Viimeaikaisia yönaisia

Teos: Antti Heikkinen: Eila Roine (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Satu Silvo

Viimeisen viikon aikana olen kuunnellut Eila Roineen tuoretta elämäkertaa Antti Heikkisen kirjoittamana ja Satu Silvon lukemana. Kyseessä näyttää olevan suuri hittikirja, josta olen jo lukenut paljon somepalautetta. Yritin kuitenkin lähestyä teosta mahdollisimman uusin silmin ja korvin.

Kyseessä on jo kolmas Roineesta kirjoitettu elämäkerta, joten Heikkisellä on ollut haastetta löytää teoksensa uutta näkökulmaa. Teosta varten on tehty suuri määrä haastatteluja ei pelkästään Roineen, vaan myös lähipiirin ja kollegojen parissa. Roine itse asuu Tampereella Viola-kodissa ja sairastaa hitaasti etenevää muistisairautta. Näin ollen kirjan tekemisellä on ollut luonnollinen kiire, mutta se ei näy työn laadussa.

Aluksi tunnustus: teoksen alkupuolen esihistoria, eli visiitti Roineen varhaiseen lapsuuteen, sukutaustaan ja vanhempien työhistoriaan pitkästytti minua niin, että olin jo jättää kirjan kesken. Myöskään en heti päässyt kiinni Silvon lukutapaan, joka tuntui ensi kättelyssä liian vanhahtavalta ja himpun verran liian näytellyltä. Myöhemmin taas pysyin tarinassa mukana juuri eläytyvän luennan ja Silvon moitteettoman tarkan Tampereen murteen vuoksi. Välillä oli vaikea muistaa, että lukijana oli joku muu kuin Roine itse, niin lähelle Silvo pääsi näyttelijän autenttista puhetyyliä runsaiden sitaattien kohdalla. Kirjaa kuunnellessa öiseen aikaan koin, että tamperelainen humoristinen nasevuus tuotti minulle kokemuksen erikoisen yönaisen (vrt .Mia Kankimäki) kohtaamisesta, eli kirjan pitkät sitaatit menivät kunnolla ihon alle.

Olen mielestäni kohtuuhyvin perehtynyt Suomen teatterihistoriaan, mutta tästä huolimatta teoksen runsas katsaus mm. Suomi-filmien historiaan tuntui raskaalta. Ymmärsin kuitenkin, miksi teoksessa oli niin paljon sivuhenkilöitä, ja miksi Heikkinen on halunnut muistaa myös suht unohdettuja näyttelijöitä ja muusikkoja. Roine tulee kuuluisasta teatterisuvusta, ja näin ollen hänen vanhempiensa taiteilijaystävät vaikuttivat hänen varhaisiin vaiheisiinsa.

Innostuin tarinasta vasta siinä vaiheessa, kun Roine oli päässyt TTT:n teatterikouluun 50-luvulla ja oli tutustumassa Vili Auviseen. Heidän avioliittonsa tarinasta en lopulta tiennyt paljoa, sillä Auvinen kuoli jo 1990-luvulla, enkä lukenut tuolloin paljoa naistenlehtiä. Heikkinen on löytänyt mielestäni sopivan kunnioittavan tavan kirjoittaa Roinen perheen vaikeuksista, ensimmäisen lapsen kuolemasta ja Vilin alkoholismista, masennuksesta ja ennenaikaisesta kuolemasta.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin Roineen urassa ja ammatillisessa kehityksessä. Koska itse muistan hänet parhaiten TTT:n hittinäytelmistä (varsinkin Nopolan sisarusten kirjoittamista) ja hänen roolistaan Pikku Kakkosessa, opin tämän kirjan kautta paljon hänen rooleistaan vakavammissa produktioissa. Hän itse koki oppivansa paljon uutta teatterista Jouko Turkan ohjauksessa, ja yhdestä tällaisesta prokkiksesta tuli 90-luvulla hitti, joka matkusti Amerikkaan saakka.

Oma kestointressini liittyy poliittiseen historiaan, ja sen suhteen vierailu TTT:n henkilökunnan kantiinissa 1970-luvulla oli myös informatiivista. Roine ja Auvinen eivät kuuluneet taistolaiseen liikkeeseen, vaan saivat pikemminkin kärsiä sen kannattajien äkkiväärästä maailmankuvasta. Tämä vaikutti myös teatterin ohjelmaan, ja Roine tuntui kärsivän eniten niiden vääntöjen aikana, joissa taiteelta vaadittiin poliittista oikeaoppisuutta. Jotkut entiset taistolaiset ovat pyytäneet jälkikäteen anteeksi ylilyöntejään, mutta tästä huolimatta vuosikymmenestä on jäänyt Roineelle ankea sävy.

Kirjassa voimauttavaa oli lukea siitä, kuinka ikääntyvälle näyttelijälle löytyi uusia uramahdollisuuksia ja taiteellisia näkökulmia vielä eläkeikäisenä. Toki Heikkisen tarjoama näkökulma Roineen elämänuraan on melko perinteinen ja myötäsukainen, mutta uskon, että kirja kuulostaa ja näyttää päähenkilöltä itseltään. Kaikkia Heikkisen elämäkertoja en ole lukenut, joten en osaa verrata tätä muihin hänen tuottamiinsa julkkiselämäkertoihin. Alkupuheessa hän kertoo, että hän on saanut kriittistä palautetta henkilöiden liiallisesta fanittamisesta. Tässä en havainnut ärsyttävää faninäkökulmaa, mutta olisin kaivannut kerrontaan himpun verran lisää särmää.