ja äiti joutuivat majoittamaan valkoarmeijaa vaatimattomilla tiluksillaan. Nämä sotilaat olivat kohdelleet paikkaa kuin omaansa. Samassa vaiheessa Helena-äiti joutui myymään maitaan pilkkahintaan saadakseen varoja peruselämiseen.

Södergranin kuoleman jälkeen Olsson ja Diktonius yrittivät tehdä yhteistyötä tämän julkaisemattomien kirjoitusten parissa, mutta lopulta Olsson syrjäytti Diktoniuksen projektista. Kokoelma Hyacintha palautui Helena-äidille ja tuhoutui, mutta toinen teos Landet som icke är julkaistiin postuumisti. Kirjallista jäämistöä Helena lähetti myöhemmin useammalle henkilölle, ja tässä jaossa hän tuntui suosivan Diktoniusta.

En osaa arvata, millaisen kuvan Södergranista saa tämän kirjan kautta lukija, joka ei ole koskaan koko runoilijasta kuullutkaan. Rahikainen kirjoittaa ensisijaisesti ruotsinkielisen koulusivistyksen omaaville lukijoille, jotka ovat tutustuneet ikonisen kirjailijan tuotantoon moneen otteeseen jo nuorena. Toki kirjassa kerrotaan kaikki Södergranin elämän perusasiat, mutta itse jäin kaipaamaan näihin elämäntapahtumiin hieman lisää historiallista kontekstia.

Taiteilija ja itkijänainen

Teos: Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen – taiteilija kuin shamaani. (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Riitta Havukainen

Nyt eteeni tuli elämäkerta taiteilijasta, jonka elämästä tiesin etukäteen varsin vähän. Outi Heiskanen (1937-2022) on ollut suuri taidemaailman ikoni, mutta oma tietämykseni hänen elämäntyöstään on jäänyt aika pinnalliseksi. Siksi oli ilo tarttua Tuula Karjalaisen teokseen hänestä.

Karjalainen ja Heiskanen olivat ystäviä neljänkymmenen vuoden ajan. Ystävyys on ollut tärkeä motivaatio kirjan kirjoittamiseen, mutta Karjalainen onnistuu myös etäännyttämään kertojan ääntään sopivalla tavalla.

Outi Heiskanen syntyi Mikkelissä. Isä oli eläinlääkäri ja äiti kotirouva. Piirtämisen opiskelu alkoi hänellä eläimiä tarkkailemalla. Hän pääsi usein isänsä työmatkoille mukaan, ja tämä mahdollisti eläinten tarkkailun erikoisemmistakin kuvakulmista. Outin perhe asui monella paikkakunnalla ympäri Suomea, joten liikkuva elämäntapa oli hänelle luontaista jo nuorena.

Heiskanen opiskeli nuorena kuvaamataidon opettajaksi, ja teki tätä työtä nuorena äitinä ja vaimona. Toista taiteiden tutkintoa hän lähti opiskelemaan Taideakatemiaan, mutta sai oppilaitoksesta potkut. 1970-luvulla hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, ja taiteen tekemisen kiihko johti hänet välillä maanisiin tai psykoottisiin tiloihin.

Intia ja Afganistan olivat Outille tärkeitä matkakohteita. Ensimmäisen matkansa Aasiaan hän teki vuonna 1968, ja sillä oli suuri merkitys tulevalla taiteilijanuralla, varsinkin värimaailman suhteen. Outin oli pakko päästä maailmalle pitkille matkoille, vaikka hänen lapsensa olivat vielä melko pieniä. Tämä toi jännitteitä avioliittoon, ja Topi joutui ottamaan usein täyden vastuun perheestä.

Perheen pitkäaikainen koti oli Helsingin Katajanokalla, ja siellä Outi piti taidesalonkiaan. Monet kuuluisat nimet, kuten Hannu Väisänen ja Miina Äkkijyrkkä viihtyivät hänen luonaan, ja välillä myös majailivat siellä.

Yksi Outin elämän suuri trauma oli raiskatuksi tuleminen Helsingissä nuorena opiskelijatyttönä. Tämä vaikutti suuresti hänen naiseuteensa ja seksuaalisuuteensa, ja hän on myös käsitellyt tätä raskasta teemaa töissään.

Heiskasen kiinnostus kansatieteisiin, filosofiaan ja maailman uskontoihin näkyi vahvasti hänen taiteessaan. Erityisesti kalevalaiset teemat inspiroivat häntä, ja välillä hän otti myös itkijänaisen roolin. Myös buddhalainen kulttuuri oli tärkeä inspiraation lähde.

Taiteilijana Heiskanen muistetaan varsinkin osallistavista näyttelyistään. Spektaakkelien järjestäjänä hänen radikaali puolensa tuli parhaiten näkyviin. Näyttelyissä hän usein toi esiin rakentamiaan installatioita.

Heiskanen arvosti myös tyhjiä hetkiä, pasianssin pelaamista, krsken kaiken torkahtelemista. Kaiken sosiaalisuuden keskellä hänellä oli vahva tarve yksinoloon, meditaatioon ja pään tyhjentämiseen. Laiskottelu ja lorviminen kuuluivat taiteilijaelämään, vaikka samaan aikaan hän oli yksi maan tuotteliaimpia ja rahakkaimpia kuvataiteilijoita.

Heiskasen räiskyvä persoona ja julkisuuskuva oli välillä niin vahvasti esillä, että monet eivät lopulta malttaneet tutustua hänen työhönsä. Mediamylläkkä antoi varsin kapean kuvan hänestä taiteilijana.

Yksityiselämässä Outi harrasti sivusuhteita, ja hurjin vaihe oli hänen rakastumisensa ruotsalaiseen Andresiin viisikymppisenä. Hän muutti itseään nuoremman miehen perään Gotlantiin, ja huomasi pian rakastettunsa olevan alkoholisti. Suhde herätti hänen seksuaalisuutensa uudelleen, mutta samaan aikaan hän koki olevansa fyysisesti kehäraakki. Edelleen hän oli naimisissa Topin kanssa, ja tilanne herätti hänessä myös suurta syyllisyyttä. Suhde jatkui yllättävän pitkään, vaikka asuminen Gotlannissa ei ollutkaan pysyvää. Ystävyys jatkui suhteen päättymisen jälkeenkin, vaikka Anders oli jo naimisissa omalla tahollaan.

Outin muistisairautta kirjassa käsitellään vain päällisin puolin, mutta ikääntymisestä kirjassa on arvokkaita pohdintoja. Muistisairaus jäi pitkään huomaamatta ja diagnosoimatta, koska oireet pantiin taiteilijan muutenkin omituisen käytöksen piikkiin.

