Pinnalla pysymisen taiteenlajista

Teos: Ruth Hogan: Lauluja variksille (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Alkuvuodesta kerroin hieman hämmentyneenä Bazar-kustantamon kampanjasta, jolla markkinoitiin minulle tuntemattoman brittikirjailija Ruth Hoganin esikoisteosta Kadonneiden tavaroiden kahvila. Teoksen lempeä huumori jäi siitä parhaiten mieleen, vaikka feelgoodia siitä löytyi jopa vähän liikaa. Silti nimi jäi mieleeni, ja nyt luin hänen toisen teoksensa ilman palkinnoksi saatua suklaapatukkaa.

Lauluja variksille vie meidät nykypäivän Britanniaan, Charlestonin pikkukaupunkiin, joka on ylpeä maauimalastaan ja sen historiasta. Uiminen on säännöllinen harrastus yksin elävälle keski-ikäiselle Mashalle, joka on yksityinen terapeutti ja ottaa vastaan enimmäkseen asiakkaita, joilla on liian korkeaan elintasoon liittyviä ongelmia. Mashan ainoa lapsi Gabriel on hukkunut taaperona, ja yksityiselämässään hän on jämähtänyt suruun. Vain irlanninsetteri Hai-Zum onnistuu pitämään Mashaa elämän puolella vaikeina hetkinä. Kun tragediasta on kulunut jo yli vuosikymmen, Mashan on alettava etsimään uusia syitä elää.

Toisaalla kaupungissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti Alice kamppailee teini-ikäisen Mattin kasvattajana. Alice elää sitä elämää, jollaista Mashakin ehkä eläisi, jos Gabriel olisi kasvanut teiniksi. Tähänkin hapuilevaan perheonneen on saapumassa suuri huoli ja murhe. Vakavasti sairaana katolinen Alice päätyy tunnustamaan kuolemansynnin, jonka sovittamiseksi pelkät Ave Mariat eivät tunnu riittävän.

Maauimalan lisäksi romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat hautausmaa ja antikvariaatti – kaikki ovat maanpäällisiä taivaita omalla tavallaan. Masha viihtyy parhaiten hautausmaan viktoriaanisilla osastoilla, ja on aikeissa ryhtyä historialliseksi kävelyoppaaksi. Näissä osuuksissa oli samanlaista filosofiaa ja kulttuurihistoriaa kuin Kai Sadinmaan tuoreessa kävelyteoksessa Malmin hautausmaalta. Osa teoksen merkittävistä sivuhenkilöistä ovatkin eloon herätettyjä kuolleita, jotka osaavat neuvoa Mashaa paremmin elämässä eteenpäin kuin tämän päivän ystävät.

Variksille laulaminen on yllättävän kiitollista puuhaa, mutta muuten teoksessa kuunnellaan muun muassa T-Rexiä ja Marc Bolania, 70-luvun lopun unohdettuja glam-artisteja. Synkisteleväksi introvertiksi Mashalla on lopulta jopa glamöröösiä iltaelämää, johon kuuluvat glitter, discoalkkarit ja vodkan antaumuksellinen lipittäminen. Bilettämisen kuvaukset heivaavat tämän muuten syvällisen teoksen chicklitin puolelle, mutta yleisemmällä tasolla teos hyppii riemukkaasti monen genren välillä kuin päihtynyt varis.

Toki romaaniin mahtuu myös perinteistä romantiikkaa, joka pysyy ansiokkaasti navanylisessä maailmassa. Keski-ikäisten treffailua kuvataan tässä vähän liiankin siveästi, mutta seksuaalisuus ei varsinaisesti ole teoksen teema. Toki Mashan lapsen isä on homo, jonka kanssa suremista jatketaan kuin lähisukulaisen. Hautausmaan ystävistä tulee Mashalle uusia sielunkumppaneita, ja teos tuntuu peräänkuuluttavan meidän kaikkien oikeutta perustaa itselle sielujen perheitä.

Teoksen ainoa heikkous on se, että toisen päähenkilö Alicen tarina jää huomattavasti kapeammaksi kuin Mashan, ja näin tarinoiden rinnakkaisuus ei oikein toimi. Rakenteellisesti romaani siis hieman ontuu, mutta Hoganin hurmaava, aistivoimainen kieli onnistuu peittämään valuvian matkan aikana.

Teos tuntuu fokusoidummalta kuin Kadonneiden tavaroiden kahvila, jota vaivasi hahmojen ja tarinoiden ylenpalttisuus, ja niiden liittymättömyys toisiinsa. Tästä teoksesta mieleen jäävät ainakin retket hautausmaalle ja luovat retki-ideat, joita lukija voi hyvin toteuttaa omassa elämässään toisessa maassa.

Avokonttorista kaninkoloon

Teos: Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Sun Mun Fun on konkurssikypsä seikkailupuisto Vantaalla, kehäkolmosen katveessa. Asiakkaita puistossa riittää varsinkin syys- ja hiihtolomien aikaan, ja se on pitkään markkinoinut itseään euron halvemmilla pääsylipuilla kuin kilpailevassa ketjussa. Lipputulojen perusteella yrityksen kuuluisi pysyä pinnalla, mutta sen edesmennyt omistaja Juhani Koskinen ei ole vienyt kaikkia tositteita kirjanpitoon.

