Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Lopunaikojen luomiskertomus

Köyhä maa on kahtiajakautunut, junarata vie onnenonkijoita pääkaupunkiin, jossa on maan ainoa Amerikkalainen sairaala. Kansalaisten suunnitelmat jäävät työttömyyden kurimuksessa kesken, kerjäläiset asuttavat kesken jääneiden talojen betoniluurankoja. Maaseudun köyhillä on jäljellä oma kunniansa, perinnekäsityöt, isoäitien kutomat matot ja isien nikkaroimat huonekalut. Maalla köyhätkin nauttivat edelleen kahvista ja pasteijoista, ja perjantai-iltaisin elokuvista kyläkoululla.

Sinikka Vuola maalaa vahvan symbolista aikuisten satumaisemaa spekulatiivisessa romaanissaan Replika (Tammi, 2016). Kylän puuseppä veistää itselleen kauan kaivattua perillistä, ja meren rannalla rautaporttien takana asuvalla Siniparralla on painavia salaisuuksia piilossa kellarissaan. Maalla, kulttuurilla tai kielellä ei ole sadussa suurta merkitystä, mutta yksityiskohdat viittaavat mahdollisesti johonkin pieneen keskiamerikkalaiseen valtioon. ”Vaalea jumalatar” Marili on tappanut itsensä unilääkkeillä jo kauan sitten, mutta edelleen hän on kylän mytologiassa keskeinen hahmo. Väritelevisio ja Polaroid-kamera ovat maalaisille ylimaailmallisia ihmeitä.

Kertoja on nuori, toisella kymmenellään elävä yksinhuoltajaäidin lapsi, jonka sukupuolellakaan ei ole pitkään aikaan merkitystä. Hän kärsii isättömyydestä ja joutuu äitinsä saattohoitajaksi. Orpous ajaa hänet neurologiseen tilaan, jossa hän näkee vain puolet maailmastaan. Hän päätyy potilaaksi pääkaupungin ainoaan sairaalaan, jossa on hoidossa myös Siniparta. Vanhan miehen iho on muuttunut hopeanväriseksi sydänlääkkeiden voimasta.

Pidin teoksessa paljon runollisesta kielestä, munakoisonvärisistä taivaista ja pomeranssinsävyisistä aamuista. Aistien, viettien ja ruumiillisuuden kuvauksena Vuolan teksti lähenee ranskalaisten feministifilosofien tyyliä – olin näkevinäni tässä varsinkin Algeriassa kasvaneen Helene Cixous’n vaikutteita. Yleinen ”kehitysmaalaisuus” ilman historiallisia viitteitä on kerronnallinen ratkaisu, joka kenties keskittää lukijan huomion oleelliseen, mutta itseäni tämä myös ärsytti. Länsimaisista, kristinuskon sävyttämistä myyteistä tässä oli kyse kauttaaltaan, eikä asetelman eksoottisuudella mässäillä. Teos ei ainakaan kerro vaikeasti aukeavasta vieraasta kulttuurista.

Kuolemanpelko lienee teoksen keskeisin teema. Kyläläiset eivät ainakaan ole kuolemasta vieraantuneita, vaan yhteisö huolehtii sairaista ja kuolevista. Lesket performoivat leskeyttään mustin korsetein, ja kylän hautausmaa on värikkäiden kärsimysnäytelmien estradi. Riikinkukot käyvät hautajaisissa kuokkimassa, ja kylän pappi ei peittele himokkaita katseitaan nuorempia naissurijoita kohtaan. Varsinaiset demonit pitävät majapaikkaansa Siniparran talossa, jonka kellarissa hakattujen vaimojen varjot monistuvat.

Luulen, että olisin ollut teokselle otollisempaa yleisöä 90-luvulla, jolloin luin enemmän tämän tyyppistä mytologiasta ja psykoanalyysista ammentavaa fiktiota. Nyt tuntui kuin olisin jäänyt keskelle taitavasti rakennettuja kulisseja tai olisin osallistunut larppiin, jonka sääntöjä en ole sisäistänyt. Sadun unenomaisuus ja sen hahmojen karikatyyrisyys eivät herättäneet minussa varsinaisesti uusia kysymyksiä. Hahmot vaikuttivat kohtaloonsa määrätyiltä, eikä juopoilta vaimonhakkaajilta voinut odottaa kuin ohikiitävää järjen välähdystä punaisen turpeissa silmissä. Voi tosin olla, että omat genretyypilliset silmälasini ovat samenneet. Teos voisi hyvinkin aueta ja kasvaa merkitykseltään toisenlaisessa tilassa ja asennossa.