Pidin tästä kirjasta paljonkin, vaikka Heiskasen persoonassa oli paljon hankaluuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta. Ehkä Heiskasen elämä sattui aikaan, jolloin naistaiteilijan mahdollisuudet olivat jo avautumassa, ja samaan aikaan myyttiä boheemista taiteilijuudesta pidettiin yllä myös median ja muun ulkomaailman puolesta. Kirja herätti minussa erityisesti tarvetta tutustua lähemmin hänen teoksiinsa, varsinkin niihin, joissa hehkuvat Aasian värit.

Toisella kierroksella kulttuurijärkäleellä

Jatkan vielä pohdintoja Pirkko Saision tuoreesta elämäkerrasta. Nyt en enää referoi lukemaani, kuten tein aiemmassa postauksessani (13.11), mutta poimin kirjasta joitain fragmentteja, jotka yllättivät tai joista sain jotain uutta ajateltavaa.

Elämänmenon (1975) julkaisuprosessi oli pitkällinen ja yhteistoiminnallinen. Esikoiskirjailijana Saisio otti vastaan kaiken saamansa palautteen, ja kirjaa toimitettiin usean henkilön voimin. Käsikirjoituksesta päätettiin poistaa lesboeroottiset osiot. Lopputulos ei ehkä ollut juuri se, mitä nuori kirjailija oli kuvitellut, mutta kyseessä oli vuoden kirjatapaus. Edelleen Saisio saa eniten palautetta juuri tästä kirjasta, vaikka hänen tuotantonsa on laaja ja vaikuttava.

Myös tätä seuraava romaani Sisaret (1976) oli bestseller, ja siinä jatketaan työväenluokkaisilla, tiedostavilla teemoilla. Elvi Sinervon vankilavuodet ovat inspiroineet tätä teosta, eli siinä kirjoitetaan vimmaisesti vessapaperille vankilan sellissä. Tämä teos voisikin olla seuraava, johon tutustua Saision tuotannosta, jos suinkaan saan sen jostain käsiini.

Elämänmenon TV-sarjan tuotanto vei Saision Turun saaristoon ohjaaja Åke Lindemanin ja tämän vaimon Pirkko Mannolan vieraaksi. Saisio olisi päässyt apulaisohjaajaksi projektiin, mutta hän riitautui Lindemanin kanssa sarjan roolituksesta. Saisio ei olisi halunnut Ritva Oksasta evakkoäiti Eilan rooliin. Oksanen kuitenkin ylitti itsensä roolissaan, ja myöhemmin naisista tuli ystäviä.

Pidin paljon osioista, joissa Pirkko asuu Rovaniemellä, ja tekee sieltä kirjastoreissuja Lapin ja Kainuun paikkakunnille. Näissä oli huumoria ja rosoisuutta. Eikä kellään kotimaisella, itseään kunnioittavalla taiteilijalla voi olla liikaa kaitaliinoja eikä tuohipikareita.

Elsan syntymä vuonna 1981 oli käänteentekevä vaihe Pirkon elämässä. Hän oli haaveillut lapsen saamisesta pitkään, mutta perheen perustaminen toisen naisen kanssa ei vielä tuossa maailman vaiheessa ollut helppo projekti. Lapsen biologinen isä, näyttelijä Harri Hyttinen, sai tietää isyydestään vasta synnytyslaitoksella. Kolme viikkoa myöhemmin hänen pitkäaikainen naisystävänsä Eeva Eloranta muutti miehen perään Kööpenhaminaan.

KOM-teatteri oli kuuma työnantaja vielä 1980-luvun alussa, ja Saisio oli tyytyväinen päästyään sinne töihin lapsen syntymän jälkeen. Saisio pääsi uuteen rooliin Vladimir Vysotskin laulujen tulkitsijana. Taistolaisuuden kärki oli jo tässä vaiheessa tylsistymässä, mutta neuvostoteemat myivät edelleen teatterin lavalla. Kiinnostavaa Saision taiteilijan urassa on, että hän on onnistunut valtaamaan alaa myös musiikin ja kuvataiteiden saroilla. Naivistisia piirroksia on ilmaantunut lähinnä omien kirjojen kuvituksina, mutta nämä sivupolut ovat merkkejä todellisesta monilahjakkuudesta.

Saisio on myös kunnostautunut Leonard Cohenin laulujen suomentajana. Suomennoksia tarvittiin teatteriproduktioon, ja Saisio joutui tekemään käännöksiä nopeaan tahtiin.

Vuonna 1983 julkaistu romaani Kainin tyttäret on mahdollisesti ensimmäinen Suomessa julkaistu romaani, joka kertoo lesboeroottisesta halusta. Myöhemmin hän on tehnyt kirjallisia kokeiluja Jukka Larssonin ja Eva Weinin nimillä.

1980-luvulla Saision kirjoittamat näytelmät eivät saaneet pelkkää ylistävää palautetta, vaan kritiikeissä oli soraääniä. Vuonna 1987 hän erosi KOM-teatterista, ja purjehti kohti vapaampia vesiä. 80-luku olikin hänen tuotteliainta aikaansa teatterin parissa, josta suuri yleisö tietää vähemmän kuin prosaistin urasta.

Pirkon äiti kuolee 56-vuotiaana sydäninfarktiin, eikä ehdi kunnolla nauttimaan uudesta roolistaan mummona. Äiti haudataan Malmin hautausmaalle, isän sukuhautaan, jonne isäkin myöhemmin päätyy. Haudoilla käyminen ei ole kuullut hänen traditioihinsa, vaan kirjaa kirjoittaessa hän oli juuri saanut seurakunnalta ukaasikirjeen haudan kohtalosta.

Saision elämänkumppani Pirjo Honkasalon vaiheista voisi joku myös kirjoittaa järkäleen, ja heidän rakastumisensa osoittautui hedelmälliseksi myös molempien urille. ”Honksu” on ollut suhteessa suuremman vapauden kaipuussa, varsinkin matkustelun suhteen. Pitkään suhteeseen on mahtunut monenlaisia vaiheita, mutta eron mahdollisuus ei ole ajankohtainen kuin kerran. Hyvää vaihtelua yhteiseen elämään on tuonut yhteinen koti Madeiralla.

Tämähän ei edes ollut pisin tänä vuonna lukemani teos, vaan John Irvingin Viimeinen tuolihissi oli tätäkin pidempi ja vaativampi kirjamaratoni. Koska tiesin Saision elämästä jo etukäteen melko paljon, varsinkin hänen autofiktiotrilogiansa kautta, en joutunut suuresti pinnistelemään pysyäkseni juonessa mukana.

