Tarvitseeko feminismi apologetiaa?

IMG_1810Ellibs tuntuu tuuttaavan eteeni tuoreita omaelämäkertoja, joihin tartun, koska itseäni kiinnostava e-kirjaston fiktiotarjonta on kiven takana. Juuri äsken luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt, jossa feminismi esiintyi muutosvoimaisena postkoloniaalin kritiikin vuoksi. Entä sitten valkoiset tytöt? Onko heillä (meillä) enää uutta kerrottavaa, ja miksi feminismistä kirjoitetaan enenevissä määrin kuin uskoon tulosta?

Apologetia viittaa varsinkin kristinuskoa puolustavaan teologiseen kirjallisuuteen, jossa pyritään rationalistiseen ja systemaattiseen argumentaatioon. Apologeettistä kirjallisuutta voi esiintyä myös muissa tieteellisen kirjoittamisen genreissä, joissa ideologinen oppirakennelma on vahva.

Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY, 2016) on keski-ikäisen naisen vahvasti omaelämäkerrallinen teos, joka virkistää meidän 70-luvulla syntyneiden yliopistohumanistien muistia, mutta ei varsinaisesti luo uusia käsitteitä tai aloita uutta feminismin suuntausta. Talvitie on toimittaja ja viestintäkonsultti, jonka julkisesta urasta en tiennyt ennen tätä päivää mitään. Hän on kirjoittanut mm. Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen elämäkerrat, ja tietokirjan naisten asemasta politiikan portailla. Periaatteessa minun pitäisi olla tietoinen näistä teoksista, mutta täytyy myöntää, että kotimaisesta politiikasta seuraan lähinnä monikulttuurisuuteen liittyviä keskusteluja.

Pidin kirjassa eniten lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista rosoisesta Porista, ja kaupunkiin liittyvästä luokka-analyysista. Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaminen on ollut omanlaisensa taistelu, aikana, jolloin käsitettä yhteishuoltajuus ei tunnettu. Talvitien isä ei kadonnut eron jälkeen maisemista kokonaan, mutta äiti vaihtoi tyttären sukunimen omakseen. Äidin väsymätön työssäkäynti ja säästäväisyys takasivat ainoalle tyttärelle turvallisen lapsuuden, mutta kasvatukseen kuului myös perinteisiä varoituksia naisen maineesta ja liikkumisen rajoittamista. Iloton luterilainen uskonnollisuus ja työmoraali ovat tämän kasvutarinan raameina pikemminkin kuin tuon ajan yleisempi poliittisuus ja yhteiskunnallinen tiedostaminen.

Olen lukenut kaikki kirjassa mainitut feminismin perusteokset ja myös edistyneemmät pipliat, fanittanut samoja muusikkoja ja katsonut samat leffat. Lukukokemus oli miltei nolo, sillä kulttuuristen vaikutteiden tasolla tuntui kuin olisi katsonut oman elämänsä elokuvaa. Elämänhistoriallisesti en jaa kirjailijan kanssa paljoakaan muuta kuin nuo naistutkimuksen opinnot. Itselleni feminismi on sen verran syvään sisäänrakennettu kooste ajatuksia, etten ole kokenut aikoihin tarvetta ”todistaa” siitä julkisesti. Minusta on pelkästään positiivista, että tämän tyyppistä, helppolukuista populaarifeminististä kirjallisuutta julkaistaan, mutta samalla haluan kysyä kriittisen kysymyksen yhteiskunnastamme: miksi edelleen vuonna 2017 on joissain piireissä radikaalia, että koulutettu, työssä käyvä nainen puhuu julki feministään? Tarvitseeko feminismi vieläkin apologetiaa?

Kirja voisi hyvinkin muodostaa vuoropuhelun Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, vaikka kaikki Ruskeiden tyttöjen lukijat eivät tarvitse tätä teosta. Talvitie myös tukeutuu argumenteissään monen afroamerikkalaisen ja afrikkalaisen feministin ajatuksiin, ja kertoo kohtaamisistaan beniniläisten naisten kanssa ollessaan kirjoitusretriitissä tätä teosta varten. Hubaran ja Talvitien välille ei nouse automaattisesti ihon pigmenttiin liittyvää muuria, vaan tekstien erilaisuus piilee sukupolvien välisessä kuilussa. 14 vuotta on Suomen feministisessä historiassa pitkä aika, tosin v. 1984 syntynyt ei välttämättä syntynyt helpompaan maailmaan kuin v. 1970 syntynyt.