Teoksen nimi oli osuva Pinokkio-vertauksen, ikonisen Marilynin ja muiden arkkityyppien toistuvuuden vuoksi. Jos teoksen syrjäkylää lukee suhteessa ympäröivään todellisuuteemme, voimme kaikki nimetä teoksen kylälle ja kaupungille kopiot paikoista, joissa olemme itse asuneet. Maailman väestön valtaosa elää maailmassa, jossa yksilöllisillä valinnoilla ei ole merkitystä. Kaikkien pihoilla on samanlaisia emalivateja ja muoviämpäreitä, onnekkailla on isoäitien kutomia perintömattoja. Vielä onnekkaammat voivat ruokkia lapsiaan viiriäisenmunilla.

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.

 

Multietnisyyden irvikuva

img_1156Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Helluntailaisuuden etnolingvistiikkaa

img_1099Luen liian vähän sanomalehtien kirja-arvioita, mutta Terhi Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017) kuulin Hesarin arviosta (Arla Kanerva, 19.1.2017) ja innostuin. Teoksen nimi on sopivan raamatullinen ja mahtipontinen makuuni, eivätkä teematkaan rasita köykäisyydellään. Tämä on jo kolmas blogissani arvioitu kuvaus nuoruudesta helluntaiherätyksen helmoissa, ja toistaiseksi vakuuttavin.

Romaanin päähenkilö Elsa kasvaa Kainuun syrjäkylässä, eivätkä paikallisen ev. lut. seurakunnan nuortenillat tuo hänen elämäänsä tarpeeksi säpinää. Elsa käy lukiota Kajaanissa, jossa hän pääsee hengellisesti reippaampiin helluntailaispiireihin. Tytön isä kuuluu paikalliseen körttisukuun ja äiti on etelästä tulleena toimittajana vahvasti uskontokriittinen. Vanhemmille ja isovanhemmille Elsan uskoon tulo on järkytys, jonka kanssa heidän on opittava elämään. Äiti kysyy tyttäreltään suoraan, eikö hän muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Mummo ei keksi muuta keinoa purkaa kiukkuaan kuin lumen kolaamiseen.

Helluntailaisten aktioissa on kieltämättä koomisia piirteitä, kuten partiointi koko maakunnan Alkoissa ja traktaattien tunkeminen hyllyjen väliin. Törmälehto ei kuitenkaan esitä uskovaisia pelleinä tai friikkeinä, vaan ihmisinä, jotka kokevat tietävänsä enemmän kuin muut. Helluntailaiseen kieleen vihkiytyminen vie aikansa, eikä sen käyttäminen pakanoiden parissa ole aina järkevää. Oman koodikielen rinnalla on kielillä puhuminen, jonka merkitys tässä kyseisessä seurakunnassa nousee arvoon arvaamattomiin. Muita armolahjoja ei seurakuntalaisilta edes odoteta.

Teos nousee relevantiksi tutkimusmatkaksi kolmen eri kristinuskon suuntauksen  välillä, sillä Elsa päätyy lukion jälkeen konferenssimatkalle Kolumbiaan ja jää sille tielleen. Katolilaisen uskon vahvuus on uusi elementti, jota Elsa ei voi arjessaan ohittaa. Helluntailaisten piirit Bogotassa eivät eroa radikaalisti Kainuun meiningistä, vaikka herätyksen postkoloniaalin riiston elementit nousevat siellä esiin kärkevämmin. Helluntaiherätyksen amerikkalainen imperialismi esiintyy irvokkaana, kun eräs matkasaarnaaja vakuuttaa saaneen viestin, että taivaassa puhuttaisiin vain englantia. Elsa ei ole kokonaan antautunut herätykselle, vaan opiskelee myös yliopistossa antropologiaa ja kielitieteitä. Opintojensa vuoksi hän ei voi ryhtyä evankelistaksi, vaikka häneltä sitä kauniina vaaleana yleisömagneettina odotettaisiin.

Kirjassa käsitellään uudelleensyntyneiden sinkkujen seksuaalisuutta rehellisen tahdikkaasti. Elsa kaipaa rinnalleen kumppania ja kipuilee uskonveljien ja maallisten ystävien ristipaineessa. Hän on ihastunut entiseen sotilaaseen Manueliin, jonka usko järkyttää vuoria. Manuel piirtää Elsan ihoon erikoisia kuvia, mutta ei kykene asettumaan naisen kanssa samalle tasolle älyllisesti eikä tunteellisesti. Yliopistolta löytyy Santiago, joka suhtautuu Elsan uskonnollisuuteen avomielisesti, vaikka tunnustaakin sen olevan vieraampi kulttuuri kuin esimerkiksi suomalaisuus.