Eniten tästä mammutista tulevat saamaan irti Saision ikätoverit, joille 1950-60-lukujen muistot edustavat klassista sukupolvikokemusta. Itseäni kiinnostivat eniten kuvaukset hänen kirjailijan työstään. Jos olisin jostain tiivistänyt, niin opiskeluvuosista, vaikka niissäkin on taatusti juuri yhteistä jaettavaa 70-luvun nuorten aikuisten . 80-luvun muistoissa kokemus yhtenäiskulttuurista alkaa selkeästi hapertua, eikä Pirkko Saisiokaan enää ole koko kansan suosikki eikä työväen lupaava ääni.

(Kuva: Pirkko Saisio Teatterikorkeakoulun valmistujaisissa 1975. Lähde: Apu).

Elämäkerta urheilusuorituksena

Teos: Heini Junkkaala: Pirkko Saisio- Sopimaton (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Edessäni on kirja, joka laajuudessaan pelottaa. Se on myös kirja, johon en haluaisi juuri nyt käyttää BookBeatin maksullisia tunteja. Kirja on myös nimetty Finlandia-ehdokkaaksi. Se saattaa vaikuttaa siihen, että kirjaan on nyt entistä pidempi jono kirjastoissa. Ryhdyn tähän teokseen nyt löysin rantein, ilman minkäänlaista pakkoa lukea kirjaa loppuun. Se vaikuttaa kirjalta, josta voi saada paljon irti, vaikka sitä ei lukisikaan loppuun.

Heini Junkkaala on ryhtynyt valtavaan projektiin, johon hän suhtautuu varsin kunnianhimoisesti. Taustalla on suuri aineisto, josta osa on haastatteluaineistoa Saision itsensä kanssa. Junkkaala kirjoittaa kirjaansa sinä-muodossa, mikä johtaa pitkän kirjeen kirjoittamisen vaikutelman.

Ensi kuulemalla pääsin Saision nuoruusvuosissa strategisesti yo-kirjoituksiin. Syntymästään teini-ikään Saision perhe asuu Kalliossa Fleminginkadulla, ja kalliolaisuus on hänen identiteettinsä kulmakivi. Isän puolelta suku on enemmän helsinkiläistä, mutta äidin juuret ovat syvällä Savossa. Sukulointi puolin ja toisin on tavallista, ja Pirkko viettää välillä kesiään Rantasalmella.

Jossain vaiheessa perhe muuttaa Puotilan lähiöön Itä-Helsinkiin, mutta edelleen nuoren tytön koko elämä keskittyy Kallioon. Vanhemmat löytävät uuden kodin Vallilasta siinä vaiheessa, kun Pirkko on kirjoittamassa ylioppilaaksi. Perhe hankkii myös kesämökin Inkoosta.

Ulla-täti on kasvavalle tytölle tärkeä ankkuri, mutta jossain vaiheessa hän lähtee merille, eikä häntä enää näe arjessa. Vanhemmat jotenkin toivovat, ettei tytöstä tulisi liian Ullan kaltainen. Aina heillä muutenkin on sanomista tyttärensä luonteesta ja taipumuksista. Suhde isään on välillä riitainen, kun taas äiti osoittaa mieltään pitämällä mykkäkoulua.

Perheen elämässä isän aktiivinen kommunismi korostuu. Äiti pitää siirtomaakauppaa, joka menestyy, mutta hänkin on varsin työväenhenkinen. Isä taas toimii Suomi-Neuvostoliitto-seurassa ja matkustelee paljon itänaapurissa ja muualla Itäblokissa. Jossain vaiheessa Pirkolle valkenee, että isä ei ole täysin uskollinen äidille lukuisilla matkoillaan.

Pirkko osoittautuu lahjakkaaksi kirjoittajaksi jo varhaisessa teini-iässä. Hänellä on vahva sisäinen maailma, johon liittyy uskonnollinen pohdinta Jumalan olemassaolosta. Ateistisen kodin kasvatti kiinnostuu varsinkin roomalaiskatolisuudesta, luostarielämästä ja munkkien elämäkerroista. Hän liittyy kirkkoon päästäkseen rippikouluun, ja käy myös herätyskokouksissa siinä toivossa, että tulisi uskoon.

Pirkko pääsee yliopistoon suoraan lukiosta, mutta kotimainen kirjallisuus ei sytytä intohimoja. Suomen kieli on hänen toiveaineensa, mutta hän ei pääse sisään pääsykokeissa yritettyään kahtena kesänä. Vanhan valtaamista hän seuraa äitinsä kanssa iltauutisista kotisohvalta. Toisena opiskeluvuonna hän löytää Vanhan kuppilan ja Ylioppilasteatterin piirit. Kaikki kuppilan tyypit eivät ole paikalla vain kaljan takia, vaan osalla on vakavia tavoitteita kulttuurin saralla.

Ensimmäinen naisystävä Nurtsi löytyy myös Vanhan kuppilasta. Hän suhtautuu intohimoisesti Helvi Juvosen runouteen, ja tutustuttaa Pirkon ”piireihin”. Uusi, ihmeellinen elämä on vasta alkamassa, mutta samalla hän tulee piinallisen tietoiseksi luokkaeroista. Pirkko ei ole esimerkiksi tottunut syömään ravintoloissa, joihin Nurtsi häntä niin mielellään kuljettaa.

Pirkko muuttaa kotoa pois Nurtsin luo vasta toisen opiskeluvuoden jälkeen. Elämä Maneesikadun asunnossa on varsin boheemia. Lesboilla on oma heimonsa, ja teatteriväellä toinen. Lesbosuhteessa ei ole Pirkolle olemassa mitään sisäistä ristiriitaa, mutta ulkomaailma edelleen odottaa hänen solmivan joku päivä suhteen miehen kanssa. Yhteiskunta ei tunnusta hänen parisuhdettaan, ja homojen ja lesbojen alakulttuurissa toimiminen on salamyhkäistä. Yhteistyötä teatteri tekee myös Kulttuuritalon työväen teatterin kanssa, ja tämä on Pirkolle erityisen mielekästä.

Kuultuaan tyttärensä lesboudesta äiti ottaa drama queenin roolin. Kolmeen viikkoon äidillä ei ole tytärtä. Aihe on äidille vaikea, ja hän olisi valmis viemään tyttärensä lääkärille parannusta etsimään. Äiti vaatii, ettei naissuhteista saa puhua sukulaisille. Tämä sopimus pitää äidin kuolemaan saakka. Aikuisena Pirkon välit äitiin pysyvät muuten läheisinä, mutta tyttären seksuaalisuudesta tulee tabu.

