Kallavesi irakilaisin silmin

Teos: Sara Al Husaini: Huono tyttö (LIKE, 2023)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Sara on itsenäinen irakilaistaustainen nuori nainen, joka asuu omillaan Espoossa, käy töissä ja opiskelee ahkerasti tullakseen osaksi yhteiskuntaa. Suomeen hän on saapunut sylilapsena pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta 1990-luvulla. Hän on kasvanut suurperheessä Kuopiossa, eikä hänen äitinsä osaa kunnolla lukea eikä kirjoittaa. Myöhemmin perhe on siirtynyt asumaan pääkaupunkiseudulle, mutta etäisyys sisaruksiin ja vanhempiin on kasvamassa, kun Sara päättää luopua islamista ja huivista.

Perhe on välillä kokeillut paluumuuttoa Irakiin, ja varsinkin isän koti-ikävä on krooninen. Sara itse kokee jääneensä hankalasti kahden kulttuurin väliin, ja hänen on vaikea irrottautua äitinsä vaikutuspiiristä. Isän käytös taas muuttuu käsittämättömäksi joka Irakin-reissulla. Käsittämätöntä myös on, että isän suvun mukaan kolmivuotias serkkupoika on aikuiselle Saralle sopiva turvamies matkalla lähikauppaan.

23-vuotiaana Sara naitetaan puolikaljulle Rashidille, joka ei ole edes käynyt loppuun peruskoulua. Miehen pääasiallinen motiivi liittoon on mahdollisuus muuttaa Eurooppaan, joten kumpikaan osapuoli ei teeskentele suurta rakkautta. Sara kutsuu miestään avoimesti kusipääksi ja mulkuksi suomen kielellä. Muutenkin Suomi on todellisuus, jota hänen on vaikea jakaa sukulaisten kanssa Irakissa.

Teoksen kauheimmat vibat liittyvät Saran hääyöhön, ja kokemukseen raiskauksesta avioliitossa. Pariskunnan lyhyt liitto materialisoituu Irakissa, eikä tuore vaimo ole valmis seksisuhteeseen Rashid-serkun kanssa, joten hän kokee tulleensa raiskatuksi joka kerta, kun on viettänyt yön miehensä kanssa. Koska kyseessä on liitto sukulaisten välillä, sukulaiset myös puuttuvat pariskunnan seksielämään. Yksi Saran avioehdoista on ehkäisyn käyttö, mutta hänen anoppinsa on vaikea ymmärtää, miksi tuore vaimo ei heti ala tuottaa pikku-Rashideja Pohjolassa kasvatettaviksi.

Huono tyttö on Sara Al Husainin esikoisromaani, ja sen äänensävy on suorasukaisen vihainen. Ääni on myös feministinen, mutta kertojan feministinen näkökulma ei edusta tämän päivän länsimaisen feminismin kuumimpia trendejä. Irakissa feministiset taistelut keskittyvät kysymyksiin, jotka liittyvät naisen elämän perusoikeuksiin, eikä siellä tunneta hienovireisiä keskusteluja intersektionaalisuudesta.

Teoksen viesti on selkeä: ”hyvän” muslimitytön versio omasta vapaudestaan ja itsenäisistä valinnoista esimerkiksi huivin käytön suhteen ei aina välttämättä ole kovin vapaa. ”Huonon” tytön maine taas on yhteisöissä liian helposti saatava stigma, jota on jälkikäteen vaikea kumittaa pois. ”Huono” tyttö on kuin likainen lautanen, jolta kukaan ei halua syödä tai kuin tikkari, jonka kääre on poistettu. Ja vaikka nuori nainen kuinka pyristelisi tämäntyyppisen argumentaation vaikutuspiiristä, se on haasteellista, jos on kasvanut ympäristössä, jossa tämäntyyppistä siveellisyyskäsitystä on taottu päähäsi joka päivä.

