Valkoisen ylivallan kuolintoreissa

Teos: Peter Godwin: Mukiwa. A White Boy in Africa. (HighBridge, 1998/2019)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Jos saisin valita yhden matkakohteen maailmalla siitä kertovan kirjallisuuden mukaan, se olisi Zimbabwe. Tuo diktatuurin, talouskriisin ja hallinnollisen katastrofin kurittama valtio tuskin olisi leppoisa lomakohde, mutta silti haluaisin matkustaa sinne tapaamaan tarinankertojia.

Juuri nyt yritän selvittää itselleni joitain Zimbabwen itsenäisyyttä edeltäneen sisällissodan yksityiskohtia, ja kerrottakoon, että se ei ole ollut kovin helppoa, koska tuo sota oli harvinaisen sekava. Materiaalia siitä on kyllä saatavilla, mutta kaikki ei avaudu henkilölle, joka ei ole vieraillut maassa. Kirjoitan juttua ystävistä, jotka ajautuvat tuossa sodassa eri leireihin, yksi on Neuvostoliiton rahoittamissa joukoissa, ja toinen päätyy Mugaben porukoihin.

Maailma kyllä tunnistaa ja muistaa Mugaben hahmon, mutta harva tietää prosessista, joka johti Mugaben nousuun valta-asemaan. Itseä kiinnostaa lähinnä se, mitä tapahtui Mugabea vastustaneille kommunisteille, jotka omalla tahollaan kaavailivat maahan toisenlaista totalitaristista komentoa.

Peter Godwinin (s.1957) Mukiwa ei ole varsinaisesti poliittinen muistelma, vaan se kertoo nuoresta valkoisesta rhodesialaispojasta, joka kasvaa keskiluokkaisessa perheessä lähellä Umtalin kaupunkia ja Mosambikin rajaa. Tarina alkaa vuodesta 1964 ja jatkuu 70-luvun loppuun, jolloin Peter joutuu armeijan palvelukseen jo alaikäisenä.

Yksi nuoren Peterin lapsuuden traumoista liittyi naapurin miehen, köyhän suurperheen isän Oop Peterin murha, josta epäiltiin monia kylän mustia miehiä. Tämä johti oikeusdraamaan, jossa Peterin äidillä oli keskeinen rooli todistajana. Kaikkia perheen palveluskuntaan kuuluneita epäiltiin, ja he joutuivat kuulusteltavaksi myös sukulaistensa toimista. Tuomiolle joutui musta kolmikko, joista yksi selvisi hengissä, koska hänen äitinsä ei pystynyt tarkentamaan nuoren miehen syntymäaikaa.

Rhodesia oli todella kummallinen valtio, jonka kehitys oli erilainen verrattuna Etelä-Afrikkaan. Kahden umpirasistisen valtion lait olivat erilaisia, ja Rhodesiassa valtaa piti Ian Smith, konservatiivinen skotti, jonka suosio valkoisten parissa johtui toisen maailmansodan sankaruudesta. Rhodesiassa mustien ja valkoisten suhteet olivat mahdollisesti läheisempiä kuin Etelä-Afrikassa, mutta mustilla ei ollut sielläkään kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta heillä oli paremmat asumisolot ja terveydenhuolto kuin mustilla Etelä-Afrikassa, ja tämä johti myös siihen, että ihmiset onnistuivat vaatimaan oikeuksiaan pontevammin kuin Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan perhe on poliittisilta mielipiteiltään liberaaleja, eivätkä Peterin vanhemmat kannata Ian Smithin linjaa. Maahan on syntynyt vapaamielisempi valkoisten puolue, joka kannattaa mustien täysiä poliittisia oikeuksia. Muuten maahan pesii 70-luvun aikana yleinen tappiomieliala, ja suuri osa valkoisista perheistä on valmistautunut muuttamaan muualle lyhyessä varoitusajassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole mitään paikkaa, jonne palata, ja osa kokee Rhodesian olevansa heidän ainoa kotimaansa.

Tämän teoksen perhe oli yllättävän sympaattinen, joten päähenkilön tilanteeseen oli helppo samastua. Kiinnostavaa oli varsinkin kertojan äidin työn kuvaus, sillä hän oli maaseudun päivystävä lääkäri, joka oli paljon tekemissä mustan väestön kanssa. Kaikki perheen mustat yhteistyökumppanit eivät kuulu palveluskuntaan, vaan he kohtaavat myös mustia poliiseja, opettajia ja muita keskiluokan edustajia. Myös Peter itse päätyy opettamaan mustien alakoulun luokkaa osana lukion opetusohjelmaa.

Paikoitellen tarina on humoristisen hyväntuulinen, vaikka tässä eletään todellisuudessa, jossa ihmisten on nukuttava aseiden keskellä, ja meininki on varsin punaniskaista. Loppua kohti Peter joutuu hankaukseen ”omiensa” parissa, koska häntä pidetään mustien kanssa veljeilijänä ja näin mahdollisena maanpetturina.

Rhodesian brittitaustaisista valkoisista jäi vaikutelma, että monilla sinne muuttaneilla oli melko matala koulutustausta, ja siitä johtuva heikko itsetunto tai epäilevä suhtautuminen kaikkea kirjasivistystä kohtaan. Toki tässä kuvataan eri vaiheessa maahan muuttaneita, ja näiden ryhmien välillä oli selviä statuseroja. Sain vaikutelman, että kirjailijan vanhemmat olivat muuttaneet maahan Englannista työn perässä, eli heillä ei ollut tunneperäistä suhdetta viljelysmaahan ja kolonialismin muistoihin. Tavallaan heitä ei pidetty vielä täysin paikallisina, kun taas joissakin suvuissa maata oli viljelty 1800-luvulta saakka.

