Feministi löytää tien kotiin

Naisten valtakuntaTeos: Choo WaiHong: Naisten valtakunta. Kiinalaisen vuoristoheimon salattu maailma. (Minerva, 2018)

Käännös: Sirpa Saari

Mistä sain: E-kirjastosta

Etsin vastikään erästä kadottamaani amerikkalaista romaania 70-luvun naisyhteisöstä, jota en googlaamalla onnistunut löytämään. Halusin vain muistin virkistykseksi tsekata, minkä kirjan joskus teininä luin, mutta löysin paljon muuta kiinnostavaa. Nyt ei ole aika jäädä trippailemaan varhaisten feminististen muistojen poluille, vaikka utopiat, dystopiat ja reaalimaailman separatistiset kokeilut kiinnostavatkin.

Uusista kirjoista löysin sattumalta singaporelaisen Choo WaiHongin tietokirjan Naisten valtakunta, joka kertoo menestyneen yritysjuristin matkoista kuvitelluille ”juurilleen” Länsi-Kiinaan mosuo-heimon maille, Yunnanin maakuntaan. WaiHong on nelikymppinen sinkkunainen, joka kokee olleensa feministi nuoresta saakka eikä ole löytänyt tukea henkiselle kasvulleen bisnesmaailmasta. Rahaa hänellä on kertynyt sen verran, että downshiftaaminen loppuelämäksi lienee mahdollista.

WaiHongia kiehtoo mosuo-heimon kulttuurissa sen matriarkaalisuus ja matrilineaarisuus, tosin hän on tietoinen, että molemmat perinteet saattavat olla katoamassa. Mosuot ovat alkuperäiskansa, joiden pakanallinen perinne on vanhempaa kuin buddhalaisuus tai kiinalaisen sivilisaation tuoma filosofia. He palvelevat Gemua, vuorenjumalatarta ja Buddhaa samaan aikaan. Olennaista kulttuurissa on molempien sukupuolten vapaus pitää monia rakastajia, ja se, että lapsi saa identiteettinsä vain äidin suvun kautta. Isyys ei ole käsite, eikä isyyteen liity kulttuurisia velvoitteita, vaan miehet asuvat enimmäkseen äitiensä luona tai itsenäisesti naisista erillään.

Kulttuuria on tutkittu paljon, ja tämä on kepeä, subjektiivinen matkakirja aiheesta. WaiHong innostuu rakennuttamaan loma-asunnon unelmiensa maisemaan, ja viettää siellä aikaa kylän arvostettuna kummitätinä. Hän kokee saavansa tuossa kulttuurissa enemmän kunnioitusta kuin Singaporessa konsanaan, ja tutustuu useiden kummilapsiensa kautta perheisiin ja sukuihin, joissa on monenlaisia järjestelyjä. Suurin rooli hänellä on perinteisten juhlien elvyttäjänä, mutta hän myös sponsoroi monien nuorten ammattiopintoja läheisissä kaupungeissa.

Kirja on paikallisten perinteiden ja tapojen suhteen runsaan informatiivinen, mutta pidin sitä myös liian varovaisena ja pinnallisena. WaiHong ei mene kovin syvälle informanttiensa psyykeen, vaan kertoo enemmän heidän materiaalisesta selviytymisestään, kylän vuodenkierrosta ja miesten ja naisten työnjaosta. Kulttuuriin liittyvistä ongelmista hän kyllä mainitsee, joista suurimpia ovat insestin mahdollisuus (kun populaatiota on vain 40 000 eivätkä kaikki tiedä isistään, on hyvin mahdollista, että lähisukulaiset saavat lapsia keskenään) ja sukupuolitaudit, jotka ovat lisääntyneet huimasti alueelle kehittyneen turismin ja prostituution kautta.

