Pimeyden lukupiirissä

Kuvitus: Natsinpelotuspussukka

Teos: Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. (Into, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Jossain Helsingin kantakaupungissa oli milleniumin vaihteessa antikvariaatti nimeltä Burning Books. Se keskittyi sotahistoriaan ja harvinaisempaa poliittiseen kirjallisuuteen, ja tuon ”harvinaisuuden” voi kukin jo päätellä, kun arvioitavana on epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta. Kaupan pitäjä oli yksi Suomen Sisun perustajista; Halla-aho liittyi kaupassa pidettävään kämyjen lukupiiriin oltuaan aikansa nettifoorumilla, joka oli hänen porttinsa kohti radikalisoitumista.

Ennen tätä Jussi oli toki nuorena hätkäyttänyt juttelemalla tuhmia väkivaltafantasioistaan negroideja kohtaan, mutta tämä kuului enemmän death metal-uhoon kuin miehen pidättyväiseen arkiminään. 90-luvulla Halla-aho toimi nuoriso-ohjaajana siviilipalveluksessa, äänesti vihreitä ja haahuili päämäärättömästi vuosia ennen pääsyä kirkkoslaavin opintoihin. Monella tapaa häntä voisi luonnehtia jopa alisuoriutujaksi.

Lauri Nurmi on ottanut riskin kirjoittaessaan elämäkerran henkilöstä, jota hän ei ole edes haastatellut. Monille tämä asetelma on käsittämätön, ja moni myös jättää kirjan lukematta tästä syystä. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana, ja keskityin tässä formaatissa paremmin yksityiselämän tapahtumiin kuin julkiseen uraan, josta tiesinkin jo lähes kaiken tarvittavan.

Muutama viikko sitten yritin kuunnella myös Laura Huhtasaaresta tehtyä vastaavaa opusta, mutta se tuntui rakenteeltaan sekavalta, enkä jaksanut seurata tarinaa loppuun. Tämä teos sai mielenkiintoni pysymään valppaana, ehkä siksi, että Tampere-kuvaukset olivat niin osuvia.

Olen lähes ikätoveri Halla-ahon kanssa, asun Tampereella, mutta en ole kasvanut täällä. Juuri nyt asun parin sadan metrin päässä hänen vanhasta lukiostaan. Silloin Härmälässä asunut Jussi on luultavasti talsinut kouluun kotitaloni ohi. Nurmi kertoo elävästi 70-80-lukujen poliittisesta ilmapiiristä Tampereella, ja Halla-ahon toisinajattelun siemenet saattavat juontaa juurensa siitä, ettei hän sopeutunut tuon ajan koulujärjestelmään.

Miehen sukutaustasta löytyy myös yllättäviä elementtejä. Jos äidin puolen Bergrothien suvussa oli kirjoitettu ylioppilaiksi jo 1700-luvulta saakka, se selittää hänen luontaista ylemmyydentuntoaan. Toisaalta en ole kokenut läheskään kaikkia suomenruotsalaisten kulttuurisukujen kasvatteja koppavina, enkä usko, että sukutausta vaikuttaa suoraan temperamenttiin tai luonteen kehittymiseen.

Nurmi on hyvin perehtynyt Halla-ahon puhetyyliin ja retoriikkaan. Terävästi hän havainnoi kirjakielen käyttöä: hänen mukaansa Halla-ahon käyttämä pedantti kirjakieli eroaa yleiskielestä, jota usein käyttävät ihmiset, jotka ovat monipaikkaista. Itse esimerkiksi olen yleiskielen puhuja, ja tunnistan eron intuitiivisesti. Halla-aho ei ole kovin taitava rekisterien vaihtaja, mutta hermostuessaan hän saattaa töräyttää karkeaa katupojan kieltä, kuten ”molopäähomoaktivisti”. Myös Scripta-blogissa hän viljeli tätä koodinvaihtoa, jotta lukijat Hervannassa ja Kontulassa pysyisivät mukana.

Kirja on lähes kauttaaltaan karua luettavaa, mutta Nurmi ei dehumanisoi kohdettaan. Päinvastoin hän onnistuu näyttämään Halla-ahon persoonan syvän ristiriitaisuuden. Miehen elämän onnellisimmat ajat ovat kohdistuneet juuri samaan vaiheeseen, jossa hänen natsisminsa on ollut kiihkeimmillään. Tuolloin hän oli isyyslomalla, ja kirjoitteli natsijuttujen ohella nettipäiväkirjaansa herkkiä kuvauksia vauvanhoidosta. Nurmi harmitteleekin tässä, että hän sattui saamaan lapsensa ennen lifestyle-blogien boomia. Sillä jos hän olisi breikannut isäbloggarina vihapuhujan sijasta, Suomi olisi säästynyt paljolta ikävältä.

Vastaavaa herkkyyttä näkyy hänen suhteessaan eläimiin, joiden oikeuksia hän on puolustanut paljon pontevammin kuin Kontula A-äänestysalueen köyhien. Kirjan kissaepisodit olivat herkullisia, ja eniten kutkutti hänen pitkään eläneen kissansa salakuljetusmatka Ukrainasta Suomeen.

Kirja saa lukijan pohtimaan poliittisen radikalisaation psykologiaa. Nurmi ei onneksi päädy selittämään Halla-ahon valintoja isän alkoholismilla tai koulukiusaamisella, vaan näkee hänen kiinnostuksensa natsiaatteeseen samanlaisena kuriositeettinä kuin hänen rakkautensa kuolleisiin kieliin tai Ukrainaan.