Tämä kertomus keskittyy pitkälti paikallisen yhteisön kuvaukseen, ei niin paljoa perheen sisäisiin jännitteisiin. Vertasin tätä tarinaa Alexandra Fullerin omaelämäkerralliseen kirjasarjaan, joka on saanut bestsellerin aseman Yhdysvalloissa. Fullerin kirjat kertovat täysin erityyppisestä brittiperheestä, joka on aidosti eksentrinen ja myös dysfunktionaalinen. Olen lukenut kolme osaa tätä sarjaa, ja se tuntuu jo niin kotoisalta, että kaipaan sen henkilöitä. Huomaan nyt, että saatan viimeinen osa on minulta vielä lukematta.

Tämä teos tuntui todella monipuoliselta ja kattavalta kertomukselta, jossa kertoja joutuu nuorena todistamaan raskasta vallanvaihtoprosessia. Tilanne uudessa maassa Zimbabwessa ei ole myöhemmin yhtään helpompi, vaan silmittömän tappamisen toimintamalli periytyy uusille hallitsijoille. Godwin palaa Zimbabween toimittajana 80-90-luvuilla, mutta tämä teos keskittyy Rhodesian valtion vaiheeseen, ja elämään maassa, joka oli jatkuvassa kauppasaarrossa, boikottien ja moraalisen paheksunnan kohteena.

Medeia kantaa Vuittonin laukkua

Teos: Ruth Ware: Huonetoveri (Otava 2023)

Suomennos: Elina Koskelin

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Hannah Jones on ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija Oxfordissa, ja hänellä on onni päästä asumaan collegessaan vanhaan asuntolaan, jossa on tilavat, herraskaiset huoneet. Kämppiksekseen hän saa Aprilin, jonka isä on pohatta, joka rahoittaa rakennusten remonttia. Monet juoruilevat, ettei April olisi päässyt sisään yliopistoon omilla ansioillaan, sillä hän poikkeaa niin suuresti tavallisten akateemisten nörttien joukosta.

April kuitenkin yrittää parhaansa, ja hänen työteliäisyytensä on ihailtavaa. Nuori nainen ei tunnu nukkuvan koskaan, ja hän onnistuu väsäämään täysin uskottavia historian esseitä reippaan bileputken keskellä. Tämän lisäksi hän kunnostautuu ylioppilasteatterin näyttelijänä, ja hän on kuin luotu kreikkalaisen tragedian roolitukseen.

Kevätlukukaudella April murhataan, ja Hannahin elämä muuttuu pysyvästi. Hän joutuu armottomaan mediamyllytykseen, ja käy terapiassa vuosikausia selviytyäkseen shokista ja surusta. Jossain vaiheessa hän pakenee kriisiä Skotlantiin, ja päätyy työskentelemään Tall Tales-kirjakaupan myyjänä. Elämä jämähtää vaatimattomiin uomiinsa, ja rahapula on kroonista.

Romaanin nykyisyydessä kymmenen vuotta murhan jälkeen Hannah on raskaana, ja lapsen isä on Will, mies, joka oli Aprilin poikaystävä veriteon aikana. Pariskunta on löytänyt toisensa pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Will eksyi Hannah’n kirjakauppaan asiakkaaksi. Tragedia varjostaa pariskunnan suhdetta edelleen, sillä media ja anonyymit kansalaiset vainoavat heitä.

Murhasta tuomittu John Neville, collegen entinen vahtimestari, kuolee yhtäkkiä vankilassa sydänkohtaukseen, ja keissiä aletaan puida medioissa uudelleen. Neville ei ollut koskaan tunnustanut tekoaan, ja oli anonut armahdusta systemaattisesti ennen kuolemaa. Tässä vaiheessa Hannah saa kuulla uusia tietoja valovoimaisesta ystävästään, ja tämä sysää hänet uuteen painajaiseen raskauden loppuvaiheessa.

Olen lukenut monta teosta Ruth Warelta, ja pitänyt hänen teostensa laatua epätasaisena. Monissa aiemmissa trillereissä hän on keskittynyt kauhuun suljetuissa paikoissa tai syrjäisissä kohteissa. Tässä teoksessa asetelma on erilainen, mutta ei erityisen kekseliäs. Innostuin kuitenkin kirjan asetelmasta siksi, etten ole aikoihin lukenut mitään Britannian eliittiyliopistoihin sijoittuvaa teosta.

Kirjan nuoret ovat lopulta melko tavallisia, kun ottaa huomioon Oxfordin elitistiset perinteet ja puitteet. Toki April kuuluu tässä opiskelijaporukassa kaikista rikkaimpiin, mutta hänkään ei edusta ns. vanhaa rahaa, eikä hänen sukunsa ole akateeminen. April ja Will kuuluvat yksityiskoululaisten klikkiin, jotka ovat tunteneet toisensa jo ennen yliopistoon tuloa.