Näen kirjan tärkeänä puheenvuorona ennen kaikkea tässä maassa asuville nuorille muslimitaustaisille naisille, eli kyseessä on vahvasti ”meiltä meille”-periaatteella kirjoitettu teos. Kaunokirjallisesta näkökulmasta teoksen kieli on sujuvaa, eikä sitä pidä ihmetellä, jos kirjailija on asunut ja vaikuttanut Suomessa lähes koko elämänsä. Toki kyse on maahanmuuttokirjallisuudesta, koska teos kuvaa vahvasti islamiin nojaavan perheen arkea ja sitä kriisiä, kun aikuiset lapset ovat luopumassa islamista. Pääpaino tarinassa on pakkoavioliitossa, ja keinoista vastustaa nuorten naisten naittamista miehille, joita he eivät rakasta.

Teoksessa on paljon yhteistä äskettäin lukemani Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksen kanssa, joka kuvaa somalikulttuurin vastaavia nuoriin naisiin kohdistuvia kontrollimekanismeja. Kirjat kuuluvat eri genreen, mutta niiden tarkoitusperä on samansuuntainen. Toivon kuitenkin, että Al Huseinin teosta osattaisiin arvostaa muunakin kuin vihaisena poliittisena pamflettina. Ensi kosketus teokseen voi järkyttää, mutta koin vahvasti, että Huono tyttö on sen tyyppinen teos, jonka Al Husainin on ollut pakko kirjoittaa. Jään myös innolla odottamaan hänen seuraavaa teostaan, jossa näkökulma ja aihepiiri voi hyvin olla erilainen.

Onneksi kirjassa on välillä kuvausta teini-ikäisten sisarusten tavallisesta arjesta Suomessa: musafanituksista, harrastuksista, suhteista suomalaisiin ystäviin, joita ei kuitenkaan ollut liikaa. Olisin voinut lukea enemmänkin heidän arkisista vaiheistaan Savossa, mutta tämä ulottuvuus jäi ohueksi muun vyörytyksen rinnalla.

Olen lukenut paljon teoksia, joissa nuori musliminainen yrittää ottaa etäisyyttä konservatiivisesta yhteisöstään. Monissa näissä teoksista konteksti on ollut joku muu Euroopan maa kuin Suomi. Nyt vihdoin Suomessa eletään todellisuudessa, jossa tämän tyyppisille kirjoille on muitakin lukijoita kuin valkoisia hyvää tarkoittavia, mutta omassa etuoikeudessaan marinoituneita keski-ikäisiä kulttuuritätejä. Jään siis odottamaan nuorten musliminaisten arvioita ja keskusteluja tästä teoksesta, joka ei taatusti jätä lukijaansa kylmäksi.

Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Onko läskillä tulevaisuuden toivoa?

Teos: Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (S&S,2022)

Äänikirjan lukija: Raisa Omaheimo

Viikko alkaa riemukkaasti Raisa Omaheimon tuoreella esseeteoksella Ratkaisuja läskeille. Omaheimo on helsinkiläinen kirjailija, kolumnisti ja dramaturgi, joka tunnetaan myös lavatuotannoista lihavuuden teemasta.

Eihän tämä ole ensimmäinen osittain omakohtainen aktivistipuheenvuoro tästä aiheesta, mutta se onnistuu tiivistämään läskiaktivismin uusimmat tuulet. Itse olen seurannut lihavuusaktivismin ja -tutkimuksen rantautumista Suomeen 1990-luvun lopulta saakka, mutta en ole koskaan toiminut sen ytimessä.

Aihe olisi kuitenkin ollut itsellenikin ajankohtainen jo pitkään. Olen kokenut monia kirjassa läpikäytyjä kohtauksia, joista kammottavin itselle on ollut se lentokoneen turvavyö, joka ei mahdu ympärille täyteen ahdetussa koneessa. Ehkä itse olen edelleen toivonut, ettei ruumiini koko vaikuttaisi esimerkiksi työnhaussa, ja näin ollen en ole halunnut profiloitua lihavuusilmiön asiantuntijana, mutta näinä päivinä alan ajatella toisin.

”Itseä vihatessa ei ole aikaa huomata sortavia rakenteita.” Tämähän huomautus voi viitata johonkin muuhun ulkonäön piirteeseen kuin painoon, mutta perimmiltään Omaheimo viittaa kapitalistiseen järjestelmään, joka rahastaa ihmisiä häikäilemättömästi ulkonäköpaineilla.

