Onnittelut satavuotiaalle

Teos: Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (WSOY, 2015)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Toissa iltana, Eeva Joenpellon (1921-2004) satavuotissyntymäpäivänä katsoin tv:stä edesmenneen painosten kuningattaren haastattelua hänen kotitalostaan Vares-Kantolasta vuodelta 1981, ja tämän inspiroimana kuuntelin hänen toisen elämäkertansa. Tarkoituksena oli taas kaivaa esiin joku hänen romaaneistaan, mutta BookBeatissa tarjolla olleista mikään ei napannut.

Joenpellon lukeminen taitaa olla taas muotia, kuten oli viime vuosikymmenellä Kalle Päätalon tyotannon läpikäynti. Olen tahollani aloitellut molempia projektia, mutta ne etenevät todella hitaasti. Viime viikolla sain taas luettua kolmisenkymmentä sivua Päätaloa mökillä, jonne olen säilönyt kesken jääneitä ikuisuusprojektejani, mutta juuri nyt en omista ainuttakaan Joenpellon teosta.

Tämä elämäkerta antaa hyviä vinkkejä siitä, mihin Joenpellon tuotannossa kannattaisi ehkä keskittyä, ja mitkä teokset rankattiin ns. välitöiksi. Ehkä voisin nyt jatkaa Joenpellon luentaa teoksesta Elämän rouva, rouva Glad, jossa kerrotaan suorasukaisesti rahanahneesta porvarisnaisesta. Hänen kuuluisaa Lohja-sarjaansa olen yrittänyt aiemmin takoa läpi, mutta en muista lukemastani paljoakaan.

Joenpellon ja Kaari Utrion elämäntarinoissa on jotain samaa, vaikka he kuuluivat eri ikäpolviin, ja Utrio on edustanut äänekkäämmin jos ei feminismiä niin ainakin naisasiaa. Molemmat kirjailijat ovat eläneet pitkään eteläisen Suomen maaseudulla, ja olleet omilla seuduillaan merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Eeva Joenpelto tuntui viihtyvän lähellä valtaapitäviä Utriota enemmän, ja osasi ottaa kontakteistaan ilon irti.

Tarkoituksenani ei ole referoida näin laajaa teosta, vaan kaivan randomissa järjestyksessä esiin joitain pointteja, jotka olivat minulle uutta tietoa tai muuten askarruttivat. Muuten koin teoksen varsin kattavaksi ja rehelliseksi, kun taas hänen aiempaa, Tiina Malkamäen elämäkertaa on yleisesti pidetty sievistelevänä. Koska satun tietämään Joenpellosta enemmän henkilönä kuin hänen kirjoistaan, niin sisäsiistiin versioon hänen elämästään minulla ei olisi aikaa.

Tällaisia asioita pohdin:

*Joenpellon kirjat sijoittuvat hyvin paljon hänen kotiseudulleen Länsi-Uudellemaalle, ja häntä voidaan teemojensa suhteen pitää jopa nurkkapatrioottina. Silti hän matkusteli paljon ulkomailla, jopa Afrikassa, ja toimi pitkään Pen-klubissa, joka on puolustanut kehittyvien maiden kirjailijoiden sananvapautta. Hänestä saa tämän elämäkerran kautta jopa kosmopoliitin vaikutelman verrattuna moneen muuhun oman aikansa kirjailijaan.

*Avioeron aiheuttama kriisi tuntui hänellä megalomaaniselta, ottaen huomioon, ettei ero 1970-luvulla ollut enää niin tavatonta, varsinkaan kulttuuripiireissä. Onnistui hän sitten kuitenkin valjastamaan julkisen katkeruutensa luovuuteen, eli kirjojen laatu alkoi selkeästi nousta eron jälkeen.

*Kirjoittaminen koirista tuntuu lähes surkuhupaisalta 1960-70-luvuilla, jolloin kirjallisuutta arvotettiin pitkälti sen yhteiskunnallisen kantaaottavuuden mukaan. Jos olisin ollut kirjallisuuskriitikko noihin aikoihin, olisin takuulla kuulunut Joenpellon ahkeriin dissaajiin. Nyt viidenkympin kynnyksellä alan jo ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat lemmikeistään, mutta en edelleenkään pidä sitä kovin kannattavana ideana.

*Joenpelto muotivaikuttajana olisi aihe, josta haluaisin nähdä omin silmin jonkun museon näyttelyn. Hänhän oli olemukseltaan kovin ryhdikäs ja hentoudessaan lähes mallimainen, joten hän saattoi käyttää suht nuorekkaita luomuksia vanhalla iälläkin. Housupuvut olivat hänen suosikkejaan, ja esiintyminen valkoisessa silkkisessä housupuvussa oli hänelle tavallista. Habitus oli hänellä hyvin rypytön ja tahraton, ja tämäkin viittaa yhden romaanin nimeen.

*Koin kirjassa vaikuttavimmaksi Joenpellon vanhuuden kuvauksen, koska olen saanut vierailla parikin kertaa Vares-Kantolassa, ja paikka on jäänyt ihon alle muhimaan. Hän ei pitänyt suurta ääntä isovanhemmuudestaan, mutta tämä teos valottaa sitäkin. Nauroin ääneen kohtaukselle, jossa Eeva tekee lastenlasten kanssa omakustannelastenkirjan itäsaksalaisen lastenkirjan arjesta. Liikutuin myös kuvauksista kirjailijan viimeisistä ajoista residenssissään ennen palvelukotiin ja sairaalaan joutumista.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Heroinistista kotileipuriksi

Teos: Lesley-Ann Jones: John Lennon-rocktähden elämä, rakkaudet ja kuolema (Aula & co, 2021)

Suomennos: Juha Ahokas

Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää

Kuuntelin männä viikolla virkatessani maanisesti öiseen aikaan silmät ristissä tuoreen John Lennon-elämäkerran, ja se jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni, vaikka en pystynyt omaksumaan sitä kokonaisuutena näin hätäisesti läpi käytynä.

