Naistenpäivää Luxembourgin puistossa

Bibi burkiniTeos: Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S, 2018)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Naistenpäivää vietin eilen vahvasti kirjallisissa tunnelmissa, vaikka viime viikolla onnistuin pitämään myös taukoa lukemisesta. Bloggaamistani varjostaa myös tekninen häiriö, eli WordPress-alustani tuntuu olevan kunnolla sekaisin. Tekstejä ei voi tallentaa eikä aina julkaistakaan. Kierrätetty läppärini vetää myös viimeisiä, ja saattaa levitä päivänä minä hyvänsä. Rahaa uuden koneen ostamiseen ei ole, eli saatan olla loppukevään kokonaan kännyn varassa. Kännyllä bloggaaminen ei kuulu lempipuuhiini, eli blogi saattaa merkittävästi hiljentyä.

Ranskassa asuvan suomalaistoimittaja Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin oli naistenpäivän täsmälukemisto, minkä jälkeen luin vielä hyytävän brittidekkarin. Dekkari valitettavasti varasti huomioni, ja tämä monipuolisen asiapitoinen tietokirja jäi lehdelle soittamaan. Siitä raportoiminen toiseen kertaan myös ketuttaa, sillä eilen kirjoittamani arvio katosi jo bittiavaruuteen näiden teknisten pulmien vuoksi. Kuuntelin kirjaa elegantisti kotikahvilassani kuin hyvää radio-ohjelmaa, eli äänikirja formaattina oli tähän tiiviiseen noin kuuden tunnin esitykseen juuri sopiva. Tosin joidenkin nimien mieleen painaminen jäi puolitiehen; en saanut kirjattua ylös esim. afrikkalaistaustaisia naisnäyttelijöitä, joista olin kirjassa eniten kiinnostunut.

Huomaan, että olen salakavalasti seurannut Ranskan feministisiä uutisia viime vuosilta niin paljon, etteivät teoksen aiheet tuntuneet kovin uusilta. Ainoastaan rodullistettujen naisten asema maan filmiteollisuudessa oli tuntematon aihepiiri, josta olisin voinut lukea kokonaisen kirjankin. Itselleni lähimmät intressit (joita seuraan myös muiden eurooppalaisten maiden kohdalla) olivat nuorten muslimifeministien aktivismi, ja Syyriaan lähteneiden ISIS-kannattajien asema, ja mahdollisen paluun oikeutus. Ranskalaisen yhteiskunnan suhde julkiseen uskonnon harjoittamiseen ja symboleiden kantamiseen on tunnetusti ongelmallinen, ja siihen liittyvät keskustelut usein paljastavat tuon yhteiskunnan kipeimmät hankauspisteet. Myös Heikkilä avaa tätä problematiikkaa ansiokkaasti, vaikka toteaa, että burkinin käyttöoikeus oli melko kosmeettinen ongelma, joka hirveän mediakohun jälkeen pian unohdettiin marginaalisena tai epärelevanttina.

Suomalaisesta näkökulmasta ranskattaren myytin tuuletus onnistui myös tuomaan esiin suomalaisen äitiyden esitysten ongelmakohtia. ”Keskinkertainen” äitiys oli kiinnostava käsite, mikä viittaa siihen, että Ranskassa on pyritty luomaan jo 1800-luvulta saakka sellaista mallia äitiydestä, joka ei muuttaisi kertaheitolla koko aiempaa elämää. Ranskassa ensimmäinen päiväkoti avattiin jo 1844, mikä oli suuri edistysaskel verrattuna aiempaan tapaan lähettää sylilapsia maaseudulle imettäjän luo. Tästä eteenpäin naisille on tarjoutunut mahdollisuuksia luoda tasapainoisempaa arkea työn, parisuhteen, äitiyden ja älyllisten harrastusten tiimellyksessä.

Mahdollisesti Heikkilän esitys asiasta on kaupunkilaiskeskeinen ja melko keskiluokkainenkin, mutta se herätti silti minussa myös omakohtaisia muistoja. Kuulun itse siihen ikäpolveen äitejä, jolle kertakäyttövaippojen käyttö ei vielä ollut suuri synti, enkä tuntenut suurta syyllisyyttä lasten viemisestä tarhaan yksivuotiaina. Tästä näkökulmasta itseäni nuorempien suomalaisäitien omistautuminen kiintymysvanhemmuudelle ja luonnonmukaisille materiaaleille tuntuu omanlaiseltaan henkiseltä vankilalta, vaikka tuo selli on mukavasti pehmustettu ja leppoistettu. Koin siis samastumista Heikkilän kirjan informanttien kanssa, joista valtaosa oli pannut jälkikasvunsa tarhaan jo muutaman kuukauden ikäisenä, ja jotka näkivät lapsiaan huomattavasti vähemmän viikossa kuin keskiverto suomalaismamma.