Kirjan alkuasetelmasta voi jo päätellä, ettei uskonratkaisu tule kannattelemaan Elsaa läpi elämän. Uskonkriisin kuvaus on realistista, eikä tässä ainakaan tuomita tai ulossuljeta henkilöä, joka elää kahdessa maailmassa. Ulkosuomalaisuuden kuvauksenakin kirja ilahduttaa, sillä Elsa kiinnostuu myös paikallisista kielistä ja kulttuureista ja kotiutuu myös muiden kuin uskonsisarten ja -veljien kautta. Kolumbialaiseen kulttuuriin sukelletaan myös keittiön ja musiikin kautta.

Törmälehdon kieli on paikoitellen elegantin runollista, mutta kerronta perinteisen realistista. Teos on hyvällä tavalla ilmava ja helppolukuinen, vaikka tässä operoidaankin kahden maan ja aikajakson välillä fragmentaarisesti. Ylipäänsä odotan kirjan ympärille rikasta keskustelua, sillä uskon sen herättävän myös uskovien helluntailaisten mielenkiinnon.

HELMET-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 49: vuoden 2017 uutuuskirja.

Kaikkien yksinhuoltajien sankari

imageNick Hornbyn romaani About a Boy (Penguin, 1998) oli jo suuri hittiteos ennen kuin siitä tehtiin Hugh Grantin tähdittämä elokuva. Koska minulla on Hugh Grant-allergia (johtuen varmaan siitä kaikkien aikojen floppiroolista kaikkien aikojen huonoimmassa romanttisessa komediassa Love, actually), suhtauduin myös kirjaan skeptisesti. Kyseistä leffaa en ole nähnyt kokonaisena, mutta tiesin suunnilleen sen juonen.

Onneksi leffan katseluyrityksestä on jo aikaa, joten pystyin kuvittelemaan päähenkilö Will Freemanin muuksi kuin Grantiksi. Will päätyy monien sattumien kautta kaikkien yksinhuoltajaäitien Kari Grandiksi, osittain helpon seksin toivossa, osittain täyttääkseen oman elämänsä emotionaalista tyhjyyttä. Will on kaikessa tavallisuudessaan ja sovinnaisuudessaan outo hahmo, tyhjä taulu, varakas poikamies, jonka ei ole koskaan tarvinnut opiskella tai käydä töissä. Hän elää edesmenneen isänsä musiikkirojalteilla ilman kunnianhimoa tai tulevaisuuden suunnitelmaa. Ellei hän ole shoppailemassa tai klubeilla naisia metsästämässä, hän täyttää päivänsä tyypillisin eläkeläisharrastuksin, kuten sudokujen ratkaisuun tai TV:n kisavisojen seuraamiseen.

Will kohtaa kaksitoistavuotiaan Marcusin varsin ahdistavassa kontekstissa, sillä hän joutuu paikalle, kun tämän äiti on yrittänyt itsemurhaa pojan ollessa yksinhuoltajakerhon puistopiknikillä. Fiona on musiikkiterapeutti, jolla on oman elämän terapointi pahasti kesken. Hän on myös pesunkestävä hippi, joka on kasvattanut Marcusin kyseenalaistamaan kapitalismia siihen pisteeseen asti, että hänestä on tullut koulussa hylkiö. Äidin epävakaus on kirjan vakava juoni, jonka käsittely on todenomaista ja arkista.

Kirja on varsinainen nostalgiatrippi 90-luvulle, sillä tässä eletään vuotta 1993, jolloin Kurt Cobain kuoli. Marcus ei ole koskaan kuullut koko Nirvanasta, minkä vuoksi häntä taas kiusataan koulussa, mutta Willin avulla hän pystyy kirimään Nirvana-tietoudessaan. Näin hän pääsee 15-vuotiaiden pahistyttöjen suosioon, ja kokee ensi kertaa uudessa koulussaan hyväksyntää. Kirja muistuttaa myös kulttuuristen koordinaattien tärkeydestä teini-iässä: Marcus on liberaalin ja näennäisesti suvaitsevan urbaanin ja koulutetun äidin poika, joka kuitenkin on ihan pihalla ikäistensä trendeistä ja tottumuksista. Harva teini on tarpeeksi vahva jatkamaan vaihtoehtoisella linjalla. Vaikka pitäisi äitinsä Joni Mitchell-diskografiasta, se ei ole kuuminta valuuttaa omanikäisten seurassa.

Minusta kirja on edelleen puhutteleva erityisesti mielenterveyden, yksinhuoltajien selviytymisen ja koulukiusaamisen näkökulmista. Pidin myös siitä, etteivät aikuisten romanssit olleet liian ilmiselviä eikä sokerisia; Will Freemanin menestys isäpuoliehdokkaana ei tuntunut loppuakaan kohti kovin nousujohteiselta. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet paljoa englanniksi. Kieli on tässä hyvin helppoa ja suoraviivaista, ja samalla nuori lukija voi tutustua vanhempiensa ikäluokan tyyli-ikoneihin.