Isänpäivän lahjaksi en nyt kehtaa tätä kirjaa suositella, mutta ilmeisen kohderyhmänsä (politiikkafriikit) ulkopuolella teos voi palvella viisikymppisiä nostalgikkoja, jotka etsivät 70-80-lukujen yhtenäiskulttuurin sielunmaisemaa. Kirjassa kuvattu Peltolammin lähiö kun on paikka, jonka kaltaisia löytyy jokaisesta isommasta kaupungista.

Tuosta sisulaisten lukupiiristä vielä: tämä teos muistutti minua piinallisesti siitä, ettei kaikki yhteisöllinen lukeminen ole hyväksi ihmisille, ja että joskus voisi olla parempi kannustaa levottomia poikia vaan pysymään tietokonepelien maailmassa.

Pientä paniikkia pesänrakennuspuuhissa

Teos: Eva Frantz: Tästä pelistä pois (S&S, 2020)

Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Eva Frantzin Anna Glad-sarjaa on asiantuntevissa piireissä tituleerattu cozy crime-genreen kuuluvaksi, ehkä siksi, että se sijoittuu melkein strömsöläiseen uusimaalaiseen merenrantakaupunkiin, jossa kotien sisustus on osalle asukkaista suuri henkireikä. Olen nyt onnistunut lukemaan tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä, ja sarjan kolmannessa osassa edetään kotoilun varjopuoliin.

Teoksessa seurataan kahden avioparin vaiheita 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Samuel on menestynyt entinen NHL-jääkiekkoilija, joka on palannut Suomeen Alison-vaimonsa kanssa. Kulissit vasta rakennetussa ökyhuvilassa ovat hulppeat, mutta suhteeseen mahtuu muitakin murheita kuin siivousfirman huolimattomuus kylpyhuoneen kristallikruunun puhdistamisessa.

Börje taas on yksinäinen leskimies, jonka Marianne-vaimo on kuollut vatsasyöpään. Pariskunnan rosoinen menneisyys alkaa kiinnostaa poliisia, kun tämä ärhäkkä erakoitunut naapurikyttä katoaa. Heidän omakotitalonsa on myös joskus kuulunut kaupungin hienoimpiin, mutta nykyään se pitää sisällään lähinnä hamstrattuja suruja.

Pikkukaupungin leppoisaa arkea järkyttää erään perheenäidin löydös: yhtäkkiä hänen tyttärensä vaunuissa nukkuu toinenkin vauva, joka on sinne tupsahtanut lyhyellä asiointireissulla. ”Käänteinen sieppaus” olikin rikoksena todella kekseliäs, enkä muista tätä kohdanneen missään aiemmin lukemassa dekkarissa. Tämä juonenpätkä koukutti mahtavasti muuhun tarinaan, joka paikoitellen tuntui rönsyilevän juoruilevalta. Tosin juuri sellaista voi olla pikkukaupungin arki, eli ilmapiiri tuntui autenttiselta.

Anna Gladin henkilökohtaisen elämän sotkut veivät tarinasta kolmanneksen, sillä hän oli teoksessa raskaana ja suhteessa Tampereella asuvan poliisimiehen kanssa, jolla oli Annan lailla vaikeuksia sitoutua. Anna itse koki raskauden aikaista pesänrakennusviettiä poikkeuksellisen vähän, jopa niin vähän, että hänestä oltiin jo huolissaan.

On puhdas makuasia, pitääkö dekkareissa poliisien runsaasta suhdesopasta vai ei. Tässä raskaana olevan poliisin työ löytölapsen mysteerion parissa oli tarpeeksi jännittävää, samoin kuin muiden pariskuntien lapsettomuuden tragedia.

Tähän yhteisölliseen kudelmaan mahtuu myös sopiva määrä riitaista kunnallispolitiikkaa ja paikallislehden toimitusta. Ilkeän Börje Bomanin lisäksi mainio sivuhenkilö oli uusi, yli-innokas kaupunginjohtaja Jasper, jonka yksityisautoilun vastustus sai jo koomisia piirteitä.

Nämä sarjan kolme osaa ovat olleet tasavahvoja, ja sarja näyttää saaneen uskollisia faneja myös omasta lähipiiristä. Olen myös lukenut Frantzilta yhden lastenkirjan ja yhden ei-dekkarin, ja osan näistä ruotsiksi, joten alan itsekin olla jo melko etabloitunut fani.

Gradua vaille menestyskirjailija

Teos: Kirsti Ellilä: Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin (Saga Egmont, 2020)

Viime viikolla jumitin lukemistoissani parin äänikirjan välillä, joita molempia olen kelaillut eestaas tuhraten niihin tuplasti enemmän aikaa kuin normaalisti. Viikkoon mahtui enemmän tosi elämän tarinoita köyhyydestä ja syrjään jäämisestä, eli olen taas ollut ”oikeissa” töissä ja kohdannut ihmisiä turvavälit huomioon ottaen.

Kirsti Ellilä on minulle tuttu kirjailija, jonka tuotantoa olen halunnut lukea enemmänkin kuin se on ollut mahdollista. Välillä sekoitan hänet toiseen tuotteliaaseen tekijään, Eppu Nuotioon, sillä molemmilla on ollut hauskoja Turkuun sijoittuvia viihde/lifestyle-aiheisia teoksia. Ellilän tuotantoon ihastuin n. 10 vuotta sitten, kun sain hänen naispappeusaiheisen chicklit-trilogiansa luettavaksi.

Ellilän tuorein teos kertoo Turussa asuvista keski-ikää lähestyvistä ystävyksistä, joita kaikkia yhdistää kesken jääneet kirjallisuuden opinnot. Selma elättää itseään ilmaisjakelulehden toimittajana, Maria toteuttaa itseään neljän lapsen kotiäitinä, ja elämäntaiteilija Edu edelleen yrittää breikata kirjallisuuspiireissä.