42-vuotias vakuutusmatemaatikko Henri on Juhanin pikkuveli, joka on juuri ottanut hatkat työpaikaltaan kyllästyttyään sen uuteen toimintakulttuuriin. Henri on firmassa vanha jäärä, joka ei viihdy tiimityön ”nextillä levelillä” avokonttorissa. Pomokin kuulostaa enemmän herätysliikkeen evankelistalta kuin vakavasti otettavalta esimieheltä. Kun Henri saa kuulla veljensä kuolemasta ja perinnöstään, hän päättää sukeltaa syvään päähän ja kokeilla elämää velipojan boheemeissa housuissa.

Antti Tuomaisen humoristisissa dekkareissa/mysteereissä on usein päähenkilöinä pähkähulluja yrittäjiä, mikä tuntuu olevan teoksia yhdistävä punainen lanka. Hän tuntuu piruilevan varsinkin Suomi-brändille ja siihen liittyvälle innovatiivisuuspuheelle, jolla saadaan vielä joku päivä pidettyä koko Saksa luomuhilloissa, Japani sienissä ja oman maan kurittomat kakarat temppuradoillaan. Välillä innovatiivinen brändityö vaatii epäsovinnaisia ratkaisuja, eikä taloudellisella riskinotolla ole rajoja todellisten menestyjien parissa.

Tässä teoksessa on kolme ulottuvuutta: työelämärintama, rikosten maailma ja romanssivyöhyke. Pidin eniten työelämän muutosten analyysistä, joka tässä koskee niin vakuutusmatemaatikkoja, taiteilijoita, markkinoinnin ammattilaisia kuin luomuyrittäjiä. Pikkurikollisuus ulottaa lonkeronsa vähän kaikkialle, ja Henri oppii pian ymmärtämään velkojen perinnän arkisen logiikan. Työmatkoista tulee jännittävämpiä, kun liskomiehet ja heidän kätyrinsä änkäävät samaan junavaunuun lentokenttälinjalla.

Jänis on epäonnisen seikkailupuiston symboli ja maskotti, joka saa kokea kovia Juhanin kuoltua. Mutta kumpi on lopulta ankeampaa, palkkatyö tiimihenkisessä avokonttorissa vai tuulella käyvän pienyrittäjyyden kaninkolossa?

Tuomainen rakentaa kiehtovan henkilögallerian seikkailupuiston työntekijöistä, joiden rekrytointi ei ilmeisestikään ole noudattanut tyypillisimpiä malleja. Toimitusjohtajana häärää kuvataiteilija-Laura, johon Henri vastoin kaikkia suojauksiaan rakastuu päätä pahkaa. Oma suosikkini hahmoista oli kuitenkin lonkerontuoksuinen markkinointivastaava Minttu K., joka pysyi yllättävän iskukykyisenä huolimatta kaappijuoppoudestaan. Puljun miehillä tuntuu olevan enemmän tunkua johtotehtäviin siinä vaiheessa, kun Henri alkaa uudelleenarvioida omistavansa firman selviytymiskapasiteettiä. Kaikkea varjostavat kuitenkin paikkaa vainoavat bulvaanit, kaadetut lipputangot ja lukitut pakastimet, joista ei ehkä löydykään pelkkää jäätelöä.

Kaikki lukemani Tuomaisen teokset tuntuvat yhtä kekseläiltä ja tasalaatuisilta, mutta jostain syystä oma suosikkini edelleen on Palm Beach Finland. Vähiten ymmärsin teoksesta Mies joka kuoli, jota olen kuullut ylistettävän eniten. Tässä teoksessa saattaa olla vähemmän Suomi-eksotiikkaa kuin aiemmissa, sillä Sun Mun Funin kaltaisia yrityksiä takuulla löytyy maailmanlaajuisesti.

Tässä teoksessa eniten jäi mietityttämään seikkailupuiston teeman monimerkityksisyys. Minulle tämä ei ollut pelkästään ilkikurinen ja humoristinen kevytdekkari, vaan löysin Henrin työllistymisen historiasta vakavampiakin sanomaa tämän päivän työmarkkinoista. Vakuutusmatemaatikkona Henri ei edes ole poikkeuksellisen autistinen nörtti, vaan on omaksunut maailmankuvansa puolustuksena kasvuympäristönsä kaoottisuutta vastaan. Moni lukija varmasti pystyy samastumaan Henrin tapaan olla maailmassa, ja vaikka kaikki meistä ei peri seikkailupuistoja, voimme hyvin ymmärtää vastaavia työpaikkoja, jonne on syntynyt yhteiskunnan valtavirtaa vastustavia toimintakulttuureja.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa tekemättä strategisia juonipaljastuksia. Itse en välttämättä edes hahmottanut koko juonta äänikirjan ensi kuulemalla, sillä uppouduin enemmän paikkojen kuvaukseen. Monissa kohdissa oli niin oivaltavia one-linereita ja mottoja, että jäin makustelemaan niitä kokonaisten lukujen ajaksi.

Suosikiksi jäi: Elämä ei ole lainaa, se on maksuvälinepetos. Jo pelkästään tämän lauseen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

Vuotena ennen aborttilakia

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat (Gummerus, 2020)

Tällä viikolla on työn alla kolme uutuusteosta, jotka olen saanut kustantajilta ennakkokappaleina. Ensimmäinen lukemani on Susanne Mauden esikoisromaani, joka sijoittuu 1960-70-lukujen Turkuun ja kertoo muun muassa kahden lapsuudenystävän hankalasta suhteesta aikuisuuden kynnyksellä.