Teoksessa on kasvavaa tietoisuutta valkoisen, keskiluokkaisen naisen etuoikeuksista. En pitänyt tekstiä millään tapaa yläluokkaisena tai elitistisenä, mutta poliittisesti joku oikealle kallellaan oleva juonne teoksessa kieltämättä on. Tässä ei ole sitä surullisenkuuluisaa punavihreää kuplaa, vaan hillitympi, etelähelsinkiläinen keskiluokkainen kupla, siitä huolimatta, että kirjoittajan tausta on Porin ghettossa.

Ehkä kirjan voimaannuttavin anti oli seksuaalisuuden ”osastolla”, ja keskusteluissa itse valitusta lapsettomuudesta. Lapsettomuus on yhteiskunnassamme edelleen tabuja ja hiljaisuuksia täynnä oleva miinakenttä, ja lapsettomat voivat myös loukata toisiaan, kuten Talvitien esimerkissä ilmeni.

Suosittelen teosta sellaiselle lukijalle, joka pohjaa tietämyksensä feminismistä pääasiallisesti medioiden antamaan kuvaan. Teos antaa todella paljon hyviä lukuvinkkejä, joihin kannattaa tarttua, alkaen ilmiselvistä klassikoista siirtyen kohti tämän päivän populaaria fiktiota.

Kiitos Talvitielle Ben Okri-lukuvinkistä – romaani The Age of Magic alkoi heti kiinnostaa, sillä teos sai v. 2014 huonoimman seksikohtauksen palkinnon. Okrin varhaisempaa tuotantoa olen lukenut, mutta en muista mitään sen sisältämästä seksistä. Huonojen seksikohtausten keräily on riemastuttavaa puuhaa, ja voisi olla kokonaisen kirjablogin teema.

Mainokset

Business as (un)usual

IMG_1349Lahtelaisen työväenkirjailija Seppo Jääskeläisen (1939-2014) lopputuotantoon kuuluva romaani Aamulla oli toisin (Myllylahti, 2009) lupaa kertoa tarinan huumeiden tulosta Suomeen 1960-luvulla. Olen kuikuillut romaania e-kirjana jo jonkun kerran, vaikkakin tiesin, että huumeiden käyttöä on Suomessa ollut (valikoiduissa piireissä) jo kauan ennen tätä. Odotin lukevani vetävää dekkaria agraariyhteiskunnasta, jossa ilmiö hämmentää poliisia koomisiin mittasuhteisiin saakka. Sain lukea jotain aivan muuta. Dekkari tämä teos ei ollut. Se yllätti aivan muilla foorumeilla.

Pidin kirjan ajankuvasta ja henkilöhahmoista paljon, mutta olin turhautunut siitä, että huumeteemaan päästiin kunnolla vasta viimeisessä neljänneksessä. Oikeastaan teos on kuvaelma naisen pienyrittäjyydestä syvästi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa siveellisyyden esittäminen on ensisijaista,   ja jossa arvostettuun herraseuraan yksin joutuminen johtaa lähes automaattisesti ellei suoraan ahdisteluun, ainakin härskeillä kaksimielisyyksillä alistamiseen. Taksilla on tukalaa ajaa aamuyöstä, ja yksin ravintolaan hankkiutuva on automaattisesti deeku, hullu tai huora.

Päähenkilö Eira on kolmeakymmentä lähestyvä, kovia kokenut työläisnainen, joka on ehtinyt erota kahdesti, menettää lapsensa huoltajuuden, käydä oppimassa suuren maailman elkeitä Tukholmassa. Hän on palannut Helsinkiin tyhjän päälle aloittaen alusta asuen äitinsä luona ja käyden töissä tarjoilijana kahvilassa, jonka kuolemaa tekevä omistaja ehdottaa ilmaista asumista seuralaispalveluja vastaan. Eira etenee reittä pitkin tilanteeseen, jossa hän pystyy lunastamaan Bulevardin läheisyydessä olevan liikehuoneiston itselleen. Patriarkan kuoltua ahne veljenpoika haluaa purkaa kaupat, mutta lain mukaisesti se on vaikeaa. Eira päätyy perustamaan uudentyyppisen palvelun, kahvilähettimön, joka vie juomia, voileipiä ja muuta pientä purtavaa lähialueen firmoihin.