Muotiin, ulkonäköön ja medioihin liittyvät ilmiöt, joista kirjassa kerrotaan, olivat minulle jo tuttuja, mutta sain kirjasta arvokkaita vinkkejä kohtaamisiin terveydenhuollossa. Liiasta punnitsemisesta tai BMI-indeksin kyttäämisestä saa kieltäytyä, ja asennevammaisen ammattilaisen käytöksestä saa valittaa. Eniten jäi ihmetyttämään lihavuusleikkauksien tuputtaminen ihmisille, koska kyseessä todella on äärimmäinen interventio ihmiskehoon, jolla on ikäviä sosiaalisia vaikutuksia.

Tämä oli lopulta ilkikurisen positiivinen teos, johon kansikuvakin viittaa. Ratkaisuja läskeille on löydettävissä, jos niitä halutaan löytää. Maailma voi muuttua jo piirun verran paremmaksi, jos terasseilla olisi fiksumpia tuoleja, tai jos vaatekaupoissa koot vastaisivat asiakkaiden todellisia tarpeita. Mutta ratkaisuissa päästään vasta todella eteenpäin silloin, kun isokokoisten ihmisten ei tarvitse päivittäin stressata jonkun omaa mukavuutta haittaavan esteen vuoksi.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Oman elämän käärepapereissa

Teos: Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

On kunnianhimoista kirjoittaa tiivis elämäkerta, johon mahtuu lähes 70 vuoden elämä ranskalaisena työväenluokkaistaustaisena feministinä. Tämä elämä ei kuulosta Simone de Beauvoirin kaltaiselta filosofian supertähden elämältä kahviloiden paraatipaikoilla, eikä Marguerite Durasin kaltaiselta melankoliselta, viininhuuruiselta haahuilulta yksinäisissä merenrantahuviloissa, vaan elämältä tavallisten ihmisten maailmassa, jossa kirjailijan urasta haaveilevalla naisella on edelleen elämän valintoja rajoittavia, yhteiskunnan sanelemia reunaehtoja.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt paljoa Annie Ernauxista, sen verran kaukana olen elänyt ranskalaisen kulttuurielämän uutisista. On oireellista, että tämän hittikirjan julkaisun ja suomennoksen välillä on 13 vuotta aikaa. Suomessa julkaistaan ranskalaisesta nykykirjallisuudessa eniten chicklitiä ja dekkareita; ”vakavampi” kirjallisuus ei massoja enää kiinnosta kuten aiemmin, kielimuurinkin yli. Ernauxin teos on tuulahdus jostain vanhemmasta kirjallisuuden maailmasta, jossa tietyt klassikkoteokset kuuluvat ikäpolvikokemukseen, ja jossa painokset myyvät yli kvartaalitalouden määrittelemän hyllyelämän.

Teoksen aika-akseli ulottuu vuodesta 1941, jolloin Annie on yksivuotias vuoteen 2006, jolloin hän on 66-vuotias yhden syövän selättänyt isoäiti, jolla on jo toinen nuorempi miesystävä. Ero lasten isästä on otettu nelikymppisenä, ja vasta sen jälkeen hän on voinut ryhtyä kirjailijaksi. Ennen tätä hän on elänyt sovinnaista pikkuporvarillista elämää opettajana ja virkamiehen vaimona talossa, johon valitaan kangastapetteja hyvällä maulla ja tarjoillaan epäileville vanhemmille avokadoja ja fondueherkkuja ja keskustellaan kaikkitietävästi talojen lämmityslaskuista.

Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy suloisen kirpeitä muistoja, jotka tuntuvat historiallisilta jo parin vuosikymmenen viiveellä. Annie kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, joka onnistuu perustamaan oman kaupan tyttären nuoruudessa. Tätä taustaa hän häpeää lukiossa ja yliopistossa, mutta palaa silti viikonloppuisin vanhempiensa luo ikuisine pyykkikasseineen. Lasten kasvatus on vielä 1950-luvulla katolisen maailmankuvan sanelemaa, seksuaalisuus on tabu ”kunnon perheissä”, ja naisen on esitettävä kunnollisuuttaan, vaikka pääsisi opiskelemaan ja tekemään näin luokkanousun. 1960-luvulla pelätään edelleen eniten raskaaksi tuloa avioliiton ulkopuolella, mutta muuten arvomaailma on alituisessa mylleryksessä.

Kirjassa käydään läpi paljon sellaisia Ranskan, Länsi-Euroopan ja laajemman maailman tapahtumia, jotka taatusti resonoivat myös suomalaisessa lukijassa. Yleisen historian paljous myös hämmentää: kirjassa tunnutaan tietoisesti etsittävän yhteisiä sukupolvikokemuksia, ei niinkään porauduta Annie-nimisen yksilön psyyken syvyyksiin. Toki hän on syvästi kokeva, ja myös ennakkoluulottomasti uusia asioita kokeileva airut, mutta hän on myös perheensä jäsen ja sukutaustansa edustaja. Hän on opiskellut maakunnan vaatimattomassa yliopistossa, jossa Freudin siteeraamisesta ei ole saanut lisäpisteitä, päinvastoin. Ja vaikka hän on avioeronsa jälkeen siirtynyt asumaan Pariisiin, hänessä on edelleen paljon juurevaa maakunnallisuutta.

Olisin halunnut keskustella tästä kirjasta edesmenneen äitini kanssa, joka olisi taatusti lukenut tämän kirjan suuremmalla innolla kuin itse tein. Tässä oli paljon samoja elementtejä kuin vanhempieni ja isovanhempieni elämissä, vaikka tulemme eri maista ja kulttuureista. Kirjassa kuvattu normandialainen työväenluokkaisuus ei tunnu kovin kaukaiselta, vaikka valtaväestön uskonto on eri ja muistot toisesta maailmansodastakin eroavat. Eniten nauroin kirjassa maalaismummille, joka pieraisee junassa natsisotilaille, kun ei muuten pysty ilmaisemaan vastustustaan vieraan vallan miehitykselle.

Kirjassa muutenkin esitellään sellaista ranskalaista kulttuuria, joka usein jää paitsioon. Siinä seikkaillaan tavallisen kansan markkinoilla, tavataan maanisia helppoheikkejä, eksytään valtavissa hypermarketeissa, joissa jokaiseen jogurttiin on lisätty valtava määrä keinotekoisia vitamiineja. Näiden ihmisten päivittäinen ruokailu on kovin muovista – kaukana ovat lähiruokatorit ja gourmet-ravintolat. Tässä maailmassa keski-ikäiset pariskunnat yrittävät palauttaa liekin aviovuoteeseensa katsomalla yhdessä pornoa, kun taas Annie etsii ”palimpsestikokemuksia” eli eri aikakausien päällekkäisyyttä nuorempien miesten kiihkeästä syleilystä.

Ernauxin kertojan sävy on säälimättömän analyyttinen, jonka monet saattavat tulkita kylmyydeksi tai tunteettomaksi. Itse en nähnyt sitä sellaisena, sillä onhan tässä kuvattu myös aidosti onnellisia hetkiä ja kiintymystä läheisiin, varsinkin lapsiin. Mutta joudun sulattamaan tätä lukukokemusta, en antautunut sen tenhoon välittömästi. Ehkä siitä puuttuu ihan tietoisesti se tietynlainen ranskalaistyylinen kepeys, flirtti tai erotisoitu mystiikka, joka usein myy miljoonapainoksia kaupallisilla markkinoilla.

Erityistä plussaa annan kirjassa siirtomaahistorian purkamiselle, muslimitaustaisten siirtolaisten aseman käsittelylle ja lähiömaisemien esittelylle. Näissä oli myös sosiologista antia, ja kirjassa annettujen vinkkien kautta voi syventää tietämystään vaikka siirtolaisten kielimaisemista tai ramadanin vieton kaupallistumisesta. Lähtisinkin mielelläni Annie Ernauxin kanssa Pariisin lähiön hypermarketiin tutkimaan Eid-koristeita ja halal-hyllyjen välejä.