Uskallan väittää, että The Beatles-tuntemukseni on ikäluokkani edustajana keskivertoa laajempi, mutta en muista lukeneeni heistä aiemmin kokonaista teosta. Vannoutunut fani en ole ollut, mutta elin muutaman vuoden tosi fanin kanssa, ja tämä lisäksi myös lapsuudenkodissani bändiä kuunneltiin usein. Olen tottunut pitämään The Beatlesia musikaalisena esikuvana, järkyttävän muuntautumiskykyisenä jättiläisenä, jonka biiseistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Muistan myös kuulleeni Lennonin kuolemasta 8-vuotiaana, mutta olin liian nuori ymmärtääkseni tapahtumaa yhden rock-aikakauden päätöksenä. Varmaan eniten olen ollut innoissani The Beatlesista lukioikäisenä, mutta innostukseni liittyi enemmän biiseihin kuin henkilöhistoriaan. En koskaan valinnut bändistä suosikkijäsentä, mutta John Lennonin tarina on kiinnostanut eniten, varsinkin bändin hajoamisen jälkeinen aika.

Kirjaan nyt ylös joitain asioita, jotka askarruttivat minua tässä kirjassa tai joista en tiennyt tähän mennessä.

Teoksessa käydään läpi Lennonin kompleksista äitisuhdetta. Lapsena John muutti asumaan tätinsä luo, koska nuori äiti Julia ei kyennyt takaamaan pojalleen kunnollista asumista. Suhde äitiin ei koskaan katkennut, mutta siihen liittyi piirteitä, jotka saattoivat vaikuttaa kasvavan pojan mielenterveyteen. Teini-ikäisenä John alkoi viettää aikaa äitinsä nurkissa, koska tämän elämäntapa oli rennompi ja boheemimpi kuin tiukkapipoisen tädin. Äidillä oli taatusti vaikutus siihen, että poika uskalsi unelmoida täyspäiväisestä muusikon urasta. Lähtökohdat molemmissa talouksissa olivat kuitenkin vaatimattomat, ja itsensä elättämisen eetos meni taiteen arvostamisen edelle. Perheen ja suvun köyhyys oli kuitenkin vähäisempää kuin oletin.

En tiennyt/muistanut, että ennen maailmanmainettaan The Beatles musisoi jopa kolmen vuoden aikana Hampurin musiikkiklubeilla. Tähän periodiin liittyvät tarinat ovat ehkä raflaavimpia, sillä vieraassa maassa nuoret miehet joutuivat todella testaamaan rajojaan. Asuinolosuhteet olivat surkeat, ja amfetamiinijohdannaisia kului pelkästään hereillä pysymiseksi ylipitkinä työpäivinä. Vaikka keikkamuusikon työ oli kaukana taiteellisesta vapaudesta, bändi alkoi saada paikallisia faneja ja tukijoita, joista osa pysyi projekteissa mukana myöhemminkin.

Lennonille bändin kasvava kaupallisuus ja brändäys oli vaikea pala niellä, ja hänen kapinallisuutensa ilmeni monella tasolla. Varsinkin USA:n keikoilla bändin oli mahdollista laulaa ja soittaa mitä tahansa fanien melutason takia, ja välillä Lennon käytti tätä tilannetta hyväksi. Vaikka Lennon lopulta päätyi asumaan New Yorkiin vuosikymmeneksi, hän onnistui jo ennen tätä polttamaan siltoja amerikkalaisen median kanssa. 1970-luvulla hän oli presidentti Nixonin mustalla listalla, ja FBI kuunteli hänen puhelujaan. Lennonilla oli poliittista vaikutusvaltaa ehkä enemmän bändin hajottua, ja varsinkin hänen rauhanaktivisminsa oli jatkuvan syynin alla.

Hurjin episodi kirjassa sijoittui 60-luvun loppuun, jolloin John ja Yoko hakivat inspiraatiota heroiinista ja joutuivat vierottamaan itse itsensä aineesta. Uusperheen tilanne oli muutenkin haasteellinen, ja Onon Keiko-tyttären huoltajuuskiista ja sitä seurannut kidnappaus vaikuttivat myös Lennonin elämän valintoihin. On myös monella tapaa ironista, että ensimmäistä perhettään laiminlyönyt Lennon muuttui miehenä, isänä ja elämänkumppaninsa Onon tavattuaan.

On päivänselvää, että totaalisen symbioottinen parisuhdearki, jota John ja Yoko elivät vuosikausia, on kuormittavaa mielenterveydelle. Lennon taipui 70-luvulla leipää leipovaksi koti-isäksi, ja kertoi kokeneensa tasapainoista onnea tässä roolissa, mutta tässä vaiheessa pariskunta oli jo eriytynyt piirun verran. Ono kävi tuolloin töissä kodin ulkopuolella, tosin nämä työt koostuivat pitkälti miehensä omaisuuden hallinnasta. Onolla oli enemmän bisnesosaamista kuin miehellään, vaikka hänen taiteensa ei ollut kovin kaupallista.

Kummallisesta sivusuhteesta kiinalaistaustaisen avustaja May Pangin kanssa en muista lukeneeni ennen, tai aihe ei ole kiinnostanut. Omituista tässä oli Yokon rooli jopa miehensä seksielämän organisoijana.

Kirja ei varsinaisesti korosta Lennonin elämän ylilyöntejä, mutta Jones pyrkii rehellisyyteen miehen persoonan pimeämpien puolten kanssa. Lennon oli käytökseltään piikikäs ja haastava jo ennen rocktähteyttä, joten kaikkea persoonan kehitystä ei voi laittaa kuuluisuuden piikkiin. Bändin menestyksen huippuvuodet olivat silkkaa hullunmyllyä kaikille sen jäsenille, mutta Lennonin persoonaa menestys hajotti eniten.