Huikein näköalapaikka kirjassa oli osallistuminen pitkäaikaisen poliitikko Simone Veilin (1927-2017) muistotilaisuuteen Luxembourgin puistossa. Aborttioikeuden puolesta taistellut ja EU:ssa pitkän virkauran tehnyt Veil on minulle uudempi tuttavuus kuin hänen melkein-kaimansa juutalaistaustainen filosofi Simone Weil (1907-1943), johon nainen on helppo sekoittaa. Veilin saattaminen Panthéonin kansallissankareiden pariin oli suuri symbolinen tapahtuma, johon pariisilaisnaiset osallistuivat hartaalla kunnioituksella. Tuossa monumentissa makaa 77 sankaria, joista vain 6 on naisia.

Toinen kiinnostava ikoninen hahmo, jota Heikkilä pääsi haastattelemaan, on Elizabeth Badinter, sosiologi, joka on kirjoittanut paljon maskuliinisuudesta. Hän kuului metoo-kampanjan aikana niihin, joilla riitti sympatiaa myös kampanjaa kritisoineille naisvaikuttajille, kuten Catherine Deneuvelle. Badinterin kirjallisesta tuotannosta en ole itse kuullut sitten 1990-luvun, jolloin ainakin yksi hänen teoksistaan oli saatavilla myös suomennoksena. Noin ylipäänsä tuntuu, että ranskalaisen yliopistoteorian saatavuus on huomattavasti kaventunut suomen kielellä sitten 1990-luvun, jolloin sen harrastuneisuus oli maassamme laaja-alaista. Itse kykenisin lukemaan ranskankielistä teoriaa juuri ja juuri, mutta kielitaitoni ei riittäisi siitä keskustelemaan ranskaksi. Olen myös harmikseni heittänyt suurimman osan tuolloin hankkimistani suomennoksista ja englanninnoksista mäkeen, myös Badinterin teoksen, joka ehkä jossain vaiheessa tuntui vanhentuneelta.

Nyt tuntuu, että feministisen teorian- ja käsitteenmuodostuksen saralla ollaan palaamassa vanhoihin klassikoihin, ja että Heikkilän kirjan kaltaiset populaarimmat teokset ovat suosittuja, koska ne tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa feministisen teorianmuodostuksen maailmaan kepeämmin käsitteellisin varustein. Itselleni teos antoi eniten rodullistettujen vähemmistöjen kulttuurisen representaation kysymysten saralla, kun taas osittain kirjan anti oli jo vähän liiankin tuttua huttua.

 

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

hooksAmerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.

Sadan vuoden kissamaisuus

Teos: Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun kuulin Onnenkissa-teoksesta, olin hihkua onnesta ja samalla koin salaista mustasukkaisuutta aiheesta. Edith Södergran on pitkään ollut kotimaisista runoilijoista suosikkini, ja itsellänikin on ollut joskus työn alla teos, jossa Edith kohtaa erään merkittävän itämaisen naisrunoilijan. Pelkäsin, että nyt on kirjallisuuden Edith-kiintiö joksikin aikaa täytetty, mutta eihän se niin mene. Parhaista klassikoista on koko ajan työn alla mitä erikoisempia tulkintoja, eikä aihe tyhjene koskaan.

Aino Vähäpesola (s. 1994) on nuori kirjailija, ja Onnenkissa on osittain omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo nuoresta naisesta, joka tekee tuskaista Södergran-gradua kirjallisuustieteisiin, eikä meinaa tulla hyväksytyksi feministisine tulkintoineen 2010-luvun loppupuolella Helsingin yliopistossa, jossa nais/sukupuolentutkimusta on opetettu iät ja ajat. Gender-tietoisuus ei nähtävästi tuossa yliopistossa välity laitosrajojen yli, tai Vähäpesolalle vain sattui harvinaisen nuiva seminaarin vetäjä.

