Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 1

Teos: Risto Urrio: Reiska. Kertomus elävästä elämästä. (Atena, 1988)

Olen ottanut projektikseni silmäillä täällä Kirjailijatalolla joka päivä hetken verran keskisuomalaista kirjallisuutta. Aihe ei ole minulle läpikotaisin tuttu, vaikka olenkin asunut Jyväskylän seudulla pitkään. Täällä asuessani se ei kiinnostanut pätkääkään, ja myöhemminkin uudet tuttavuudet ovat jääneet suht vähäisiksi. En määrittele keskisuomalaista kirjallisuutta kirjailijan syntyperän, vaan aihepiirin mukaan.

Ensimmäisenä talon kirjaston hyllyistä houkutteli Risto Urrion elämäkerta Reino Parkkulaisesta (1926-1996) , Jyväskylän tunnetuimmasta kylähullusta ja katujen viihdetaiteilijasta. Tämä koko kylän Reiska oli ollut nuoruudessaan nyrkkeilijä, mutta elämä oli heitellyt häntä, ja hän oli päätynyt asumaan Taka-Keljon Veljeskotiin. Hän oli lähtöisin Viipurista, ja päätynyt Jyväskylään asuttuaan ensin perheensä kanssa Pieksämäellä.

Urrio kirjoittaa Reiskan vaiheista varsin impressionistisesti, ja sisällyttää tarinaan myös omia vaiheitaan. Hän oli tutustunut Reiskaan jo 70-luvun opiskelijavuosina, kun hän oli kesätöissä Keskikeidas-nimisessä baarissa. Reiska oli käynyt hänellä kylässä, ja oli tutustunut myös Urrion vaimoon ja lapseen. Palattuaan kotikonnuille avioeron jälkeen hän koki jopa samastumista Reiskan hahmon kanssa: Reiska oli kadottanut yhteyden perheeseensä, ja oli jäänyt yksin maailmaan hieman heitteille.

Reiska kuului niihin vanhan koulun alkoholistihahmoihin, joilla oli verbaalista lahjakkuutta ja käytöstapoja. Hän osasi myös yllättää pukeutumisellaan: vaikka vaatteita haettiin enimmäkseen diakoniasta, hän saattoi välillä sonnustautua pukuun, tai pukeutua täysin karnevalistiseksi. Jossain vaiheessa 80-lukua, kun Reiskan kuuluisuus hipoi jo kansallista tasoa, ja hänen verkkareitaan oli esillä Keski-Suomen Museossa, paikallinen MJ-pukine sponsoroi Reiskalle uusia tuulipukuja.

Itseä eniten kiinnosti kuvaus Urrion ja Reiskan yhteisestä ”juurimatkasta” Viipuriin vuonna 1988, joka tehtiin SNS-matkojen opastuksella. Reiska oli ehtinyt asua kaupungissa 13-vuotiaaksi saakka, ja etsi kotitaloaan Soihtukadulla Kangasrannan kaupunginosassa. Vaikka Reiska palasi kotiin, se oli samalla hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa 62-vuotiaana.

Ehkä tämän kirjan paras anti on yhteiskunnallinen pohdinta, sillä tässä todella yritetään nostaa vähäosaisten ja syrjään jääneiden profiilia yhteiskunnassa. Ehkä Suomessa oli myös 1980-luvulla käynnissä jakso, jolloin yhteiskunnalla oli hetken verran varaa huolehtia kohtuullisen hyvin laitapuolen kulkijoistaan. Vaikka Reiska ei saanut tuolloinkaan kaupungilta omaa vuokra-asuntoa, ei hän kuitenkaan joutunut asumaan siltojen alla. Hänellä oli piikki auki moneen kaupungin kahvilaan, ja hän itse osasi myös tarvittaessa olla vastavuoroisen antelias ja vieraanvarainen.

Muistan Reiskan hyvinkin varsinkin teinivuosilta, kun pyörimme kavereiden kanssa Kirkkopuiston tienoilla. Moni muu tuntemani henkilö on tehnyt häneen parempaakin tuttavuutta, ja tuttavuuksien määrästä kertoo myös se postikorttien määrä (70), jotka Reiska ehti lähettää Viipurista.

Tämä on oikein lämminhenkinen ja hauska elämäkerta, jossa ei ole piirunkaan vertaa sosiaalipornahtavaa sävyä. 80-luvun ajankuva välittyy mainiosti varsinkin runsaan valokuva-aineiston välityksellä. Teos varmasti kuuluu jo harvinaisuuksiin, joten se kannattaa napata mukaan antikvariaatista, jos sellaisen sattuu löytämään.

Pikkuveljeä etsimässä Euroopassa

Teos: Ibrahima Balde ja Amets Arzallus Antia: Pikkuveli (Aula&co, 2022)

Suomennos: Emmi Ketonen

Äänikirjan lukija: Deogracias Masomi

Muutama vuosi sitten yritin lukea teoksen jokaisesta maailman maasta, mutta hankkeeni jäi kesken loppumetreillä. Muistaakseni yksi teos jäi puuttumaan myös Länsi-Afrikan kolmesta Guineasta, mutta se ei ollut tämä Guinea, jonka pääkaupunki on Conakry. Maa on kuitenkin yksi Länsi-Afrikan köyhimmistä, eikä sen kirjallisista markkinoista voi oikein puhua. Luku-ja kirjoitustaidottomuus on yleistä, ja kulttuuria siirretään sukupolvelta toiselle enemmän suullisesti kuin kirjallisesti.