Kaikkien näiden käärepapereiden, omien ja vieraiden, alta paljastuisi ehkä yhteinen tarina, postmodernin arjen tilkkutäkki, jossa pyhä, kaupallinen, maallinen ja ruumiillinen tulisivat luovalla tavalla yhteen.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Vuosisadan kävelyretki Bronxiin

Teos: Vivian Gornick: Kiinni toisissamme (Gummerus, 2021)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Maailmassa on paljon feministisiä kirjaklassikkoja, jotka ovat menneet ohi tutkani. Jossain vaiheessa elämää tutkin feministisiä omaelämäkertoja, mutta vuonna 1987, jolloin Vivian Gornick (s. 1935) julkaisi teoksensa Fierce Attachments, en vielä ollut kovin tiedostava. On myös kiinnostavaa, että kirja on suomennettu näin pitkällä viiveellä, mutta sen täytyy liittyä jotenkin kustannusmaailman trendeihin.

Kirjan nykyisyydessä eletään 1980-lukua, jolloin keski-ikäinen, eronnut toimittaja Vivian käy usein pitkillä kävelyillä äitinsä Bessin kanssa. Bess on ensimmäisen polven venäjänjuutalainen emigrantti, joka on päätynyt maahan nuorena tyttönä. Hänen elämäänsä on kuulunut tiiviisti kommunistisen puolueen jäsenyys, mutta poliittista aktiivisuutta on hillinnyt avioliitto. Bess on kuitenkin jäänyt leskeksi jo 46-vuotiaana, ja elänyt sen jälkeen elämäänsä suruun kietoutuen. Äidin käsitykset rakkaudesta ovat ristiriidassa hänen poliittisen taustansa kanssa, ja perinteisen juutalaisen naisen malli nostaa päätään hänen persoonassaan, vaikka hän ei harjoita uskontoa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan vähäisillä taustatiedoilla, kuten itse tein, voi olla välillä vaikea tunnistaa, mille vuosikymmenelle tämän bronxilaisen voimakaksikon muistot sijoittuvat. Kirja onkin äärimmäisen taidokas läpileikkaus 1900-luvun historiaan, sillä siinä käydään läpi myös aikoja ennen Vivianin syntymää. Vivian on jo uraa tekevä aikuinen 60-luvun opiskelija-ja hippiliikkeen nostaessa päätään, joten tämä ei ole ensisijaisesti kertomus seksuaalisesta vapautumisesta, eikä edes feministisestä liikkeestä. Sen sijaan se kertoo juutalaisesta kulttuurista, työväenluokan naisten yhteisöllisyydestä ja tiiviistä äitisuhteensa, joka on välillä ajaa molemmat hulluiksi.

Bess on äiti, joka toki haluaa tyttärelleen parasta. Itse hän ei ole voinut opiskella, joten tyttären koulutus on hänelle ykkösasia. Vivian pääsee 17-vuotiaana City Collegeen, joka on yleinen työväenluokan suosima opinahjo. Kuitenkin opintojen aikana kokemuksellinen railo äidin ja tyttären välillä alkaa syventyä, ja pahimmat riidat käydään akateemisesta kielestä. Äidin on vaikea sulattaa sitä, että hänen tyttärensä sanavarastoon on tullut sanoja, joita hän ei ymmärrä. Tämä on huomattavasti kuormittavampaa kuin tyttären miessuhteet, joista riitely ei ole yhtä murhanhimoista.