Edith Södergranilla oli legendaarinen kissa Totti, jolle fanit pystyttivät patsaan Raivolaan pian rajan avauduttua 1990-luvulla. Södergranin runojen kissoja voi toki tulkita kirjaimellisesti Totiksi, mutta kissan asemaan voi eläytyä myös lukija itse. Teoksessa kertoja hankkii netistä pattereilla käyvän kiinalaisen onnenkissan asuntoaan elävöittämään poikaystävästä eron jälkeen. Hän pohtii sitä, kuinka paljon onnea voi tuottaa tehtaassa valmistettu rihkama, joita on miljoonilla ihmisillä. Oma onnenkissanikin on jossain laatikossa, kyllästyin siihen ja sen onnea tuottava tassu hajosi lasten leikeissä. Edelleen silti ihailen näitä tyyniä otuksia esimerkiksi ravintoloiden ikkunoissa.

Vähäpesolan omakohtaisten pohdintojen äärellä koin välillä koomista valaistumista: ei ole nuoren naisen elämä paljoa muuttunut sitten oman nuoruuteni, vaikka sukupuolen käsitteistö on nyansoitunut ja seksuaalisuudesta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Ainon ja poikaystävän suhde on monella tapaa stereotyyppinen, vaikka mies on vastuuntuntoinen nuoriso-ohjaajatyyppi, joka murehtii naisensakin puolesta. Seksi on yhdyntäkeskeistä, ja mies haluaa olla siinä aktiivinen osapuoli – muut mahdollisuudet hän ohittaa, sillä hän ei ymmärrä niitä.

Eniten sain irti kirjan joogapohdinnoista, ja varsinkin meditaatiosta kuolleen miehen asennon ympärillä. Tässä oli sellaista kehollista kerrontaa, josta voi moni lukija oivaltaa jotain uutta joogasta ja innostua jopa kokeilemaan sitä. Södergranin biografiset tiedot olivat minulle kauttaaltaan tuttuja – mitä innokas fani voikaan tehdä niiden lisäämiseksi – ei paljoa, koska Edith poltti henkilökohtaiset arkistonsa ennen kuolemaa. Hän halusi olla kirjailija, jota tulkitaan vain tuotannon kautta, ei postuumien jäänteiden.

Koska kuuntelin kirjaa äänikirjana, en mennyt niin syvälle feministisissä ja kirjallisuustieteellisissä havainnoissa kuin olisin mennyt painettua tekstiä lukiessa. Keskityin enemmän teoksen nykyhetkeen, ja pieniin arjen ihmeisiin. Ihastuin kirjailijan feministiäitiin, joka on vuosikymmeniä käynyt samassa aktivistien konferenssissa, ja joka saa majoitusvastuun sen saapuessa Helsinkiin. Ihastuin yövieraisiin Violetiin ja Roseen, jotka hoitavat pois nuoren naisen akateemiset jännitteet lämpimillä käsillään.

Graduseminaarin sessiot aiheuttivat minussa niin voimakasta myötähäpeää, että hihkuin kotini hiljaisuudessa. Niissä oli vahva dramaturginen ote, ja olisin halunnut nähdä ne filmillä tai lavalla. Kurssikavereiden tervehtimättömyys ja flegmaattisuus sai minut melkein tolaltaan. Mutta uskon kyllä, että yliopisto-opiskelu voi olla juuri noin persoonatonta Suomen parhaassa yliopistossa, jossa suurimmalla osalla opiskelijoista taloushuolet vetävät akateemisen kunnianhimon edelle.

Ihailin sitä, kuinka paljon asiaa, fiiliksiä ja tulkintoja Vähäpesola sai mahtumaan tähän tiiviiseen kirjaan. Tätä voi lukea monesta tulokulmasta, Södergran-fanina, kissafanina, seksuaalisena etsijänä, tutkijana, joogina, aikamatkailijana, eikä aihepiiri silti kokonaan tyhjene. Itse luin teosta ilon näkökulmasta, ja harvemmin olen lukenut näinkin akateemista teosta, joka olisi saanut nauramaan makeasti. Komiikka on paikoitellen tahallista, mutta voi olla myös tahatonta. En usko, että tarkoituksena on ollut tuottaa huumorikirja, mutta iloa teos kuplii kaikkien erojen ja pettymysten keskellä. Tällainen elämänasenne on ihailtavaa, ja nuoret voivat opettaa vanhempiaan sen saavuttamisessa.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Swingaten valtamerten yli