Myös Teatterikorkeakouluun Pirkko hakee kahdesti. Ennen sisään pääsyä hän tekee teatteria täysillä Ylioppilasteatterilla. Teatterin nuoret harrastavat aktiivisesti varastelua, varsinkin Stockmannilla – tämä on heille aidon vallankumouksellista toimintaa. Teatterilla käytetään myös jonkin verran huumeita. Rikas vaatekauppaan poika käyttää LSD:tä ja käyttäytyy uhkaavasti.

Olen nyt toisella kuuntelukierroksella päässyt Saision Teatterikorkeakoulun kiihkeisiin vuosiin, ja tässä vaiheessa tarinan runsaus alkoi jo tuottaa mielikuvien sakkaantumista. Taistolaisen liikkeen muistot ovat minulle se osio, josta olen eniten kiinnostunut suhteessa omaan tämänhetkiseen fiktioprojektiini. Saision olennainen johtopäätös liikkeestä, jonka ytimessä hän vaikutti, on, ettei siinä sallittu empatiaa.

”Luokkakantainen” oli taistolaisten oma sisäpiirin termi, jota he käyttivät itsestään. Kiinnostava hahmo tässä vaiheessa on Ritva Siikala , ohjaaja, joka kuului ”revareihin” ja jäi tämän vuoksi taistolaisten teatteripiireissä ulkopuoliseksi. Myös nuori Hannele Lauri on kiinnostava hahmo, joka ilmaisee samalla oikeistolaissympatiota että kollegiaalista solidaarisuutta. Ulossulkemisen mekanismit ovat olleet hurjia 70-luvun puolessavälissä, ja liian paljon aikaa taiteiden opetuksessa on haaskattu ideologisiin vääntöihin.

Ehkä Saisiolle isän (enemmistöläinen) kommunismi toi hänelle tervettä kykyä suhteuttaa opiskelijapiirien kiihkeää neuvostohuumaa muuhun todellisuuteen. Saisio innostui liikkeen voimasta, mutta hän ei pystynyt suhtautumaan Neuvostoliiton yksisilmäiseen palvontaan samalla hartaudella kuin porvariskotien kasvatit. Myöskään myöhemmin hänellä ei ollut suurta tarvetta tehdä tiliä taistolaisuuden vuosistaan, kuten moni muu hänen toverinsa on tehnyt.

Tätä lukukokemusta on vaikeaa tiivistää yhteen arvioon, joten jään nyt ensi postauksessani jonnekin 70-luvun toiselle puoliskolle. Saatan jatkaa arviotani toisessa postauksessa, mutta jos en näin tee, niin se ei tarkoita, että olisin kyllästynyt kirjaan. Kirja on todella sujuvasti kirjoitettu ja vetävää tekstiä, jossa päästään syvälle ei pelkästään Saision omiin muistoihin, vaan kokonaiseen sukupolvikokemukseen.

Harmaan laatikon syvyyksistä

Teos: Ariana Neumann: Isäni sodan salaisuudet (Into, 2023)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ariana on 60-luvun lopulla syntynyt lapsi Venezuelan Caracasissa, jonka isä Hans Neumann on rikas tehtailija. Perhe elää etuoikeutettujen kuplassa, tyttö käy englantilaista koulua, ja saa lukemistaan tyttökirjoista idean salapoliisikerhon pitämisestä. Naapuruston lapsilla on tapana kokoontua Neumannin perheen puutarhaan vertailemaan havaintojaan ja juomaan mangomehua. Eräänä päivänä tyttö löytää isänsä kätkemän harmaan laatikon, jonka vähäinen sisältö tuntuu pelottavalta. Siinä esiintyvät dokumentit antavat ymmärtää, ettei isä ehkä olekaan se henkilö, joka hän on kertonut olevansa.

Isän entinen kotimaa on nykyään Tshekkoslovakia, rautaesiripun takainen maa, jonne isä ei kaipaa. Tshekkiä hän on puhunut ensimmäisen vaimonsa ja vanhempien lastensa kanssa, mutta uuden latinotaustaisen puolison kanssa hän on alkanut vältellä äidinkieltään. Ariana on tavannut isän sukulaisista vain Lothar-sedän, joka on muuttanut Sveitsiin. Myös tyttö lähetetään teininä Sveitsiin sisäoppilaitokseen vanhempien avioeron jälkeen.

Isän vaikeneminen sotavuosista ja sitä edeltävästä ajasta on ollut asia, jonka kanssa nuori nainen on tottunut elämään. Tämä hiljaisuus ei ole epämukavaa, vaan hankalammalta olisi tuntunut tenttaaminen isää asioista, joista hän ei selvästikään halua puhua. Isän ja tyttären suuri ikäero on mahdollisesti myös yksi syy, miksi heidän suhteensa on varovaisen kunnioittava.

Ariana päätyy asumaan Lontooseen, ja hän odottaa esikoistaan vuonna 2001, kun hänen isänsä kuolee 80-vuotiaana. Vasta isän kuoleman jälkeen hän alkaa löytää lisää todisteaineistoa tämän entisestä elämästä. Pikkuhiljaa myös eloonjääneitä sukulaisia alkaa löytyä maailmalta. Naisella on edessään tuskallinen prosessi, koska hän tietää arkistoista löytyvän järkyttäviä uutisia. Sukututkimus viivästyy vuosilla, koska hän ei pienten lasten äitinä voi lukea saamaansa kirjeenvaihtoa kuin pienissä osissa.

Kirjailija saa pian tietää, että hänen isovanhempansa viettivät aikaa Theresienstadtin leirillä (ja kuolivat Auschwitzissä), ja yksi keskeisistä juonista liittyy tuon ghettoksi kutsutun juutalaiskeskittymän hallintoon ja ulkosuhteisiin. Isovanhemmat Otto ja Ella olivat sen verran etuoikeutettuja yhteisössään, että he pystyivät käymään kirjeenvaihtoa poikiensa kanssa. Prahan lähistöllä heidän isänsä tehdas pyöri vielä, vaikka sen omistaja oli vankileirillä.

Hans kieltäytyy lähteä kuljetuksiin, ja hänelle tehdään piilopaikka tehtaan tiloihin. Virallisesti hän on vankikarkuri, ja hänen kaltaistensa ilmiantajille on luvassa suuri palkkio. Hansin ainoa mahdollisuus hengissä jäämiseen on muuntautua joksikin muuksi, ja tämän lisäksi hän toivoo pääsevänsä ei-juutalaisena Berliiniin. Tämä osio oli minulle se ”pihvi”, miksi kirja kannatti lukea, koska se piti sisällään pahimmat kauhun momentit, ja myös uutta tietoa natsihallinnosta.