Ibrahima Balde lähti nuorena miehenä kotimaastaan maailmalle etsimään kadonnutta pikkuveljeään Alhassanea. Aluksi etsintä keskittyi muihin Afrikan maihin, mutta matka jatkui maateitse kohti Eurooppaa. Balde päätyi hakemaan turvapaikkaa Espanjan Baskimaasta, ja tämä teos on kirjoitettu Amets Arzallus Antian toimesta Balden suulliseen kertomukseen pohjautuen.

Balde oli kirjan kirjoittamishetkellä vain auttavasti luku- ja kirjoitustaitoinen. Hän oli käynyt kotimaassaan koulua muutaman vuoden, mutta koulun opetuskieli ranska ei tarttunut poikaan kovinkaan hyvin. Maan kielitilanne on monimutkainen, eikä kaikkia kieliä opeteta kouluissa.

Nuori Ibrahima asui isänsä kanssa Conakryssa ja oli oppipoikana kuljetusalan yrityksessä. Äiti ja nuoremmat sisarukset asuivat kotikylässä maaseudulla. Perheen kommunikaatiossa oli katkoja, joten pikkuveljen katoamisen uutinen tavoitti isoveljen viiveellä. Vaikka hän itse ei haaveillut muutosta Eurooppaan, perinne velvoitti hänet lähtemään vanhimpana veljenä nuoremman perään.

Suurin osa kirjasta kuvaa matkantekoa Saharan halki ja ihmissalakuljettajien toimia. Marokossa Ibrahima kokee äärimmäistä rasismia, nukkuu kuukausia metsissä, ja päätyy lopulta erään salakuljettajan palkattomaksi kotiorjaksi maksaakseen tälle viimeisen pätkän eli kumivenematkan Välimeren poikki.

Tämä on yllättävän runollinen ja kaunokirjallisesti kiehtova teos, kun ottaa huomioon sen, että sen kertoja on luku-ja kirjoitustaitoa vasta opiskeleva henkilö. Huomaa kyllä, että kaksikon suhde on ollut läheinen näin hiotun ja koherentin tarinan aikaansaamiseksi. Lavarunoilijana Antia on tavoittanut länsiafrikkalaisen tarinankerronnan tyylin, eli mukana on paljon onomapoetiikkaa.

Espanjan oloista teos kertoo vasta epilogissa, eli teos ei keskity turvapaikanhakijan arkeen. Mutta kaksikko on tavannut Irunin kaupungin avustuskeskuksessa, jossa vapaaehtoiset tapaavat uusia tulokkaita kahvin äärellä.

Kirjan matkanteon ja ihmissalakuljetuksen tarina ei opettanut minulle paljoa uutta, mutta runoilija Antia, joka ilmeisesti on jonkun sortin baskin kielen elvyttäjäaktivisti, löytää Ibrahiman kertomuksesta näkökulmia, jotka resonoivat varsinkin niissä, joita maailman kielitilanne kiinnostaa. Luultavasti tarina on onnistunut säilyttämään autenttisuuttaan käännöksien jälkeenkin siksi, että sen tuottamista on edesauttanut kielellisesti herkkävaistoinen ihminen.

Inkeriläisäidin sensuroitu elämä

Teos: Reijo Rautajoki: Inkeriläinen äitini.Pelon täyttämä elämä (Into, 2022)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Sainkin jo odottaa tätä syksyn hittikirjaa, jota olen kuikuillut yhdessä Anna Soudakovan uuden romaanin rinnalla. Reijo Rautajoki on tamperelainen historiantutkija, joka on eläkkeelle jäätyään omistautunut Inkerinmaan lähihistorian aihepiirille. Hänen äitinsä oli yksi niistä inkeriläispakolaisista, jotka jäivät Suomeen toisen maailmansodan aikana.

Nuori Reijo kasvoi Tampereella kodissa, joka oli vahvasti neuvostovastainen. Äiti Elsa toimi alakoulun opettajana Takahuhdissa, eikä työn arjessaan opettanut joka päivä historiaa. Isä Eero oli historian opettaja, joka käytti luokkahuoneessa termiä ”ryssä”. Reijo taas kuului sukupolveen, jolle oli ominaista omaksua vasemmistolaisia aatteita ja ihailla Neuvostoliittoa. Hän aloitti historian opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1967, mutta ei mennyt mukaan taistolaisten opiskelijaliikkeeseen. Hänet varmasti muistetaan toisinajattelijana, vaikka ei tunnu olleen yhtä kiihkeä asiassaan kuin isänsä.