Eiran moraalisuutta ja suoraselkäisyyttä testataan monelta taholta. Lähikorttelin juutalainen vaatemoguli Karpov avaa ikkunoita korkean tason pitopalvelua kohti, ja uusi miesystävä, sutki taksikuski Topi haluaa laajentaa yritystä miesten saunailtojen emännöintiin. Viattoman bisnesidean ympärille saapuu mitä kummempia siipeilijöitä, ja ympäripyöreät työpäivät syövät naista. Laittomien piristeiden käyttö osoittautuu oivaksi selviytymiskeinoksi tilanteessa, jossa tuotteiden kysyntää on moninkertaisesti suhteessa työvoimaan. Vaikka teoksen huumeteema on ohut, se ei ainakaan toista totuttuja kliseitä huumeiden käytöstä, alkaen porttiteoriasta. Eira päätyy kokemaan huumeet ja kärsimään kaltoin niiden lieveilmiöistä, mutta hänen omat sudenkuoppansa piilevät muualla.

Teos on kauttaaltaan naisvaltainen, jopa feministinen, ja jos sen olisi kirjoittanut Jenna 30 vee eikä jo edesmennyt Seppo 70 vee, se olisi voinut myydä chicklit-teoksena. Tekstin tyylistä mieleeni tuli ensisijaisesti Tuija Lehtinen, joka on myös kuvannut pelottomia naisyrittäjiä jännän äärellä. Romaani keskittyy kiehtovalla tavalla työväenluokan naisten välisiin suhteisiin prekaarissa työelämässä – maailmaan, joka ei lopulta ole omasta maailmastamme kovin kaukana, paitsi, että tuossa 1960-luvun maailmassa ihmisillä oli enemmän suhteita, joiden kautta hanttihommia ja alivuokralaiskämppiä järjestyi maalta tulleille tytön tylleröille ja onnenonkijoille.

Oikeastaan teos ylitti odotukseni, vaikka en saanutkaan sitä, mitä halusin. Ne Helsingin elitistisimmät korttelit, joista näinä päivinä kirjoitetaan stilistisesn kaunopuheisia lifestyle-romaaneja, pysyvät Jääskeläisen käsittelyssä aidon moninaisina, eikä taloyhtiön pitkäaikainen juoppo talonmies ole maskotti tai statisti, vaan keskeinen toimija. Juopon talonmiehen tarina oli koskettavampi kuin Eiran oma. Sivuhenkilöiden rikkaus teki tästä romaanista ainutlaatuisen.

PS: Myllylahdelle taas palautetta e-kirjoista. Näitä isotekstisiä e-versioita, joita olette tehneet ainakin vanhemmista teoksistanne, on tuskaista lukea ainakin ipadin lukuohjelmilla. Sivut kääntyvät huonosti, ja kun kääntyvät, harppaus on jonnekin 30 sivun päähän. Tällä kertaa minulla meni puolet lukuajasta sivujen kääntämiseen, minkä tein, koska olin sänkytoipilaana, mutta normaalisti en niin tekisi. Parantakaa formaattianne, please, tai jättäkää koko e-kirjabisnes.

 

Eliittikumppaneiden sielunelämästä

hajaannusMarkku Rönkkö on minulle aiemmin täysin tuntematon kirjailija, joka pääsi vuodenvaihteessa yllättämään koukuttavalla ja järkyttävälläkin teoksellaan Hajaannus (LIKE, 2016). Rönkkö on menestynyt leipätyössään copywriterina, ja alkanut kirjoittaa romaaneja noin viisikymppisenä. Monet hänen kirjoistaan käsittelevät työväenluokan rappeutumista ja identiteettikriisiä, mutta tämä uusin käsittelee etuoikeutettujen nuorehkojen uraohjusten epävakaata sielunelämää.

Kirre ja Jali ovat varsinaiset eliittikumppanit (TM), jotka löytävät toisensa menestyvien ystäviensä lapsen nimiäisistä. Kirre tekee väitöskirjaa sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen, kun taas Jali on jo väitellyt maailmanpolitiikan tohtori, Venäjän politiikan asiantuntija. Orvolla Kirrellä on rikkonainen koulukotitausta, kun taas Jali on hemmoteltu kauniaislaisen porvariperheen vesa, joka osaa vaikka unissaan tiputtaa oliivinkivet oikealla tavalla asetille. Kirre on rakentanut hauraan menestyjän identiteettinsä lastensuojelun jälkihuollossa, joka on tarjonnut hänelle tavallista paremman nuorisoasunnon Kallion ytimessä. Hän on päässyt yliopistoon lukemaan filosofiaa ensi yrittämällä, ja saanut äidinkielen aineensa Suomen Kuvalehteen, huolimatta siitä, että hänen aiempi viiteryhmänsä koostui pikkurikollisista ongelmanuorista.