Itselleni kiinnostavinta olivat Neumannin omat identiteettipohdinnat, kun hän alkaa tutustua isänsä juutalaisiin juuriin kolmi-nelikymppisenä. Moni hänen lähipiiristään näkee hänessä enemmän juutalaisuuteen liitettäviä kulttuurisia piirteitä kuin hän itse tekee.

Tämäntyyppisiä holokaustista selviytyneiden jälkeläisten muistelmia on tarjolla kirjamarkkinoilla runsaasti. En osaa sijoittaa tätä teosta oman genrensä sisälle tarkemmin, mutta edukseen se esiintyy siksi, että sen kerronta tuntuu jokseenkin kiihkottomalta. Toki Neumannin äänessä on tunnetta, mutta kirjailijana hän on onnistunut etäännyttämään itsensä niin, että hän tarkkailee sukulaisiaan mahdollisimman objektiivisesti.

Minusta Hans Neumannin elämäntarinan pelkkä Venezuelan-osuus oli riittävän kiinnostava yhteen elämäkertaan. Tämän erikoisen perheen tarinaan mahtui elämää suurempia murheita, mutta myös paljon elämäniloa.

Lasten velvollisuuksien julistus

Teos: Vaula Norrena: Littana. Kielletyn lapsen tarina (Teos, 2023)

Ping-Ping on tyttö, joka on syntynyt Kiinan maaseudulla vähemmän suotuisten tähtien alla. Vuonna 1989 yhden lapsen politiikkaa noudatetaan uskollisesti, mutta maaseudulla virkailijoita voi lahjoa, jos syntynyt toinen lapsi on poika. Huono-onnisia tyttäriä piilotellaan syrjäkylissä, tai sitten heistä on maksettava järjettömät sakot.

Ping-Pingin vanhemmat jäävät kiinni laittoman lapsen saamisesta, ja heidän on muutettava Eurooppaan maksaakseen takaisin velkansa. Isä muuttaa ensin Ruotsiin, mutta perhe päätyy lopulta Helsinkiin, josta isälle on löytynyt työ kiinalaisesta ravintolasta. Uusi koti löytyy Kontulasta, jossa sisarukset aloittavat koulutiensä.

Littana on hurja, suorastaan sydäntä muljauttava kirja, sillä se kertoo syrjinnästä valtion, perheen ja kouluyhteisön tasolla. Ehkä julminta kohtelua Ping-Ping kuitenkin kokee äitinsä ja siskonsa taholta, koska perheen jäsenten kuuluisi edes jotenkin olla toistensa puolella. Ping-Pingin perheessä isosisko on prinsessa, jolla on valtavasti etuoikeuksia suhteessa pikkusiskoon. Hänen äidillään ei riitä empatiaa nuorempaa tytärtään kohtaan, koska tämän syntymä väärän sukupuolen edustajana on ollut niin suuri pettymys.

Jossain vaiheessa Ping-Pingistä tulee Jenni, yrittäjä, poliitikko ja äiti itsekin. Hän on joutunut käymään vuosia terapiassa tullakseen edes jotenkuten sinuiksi rankan historiansa kanssa. Matkat Kiinaan omien ja miehen sukulaisten luo ovat lähinnä lisänneet pahaa oloa ja sekaannusta. Kirjaprojekti on yksi keino työstää menneisyyden haavoja, vaikka se tuskin tulee lähentämään hänen välejään sukulaisiin.

Vaula Norrena on kirjan kirjoittaja, mutta Jenni Chen-Yen oma ääni kuuluu siinä mainiosti. Dialogeissa on saatu erinomaisesti esiin sekä kiinalaisten maalaisten käsitteellinen maailma että heidän kielellinen kompurointinsa Suomessa. Perheen sisäisten jännitteiden ulkopuolella se kuljettaa lukijaansa suomalaisen yhteiskunnan luukuille, joissa kahdeksanvuotias tyttö joutui liian isoihin saappaisiin, kun asiointitulkkeja ei ollut saatavilla tai niitä ei osattu pyytää.

Teoksessa on myös mainiota 90-luvun ajankuvaa, eli Norrena onnistuu kertomaan, kuinka sulkeutuneeseen yhteiskuntaan maahanmuuttajat saapuivat tuossa vaiheessa. Tiimari oli pienten kiinalaistyttöjen keidas Kontulan ostarilla, mutta tyttöjen äiti ei onnistunut olemaan tasapuolinen lapsilleen edes hiuspompuloita hankkiessa.

Jotain yhteistä löysin tämän tarinan ja somalialaisen Nimco Noorin Paratiisin tytön kanssa (kirjoitettu yhdessä Maippi Luukisen kanssa), sillä molemmat kertovat Itä-Helsingistä 1990-luvulla. Noorin teoksessa kertoja tosin on nuori aikuinen, joka saapuu maahan miehen perässä. Äänen sävyssä ja ajankuvassa oli molemmissa kirjoissa saman tyyppistä purevuutta.

Olen lukenut muitakin hurjia tositarinoita kiinalaisten tyttöjen ja nuorten naisten asemasta, mutta tämä teos konkretisoi tilannetta siksi, että se tuo naisia syrjivän arvomaailman lähemmäksi kotiovea. Se tuo myös oivallisesti esiin maahanmuuttajien ravintolabisnesten sudenkuoppia, vaikka tilanteen on täytynyt parantua huomattavasti mm. valvonnan suhteen sitten 1990-luvun.

Kaiken kaikkiaan Littana on onnistunut teos sekä tietokirjana että kaunokirjallisuutta lähenevänä kasvukertomuksena. Itse olisin tosin voinut skipata kappaleiden väliset tietoiskut, mutta ne voivat olla hyvinkin tarpeellisia niille, jotka käyttävät teosta pedagogisesti. Kirjassa on potentiaalia tulla luetuksi kouluissa ja muissa oppilaitoksissa, koska se läpivalaisee niin monia maahanmuuttajalasten ja -nuorten haasteita tässä yhteiskunnassa.

Eteenpäin porskuttamisen taidosta

Teos: Raija Oranen: Minä, Armi Maria R. (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Armi Ratia kuuluu niihin suomalaisiin kulttuurivaikuttajiin, joihin minulla on varsin ristiriitainen suhde, ja siksi en ollut varma, haluaisinko lukea Raija Orasen uuden teoksen hänen elämästään. Ihailen hänen uraansa suunnittelijana ja bisnesnaisena, mutta olen kuullut niin paljon kuraa hänestä ihmisenä, etten ollut varma, jaksaisinko tietää hänestä lisää.