Vaikka Elsan asema oli turvattu johtuen avioliitostaan suomalaisen miehen kanssa, hän eli pelon täyttämää elämää. Hänen inkeriläinen isänsä Ville oli paennut Ruotsiin, ja asui Ludvikassa. Moni Suomeen paennut oli jatkanut matkaa Ruotsiin, jossa ei ollut samanlaista karkotuksen uhkaa kuin Suomessa. Suomi oli sitoutunut palauttamaan inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Olen itsekin tavannut henkilöitä, jotka olivat käyneet Suomessa sodan aikana lapsina tai nuorina, ja tulleet palautetuiksi rajan taa.

Tämä on uudella tavalla ajankohtainen teos Venäjän hyökkäyssodan aikana, sillä tässäkin kerrotaan vanhan Venäjän armeijan liikkekannallepanon haasteista. Inkeriläisillä oli vastarintaa armeijaan liittymisen suhteen muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sama vastarinta jatkui myös toisessa maailmansodassa, ja myös Elsan suvussa keksittiin keinoja välttää rintamalle joutuminen.

Kirjassa liikutaan erityisesti Spankovan Sääskelän kylässä, joka oli Elsan suvun kotikylä. Dobbelmann oli yksi suvun nimistä, koska yksi esi-isistä oli hollantilaista alkuperää. Sääskelän naapuripitäjä oli Hatsina, ja perheellä oli tapana käydä Hatsinan kirkossa. Rautajoki on reissannut paikan päällä tutkimassa kylien inkeriläisyyden jäänteitä. Hän on myös käynyt Ruotsissa etsimässä sinne päätyneitä sukulaisiaan.

Uutta tietoa minulle tarjosi varsinkin kirjan loppuosa, jossa kerrotaan toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta. Näitä voisi pitää sensuurin tai aktiivisen unohtamisen vuosina, jolloin valtio pyrki deletoimaan inkeriläiset historiastaan. Myös melko viattoman oloista kirjallisuutta kiellettiin, kuten Antti Hämäläisen kuvateos Kadonnutta Inkeriä, joka sattuu löytymään hyllystäni. Kiinnostavaa oli myös lukea Hämäläisen roolista Inkerin kansan vaiheiden dokumentoijana, sillä hän teki valtavan työn sotavuosina tallentaessaan muun muassa kylien evakuoinnin.

Itsellä äänikirjan kuuntelu onnistui, koska olen jo opiskellut Inkerinmaan historiaan liittyviä asioita ainakin kymmenen vuoden ajan. Jos tämä olisi ensimmäinen lukemani teos aiheesta, valitsisin mieluummin painetun teoksen. Teoksessa on painavaa yleisen historian analyysia, joka saattaa vaatia hitaampaa lähestymistapaa.

Kokonaisuutena teos on runsas ja seikkaperäinen. Paikoitellen koin, että yleisen historian osuuksia oli liikaa, mutta kertaus voi olla lukijaystävällinen teko. Arvostin varsinkin sitä, että Rautajoki kertoo rehellisesti oman perheensä haasteista, eli ei ainakaan maalaa vanhemmistaan liian idyllistä kuvaa. Kirsikkana kakun päällä teos tarjoaa myös hienoja tunnelmakuvia tamperelaisesta elämänmenosta monelta vuosikymmeneltä.

Pala Tampereen juutalaista historiaa

Teos: Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljatdööriksi. (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tutustumiseni puolanjuutajaisten historiaan jatkuu nyt tarinalla, joka liittyy myös olennaisella tavalla Tampereeseen. Vuonna 1947 Suomeen muutti Ruotsista erään juutalaisperheen kotiopettajaksi Shlomo Zabludowicz (1916-1994), holokaustin selviytyjä, joka oli paennut Puolasta Ruotsiin kreivi Bernadotten valkoisilla busseilla. Tämä salaperäinen koneinsinööri ja myöhemmin liikemies muistetaan Suomessa Tampellan tehtaisiin kytkeytyneenä asekauppiaana, jonka elossa oleva poika ”Poju” omistaa nykyään muun muassa neljänneksen Tapparan kiekkoyhtiöstä.

Matti Mörttinen ei kirjoita hänestä tyypillistä, tunteikasta holokaustihistoriikkia, vaikka hänen perhetaustaansa käsitellään teoksen alussa. Zabludowiczin isänpuolinen suku oli ortodoksijuutalaisten kentällä hasideja, eli hyvin perinnetietoista väkeä, ja hänen isänsä toimi ravintokysymysten asiantuntijana synagogassa Lodzissa. Perhe joutui muuttamaan Lodzin ghettoon sodan aikana, ja kaikki sen jäsenet joutuivat jollekin leirille. Shlomo Zabludowicz ei koskaan palannut Puolaan, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä vierailivat maassa 1970-luvulla.

Teos keskittyy pitkälti Tampellan asetehtaan hämäräbisneksiin, liikesalaisuuksiin ja vaikenemisen kulttuuriin kylmän sodan aikana. En ole ollut aiemmin tästä aiheesta kovinkaan kiinnostunut, mutta nyt tälläkin teoksella on joku yhteys nykypäivään. En ole yllättynyt siitä, että Tampereella valmistettuja aseita on päätynyt maailman kriisipesäkkeisiin, usein sotien ja konfliktien molemmille osapuolille, kuten Intiaan ja Pakistaniin. Kuinka näitä aseita sitten kaupattiin ja millaisten välikäsien kautta, siitä tämä kirja pyrkii kertomaan niin arkistolähteiden kuin haastattelujen kautta.