Selma elää ammatillisen turhautumisensa huippukautta, kun hän saa seksistiseltä pomoltaan tehtäväksi juttujen tekemisen Julia Lavenderistä, rakkausromaanien painokuningattaresta, jota pomon vaimo fanittaa. Julia kuuluu niihin harvoihin, jotka tässä maassa elävät mukavasti kolmen maan väliä romaanien myyntituloillaan. Kohtaamisista sisuuntuneena hän päättää itsekin yrittää samaa, sillä puutaloasunnon remontointi tulee liian kalliiksi toimituksesta tienatuilla hiluilla.

Edu on vahvasti sitä mieltä, että Selman romanttiset juoniviritelmät ovat epäaitoja. Miesystävä Samin kannustus kirjalliseen harrastukseen on vielä laimeampaa, ja suhde ajautuu kriisiin siksikin, ettei Selma osallistu remppahommiin miehen haluamalla tahdilla. Onneksi kaaoksen keskelle saapuu komea kirvesmies, ”aina valmis” Anselmi, joka osaa lohduttaa Selmaa juuri oikealla tavalla. Tämä onni on kuitenkin lyhytkestoista, sillä Selma ei ole ainoa, joka huomaa Anselmin luonnonlahjat ja charmin.

Kaikki teoksen hahmot ovat omalla tavallaan hurmaavia, vaikka ystävyyssuhteisiin ilmaantuu ryppyjä. Kotiäiti Maria varsinkin on hauskan ristiriitainen tapaus, joka yhtenä päivänä toimii konservatiivisen yhteiskunnan pilarina seurakunnan perhekerhossa ja toisena hukuttaa murheitaan perinteiseen kahviplöröön. Maria on se tyyppi, jolle kuumat sivusuhteet ja pettämiset vaan tapahtuvat, kun taas Selma on enemmän tottunut todistamaan muiden ajautumista viettien valtaan.

Kirjassa on kiinnostava galleria eksiä, uusperhevirityksiä ja impulsiivisuutta. Selman vireillä oleva romaani saa uusia vaikutteita tosi elämästä, joka osoittautuu merkittävämmäksi inspiraation lähteeksi kuin jo olemassa oleva romanttisen fiktion kaanon. Ystävysten kolmikko myös onnistuu palaamaan yliopistolle viimeistelemään tutkintoaan.

Kepeänä ihmissuhdekuvaelmana teos on kupliva ja toivoa tuottava, ja se sopii hyvin kaamosajan pimeyteen. Kaunokirjalliset referenssit, jotka ulottuvat Volter Kilpeen saakka, luovat ihmissuhdedraamaan kaivattua ryhtiä, ja rivien väliin on saatu myös ympättyä sopivaa kritiikkiä nykypäivän elämäntavoista. Varsinkin teoksen mieshahmoihin mahtuu rasittavia ruokavaliohifistelijöitä, jotka rakastavat kommentoida muiden syömisiä. Maksa-arvojaan hysteerisesti kyttäävä Sami ei kuitenkaan onnistu pitämään naisiaan kovin pitkään, sillä hän vaatii elämänkumppaniltaan juuri samanlaista omistautumista detox-kuureihin.

Pidin kirjan fiiliksistä, vaikka tuskin tulen muistamaan sen juonikaaviota kovinkaan pitkään. Iloitsen siitä, että Ellilä on onnistunut kirjailijana tuottamaan tekstiä moninaisille lukijakunnille, ja aion tässä lähiaikoina kaivaa esiin hänen toiseksi viimeisen romaaninsa Lepra (2019), joka kertoo Oriveden lepraparantolasta.

Texas Cookin’, Töölö style

Teos: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway (Teos, 2020)

Joskus kesällä tein nostalgiatripin 1980-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin Anja Kaurasen Syysprinssin filmatisoinnin muodossa, ja samassa hengessä luen nyt Heikki Herlinin kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Harri Sirola (1958-2001), tuo leffan levoton nuori kirjailijanero, oli Niklas Herlinin (1963-2017) pikkuserkku ja yksi hänen läheisistä ystävistään, joka poistui maailmasta oman käden kautta.

Teoksessa Tuollapäin on highway kerrotaan siitä, kuinka Herliniä vanhemmat Sirola ja Kauranen saapuvat eräänä viikonloppuna moottoripyörällä Kirkkonummen tiluksille kovistelemaan lukiolaista Niklasta tilanteessa, jossa nuori Adonis on juuri pääsemässä sänkyyn kahden tyttöystävän kanssa. Kulttikirjailijat ovat tuohtuneita Niklaksen tavasta dissata heidän perustamaansa Kiima-julkaisua SYK:n lukiolaisten yhtä marginaalisessa koululaislehdessä.

Niklas Herlin eli levottoman ja vaiheikkaan elämän, johon kuului piittaamattomuus omasta terveydestä tai elinaikaennusteesta. Osa hänen terveysongelmistaan johtui elintavoista, mutta syyt miehen ennenaikaiseen vanhenemiseen olivat moninaiset, ja myös mielenterveydellä, kasvuolosuhteilla ja lapsuuden traumoilla oli osansa pelissä. Hän kärsi astmasta jo lapsena, ja alkoi nelikymppisenä kaatuilla ja katkoa luitaan niin, että tilanne rajoitti hänen liikkumistaan. Miehen viimeisiä vuosia sääteli krooninen kipu, johon käytetyt lääkkeet yhdistettynä alkoholiin olivat arvaamaton cocktail.