Jali muistutti minua etäisesti vähärasvaisesta ex- eliittiministeristämme Alex Stubbista, jos Alex olisi hieman pidättyväisempi ja autistisempi. Kirren hahmosta taas tuli mieleen kirjailija Riikka Pulkkinen, eteerisen ristiriitaisessa naisellisuudessaan. Kun itse olen elänyt sekä politiikan- että sukupuolentutkimuksen ghettoissa vastaavana nuorena wannabe-komeettana, tämä teos iski suoraan selkäytimeen. Koin, että Rönkkö oli todella syvällisesti perehtynyt molempien oppiaineiden ongelmakenttiin ja onnistui tuomaan esiin uran luomisen keskeiset ongelmat. Sukupuolentutkimusta käsittelevät osiot olivat hedelmällisempiä kuin Venäjän nykypolitiikkaa käsittelevät osiot. Rönkkö onnistui kuvaamaan sukupuolentutkimusta pitkälti yhteisön sisältäpäin syyllistymättä liikaan polemisointiin, kuten aiemmin koin esimerkiksi Anja Snellmanin romaanissa Pelon maantiede.  Feministejä ei kuvattu tässä puolifasistisina, itseään ruoskivina terroristinalkuina, vaan täysin ymmärrettävinä subjekteina, joilla on myös aito halu rakentaa yhteiskuntaa. Kirrenkään vakava oireilu ei johdattanut meitä pelottavalle kulttuurimarxistiselle sylttytehtaalle, vaan pahoinvoinnin lähteet löytyivät muualta.

Molempien uraohjusten toimenkuvan kuvauksiin olisin kaivannut hieman lisää huumoria. Juonen kannalta tosin se olisi voinut ajaa väärille raiteille. Kirjan lajityyppiäkin on vaikea määritellä, ja sekin tekee siitä herkullisen. Kenenkään henkilön todellisuus ei pääse tässä sielujen riitasointuisessa painajaisessa loistamaan muiden kustannuksella. Tyyppien pahoinvoinnin tason huomioon ottaen olisin odottanut ainakin joltain isoa pakenemista vaihtoehtohoitoihin ja eksoottisiin uskontoihin, mutta tätäkään henkireikää ei tarjottu. Jalin piilevä uskonnollisuus jäi kutkuttamaan. Jalillakin oli tässä altavastaajan roolissa paljon uskottavia tai empatiaa nostavia piirteitä.

Nostan tämän teoksen vuoden 2017 HELMET- haasteen ensimmäiseksi täkyksi, joka on kirja, joka kertoi minusta (nro 14). Koin vahvasti olleeni sekä Kirre että Jali, vaikka en olekaan tehnyt vastaavia ylilyöntejä äitinä tai elämänkumppanina, eikä taustani kuulu kumpaakaan ääripäähän. Ammatillisesti sosionomiopiskelijana koin teoksessa hienoksi loppuosan terapeuttisen etäännyttämisen.

 

Botswanan dekkaritähdet

imageLähes kaikki varmasti muistavat Botswanan Alexander McCall Smithin ”hyvän mielen” dekkareista, Mma Ramotswe-sarjasta, joka sijoittuu maan pääkaupunkiin Gaboroneen. Itsellänikin on työn alla sarjan loppupuolen osa Tea Time for the Traditionally Built (Little, Brown, 2009), joka kaikessa leppoisuudessaan ei ole juuri nyt puhutellut minua tarpeeksi.

Sen sijaan olin iloinen, kun sain kaverilta lainaksi vakavamman botswanalaisen dekkarin. Unity Dow on Edinburghissa lakia lukenut ihmisoikeusasianajaja, aktivisti ja tätä nykyä ministeri, joka 2000-luvun alkupuolella tuli tunnetuksi myös kirjailijana.  The Screaming of the Innocent (Spinifex, 2001) on hänen viidestä dekkaristaan toinen, ja kertoo syrjäisestä Maunin pikkukaupungista, jossa on viisi vuotta sitten kadonnut kaksitoistavuotias Neo-tyttö epämääräisissä oloissa. Näkökulma tyttöjen asemaan on vahvan feministinen, eikä hyväksikäyttäjiä päästetä helpolla.