Zabludowicz sai elää Tampereella hiljaiseloa yli 20 vuoden ajan. Tämä oli hänen oma tavoitteensa, eikä perheestä tämän vuoksi löydy paljoa valokuvia. Nuori perhe asui ensin 1950-luvulla Helsingissä, mutta muuttivat isän työn perässä Tampereelle. Täällä heillä oli koti ensin Pyynikintorilla, sitten Tiiliruukinkadulla. Lapset kävivät Ruotsalaista Yhteiskoulua samoilla nurkilla, mutta lähtivät lukion jälkeen opiskelemaan Israeliin. Shlomo ja hänen vaimonsa Pola muuttivat myös Israeliin jossain vaiheessa 70-lukua, mutta suku piti Pernajassa sijaitsevan huvilansa, jossa on nykyään myös taiteellista toimintaa residenssin muodossa.

Teos ei mene kovin syvälle Zabludowiczin henkilöhistoriaan, ehkä siksi, ettei hänestä ole jäänyt paljoa todisteaineistoa. Sen sijaan se kartoittaa Zabludowiczin lähipiirin toimintaa. Keskeisiä kumppaneita Tampereella olivat Tampellan tehtaan johtaja Åke Kihlman, joka oli vannoutunut Israelin ystävä, ja insinööri Hans Donner, joka monikielisenä kosmopoliittina hoiti asekaupan neuvotteluja monella mantereella. Eikä Zabludowicz itsekään ollut erityisen kotona viihtyvää sorttia. Ehkä jatkuvan matkustelun vuoksi hän jäi Tampereella vähemmän tunnetuksi hahmoksi.

Vanhoilla päivillään Zabludowicz selvästi katui kuoleman kätyrin rooliaan ja siirtyi kauppaamaan patoja, kattiloita ja pannuja uudessa kotimaassaan Israelissa. Hän oli myös aktiivinen seurakunnassaan ja toimi jonkinlaisena oppineena sen pohjalta, mitä oli oppinut nuorena isältään Lodzin ghettossa.

Teoksella on vahva yhteys äskettäin lukemani Simo Muirin historiikkiin, joka kertoi Blaugrundin tekstiilisuvusta. Blaugrundin suvun jäseniä on haastateltu myös tähän kirjaan, sillä he olivat perhetuttuja Zabludowiczin kanssa. Sain toki enemmän irti Muirin kirjasta, jossa oli vahva nuorisonäkökulma ja laajempi aineisto takana. Mutta jo siitä näkökulmasta, että Tampereella on joskus ollut juutalainen rukoushuone ja näin ollen juutalaisyhteisö, tämä tarina on lukemisen arvoinen.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Jotta kotimaassani kuultaisiin taas Bachia

Teos: Ben MacIntyre: Vakooja ja petturi (Atena, 2020)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Lähti sitten lapasesta tämä brittiläisen tietokirjailija Ben MacIntyren tuotannon seuraaminen: kuuntelin parissa vuorokaudessa kaksi pitkähköä vakooja-aiheista tosielämän trilleriä, joiden välillä on temaattinen yhteys, vaikka kertovat eri ajanjaksoista. Vakoojakirjat eivät kuulu normilukemistoihini, mutta MacIntyren vetävä kirjoitustyyli ilmeisesti kolahti minuun kunnolla.

Tässä alun perin vuonna 2018 julkaistussa teoksessa käydään läpi kylmän sodan historiaa entisen KGB-sotilaan, Oleg Gordievskyn (s. 1938) näkökulmasta. Hän oli moskovalaisen KGB-miehen poika, joka syntyi stalinismin huippuhetkellä, kasvoi aukottoman ideologisessa ympäristössä, ja alkoi jo nuoruudessaan 1960-luvulla ennen ulkomaankomennuksiaan kyseenalaistaa tuota ideologiaa.

Suomeen tämä jännityskertomus liittyy niin, että vuonna 1985 Gordievsky kuskattiin salaa maateitse Suomen läpi Britannian lähetystön virkailijoiden toimesta Norjaan, josta tämä pääsi loikkaamaan lopullisesti länteen. Jotkut suomalaiset virkamiehet olivat operaatiosta tietoisia, mutta virallisesti Suomen linja oli olla tukematta loikkausyrityksiä. Kirjassa käsitellään myös suomettumisen ilmiötä, vaikkakin melko pinnallisesti.

Tuota episodia en muista ajan uutisista, joten tarina oli minulle aivan uusi. Teininä itäloikkarien kohtalot eivät olleet huomioni keskipisteenä, mutta muistan kyllä viulisti Viktoria Mullovan eeppisen Suomen-keikkamatkan, ehkä siksi, että kyseessä oli nuori, kaunis ja huippulahjakas henkilö. Tämän tarinan päähenkilö taas oli jo keski-ikää lähestyvä mies, josta oli koulittu harmaa eminenssi jo nuorena.