Päähenkilö Eeva on lääkäriksi opiskeleva nuori, jolla on kannettavanaan kimurantti salaisuus. Ylioppilaaksi päästyään hän on pitänyt välivuoden raskauden takia, ja luovuttanut tyttövauvansa adoptioon. Noina aikoina teiniraskaus on niin häpeällistä, että Eevan äiti järjestää heille raskaudenaikaisen residenssin kauas Kuopioon. Kirsti-äiti ehdottaa myös lapsen pitämistä, mutta Eeva tekee päätöksensä yksin. Hän ei koe olevansa valmis äitiyteen, ja uskoo, että joku toinen pystyy kasvattamaan lapsen paremmin kuin hän.

Lapsella on isäkin, mutta parin seurustelu on ollut niin epämääräistä, ettei Eeva halua kertoa miehelle koko asiasta. Äidin lisäksi lapsen syntymästä tietää vain bestis Sirkku, joka pian lakkaa olemasta bestis. Vaikka Eeva kieltäytyy Sirkun tapaamisesta tämän petollisen käytöksen vuoksi, Kirsti jatkaa Sirkun kanssa kyläilyä ikään kuin tyttö olisi hänen toinen lapsensa.

Romaanin sukukuvio on erikoisen vinksahtanut, ja Eeva kipuilee äitisuhteessaan, koska kokee tulleensa Sirkun jyräämäksi omassa kasvuympäristössään. Sirkun oma äiti on rappioalkoholisti, jolle hän ei halua esitellä kasvavaa perhettään. Pian Eevakin löytää aidon rakkauden ja menee naimisiin, mutta liitto pysyy lapsettomana ahkerasta yrityksestä huolimatta.

Yksi teoksen teemoista on aborttioikeus, jota ei alleviivata, mutta joka tulee ilmi naisten välisissä keskusteluissa. Lainsäädäntö on Suomessa pysynyt samana vuodesta 1971, ja vasta viime aikoina on alettu penätä naisen subjektiivista oikeutta aborttiin ilman lääkärin suostumusta. Koin kirjaa lukiessani historian havinaa aiheesta, joka edelleen taisi olla suht vaiettu varhaisessa lapsuudessani. Teoksen onnistuneimpia elementtejä ovatkin puoliksi vaiennetut dialogit sukupuoliasioista, jotka kuvastavat oivallisesti mm. ehkäisyn ja abortin arkaluontoisuutta.

Romaanin konteksti on turvallisen arkinen, vaikka lähes kaikkia päähenkilöitä kutkuttaa kielletty hedelmä jonkun aidan toisella puolen. 1970-luvun nuorten aikuisten elämismaailma on hienosti kuvattu, sillä se on täynnä paradokseja. Yhtäältä halutaan imitoida Janis Joplinia Woodstockissa, mutta toisaalta ollaan kiinni turpeessa niin, että anopin tekemä perintöryijy lopulta sanelee kodissa kaapin paikan. Seksuaalinen etsintä aiheuttaa nuorten parien ensi kodeissa enemmän kitkaa kuin päihteet.

Vaikka teos kuvaa jopa aikoja ennen omaa syntymääni ja välillä koen itseni dinosaurukseksi, en ainakaan lue teosta historiallisena romaanina. Mauden kirjoitustyyli on raikkaan tilanteista, ja sitä leimaavat runsaat dialogit. Ajankuva liittyy enemmän suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin kuin turkulaisiin omituisuuksiin. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin kirjasta kaipaamaan, oli vahvempi paikallinen väri. Sitä löytyi ripoteltuna erinäisten kutupaikkojen kuvauksissa, torin laidalla, uimapaikoilla ja Ruissalossa, mutta en saanut sitä vielä tarpeeksi. Tähän verrattuna mm. äskettäin lukemani Anna Soudakovan teos Mitä männyt näkevät tuntui vahvemmin turkulaiselta romaanilta, vaikka siitä kolme neljäsosaa tapahtuu maan rajojen ulkopuolella.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka toivon mukaan yhdistää sukupolvia, ja vaikka se kertoo naisista, jotka nyt ovat seitsemänkymppisiä, veikkaisin kiinnostusta teokseen löytyvän myös nuoremmissa lukijoissa. Nuorten aikuisten bileiden ja opiskelijaelämän kuvauksena teos ei päässyt yllättämään minua, mutta pidin enemmän sukulaisuussuhteiden venyvästä kuvauksesta, ja uskottomuuden käsittelystä, jota lähestytään tässä inhimillisen lempeästi, jopa himpun verran humoristisesti.

Kiitos Gummerukselle ennakkokappaleesta, tämä varmasti lähtee pian ystäville kiertoon. Kirjaa suosittelisin varsinkin lukupiireihin, sillä luulen sen toimivan mainiona keskustelunherättäjänä mm. lisääntymisoikeuksien lähihistoriasta.

Taantumusta paossa Montpellierissä

Teos: Anna Kortelainen: Tulirinta (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Tällä viikolla on ilmentynyt tarvetta nollata päätä kirjallisuudella, joka ei mitenkään liity omaan elämään tai koronakriisiin. Pari viimeksi lukemaani teosta eivät saaneet aikaan helpotusta, joten valitsin seuraavaksi historiallisen romaanin henkilöstä, josta en etukäteen tiennyt mitään.