Ei tämä teos nouse samalle tasolle kuin vaikka Donna Tarttin The Secret History , joka on omassa lukuhistoriassani noussut kaikkien aikojen hulppeimmaksi collegekuvaukseksi. Mutta teoksessa on hienoa arjen kuvausta niin Oxfordin kuin Edinburghin päässä, joten sen kautta saa nautinnollisen kierroksen paikallisiin kahviloihin ja kirjakauppoihin. Teos herätti minussa matkakuumetta, varsinkin Edinburghin päässä, jossa en ole vielä päässyt käymään.

Reittaisin tämän teoksen Waren tuotannon parempaan päähän, ja muutenkin koin teoksen lukemisen piristävänä nyt, kun en ole aikoihin lukenut brittiläistä psykologista trilleriä. Sain jossain vaiheessa yliannostuksen koko genrestä, ja päädyin vain tutkiskelemaan teosten kaupallisesti koukuttavia juonikaavioita. Mutta tässä teoksessa oli sisällöllistä substanssia, ja laadusta kertoi se, että juoni onnistui yllättämään monessa käänteessä.

Kaukana siintää Havukka-aho

Teos: Veikko Huovinen: Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. (WSOY, 2001)

Äänikirjan lukija: Kari Paju

Etsin kuumeisesti nopeaan taustoituksen tarpeeseen kirjallisuutta Kuhmon korpipitäjästä, enkä oikein löytänyt mitään uutta, tai ainakaan sellaista teosta, joka olisi auttanut minua tehtävässäni. Huomaan, että olen viime vuosina lukenut melkein kaikki Kainuuseen sijoittuvat romaanit, elleivät ne ole erä- tai sotakirjallisuutta.

Päädyin sitten kuuntelemaan Veikko Huovisen (1927-2009) muistelmia, koska hänen tunnetuin teoksensa Havukka-ahon ajattelija (1952) sai inspiraationsa ajalta, jolloin Huovinen oli tekemässä metsänhoidon työharjoittelua Kuhmossa Lentiiran kylän korpialueilla. Teos on puhdasta fiktiota, mutta sen lempeä huumori perustuu kitkaan kansanihmisten ja Metsähallituksen oppineiden herrojen välillä. Huovinen itse oli Metsähallituksen virkamiehen poika, joka kasvoi Sotkamossa valtion omistamassa virkatalossa.

Kirjailija itse seurasi isänsä ja setänsä jalanjälkiä, ja opiskeli myös metsänhoitajaksi Helsingin yliopistossa. Huovisen sukujuuret olivat Kuopiossa ja Mikkelissä, mutta hänen vanhempansa olivat valinneet Kainuun korvet asuinpaikakseen. Huovinen kävi oppikoulua ja lukion Kajaanissa, ja asui tuolloin kortteeria useammassa paikallisessa taloudessa.

Teos kuvaa suht porvarillista lapsuutta ja nuoruutta, jossa ei ainakaan eletä materiaalisessa puutteessa. Veikon vanhemmat ovat maanläheisiä, mutta silti heillä on elämäntapa, joka ei ole tyypillistä Nälkämaan maisemissa. Virka-asunnon huonekalut on tilattu Askosta, ja 30-luvun lapsuuteen kuuluu tässä leikkikaluja, sarjakuvia ja karamelleja.

Huovinen oli varhaiskypsä lapsi, joka oppi lukemaan varhain, ja tarkkaili maailmaa pitkälti tuon ajan poikakirjojen kautta. Kasvuympäristö oli kuitenkin sellainen, ettei siellä kirjaviisas lapsi voinut kokonaan hautautua sisätiloihin. Huovinen oppi löytämään metsien tuottaman mielenrauhan jo lapsena, eikä hän koskaan luopunut metsäläisen identiteetistään.

Kirjailijana hän breikkasi vuonna 1950 novellikokoelmallaan Hirri, ja pian tämän jälkeen kriitikot keksivät termin kainuismi, mikä viittasi tendenssiin, jossa korpien elämäntapaa ihannoidaan äärimmäisyyksiin, ja modernismin keinoja pyritään välttämään. Huovinen sai toki myös loistavia kritiikkejä teoksistaan, mutta Helsingin kulttuurieliitin näkökulmasta kirjojen saamassa valtavassa kansansuosiossa oli jotain epäilyttävää.

Tässä blogissa olen jo kahlannut läpi Huovisen tuotantoa jonkun verran, mutta huomaan, että olen lukenut enemmän niitä tunnetuimpia luontoaiheisia teoksia kuin poliittista satiiria. Huovisen parodiat Hitleristä ja Stalinista ovat jääneet vähemmälle huomiolle, mutta ehkä niissä ei ollut vastaavaa klassikon ainesta kuin vaikka Hamstereissa (1957) tai Lampaansyöjissä (1970).

Ehkä arvokkainta tässä teoksessa on 70-luvun aatteellisen mielenmaiseman ristivalotus. Huovinen kun kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka on lähes mahdotonta lokeroida mihinkään poliittiseen leiriin. Hänelle vaikeinta aikaa tuntui olevan juuri taistolaisuuden kausi, jolloin kulttuurielämää vaivasi tietynlainen pyrkimys oikeaoppisuuteen. Toki jotain voi päätellä hänen kontribuutioistaan sellaisiin lehtiin kuin Suomen Kuvalehti, mutta perinteinen oikeisto/vasemmisto-jaottelu ei oikein sovi tämän kirjailijan maailmaan.

Jos nyt seuraavaa Huovis-rastia hänen tuotannossaan etsin, niin ehkä se olisi Joe-setä (1988). Tämä lienee jäänyt vielä enemmän paitsioon kuin Hitleristä kertova Veitikka (1971), mutta sillä voisi olla jotain kaikupohjaa tässä päivässä.