Kiinnostavaa oli myös kuulla Lennonin ja Onon terapiakokeilusta, jossa vetäydyttiin kuukausiksi kalifornialaiseen retriittiin etsimään sisäistä lasta. Vaikka tätä on arvioitu myöhemmin rahanahneen ”gurun” puoskaroinniksi, se kertoo kuitenkin Lennonin halusta selvittää menneisyytensä solmuja.

Kirja herätti minussa monia kysymyksiä luovuudesta, varsinkin luovan toiminnan reunaehdoista tilanteessa, jossa henkilöt ovat maailmankuuluja artisteja, joilla on omat henkivartijat. Ihmetyttää myös se, että huolimatta bändin loppuajan ristiriidoista he saivat aikaan uskomattoman priimaa kamaa. Lennonin soolouran ja levytyksiin Onon kanssa en ole perehtynyt syvällisesti, joten tämä kirja antoi paljon vinkkejä tuon jakson avaamiseen.

Näin maalaisena/maakunnan kasvattina on todettava, että Yoko Ono saattaa olla ensimmäinen performanssi/käsitetaiteilija, josta olen kuullut. Tässä teoksessa hänen rooliaan tutkitaan myös kriittisesti, mutta vähättelemättä hänen osallisuuttaan toimijana maailmanhistoriassa. Itse olen aina ihaillut häntä myös sen uran vuoksi, jota hän teki jo ennen Lennoniin tutustumista.

Kirjassa on kiinnostavia, kirjailijan omia biisilistoja, jotka on taustoitettu perusteellisesti. Näihin tutustumalla voi tällainen maakunnan perustason pubivisan Beatles-tietäjä nostaa huikeasti osakkeitaan seuraavalle kierrokselle. Pidin muutenkin kirjailijan äänestä ja otteesta, hän on pitkän linjan musiikkitoimittaja, eikä tämä teos ole hänen ainoa kirjoittamansa rock-elämäkerta.

Rahalla saa ja Bentleyllä pääsee

Teos: Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

En ennen eilistä tiennyt, millainen firma on Ponsse, enkä muista koskaan lukeneeni iltapäivälehdistä vieremäläisestä miljonääristä Einari Vidgrenistä (1943-2010), jonka tuoreen elämäkerran juuri kuuntelin letkeällä Ylä-Savon murteella. En olisi myöskään ryhtynyt teokseen, ellen olisi tykästynyt Antti Heikkisen romaanitaiteeseen. Heikkiseltä en ole lukenut hänen muita elämäkertojaan, mutta romaaneista on tarttunut muun muassa omituisia verbejä. Myös tässä viimeisessä teoksessa murrepuhe on runsasta, ja varsinkin kuunneltuna se valtaa lukijan mielen.

Teoksessa on kaksi keskeistä teemaa, joista en myönnä olevani suuresti kiinnostunut: metsäteollisuuden historia ja metsäkoneiden kehittäminen. Vidgrenin perustama yritys keskittyi erikoistuneisiin metsäkoneisiin, joiden tuotanto eteni alkuvaiheessa hitaasti puhtaasti kokeiluperiaatteella. Koska Ponssen koneet olivat verrattaen kalliita, myös asiakassuhteet olivat räätälöityjä, ja koneiden kaupassa vaadittiin erityistä psykologista silmää.

Nuori Einari varttui tavallisessa pienviljelijäperheessä, jossa isä kävi osan vuodesta metsäsavotoissa. Perheessä ei ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsia, ja Einarista ajateltiin sukutilan jatkajaa, joten hän pääsi ensimmäiselle tukkisavotalleen jo 14-vuotiaana. Metsätyömiehen identiteetti iskostuu häneen jo varhain, ja hän osoitti erityistä kiinnostusta metsäkoneisiin jo aikana, jolloin pelkkä moottorisaha oli monille liian kallis investointi. Einarin kotitilalle hankittiin pojan painostuksesta traktori jo siksi, että vanhemmat uskoivat tämän motivoivan poikaa tilan jatkamiseen. Einarista tuli jo parikymppisenä metsätöiden alihankkija, ja konehankintojensa kautta hän pystyi työllistämään ikätovereitaan.

Välillä tuntui, että kirjassa sukellettiin syvälle päätalolaiseen poljentaan; välillä taas luettiin Hankkijan kuvastoa ja vierailtiin metsäalan ammattitapahtumissa. Koko kirjan eetos on niin perinteisen patriarkaalinen, että naisten rooli jää enimmäkseen synnyttäjäksi ja muonittajaksi. Einari saa Liisa-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joiden kasvatukseen tämä osallistuu vain marginaalisesti. Liisa on yritysvieraiden kestittäjänä kahdessa eri ökytalossa varsin onneton, kunnes pääsee nelikymppisenä opiskelemaan, perustamaan omaa yritystään ja lopulta eroamaan levottomasta miehestään.

Poikkeavaa Einarin yrittäjyyssaagassa on se, että hän onnistuu sössimään perhesuhteitaan ilman alkoholin vaikutusta. Metsäalan yrittäjämaailmassa juotiin reippaasti, mutta Einari tyytyi juomanlaskijan rooliin kosteissa juhlissa noin nelikymppiseksi saakka. Miehen vaikeuksien ei myöhemminkään voida luonnehtia johtuneen viinasta, vaan pikemminkin hän toimi alaisilleen esimerkkinä itsekurista ja työteliäisyydestä. Miehen alamäkiin tuntui vaikuttavan ylikorostunut kilpailuvietti, josta hän ei päässyt eroon vapaa-aikanakaan.

Vanhemmilla päivillään Einari hankki itselleen Bentleyn ja helikopterin täyttämään avioeron aikaansaamaa aukkoa. Nuorena hän harrasti ralliautoilua, mutta vaihtoi tämän raviharrastukseen perheen kasvaessa. Jossain vaiheessa investoinnit ravihevosiin rikastuttivat häntä enemmän kuin tuulella käyvä Ponsse. Kaiken kaikkiaan miehestä saa vaikutelman, että erilaisten ”pelien ja pensseleiden” hankkiminen oli ainoa keino tasapainottaa työroolin aikaansaamia paineita.