Teos kuvaa KGB:lle ulkoisesti uskollisen, mutta henkisen kapinallisen kujanjuoksua, jonka loogisena huipentumana on agenttitoiminta, eli MI6:n myyränä toimiminen Lontoon Venäjän suurlähetystössä. Gordievskyn toimintaa ei motivoi edes raha tai kuuluisuus, vaan hän haaveilee kotimaasta, jossa vielä joku päivä saisi kuunnella vapaasti ”porvarillista” Bachia.

Gordievskyn tarinan ytimessä piilee syvä yksinäisyys, sillä hän ei pystynyt kaksoisroolissaan luottamaan edes vaimoihinsa. Hän oli naimisissa kahdesti, ensin puoluekoulun toverinsa, urallaan kunnianhimoisen Jelenan kanssa, ja myöhemmin azerbaidzanilaisen Leilan kanssa, johon hän tutustui ollessaan komennolla Kööpenhaminassa. Toinen avioliitto oli onnellinen siitä huolimatta, ettei agentti-Oleg ollut siinä täysillä läsnä. Leila sopeutui hyvin diplomaatin vaimon rooliin, ja nautti tavallisesta arjesta Lontoossa. Tyttäret pääsivät kalliiseen yksityiskouluun, ja omaksuivat brittikulttuurin vanhempiaan nopeammin.

Kirjassa kuvataan hienosti kylmän sodan syvimmän ytimen henkeä, ja agentin työn tavallista arkea, johon kuului vainoharhainen koodien ja merkkien tulkinta. Länsimaisten supermarkettien muovipusseista kehiteltiin koodikieli, ja varsinkin brittiläisen Safeway-marketin pussilla on tarinassa keskeinen rooli. Olisin halunnut nähdä Gordievskyn Moskovasta-paon saagan myös elokuvana, sillä siihen liittyi paljon tragikoomisia piirteitä.

Pystyin samastumaan Gordievskyn persoonaan paremmin kuin edellä lukemani MacIntyren teoksen supersankari-Ursulaan, jonka persoona tuntui totaalisen pelkäämättömältä. Tämän teoksen Oleg on vähäeleinen virkamies, joka alisuoriutuu työssään, innostuu lähinnä sulkapallosta ja klassisesta musiikista ja pettää vaimoaankin lähinnä ikävystyessään. Hahmossa on jotain perin lohdullista, sillä hän ei rakenna elämäänsä suurten aatteiden palossa. Hän myös pelkää, ja pelko on enemmän kuin aiheellista.

Gordievsky on elänyt vuodesta 1985 sekalaisten turvallisuusjärjestelyiden keskellä Britanniassa, eikä elämä uudessa maassa ole ollut helppoa. Vuonna 1991 hän sai Moskovaan jumiin jääneen perheensä luokseen Lontooseen, mutta perheonni ei kestänyt miehen aiempia valheita, eikä sen hetkisiä piilottelun paineita. Myöhemmin hän on ollut moneen otteeseen Venäjän turvallisuuspalvelun tappolistalla, ja toisin kuin monet muut näkyvämmät toisinajattelijat, hän ilmeisesti on noudattanut saamiaan turvallisuusohjeita, koska on vielä elossa yli 80-vuotiaana.

Perheenäiti maailmanhistorian polttopisteessä

Teos: Ben MacIntyre: Agentti Sonja (Minerva, 2021)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pitääpä taas nipistellä itseään, jotta palautuisi nykypäivään syvän historiatripin jälkeen. Ben MacIntyre on minulle ennen tuntematon brittiläinen tietokirjailija, jonka teoksen Agentti Sonja valitsin randomilla BookBeatin virrasta ilman suuria ennakko-odotuksia. Luvassa siis oli kertomus merkittävästä juutalaisnaisesta toisen maailmansodan aikana, joka ei joutunut keskitysleirille. Keskitysleirikirjallisuudessa minulla on nyt erätauko, mutta luen mielelläni edelleen natsismin vastustamisesta, kunhan näkökulma on eri kuin jonkun erikoisen ammattiryhmän työn kuvaaminen kuolemanleirillä.

No, tässä teoksessa näkökulma on radikaalisti erilainen, tosin tarina kerrotaan brittiläisestä näkökulmasta, vaikka sen päähenkilö Ursula Kuczynski (myöh. Hamburger/Beurton, 1907-2000) eli puolet elämästään synnyinkaupungissaan Berliinissä. Ursula oli 1930-40-luvuilla korkean luokan neuvostovakooja Shanghaissa, Mantsuriassa, Puolassa, Sveitsissä ja Britanniassa. Hän oli käynyt kaksi kertaa kouluttautumassa Moskovassa ”Varpunen” – nimisessä keskuksessa, jossa hän oppi uusimman teknologian radistin työtä varten. Hän sai Puna-armeijan majurin arvon ilman sotilaskoulutusta, ja monia korkean luokan tunnustuspalkintoja. Moni hänen läheisistä kommunistiystävistään ja työtovereitaan tuli 1930-luvulla eliminoiduiksi Stalinin vainoissa, mutta Ursulalla ei itsellä ollut tuossa vaiheessa henkistä kanttia tunnustaa sitä, että työskenteli mielivaltaisen hirmuhallinnon palveluksessa. Kaikki hänen elämänsä rakkaudet olivat myös vakoojia, mukaan lukien ensimmäinen aviomies Rudi Hamburger, jonka Ursula itse käännytti tälle uralle menestyneen arkkitehdin uran ohella.