Teos: Zadie Smith: Swing Time (Penguin, 2017)

Äänikirjan lukija: Pippa Bennet-Warner

Viikonloppu meni lapsen valmistujaisia emännöidessä, ja samalla harjoittelin äänikirjan kuuntelua tosi tohinan keskellä. Zadie Smithin Swing Time oli ikuisuuden mittainen kuunneltava, mutta sen monipolvinen ja viipyilevä kerronta sopi hyvin äänikirjan formaattiin. Olenkin ilmeisesti nyt lukenut Smithin joka romaanin, mutta en esseekokoelmia. Tuotantoon minulla on ollut jakautunut suhde; pidin aikanani White Teethistä, mutta ihan joka teos ei ole kolahtanut samalla intensiteetillä.

Swing Timessa on nimetön kertoja, jamaikalaisen äidin ja työväenluokkaisen valkoisen britti-isän tytär, joka kasvaa Pohjois-Lontoon lähiössä 1980-luvulla. Teos alkaa vuodesta 1982, jolloin kertoja on alakouluikäinen. Hän käy parempaa koulua kuin valtaosa naapuruston maahanmuuttajataustaisista lapsista, sillä hänen äitinsä on eteenpäin pyrkivä, tiedostava feministi. Tytön isoäiti on aikanaan tullut Britanniaan siivoojaksi, ja äiti on kasvanut sukulaisten hoivissa Jamaikalla. Kun hän on vihdoin päässyt pois kotisaareltaan, hän vannoo, ettei tule koskaan vedetyksi takaisin tuohon kulttuuriin.

Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, ja myös kasvavien tyttöjen ystävyyssuhteita. Kertojan äiti ei haluaisi tyttärensä keskittyvän tanssikouluun, vaan toivoisi tälle akateemista uraa. Kuitenkaan tytöltä ei voida kieltää lähikirkossa pidettäviä, halpoja tanssitunteja, joihin myös yhteiskunnan tuilla elävien perheiden lapset pääsevät. Äiti ei kuitenkaan suostu ostamaan tyttärelleen klassisia balettitossuja, joissa on pinkit satiininyörit. Tyttö saa kissan alavatsan väriset tossukat, joihin isä ompelee kuminauhat nilkan tueksi. Isä on silmittömästi rakastunut vaimoonsa, mutta ei jaa tämän kanssa kunnianhimoa. Lopulta isä päätyy tanssituntien huoltajaksi, koska äiti kokee koko harrastuksen ajan hukkana.

Tytön paras ystävä Tracy on lahjakas tanssija, joka dominoi tanssiharjoituksia. Kertoja haluaisi osallistua tämän kanssa musikaalien koe-esityksiin, mutta äidin toleranssin raja ylitetään tässä. Esiteineinä tyttöjen polut erkaantuvat, kun Tracy jatkaa tanssin opiskelua oikeassa tanssikoulussa. Kertoja pakenee ankaria kotiolojaan Camden Townin goottipiireihin, ja löytää musikaalisen lahjakkuutensa. Lopulta hän päätyy töihin musiikkiteollisuuteen: alussa hän on töissä paljon MTV:tä muistuttavalla tv-kanavalla, ja pian hänet bongataan sieltä Aimee-nimisen supertähden henkilökohtaiseksi assistentiksi.

Kirjan nykyisyydessä kertoja on saanut potkut töistään, ja hän elää terrorismia pelkäävässä Lontoossa vuonna 2008. Ennen tätä hän on kiertänyt maailmaa Aimeen kiertueilla, ja asunut lyhyen ajan Gambian maaseudulla, jonne on rakennettu tyttökoulua supertähden rahoilla. Vaikka Aimee profiloituu tarinassa australialaiseksi, hänen tarinassaan on paljon yhtäläisyyksiä Madonnan kanssa. Vanheneva poptähti adoptoi lapsia kehitysmaista, ja haluaa vaikuttaa noiden maiden paikallisiin oloihin. Kertoja lähtee Gambiaan velvollisuudesta, ilman suuria odotuksia, mutta päätyy paikan päällä käsittelemään työsuhteensa lisäksi äitisuhdettaan, sillä Aimee ja kertojan äiti ovat molemmat yhtä vahvoja naisia, jotka saavat ihmiset tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Innostuin kirjassa eniten Gambia-osuudesta, koska en muista lukeneeni ainuttakaan tuohon maahan sijoittuvaa romaania. Sen sijaan olen kuullut maasta paljonkin, eli kirjassa kuvattu kulttuuri ei ollut aivan vierasta. Kertoja tutustuu varsinkin nuoreen mieheen, Laminiin, johon Aimee iskee silmänsä heti maahan tultuaan. Gambialaiset eivät kuitenkaan suhtaudu megatähden vierailuun maassaan kritiikittä, vaan jotkut perheet päätyvät jopa vetämään lapsensa pois hyväntekeväisyysprojektista.