Kerrostalo, jossa Vivian kasvaa, on enimmäkseen juutalaisten asuttama, mutta muita etnisyyksiä tutkitaan naapurustossa uteliaisuudella. Äidin ystävistä merkittävin on nuorena leskeksi jäänyt ukrainalaistaustainen Nettie, jonka lapsen isä oli juutalainen. Nettie elää elämäänsä juutalaisyhteisön liepeillä, sillä hänellä ei tunnut olevan muutakaan kotia. Bess tarjoutuu avuliaasti lapsenvahdiksi ja auttaa muutenkin tätä epäkäytännöllistä naapuriaan kotitöissä. Vuosien varrella suhde kuitenkin kääntyy mykkäkouluksi, sillä Nettien seksuaalinen käyttäytyminen ylittää sopivuuden rajoja. Riitaa aiheuttaa myös Bessin kommentit työssä käymisestä, sillä Nettie ei köyhyyden keskellä ole kiinnostunut työelämästä. Hän elää tuon ajan marginaalisella työttömyyskorvauksella, ja lukuisten yövieraiden sponsoroimana.

Vivian näkee naapurinsa seksielämää useaan otteeseen, ja kokee Nettien mentorina naiseuden saloihin. Kun Nettiellä ei ole miesvieraita, hän kuluttaa aikaa keittiössään virkaten pitsejä. Vivianille naapurin käsitöiden tekemisen seuraaminen edustaa leppoisaa kodikkuutta, sillä hänen oman kotinsa tunnelmat ovat paljon kiihkeämmät.

Kiihkeys onkin peritty ominaisuus, joka seuraa Viviania myös parisuhteisiin. Muutaman vuoden hän onnistuu asumaan Kaliforniassa, mutta palaa New Yorkiin jo kolmikymppisenä avioeronsa jälkeen. Elämään mahtuu myös yksi äärimmäisen kiihkeä suhde nuoruuden ihastuksen Davyn kanssa – juutalaismiehen, jonka luulisi miellyttävän myös äitiä. Tämä mies kuitenkin hurahtaa ortodoksijuutalaisuuteen, ja muuttuu ahdasmieliseksi korvakiharatyypiksi.

Kirja ei ole menettänyt tenhoaan kohta 35 vuoden hyllyelämän aikana, vaan taatusti löytää uusia lukijoita tässä maailman ajassa. Itseäni kiinnosti eniten perheen kommunistiset yhteydet, vaikka tämä ei ollutkaan kirjan keskeinen teema. Ajattelin kirjaa lukiessani myös Emma Goldmanin uraa ja kirjallista tuotantoa – naisen, jonka oli pakko jättää rakas New York poliittisena pakolaisena. Gornickin perheessä poliittinen toiminta on maltillisempaa, mutta ilmeisen systemaattista.

Syksyllä luin mielenkiinnolla Elizabeth Gilbertin teoksen Tyttöjen kaupunki, joka käsittelee naisten asemaa New Yorkissa toisen maailmansodan aikana, ja uusia työllistymisen mahdollisuuksia. Tässä kirjassa sota ei ole keskiössä, sillä Gornickin aktiivisen muistelun aika alkaa vasta alakouluiästä, jolloin sota on jo loppunut. Silti kirja kuvaa samaa ilmiötä, naisten yhteisöä, jossa miesten rooli on marginaalinen.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka etsivät amerikkalaisia vaihtoehtohistorioita. Toki New Yorkin juutalaisten tarinoissa on myös paljon ”valtavirtaista” historiaa, mutta varsinkin työväenluokan näkökulma tuntui tässä raikkaalta. Kirjan taustalta voi kuulla myös ripauksia jiddischiä ja venäjää, ja muutenkin juutalaisen elämänmenon kuvaus tuntuu autenttiselta.

Puutarhurin talon magiaa

Teos: Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma Kustannus, 2020)

Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä, suurten historiallisten punatiilikolossien keskellä, sijaitsee Puutarhurin talo, keltainen puupytinki, joka joskus oli innokkaiden hortonomien virka-asunto. Nyt siellä järjestetään mm. tutkijaseminaareja, ja siellä ideoitaan esittää myös Stella Julmala, Elina Jokisen esikoisromaanin päähenkilö.

Stella on yhteiskuntatieteiden maisteri, kolmen pojan äiti ja Antin aviovaimo. Antti ja Stella ovat uskova pariskunta, joilla on tien päässä omakotitalo, omenapuita ja kasvihuoneen rakennusprojekti kesken. Antille kolme lasta riittäisi, mutta Stella kokee lapsen kantamisen tehtävänä, johon hänet on luotu. Stellan sukutausta on vanhoillislestadiolainen, mutta tämän Krista-äiti on hylännyt juurensa ja alkanut feministiksi ja maailmanparantajaksi.