Anna Kortelainen kuului suosikkeihini 00-luvulla, viime vuosikymmenellä tutustuin hänen tuotantoonsa satunnaisotannalla, ja nyt huomaan hänen palanneen Edelfeltin sukuhistoriaan romaanissa Tulirinta. Se kertoo maestron ainoan avioliitossa syntyneen lapsen, Erik Edelfeltin (1888-1910) lyhyen elämän loppuvuosista opiskelijana Montpellierin yliopistossa 1908-1910.

Kortelainen kirjoittaa tässä aitoa fiktiota, sillä nuoresta Erikistä jäi vain harvoja viitteitä jälkipolville. Kirjailijan näkökulmasta niukka tausta-aineisto voi joskus olla jopa siunaus, koska silloin jää enemmän tilaa luovuudelle. Olen aina pitänyt Kortelaisen kirjoitustyylistä, ja vaikka hänen Karjalan kannakselle sijoittuvat teokset kiinnostivat minua myös, niiden omakohtainen tunnustuksellisuus tuntui hieman raskaalta. Uudessa teoksessaan Kortelainen palaa taas lempimaahansa Ranskaan, ja löydän tekstistä samaa ilahduttavaa kielellistä kepeyttä kuin teoksessa Virginie! (2002).

Erik Edelfelt halusi lähteä opiskelemaan Ranskaan pakoon Suomen sortovuosien tukahduttavaa ilmapiiriä. Nuori mies oli juuri parantunut tuberkuloosista, ja ehdotus opiskelusta ulkomailla tuli hänen lääkäriltään. Montpellier valikoitui ihanteelliseksi paikaksi jo ilmastollisista syistä. Alaikäisen pojan äiti olisi tuskin huoltajana antanut tälle lupaa matkustaa paheelliseen Pariisiin, jonne hän oli niin monta kertaa kadottanut aviomiehensä. Toisaalta Ellan-äidin (os de la Chapelle) ranskalainen sukutausta toimi hyvänä perusteena päästää ainoa poika hakemaan korkeampaa sivistystä maassa, jossa tieteen tekeminen oli vapaampaa kuin Suomen suurruhtinaskunnassa.

Montpellierissä Erik kamppailee suomalaisen identiteettinsä kanssa, sillä monet mieltävät hänet slaaviksi. Juonellisesti teos operoi monien takaumien kautta Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen, varsinkin lukioaikaiseen fennomaaniaktivismiin. Fennomaanina Erik tuntuu kunnostautuvan tyylipuhtaammin kuin isänsä, jonka taiteilijauraan mahtui noloja kompromisseja varsinkin Pietarin suunnassa.

Innostuin enemmän Montpellierin kerrostumista kuin Helsingin, tai koin runsaat takaumat ”täytemateriaalina” ranskalaiseen kertomukseen. Viininviljelijäsuvun perijä Luc on kiinnostava hahmo, jonka intohimo aiheeseen tuntui ajattomalta. Ranskalaisen yliopiston fuksiaiset oli myös loistelias episodi. Oli myös kiinnostavaa seurata Erikin vapaa-ajattelijuuden kehittymistä katolisessa maassa, jossa protestanttius nousee liian usein keskustelun ja leikkimielisen pilkan aiheeksi.

Simo Häkli saa minulta kunniamaineen lukijana, sillä hän puhuu ranskaa moitteettomasti. Tämä on harvinaista suomalaisten ääninäyttelijöiden parissa, ja arvostan sitä, että tähän on valittu ranskaa osaava lukija. Ranskankieliset pikku dialogit tuovat romaaniin autenttista tunnelmaa.

Toki tubikuoleman kuvaus tuo tarinaan traagisuutta, ja sairaskertomus muistuttaa myös tuon ajan terveyseroista. Nuori Erik olisi saattanut kuolla jo Helsingissä, ellei olisi päässyt äitinsä saattamana parantolaan Sveitsiin.

Kaiken kaikkiaan teos on aistillinen ilotulitus ja tribuutti eteläranskalaiselle elämänmenolle, jossa syödään, juodaan ja väitellään kiihkeästi hetkiin tarttuen. Ajankuva on siinä niin tarkkaa ja avartavaa, että se voi kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka ovat saaneet suurten miestaiteilijoiden suvuista yliannostuksen. Parasta siinä on, että Kortelainen onnistuu nostamaan nuoren miehen itsenäiseksi subjektiksi kuuluisan isänsä varjosta.

Miksi Jeesus valitsisi Skoda Octavian?

Teos: Jonas Bonnier: Lahkomurhat (Tammi, 2020)

Suomennos: Laura Kulmala

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesällä koukutuin pahasti true crime-tarinoihin äänikirjaformaatissa, mutta en raportoinut kaikista ahmimistani teoksista blogissa. Liivijengiläisten ja huumeparonien muistelmat avasivat minulle uutta maailmaa, mutta samaan aikaan suhtaudun kriittisesti heidän nostamiseen superjulkkiksen asemaan, vaikka välillä olisi tapahtunut kriittistä itsetutkiskelua ja mahdollinen uskoontulo.

En silti teilaa koko genreä, sillä siihen mahtuu myös erikoisempia kertomuksia. Jonas Bonnierin Lahkomurhat tuntui heti teokselta, joka oli pakko lukea, sillä en ole seurannut Knutbyn helluntaikirkon tragedioihin liittyvää uutisointia reaaliajassa. Tämä on kummallista, koska olen jo pitkään lueskellut oman aikamme uskonlahkoista, ja vielä 00-luvulla seurasin enemmän ruotsalaisia medioita kuin nyt.