Päähenkilö Amantle Bokaa on vasta lukiosta valmistunut nuori nainen, joka on lähetetty Mauniin suorittamaan kansallista palvelustaan paikallisella terveysklinikalla. Nuoret asuvat vuoden ajan paikallisissa perheissä tutustuen näin syvällisesti maaseudun oloihin ja tapoihin. Amantle jopa viihtyy tehtävässään, vaikka sairaanhoitajat ovatkin laiskoja ja ylimielisiä köyhiä kyläläisiä kohtaan. Kaikilla julkisen sektorin työntekijöillä on raivostuttavan välinpitämätön asenne työhön. Teoksessa valotetaan myös maan oikeusjärjestelmää, jossa kaikenlaista uraan liittyvää kunnianhimoa kartetaan. Botswanan julkinen sektori vaikuttaa kuitenkin hyvin organisoidulta ja kattavalta. Kansalaisten mentaliteettiin liittyy ylpeys demokratian toimivuudesta verrattuna moniin afrikkalaisiin ”rosvovaltioihin”.

Teos ei ole tyypillinen dekkari siksi, että rikoksen tekijä paljastuu jo ensimmäisessä kappaleessa. Lapsen rituaalimurha on hyvin raaka keissi, jonka yksityiskohtien lukeminen on järkyttävän etovaa, mutta taitavana kertojana Dow jättää kauheuksien gallerian minimaaliseksi. Kirjassa on muuten hyvin terävää yhteiskunnallista analyysia luokkaeroista, lasten koulutuksesta, paikallisista uskomuksista ja kolonialismin vaikutuksesta kulttuuriin. Köyhyydestä huolimatta maassa on kasvamassa tasa-arvoisuuden eetos, joka mahdollistaa köyhienkin perheiden lasten pääsyn yliopistoon. Päähenkilö Amantlenkin urahaaveet lääkäriksi opiskelusta tuntuvat uskottavalta, vaikka hän onkin tuoreeksi ylioppilaaksi vanha, yli kaksikymppinen.

Vaikka pääjuoni on hyvin vakava, romaaniin mahtuu hyvää huumoria. Kylissä ollaan kauhuissaan rikkaiden ihmisten halusta rakentaa vesivessa sisälle asuntoon. He kysyvät, kuinka kukaan voi luottaa mieheen, joka paskantaa kotiinsa. Samoin Amantlen ja hänen pääkaupunkilaisten kavereidensa leiriytyminen viidakkoon hyeenoiden syötäviksi on humoristista, sillä näillä Riot Girrlseillä ei ole alkeellisimpiakaan erätaitoja. Porukkaan liittyy myös palvelusta suorittava rastapääpoika Daniel, jolle ambulanssin ryöstäminen ilman ajokorttia on siisteintä, mitä tylsän maaseutuvuoden aikana voisi tapahtua.

Pidin kirjassa siitä, että nuoret avainhenkilöt olivat aidosti nuoria, hieman naiiveja ja monessa suhteessa untuvikkoja. Amantle varsinkin on tyyppi, joka olemuksellaan kerjää hankaluuksia – hänen karmaansa kuuluu veristen vaatemyttyjen löytäminen erikoisista paikoista. Neljän naisen ja yhden miehen kopla voisi tässä muodostaa varttuneen Viisikko-perheen.

Toivon saavani Dow’n muutkin dekkarit käsiini, sillä olin vaikuttunut näkökulman valinnasta. Teos oli hyvin sivistävä ja syväluotaava. Kulttuurista Dow kertoo juuri sopivasti, ei turistioppaan rönsyilevällä innolla eikä romantisoiden, kuten valtavan suosion saanut McCall Smith on tehnyt. Sanon tämän siitä huolimatta, että pidän Mma Ramotswesta henkilönä. Tuon dekkarisarjan juonet vaan ovat makuuni liian löysiä.

Kuittaan nyt tällä postauksella Helmet-haasteesta kohdan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos. Haasteen suhteen olen ollut alkuspurtin jälkeen hyvin laiska. Tietoisesti en jaksa etsiä haasteeseen sopivia kirjoja, mutta onneksi tässä on vielä puoli vuotta aikaa kuitata loput.

