Kotkanpojan karu maailmankiertue

StatovciTeos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.

Mainokset

Böcker till svenska veckan

frantzTeokset:

Eva Frantz: Kahdeksas neito. (S&S, suom. Ulla Lempinen)

Eva Frantz: Hallonbacken. (S&S, 2018)

Ruotsinkielisyyden juhlaviikkoa on vietetty maassamme monilla foorumeilla, ja se saapuu myös blogiini näin viikonlopun kunniaksi. Svenska dagenia en ehtinyt viettää kuin hengessä, mutta olen lueskellut kahta teosta samalta kirjailijalta, toisen suomeksi, toisen ruotsiksi.

Kahdeksas neito on Anna Glad-dekkarisarjan toinen osa, jossa liikutaan länsiuusimaalaisessa pikkukaupungissa meren rannalla. Tunnelmat ovat jouluisat, ja kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen Lucia-juhlaa. Paikkakunnalla on ruotsinkielinen kansanopisto Futurica, joka keskittyy taideaineiden opetukseen. Ennen se on ollut kristillinen opisto, ja välissä ongelmanuorten kuntoutuskeskus. Paikan historiaan liittyy paljon salattua ja pelottavaa, ja varsinkin talvisaikaan puitteet ovat karut.

Anna Glad on vasta eronnut, keski-ikää lähestyvä poliisi, jonka tapaa toimia kollegat pitävät kaoottisena ja homssuisena. Hänen edistymisensä uralla on vaakalaudalla, mutta ura häntä vähemmin kiinnostaa. Privaattielämässä hän tapailee kahta miestä, joista toinen on poliisi ja toinen pelastussukeltaja. Paikallinen deitti asuu rikkaidenrannalla, jonka steriileissä lasitaloissa elävät kaikki pyrkyrit, veronkiertäjät ja teinityttöjen vikittelijät.

Tämä teos oli ehkä asteen vähemmän ”cosy crime”-osastoa kuin edeltäjänsä, mutta dekkariosastolla se kuuluu kevyempään, viihteelliseen päähän. Toki kirjan teema, teinityttöjen hyväksikäyttö ennen ja nyt, oli painava, mutta poliisien yksityiselämä vei juonesta suuren osan. Kielellisesti se on niin helppoa tekstiä, että sen luultavasti voi lukea ruotsiksi vähemmälläkin kielitaidolla. Teos sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan ja joulun odotukseen, eikä vedä lukijaa liian synkkiin vesiin, vaikka meren avannot kutsuvat moneen otteeseen.

Pidin tästä siksi, että kävin juuri ruotsinkielisellä kansanopistolla tuossa maan osassa, ja kuvittelin kirjaa pitkälti sen kokemuksen pohjalta. Uskoisin, että tämä sarja aukeaa paremmin, jos sen lukemisen aloittaa alusta.

frantz IIFrantzin toinen teos, Hallonbacken, on lastenkirja, joka sijoittuu myös Uudellemaalle 1920-luvulla. Siinä tuberkuloosia sairastava helsinkiläinen Stina-tyttö joutuu tuberkuloosiparantolaan maalle. Hallonbacken on  sadunkaltainen, pelottava instituutio, jossa aikuiset ja lapset, rikkaat ja köyhät, ottavat mittaa toisistaan. Stina on köyhän perheen kasvatti, joka on päässyt hoitoon ilmaiseksi koekaniiniksi, ja hänellä on vahva sosiaalinen omatunto. Parantolassa käy myös rikkaita mamselleja, jotka eivät edes ole keuhkotautisia, mutta hoitojen ottaminen on tuohon aikaan jonkunlainen statussymboli.

Teos on suunnattu alakouluikäisille, ja on sekoitus satua ja kauhua. Hoitajilla on erikoisia nimiä, kuten Emerentia ja Petronella, ja sairaalan käytävien salamyhkäisyys tulee iholle. Miksi köyhät lapset eristetään muista potilaista, ja miksi sairaalaan tuodaan sydänsairas Esmeralda, vaikka sairaala on tarkoitettu keuhkopotilaille? Miksi tohtori Hagmanin rouva on mukana tutkimuksissa, vaikka ei olekaan sairaalan henkilökuntaa? Ja mitä he ovatkaan valmiita tekemään lääketieteen edistyksen vuoksi?