Heikkinen pääsee syvälle levottoman yrittäjämiehen psyykeen, ja onnistuu näyttämään menestyksen ristiriitaisuuksia ja varjopuolia. Uskon, että kirjan kirjoittamisen motiivina on ollut huoli työpaikkojen säilymisestä Vieremän kaltaisissa kunnissa, joissa ei muutenkaan ole montaa työllistäjää. Kun perinteisestä konepajasta sitten tulee kansainvälinen pörssiyritys, sen on vaikea ylläpitää perheyrityksen henkeä ja pysyä paikallisten palkollisten puolella. 2000-luvun loppupuolella irtisanotut paikalliset ponsselaiset olivat syystäkin katkeria nähdessään Bentleyn kylän raitilla, eikä Einari Vidgrenillä ollut sopivia sanoja tuon pettymyksen kohtaamiseen.

Kirja onnistui vangitsemaan mielenkiintoni, vaikka paikoitellen siinä olisi ollut tiivistämisen tarvetta. Se, etten itse niin syttynyt eri konemallien kuvauksesta, ei kuitenkaan tarkoita, että seikkaperäinen kuvaus olisi epäonnistunutta. Heikkinen palvelee kirjallaan varsinkin niitä lukijoita, joilla on taustaa metsäteollisuudessa, ja jotka muistavat Ponssen saagan paremmin kuin minä. Itselleni teos oli osittain sukellus ventovieraaseen maailmaan, vaikka savolaisuuden kuvaukset tuntuivat läheisiltä. Runsas dialogi elävöitti myös niitä tylsempiä työkuvauksia, ja paikoitellen savolaisukkojen maailmanmenon reflektointi (mm. Helsingin reissuilla) sai nauruhermot väräjämään.

Kirja näyttää saaneen positiivista huomioita blogimaailmassa ja muuallakin, eli sen lukijakunta vaikuttaa heterogeeniseltä. Uskallan itsekin suositella teosta myös niille, jotka eivät ole koskaan kaataneet puuta tai salametsästäneet hirviä. Kirjan machoilu ja sukupuoliroolien fiksoituneisuus voi myös ärsyttää, mutta päähenkilöstä ei kuitenkaan saa irstaan, härskin pomon vaikutelmaa, vaan pikemminkin vanhan ajan herrasmiehen (jonka sisällä on tukkijätkä).

Ujon pojan maailmanvalloitus

Teos: Lotta-Sofia Saahko: Papan kanssa kahvilla (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukijat: Lotta-Sofia ja Jorma Saahko

Yksi viime kevään pelastajiani oli Lotan ja papan koronalaulut, someilmiö, joka ilahdutti monenikäisiä karanteenissa lusijoita. Tarina Englannista palanneesta teatterin opiskelijasta, joka muutti asumaan pappansa yläkertaan Valkeakoskelle lämmitti sydämiä, koska se liittyi olennaisesti globaaliin pandemiaan. Siihen pystyi moni samastumaan, vaikka ei olisi juuria Karjalassa.

Jorma Saahko on kuljetusalalla elämäntyön tehnyt ”ujo poika”, joka on aina löytänyt ilon elämäänsä laulamisesta. Hän oli neljävuotias perheen lähtiessä evakkoon Impilahdelta, mutta karjalainen identiteetti on säilynyt hänessä voimavarana. Tässä teoksessa olennainen sanoma liittyy rajakarjalaisten ortodoksien asemaan sodanjälkeisessä Suomessa.

Saahkon perheessä vanhemmat joutuivat luopumaan etunimistään, uskonnostaan ja osittain myös puheenparrestaan evakkomatkan jälkeen. Ruokakulttuuri säilyi vahvana karjalaisten yhteisöissä Outokummussa ja Valkeakoskella, ja nuorella Jormalla oli turvaa sukulaisistaan myös muutettuaan Pirkanmaalle. Lapsuudestaan hän muistaa valitettavan tavallisen ryssittelyn, josta kärsivät niin lapset kuin aikuiset.

Kirja on rakennettu jouhevan dialogisesti nykypäivän ja menneen maailman välillä. Lotta kertoo hauskoja välähdyksiä kaksikon arjesta nykypäivänä, joihin kuuluu ihmettelyä papan säästäväisestä elämäntavasta. Kaikki nykyajan kotkotukset eivät mene papalla läpi:astianpesukonetta ei käytetä (vaikka sellainen on), sushi ei kelpaa, mutta uteliaisuus älypuhelinta kohtaan johtaa oman laitteen hankintaan.

Papan tarina on tavallisen ihmisen mikrohistoriaa, jossa pula-ajan realiteetit ovat keskeisessä roolissa. Karjalaisten evakkojen taikausko ja folklore elävöittävät kertomusta, ja 50-luvun tanssilavaromantiikka ihastuttaa viattomuudellaan.

Lotan ja papan lauluvideoita on värittänyt tietynlainen lapsenomaisuus tai yltiöpositiivisuus, ja pelkäsin, että kirjakin tulisi olemaan pelkkää ”hyvän mielen tykitystä”. Mutta kyllä tähän teokseen mahtuvat kaikki elämän sävyt, eikä papan elämää esitetä pelkkänä auringonpaisteena.

Jäin miettimään kaksikon ikäerosta johtuvaa kokemuksellista kuilua, ja Lotan kirjoittamisen metodia. Itse en olisi kyennyt alle 30-vuotiaana tuottamaan tällaista tekstiä, en siksikään, että kaikki isovanhempani olivat kuolleet siihen mennessä, kun olin 25 vuotta. Mutta vaikka he olisivat eläneetkin pidempään, ei minulla olisi riittänyt aikaa, energiaa ja kärsivällisyyttä mennä näin syvälle heidän tavalliseen arkeensa.