Kirjan luku/kuuntelu alkoikin takkuisesti, ja aloitin sen kolme kertaa ennen kuin pääsin tarinan imuun. Teos kertoo nuoresta karjalaisnaisesta, joka onnistuu pääsemään Ateneumiin opiskelemaan ilman ylioppilastodistusta. Nuorena hän kuitenkin haaveilee kirjailijan ammatista, ja onnistuukin julkaisemaan romanttisia novelleja salanimellä henkinsä pitimiksi. Hilja Valtonen on hänen esikuvansa, eikä hän häpeä valitsemaansa tyylilajia, vaan puolustaa maalaisromantiikkaa, jossa rakkaudessa pettyneet naiset kertovat suruistaan lehmille.

Tekstiilitaiteilijana hän aloittaa 30-luvun lopussa, ja saa ensimmäisen suuren tilauksen Viipurin osuusliikkeen pääkonttorin verhoilijana. Armin on pakko perustaa oma kutomo, koska ei muuten saa toimitettua tuotteitaan.

Sota katkaisee Armin uran taiteilijana, mutta hän jatkaa työtä kirjoittajana mainostoimistossa. Avioliitto Viljo Ratian kanssa on myrskyisä, mutta perheeseen syntyy kolme lasta 1940-luvulla. Armin äitiys ei noudata perinteistä kaavaa, vaan hän jättää kasvatusvastuun pitkälti lastenhoitaja-Kertulle.

Armi Ratian johtamistyyli Marimekossa oli oikukkaan maternalistinen. Hän antoi henkilökunnalleen runsaita lahjoja, huolehti heidän taukojumpistaan ja vitamiinien tarpeesta, otti heitä mukaan kaukomatkoille ja järjesti hulppeita juhlia. Hänen Marikylä-hankkeensa eteni johonkin pisteeseen saakka, vaikka verottajan kanssa oli ongelmia. Firmassa annettiin myös potkuja suht mielivaltaisesti, ja Armilla meni sukset ristiin monen pitkäaikaisen suunnittelijan kanssa, kuten Vuokko Nurmesniemen.

Yrittäjänä Ratia oli peloton riskinottaja, jonka käytös oli arvaamatonta. Alkoholin käyttö oli reipasta, usein itsetuhoista, ja hän onnistui saamaan porttikiellon ainakin Savoy-ravintolaan. Tylsyyden eliminointi oli hänelle elinehto, mikä usein johtu holtittomiin päätöksiin.

Koin, että Oranen on saanut teoksessa Armin äänen upeasti esille. Siinä on runsaasti dialogia, ja siksi sen formaatti muistuttaa enemmän romaania kuin elämäkertaa. Loppua kohti tietyt maneerit, kuten huudahdus ”Haa!” alkoivat puuduttaa.

Vaikka en edelleenkään ihastunut Ratian henkilöhahmoon, tämä teos auttoi minua ymmärtämään taustoja, jotka vaikuttivat hänen persoonansa kehittymiseen. Parasta kirjassa olivat alkuosan kuvaukset käsityötaitojen oppimisesta ja opettamista. Pidin varsinkin osiosta, jossa Armi matkustaa Britanniaan opettamaan aatelisrouville kankaankudontaa.

Varmasti tämä teos kuuluu lukemistani Orasen teoksista parhaimmistoon, ja uskon sen tavoittavan uusia lukijoita, koska monia kiinnostaa Marimekko-brändin taustatekijät. Keskiössä teoksessa on kuitenkin Armi Maria yksilönä ja yksityishenkilönä, jolla oli kovan ulkokuoren alla myös inhimillinen, haavoittuva puoli.

Kaikkien kökkötraktoreiden kuningas

Teos: Katariina Järvinen: Ruben Stiller – siltä väliltä (Kirjapaja, 2022)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Tällä viikolla on käyty erikoista poliittista draamaa eduskunnassa natsiministerin luottamusäänestyksen ja eron ympärillä. Natsisymboleilla leikittely ”kännissä ja läpällä”-menoon on ollut yksi näkökulma Vilhelm Junnilan somekommunikaatioon. Ylipäänsä se, että Arkadianmäellä istuu monia yksilöitä, joiden mielestä sellaiset ”väestönvaihto'”, ”kaasutus” ja ”partalapsi” kuuluvat arkiseen viestintään somessa. Tämä on demokratian kriisi, se on suuri loukkaus kaikille, jotka eivät ole kantasuomalaisia, mutta erityinen loukkaus se on maan juutalaiselle vähemmistölle.

Olen ehkä siitä perspektiivistä päätynyt lukemaan kahta erilaista kertomusta juutalaisista Pohjoismaissa.

Katriina Järvinen on minulle luottokirjailija, ja voi olla että ilman hänen kynän jälkeään en olisi tarttunut teokseen Ruben Stilleristä. Kiinnostava asetelma teoksessa on siksi, että he molemmat kuuluvat samaan ikäluokkaan ja ovat pyörineet samoissa opiskelijapiireissä Helsingissä. Järvinen kertoo suhtautuneensa Stilleriin jonkinlaisena ikonina, ja kirjaprojektia aloittaessakin hän koki kunnioitusta näin suurta ja omaperäistä mediapersoonaa kohtaan.

Projektin loppuun saattaminen oli kuitenkin arvaamatonta, koska Stiller ei ole erityisen tunnettu täsmällisyydestään. Hän on saattanut antaa Järviselle kerralla kahdeksan tunnin intensiivisen haastattelun ilman vessataukoja, jonka jälkeen hän on kadonnut puoleksi vuodeksi. Kirjaa varten Järvinen haastatteli myös Stillerin muita läheisiä ja työtovereita. Kyseessä on moniääninen kudelma, joka tekee lukemisesta elävää.

Monet muistavat 1990-luvulta YLE:n kökkötraktori-kriisin, eli insidentin, jossa Ruben Stiller saapui Radiomafian aamulähetykseen suoltamaan jokapäiväistä tajunnanvirtatuokiotaan. Tuona päivänä aiheena oli tuleva YLE:n pääjohtajan vaihdos, ja Rubenin mielestä hänen tuleva keskustalainen pomonsa oli ”kökkötraktori”. Kaikissa organisaatioissa on omat rajansa, ja YLE:llä Stiller sai solvata niin Kekkosta kuin Paavia, mutta tämä koitui hänen kohtalokseen, ja hän sai potkut lähestulkoon lennosta.

Koska en ole itse vaikuttanut Helsingissä kuin lyhyitä jaksoja 80-90-luvuilla, en muista Stillerin uraa kaupallisilta radiokanavilta. Suomen ensimmäiset kaupalliset kanavat aloittivat toimintansa vasta 1985, ja meininki varsinkin Lepakolla aloittaneen Radio Cityn työtiloissa on ollut ympärivuorokautisen monitaiteellista. Stiller ei edes anna vaikutelmaa, että hän itse olisi ollut yksi ahkerista työpaikalla nukkujista.