Tunnelma kirjassa on kuin 20-luvun lastenkirjoissa, mutta tapahtumissa on julmuutta, jota ei ehkä tuon ajan teoksista löydy. Pidin tavallisen helsinkiläisen elämänmenon kuvauksesta, mutta sairaalan tapahtumien suhteen juoni oli aika mustavalkoinen. Tosin en osaa lukea tätä Stinan ikätoverin eli kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, enkä arvioida kauhun sopivuutta tämän päivän lapsen lukijan perspektiivistä. Kielen ja kulttuurin kuvaston puolesta lukija pääsee ainakin aikamatkalle kauteen, jolloin kunnon lapset puettiin mamelukkeihin.

Vuosi 1918 on myös läsnä, mainintana lasten isästä, joka ei koskaan palannut Tampereen taisteluista. Kuuden lapsen yksinhuoltajaperheessä on tarvetta seurakunnan ruokapaketeille. Tämän päivän lapsia kirja opettaa jo paljon yhteiskunnallisista oloista ja tautien tarttuvuudesta ahtaissa hellahuoneissa. Jos lapsesi pitää Anni Swanista, hän luultavasti pitää myös Eva Frantzista.

Tämän kirjan luin sujuvasti ruotsiksi, mutta toivon siitä käännöstä pian. Ruotsinkielisten kirjojen lukemiseni on ollut pitkään jäissä, mutta onnistun edelleen lukemaan yhden tai kaksi teosta toisella kotimaisella vuodessa. Viime aikoina olen lukenut vain suomenruotsalaista kirjallisuutta ruotsiksi, solidaarisuussyistä. Frantzin kieli on sujuvaa yleisruotsia, ei vaikeaa murretta, kuten monissa pohjalaisteoksissa on ollut.

Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Toisinajattelijoita tien päällä

Maan korvessaKauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi (LIKE, 2018)

Vastikään luin taas nettikeskustelua Kauko Röyhkän viimeaikaisista antifeministisistä kannanotoista. Röyhkästä on tullut vanhemmiten mansplainaaja, ja asenne ilmeisesti näkyy jo uusien biisien sanoituksissa. En kuuntele hänen uutta tuotantoaan, enkä näin jaksa ottaa kantaa. Parin hänen viimeisen romaaninsa sen sijaan olen lukenut, ja pitänyt niistä. Harjoittelen kykyä erottaa yksityishenkilö ja kirjailija, ja pohdin myös, olisinko lukenut teosta eri lailla, jos en olisi nähnyt kannessa tekijän nimeä.

Toivottavasti en.

Röyhkän uusin Maan korvessa kulkevi sijoittuu Lapin sodan viimeisiin metreihin, vuoden 1945 sotatalveen, jolloin pohjoisessa oli liikkeellä monenmoista väkeä monenmoisin aikein. Se kertoo kolmesta kulkurista, Pirjosta, Iivarista ja Dieteristä, jotka etsivät ruokaa ja suojaa vaikeissa oloissa. Pirjo ja Iivari ovat vielä lapsia, ja Jehovan todistaja-äitinsä matkaan lähettämiä. Dieter taas on itävaltalainen SS-sotilas, joka katuu joukkoihin liittymistään ja haluaa vain turvaan Ruotsiin, jossa eloon jäämisen mahdollisuudet ovat suuremmat.

Pirjo ja Iivari ovat helsinkiläisiä lapsia, jotka ovat joskus tottuneet leveämpään elämään. Heidän vanhempansa ovat opettajia, jotka ovat luopuneet paljosta löydettyään ”oikean uskon”. Sota ajaa perheen asumaan Siilinjärvelle, missä isä kuolee ja äiti menettää järkensä. Lasten asema on heikko jo ennen matkalle lähtöä, mutta heidät lähetetään etsimään Muoniossa asuvaa enoa jalan.

Kirjan päähenkilöt ovat vahvoja ja onnistuneita kertojia, mutta napisen hieman sivuhenkilöistä. Noin puolessavälissä kirjaan ilmaantuu suomalainen komppania, jonka toimia seurataan kapeasti ja jonka hahmot jäävät ohuiksi. Tämä kerrostuma tuntui päälleliimatulta ja turhalta, enkä ymmärtänyt, miksi se oli ylipäänsä olemassa. Eikö kirjaa voinut kirjoittaa ilman pakollista ”isänmaallista” toimijaa?