Toisaalta tällainen varovainen kuvailu on paikallista kulttuuria kunnioittavaa, eli kirja on poliittisesti korrekti. Kirjan ulkokohtainen kerronta johtunee myös osittain siitä, että siinä kuvataan kulttuuria, jolla ei ole kirjallista ilmaisua ja jonka kieltä kirjailija opettelee hitaasti ymmärtämättä kuitenkaan syvällisesti sen käsitteitä. WaiHong asuu informanttiensa parissa, osallistuu heidän juhliinsa, käy naisten kanssa ulkona bilettämässä ja laulaa heidän laulujaan karaokessa, mutta kirjoittaa heistä edelleen kohteliaan vieraan tavoin.

Teos paranee loppua kohti, jossa päästään hieman tarkempaan analyysiin. Varsinkin Kiinan kulttuurivallankumouksen aikaansaamista muutoksista heimoalueilla ja viime ajan turismiteollisuuden vaikutuksista olisin halunnut lukea toisen kirjallisen lisää. Vaikutti myös, ettei paikallinen ”sinkkukulttuuri” ollut niin kiveen hakattua, vaan osa naisista päätyi asumaan pitkäaikaisen axiansa (rakastajansa)  parisuhteen kaltaisessa järjestelyssä vanhemmiten. Miesten ”riikinkukkokulttuurin” kuvaus oli melkein herkullisempaa kuin naisten budoaarien, mutta johtuen sukupuolten kulttuurisesta separatismista WaiHong ei päässyt tässä osallistumaan miesten rituaaleihin.

Kirjassa on upeita kuvia, ja se onnistuu ainakin monipuolistamaan kaltaiseni keskivertolukijan käsitystä kiinalaisista kulttuureista. Feminismin suhteen en menisi mainostamaan tätä teosta käänteentekevänä ”löytönä”, sillä feminismissä on paljon muustakin kyse kuin miesten ja naisten nukkumisjärjestelyistä. Yhteiskunnallisesti Choo WaiHong kirjoittaa enemmän kommunistisen Kiinan ja Singaporen yleisistä sukupuoleen liittyvistä rakenteellisista ja asenteellisista ongelmista kuin mosuo-kulttuurin, jota hän edelleen suht naiivilla tavalla pitää feministisenä ihanteena.

Mosuo-kulttuuri on hyvin fotogeenistä, ja näistä komeista ja kauniista etnologisista malleista on internet kuvia pullollaan. En yhtään ihmettele niitä nuoria perheitä, jotka juhlivat mieluummin lasten synttäreitä länsimaiseen tapaan, koska sain kuvan, että monella tapaa tuosta alueesta on jo tullut kiinalaisten turistien ulkomuseo. Tällaisessa museossa asumisen täytyy olla rasittavaa, ja kun kylistä kuolevat viimeiset lukutaidottomat mummot, kulttuurin säilyminen entisellään tuntuu erittäin epätodennäköiseltä.

 

Mainokset

Orkidea Bogotán mutalammikossa

escobar kauneussalonkiLukiolaistyttö Kolumbian Bogotássa tahtoo bikinivahauksen ennen strategisia treffejä. Samana iltana hän kuolee alapäähän hierotun kokaiinin yliannostukseen. Naisen pimpsa on hänen kallein tavaransa, jonka hoitoon ollaan valmiita panostamaan kaikissa sosiaaliluokissa. Kauneushoitoloissa kohtaavat kaikki naiset, joilla on vähänkin maksukykyä, myös köyhyydestä ponnistavat seuralaispalveluiden työläiset. Hoitola voi myös olla keskeinen tietotoimisto, kun naisiin kohdistuvia rikoksia lähdetään ratkaisemaan

Karen Valdés on uhria hieman vanhempi hoitolan työntekijä, entinen sosiaalityön opiskelija, joka on joutunut jättämään opintonsa tultuaan raskaaksi. Hän tekee pitkää päivää pystyäkseen elättämään neljävuotiasta poikaansa ja äitiään, joka on suostunut ottamaan pojan hoidettavaksi. Hoitolan palkasta hän pystyy hädin tuskin maksamaan elämisensä pääkaupungissa, mutta hän säästää juomarahoja saadakseen pojan luokseen.