Herlinin suvussa tyypillistä on ollut myös kykeneväisyys suoriutua töistä vahvastikin päihtyneenä. Isältään Pekalta hän omaksui alkoholinhuuruista machokäyttäytymistä, mutta isä ei ajanut kännissä siksi, että hänellä oli autonkuljettaja. Sen sijaan kännissä veneily oli isän normimeininkiä. Perheen miesten rituaaleihin kuului myös metsästysretket, mutta impulsiiviset Pekka ja Niklas olivat huonoja lajissa. Toiseen suvun harrastukseen, kilpahevosten jalostukseen, Niklas ei voinut osallistua astmansa vuoksi. Isänmaallishenkisen suvun pettymykseksi hänet myös vapautettiin asepalveluksesta, mutta punk-henkistä nuorukaista tämä tuskin harmitti.

Heikki Herlin kirjoittaa koskettavasti ristiriitaisen isänsä periaatteista, kasvusta vanhemmuuteen ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Varmasti eniten hän on saanut arvostustaan työstään kehitysvammaisten aseman edistäjänä ja toiminnasta kehitysvammaisten lasten vanhempien tukihenkilönä. On myös huomattavaa, että perheen perustaminen 23-vuotiaana oli tälle vakavalle ja varhaiskypsälle miehelle tietoinen valinta. Muutenkin saan teoksesta vaikutelman, että avioliitto on ollut tässä vauraassa suvussa keskeinen instituutio. Myös kirjailija itse on isänsä lailla avioitunut nuorena.

Elämäkerrallisena tekstinä teos on suht perinteinen, vaikka ei tässä pönötetä eikä kiilloteta suurmiesten ja heidän perijöidensä kilpiä. Samaa shokkiefektiä tässä ei pyritä tavoittamaan kuin John Simonin Koneen ruhtinaassa (2009), joka on yksi hurjimmista lukemistani elämäkerroista. Lapsenlapsen näkökulma isoisänsä luonnevikoihin on toteava; hän ehti tutustua mieheen, joka onnistui viimeisinä aikoinaan esiintymään jopa melko tavallisena isoisänä nuorempien lastensa lasten edessä. Herlin kertoo myös isoisänsä lämpimästä suhtautumisesta kehitysvammaiseen Riikka-siskoonsa.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset Niklasin opiskelijaelämästä Yhdysvalloissa ja matkakertomukset isän ja pojan yhteisiltä reissuilta Eurooppaan ja Amerikkaan. Nämä matkat toimivat myös alkoholismin kanssa kamppailevalle Niklasille detox-kuurina, ja Heikki kertoo huomanneensa muutoksen isän olemuksessa jo kuukauden juomattomuuden jäljiltä.

Kirjan nimi viittaa Niklasin yleiseen Amerikka-intoiluun, tulevaisuudensuunnitelmiin ja country-musiikin kuunteluun. Jostain syystä juuri Texas oli hänen haavemaansa, jonne hän suunnitteli vetäytyvänsä vanhana ukkona. Varmasti texmex-ruoka on maistunut myös töölöläisissä ravintoloissa, joissa Niklas avioeronsa jälkeen tapasi lapsiaan. Perheen ruokapöydällä on myös teoksessa suuri symbolinen arvo: se oli niinikään Harri Sirolan veistämä, ja sen ääressä vietettiin myös valoisia aikoja.

Teos ei voi olla herättämättä myötätuntoa ja kaihoa, mutta onneksi siinä on myös upeaa ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia. Jo pelkkänä isän ja pojan suhteen kuvauksena teos ilahduttaa, mutta siitä löytyy myös rakentavan kriittistä sanomaa toimittajan työn muutoksista, journalistisesta etiikasta ja mediatalojen vallankäytöstä.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Kahweella Länkipohjan Nesteellä

Teos: Juha Hurme: Suomi. (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Aleksis Kiven päivänä kuuluu sivistykseen lukea jotain kansallisesti edustavaa, ja mikäpä olisi fiiliksiin sopivampaa kuin Juha Hurmeen tajunnanvirta suomalaisuuden ulottuvuuksista. Finlandia-palkittu Niemi jäi minulta autuaasti kesken, joten nyt haasteenani oli kuroa umpeen siitä jäänyt sivistyksellinen aukko lukemalla jatko-osa Suomi.

Toki tätä yli 17 tunnin äänikirjaa ei voi kuunnella päivässä, ja urakan jakaminen kahdelle päivällekin oli ylimitoitettu. Mielelläni viihtyisin näin runsaan henkilögallerian parissa viikkoja, mutta bloggarin roolissa en voi tehdä niinkään, koska luultavasti joutuisin aloittamaan urakan joka kerta alusta. Huomasin myös jo alkumetreiltä, etten pystyisi kirjoittamaan tästä kovinkaan kummoista esittelyä näin nopealla aikataululla. Ja samalla tiedän, että ellen kirjoita siitä nyt, homma tulee siirtymään ikuisesti mappi Ö: hön.

Teos lähtee liikkeelle letkeästi Länkipohjan Nesteeltä, joka Hurmeen mukaan voisi olla yhtä luonteva maailman napa kuin mikä tahansa kahvipaikka. Kahvin juomisella on ollut tärkeä rooli myös katajaisen kansan illatsuissa aina 1700-luvulta saakka, ja sen asema tulevien kirjailijoiden hoksottimien teroittajana on eittämättä ollut suuri.