Röyhkä tuntuu perehtyneen JT:n historiaan, ja kertoo perheestä, jossa on opetettu sodasta ja isänmaallisuudesta varsin eri tavalla kuin koulussa. 12-vuotiaan Pirjon usko Jehovaan on aukoton, ja maailmankuva täysin teokraattinen. Repussa hän kantaa henkisenä eväänään Kaarlo Hartevan hartauskirjaa, ja uskoo sodan olevan vain pieni koettelemus ennen Harmageddonia. Pieni Iivari on täysin siskonsa armoilla, mutta matkan varrelta löytynyt kullanvärinen täkki suojelee kaksikkoa merkkinä taivaallisesta väliintulosta.

Pidin kirjassa eniten Dieterin muistoista wieniläisestä menneisyydestä, jossa elämä oli natsien kasvavasta ylivallasta huolimatta moniarvoista. Dieter Kölbling on vainotun sosiaalidemokraatin poika, joka on aina saanut leikkiä juutalaisten kanssa. Dieterillä on ikävä kotinsa sallivaa ilmapiiriä, kuivakkaa intellektuelli-isää ja kampurajalkaista äitiä, jotka ovat saaneet suht ”normaalin” pojan vanhoilla päivillään. Poika ei päässyt yliopistoon johtuen isän taustasta, vaan on elättänyt itseään viiniravintolan tarjoilijana. Lapsuudenystävä, juutalainen Eva, palaa kuvioihin rohkeana viettelijättärenä, johon Dieter rakastuu vaarasta huolimatta.

Pysyäkseen hengissä karussa erämaassa karkureiden on käytettävä menneisyyttä henkisenä varantonaan. Lapset pääsevät matkansa aikana useaan kertaan taloihin turvaan, mutta turva ei ole aina turvallista, varsinkaan Pirjolle, jota jo kutsutaan ”Amerikan huoraksi”. Naisten huorittelu on arkipäivää, mitä pohjoisemmaksi kuljetaan. Hurjimpia kuvauksia on Rovaniemen Hotelli Pohjanhovin tyhjeneminen – lapset päätyvät hotelliin yöpymään heidät tieltä pelastaneen, viinaanmenevän pastorin kyydissä. Hotellissa he pääsevät peseytymään kylpyammeessa, ja nauttimaan runsaasta aamiaisesta samalla, kun sen henkilökunta panee pillejä pussiin. Pirjolle hotellissa on synnillinen ulottuvuus, jopa kylpytakkien pehmeydessä ja varsinkin ylellisesti kalustetuissa huoneissa, jollaisiin hyvä todistaja ei koskaan päätyisi.

Röyhkä on valinnut sodan todistajiksi mahdollisimman sivulliset hahmot, joista Jehovan Todistaja-lapset oli varsinkin osuva valinta. Toki he ovat myös aivan tavallisia lapsia, mutta tiettyjen sananvalintojen kautta Pirjo erottautuu massasta ja herättää epäilyksiä. Todistajiin kohdistuva syvä epäluulo ja syrjintä tulee kirjassa lihaksi varsinkin lasten äidin hahmossa. Toisaalta mieleltään sairas nainen, joka oikeasti tarvitsisi hoitoa, saa jatkaa puolialastonta riehumistaan syrjäkylällä, koska kyläläiset luulevat sen kuuluvan osaksi uskoa.

Röyhkä kuvaa onnistuneesti saksalaisten miehityksen laajuutta, ja sen vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. En muistanutkaan, että SS-sotilaita todella oli pohjoisessa 240 000, mikä huikeasti ylitti koko pohjoisen populaation. Elintasoero Saksan, Itävallan ja pohjoisen Suomen välillä on tuolloin ollut valtava, ja SS-miesten tapa kuvata suomalaisten heilojen elinolosuhteita kertoo paljon valtasuhteista.

Itse karkumatkan kuvaus on jännittävää, mutta ennalta-arvattavaa. Toisaalta oli teoksen uskottavuuden kannalta hyväkin asia, että henkilöiden polut kohtasivat vain lyhyesti. Dieterin puolella luontokuvausta on paljon, ja hän oppii tarkkailemaan pohjoisen lintuja niiden oikeilla nimillä.

Pidin tästä sotakirjasta siksi, etten tarvinnut sitä lukiessani ylimääräisiä lähteitä. Teos pysyi hyvin kasassa, ja on lähestyttävä myös kirjailijaa nuoremmille lukijoille. Tosin eniten suosittelisin tätä isänpäivä- tai joululahjaksi vanhemmille miehille – tämä teos on kirjoitettu näkökulmasta, johon he eivät välttämättä ole vielä tutustuneet. Sotakirjaksi teos on ennen kaikkea pasifistinen, ja näyttää siviiliväestön lukuisia kasvoja ja motiiveja.