Tällä kertaa luin kirjaa eniten juutalaisen identiteetin etsinnän näkökulmasta. Rubenin isä Hirsch Stiller oli Nummen pikkupaikkakunnalla toimiva hammaslääkäri, joka harjoitti uskoaan matalalla profiililla. Perheen äiti Terttu oli kotoisin Pohjanmaalta, ja arvosti kotiseutunsa perinteisiä kristillisiä arvoja. Hän kuitenkin antoi poikansa ympärileikattaviksi, ja myöhemmin he osallistuivat bar mitzwah-seremoniaan, ei rippikouluun. Pojat tutustuivat paremmin isän juutalaiseen sukuun Helsingissä kuin äidin sukuun Pohjanmaalla.

Stillerien puolen suvun historiassa on paljon kiinnostavaa, ja ripaus siitä on päässyt maailmanhistoriankin lehdille. Rubenin isoisä Abrahamin veli Moshe oli näyttämötaiteista kiinnostunut keikari, joka muutti Ruotsiin ja vaihtoi nimensä Mauritziksi. Mauritz Stiller (1883-1928) ehti tehdä mittavan uran elokuvaohjaajana Ruotsissa, ”löytää” elokuvaansa Greta Gustafssonin, viedä tämän Hollywoodiin ja nähdä tästä kuoriutuvan Greta Garbon.

Vaikka Stiller ei anna itsestään syvästi uskonnollista vaikutelmaa, on juutalaisen kulttuurin merkitys kasvanut hänen elämässään aikuisiässä. Synagogassa hän käy lähinnä perhejuhlissa, mutta hänen vaimonsa Ira noudattaa juhlapyhien säädöksiä myös kotioloissa. Oli erikoista lukea näiden pikkuserkusten liitosta, jossa muun muassa juutalaisuudelle vitsailulla on suuri merkitys.

Ruben Stillerin persoonassa risteilee radikaali ja konservatiivinen säie. Kiinnostavaa oli huomata, ettei hänelle muutto kotimieheksi Cambridgeen ollut kolmikymppisenä lainkaan hyvä ratkaisu, vaikka hänellä oli mahdollisuus saada silloisen vaimonsa kautta yhteys koko maailman intellektuelleihin. Toinen havainto kollegalta oli, että Berliinin-matkalla Stiller ei suostunut liikkumaan eteenpäin ensimmäisestä, hyväksi koetusta ravintolasta, eli häntä ei lainkaan kiinnostanut saada uusia kulinaarisia kokemuksia.

Maailma on muuttunut suuresti sitten kultaisen 1980-luvun, eikä nykyajan työelämässä ole enää jouston varaa suurille persoonille, joiden työtavat vaativat muilta venymistä. Tämän voi kevyesti lausahtaa seurattua hetken toimittaja Stillerin työuraa, jonka kuvaus tuntui lähes satumaisen omaperäiseltä nykypäivän rekrymessujen ja startup-tapahtumien viidakossa. Kaipaan itsekin maailmaan, jossa ei tarvitsisi koko ajan brändätä itseään, ja jossa ei tarvitsisi tieten tahtoen hioa itsestään viimeistä särmää piiloon.

Viimeaikaisia yönaisia

Teos: Antti Heikkinen: Eila Roine (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Satu Silvo

Viimeisen viikon aikana olen kuunnellut Eila Roineen tuoretta elämäkertaa Antti Heikkisen kirjoittamana ja Satu Silvon lukemana. Kyseessä näyttää olevan suuri hittikirja, josta olen jo lukenut paljon somepalautetta. Yritin kuitenkin lähestyä teosta mahdollisimman uusin silmin ja korvin.

Kyseessä on jo kolmas Roineesta kirjoitettu elämäkerta, joten Heikkisellä on ollut haastetta löytää teoksensa uutta näkökulmaa. Teosta varten on tehty suuri määrä haastatteluja ei pelkästään Roineen, vaan myös lähipiirin ja kollegojen parissa. Roine itse asuu Tampereella Viola-kodissa ja sairastaa hitaasti etenevää muistisairautta. Näin ollen kirjan tekemisellä on ollut luonnollinen kiire, mutta se ei näy työn laadussa.

Aluksi tunnustus: teoksen alkupuolen esihistoria, eli visiitti Roineen varhaiseen lapsuuteen, sukutaustaan ja vanhempien työhistoriaan pitkästytti minua niin, että olin jo jättää kirjan kesken. Myöskään en heti päässyt kiinni Silvon lukutapaan, joka tuntui ensi kättelyssä liian vanhahtavalta ja himpun verran liian näytellyltä. Myöhemmin taas pysyin tarinassa mukana juuri eläytyvän luennan ja Silvon moitteettoman tarkan Tampereen murteen vuoksi. Välillä oli vaikea muistaa, että lukijana oli joku muu kuin Roine itse, niin lähelle Silvo pääsi näyttelijän autenttista puhetyyliä runsaiden sitaattien kohdalla. Kirjaa kuunnellessa öiseen aikaan koin, että tamperelainen humoristinen nasevuus tuotti minulle kokemuksen erikoisen yönaisen (vrt .Mia Kankimäki) kohtaamisesta, eli kirjan pitkät sitaatit menivät kunnolla ihon alle.

Olen mielestäni kohtuuhyvin perehtynyt Suomen teatterihistoriaan, mutta tästä huolimatta teoksen runsas katsaus mm. Suomi-filmien historiaan tuntui raskaalta. Ymmärsin kuitenkin, miksi teoksessa oli niin paljon sivuhenkilöitä, ja miksi Heikkinen on halunnut muistaa myös suht unohdettuja näyttelijöitä ja muusikkoja. Roine tulee kuuluisasta teatterisuvusta, ja näin ollen hänen vanhempiensa taiteilijaystävät vaikuttivat hänen varhaisiin vaiheisiinsa.

Innostuin tarinasta vasta siinä vaiheessa, kun Roine oli päässyt TTT:n teatterikouluun 50-luvulla ja oli tutustumassa Vili Auviseen. Heidän avioliittonsa tarinasta en lopulta tiennyt paljoa, sillä Auvinen kuoli jo 1990-luvulla, enkä lukenut tuolloin paljoa naistenlehtiä. Heikkinen on löytänyt mielestäni sopivan kunnioittavan tavan kirjoittaa Roinen perheen vaikeuksista, ensimmäisen lapsen kuolemasta ja Vilin alkoholismista, masennuksesta ja ennenaikaisesta kuolemasta.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin Roineen urassa ja ammatillisessa kehityksessä. Koska itse muistan hänet parhaiten TTT:n hittinäytelmistä (varsinkin Nopolan sisarusten kirjoittamista) ja hänen roolistaan Pikku Kakkosessa, opin tämän kirjan kautta paljon hänen rooleistaan vakavammissa produktioissa. Hän itse koki oppivansa paljon uutta teatterista Jouko Turkan ohjauksessa, ja yhdestä tällaisesta prokkiksesta tuli 90-luvulla hitti, joka matkusti Amerikkaan saakka.