Hurme ottaa tehtäväkseen kirjoittaa uudelleen suomen kielen ja kirjallisuuden historian. Tarinan keskiössä on myyttinen Kalevala, jonka merkitys kristillisen maailmankuvan haastajana on ollut suuri. Millaista kansanihmisten runonlaulanta on sitten ollut vuosituhansien aikana ennen kirjoitustaitoa, siitä Kalevala ei voi antaa kuin ohuen vinkin. Ainakin kaikki eroottisuus ja muu epäsiveä ruumiillisuus on Elias Lönnrotin kahdesta versiosta puhdistettu.

Osa kirjan anekdooteista kuuluu äidinkielen opettajien hörhösiiven HC-osastolle, joten lukijan ei kannata olla huolissaan, jos keskittyminen tämän rönsyilevän ja monipolvisen tarinoinnin aikana takkuilee. Tyypillistä Hurmea on, että karelianistisen oopperan kuuntelusta päädytään unikuvien siivin Turun Pallivahan seurakuntatalolle sukuhautajaisiin. Paikoitellen omakohtaiset muistot taas osuvat paremmin maaliin, kuten siihen paimiolaiseen kirjastoon liittyvät, jossa hänen isänsä oli kirjastonhoitajana.

Minua puudutti teoksessa varsinkin urheilukisojen tarinankerronta, vaikka niiden merkitys karelianistisen sankarimyytin rakentajana onkin ollut suuri. Urheilijoiden ja iskelmätähtien runsas galleria puuduttaa siksi, että samat tiedot olisi voinut löytää myös Wikipediasta. Välillä myös tuntui, että teemojen välillä ei ollut loogista yhteyttä, vaan Hurme on rakentanut aasinsiltoja aiheiden välille täysin anarkistisesti. En esimerkiksi sisäistä teoksen kappalejaon logiikkaa, vaikka teos etenee löysän kronologisesti.

Opin kirjaa kuunnellessa joitain helmiä, joita voin käyttää anekdootteina omilla kulttuurikävelyilläni. Esimerkiksi mökkikuntamme Kangasniemi saa teoksessa harvinaisen suurta huomiota, käydäänhän tässä läpi von Beckerien aatelissuvun, Otto Mannisen ja Hiski Salomaan henkilöhistoriaa. Myös Tampereelle ja ympäryskuntiin liittyy mehevää tarinankerrontaa, joka voi poikia jokusen IRL-retken. En esimerkiksi ennen kirjan lukemista tiennyt, että:

-sana ”sivistys”, jonka Reinhold von Becker keksi, tulee eteläsavolaisesta pellavan käsittelyn vaiheesta.

-Hatanpään kartanon nimi juontaa juurensa ruotsalaisten hattupuolueesta, sillä sen perustaja kannatti intohimoisesti hattuja.

-Tampereen ylioppilastalo oli alun perin konkurssikypsä pankki, jonka johtaja oli ollut hyvin, hyvin tuhma.

Muuten pysyin parhaiten mukana 1900-luvun tarinoinnissa, varsinkin pohdinnoissa heimoaatteesta, Lapuan liikkeestä ja Karjalan neuvostotasavallan kulttuurielämästä. Neuvostovakoilija Kerttu Nuortevan tarina oli minulle ennestään tuntematon, ja kohtuujännittävä. Muutenkin neuvostokarjalaiset Kalevala-tulkinnat alkoivat kiinnostaa, olenhan jo kerran käynyt kuulemassa runonlaulua paikkakunnalla nimeltä Kalevala (Uhtua).

Ideologisella tasolla kirjassa käydään idän ja lännen, sosialismin ja kapitalismin välistä taistelua. Koen, että Hurme antaa molemman aatteen edustajille tasapuolisesti tilaa, ja välillä ääneen pääsee myös vähemmän tunnettuja, unohdettuja kulttuurivaikuttajia.

Teoksen loppuosissa päädytään ekologisiin pohdintoihin Suomen metsänhoidon tilasta, ja siitä syntyy kiinnostava linkki Anni Kytömäen uusimpaan teokseen Margarita, joka on minulla työn alla myös. Laukaalla sijaitsevan Lievestuoreen lipeätehtaan hajuja olen saanut impata keuhkoihini koko lapsuuden ja nuoruuden automatkoilla Savoon, joten erityisherkkä persoonani oli näissäkin pohdinnoissa kaikin aistein mukana.

Uskon, että jokainen kirjaan tarttuva löytää siitä ainakin yhden itseä kiinnostavan tulokulman, mutta lukijan on oltava luonteeltaan kovin ensyklopedinen, jos kaikki tässä paketissa inspiroi. Valikoiva lukustrategia ei siis ole väärä, ja yhdenkin luvun lukeminen voi olla jollekulle riittävä elämys.

Ystävien menettämisestä luonnolle

Teos: Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Aula&co, 2020)

Suomennos: Aki Räsänen

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Millaista on olla norjalainen, jos viimeinen hiihtoretki on tehty Neuvostoliiton olemassaolon aikaan? Onko mahdollista pärjätä ulkoilmaihmisten yhteiskunnassa, jos et tiedä, kuinka päiväreppu pakataan oikeaoppisesti? Ja miltä tuntuu, kun keski-iän kynnyksellä menettää viimeisimmätkin ystävät ei välttämättä parisuhteille tai ruuhkavuosille, vaan luonnolle?

Tämä teos tuntui omakohtaisen koetulta jo ennen lukemista, vaikka suomalaisten ulkoilmaelämä ei kaikkialla saa yhtä fanaattisia muotoja kuin Norjassa. Norja on Suomea vauraampi maa, jossa jokaisen kaupungin lähistöllä on vuoria, joita voi ”ottaa”. Toki sielläkin kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteessa on eroja, eikä maalta kotoisin olevien eräretkeilyyn liity niin helpolla uskonnollisia piirteitä kuin kaupunkilaisten.