Papan kanssa kahvilla on todella erilainen ”coffee table book”, jossa kahvittelu saa ison variaation merkityksiä. Käydään torilla lettukahveilla, juodaan korviketta, kastetaan kuivaa vesirinkeliä kohviin, ja kaivataan Nasti-mamman munkkirinkeleitä. Kahvinkeittimen päälle napsauttaminen on merkki tarinoinnin alkamisesta, ja papan pyöreä keittiön pöytä alkaa saada jo maagisia piirteitä.

Onnekkaita ovat ne, jotka ovat saaneet pitää tällaisen tarinoiden lähteen elämässään jopa keski-ikään saakka. Me muut, joilla ei tätä arjen luksusta ole, saamme nyt nauttia virtuaalisesti tästä aitokarjalaisen pappalan meiningistä.

Parhaat bileet ovat aina Palokassa

Teos: Mika Lätti: Wallu Valpio – elämäni tie. (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukijat: Aku Laitinen ja Wallu Valpio

Minulla meni pitkälle 00-luvulle tiedostaa, millainen julkkis on Wallu Valpio, ja tämänkään jälkeen en ole kovin montaa kertaa miekkoseen törmännyt. Muistan hänen kertoneen iltapäivälehdille, että hänen lapsensa olisi siitetty Palokassa ja että hän noin kymmenen vuotta sitten esiintyi Elämä pelissä-ohjelmassa, jossa hänen siideripitoista dieettiään esiteltiin inhorealistisesti.

Valpio ei edusta minulle turhan julkkiksen stereotypiaa siksi, ettei hän ole esiintynyt omassa julkkiskuplassani samalla intensiteetillä kuin Tuksu, Tauski ja erilaiset bikinifitness-tähtöset. Pari vuotta sitten luin camp-hengessä Antto Terraksen elämäkerran Tauno Peltosesta, ja nyt ajattelin tempaista Mika Lätin Wallu-kirjan samassa hengessä.

Tai oikeastaan minua kiinnosti tietää, mikä on Valpion yhteys Keski-Suomeen. Olen melkein hänen ikätoverinsa, ja asunut 6 vuotta nuoruutta Palokassa: löytyisikö kirjasta mahdollisesti yhteisiä tuttuja?

Valpio syntyi Jyväskylässä nuorille vanhemmilleen v. 1973, ja Leena-äiti jäi varhain pienen poikansa yksinhuoltajaksi lapsen isän ajauduttua alkoholismiin. Leenan vanhemmat asuivat mummonmökissä Palokassa, ja varsinkin Simo-pappa on kertomuksessa vahva hahmo. Tämä sosialidemokraatti postinkantaja edusti järjestystä ja järkeä, ja osa hänen luonteenpiirteistään on periytynyt tyttärenpojalle, vaikka tätä on vaikea uskoa.

Jani-Petteri on Wallun syntymänimi, ja tällä nimellä hänet tunnettiin Jyväskylässä. Hän kasvoi useassa osoitteessa kaupungin keskustassa, ja kävi Cygnaeuksen koulua. Videovuokraamojen ja varhaisten tietokonepelien maailma muokkasi nuoren miehen mieltä, ja tähtihetkiä koettiin eräänä jouluna, kun Commodore 64 saatiin kytkettyä Palokan mökin Saloraan.

Toinen episodi, joka minua kirjassa kiinnosti, liittyi Valpion lyhyeen opiskelujaksoon Suolahden opistolla, joka keskittyi mm. nuoriso-ohjaajien koulutukseen. Valpio hakeutui alalle työskenneltyään Aseman lasten Walkers-kahvilassa, ja varmasti oli alaan hyvinkin perehtynyt. Meininki sisäoppilaitoksessa oli kuitenkin villiä, ja Wallu tuli tilapäisesti erotetuksi koulusta jäätyään kiinni kannabisin hallussapidosta. Tämän jälkeen hän erosi itse tuottaen pettymyksen äidilleen, joka oli rahallisesti tukenut näitä opintoja.

Ajatus opiskelijaelämästä Suolahden kaltaisella peräkylällä kuulostaa minusta surkuhupaisalta, koska olen asunut siellä. Valpio saa opiston meiningin kuulostamaan legendaariselta, eli hän ei ainakaan kuvaa takahikiän kahden pubin elämää huonossa valossa. Yhtä hyvää PR-työtä hän tekee Palokalle. Eli Keski-Suomi-trippinä kirja on varsin onnistunut.

Kirjan toisen puoliskon tahti on niin maaninen kuin oli Valpion elämäkin 00-luvulla ja 10-luvun alkupuolella. Suuri osa kertomuksesta liittyy taloudelliseen riskinottoon tapahtumatuottajana. Parisuhderintamalla tulee selväksi, että Valpio arvostaa naisissa eniten sihteerityylistä pukeutumista ja nailonsukkahousujen käyttöä.

Olen lukenut paljon huonompiakin julkkiselämäkertoja, joten voin suositella teosta ainakin 70-luvulla syntyneille lapsuusnostalgian näkökulmasta. Rockpiirien kuvaus ei varsinaisesti päässyt yllättämään, mutta siihen liittyi enemmän rehellisen työn kuvausta kuin oletin. Yksityishenkilönä musatuotannon ja rosoisen julkisuuskuvan takana kirja kuvaa levottoman kompleksista miestä, jolla on vasemmistolaisia poliittisia visioita ja jolle itseoppineen intellektuellin rooli lankeaa luontevasti.

Pimeyden lukupiirissä

Kuvitus: Natsinpelotuspussukka

Teos: Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. (Into, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Jossain Helsingin kantakaupungissa oli milleniumin vaihteessa antikvariaatti nimeltä Burning Books. Se keskittyi sotahistoriaan ja harvinaisempaa poliittiseen kirjallisuuteen, ja tuon ”harvinaisuuden” voi kukin jo päätellä, kun arvioitavana on epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta. Kaupan pitäjä oli yksi Suomen Sisun perustajista; Halla-aho liittyi kaupassa pidettävään kämyjen lukupiiriin oltuaan aikansa nettifoorumilla, joka oli hänen porttinsa kohti radikalisoitumista.