Kertoja ei löydä Gambiasta kaukaa hukassa olleita afrikkalaisia juuriaan, mutta viettää hankalia hetkiä muun muassa Kunta Kinten historiallisilla monumenteilla ja muissa orjuusaiheisissa nähtävyyksissä. Hän yrittää tutustua paikalliseen kulttuuriin työnantajansa ilmastoidun keinotodellisuuden ulkopuolella, mutta saa jatkuvasti palautetta naiiviudestaan. Äidin feministinen kasvatus nostaa päätään hänen tutkiessaan kulttuuria, jossa naiset tekevät kaikki raskaat työt ja miehet keskittyvät joko rukoilemiseen tai valkoisten naisten vikittelyyn. Kirjassa käsitellään myös paikallista ääri-islamin nousua, ja siihen liittyvää länsimaisen koulutuksen kritiikkiä.

Kuuntelin kirjaa neljässä osassa, ja vaikka se ei tuntunut kielellisesti vaikealta, paikoitellen pitkästyin jaaritteleviin osuuksiin. Tanssin ja elokuvan ystäville teos tarjoaa historiallisia helmiä, joille en itse niin lämminnyt. Feministisen kritiikin osiosta pidin, mutta se toisti itseään pahimmin. Kertojan äidin lähes karikatyyrinen hahmo alkoi jo ärsyttää, ikuisissa Birkenstock-sandaaleissaan. Kerronnallisesti teos poukkoilee eri vuosikymmenten välillä, mutta minua epälineaarinen kerronta ei vaivannut.

Laajuudeltaan tämä teos on yhtä eeppinen kuin White Teeth, mutta henkilöhahmoja on hieman vähemmän. Teosta on verrattu muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjaan, mikä ei ole kaukaa haettua. Voinkin kuvitella, kuinka 1980-90-luvuilla Lontoossa kasvaneet lukijat löytävät teoksesta itsensä, koska minullekin, tuon ajan turistille, teos tuntui osittain omakohtaiselta.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 66/196: Gambia.

Turkoosin auran ystävyydestä

Teos: Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos, 2019)

Toukokuun melankoliseen sadepäivään sopii hyvin romaani, jossa enimmäkseen loikoillaan terapeutin sohvalla, hyvällä maulla sisustetussa vastaanottohuoneessa, jossa on huolella valittuja taideobjekteja. Huoneessa on venäjänsininen ja amandenvihreä lepotuoli, mutta helsinkiläisen terapeuttinaisen ykkösasiakas Natalia valitsee aina turvapaikakseen perinteisen analyysisohvan. Jalkojen oikaiseminen on hänelle tärkeää, ja välillä hän kertoilee rajuista seksimuistoistaan villahuopaan kääriytyneenä. Huoneen vangitseva maalaus on hankinta Bukowskin taidehuutokaupasta, mutta yllättävää kyllä, sillä on maaginen kytkös Nataliaan.

Romaanin terapeutti on psykologian tohtori, keski-iässä erikoisesta menetelmästä, itse keksimästään kerrostushoidosta väitellyt nainen, joka ei ole saanut Psykoanalyyttisen yhdistyksen jäseneksi eikä häntä hyväksytä Valvirassa. Tämä johtuu hänen uraauurtavista tekniikoistaan, joita viiden pennin puoskarit kadehtivat. Natalia on hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka on kyennyt maksamaan terapiasta täyden hinnan ja joka resonoi hyvin varsinkin luovan kirjoittamisen tehtäviin. Hän kykenee myös piirtämään tarkan graafisia kuvia seksuaalielämästään jonkunlaisessa transsissa. Terapian aikana hän myös etenee nauhoittamaan ja kuvaamaan fantasioitaan, niin kerrottuina tarinoina kuin livenä. Live-tilanteet ovat monessa suhteessa vaarallisia, mutta eniten niissä rikotaan terapeutin ja asiakkaan ennaltasovittuja rooliodotuksia.