 

Tallinnanaukion taistelijoista

hölmö nuori sydänTeos: Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus tulee eteen kirjoja, joista ei tiedä, kenelle ne on kirjoitettu ja joista jää vahva tunne, että ne toimisivat paremmin jossain muussa kerronnallisessa formaatissa. Varasin Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmö nuori sydän tietämättä mitään kirjailijasta ja hänen taustastaan. Romaani on julkaistu elokuussa ja ennen tätä siitä on ollut tekeillä elokuva, joka saa ensi-iltansa muutaman päivän päästä.

Itä-Helsingin ja Vantaan huonomaineiset lähiöt nousevat vähän väliä suosituiksi kohteiksi varsinkin elokuvan maailmassa. Olen nähnyt ainakin Täältä tullaan elämän, Leijonasydämen, Jos rakastat, Nousukauden ja Vuosaaren – kaikki eivät kuvanneet nuorta rakkautta, mutta kaikissa näissä kuvataan lähiöelämään liittyvää juurettomuutta. Kirsikka Saari näyttää kirjoittaneen jo aiemman lähiöaiheisen elokuvan Korso, jota en ole nähnyt, mutta josta olen jotain kuullut. Muistaakseni hyvää.

Romaanissa Hölmö nuori sydän eletään vähävaraisten perheiden arkea Myllypurossa eli Pyllymurossa, käydään shoppailemassa Itiksessä ja eksytään retkillä kaupungin varakkaampiin osiin. Nuoret rakastavaiset, Kiira ja Lenni, ovat aina asuneet idässä, ja heitä yhdistää isättömyys. Lenni on tavannut biologista isäänsä pienempänä, mutta Kiiran isä on vain feidannut eivätkä äidin uuden miesehdokkaat ole tehneet vaikutusta. Kiiran kotona eletään vielä pikkulapsiarkea, kun taas Lennin äiti on menevä kaveriäiti, joka ei tuo hoitojaan pojalleen näytille. Työttömyys ja sosiaalituilla eläminen kuuluu Pyllymurossa elämäntapaan, se on ylisukupolvinen kokemus, joka vain periytyy.

Kun Kiira tulee raskaaksi, hänen äitinsä Ansku 34 vee ei kykene tyttärensä tueksi, vaan on lähinnä huolissaan oman huteran sankariäitiytensä karisemisesta. Tytär on kilpailija, jonka toivotaan muuttamaan omilleen mahdollisimman pian. Kiiralle raskaus voi olla pääsylippu aikuisuuteen, mutta se ei takaa automaattista etuilua kaupungin asuntojonossa.

Olin enemmän kiinnostunut kirjan äärioikeistoteemasta, sillä siinä Lenni löytää miehisyydelleen tukea Tallinnanaukion isänmaallisista miekkariporukoista. Olen tätä todellisuutta seurannut YouTuben välityksellä, ja ollut erityisen ahdistunut siitä tavasta, jolla ”rajakkien” johtohahmot rekrytoivat joukkoihinsa alaikäisiä ”uskon sotureita”. Saari on perehtynyt aiheeseensa, mutta tämä toinen suuri teema jää pääteeman, raskauden varjoon. Janne on uimahallin saunoissa maahanmuuttajia kyttäävä, viinaa vetävä keski-ikäinen paikallinen haittaisänmaallinen, joka hoitaa puhepuolen ja saa nuoremmat ja tyhmemmät toimimaan. Jannen ja nuorison kohtaamisissa oli hyviä komiikan alkuja, ja minusta äärioikeistoteemalla olisi voinut revitellä enemmänkin.

Maahanmuuttajahahmot olivat kirjassa uskottavia, mutta jäivät liian ohuiksi. Toisaalta se valinta, ettei pariskunta ollut kahdesta eri kulttuurista, vaan Kiirasta oli tulossa vastoin tahtoaan natsin morsian, oli tarpeeksi raflaava. Jäin kuitenkin miettimään eri vaihtoehtoja juonen toimivuuden kannalta. Äärioikeistopiireissä kun pyörii myös tyttöjä ja naisia omasta tahdostaan, ei pelkästään natsien tyttöystävinä, ja joillekin lasten tekeminen on kansalaisvelvollisuus. Entä, jos tarinassa teinityttö olisikin ollut aktiivisempi poliittisesti ja päättänyt pitää vauvan vain isänmaan vuoksi?