Ennen tätä Jussi oli toki nuorena hätkäyttänyt juttelemalla tuhmia väkivaltafantasioistaan negroideja kohtaan, mutta tämä kuului enemmän death metal-uhoon kuin miehen pidättyväiseen arkiminään. 90-luvulla Halla-aho toimi nuoriso-ohjaajana siviilipalveluksessa, äänesti vihreitä ja haahuili päämäärättömästi vuosia ennen pääsyä kirkkoslaavin opintoihin. Monella tapaa häntä voisi luonnehtia jopa alisuoriutujaksi.

Lauri Nurmi on ottanut riskin kirjoittaessaan elämäkerran henkilöstä, jota hän ei ole edes haastatellut. Monille tämä asetelma on käsittämätön, ja moni myös jättää kirjan lukematta tästä syystä. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana, ja keskityin tässä formaatissa paremmin yksityiselämän tapahtumiin kuin julkiseen uraan, josta tiesinkin jo lähes kaiken tarvittavan.

Muutama viikko sitten yritin kuunnella myös Laura Huhtasaaresta tehtyä vastaavaa opusta, mutta se tuntui rakenteeltaan sekavalta, enkä jaksanut seurata tarinaa loppuun. Tämä teos sai mielenkiintoni pysymään valppaana, ehkä siksi, että Tampere-kuvaukset olivat niin osuvia.

Olen lähes ikätoveri Halla-ahon kanssa, asun Tampereella, mutta en ole kasvanut täällä. Juuri nyt asun parin sadan metrin päässä hänen vanhasta lukiostaan. Silloin Härmälässä asunut Jussi on luultavasti talsinut kouluun kotitaloni ohi. Nurmi kertoo elävästi 70-80-lukujen poliittisesta ilmapiiristä Tampereella, ja Halla-ahon toisinajattelun siemenet saattavat juontaa juurensa siitä, ettei hän sopeutunut tuon ajan koulujärjestelmään.

Miehen sukutaustasta löytyy myös yllättäviä elementtejä. Jos äidin puolen Bergrothien suvussa oli kirjoitettu ylioppilaiksi jo 1700-luvulta saakka, se selittää hänen luontaista ylemmyydentuntoaan. Toisaalta en ole kokenut läheskään kaikkia suomenruotsalaisten kulttuurisukujen kasvatteja koppavina, enkä usko, että sukutausta vaikuttaa suoraan temperamenttiin tai luonteen kehittymiseen.

Nurmi on hyvin perehtynyt Halla-ahon puhetyyliin ja retoriikkaan. Terävästi hän havainnoi kirjakielen käyttöä: hänen mukaansa Halla-ahon käyttämä pedantti kirjakieli eroaa yleiskielestä, jota usein käyttävät ihmiset, jotka ovat monipaikkaista. Itse esimerkiksi olen yleiskielen puhuja, ja tunnistan eron intuitiivisesti. Halla-aho ei ole kovin taitava rekisterien vaihtaja, mutta hermostuessaan hän saattaa töräyttää karkeaa katupojan kieltä, kuten ”molopäähomoaktivisti”. Myös Scripta-blogissa hän viljeli tätä koodinvaihtoa, jotta lukijat Hervannassa ja Kontulassa pysyisivät mukana.

Kirja on lähes kauttaaltaan karua luettavaa, mutta Nurmi ei dehumanisoi kohdettaan. Päinvastoin hän onnistuu näyttämään Halla-ahon persoonan syvän ristiriitaisuuden. Miehen elämän onnellisimmat ajat ovat kohdistuneet juuri samaan vaiheeseen, jossa hänen natsisminsa on ollut kiihkeimmillään. Tuolloin hän oli isyyslomalla, ja kirjoitteli natsijuttujen ohella nettipäiväkirjaansa herkkiä kuvauksia vauvanhoidosta. Nurmi harmitteleekin tässä, että hän sattui saamaan lapsensa ennen lifestyle-blogien boomia. Sillä jos hän olisi breikannut isäbloggarina vihapuhujan sijasta, Suomi olisi säästynyt paljolta ikävältä.

Vastaavaa herkkyyttä näkyy hänen suhteessaan eläimiin, joiden oikeuksia hän on puolustanut paljon pontevammin kuin Kontula A-äänestysalueen köyhien. Kirjan kissaepisodit olivat herkullisia, ja eniten kutkutti hänen pitkään eläneen kissansa salakuljetusmatka Ukrainasta Suomeen.

Kirja saa lukijan pohtimaan poliittisen radikalisaation psykologiaa. Nurmi ei onneksi päädy selittämään Halla-ahon valintoja isän alkoholismilla tai koulukiusaamisella, vaan näkee hänen kiinnostuksensa natsiaatteeseen samanlaisena kuriositeettinä kuin hänen rakkautensa kuolleisiin kieliin tai Ukrainaan.

Isänpäivän lahjaksi en nyt kehtaa tätä kirjaa suositella, mutta ilmeisen kohderyhmänsä (politiikkafriikit) ulkopuolella teos voi palvella viisikymppisiä nostalgikkoja, jotka etsivät 70-80-lukujen yhtenäiskulttuurin sielunmaisemaa. Kirjassa kuvattu Peltolammin lähiö kun on paikka, jonka kaltaisia löytyy jokaisesta isommasta kaupungista.

Tuosta sisulaisten lukupiiristä vielä: tämä teos muistutti minua piinallisesti siitä, ettei kaikki yhteisöllinen lukeminen ole hyväksi ihmisille, ja että joskus voisi olla parempi kannustaa levottomia poikia vaan pysymään tietokonepelien maailmassa.