Kapernaumin taidekoulussa

Teos: Heikki Turunen: Simpauttajan hinta (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Heikki Turusen Simpauttaja on avautunut minulle kokonaisuutena suht myöhään, ottaen huomioon, että Pohjois-Karjalan radanvarsien maisemat ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta.

Uudessa autofiktiivisessä romaanissa Simpauttajan hinta Turunen valottaa menestysromaaninsaassa taustoja, ja menestyksen seurauksia tuttuun hersyvään tyyliin.

Siinä nuori Heino Oinonen tavoittelee paikkaa Helsingin Ateneumissa (kansan suussa raamatullisessa Kapernaumissa), mutta jää lehdelle soittelemaan, ja joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Heikka asuu synnyinkodissaan Hupelissa Vornaskylässä, kansallismaiseman keskellä, ja joutuu toimettomana työllisyystöihin. Tuolloin ei vielä tunneta termiä ”välivuosi”, vaan nuoren miehen työllistyminen on kylän kollektiivinen huoli. Eletään vuotta 1964, ja Heikan ikätoveri Katri Helena on jo breikannut biisillä Puhelinlangat laulaa.

Kansakoulupohjaisen Heikan kirjoittajan lahjat huomataan, ja pian hän aloittelee toimittajan uraansa Lieksan Lehdessä. Ura jatkuu armeijan jälkeen Joensuussa Karjalan Maassa, mutta Heikan on vaikea sopeutua elämään alivuokralaisena kerrostalossa. Nuori mies kerää häätöjä öisellä metelöinnillään, ja etsii elämänsä naista kaupungin baareista tragikoomisella otteella. Ideat runokokoelmasta ja kahdesta romaanista kypsyvät, mutta kirjallinen läpimurto ei synny yhdessä yössä.

Noin puolet kirjan sisällöstä koostuu Heikan naisseikkailuista ja seksuaalisen etsinnän kuvaamisesta, ja toinen puolisko maaseudun elämänmuotojen puolustamisesta. Teos on kirjoitettu nuorelle naiselle, joka asuu Kalasatamassa ja kuuluu milleniaalien sukupolveen. Nainen on Turusen sivusuhteesta syntynyt tytär, joka saapuu isän elämään 27-vuotiaana. Tavallaan kirja on kirjoitettu yleisemminkin sille ikäluokalle, joka elää nyt nuorta aikuisuuttaan. Kuinka moni tästä ikäluokasta tunnistaa heinäseipään tai tietää, kuinka sitä pitäisi käsitellä?

Kirjan traagisin hahmo on Heikan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä Hannele/Milaja, joka osoittautuu skitsofreenikoksi ja ripustautuu mieheen hälyttävällä tavalla. Milaja haluaa viettää Heikan kanssa häitä, vaikka tämä ei ole valmis menemään naimisiin, ja valehäiden episodi on kuin suoraan kauhuleffasta. Heikka ei aluksi ymmärrä naisen sairauden vakavuutta, mutta saa kokea sen seuraukset ikimuistoisella tavalla.

Milaja ei ole teoksen ainoa itsemurhan tekijä, vaan itsetuhoisuus on yleistä myös Vornaskylällä. Tavalliset kylän ukot ja akat pelkäävät eniten Paiholan A-mielisairaalaan joutumista, ja myös Heikka on jo itse hakeutumassa hoitoon yksinäisyytensä syvimmässä alhossa.

En välttämättä ole Turusen tuotannon ahkerin lukija, mutta kyseisestä Vornaskylästä (eli Vuonislahdesta) satun tietämään keskivertolukijaa enemmän. Siksi tämän polveilevan teoksen seuraaminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta olin silti hukkua sivuhenkilöiden suureen määrään. Yritin lukijana keskittyä enemmän teoksen suuriin linjoihin, tyyliin ja Antti Heikkisen ilmiömäiseen karjalan murteen luentaan kuin kymmenien kyläläisten ja sukulaisten kohtaloihin.

60-70-lukujen taiteilijaelämän kuvauksena teos on railakas, mutta myös himpun verran ahdistava. Romaanin kertoja ottaa kaiken irti Joensuun yöelämästä, ja onnistuu venyttämään boheemin taiteilijan myyttiä suht pitkälle, mutta työhulluus, varsinkin rakkaus maaseudun fyysisiin töihin, pelastaa hänet alkoholisoitumasta lopullisesti.

Näin tässä teoksessa yhtymäkohtia Joonatan Tolan teoksiin, varsinkin isähahmon persoonaan, vaikka Tolan kirjoissa eletään myöhempää aikaa ja niissä kuvatut ongelmat ovat rankempia. Tämän teoksen Heikka ei ole rahankäytössään yhtä järjetön kuin Tolan teosten isä, mutta kuvattu kaupunki ja sen kulttuuripiirit ovat hyvin samansuuntaisia.

Olen omasta mielestäni melko ”inessä” pohjoiskarjalaisessa kulttuurissa, ja tästä huolimatta teos jätti minut runsaudessaan hämmentyneeksi. Olisi siis kiinnostavaa lukea maakuntaa vähemmän tuntevien ja nuorempien lukijoiden vaikutelmia teoksesta.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Lappeenrannan lehmusten alla

Teos: Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki (Otava , 1972)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Laila Hirvisaaren (entisen Hietamiehen) Lappeenranta-sarjan ensimmäinen osa. Tämä sarja on nyt kokonaisuudessaan saatavilla äänikirjoina. Hirvisaari kirjoitti ensimmäiset kolme osaa sarjasta 1970-luvulla ja loput 2000-luvun alussa.