Oma kestointressini liittyy poliittiseen historiaan, ja sen suhteen vierailu TTT:n henkilökunnan kantiinissa 1970-luvulla oli myös informatiivista. Roine ja Auvinen eivät kuuluneet taistolaiseen liikkeeseen, vaan saivat pikemminkin kärsiä sen kannattajien äkkiväärästä maailmankuvasta. Tämä vaikutti myös teatterin ohjelmaan, ja Roine tuntui kärsivän eniten niiden vääntöjen aikana, joissa taiteelta vaadittiin poliittista oikeaoppisuutta. Jotkut entiset taistolaiset ovat pyytäneet jälkikäteen anteeksi ylilyöntejään, mutta tästä huolimatta vuosikymmenestä on jäänyt Roineelle ankea sävy.

Kirjassa voimauttavaa oli lukea siitä, kuinka ikääntyvälle näyttelijälle löytyi uusia uramahdollisuuksia ja taiteellisia näkökulmia vielä eläkeikäisenä. Toki Heikkisen tarjoama näkökulma Roineen elämänuraan on melko perinteinen ja myötäsukainen, mutta uskon, että kirja kuulostaa ja näyttää päähenkilöltä itseltään. Kaikkia Heikkisen elämäkertoja en ole lukenut, joten en osaa verrata tätä muihin hänen tuottamiinsa julkkiselämäkertoihin. Alkupuheessa hän kertoo, että hän on saanut kriittistä palautetta henkilöiden liiallisesta fanittamisesta. Tässä en havainnut ärsyttävää faninäkökulmaa, mutta olisin kaivannut kerrontaan himpun verran lisää särmää.

Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 1

Teos: Risto Urrio: Reiska. Kertomus elävästä elämästä. (Atena, 1988)

Olen ottanut projektikseni silmäillä täällä Kirjailijatalolla joka päivä hetken verran keskisuomalaista kirjallisuutta. Aihe ei ole minulle läpikotaisin tuttu, vaikka olenkin asunut Jyväskylän seudulla pitkään. Täällä asuessani se ei kiinnostanut pätkääkään, ja myöhemminkin uudet tuttavuudet ovat jääneet suht vähäisiksi. En määrittele keskisuomalaista kirjallisuutta kirjailijan syntyperän, vaan aihepiirin mukaan.

Ensimmäisenä talon kirjaston hyllyistä houkutteli Risto Urrion elämäkerta Reino Parkkulaisesta (1926-1996) , Jyväskylän tunnetuimmasta kylähullusta ja katujen viihdetaiteilijasta. Tämä koko kylän Reiska oli ollut nuoruudessaan nyrkkeilijä, mutta elämä oli heitellyt häntä, ja hän oli päätynyt asumaan Taka-Keljon Veljeskotiin. Hän oli lähtöisin Viipurista, ja päätynyt Jyväskylään asuttuaan ensin perheensä kanssa Pieksämäellä.

Urrio kirjoittaa Reiskan vaiheista varsin impressionistisesti, ja sisällyttää tarinaan myös omia vaiheitaan. Hän oli tutustunut Reiskaan jo 70-luvun opiskelijavuosina, kun hän oli kesätöissä Keskikeidas-nimisessä baarissa. Reiska oli käynyt hänellä kylässä, ja oli tutustunut myös Urrion vaimoon ja lapseen. Palattuaan kotikonnuille avioeron jälkeen hän koki jopa samastumista Reiskan hahmon kanssa: Reiska oli kadottanut yhteyden perheeseensä, ja oli jäänyt yksin maailmaan hieman heitteille.

Reiska kuului niihin vanhan koulun alkoholistihahmoihin, joilla oli verbaalista lahjakkuutta ja käytöstapoja. Hän osasi myös yllättää pukeutumisellaan: vaikka vaatteita haettiin enimmäkseen diakoniasta, hän saattoi välillä sonnustautua pukuun, tai pukeutua täysin karnevalistiseksi. Jossain vaiheessa 80-lukua, kun Reiskan kuuluisuus hipoi jo kansallista tasoa, ja hänen verkkareitaan oli esillä Keski-Suomen Museossa, paikallinen MJ-pukine sponsoroi Reiskalle uusia tuulipukuja.

Itseä eniten kiinnosti kuvaus Urrion ja Reiskan yhteisestä ”juurimatkasta” Viipuriin vuonna 1988, joka tehtiin SNS-matkojen opastuksella. Reiska oli ehtinyt asua kaupungissa 13-vuotiaaksi saakka, ja etsi kotitaloaan Soihtukadulla Kangasrannan kaupunginosassa. Vaikka Reiska palasi kotiin, se oli samalla hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa 62-vuotiaana.

Ehkä tämän kirjan paras anti on yhteiskunnallinen pohdinta, sillä tässä todella yritetään nostaa vähäosaisten ja syrjään jääneiden profiilia yhteiskunnassa. Ehkä Suomessa oli myös 1980-luvulla käynnissä jakso, jolloin yhteiskunnalla oli hetken verran varaa huolehtia kohtuullisen hyvin laitapuolen kulkijoistaan. Vaikka Reiska ei saanut tuolloinkaan kaupungilta omaa vuokra-asuntoa, ei hän kuitenkaan joutunut asumaan siltojen alla. Hänellä oli piikki auki moneen kaupungin kahvilaan, ja hän itse osasi myös tarvittaessa olla vastavuoroisen antelias ja vieraanvarainen.

Muistan Reiskan hyvinkin varsinkin teinivuosilta, kun pyörimme kavereiden kanssa Kirkkopuiston tienoilla. Moni muu tuntemani henkilö on tehnyt häneen parempaakin tuttavuutta, ja tuttavuuksien määrästä kertoo myös se postikorttien määrä (70), jotka Reiska ehti lähettää Viipurista.

Tämä on oikein lämminhenkinen ja hauska elämäkerta, jossa ei ole piirunkaan vertaa sosiaalipornahtavaa sävyä. 80-luvun ajankuva välittyy mainiosti varsinkin runsaan valokuva-aineiston välityksellä. Teos varmasti kuuluu jo harvinaisuuksiin, joten se kannattaa napata mukaan antikvariaatista, jos sellaisen sattuu löytämään.