Karenin uskollisin asiakas on maahan vasta palannut Claire Dalvard, keski-ikäinen psykoanalyytikko, joka on viettänyt aikuisikänsä Pariisissa. Claire tutkii synnyinmaataan vieraantuneen ekspatriaatin silmin, eikä oikein itsekään tiedä, mikä häntä veti takaisin Bogotaan. Kaupunki on runollinen aamuyön orastavassa valossa, mutta muuten sen meininki enimmäkseen ahdistaa. Kauneushoitolasta tulee älykkönaiselle erikoinen henkireikä, vaikka hän kritisoikin maannaistensa sokeaa kauneuden kulttia. Sen kautta hän tutustuu maahansa ja sen muuttuvaan arvomaailmaan uudelleen, ironisin silmin.

Tällainen asetelma on kolumbialaisen Melba Escobarin dekkarissa Kauneussalonki (Aula&co, 2018, suom. Taina Helkamo). Teos on v. 1976 syntyneen toimittajan esikoisteos (alkuperäisesti julkaistu v. 2015, La Casa de Belleza), joka on saanut paljon huomiota varsinkin englanninkielisessä maailmassa. Suomeen teos on saapunut suht pian englanninnoksen jälkeen. On ilo ja kunnia lukea kolumbialaisen nuorehkon naiskirjailijan teosta näin ”ensimmäisessä aallossa”, koska tällaisia teoksia käännetään äidinkielellemme niin harvoin.

Luonnehtisin teosta yhteiskunnalliseksi dekkariksi, koska se kertoo paljon muustakin kuin käsiteltävästä murhasta. On ilmiselvää, että se avaa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien naisten asemaa aivan suvereenisti, mutta se kertoo myös rodusta ja etnisyydestä, talousjärjestelmästä ja kompleksisista huoltosuhteista. Aivan perinteistä dekkarin juonta tässä ei ole tarjolla, enkä varsinaisesti tiennyt, olivatko Karen ja Claire rikoksen amatöörisalapoliiseja vai vain tarinan taitavia dokumentoijia. Molempien naisten äänet olivat lumoavia. ja mukaan mahtui myös loistavaa huumoria.

Jos vihaat self help-kirjallisuutta ja olet varsinkin kyllästynyt erääseen aforismikuninkaana tunnettuun eteläamerikkalaiseen rahasampoon, tämä teos takaa moneen otteeseen rehevät naurut. Kirjan Eduardo Ramelli tosin on vain mantereen toiseksi tunnetuin sielunhoitaja, mutta hänenkin kyydissään meinaa happi loppua, sen verran sakeaa on hänen liiketoimintansa.

Kirjassa on myös loistavia havaintoja varsinkin afrotaustaisten naisten hiustenhoidosta. Escobar ei tässä kopioi Chimamanda Ngozi Adichien suitsutusta afrohiusten monipuolisesta kauneudesta, vaan kertoo enemmän oman maansa mustien naisten tuskasta, kun hiusten suoristaminen usein aloitetaan jo noin 9-vuotiaana. Jotkut yliopistotaustaiset feministit kapinoivat virallista karvapolitiikkaa vastaan, mutta kaikki tietävät, ettei afropehkolla saa töitä –  ei ainakaan hyvin palkattuja sellaisia ilmastoiduissa toimistoissa.

Kirjassa on suht raakoja seksuaalisen väkivallan kohtauksia, mutta onneksi niiden välissä voi myös lukea tavallisesta bogotálaisesta arjesta. Hikisistä bussimatkoista läpi kaupungin, tuntemattomien kanssamatkustajien keskenään jakamista eväistä, ja paikallisten tavasta odottaa penkille istumista, kunnes edellisen matkustajan lämpö on siitä viilentynyt. Jossain vuorten rinteiden kojuissa kaupataan Kristuksen veri-nimistä pirtelöä, ja ylipäänsä uskonnollisuus tahdittaa varsinkin köyhemmän kansanosan arkea. Toisaalta arjessa on myös paljon spontaania aistillisuutta, mikä kaikki ei ole seksuaalista.

Lämmin kiitos kustantajalle tästä arvostelukappaleesta, mikä avarsi maailmankuvaani taas piirun verran.