Lehmusten kaupunki oli Hietamiehen esikoisromaani, ja suuren suosion lisäksi se sai osakseen aikanaan ikävää huomiota kriitikoilta. Jotkut jopa epäilivät sen olleen hänen miehensä Heikin kirjoittama. Hietamiehen perhe asui tuolloin Lappeenrannassa, ja Lailaa pidettiin kuuluisan TV-julkkiksen pikkurouvana. Toisin sanoen voidaan päätellä, että hänen kirjailijanuransa alussa oli ennalta-arvaamattomia karikkoja.

Teos sijoittuu vuosiin 1929-30, ja siinä tapaamme varsin epäonniset rakastavaiset Ilona Hirvisaaren ja Veikko Vehmaan. Ilona on nuori ompelijatar, joka on onnistunut muuttamaan kotoa pois työnantajansa tyhjään kaupunkitaloon. Veikko on ratsuväen luutnantti ja viipurilaisen tiilitehtailijan poika. Nuorten seurustelua ei katsota kaupungissa hyvällä, eikä upseeriston sääntöjen mukaan naimalupaa anneta liitolle, jossa morsian kuuluu alempaan säätyyn. Toisin sanoen jos upseeri aikoi naimisiin vääränlaisen naisen kanssa, hänet tultaisiin erottamaan tehtävästään.

Ilona on paikallisen leipurin tytär, jolta on jäänyt koulut kesken. Ei hän kuulu köyhälistöön, mutta hän joutuu tekemään työtä itsensä elättääkseen. Hänen hyvä ystävänsä Liisa on onnistunut käymään lukion loppuun, mutta hänellä on kiire päästä naimisiin toisen kadetin, Arnold Lundenin kanssa. Liisan isä on rahakas rautakauppias, joka omistaa kartanon Saimaan saaressa. Näin ollen Liisa kelpaa kadetin morsiameksi, eikä hänen odoteta tekevän töitä naimisiin päästyään.

Eletään itsenäisessä Suomessa, mutta kadettikoulussa eletään edelleen henkisesti tsaarin aikaa. Lappeenrannan katukuvassa venäläiset vaikutteet ovat muutenkin näkyviä, ja armeijassakin palvelee joitain valkoemigrantteja. Valtaosa kadeteista kuuluu ruotsinkieliseen aatelistoon, eivätkä kaikki puhu kovin hyvää suomea.

Ilona uhmaa pikkukaupungin moraalikoodeja kutsumalla Veikon yökylään. Kuuman rakkauden kesän jäljiltä Ilona huomaa tulleensa raskaaksi, eikä uutinen ole iloinen molemmallekaan tulevalle vanhemmalle. Ilonan perhe haluaa hoitaa asian omatoimisesti, ja jättää Veikon kokonaan pois kuvioista. Veikko on jo aiemminkin tottunut pakenemaan ongelmiaan alkoholiin, ja ryhtyy itsetuhoiseksi raskauden aikana.

Kirjassa on muitakin nuoria pareja, joista onnellisimmalta vaikuttaa ratsumies Tukeva ja tämän morsian Iita. Tämän pariskunnan häitä vietetään Antreassa, ja näissä häissä Ilona ja Veikko vierailevat yhdessä. Liisan mahtihäissä Ilona piipahtaa yksin urkuparvella lymyillen, sillä hän ei kestä kaupunkilaisten uteliaita katseita ja pahoja puheita.

En osannut lukea tätä teosta rakkausromaanina, vaikka kyllä Ilonan ja Veikon tarinaan mahtui hyviäkin hetkiä. Teoksessa on suht paljon Lappeenrannan yleisempää historiaa, ja siinä käsitellään jopa kunnallispolitiikkaa. Ajattelin etukäteen, että teoksen sijoittuminen varuskuntayhteisöön voisi tylsistyttää, mutta jaksoin seurata näiden upseerien ryyppäjäisiä suht hyvin. Porvarisrouvien puvuista en ehkä olisi halunnut lukea näin pitkiä kuvauksia. Mutta kokonaisuutena teos tuntui varsin onnistuneelta, ja hahmojen moniäänisyys varsinkin ilahdutti.

Tarvitsin jotain kevyempää luettavaa Gulag-kirjallisuuden jälkeen, ja tämä teos tuntui sopivalta pään nollaamiselta. Siksikin, että tässä kirjassa eletään Gulagin kanssa samoja aikoja lähellä Neuvostoliiton rajaa.

En olisi lämmennyt tälle kirjalle, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle kuin Karjalaan. Murrepuhe oli kirjan todellinen suola, vaikka se ei dominoinut kerrontaa. Koin erityistä kotoisuutta kirjan niissä osissa, joissa seikkailtiin Karjalan kannaksella.

Saatan jatkaa tämän sarjan seuraamista, sillä Ilonan ja hänen lapsensa kohtalo jäi kutkuttamaan koukuttavalla tavalla.

Viime vuoden HELMET-haaste on minulla edelleen kesken, mutta aloitan jo uutta. Eli tämän vuoden rasteilla tämä teos sopii mm. kohtaan 3: ”Kirjan nimessä on kasvi”.