Texas Cookin’, Töölö style

Teos: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway (Teos, 2020)

Joskus kesällä tein nostalgiatripin 1980-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin Anja Kaurasen Syysprinssin filmatisoinnin muodossa, ja samassa hengessä luen nyt Heikki Herlinin kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Harri Sirola (1958-2001), tuo leffan levoton nuori kirjailijanero, oli Niklas Herlinin (1963-2017) pikkuserkku ja yksi hänen läheisistä ystävistään, joka poistui maailmasta oman käden kautta.

Teoksessa Tuollapäin on highway kerrotaan siitä, kuinka Herliniä vanhemmat Sirola ja Kauranen saapuvat eräänä viikonloppuna moottoripyörällä Kirkkonummen tiluksille kovistelemaan lukiolaista Niklasta tilanteessa, jossa nuori Adonis on juuri pääsemässä sänkyyn kahden tyttöystävän kanssa. Kulttikirjailijat ovat tuohtuneita Niklaksen tavasta dissata heidän perustamaansa Kiima-julkaisua SYK:n lukiolaisten yhtä marginaalisessa koululaislehdessä.

Niklas Herlin eli levottoman ja vaiheikkaan elämän, johon kuului piittaamattomuus omasta terveydestä tai elinaikaennusteesta. Osa hänen terveysongelmistaan johtui elintavoista, mutta syyt miehen ennenaikaiseen vanhenemiseen olivat moninaiset, ja myös mielenterveydellä, kasvuolosuhteilla ja lapsuuden traumoilla oli osansa pelissä. Hän kärsi astmasta jo lapsena, ja alkoi nelikymppisenä kaatuilla ja katkoa luitaan niin, että tilanne rajoitti hänen liikkumistaan. Miehen viimeisiä vuosia sääteli krooninen kipu, johon käytetyt lääkkeet yhdistettynä alkoholiin olivat arvaamaton cocktail.

Herlinin suvussa tyypillistä on ollut myös kykeneväisyys suoriutua töistä vahvastikin päihtyneenä. Isältään Pekalta hän omaksui alkoholinhuuruista machokäyttäytymistä, mutta isä ei ajanut kännissä siksi, että hänellä oli autonkuljettaja. Sen sijaan kännissä veneily oli isän normimeininkiä. Perheen miesten rituaaleihin kuului myös metsästysretket, mutta impulsiiviset Pekka ja Niklas olivat huonoja lajissa. Toiseen suvun harrastukseen, kilpahevosten jalostukseen, Niklas ei voinut osallistua astmansa vuoksi. Isänmaallishenkisen suvun pettymykseksi hänet myös vapautettiin asepalveluksesta, mutta punk-henkistä nuorukaista tämä tuskin harmitti.

Heikki Herlin kirjoittaa koskettavasti ristiriitaisen isänsä periaatteista, kasvusta vanhemmuuteen ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Varmasti eniten hän on saanut arvostustaan työstään kehitysvammaisten aseman edistäjänä ja toiminnasta kehitysvammaisten lasten vanhempien tukihenkilönä. On myös huomattavaa, että perheen perustaminen 23-vuotiaana oli tälle vakavalle ja varhaiskypsälle miehelle tietoinen valinta. Muutenkin saan teoksesta vaikutelman, että avioliitto on ollut tässä vauraassa suvussa keskeinen instituutio. Myös kirjailija itse on isänsä lailla avioitunut nuorena.

Elämäkerrallisena tekstinä teos on suht perinteinen, vaikka ei tässä pönötetä eikä kiilloteta suurmiesten ja heidän perijöidensä kilpiä. Samaa shokkiefektiä tässä ei pyritä tavoittamaan kuin John Simonin Koneen ruhtinaassa (2009), joka on yksi hurjimmista lukemistani elämäkerroista. Lapsenlapsen näkökulma isoisänsä luonnevikoihin on toteava; hän ehti tutustua mieheen, joka onnistui viimeisinä aikoinaan esiintymään jopa melko tavallisena isoisänä nuorempien lastensa lasten edessä. Herlin kertoo myös isoisänsä lämpimästä suhtautumisesta kehitysvammaiseen Riikka-siskoonsa.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset Niklasin opiskelijaelämästä Yhdysvalloissa ja matkakertomukset isän ja pojan yhteisiltä reissuilta Eurooppaan ja Amerikkaan. Nämä matkat toimivat myös alkoholismin kanssa kamppailevalle Niklasille detox-kuurina, ja Heikki kertoo huomanneensa muutoksen isän olemuksessa jo kuukauden juomattomuuden jäljiltä.

Kirjan nimi viittaa Niklasin yleiseen Amerikka-intoiluun, tulevaisuudensuunnitelmiin ja country-musiikin kuunteluun. Jostain syystä juuri Texas oli hänen haavemaansa, jonne hän suunnitteli vetäytyvänsä vanhana ukkona. Varmasti texmex-ruoka on maistunut myös töölöläisissä ravintoloissa, joissa Niklas avioeronsa jälkeen tapasi lapsiaan. Perheen ruokapöydällä on myös teoksessa suuri symbolinen arvo: se oli niinikään Harri Sirolan veistämä, ja sen ääressä vietettiin myös valoisia aikoja.

Teos ei voi olla herättämättä myötätuntoa ja kaihoa, mutta onneksi siinä on myös upeaa ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia. Jo pelkkänä isän ja pojan suhteen kuvauksena teos ilahduttaa, mutta siitä löytyy myös rakentavan kriittistä sanomaa toimittajan työn muutoksista, journalistisesta etiikasta ja mediatalojen vallankäytöstä.

Vapaakävelijän statuksen ansaitsemisesta

Teos: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43. (SKS, 2020)

Syksyn syvetessä on aika siirtyä synkempiin teemoihin myös kirjallisuudessa, eikä mikään auta synkentämään fiiliksiä enemmän kuin kertomukset menneiden aikojen vankiloista ja mielisairaaloista. Seilin saari Turun saaristossa, varsinkin sen aika naisten mielisairaalana, on ollut viime vuosina suuren kiinnostuksen kohteena kirjallisuudessa, ja Susan Heikkisen elämäkerrallinen tietokirja Saima Rahkosesta (1903-1959) on jo kolmas lukemani teos saaren pitkäaikaisista potilaista.