Sepeteuksen poikien faijoja etsimässä

katajavuoriÄänikirjakokeiluni edistyy, jo toinen teos työn alla. Nyt kuuntelen kunnollista romaania, jonka kuunteluaika on lähes 9 tuntia. Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, mutta nyt otin teoksen työn alle, koska se sopii jotenkin mainiosti tämän kylmän juhannuksen tunnelmiin. Jotain suomalaiskansallista, jotain feminististä, jotain sensuellia, jotain urbaania – koska itsekin vietän tätä juhlaa nyt kotona, hipsterialueella.

Katajavuori siirtää Seitsemän veljeksen feministisen tulkintansa Helsingin Kumpulaan, jonnekin Intiankadun kulmille. Kumpula on kaupunginosa, jossa elämä tuntuu koostuvan ikuisista kyläjuhlista, vaihtopiireistä, luomuisien piknikeistä, didgeridoon soitosta ja reikihoidoista auringonpaisteessa. Toki Kumpulan ja Toukolan isojako aiheuttaa välillä nuorissa sälleissä levottomuutta, mutta jengisodissakin on aste-eroja, kun siirrytään lähiöistä lähemmäksi ydintä.

Päähenkilö Wenla on yksinhuoltaja-kätilö Marjan ainoa lapsi, joka opiskelee hieman turhautuneena sisustussuunnittelua ammattikoulussa. Jukobrossien äiti Alli Jukola katselee poikiensa toilailuja pilven päältä; pojilla on vaikeuksia pikavippiensä takaisin maksamisessa, ja ainoastaan Aapo on onnistunut pysymään hieman opintojen syrjässä. Ja varsinkin herkkä, puoliksi gambialainen Simeoni on hukassa identiteettinsä kanssa. Kaikki nuoret ovat joko yksinhuoltajien tai uusperheiden kasvatteja, ja perheissä eletään monikulttuurista todellisuutta.

Wenla on toki moniulotteinen ja aloitteellinen naistoimija, mutta lempihahmoni kirjassa on saunan pesijä Kaisa, joka on tehnyt uraa Kööpenhaminan uimahalleissa eksoottisena saamelaishahmona feikillä identiteetillä. Kaisa on joutunut jättämään kaksosensa isän hoiviin Tanskaan, mutta uusperheonni Suomessa ja uusi pesijänpaikka ovat auenneet. Kaisa tutkii asiakkaitaan ja heidän kehojensa salaisuuksia lähes tieteellisellä tarkkuudella, unohtamatta sensuaalisuutta. Teos on muutenkin kauttaaltaan ruumiillinen, aistillinen, jopa eroottinen.

En tiedä, luenko tätä nuorten- vai aikuisten romaanina. Vaikka teoksen kuvasto on kauttaaltaan pumpattu alle parikymppisten kulttuurisella koodistolla (ja tuntuu todella autenttiselta), jotenkin koen, että kerronnan suht kompleksinen muoto saattaa olla monille nuorille lukijoille liikaa. Runollisuutta, jopa räppiä, kirja pursuaa joka nurkan takaa. Äänikirjaksi teos on myös haasteellinen siksi, että henkilöhahmoja on loputtomasti, ja yhden lukijan panostus ei oikein tunnu riittävän kattamaan sen moninaisuutta. Kuuntelisin tätä kirjaa mieluummin kuunnelmana, siksikin, että dialogin runsaus johtaa teatraalisuuteen.

Kirjan juoni on aika sekava, ja siinä tapahtuu enemmän takaumien kautta kuin nykyisyydessä. Ehdin pitkästyä varsinkin osuuksissa, joissa keski-ikäiset äippähahmot muistelivat lihallisia kohtaamisia eksiensä kanssa – varsinkin, kun he tuntuivat kertovan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen aina vähän eri tavalla väritetyssä muodossa. Wenlan ja kumppaneiden seksijutut olivat raikkaampia.