Koulukiusaamisen laajasta panoraamasta

Teos: Iida Rauma: Hävitys (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Täytyy myöntää, että Iida Rauman uusin teos olisi saattanut jäädä minulta lukematta ilman tämän viikon uutista hänen Finlandia-voitostaan. Olen kyllä lukenut tämän lahjakkaan nuoren kirjailijan teoksia aiemmin, ja pitänyt niistä, mutta Hävityksen tematiikka tuntui minusta vähän liian raskaalta. Tai pikemminkin tuntui, ettei omassa elämässäni ole nyt oikea aika käsitellä joitain ikävämpiä koulumuistoja.

Toki tämän kirjan aika-akseli on eri kuin omat muistoni 1980-luvulta, ja siinä esiintyvät diskurssit kiusaamisesta ovat erilaisia. Eli en päätynyt peilaamaan omia koulumuistojani paljoakaan tämän romaanin maailmaan.

Romaanin päähenkilö on nuorehko peruskoulun historian opettaja A, joka on kotoisin Kaarinasta ja kärsii epämääräisistä ahdistusoireista. Hän on ollut lapsena ja nuorena koulukiusaamisen uhri, mutta niin on ollut moni muukin rankan oloisessa lähiökoulussa. Noin kolmikymppisenä A. joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot, jotka kummittelevat myös hänen työssään opettajana.

A. elää edelleen puolittaista opiskelijaelämää Turun ylioppilaskylässä, vaikka käy koulussa palkkatöissä. Hänelle itselleen on jonkinlainen mysteerio, kuinka hän on päätynyt töihin koulumaailmaan, sillä hän koki itsensä todelliseksi outolinnuksi jo pedagogisissa opinnoissa. Mutta ehkä hänessä elää pieni maailmanpelastaja, joka haluaa vaikuttaa tulevien polvien koulussa viihtymiseen.

A. on naisia rakastava nainen, jonka oman identiteetin löytämisen polku ei ole ollut helppo. Hänellä on huolehtiva naisystävä Henriikka, jonka kanssa hän ei kuitenkaan asu yhdessä. Teos ei kuitenkaan keskity A:n parisuhteeseen, vaan lesbouden teemaa käsitellään yleisemmällä tasolla.

A: lla on jonkun sortin fiksaatio luokkakaveristaan Irasta, jonka vaiheita hän seuraa tiiviisti netissä. Irasta on tullut kirjailija, mutta ei kovin menestynyt sellainen. Ira on ollut välillä ystävä, välillä julma kiusaaja, mutta enemmän kiusattu. Tyttöjen porukassa on ollut paljon väkivaltaisia leikkejä. Ja moni on aloittanut seksuaalisen etsinnän kovin nuorena.

Kaarina on synkistelevä paikkakunta, jossa nuoret pukeutuvat lähinnä mustan ja harmaan turvasävyihin. Värien käyttöön liittyy suuria riskejä, sillä silloin voi tulla väärällä tavalla nähdyksi. Erilaisuuden sietokyky on tässä kouluyhteisössä lähes olematonta. A. on ”vitun ruma hippi”, jonka kirkkaanpunainen farkkutakki on liikaa käytävän huutelijoille.

Yksi romaanin suuri merkityskeskittymä on kuudennen luokan leirikoulu Viron Hiidenmaalle. Tätä retkeä valmistellaan koulussa pitkään, ja sen aikana tiivistyvät tietyt vahingolliset roolimallit ja kuviot.

Välillä Rauma vertaa A:n koulukokemuksia Pariisin Salpetrieres-mielisairaalan ihmiskokeisiin, joita tehtiin alempien yhteiskuntaluokkien naisille. Itse olen lukenut näistä surullisenkuuluisista kokeista monista akateemisista lähteistä, joten pysyin melko hyvin tässä historiallisessa sivupolussa mukana. Mutta voisin kuvitella, että tuo ulottuvuus romaanissa voi lukijasta tuntua tässä laajassa ja koukeroisessa teoksessa kaukaa haetulta tai raskaalta.

Turun alueen historiaa kirjassa käydään läpi ansiokkaasti. Ehkä nämä kerrokselliset historialliset havainnot monelta vuosisadalta nostavat romaanin profiilia rankasta selvitymistarinasta kohti todellista sanataidetta.

Äänikirjaformaatissa Turun seudun murrepuhe pääsi hyvin esille, ja jotenkin osasin nauttia siitä kaiken karmeuden keskellä. Eli teinityttöjen keskusteluissa on myös huumoria. Ja koska A:n oma näkökulma kiusaamisen tematiikkaan tuntui korostetun akateemiselta, oli hyvä, että kirjassa pääsivät ääneen myös toisenlaiset hahmot.

Romaani on yhteiskunnallisesti painava, kantaaottava ja hengästyttävän moniulotteinen. Ehkä teos tuntui minusta paikoitellen vähän liian monisanaiselta, mutta välillä tempauduin hyvin tajunnanvirtaan ja joidenkin hahmojen pitkiin monologeihin. Parasta teoksessa oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen/poliittisen analyysin kypsyys, ja se havainto, että myös koulukiusaaminen on poliittinen ilmiö, jonka puuttumiseen vaikuttavat vahvasti aikuisten arvot ja poliittinen tausta.