Kyseessä ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta se on kirjoitettu enemmän romaanimuotoon kuin ne true crime-teokset, jotka on tuotettu yhdessä rikollisten kanssa. Tragedia tapahtuu Upplannin lääniin Knutbyssä, jossa helluntaiseurakunta kerää uusia jäseniä karismaattisen naispastori Eva Skoogin hahmon voimalla. Sindre Forsman on 26-vuotias, liian varhain keski-ikäistynyt pastori ja perheenisä, joka muuttaa tähän ”saalemiin” Evan seuraajaksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu, mutta oikeiden nimien googlaaminen tapahtuu käden käänteessä.

Vuonna 1998 kuolee Sindren ensimmäinen vaimo Kristina, eikä tapausta tutkita murhana, vaikka vainajan ruumiista löytyy yliannostus pistoksella annettua kipulääkettä. Pian Kristinan kuoltua Sindre avioituu uudelleen Evan pikkusiskon Mikaelan kanssa, mutta keskittää energiansa Kristuksen morsiamen Evan palvelemiseen tämän narsistisessa budoirissa. Suhdesoppaan mahtuu muitakin pariskuntia, lapsenpiikoja ja muita seurakunnan sisäpiiriläisiä. Vuonna 2004 Sindre pakottaa luonaan asuvan lastenhoitajan murhaamaan Mikaelan ja Evan aviomiehen Peterin. Peter jää henkiin, Eva säästyy vankilatuomiolta, mutta Sindre saa elinkautisen.

Ongelmana tarinassa on se, että se keskittyy lähes kokonaan seksuaalisuuteen. Olen varma, ettei kaikki tässä yhteisössä tapahtunut vallankäyttö ole ollut seksuaalista luonteeltaan, ja että kaikki seurakuntaan liittyneet eivät ole olleet mukana pyhän seksin vuoksi. En lukijana päässyt mukaan tämän lahkon psykologiseen koukuttavuuteen. Kyseessä on ollut seurakunta, joka keskittyi toiminnan muuttamiseen trendikkäämmäksi ja nuorekkaammaksi, ja johon haluttiin mukaan paremmin toimeentulevaa väkeä, jolla olisi varaa maksaa kunnon kymmenykset. Tämän tyyppisiä seurakuntia on Ruotsissa ollut pidempään kuin Suomessa, mutta täälläkin on monia ”saalemeita” yritetty tuunata katu-uskottavampaan suuntaan.

Seksuaalisuuden ulkopuolella henkilöiden maailmankuva on läpikotaisin materialistinen ja ulkonäkökeskeinen. Patriarkka Sindre joutuu kuitenkin tyytymään ajamaan ankealla Skoda Octavialla, ja aurinkolomatkin kohdistuvat lähinnä intialaisiin orpokoteihin. Seurakunnassa käytetään suht reippaasti alkoholia, ainakin sisäpiiriläisten kesken suljettujen ovien takana.

Onnistuneissa lahko- tai kulttiaiheisissa teoksissa lukija pääsee syvemmälle jäsenten ihon alle. Tässä varsinkin Sindre ja Eva tuntuvat narsististen manipuloijien stereotyypeiltä, niin mustavalkoisilta hahmoilta, ettei heidän seuraamisessaan tunnu olevaan mitään ”pointtia”. Puhtaasti kultiksi tai lahkoksi en edes kuvattavan seurakunnan toimintaa luonnehtisi siksi, ettei se pyrkinyt eristämään jäseniään täysin ympäröivästä maailmasta. Ryhmän ”me-hengelle” ei tunnu tässä olevan edes teologista perustetta, eikä poikkinaimisen kuvaus mielestäni eronnut paljoa siitä, mitä tapahtuu pienten paikkakuntien kunnan rivitaloilla riippumatta asukkien uskonnollisesta vakaumuksesta. Miehillä on matkatöitä, jotta he pääsisivät toteuttamaan seksuaalisuuttaan lastenlikkojen kanssa, ja vaimot rakastuvat silmittömästi pariterapeuttiin, setämäiseen Sindreen.

Jaksoin kahlata tarinan läpi pelkästään siksi, että harrastan ns. vapaiden suuntien kristillisyyden kuvauksia laidasta laitaan. Ruotsalaisten lahkojen kuvauksista pidin enemmän Mariette Lindsteinin teoksesta Ehdoton valta, joka kertoo skientologeista ja jonka taustalla on omakohtainen uskonnon uhrin kokemus. Ymmärtääkseni Bonnierilla ei ole helluntailaistaustaa, ja tämä näkyy kuvauksen pinnallisuudessa.

Tulinko sitten hullua hurskaammaksi tämän Skodan kyydissä, vai oliko teos ajanhukkaa? Ehkä teos toimi hyvänä varoituksena terapian muotoon puetusta sielunhoidosta, jossa usein toimii uskomattomia puoskareita. Lähin vertauskohde, joka mielessäni pyöri kirjaa kuunnellessa oli täällä Tampereella pyörinyt Nokia-Missio, jossa ei tapettu ketään, mutta jossa myös seksuaalisuus hiipi sielunhoitoon samansuuntaisella tavalla kuin tässä. Myös tuon seurakunnan taloudessa on saattanut olla enemmän epäselvyyksiä kuin Knutbyn herätyksessä, joka on ollut pienimuotoisempaa, kotikutoisempaa toimintaa. Nokia-Mission kriittistä historiikkiä jään siis odottamaan. Onkohan sellainen jo työn alla jossain?