Oletin äänikirjan pituuden perusteella kyseessä olevan ainakin 500-sivuinen järkäle, mutta painetussa teoksessa on vain 240 sivua.  Ehdin hidastempoisen luennan aikana puuhailla vaikka mitä, eikä keskittyminen ollut varsinkaan kokkaustauoilla paras mahdollinen. Mutta tärkeintä oli, että kirjan kautta pääsi juhannussaunaan, koska en jaksanut sellaista hiljaiseloa viettävästä kaupungista etsiä.

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Tarvitseeko feminismi apologetiaa?

IMG_1810Ellibs tuntuu tuuttaavan eteeni tuoreita omaelämäkertoja, joihin tartun, koska itseäni kiinnostava e-kirjaston fiktiotarjonta on kiven takana. Juuri äsken luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt, jossa feminismi esiintyi muutosvoimaisena postkoloniaalin kritiikin vuoksi. Entä sitten valkoiset tytöt? Onko heillä (meillä) enää uutta kerrottavaa, ja miksi feminismistä kirjoitetaan enenevissä määrin kuin uskoon tulosta?

Apologetia viittaa varsinkin kristinuskoa puolustavaan teologiseen kirjallisuuteen, jossa pyritään rationalistiseen ja systemaattiseen argumentaatioon. Apologeettistä kirjallisuutta voi esiintyä myös muissa tieteellisen kirjoittamisen genreissä, joissa ideologinen oppirakennelma on vahva.

Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY, 2016) on keski-ikäisen naisen vahvasti omaelämäkerrallinen teos, joka virkistää meidän 70-luvulla syntyneiden yliopistohumanistien muistia, mutta ei varsinaisesti luo uusia käsitteitä tai aloita uutta feminismin suuntausta. Talvitie on toimittaja ja viestintäkonsultti, jonka julkisesta urasta en tiennyt ennen tätä päivää mitään. Hän on kirjoittanut mm. Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen elämäkerrat, ja tietokirjan naisten asemasta politiikan portailla. Periaatteessa minun pitäisi olla tietoinen näistä teoksista, mutta täytyy myöntää, että kotimaisesta politiikasta seuraan lähinnä monikulttuurisuuteen liittyviä keskusteluja.

Pidin kirjassa eniten lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista rosoisesta Porista, ja kaupunkiin liittyvästä luokka-analyysista. Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaminen on ollut omanlaisensa taistelu, aikana, jolloin käsitettä yhteishuoltajuus ei tunnettu. Talvitien isä ei kadonnut eron jälkeen maisemista kokonaan, mutta äiti vaihtoi tyttären sukunimen omakseen. Äidin väsymätön työssäkäynti ja säästäväisyys takasivat ainoalle tyttärelle turvallisen lapsuuden, mutta kasvatukseen kuului myös perinteisiä varoituksia naisen maineesta ja liikkumisen rajoittamista. Iloton luterilainen uskonnollisuus ja työmoraali ovat tämän kasvutarinan raameina pikemminkin kuin tuon ajan yleisempi poliittisuus ja yhteiskunnallinen tiedostaminen.

Olen lukenut kaikki kirjassa mainitut feminismin perusteokset ja myös edistyneemmät pipliat, fanittanut samoja muusikkoja ja katsonut samat leffat. Lukukokemus oli miltei nolo, sillä kulttuuristen vaikutteiden tasolla tuntui kuin olisi katsonut oman elämänsä elokuvaa. Elämänhistoriallisesti en jaa kirjailijan kanssa paljoakaan muuta kuin nuo naistutkimuksen opinnot. Itselleni feminismi on sen verran syvään sisäänrakennettu kooste ajatuksia, etten ole kokenut aikoihin tarvetta ”todistaa” siitä julkisesti. Minusta on pelkästään positiivista, että tämän tyyppistä, helppolukuista populaarifeminististä kirjallisuutta julkaistaan, mutta samalla haluan kysyä kriittisen kysymyksen yhteiskunnastamme: miksi edelleen vuonna 2017 on joissain piireissä radikaalia, että koulutettu, työssä käyvä nainen puhuu julki feministään? Tarvitseeko feminismi vieläkin apologetiaa?