Stellan mielenterveys on rakoillut jo ennen neljättä raskautta, mutta tuona kesänä, jolloin hänen kuuluisi valita tutkijakoulun paikan ja ihmistaimen maailmaan saattamisen välillä, hänen pakkinsa sekoaa lopullisesti. Antti reagoi tilanteeseen aggressiivisesti vaatien omaa miettimisaikaa. Yliopiston kollegoiden maailmat tuntuvat liian etäisiltä, sillä tuntuu, etteivät nämä joudu tekemään elämissään suurempia valintoja kuin valinnat eri kasvipohjaisten maitotuotteiden välillä.

Tarina on myös sukutarina, jossa eletään vahvasti vuotta 1972 Pohjanmaalla. Tuolloin kotoa lähtöä tekevä Krista yrittää pelastaa vanhempansa veloista, alkoholismilta ja kaikkialla muhivalta masennukselta. Saarnaaja-isoisä Armaassa pesii hulluuden siemen, jonka tuhoilta perhe ei voi suojautua. Isoäiti Maaria on Karjalan evakko, joka rakastaa kauneutta, varsinkin puutarhaansa ja sen havainnointia huvimajasta käsin.

Stella on saanut tavata isoäitiään 7-vuotiaaksi saakka äidiltään salaa. Stellan isä Jussi on järjestänyt nämä sukuloinnit omalla lomallaan tyttären kanssa. Jo 15-vuotiaana Jyväskylässä Stella valitsee lestadiolaisen poikaystävän, ja tätä kautta lähenee Julmalan suvun saagaa. Uskonelämän valitseminen on myös kapinaa äitiä vastaan, joka on tietoisesti yrittää kasvattaa tyttärestään uskonnottoman, tiedostavan feministin.

Tämä on jo toinen lukemani Jyväskylään sijoittuva lestadiolaisuudesta kertova romaani; Essi Ihosen Ainoa taivas oli ensimmäinen. Romaanin historiallinen puoli taas muistutti minua asetelmaltaan Nina Wähän teoksesta Perintö, sillä molemmissa oli evakkouden historiaa, saarnasmiehiä ja hulluutta. Jokisen sukutarina on kompaktimpi ja fokusoidumpi, tai sillä on eri funktio romaanin kokonaisuuden suhteen.

Koin todella vahvaa samastumista päähenkilöön, ja muutenkin teos hiipi runollisella otteellaan ihon alle. Ihan kevyimmästä päästä teos ei ole, koin tämän jopa rankemmaksi kuin tuon mainitsemani Perinnön, jossa hulluuden perimää oli jakamassa suurempi määrä sukua ja kyläläisiä.

Uskonnon rooli on teoksessa kiinnostava: nuori pariskunta elää vahvasti henkilökohtaista uskoaan, mutta Jokinen ei tässä korosta lestadiolaisuuden yhteisöllisyyttä. Toki sitä löytyy pohjalaisesta ”juurikylästä”, mutta kaupungissa asuva akateeminen perhe on etääntynyt siitä. En myöskään saanut vaikutelmaa, että Stella Julmalan vakava mielenhäiriö olisi johtunut uskonnollisesta painostuksesta tai että hänen uupumuksensa olisi johtunut lapsiluvusta. Näin ollen teos muodostaa vaihtoehtoisen kertomuksen äitiydestä herätysliikkeen sisällä, tai pikemminkin sen reunamilla.

Jokinen on julkaissut viime vuonna myös luovan kirjoittamisen oppaan nimeltä Säröjen kauneus, ja hän toimii kirjoittajakoulutuksen lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Tuo opas alkoi kiinnostaa erityisesti julkaisujen ”kaksoisstrategian” vuoksi, ja uskon, että tulen saamaan siitä enemmän irti luettuani romaanin ensin.

HELMET-haasteessa kirja sopii hyvin kohtaan 15: ”Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.”