Myrskybongarin prima vista

Teos: Kjell Westö: Tritonus (Otava, 2020)

Suomennos: Laura Beck

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Kjell Westö kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka teoksille olen lämminnyt hitaasti, mutta joistain niistä mieleen on jäänyt syvä jälki. Kun muutama viikko sitten kuulin Tritonuksen aihepiiristä, ajattelin, että teoksen voisi jättää välistä. Myöhäiskeski-ikäisen kapellimestarin kasvava alakuloisuus, melankolia ja Me Too-liikkeen aikaansaamat paljastukset kuulostivat hieman tunkkaisilta. Päätös lukea syksyn hittikirja johtui sitten sen sijoittumisesta Turun saaristoon, sisäänlämpiävään kuntaan nimeltä Ravainen (joka koordinaattien mukaan muistuttaa vähän Paraista, mene ja tiedä).

Tritonus on teoksen päähenkilön Thomas Branderin rakenteilla oleva ökyhuvila, mutta se viittaa myös sävellystyön intervalliin. Koko romaani rakentuukin kuin sinfonia, syysmyrskyn kaltainen sellainen, jossa kosmopoliitti taiteilija kohtaa paikallisen yhteisön. Myös Branderin naapurustossa harrastetaan musiikkia, mutta naapurin Rellu Lindell ei välttämättä tunnista termiä prima vista, vaikka soittaa kitaraa bilebändissä nimeltä Rainbow.

Onneksi Brander ei ole niin snobi, ettei tunnistaisi menneiden aikojen heavylegendoja. Ravaisten Rainbow saattaa tyytyväisenä vetää bossanovaa tai Shakiraa, ja bändin uudistuminen riippuu pitkälti sen kulloisesta naislaulajasta. Näiden kahden musiikkimaailman soraääninen kohtaaminen on romaanin ehdoton vahvuus, ja Siirin krouvi tuntuu sieluklaalta paikalta varsinkin sen jälkeen, kun kesän turistit ja mökkiläiset ovat jättäneet saaristoidyllin.

Toinen romaanin merkittävä teema on äärioikeiston nousu, ja tätä kautta löysin yhteyden Westön ja juuri lukemani Pirjo Hassisen välillä. Tritonuksen ääripatrioottinen (anti)sankari on nuori lukiolainen Jonas, joka on käynyt hakemassa tukea aatteilleen naapurikunnasta suomenkielisistä porukoista. Kunnassa on myös vastaanottokeskus, joka kiristää Jonaksen hermoja. Yksinhuoltajaäitiään ”Biggietä” hän arvostaa eniten siksi, ettei tämä heilastele ”matujen” kanssa. Ruotsissa ei ole vastaavaa termiä, mutta se ei tarkoita, etteikö suomenruotsalaisessa kansanosassa ilmenisi rasismia. Sitä vaan ilmaistaan eri nyanssein kuin suomen kielessä.

Hyvää kirjassa oli varsinkin se, että Branderin ja Lindellin kehittyvää naapuruussuhdetta kuvataan tasavertaisena. Molempia miehiä vaivaa ehkä miesten menopaussi, eikä Lindell osa-aikaisena koulukuraattorina, joka on kiinnostunut ongelmatapausten äideistä, ole vähemmän kujalla elämänsä suunnasta kuin Brander, jota vaivaa MeToo ja hiipuva suhde itseä nuorempaan muusikkoon. Toki itse samastuin enemmän Lindellin, joka onnistuu enemmän bändikavereidensa tukemisessa kuin nuorten.

Olin vallan hämmentynyt siitä, kuinka nopeasti Westö on saanut purkitettua korona-ajan paradigmamuutoksen romaaniinsa niin henkisenä kuin fyysisenä prosessina. Tässähän eletään lähimpää lähitulevaisuutta, jonka kulkua hän on kirjaa kirjoittaessaan pystynyt ennustamaan. Onneksi teos ei käy dystooppiseksi, vaan se maailma, johon hän henkilönsä sijoittaa, pysyy vielä siedettävyyden ja ymmärrettävyyden rajoissa. Henkilöhahmot oirehtivat epävarmassa maailmassa, mutta jotain pysyvää on, kuten Ravaisten paikallislehti. Tätä lukee myös Lindellin tytär Maja kaukana Senegalissa avustustöissä.

Teos oli huomattavasti dynaamisempi ja jännittävämpi kuin pelkäsin, mutta myös tämä, kuten muutamat muut viime aikoina lukemani, pääsevät paremmin oikeuksiin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Itse kuuntelin teosta kolme kertaa eestaas kelaillen, ja näin ollen juonesta saattoi jäädä uupumaan paloja.

Tritonus tuntuu lohtukirjalta, joka on kirjoitettu palvelemaan lukijoitaan, jotka surevat elämänsä kaventumista tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Kaikilla meistä ei ole tätä varten rakennettu hissillistä huvilaa, mutta monilla on joku toinen yhteisö, jonka elämää seurataan netin välityksellä toiselta puolelta maata tai maailmaa. Ja saattaa olla myös fyysinen piilopirtti, jonne paeta maailman murheita. Teos lohduttaa eniten meitä, jotka joskus kykenemme vetäytymään jonnekin villasukkien ja punaviinilasillisten pariin, silläkin riskillä, että mökkinaapurilla on bilebändi, ja bändin jäsenillä jatkuva tilanne päällä.