Kirja voisi hyvinkin muodostaa vuoropuhelun Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, vaikka kaikki Ruskeiden tyttöjen lukijat eivät tarvitse tätä teosta. Talvitie myös tukeutuu argumenteissään monen afroamerikkalaisen ja afrikkalaisen feministin ajatuksiin, ja kertoo kohtaamisistaan beniniläisten naisten kanssa ollessaan kirjoitusretriitissä tätä teosta varten. Hubaran ja Talvitien välille ei nouse automaattisesti ihon pigmenttiin liittyvää muuria, vaan tekstien erilaisuus piilee sukupolvien välisessä kuilussa. 14 vuotta on Suomen feministisessä historiassa pitkä aika, tosin v. 1984 syntynyt ei välttämättä syntynyt helpompaan maailmaan kuin v. 1970 syntynyt.

Teoksessa on kasvavaa tietoisuutta valkoisen, keskiluokkaisen naisen etuoikeuksista. En pitänyt tekstiä millään tapaa yläluokkaisena tai elitistisenä, mutta poliittisesti joku oikealle kallellaan oleva juonne teoksessa kieltämättä on. Tässä ei ole sitä surullisenkuuluisaa punavihreää kuplaa, vaan hillitympi, etelähelsinkiläinen keskiluokkainen kupla, siitä huolimatta, että kirjoittajan tausta on Porin ghettossa.

Ehkä kirjan voimaannuttavin anti oli seksuaalisuuden ”osastolla”, ja keskusteluissa itse valitusta lapsettomuudesta. Lapsettomuus on yhteiskunnassamme edelleen tabuja ja hiljaisuuksia täynnä oleva miinakenttä, ja lapsettomat voivat myös loukata toisiaan, kuten Talvitien esimerkissä ilmeni.

Suosittelen teosta sellaiselle lukijalle, joka pohjaa tietämyksensä feminismistä pääasiallisesti medioiden antamaan kuvaan. Teos antaa todella paljon hyviä lukuvinkkejä, joihin kannattaa tarttua, alkaen ilmiselvistä klassikoista siirtyen kohti tämän päivän populaaria fiktiota.

Kiitos Talvitielle Ben Okri-lukuvinkistä – romaani The Age of Magic alkoi heti kiinnostaa, sillä teos sai v. 2014 huonoimman seksikohtauksen palkinnon. Okrin varhaisempaa tuotantoa olen lukenut, mutta en muista mitään sen sisältämästä seksistä. Huonojen seksikohtausten keräily on riemastuttavaa puuhaa, ja voisi olla kokonaisen kirjablogin teema.

Business as (un)usual

IMG_1349Lahtelaisen työväenkirjailija Seppo Jääskeläisen (1939-2014) lopputuotantoon kuuluva romaani Aamulla oli toisin (Myllylahti, 2009) lupaa kertoa tarinan huumeiden tulosta Suomeen 1960-luvulla. Olen kuikuillut romaania e-kirjana jo jonkun kerran, vaikkakin tiesin, että huumeiden käyttöä on Suomessa ollut (valikoiduissa piireissä) jo kauan ennen tätä. Odotin lukevani vetävää dekkaria agraariyhteiskunnasta, jossa ilmiö hämmentää poliisia koomisiin mittasuhteisiin saakka. Sain lukea jotain aivan muuta. Dekkari tämä teos ei ollut. Se yllätti aivan muilla foorumeilla.

Pidin kirjan ajankuvasta ja henkilöhahmoista paljon, mutta olin turhautunut siitä, että huumeteemaan päästiin kunnolla vasta viimeisessä neljänneksessä. Oikeastaan teos on kuvaelma naisen pienyrittäjyydestä syvästi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa siveellisyyden esittäminen on ensisijaista,   ja jossa arvostettuun herraseuraan yksin joutuminen johtaa lähes automaattisesti ellei suoraan ahdisteluun, ainakin härskeillä kaksimielisyyksillä alistamiseen. Taksilla on tukalaa ajaa aamuyöstä, ja yksin ravintolaan hankkiutuva on automaattisesti deeku, hullu tai huora.