Britanniassa Ursula eli huomaamatonta, pientä elämää maaseudulla Oxfordshiressä toisen aviomiehensä Len Beurtonin kanssa. Len oli Ursulaa kahdeksan vuotta nuorempi brittikommunisti, jota tämä koulutti vakoojaksi Sveitsissä ja jonka kanssa avioliitto oli alun perin laskelmoitu lumeavioliitto, jotta Ursula pääsisi muuttamaan lapsineen sukunsa pariin Britanniaan. Rakkaus kuitenkin syttyi pikkuhiljaa pariskunnan välille, ja he elivät yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti yhdistyneessä Saksassa 1990-luvulla.

Teos on huikea katsaus maailmanhistoriaan, jossa eletään kolmella mantereella (Ursula kävi myös piikomassa 1920-luvulla Yhdysvalloissa), jäädään koukkuun vakoilun aiheuttamaan adrenaliinituotantoon, uskotaan fanaattisesti dogmaattiseen maailmankuvaan, valitaan vaarallisia, mutta ah niin jännittäviä miehiä, edustetaan ikävystyttävillä päivälliskutsuilla, ja leivotaan täydellisiä skonsseja.

Tarina on kirjoitettu perinteiseen lineaariseen muotoon, ja on äärimmäisen toiminnallinen. Juuri nyt pystyin prosessoimaan kirjan suuren nippelitietomäärän, josta kaikki ei liittynyt vakoiluun tai sodankäyntiin. Pidin eniten Aasian-osuuksista, joissa oli kiinnostavimmat sivuhenkilöt, ja ilahduttava määrä kiinalaisia hahmoja. Mantsurian vakoilumatka 1930-luvulla parivuotiaan Mischa-pojan kanssa toki tuntui jäätävän hurjalta riskinotolta, jossa lapsen äitiä ei ole paljon päätä palellut.

Ursula Beurton alkoi kirjoittaa fiktiota Itä-Saksassa salanimellä Ruth Werner, ja hän oli vanhoilla päivillään tunnettu kirjailija sosialistisissa piireissä. 1970-luvulla hän julkaisi muistelmansa, joita DDR sensuroi rankalla kädellä. Ymmärtääkseni tämä uusi teos kuitenkin paljastaa salanimi Sonjan toiminnasta uusia säikeitä, ja tarjoaa myös ajallisen välimatkan luoman kriittisen etäisyyden tarinaan.

Vaikka tämän aatteelleen omistautuneen naisen tarinaan mahtuu monia sokeita pisteitä, hänen toimintansa on ymmärrettävää fasismin ja natsismin vastustuksen näkökulmasta maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtoja toimintaan oli rajoitetusti. Juutalaisuuden elementti tarinassa jää lopulta aika ohueksi, koska Kuczynskin suku oli täysin maallistunut ja suurin osa suvun jäsenistä maailmankuvaltaan täysin ateistisia. Silti Britanniaan päätyneiden juutalaisten pakolaisten elämäntilanteiden kuvaus oli kiinnostavaa laajemmastakin näkökulmasta kuin pelkästä vakoilun perspektiivistä. Kirja tarjoaa monipuolisen näkökulman myös Britannian sota-aikaiseen intellektuellien historiaan, sillä Kuczynskin klaani oli äärimmäisen hyvin verkostoitunut maan keskeisiin älykköpiireihin.

Jos pidät John Le Carren teoksista, tämä tosielämän jännäri varmasti inspiroi sinua. Kirja tarjoaa myös makupaloja James Bond-faneille, sillä Ian Fleming oli ammentanut vaikutteita hahmoonsa 1930-luvun Shanghain meiningistä. Feministisestä näkökulmasta tämä elämäntarina on hämmentävä. Jään myös odottamaan tarinasta suunniteltua leffaa, johon kaavaillaan pääosan esittäjäksi Judi Denchiä.

Kuinka päästä potilaaksi hengelliseen sairaalaan?

Teos: Johannes Lahtela 2021: Samuli. Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Äänikirjan lukijat: Johannes Lahtela ja Samuli Edelmann

Blogissani on ollut yli kuukauden tauko, mikä ei johdu lukemattomuudesta, vaan siitä, etten pitkien datatyöpäivien jälkeen jaksa kirjoittaa sanaakaan tietokoneella. On kulunut myös pari viikkoa, etten ole pystynyt saattamaan yhtään aloittamaani teosta loppuun. Paperisia kirjoja on tullut hamstrattua valtavia määriä, joten toivoa tämän blogin jatkolle edelleen on.