Puutteellisen näköalan huoneissa

Teos: Jessie Burton: Tunnustus (Otava, 2020)

Suomennos: Antero Tiittula

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.

Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.

Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.

Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.

Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.

Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?

Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.

Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.

Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?

Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.

Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.

Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.

Neurotieteellinen synninpäästö

Teos: Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Otava, 2020)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Elina Keinänen

Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin hurmasi minut kolme vuotta sitten historiallisella syvyydellään, ja sen vuoksi odotukseni myös tätä kakkosromaania kohtaan olivat korkeat. Molempia teoksia yhdistää Alabama keskeisenä tapahtumapaikkana, mutta Maa ja taivas on tämän päivän siirtolaisista kertova nykyromaani.

Romaanin kertoja Gifty on Alabamassa syntynyt toisen polven ghanalaissiirtolainen, nuori väitöskirjaa kirjoittava neurotieteilijä. Hänen äitinsä on halunnut muuttaa Amerikkaan nelikymppisenä, ja valinnut työn valkoisten vanhusten kotiavustajana, jotta lapset saisivat paremman elämän. Lasten isä, jota he kutsuvat etäisesti Gin-gin-mieheksi, sopeutuu uuteen kulttuuriin huonommin, ja palaa kotimaahan, kun Gifty on vasta muutaman vuoden ikäinen.

Perhe selviää äidin kovalla työllä, mutta isoveli Nana saa teininä liikaa vapautta, vaikka kunnostautuu koripallotähtenä. Loukattuaan nilkkansa poika jää opiadikoukkuun, joka eskaloitua pian rankaksi huumeriippuvaisuudeksi. Äiti ja tytär pakenevat tilannetta rukoukseen, mutta rukous ei pelasta raivokasta Nanaa.

Romaanin jännite muodostuu herätyskristillisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan välille, ja Gyasi tuntuu kysyvän, voiko näitä yhdistää menettämättä järkeään. The First Assemblies of God-seurakunta on edelleen Giftyn hengellinen koti, vaikka hän on myös saanut tieteellisen herätyksen. Seksuaalisena olentona hän pyrkii rimpuilemaan irti kirkkonsa moraalikäsityksestä, johon on kuulunut toisaalta seksistä vaikeneminen ja toisaalta vahinkojen hätäinen laastarointi ihme kampanjoilla. Teiniraskaudet muuttuvat epidemiaksi Giftyn nuoruudessa seurakunnan tyttöjen keskuudessa, ja kirkko kuljettaa bussilla kaikki teinitytöt, niin neitsyet kuin raskaana olevat, siveysleirille, jossa saarnataan abortinvastaista sanomaa. Vaikka teos oli muuten paikoitellen synkistelevä, tässä osuudessa nauroin ääneen.

Veljen huumekuolema käsittely on yksi keskeisistä teemoista, ja rationaalisena olentona Gifty päätyy valitsemaan tutkimusaiheekseen addiktion, jota hän valmistelee loputtomilla hiirikokeilla. Tutkimuksen teko on hänen tapansa käsitellä veljen alennustilan aiheuttamaa häpeää, ja kollegat kannustavat häntä TED-talkin pitämiseen aiheesta. Äidin ja tyttären suhde päätyy jossain vaiheessa huoltosuhteeksi, kun äiti vajoaa syvään masennukseen. Gifty saa äidin hoidokikseen Stanfordin yliopiston residenssiin, koska varaa muunlaisiin järjestelyihin ei ole.

Giftyn ghanalainen identiteetti on hauraampi kuin helluntailainen tai alabamalainen, mutta hän muistelee aikaa, jona hänet lähetettiin tädilleen teini-ikäisenä pakoon äidin sairautta. Ghanalaisen käsityksen mukaan masennus ei ole sairaus, sillä äiti ei ollut koskaan päätynyt alasti kadulle riekkumaan, kuten ”oikeat” hullut. Matkat tädin kanssa torille myymään kopiolaukkuja, joita kolmen kuukauden aikana myydään neljä, kertovat karua tarinaa paikallisesta naisyrittäjyydestä. Ruoka tuntuu ainoalta aidolta kiinnikkeeltä vanhempien kotimaahan, ja Gifty oppii etsimään Stanfordista oikeanlaista okraa ja maapähkinöitä lihapatojen lisukkeiksi.

Luin kirjaa enemmän kuvana Amerikan henkisestä nykytilasta kuin suurena siirtolaisromaanina, sillä siinä kasvetaan ja vieraillaan todellisella Bible Beltillä, jossa kaikki pyritään ratkaisemaan rukouksella ja Raamatulla. Gifty kokee, että tämä elämäntapa on vienyt suuren osan hänen aivokapasiteetistaan, ja tämän vuoksi sinne ei ole mahtunut mm. kulttuurisia viitteitä. Yliopistomaailmassa hän kokee eniten toiseutta bileissä, joissa keskustellaan syvällisesti politiikasta ja taiteista. Hänen kotiseudullaan tällaisella brassailulla ei ole voinut kerätä uskottavuuspisteitä, vaan siellä urheilu on ainoa henkireikä uskonnosta.