Rikki menneen demokratian draamaa

Teos: Edna O’Brien: Girl (WF Howes, 2019)

Äänikirjan lukija: Sheila Atim

Loppukesästä tein itselleni listan kirjoista, joita maailmalla oli julkaistu Boko Haramin sieppaamista koulutytöistä pohjoisessa Nigeriassa. Moni varmasti muistaa tämän episodin, vaikka ei muuten seuraisi Afrikan uutisia kovinkaan ahkerasti. Tätä kirjallisuutta löytyy runsaasti sekä itse nigerialaisten että ulkomaalaisten kynistä. Itse teen siis taustoitusta käynnissä olevaa teatteriprokkista varten. En luultavasti ehdi lukea kaikkea, mutta yritän ainakin käydä läpi romaanit.

Edna O’Brien (s. 1930) on minulle tuttu kirjailija jo nuoruudesta, jolloin olin suuri Irlannin ystävä, ja luin varsinkin sen naisten kirjoittamaan kirjallisuutta kuin pikku orava. Hän ei koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta olen arvostanut hänen rooliaan katolilaisuuteen liittyvien myyttien purkajana. Nuorten naisten asema uskonnon määrittelemässä yhteisössä on ollut hänen tuotantonsa punaisena lankana 1960-luvulta saakka, ja useamman romaanin nimessä on sana ”girl”. Ja tässä uusimmassa teoksessaan hän palaa itselleen keskeiseen teemaan toisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Ennen romaanin kirjoittamista O’Brien oli matkustanut pohjoiseen Nigeriaan haastattelemaan näitä siepattuja nuoria naisia, ja heidän auttajiaan. Toki siellä on rampannut monia muitakin maailmanluokan julkkiksia. Mutta arvostan sitä, että iäkäs kirjailija on lähtenyt reissuun maahan, joka ei ehkä nousisi ykköseksi seniorimatkailijoiden listalla. Kirjan arvioissa on myös keskitytty vähän liikaakin O’Brienin ikään.

Kirjaa on myös monella tasolla syytetty kulttuurisesta omimisesta. Tähän keskusteluun en koe kykeneväni osallistumaan nykyisillä eväillä. Tai haluaisin kirjoittaa aiheesta jotain syvällisempää kuin pelkän blogitekstin. Mutta ehkä johtuen näistä syytöksistä romaani on jäänyt vähälle huomiolle.

Romaanin kertoja on nimeltään Mariam, ja hän on lähtenyt perheensä kanssa pakoon Boko Haramia kotikylästään. Mariam tulee ensin julmasti raiskatuksi väliaikaisella leirillä, ja tämän jälkeen hänet pakkonaitetaan Mahmoud-nimiselle nuorelle miehelle. Moderni teknologia lisää Mariamin kauhun momentteja, sillä raiskaus tallentuu tekijän kavereiden puhelimille. Hääyötä Mariam viettää ”romanttisesti” led-valoketjun kajossa, eli Mahmoudilla on jopa hyvää tahtoa morsiamensa suhteen. Mies kuitenkin katoaa pian, eikä pariskunta enää näe toisiaan.

Mariamin pikkuveli on puettu tytöksi, jotta hän ei tulisi pakotetuksi lapsisotilaaksi. Perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, eikä tässä kaaoksessa kukaan voi täysin luottaa toisiinsa. Myös kristityt miespastorit saattavat naamioitua burqan alle.

Osa siepatuista tytöistä on kristittyjä, ja he joutuvat opettelemaan Koraanin suuria ensimmäistä kertaa elämässään. Jatkuva huorittelu ja pakkoavioliitolla uhkaaminen murskaa monen tytön mielen. Samalla he kohtaavat sieppaajiensa syvän tietämättömyyden maailmasta.

Mariam tulee raskaaksi, ja synnyttää Babby-pojan. Tien päällä vauva on hänen ainoa turvansa, mutta kotikylään palattuaan tytön äiti järjestää lapsen adoptioon. Isä ja pikkuveli ovat kuolleet, eikä Mariam halua enää olla tekemisissä äitinsä kanssa. Mutta onko hänellä toivoa, mihin hän voisi uskoa näiden järisyttävien kokemusten jälkeen?

En lähtisi leimaamaan romaania epäonnistuneeksi, mutta aihepiiri on niin rankka, että siitä on vaikea saada aikaan häikäisevää taidetta. Teos on brutaalin realistinen, eikä siinä ole suvantovaiheita. Vaikka se on tiivis toteutukseltaan, nostan hattua kaikille, jotka ovat saaneet sen luettua yhdeltä istumalta. Itse jätin teoksen kesken elokuussa, ja nytkin taistelin läpi parissa sessiossa.

Äänikirjan lukija Sheila Atim ainakin onnistuu tehtävässään loistavasti. Hän on nuori ugandalaistaustainen näyttelijä, mutta olisin luullut häntä nigerialaiseksi, sen verran autenttiselta dialogit tuntuvat. Toisaalta teos pysyy ymmärrettävänä, kun koko tekstiä ei ole luettu vahvalla nigerialaisaksentilla.

Ingallsin Laura muuttaa Vietnamiin

Teos: Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Elina Salonen

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kuluneen viikon hyvät uutiset ovat johtamassa siihen, että luultavasti en lähiaikoina ehdi päivittää kirjablogia, tai postausten tahti tulee vähenemään. Olen siirtymässä vakavamman kirjallisuusaiheisen työn pariin, eli minusta tulee puoleksi vuodeksi afrikkalaisen draaman kääntäjä ja tuottaja. Tässä blogissa en ole pahemmin kertonut draamaintresseistäni, vaikka vielä blogin alkuvaiheessa tällaisesta urasta haaveilin. Nyt olen saanut mahdollisuuden edistää tätä uraa uudestaan.