Are Kalvo (s.1969) on kirjailija ja standup-koomikko, joka on kotoisin Strandan syrjäkylästä vuonojen Norjasta. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan häntä pakotettiin hiihtämään, mutta alueella harrastettiin myös jalkapalloa, eikä vaeltaminen kuulunut maajussien ykkösharrastuksiin. Muutettuaan Osloon mies on keskittynyt lähinnä kaupunkikävelyihin, mutta idea itsensä haastamisesta vaellusprojektin muodossa syntyi siinä vaiheessa, kun hän alkoi kypsyä ystäviensä hurmoshenkisiin somepostauksiin milloin minkäkin tunturin huipulta.

Projektin dokumentointivastaava on selkeästi miehen vaimo tai elämänkumppani, mutta teos ei sinänsä keskity parisuhdekommunikaatioon vaellusten aikana. Pariskunta tekee kaksi retkeä suht tunnettuihin vaelluskohteisiin vuoden aikana. Ensimmäisen loppukesän vaelluksen he tekevät legendaariseen Jotunnheiman luonnonpuistoon, jonne he kävelevät metsäreittiä pitkin Oslosta saakka. Toisen retken he tekevät Harganderviddan luonnonpuistoon pääsiäislomalla, jossa tavoitteena on patikoinnin sijaan hiihtovaellus. Toisella retkellä mukana on ystäväpariskunta, mikä muuttaa reissun luonnetta rempseämmäksi.

Eniten kirjassa nauretaan tietynlaiselle henkiselle taantumiselle, joka tapahtuu retkeilymajoissa, kun iso joukko samanhenkisiä vaeltajia käy läpi päiviensä havaintoja. Norjalaiset eräihmiset ovat melko suorituskeskeisiä, ja heitä kiinnostavin puheenaihe on reitteihin kulunut aika. Huonoa säätä ei ole olemassakaan, eikä moniakaan haittaa hernerokkasumu – vain amatöörit vaeltavat maisemien vuoksi. Ulkomaalaisille turisteille annetaan anteeksi, jos heidän tuulitakeissaan ei ole ilmaväyliä, mutta norjalaisilta odotetaan perehtyneisyyttä urheilutekstiilien maailmaan.

Jossain vaiheessa Are pelkää kumppaninsa hurahtavan vaellususkoon, sillä tämä saattaa kadota haaveilevaan hurmostilaan jo vartin hiihtämisen jälkeen. Hän itse ei pääse eroon itsekriittisestä ironiastaan silloinkaan, kun sadat muut ottavat itsestään haltioituneita valokuvia yläruumis paljaana. Takuulla retkeilyyn ja ulkoiluun liittyy nykyihmisillä uskonnollisia piirteitä, joista käännytysinto on ilmeisin piirre.

Oletin, että kirjassa kuvattaisiin rankempia ja pidempiä vaelluksia, joihin kirjan nimi tuntuisi viittaavan. Suomalaiseen eräjormailuun kun kuuluu olennaisena osana telttailu, ja eksyminen jonnekin netin ja puhelinverkon katvealueelle. Kovin suurista kärsimyksistä teos ei kerro, mutta mikä on kärsimystä kullekin, on aina subjektiivisesti mitattua, ja pystyin hyvin samastumaan kertojan hahmoon. Ihan pelkkää standuppia teos ei ollut, vaan kyllä se sai minut pohtimaan muun muassa luokkaeroja, aikakäsitystä ja vapaa-ajan käsitteen muutosta.

Historiallisesta näkökulmasta kiinnostavaa on, että 1800-luvulla yläluokkaiset brittimatkakirjailijat ”löysivät” myös Norjan, ja tekivät vaellusretkiä vuonoille ja vuoristoon jo ennen kuin näissä oli alkeellisimpiakaan palveluja turisteille. Köyhillä norjalaisilla ei tuolloin ollut aikaa tai kiinnostusta retkeilyyn, vaan kaikki luonnossa oleminen oli kohdennettu elinkeinon harjoittamiseen.

Kirjassa mainitulla kuuluisalla Finsen asemalla olen pysähtynytkin, eikä reissusta ole vielä kymmentäkään vuotta. Tämä on siis asema Oslon ja Bergenin välillä, jossa pitkänmatkan junat pysähtyvät kahdeksi minuutiksi siksi, että turistit voisivat hypätä ulos valokuvaamaan. Finse on niin korkealla (1222 km), ettei sinne pääse maantietä pitkin lainkaan. Ja vaikka en tuolla seminaarimatkalla ollut ehtinyt perehtyä etukäteen maantieteeseen, olin kyllä häikäistynyt näkemästäni.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joilla luontoelämysten dokumentointi sosiaalisessa mediassa on lähtenyt lapasesta. Se voi antaa vinkkiä raikkaampien tulokulmien löytämiseen kuin #vapaa.

Vapaakävelijän statuksen ansaitsemisesta

Teos: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43. (SKS, 2020)

Syksyn syvetessä on aika siirtyä synkempiin teemoihin myös kirjallisuudessa, eikä mikään auta synkentämään fiiliksiä enemmän kuin kertomukset menneiden aikojen vankiloista ja mielisairaaloista. Seilin saari Turun saaristossa, varsinkin sen aika naisten mielisairaalana, on ollut viime vuosina suuren kiinnostuksen kohteena kirjallisuudessa, ja Susan Heikkisen elämäkerrallinen tietokirja Saima Rahkosesta (1903-1959) on jo kolmas lukemani teos saaren pitkäaikaisista potilaista.