Päähenkilö Eira on kolmeakymmentä lähestyvä, kovia kokenut työläisnainen, joka on ehtinyt erota kahdesti, menettää lapsensa huoltajuuden, käydä oppimassa suuren maailman elkeitä Tukholmassa. Hän on palannut Helsinkiin tyhjän päälle aloittaen alusta asuen äitinsä luona ja käyden töissä tarjoilijana kahvilassa, jonka kuolemaa tekevä omistaja ehdottaa ilmaista asumista seuralaispalveluja vastaan. Eira etenee reittä pitkin tilanteeseen, jossa hän pystyy lunastamaan Bulevardin läheisyydessä olevan liikehuoneiston itselleen. Patriarkan kuoltua ahne veljenpoika haluaa purkaa kaupat, mutta lain mukaisesti se on vaikeaa. Eira päätyy perustamaan uudentyyppisen palvelun, kahvilähettimön, joka vie juomia, voileipiä ja muuta pientä purtavaa lähialueen firmoihin.

Eiran moraalisuutta ja suoraselkäisyyttä testataan monelta taholta. Lähikorttelin juutalainen vaatemoguli Karpov avaa ikkunoita korkean tason pitopalvelua kohti, ja uusi miesystävä, sutki taksikuski Topi haluaa laajentaa yritystä miesten saunailtojen emännöintiin. Viattoman bisnesidean ympärille saapuu mitä kummempia siipeilijöitä, ja ympäripyöreät työpäivät syövät naista. Laittomien piristeiden käyttö osoittautuu oivaksi selviytymiskeinoksi tilanteessa, jossa tuotteiden kysyntää on moninkertaisesti suhteessa työvoimaan. Vaikka teoksen huumeteema on ohut, se ei ainakaan toista totuttuja kliseitä huumeiden käytöstä, alkaen porttiteoriasta. Eira päätyy kokemaan huumeet ja kärsimään kaltoin niiden lieveilmiöistä, mutta hänen omat sudenkuoppansa piilevät muualla.

Teos on kauttaaltaan naisvaltainen, jopa feministinen, ja jos sen olisi kirjoittanut Jenna 30 vee eikä jo edesmennyt Seppo 70 vee, se olisi voinut myydä chicklit-teoksena. Tekstin tyylistä mieleeni tuli ensisijaisesti Tuija Lehtinen, joka on myös kuvannut pelottomia naisyrittäjiä jännän äärellä. Romaani keskittyy kiehtovalla tavalla työväenluokan naisten välisiin suhteisiin prekaarissa työelämässä – maailmaan, joka ei lopulta ole omasta maailmastamme kovin kaukana, paitsi, että tuossa 1960-luvun maailmassa ihmisillä oli enemmän suhteita, joiden kautta hanttihommia ja alivuokralaiskämppiä järjestyi maalta tulleille tytön tylleröille ja onnenonkijoille.

Oikeastaan teos ylitti odotukseni, vaikka en saanutkaan sitä, mitä halusin. Ne Helsingin elitistisimmät korttelit, joista näinä päivinä kirjoitetaan stilistisesn kaunopuheisia lifestyle-romaaneja, pysyvät Jääskeläisen käsittelyssä aidon moninaisina, eikä taloyhtiön pitkäaikainen juoppo talonmies ole maskotti tai statisti, vaan keskeinen toimija. Juopon talonmiehen tarina oli koskettavampi kuin Eiran oma. Sivuhenkilöiden rikkaus teki tästä romaanista ainutlaatuisen.

PS: Myllylahdelle taas palautetta e-kirjoista. Näitä isotekstisiä e-versioita, joita olette tehneet ainakin vanhemmista teoksistanne, on tuskaista lukea ainakin ipadin lukuohjelmilla. Sivut kääntyvät huonosti, ja kun kääntyvät, harppaus on jonnekin 30 sivun päähän. Tällä kertaa minulla meni puolet lukuajasta sivujen kääntämiseen, minkä tein, koska olin sänkytoipilaana, mutta normaalisti en niin tekisi. Parantakaa formaattianne, please, tai jättäkää koko e-kirjabisnes.