Eilen illalla ja tänään aamulla kuuntelin suurella mielenkiinnolla ortodoksipappi ja näyttelijä Johannes Lahtelan elämäkertaa ystävästään Samuli Edelmannista. Edelmann toki on minulle julkkislööpeistä tuttu megatähti, mutta aloin tutustua hänen musiikilliseen tuotantoonsa vasta 00-luvun loppupuolella, kun hän alkoi levyttää evankelis-luterilaisen kirkon virsiä Luhangan kirkossa. En ole aina ollut vakuuttunut hänen näyttelijäntyöstään, vaan olen aina arvostanut häntä enemmän muusikkona. Näyttelijänä en toki häntä dissaa, vaan kyse on enemmän genremieltymyksistä – leffat, joissa hän on esiintynyt, eivät ole olleet minun heiniäni.

Tämä teos on kahden ystävyksen aikaansaama kertomus, jossa Samulista kuitenkin kerrotaan kolmannessa persoonassa. Lahtela ja Edelmann ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta, mutta eivät ole olleet läheisiä koko ikäänsä. Johannes saapuu Samulin elämään uudelleen, kun miehet tapaavat addiktioista toipuvien vertaistukiryhmässä yli kolmikymppisinä. Molemmilla on suuri kaipuu kohti suurempaa henkistä kokemista, ja yhdessä he löytävät tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Samulille hengellinen kokeminen on spontaanimpaa kuin Johannekselle, joka vielä kirkkoon ensi kertaa astuessaan on ateisti. Kuitenkin vuosien kypsymisen kautta Johanneksesta tulee ortodoksipappi, ja miesten yhteinen hengellinen polku syvenee.

Noin puolet teoksesta on karua ja suorapuheista tarinaa päihdekierteen syövereistä, jota Edelmannin elämässä kesti viitisentoista vuotta. Supermalliin rakastuneena lemmenlomalla Pariisissakaan nuori mies ei pärjännyt ilman viskin juontia paperipussista porttikongeissa. Valkovenäläisiä paukkuja tilattiin yökerhossa 180 kappaletta kerralla vain siksi, koska voitiin. Menestyksensä huipulla Edelmann joi ajoittain tolkuttomasti, itsetuhoisesti ja koko elämänhallinnan kadottaen. Huolestuttavia merkkejä hänen päihdekäytöksessään oli ilmassa jo noin 15-vuotiaana.

Lahtela kiinnittää analyysissaan ystävänsä elämänkulussa huomiota varsinkin 1970-luvun taidepiireissä suosiossa olleeseen vapaaseen kasvatukseen, jossa moni lapsi ja nuori koki turvattomuutta. Samulin lapsuudessa ja nuoruudessa ei sinänsä ollut mitään erityisen raskasta kuormittavaa tekijää, sillä vanhempien eroaminen oli jo tuolloin kovin tavallista. Hänen äitinsä kärsi eron jälkeisestä masennuksesta, mutta ei varsinaisesti jättänyt lapsiaan heitteille. Isän vastuuton rooli eroperheen etävanhempana ehkä oli hänen nuoruudessaan se tekijä, joka sai hänet etsimään äärimmäisiä kokemuksia jo varhain.

Ehkä teoksessa on omaan kirjamakuuni hippusen verran liikaa psykologisointia, mutta hengellinen puoli teoksessa kolahti syvälle. Olen itsekin viettänyt paljon aikaa ortodoksikirkoissa elämälle uutta suuntaa etsien, ja etsintäni alkoi suunnilleen samanikäisenä kuin tällä kaksikolla. Lahtela kertoo kiehtovalla tavalla rukoilemisen mieltä hoitavasta puolesta, ja ortodoksisesta traditiosta, johon ihminen voi turvautua silloin, kun haluaa päästä eroon liian dominoivasta minästä. Myös venäläisen kirjallisuuden roolista Samuli Edelmannin elämässä opin paljon, ja seuraavaksi luultavasti lähden etsimään Karamazovin veljeksiä tämän teoksen inspiroimana.

Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin elämänkaarissa ja persoonallisuustyypeissä on paljon yhteistä, mutta Jari Tervon Loiri- elämäkertaa en valitettavasti saanut tahkottua loppuun. Tämä teos taas luetutti itsensä kuin vettä valaen, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästymisen hetkiä. Uskon, että tälle kirjalle riittää lukijoita myös niissä, jotka eivät tunne Edelmannin uraa senkään vertaa kuin itse tunsin kirjaan tarttuessani. Kertomuksena raitistumisesta ja mielenterveyden hoidosta teos toivon mukaan avaa ikkunoita monissa lukijoissa.

Onnittelut satavuotiaalle

Teos: Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (WSOY, 2015)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Toissa iltana, Eeva Joenpellon (1921-2004) satavuotissyntymäpäivänä katsoin tv:stä edesmenneen painosten kuningattaren haastattelua hänen kotitalostaan Vares-Kantolasta vuodelta 1981, ja tämän inspiroimana kuuntelin hänen toisen elämäkertansa. Tarkoituksena oli taas kaivaa esiin joku hänen romaaneistaan, mutta BookBeatissa tarjolla olleista mikään ei napannut.