Tällä viikolla olen kuunnellut kahta kolmanteen maailmaan sijoittuvaa teosta, jotka keskittyvät 1970-luvun alkuun. Täytän ensi viikolla 50, joten nämä teokset ovat tuntuneet hyviltä muistutuksilta syntymäni ajan maailmanpolitiikasta.

Nguyen Phan Que Mai (s. 1973) on ehkä kolmas vietnamilaistaustainen kirjailija, jonka tuotantoon olen saanut tutustua. Vuorten laulu sijoittuu juurikin vuoteen 1972, jolloin Vietnamin sota on loppumassa. Maasta on tulossa yhtenäinen itäblokin valtio, ja monet kommunismin kriitikot ovat joutuneet uudelleenkoulutusleireille. Kirjan päähenkilö on teini-ikää lähestyvä Huong, joka on jäänyt mummonsa hoiviin vanhempien lähdettyä rintamalle.

Huongin mummo on liberaali toisinajattelija, eivätkä hänen elon jääneet lapsensa pysty käännyttämään häntä kunnon kommunistiksi. Tarinan alussa mummo käy vielä opettajan töissä maaseudun kyläkoulussa, mutta jossain vaiheesta hänestä tulee mustan pörssin kauppias, ja häneen suhtaudutaan penseästi.

Huongin äiti on ollut rintamalla lääkärin töissä, ja palaa kotiin ihmisrauniona. Hän ei pysty elämän kotona tyttärensä kanssa, vaan muuttaa siskonsa luo toipumaan. Huong kokee olonsa hylätyksi, mutta mummon hankkimat kielletyt kirjat auttavat häntä selviytymään rankasta arjesta. Kertomukset Ingallsin Laurasta tuovat lohtua, ja vietnamiksi tuo saaga on nimeltään Pieni talo suuressa metsässä. Huong on myös kaveripiiristään ainoa tyttö, joka pääsee lukioon Hanoin kaupunkiin. Kaikki muut ovat joutuneet ruumiillisiin töihin.

Aatteelliset riidat rikkovat perheitä, eivätkä kirjan naiset automaattisesti omaksu sukujensa miesten mielipiteitä. Kirjassa on myös monia takaumia varsinkin 1930-40-luvuille, jolloin maassa oli toisen maailmansodan jäljiltä valtava nälänhätä. Ranskalaisen kolonialismin perintöäkin kirjassa puretaan, mutta romaanin kylän viljelijät ovat joutuneet pokkuroimaan niin monen vieraan vallan edustajalle, etteivät he osaa sanoa, mikä valta oli julmin. Toisaalta kirjan hahmot ovat hyvin uteliaita ulkomaailmasta, ja haluavat seurata aikaansa. Hanoissa kommunistihallitus jahtaa varsinkin hippejä, eli sellaisia miehiä, joiden housut lahkeet ovat liian leveät.

Teos on todella monisyinen ja kielellisesti vivahteikas. Kyseessä on perinteisempi historiallinen romaani kuin kanadanvietnamilaisen Kim Thuyn (s.1968), jotka romaanit ovat tavoittaneet monia suomalaisia lukijoita viime vuosina. Ngyuen viittaa laajemmin yleiseen historiaan, käyttää tarkkoja vuosilukuja ja tilastoja. Mutta ei tämä teos silti syyllisty liikaan opettavaisuuteen, enkä myöskään kokenut, että teosta olisi kirjoitettu pelkästään länsimaisia yleisöjä silmällä pitäen. Ymmärsin, että kirjailija asuisi edelleen kotimaassaan, mutta on matkustellut laajalti, ja kirjoittanut tämän teoksen englanniksi, mutta ennen tätä hän on julkaissut monia teoksia vietnamiksi, varsinkin runoja.

Hyvää romaanissa on tasapaino kahden poliittisen leirin välillä, eli Nguyen pyrkii aidosti ymmärtämään teoksensa rikki menneen perheen vastakkaisia tuntoja. Hänen tapansa kuvata sodasta palanneiden henkilöiden mielenmaisemaa tuntui jopa tutulta, eli en kokenut lukevani romaania kovin kaukaisesta, vieraasta kulttuurista. Henkilöitä teoksessa on runsaasti, ja loppua kohti tapahtumat raaistuvat. Mutta kokonaisuutena teos on täyteläinen, ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, ja aitoa teinimeininkiä.

Ainoa asia, josta jupisen, on romaanin kliseinen nimi, eli en olisi valinnut sitä kannen perusteella. Näitä vuoriaiheisia kirjoja kun on tullut eteen todella monia, ja varsinkin Aasiasta. Mutta taisin lukea alkuvuodesta pitkällä viiveellä Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, eikä sekään ollut huono teos, vaikka nimi pitkästytti.

Mitä teoksen poliittisesta asetelmasta sitten jäi käteen? Jotenkin tuntui, että vietnamilaisten tulkinta marxismi-leninismistä oli erityisen v-mäinen, ja että poliittinen kiihko on todella tuhonnut kokonaisia perheitä ja sukuja tuossa maassa. Mutta koin ansiokkaana kirjassa varsinkin sen, ettei kirjailija esittänyt läntistä blokkia yhtään armollisempana osapuolena. Agent Orange oli tuon sodan karmeimpia asioita, minkä vaikutuksia moni länsimaissa ei varmaan enää muista.

1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.