Saima Rahkonen yritti 20-vuotiaana kotiapulaisena surmata kollegansa Eva Holmin kirveellä, koska naiset edustivat eri puolia poliittisesti, ja Eva oli muutenkin solvannut tätä rumilla kutsumanimillä. Teko ei ollut nopea mielijohde, vaan Saima oli suunnitellut sitä pidempään pohtien eri teräaseiden iskuvoimaa. Eva ei kuollut, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat ja hän menetti suuren osan hampaistaan.

Pitkien käräjien jälkeen Saima joutui Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin, ja hänet diagnosoitiin tylsämieliseksi. Tästä alkoi loppuelämän laitoskierre, joka jakaantui aikoihin Seilin saarella ja Pitkäniemessä. Pitkästäniemestä olenkin lukenut vähemmän kuin Seilistä, ja nuo kuvaukset miltei päihittivät Seilin kauhut. Sairaala oli aikanaan maan suurin hourula, joka pahimmillaan asutti jopa tuhat potilasta, ja Saima Rahkosenkin aikana tuossa rapistuvassa laitoksessa oli 680 asukkia.

Pulloposti viittaa tässä Saiman Seilillä säilömiin lappusiin, joissa on otteita hänen elämänsä vaiheista. Loppuaikana saarella hän oli ansainnut vapaakävelijän statuksen, ja ilmeisesti viihtynyt paljonkin luonnossa lappujaan kirjoitellen. Tämän lisäksi Heikkinen käyttää aineistonaan eri laitoksien arkistoja, joista löytyi mm. Saimalta takavarikoituja kirjeitä. Kirjesensuuri oli mielisairaaloissa ankaraa sekä lähtevien että tulevien kirjeiden saralla, mutta Saima onnistui vuosien varrella säilyttämään yhteyden ainakin yhteen sisaristaan. Sisko vierailikin Seilillä, eli Saima ei tullut kokonaan sukunsa hylkäämäksi.

Heikkinen käy kirjassaan ansiokkaasti läpi mielenterveyshoidon kehitystä ja vaiheita, jotka eivät olleet kovin kunniakkaita. Saima Rahkonen joutui Pitkäniemessä sähköshokkihoitoon, mutta vältti insuliinihoidot ja lobotomian. Yli kolmikymppisenä hän tuli raskaaksi, ja hänelle tehtiin myöhäinen abortti, sillä Pitkäniemen henkilökunta ei ollut huomannut raskautta tarpeeksi ajoissa. Kysymys mieleltään sairaiden lisääntymisoikeudesta piti sisällään rotuhygienisiä sävyjä, vaikka mielisairaalan potilaiden sterilisointi ei ollut Suomessa yhtä systemaattista kuin Ruotsissa.

Tyyliltään teos on dokumentaarinen, ja Suomen yleistä historiaa siinä kerrataan vähän liikaakin. On makuasia, pitääkö lukija Heikkisen karjalanmurteisista ”välispiikeistä”; minua ne jopa vähän ärsyttivät, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen. Kirjailija pyrkii luomaan läheisyyttä tutkittavan henkilön kanssa puhuttelemalla tätä intiimisti hänen omalla murteellaan.

Evakkojen historia on teoksessa kiinnostavaa siksi, että Heikkinen dokumentoi sukujen epätietoisuutta toistensa olinpaikoista. Ilmeisesti Saima Rahkonen säilytti karjalaisen identiteettinsä, ainakin mitä hänen jättämiin kirjeisiin ja lappusiin on uskominen. Kirjassa kerrotaan myös muiden karjalaistaustaisten naisten päätymisestä Seilille, sillä ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella ei koko itäisessä Suomessa ollut mielisairaalaa.

Heikkinen kertoo myös Seilin saaren naisten hengellisestä elämästä, ja joidenkin potilaiden saarnaajavaiheista. Myös Saima Rahkosella oli ollut lyhyt hengellisen heräämisen vaihe, mutta hän ei ottanut yhteisössä uskonnollisen johtajan roolia samoin kuin jotkut muut naiset. Psykoosien ja vahvan uskonnollisuuden välisestä yhteydestä olen ollut aina kiinnostunut, ja teos herätti minussa kysymyksiä Seilin saaren hengellisen elämän luonteesta.

En löytänyt teoksesta häiritsevää toistoa suhteessa Katja Kallion ja Johanna Holmströmin teoksiin, sillä Saiman tarina on kovin liikkuva ja monipaikkainen. Pirkanmaan puolen osuus jäi kummittelemaan takaraivooni niin, että saatan kirjan inspiroimana tehdä lähiaikoina retken Pitkäniemen suuntaan. Olen aiemmin pitänyt virheenä sairaanhoitopiirin päätöstä siirtää psykiatriset osastot Pitkästäniemestä TAYS:iin, mutta tämän teoksen luettuani alan ymmärtää päätöksen logiikkaa. Paikalla on raskas ja ahdistava menneisyys, eikä huikean kaunis ympäröivä luontokaan pysty pyyhkimään pois sinne kuormittunutta historiallista taakkaa.

Teos on valokuvaliitteineen kompakti ja tiivis, ja asian painavuuden vuoksi myönnän, etten olisi ehkä jaksanut lukea aistillisempaa ja maalailevampaa tarinaa juuri nyt. Katja Kallion runollisen haikea romaani on vielä minulla tuoreessa muistissa, ja olen iloinen siitä, että samasta aiheesta voi kirjoittaa eri tyylilajeissa. Pullopostin ja ”löydetyn” tutkimusaiheen tarinaa en nyt tässä arviossani avaa, sillä lukijan ilo on löytää tuon geokätkön koordinaatit ihan itse.