Joenpellon lukeminen taitaa olla taas muotia, kuten oli viime vuosikymmenellä Kalle Päätalon tuotannon läpikäynti. Olen tahollani aloitellut molempia projektia, mutta ne etenevät todella hitaasti. Viime viikolla sain taas luettua kolmisenkymmentä sivua Päätaloa mökillä, jonne olen säilönyt kesken jääneitä ikuisuusprojektejani, mutta juuri nyt en omista ainuttakaan Joenpellon teosta.

Tämä elämäkerta antaa hyviä vinkkejä siitä, mihin Joenpellon tuotannossa kannattaisi ehkä keskittyä, ja mitkä teokset rankattiin ns. välitöiksi. Ehkä voisin nyt jatkaa Joenpellon luentaa teoksesta Elämän rouva, rouva Glad, jossa kerrotaan suorasukaisesti rahanahneesta porvarisnaisesta. Hänen kuuluisaa Lohja-sarjaansa olen yrittänyt aiemmin takoa läpi, mutta en muista lukemastani paljoakaan.

Joenpellon ja Kaari Utrion elämäntarinoissa on jotain samaa, vaikka he kuuluivat eri ikäpolviin, ja Utrio on edustanut äänekkäämmin jos ei feminismiä niin ainakin naisasiaa. Molemmat kirjailijat ovat eläneet pitkään eteläisen Suomen maaseudulla, ja olleet omilla seuduillaan merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Eeva Joenpelto tuntui viihtyvän lähellä valtaapitäviä Utriota enemmän, ja osasi ottaa kontakteistaan ilon irti.

Tarkoituksenani ei ole referoida näin laajaa teosta, vaan kaivan randomissa järjestyksessä esiin joitain pointteja, jotka olivat minulle uutta tietoa tai muuten askarruttivat. Muuten koin teoksen varsin kattavaksi ja rehelliseksi, kun taas hänen aiempaa, Tiina Malkamäen elämäkertaa on yleisesti pidetty sievistelevänä. Koska satun tietämään Joenpellosta enemmän henkilönä kuin hänen kirjoistaan, niin sisäsiistiin versioon hänen elämästään minulla ei olisi aikaa.

Tällaisia asioita pohdin:

*Joenpellon kirjat sijoittuvat hyvin paljon hänen kotiseudulleen Länsi-Uudellemaalle, ja häntä voidaan teemojensa suhteen pitää jopa nurkkapatrioottina. Silti hän matkusteli paljon ulkomailla, jopa Afrikassa, ja toimi pitkään Pen-klubissa, joka on puolustanut kehittyvien maiden kirjailijoiden sananvapautta. Hänestä saa tämän elämäkerran kautta jopa kosmopoliitin vaikutelman verrattuna moneen muuhun oman aikansa kirjailijaan.

*Avioeron aiheuttama kriisi tuntui hänellä megalomaaniselta, ottaen huomioon, ettei ero 1970-luvulla ollut enää niin tavatonta, varsinkaan kulttuuripiireissä. Onnistui hän sitten kuitenkin valjastamaan julkisen katkeruutensa luovuuteen, eli kirjojen laatu alkoi selkeästi nousta eron jälkeen.

*Kirjoittaminen koirista tuntuu lähes surkuhupaisalta 1960-70-luvuilla, jolloin kirjallisuutta arvotettiin pitkälti sen yhteiskunnallisen kantaaottavuuden mukaan. Jos olisin ollut kirjallisuuskriitikko noihin aikoihin, olisin takuulla kuulunut Joenpellon ahkeriin dissaajiin. Nyt viidenkympin kynnyksellä alan jo ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat lemmikeistään, mutta en edelleenkään pidä sitä kovin kannattavana ideana.

*Joenpelto muotivaikuttajana olisi aihe, josta haluaisin nähdä omin silmin jonkun museon näyttelyn. Hänhän oli olemukseltaan kovin ryhdikäs ja hentoudessaan lähes mallimainen, joten hän saattoi käyttää suht nuorekkaita luomuksia vanhalla iälläkin. Housupuvut olivat hänen suosikkejaan, ja esiintyminen valkoisessa silkkisessä housupuvussa oli hänelle tavallista. Habitus oli hänellä hyvin rypytön ja tahraton, ja tämäkin viittaa yhden romaanin nimeen.

*Koin kirjassa vaikuttavimmaksi Joenpellon vanhuuden kuvauksen, koska olen saanut vierailla parikin kertaa Vares-Kantolassa, ja paikka on jäänyt ihon alle muhimaan. Hän ei pitänyt suurta ääntä isovanhemmuudestaan, mutta tämä teos valottaa sitäkin. Nauroin ääneen kohtaukselle, jossa Eeva tekee lastenlasten kanssa omakustannelastenkirjan itäsaksalaisen lastenkirjan arjesta. Liikutuin myös kuvauksista kirjailijan viimeisistä ajoista residenssissään ennen palvelukotiin ja sairaalaan joutumista.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.