Vetoketjuttoman panon paluu

imageErica Jongin Lennä, uneksi (1973) oli teini-ikäni salainen seksiraamattu, joka sisälsi uskomattoman graafista kieltä – kieltä, joka ei silloin eikä edelleenkään mahdu suuhuni, olenhan saanut melko siveellisen kasvatuksen. Muistan kirjasta parhaiten vetoketjuttoman panon fantasian, eli haaveen harrastaa seksiä rajattomasti missä vaan, milloin vaan ilman, että vaatteet rajoittavat toiminnan etenemistä. Tämä on ollut rajua 70-luvulla,  kuten varmaan myös fantasioiden jakaminen ystävien kesken. Kuitenkin Lennä, uneksi oli kirjakerhon kuukauden kirja ja koristi varmasti monien kirjahyllyä.

Erica Jong palaa seksuaalisuuden ja elinvoiman teemaan yli 40 vuoden viiveellä teoksessa Elä ja uneksi (S&S, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta). Tässä 70-luvun radikaalit naiset ovat varttuneet kypsään ikään, menestyneet, olleet useamman kerran naimisissa ja luopuneet huumeista ja viinasta. Vanessa ja Isadora tapaavat nyt kantapaikassaan, kaupungin parhaassa espressobaarissa ja törmäävät myös toisiinsa kirkon kellareihin AA-tapaamisissa, oudon anonyymeilla tunnustuksellisuuden näyttämöillä. Tässä päähenkilönä on entinen näyttelijä Vanessa, kun taas vetoketjuttoman panon keksijä, kirjailija Isadora on ilmeisesti Jongin alter ego. 

Kuusikymppinen Vanessa hoitaa romaanissa ikääntyneitä vanhempiaan ja sydänvikaista rikasta aviomiestään Asheria, joka hänkin on jo yli kahdeksankymmenvuotias. Kuoleman väistämättömyys on osana Vanessan arkea siihen pisteeseen saakka, että hän alkaa taas todellisuuspakoisena etsiä itselleen seksiseuraa netin rajattomasta maailmasta. Seksuaalinen kiihko on hänelle ainoa muistutus elämän jatkuvuudesta. Nuoremmat miehet kiinnostuvat Vanessasta ja pommittavat häntä viesteillään, vaikkakin IRL-kohtaamiset ovat pelottavan vaativia. Nuorempia miehiä tuntuu kiinnostavan koiraleikit ja alistuneet orjan rooli.

Seksiäkin kiinnostavampaa kirjassa ovat perhesuhteiden kuvaukset. Vanessan havahtuminen Glinda-tyttären vakavaan huumeongelmaan on koskettavaa luettavaa, varsinkin, kun huomaa, ettei ongelmasta poispääsyä voi paljoa voidella rahalla. Vanessa liikkuu sen verran varakkaassa piirissä, että luulisi kaiken mahdollisen hoidon olevan hänen perheelleen saatavilla. Silti tyttären huumeongelman ja vanhempien saattohoidon hoitojen järjestelyssä on omat komplikaationsa, eivätkä hoitajat sitoudu työhönsä korkeallakaan palkalla.

New Yorkin juutalaisten diasporasaagaa Jong käsittelee monelta kantilta. Vanessan Odessasta Amerikkaan muuttanut ashkenasisuku kokee Eurooppaan liittyvää nostalgiaa. Taiteellinen lahjakkuus ja jatkuva liikkuvuus on heidän verenperintöään, mutta suku ei enää 1900-luvun loppua kohti onnistu huolehtimaan rotupuhtaudestaan. Juutalaisuuden määrittely ei ole helppoa monirotuisessa todellisuudessa. Gershwinin musikaalien sanoma on Vanessalle tärkeämpää juutalaisuutta kuin vanhan liiton eksklusiivisuus. Tyttärenpojan ympärileikkausseremonia on hänelle jopa hieman traumaattista, sillä älyllisesti hän ei pysty ymmärtämään juutalaisen uskon peniskeskeisyyttä.