Jos nykyajan teknologioita ei oteta huomioon, teos muistutti minua eniten 80-luvun psykoanalyyttisestä feministisestä kirjallisuudesta, johon itse olin hurmaantunut jälkijunassa 90-luvun puolivälissä. Kirjan naiset eivät enää ole nuoria; Natalian ikää en osaa täysin arvioida, mutta hän saattaa olla kirjan nykyisyydessä jo viisikymppinen, ja terapeutti selkeästi hänestä vanhempi. Natalialla viittaa myös tarinoissaan paljon Neuvostoliittoon, vaikka toisaalla kasvuympäristönä mainitaan joku pohjoisen Suomen peräkylä. Natalian lapsuudessa syödään ukrainansalaattia, ja teoreettisia viitteitä on paljon varsinkin neuvostoliittolaiseen psykologian historiaan.

Miksi terapeutti sitten päätyy kutsumaan Nataliaa ystäväkseen? Hänhän jatkuvasti korostaa istuntojen maksullisuutta, ja asiakassuhteen rajallisuutta. Hän on hyvin virkaintoinen, ja ammatillisesta identiteetistään tarkka, ja ylikorostunut itsetutkiskelu leimaa hänen arkeaan myös työn ulkopuolella. Toisaalta hän kertoo kovin vähän itsestään, muuten kuin urakehityksen näkökulmasta. Hänen oma seksuaalisuutensa tuntuu pelkästään hämmentyneeltä, eikä hän ainakaan tunnu käyttävän omia kokemuksiaan terapiansa työvälineinä.

Teos oli positiivinen yllätys siksi, että se oli aivan erilainen kuin odotin. Odotin tältä jonkunlaista petosdraamaa, mutta tarina olikin yllättävän karnevalistinen, paikoitellen jopa hillitön. Varsinkin Eskilstunan tantrafestivaalit alkoivat heti kiinnostaa, ja nauroin niiden kuvaukselle estottomasti. Itse koin, että Natalian monessa rekisterissä kerrotut tarinat hänen omituisista existään oli kirjan ”pihvi”, enkä lopulta jäänyt pohtimaan paljonkaan terapiasuhteen eettisyyttä. Toki teokseen mahtuu valtaa ja sen molemmanpuolista väärinkäyttöä, mutta myös vallattomuutta ja halua nauraa koko psykoanalyysin pompöösille instituutiolle.

Kysymys valehtelemisesta terapiassa nousi myös keskeiseksi, ja terapeutti toivoo, että Natalia osaisi edes valehdella systemaattisesti. Mikä sitten on valhetta ja mikä totta, kun puhutaan ihmisen mielenliikkeistä, ja onko ”totuudellisuus” parantumisen ehto, kun kyseessä on niinkin vaikea instrumentti kuin ihmisen eletty elämä? Entä sitten, jos keski-ikäisellä uranaisella on sivupersoona, ja hän tykkää videoita tämän seikkailuja? Ketä Natalia tällä toiminnallaan vahingoittaa?

Luin tämän teoksen sujuvasti tänään, koska viihdyin sisällä enkä kaivannut mihinkään hehkeään luonnonmaisemaan. Teos tuntui huomattavasti kepeämmältä kuin Oneiron, jonka luin vaivalloisesti ymmärtämättä sen kaikkia kerroksia. Oneironissa toki ansiokasta oli monipaikkaisuus ja historiallisuus; tässä asetelma on kompaktimpi, ja sen vuoksi tarina pysyy hyvin kasassa. Ja vaikka tässä enimmäkseen pysytään Suomen rajojen sisäpuolella, sen teema, naisen seksuaalisuus ja sen moninaiset tulkinnat, on niin universaali, että kokisin tällekin teokselle olevan oiva käännöspotentiaali.

Kuvituksesta ja hassusta käsinkirjoitetusta osiosta plussaa, ne myös lisäsivät Natalian persoonan uskottavuutta, olihan hän graafinen suunnittelija ammatiltaan. Kaiken kaikkiaan teos oli ilkikurisen kupliva, minuuteen syvääluotaava, mutta samalla helposti lähestyttävä.