Luin äskettäin toisen teoksen, Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan (2017), joka oli vahvemmin nuortenkirja, jossa kuvattiin nuorta rakkautta ja rasismia Vuosaaressa, ja siinä liiallisen arkirealismin ongelma ohitettiin outoutuksen kautta, eli teos oli skifisarjan aloitusteos. Tässä teoksessa mennään sosiaalinen ongelma (eli teiniraskaus) edellä, eikä tällaisessa lähestysmistavassa ole mitään väärää, mutta keskiverto teini (joka ei ole raskaana) ei välttämättä innostu kirjan neuvolakäyntikuvauksista. Oletan, että kirja kiinnostaa enemmän teinien vanhempia tai vähintään niitä, joilla on kokemusta raskaaksi tulosta nuoressa iässä. Leffa tosin vaikuttaa sellaiselta, jonka vanhempi ja teini voivat käydä katsoa yhdessä, ja  joka varmasti toimii loistavasti varsinkin dialogin tasolla.

Minulle tämä lukukokemus jäi liian arkiseksi ja pinnalliseksi, mutta leffa kiinnostaa enemmän. Ainoa kiinnostava hahmo oli historianopettaja Anna-Liida Kolehmainen, joka kutsui oppilaitaan neideiksi ja herroiksi ja kertoi heille olevansa oopperalaulajan tytär. Lennin innostus talvisotaan ei kuitenkaan osoittautunut palavaksi, vaikka tällä oli uunituore Kiitos 1939-1945-huppari päällään. Tällaisista keskusteluista ja kohtaamisista olisin halunnut lukea enemmän kuin kännisistä kotibileistä ja Instagramin mustasukkaisuusdraamoista.

Lennin ja Kiiran kahdenvälinen maailma, ikävä sanoa, jäi lähinnä ahdistavaksi ja latteaksi. Heillä toki oli toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta yhteiskuntamme kovenevien arvojen keskellä heillä on myös kaikki chanssit tulla nimitetyiksi ”ihmisroskiksi” päättäjien toimesta. Lasten teko myllypurolaiseen leipäjonotodellisuuteen on karua ja syvästi eriarvoistavaa.

 

 

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Ankeutus on mielenmaisema

IMG_1902.JPGTeos: Camilla Grebe: Lemmikki

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Sivumäärä: 507

Mistä sain: Kustantajalta

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarit ovat olleet hyvin tapetilla, kiitos Gummeruksen markkinoinnin. Viime vuonna osallistuin bloggareiden Grebe-haasteeseen, ja sen kunniaksi sain hänen uutuusteoksensa Lemmikki kirjailijan itse signeeraamana. Lämmin kiitos muistamisesta, vaikka minulla olikin muiden kiireiden vuoksi haasteita hakea tätä kirjajärkälettä postista.

Onneksi hain, sillä kirja ei voisi olla ajankohtaisempi. Ruotsin vaaleja seurasimme viime viikolla, eikä Ruotsidemokraattien menestys tullut kenellekään yllätyksenä. Greben teoksessa tämä mielenmaisema tulee oivasti esille, vaikka itse puolueen nimeä ei mainitakaan. Grebe kuljettaa lukijansa tyypillisimmälle mahdolliselle oikeistopopulismin kannatusalueelle, Södermanlandin maakuntaan, jossa sijaitsee fiktionaalinen Ormbergin rautaruukkikylä.

Ormbergissä on joskus ollut töitä kaikille, mutta kylä on autioitunut 1990-luvulta saakka. Siellä asuu vain eläkeläisiä, syrjäytyneitä, saksalaisia elämäntapaintiaaneja ja yksi hevosfarmariperhe Tukholmasta. Siellä on jo ollut pakolaisten vastaanottokeskus 1990-luvulla, joka otetaan uudelleen käyttöön syksyllä 2015. Ilmapiiri suhteessa uusiin arabitulokkaisiin on kireähkö, eikä kukaan usko heistä olevan kuollutta kylää elvyttämään. Jotkut kylän joutomiehistä lietsovat jihadismin pelkoa, mutta suurimmalle osalle heistä jihadismi on liian vaikea sana.