Saima Rahkonen yritti 20-vuotiaana kotiapulaisena surmata kollegansa Eva Holmin kirveellä, koska naiset edustivat eri puolia poliittisesti, ja Eva oli muutenkin solvannut tätä rumilla kutsumanimillä. Teko ei ollut nopea mielijohde, vaan Saima oli suunnitellut sitä pidempään pohtien eri teräaseiden iskuvoimaa. Eva ei kuollut, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat ja hän menetti suuren osan hampaistaan.

Pitkien käräjien jälkeen Saima joutui Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin, ja hänet diagnosoitiin tylsämieliseksi. Tästä alkoi loppuelämän laitoskierre, joka jakaantui aikoihin Seilin saarella ja Pitkäniemessä. Pitkästäniemestä olenkin lukenut vähemmän kuin Seilistä, ja nuo kuvaukset miltei päihittivät Seilin kauhut. Sairaala oli aikanaan maan suurin hourula, joka pahimmillaan asutti jopa tuhat potilasta, ja Saima Rahkosenkin aikana tuossa rapistuvassa laitoksessa oli 680 asukkia.

Pulloposti viittaa tässä Saiman Seilillä säilömiin lappusiin, joissa on otteita hänen elämänsä vaiheista. Loppuaikana saarella hän oli ansainnut vapaakävelijän statuksen, ja ilmeisesti viihtynyt paljonkin luonnossa lappujaan kirjoitellen. Tämän lisäksi Heikkinen käyttää aineistonaan eri laitoksien arkistoja, joista löytyi mm. Saimalta takavarikoituja kirjeitä. Kirjesensuuri oli mielisairaaloissa ankaraa sekä lähtevien että tulevien kirjeiden saralla, mutta Saima onnistui vuosien varrella säilyttämään yhteyden ainakin yhteen sisaristaan. Sisko vierailikin Seilillä, eli Saima ei tullut kokonaan sukunsa hylkäämäksi.

Heikkinen käy kirjassaan ansiokkaasti läpi mielenterveyshoidon kehitystä ja vaiheita, jotka eivät olleet kovin kunniakkaita. Saima Rahkonen joutui Pitkäniemessä sähköshokkihoitoon, mutta vältti insuliinihoidot ja lobotomian. Yli kolmikymppisenä hän tuli raskaaksi, ja hänelle tehtiin myöhäinen abortti, sillä Pitkäniemen henkilökunta ei ollut huomannut raskautta tarpeeksi ajoissa. Kysymys mieleltään sairaiden lisääntymisoikeudesta piti sisällään rotuhygienisiä sävyjä, vaikka mielisairaalan potilaiden sterilisointi ei ollut Suomessa yhtä systemaattista kuin Ruotsissa.

Tyyliltään teos on dokumentaarinen, ja Suomen yleistä historiaa siinä kerrataan vähän liikaakin. On makuasia, pitääkö lukija Heikkisen karjalanmurteisista ”välispiikeistä”; minua ne jopa vähän ärsyttivät, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen. Kirjailija pyrkii luomaan läheisyyttä tutkittavan henkilön kanssa puhuttelemalla tätä intiimisti hänen omalla murteellaan.

Evakkojen historia on teoksessa kiinnostavaa siksi, että Heikkinen dokumentoi sukujen epätietoisuutta toistensa olinpaikoista. Ilmeisesti Saima Rahkonen säilytti karjalaisen identiteettinsä, ainakin mitä hänen jättämiin kirjeisiin ja lappusiin on uskominen. Kirjassa kerrotaan myös muiden karjalaistaustaisten naisten päätymisestä Seilille, sillä ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella ei koko itäisessä Suomessa ollut mielisairaalaa.

Heikkinen kertoo myös Seilin saaren naisten hengellisestä elämästä, ja joidenkin potilaiden saarnaajavaiheista. Myös Saima Rahkosella oli ollut lyhyt hengellisen heräämisen vaihe, mutta hän ei ottanut yhteisössä uskonnollisen johtajan roolia samoin kuin jotkut muut naiset. Psykoosien ja vahvan uskonnollisuuden välisestä yhteydestä olen ollut aina kiinnostunut, ja teos herätti minussa kysymyksiä Seilin saaren hengellisen elämän luonteesta.

En löytänyt teoksesta häiritsevää toistoa suhteessa Katja Kallion ja Johanna Holmströmin teoksiin, sillä Saiman tarina on kovin liikkuva ja monipaikkainen. Pirkanmaan puolen osuus jäi kummittelemaan takaraivooni niin, että saatan kirjan inspiroimana tehdä lähiaikoina retken Pitkäniemen suuntaan. Olen aiemmin pitänyt virheenä sairaanhoitopiirin päätöstä siirtää psykiatriset osastot Pitkästäniemestä TAYS:iin, mutta tämän teoksen luettuani alan ymmärtää päätöksen logiikkaa. Paikalla on raskas ja ahdistava menneisyys, eikä huikean kaunis ympäröivä luontokaan pysty pyyhkimään pois sinne kuormittunutta historiallista taakkaa.

Teos on valokuvaliitteineen kompakti ja tiivis, ja asian painavuuden vuoksi myönnän, etten olisi ehkä jaksanut lukea aistillisempaa ja maalailevampaa tarinaa juuri nyt. Katja Kallion runollisen haikea romaani on vielä minulla tuoreessa muistissa, ja olen iloinen siitä, että samasta aiheesta voi kirjoittaa eri tyylilajeissa. Pullopostin ja ”löydetyn” tutkimusaiheen tarinaa en nyt tässä arviossani avaa, sillä lukijan ilo on löytää tuon geokätkön koordinaatit ihan itse.