Vaikka tässäkin kirjassa oli runsaasti seksiä, se tuntui moniulotteisemmalta ja kaunokirjallisemmalta kuin Lennä, uneksi. New Yorkin eliittien elämäntapaan suhtaudutaan rennon itsekriittisesti, ja maailmankirjallisuuden viitataan korkealentoisesti. Amerikkalaisen feminismin historiaakin kerrataan herkullisen introspektiivisesti: Jong selvästi arvostaa vanhana naisena enemmän Emma Goldmania kuin oman sukupuolensa seksuaaliradikaaleja, ja nauraa tämän päivän älykkönaisten ryppyotsaiselle kantoliinaäitiydelle, joka vaatii täydellistä omistautumista kiintymyssuhdeteorialle ainakin ensimmäiset seitsemän vuotta.

Ihailen Jongin tiivistämisen taitoa, sillä kirjassa käsiteltiin ihmiselämän peruskysymysten kirjoa monipuolisesti parissasadassa sivussa. Vaikka tässä kulutettiin aimo annos Viagraa, Botoxia ja luksusdelien parasta hanhenmaksaa, henkilöhahmot eivät tuntuneet pinnallisilta. Sex and the City-sarjan hahmot tuntuvat yksiuloitteisilta verrattuna Vanessaan ja Isadoraan, jotka pohtivat mielellään myös poliittisia ja hengellisiä kysymyksiä.

Ikääntyvän omaishoitajan näkökulmasta Vanessan täyttää pelko siitä, että hän saattaa kuolla ennen lähes satavuotiasta äitiään. Äidin pitkäkestoista hiipumista kuvataan huumorilla ja pieteetillä, taantuuhan tämä ihmeellinen moniosaaja kovaäänisen kurlaajan tasolle. Vanessalle äidin antautuminen ja paluu atavistisen ääntelijän tasolle tuntuu jopa lohdulliselta, sillä hän on elänyt koko aikuisikänsä kokien riittämättömyyttä suhteessa äitiin, joka oli hyvä kaikessa, mihin ryhtyi.

Luin tätä kirjaa hyvin syvissä omakohtaisissa vesissä, ja se tuntui juuri tähän hetkeen tilatulta. Syviin vesiin se toi juuri tarvittavan määrän iloa, valoa ja kepeyttä, vaikka kielellisesti ja tyylillisesti se toi myös pähkinöitä purtavaksi. Tämä voisi toimia myös elämäntaito-oppaana, vaikka onkin syvällisen kriittistä kaunokirjallisuutta.

Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.

Piispan varhaiset runot

imageIrja Askola ja Anja Porio kirjoittivat  naispappeustaistelun tohinassa yhteisen runokokoelmansa Mikä nainen (Kirjapaja, 1985), joka koostuu pohdinnoissa naisen roolista perheessä, työpaikalla ja yhteiskunnassa. En tiennytkään, että piispa Askola on myös runoilija. Kokoelman löytäminen Nekalan kirjaston poistohyllystä lämmitti sydäntäni tässä vaiheessa siksi, että olen itsekin aloittamassa kirkollisen alan opintoja. Kurssikirjojen hankinta on ollut työn alla, sillä omiin painoksiin ei ole varaa eikä varsinkaan teologista kirjallisuutta ole laajalti saatavilla Tampereella. Sen sijaan eteen on tullut iso kasa muuta hengellistä materiaalia ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Kokoelmassa Askola ja Porio käyvät vuoropuhelua kahden työssäkäyvän naisen välillä, joista toinen on perheellinen ja toinen perheetön. Runot ovat arkisia, elämänmakuisia, hieman ilkikurisia, kantaaottavia. Koska en harrastanut suomalaista naisrunoutta teininä enkä edelleenkään tunne 80-luvun kotimaisen runouden kenttää, en osaa verrata lukemaani aikalaisten tuotoksiin, mutta näen näissä runoissa yhtymäkohtia tuon ajan  angloamerikkalaisen feministiseen runotuotantoon. Sillä feminististä nämä runot ovat, vaikka f-sanaa ei mainita. Eniten voimaa ammensin Askolan Afrikka-aiheisista runoista, mutta jaan nyt kanssanne tämän lyhyemmän ulostulon, joka viittaa myös teoksen nimeen.

Älä kysy minulta
kastiketta ja kakkupohjaa
kun barrikadit odottavat

Anna pyykin odottaa
kun kokous alkaa

Älä edellytä suudelmia
kun kirjoittaminen minut vaatii

Mutta kun aika on

kutsu
kutsu hiljaa
minun naiseni esiin
ja salli meidän yltää
yhteisen aamuaterian iloon

Siten kohtaat minut
kokonaisen naisen