Kasvukertomuksena vertaan tätä keväällä lukemaani irlantilaisen Sally Rooneyn teokseen Normaaleja ihmisiä. Molemmissa oli samansuuntaista kipuilua ja melankoliaa, vaikka Dublinin opiskelevaa nuorisoa ei enää 2010-luvulla kalvanut vanhempien tiukka uskonnollinen vakaumus. Ehkä kuitenkin Gifty sopeutuu Harvardiin ja Stanfordiin hieman paremmin kuin Rooneyn romaanin Connell, joka yhtä lailla on maaseudulta tulevan työväenluokkaisen yksinhuoltajan vesa.

Minua kirjassa kiinnosti enemmän helluntailaisuuden kuvaus kuin neurotiede, ja arvostan Gyasin lempeän maltillista näkökulmaa hengellisyyteen. Kirjassa ei käsitellä uudelleensyntyneiden kirkkojen pahimpia ylilyöntejä, eikä tuota elämäntapaa eksotisoida. Näin ollen uskon, että myös elävää uskoa todistava voi nauttia tästä kirjasta.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Twin Peaksia norjalaisittain

Teos: Jo Nesbo: Valtakunta (Johnny Kniga, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Matti Ruokonen

Blogissani olen usean kerran valitellut sitä, kuinka hitaasti olen lämminnyt Jo Nesbon dekkareille, sillä tiedän niiden olevan loistavia. Ehkä teoksissa on jopa rasittanut kirjailijan perfektionismi, tai tietynlainen seikkaperäisyys. Tai olen lukenut niitä tilanteissa, jolloin olisin kaivannut vähän kepeämpää viihdettä.

Dekkarimaestron uusin teos ei sijoitu Osloon, ei kerro Harry Holesta, ja dekkarinakin se on varsin erikoinen niin asetelmaltaan kuin rakenteeltaan. Se sijoittuu syrjäiseen kuntaan jonnekin Christiansandin kaupungin kupeeseen, joka tuntuu olevan Norjan Bible Beltiä ja amerikkalaistunutta aluetta. Paikallisella väellä on paljon Amerikan-sukulaisia, mutta välillä käy myös niin, että rikkaat ja menestyneet emigrantit palaavat kotinurkille paikallista elinkeinoelämää elävöittämään.

Teoksessa keski-ikää lähestyvät veljekset Roy ja Carl kohtaavat viidentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen. Roy on jämähtänyt juurilleen bensa-aseman hoitajaksi, kun taas Carl on lähtenyt Amerikkaan ja päätynyt kiinteistöalan yrittäjäksi barbadoslaisen Shannon-vaimonsa kanssa. Pariskunnalla on lennokkaita suunnitelmia luksushotellin perustamiseksi Carlin vanhaan kotikylään, ja he etsivät hankkeelleen paikallisia sponsoreita joukkorahoituksen turvin.

Pienellä paikkakunnalla on ratkaisemattomia, jo vanhenneita rikoksia, ja insesti ja alaikäisiin sekaantuminen tuntuvat olevan juurtuneita lieveilmiöitä, joita uskonnollinen ilmapiiri hyssyttelee. Suuria kansankokouksia on nähty viimeksi 70-luvulla helluntaiherätyksen muodossa, mutta Carlin hotellihanke saa taas kyläläiset kokoontumaan sankoin joukoin. Hotellia myös vastustetaan siksi, että se tuntuu olevan kohdistettu vain rikkaille ja ulkomaalaisille, mutta toivo uusista työpaikoista saa osan porukasta puhaltamaan yhteen hiileen.

Royn ja Carlin keskinäinen suhde käy tarinan aikana koko ajan kummemmaksi, ja takaumien kautta poikien isäsuhde saa syventyvän tummia värejä. Carl ei voi olla tuntematta vetoa nuoruuden heilaansa, yläluokkaisen valtiotieteilijä-Mariin, joka on tarinassa jonkun sortin Laura Palmer-hahmo. Reipas poikkinaiminen kuuluu muutenkin kylän kulttuuriin, ja siihen osallistuvat niin teinit kuin setämiehet ja puumanaiset.

Teoksen nykyisyyden tapahtumien aika-akseli on vuoden-pari, kun taas sukuromaanina se venyy poikien edesmenneen isän lapsuuteen, joka myös sijoittuu Yhdysvaltojen Minnesotaan. Tämä on taatusti pisin romaani, jota olen kuunnellut äänikirjana, ja pysyin tässä juonessa paremmin mukana kuin Harry Hole-romaaneissa paperikirjoina.

Twin Peaks-vibojen lisäksi olin löytävinäni Valtakunnasta kreikkalaisen tragedian elementtejä, kunnon synkistelyä, isänmurhaa, äidinmurhaa (tai murha-aikeita), insestitabun käsittelyä ja sielua jäätävää syyllisyydessä vellomista. Viihteellisyyttä tarinaan Nesbo luo pistämättömän ajankuvan muodossa, vaikka kuvattu peräkylä ei lopulta ole muuttunut paljoa veljesten elinaikana.

Toistaiseksi tämä on paras Nesbolta lukemani teos, joka onnistui vangitsemaan huomioni kahdeksi päiväksi. Teosta voi lukea monella eri tasolla – dekkarina, trillerinä, sukuromaanina, kulttuurin kuvauksena, ja uskoisin sen miellyttävän myös muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.