Kirjassa nuori poliisi Malin palaa kotikonnuilleen selvittämään vuonna 1993 tapahtunutta lapsenmurhaa. Hän on itse ollut ruumiin epäonnisena löytäjänä vuonna 2009, ollessaan teini ja puskajuopotellessaan kavereiden kanssa. Tutkinnat aloitetaan uudestaan, sillä rikos ei ole edelleenkään vanhentunut. Malin lähetetään tiiminsä kanssa paikan päälle ja he perustavat konttorin kylän rautille hylättyyn kauppaan. Se harmittaa teinejä, koska he menettävät yhden juopottelumestan.

Toisena pääkertojana on 15-vuotias poika Jake, jonka äiti on kuollut syöpään ja isä on työtön alkoholisti. Jake etsii itseään pukeutumalla äitinsä juhlamekkoihin ja varastamalla siskonsa meikkejä. Ormbergin todellisuudessa tämä on kuitenkin suicidaalista, sillä jo pienimmästä poikkeamasta saa homon leiman otsaansa. Ormberg kuuluu kiväärivyöhykkeelle, jolla perinteiset perhearvot ovat totisinta totta. Paikalliset naiset ottavat miehikseen vaikka kuntoutuvia pedofiilejä, jotta pystyisivät täyttämään ydinperheen normin. Transvestitismi tai transsukupuolisuus ovat käsittämättömiä ilmiöitä, eikä Jake voi tulla ulos kaapista kenellekään.

Kolmas, vähemmän äänessä oleva kertoja on Greben edellisestä teoksesta tuttu profiloija-Hanne, joka jo kuusikymppisenä kärsii alkavasta alzheimerista. Hanne on edelleen töissä, vaikka muistisairaus rajoittaa jo pahasti hänen arkeaan. Hän on juuri ollut lomalla unelmiensa Grönlannissa miesystävänsä kanssa, mutta ei muista paljoa tapahtumista matkan jälkeen. Ormbergissä tapahtuu romahdus hänen kunnossaan, ja myös hänen miesystävänsä Peter katoaa.

Eniten pidin Jaken hahmosta ja nuorisonäkökulmasta, joka limittyy myös Malinin oman kasvutarinan kanssa. Sateenkaariteema on osattu tässä ujuttaa juoneen ovelasti, niin, ettei siitä tule sormella osoittavaa tai eksoottista. Paljetteja rakastavia poikia kun on vähän kaikkialla, ja joillekin heistä se on yksi elämänvaihe.

Lemmikki on kerronnaltaan runsas, mutta teemaltaan hyvin koossa pysyvä, koukuttava dekkari. Luin tämän järkäleen miltei yhdessä illassa, sillä teksti pakotti niin tekemään. Maahanmuuttoteemasta en sinänsä oppinut mitään uutta, enkä syrjäkylistäkään, mutta rikosjuoni oli omaperäinen, eikä lainkaan ennalta-arvattava. Poliisi-Malinin oma mielenmaisema muuttuu tarinan aikana, hänellähän on alussa melko ”persuja” mielipiteitä, joita hän joutuu pitämään sisällään ammatillisista syistä. Tutkintatiimissä ei ole yksimielisyyttä monikulttuurisuuden ihanteista, ja omalla tavallaan Grebe kutsuu lukijoitaan ymmärtämään ormbergiläisiä.

Ormbergiläisyys on asenne, joka voi tarttua kenen tahansa meistä.

Lemmikki sai Ruotsin parhaan rikoskirjan palkinnon vuonna 2017, enkä ihmettele syitä. Pidin tästä enemmän kuin Tukholmaan sijoittuvasta esikoisesta Kun jää pettää alta, vaikka se oli trendikkäämpi ja liikkui tutummassa miljöössä. Arvostin myös sitä, että tässä vaihdettiin maisemaa ja osittain myös patteristoa. Jos Grebe kirjoittaa kirjasarjaa, ei hän ainakaan perusta sitä helppoon toistoon ja maneerien kierrätykseen. 

Dekkarina Lemmikki kuuluu yhteiskunnalliseen päähän, ja rikosten raakuuden suhteen se on keskikastia. Poliisin työtä ja tutkintaa teokseen mahtuu paljon, eli se on perinteisen poliisivetoinen. Raikasta ja ansiokasta on juuri tuo yhteiskunnallisuus, sillä siihen voivat tarttua monenlaiset lukijat, myös nuoret ja Ruotsia vähemmän tuntevat. Perusruotsalaisesta kulttuurista kirjassa on mukana lähes kaikki ”klassikot”, kuten joulun ajan sahramipullat, eikä tässä ole yhtään hipsteriyteen viittaavaa elementtiä.

IMG_1901