Goottilaisen variksen jalanjäljissä

Teos: Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala, 2015)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Patti Smithin kirjoista olen kuullut hehkuttavaa ylistystä jo pitkään, mutta joku minussa on saanut vastustamaan näitä teoksia, jotka pursuavat pelkkiä taiteen ja kulttuurin legendoja. Mutta tässä vaiheessa, kun Yhdysvalloista tulvii lähinnä älyvapaita, masentavia ja ahdistavia uutisia, voi olla lohdullista lukea toisenlaisista ajoista.

Patti Smith (s.1946) on Trumpin ikätoveri, jonka iso osa aikuiselämästä on kulunut New Yorkissa kuten istuvalla presidentilläkin. Monilahjakas nainen on kunnostautunut monella taiteen alalla, ja tuntenut elämässään lähes kaikki merkittävät kulttuurialan vaikuttajat. Elämän yliopistona toimi Manhattanin Chelsea Hotel, jossa nuori Patricia eli kiihkeästi ensimmäisen elämänkumppaninsa Robert Mapplethorpen kanssa. Ihan kakaroita keskittyy tuohon aikaan, vaikka siinä on myös fragmentteja pariskunnan lapsuudesta.

Patti Smithistä olisi voinut tulla aivan tavallinen alakoulun opettaja, ellei olisi tullut vahingossa raskaaksi 19-vuotiaana ja tämän vuoksi erotetuksi collegesta. Ensimmäisen lapsensa hän antoi adoptioon ja pian tämän jälkeen matkusti Philadelphiasta New Yorkiin ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Alkuaikojen taiteilijanura oli välillä niukkaa, välillä rutiköyhää, mutta Smithin ja Mapplethorpen symbioottinen suhde johti lopulta päämäärätietoiseen tekemiseen, yhdessä ja erikseen.

Pattin ja Robertin suhde oli romanttinen, muttei leimallisesti eroottinen. Ehkä nuorelle Pattille arkielämä luovuutta pursuavan, lupaavan kuvataiteilijan kanssa oli tärkeämpää kuin uskollinen parisuhde ja perheen perustaminen. Viittauksia Robertin latenttiin homoseksuaalisuuteen oli nähtävissä jo miehen varhaisissa töissä, mutta Patti alkoi nähdä selviä merkkejä miehen sivusuhteista toisiin miehiin vasta parin muuttaessa tuohon hotelliin, jossa vapaa rakkaus oli muutenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kirjassa kuvataan päihteiden käyttöä. Patti Smith itse ei ole addiktiivinen persoona, ja huumeisiinkin hän tutustuu vain vahingossa. Samaan aikaan hänen kumppaninsa käyttää säännöllisesti LSD:tä ja kannabista. Eniten käytössä naista harmittaa aikataulujen venyminen ja hitaus, se, että miehellä voi huumepäissään kestää puoli päivää pelkkien asusteiden valintaan.

Patti itse on taiteentekijänä kurinalainen proletääri, joka käy jossain töissä läpi tämän glamoröösin elämänvaiheen. Suurin osa Chelsea Hotelin asukkaista ei näin tehnyt, mutta Pattilla on pragmaattisen selviytyjän geenit. Onnella ja sattumallakin on osansa pelissä, tai kuten hän sanoo: ”satuin vaan saamaan yhden parhaista hevosista.”

Goottilainen varis oli itse Salvador Dalin kuvaus nuoresta taiteilijasta, jota hän oppi pitämään kunnianimekkeenä. Tämän teoksen perusteella saan vaikutelman, että kuvataide oli nuorelle Smithille se varsinainen intohimon kohde, jolle hän uhrasi enemmän aikaa kuin kirjoittamaan ja musisoimaan oppimiselle. Smithin tie kohti punkin papittaren asemaa ei ollut alkuvaiheessa itsestäänselvä, vaan musahommia aloitellessaan hänelle tuli yllätyksenä, että kitara pitää virittää.

Kirjassa on jännää vuoropuhelua esineiden maailman kanssa, joka alkaa jo Smithin varhaisesta lapsuudesta. Hän kiintyi jo lapsena roskiksista löytämiinsä katolisiin patsaisiin ja muihin uskonnollisiin reliikkeihin, ja suhteessaan Robertiin läheisyyttä ilmaistiin monenlaisten amulettien välityksellä. He myös tekivät koruja omaan käyttöön ja myyntiin, ja tällaisen pajan pitäminen oli melko työlästä Chelsea Hotelin pienimmässä ja halvimmassa huoneessa.

Koin teoksen sivistävänä, koska siinä vilisee paljon minulle tuntemattomia taidemaailman hahmoja, varsinkin Smithin omalta ajalta. Teoksen historiallisiin kerrostumiin oli helpompi samastua, sillä 1800-luvun goottilaisromantiikka miellyttää minunkin silmää ja korvaa.

Laitoin heti Smithin uusimman teoksen, Apinan vuoden, varaukseen, sillä oletan sen pitävän sisällään enemmän rock-elämäntavan kääntöpuolta. Tämä teos on kuvaus tietynlaisesta viattomuudesta ja idealismista, luovuuden alkukehdosta, jota pahat inhimilliset impulssit, kuten kateus ja ahneus, eivät vielä päässeet pilaamaan. Tästä kirjasta pidin sen elämäniloisuuden ja leikkisyyden vuoksi. Kateellisuutta voi toki kukin tahollaan kokea siitä päivittäisestä näkymästä, joka ulottui Pattin kantapöytään Chelsea Hotelin aulassa, mutta tuo oli yhden amerikkalaispolven eliittisiiven rajoitettu näkymä, ja lumottu maailma, jota emme voi millään taikapillillä puhaltaa takaisin.