Telex-huoneen tulevaisuususkosta

Teos: Suvi Vaarla: Westend (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

1990-luku alkaa jo olla aikaa, josta nuori kirjailija voi kirjoittaa uskottavan historiallisen romaanin. Itse elin tuon vuosikymmenen elintasokuplassa: vaikka en opiskeluvuosinani pahemmin palkkatöissä käynyt, en kokenut laman vaikutuksia samoin kuin moni muu.

Suvi Vaarla kuvaa esikoisromaanissaan kasvavan Elinan muuttuvaa elämää, jonka nousukauteen kuuluu muutto Westendiin, valkoisten omakotitalojen Taj Mahaliin. Elinan isä Pekka on rakennusalalla menestynyt diplomi-insinööri, joka siirtyy urheilurakentamisesta lomakyläbisneksiin. Äiti Leena on kääntäjä yritysmaailmassa, joka erikoistuu Venäjän-kauppaan. Ainoaa tytärtä kasvattaa pitkälti televisio, kunnes naapuriin muuttaa paluumuuttajaperhe Saksasta ja perheiden tyttäret Sandra ja Elina alkavat kasvattaa toisiaan.

Naapuriperheet ystävystyvät, ja pian viettävät kaiken vähäisen vapaa-ajan yhdessä. Pekka saa ylipuhuttua Forsblomit varaamaan mökin hänen suunnittelemassaan Levin mökkikylässä. Sandran äiti Anitalla on aateliset sukujuuret, ja hänen herraskaiset pöytätapansa pistävät silmään jopa Westendissa. Hän on kotirouva, joka juo iltaisin aivan liikaa viiniä. Hän on se nainen, jonka mustelmat oikeasti tulevat törmäilyistä oviin, ja kun hän rikkoo olohuoneen lampun, hän pyytää siltä anteeksi.

Laman alkaessa Elinan perhe kokee sen vaikutukset ensimmäisten joukossa. Isän bisnesten horjuminen vaikuttaa myös naapuruussuhteisiin, ja Forsblomit uhkaavat Pekkaa oikeustoimilla. Tytöt jatkavat tapaamista Helsingin keskustassa, mutta vanhempien keskinäinen sota vaikuttaa ystävyyteen. 13-vuotiaana Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kaupungin vuokrataloon Matinkylään, ja etuoikeuksista luopuminen on vasta alkamassa.

Koska itse elän pahemmassa köyhyydessä kuin mitä kirjassa kuvataan, teos ei millään muotoa järkyttänyt minua. Perheen isä tappaa itsensä epätoivon vuoksi, ja niin tappavat monet muutkin espoolaiset pudokit, aivan tavalliset perheenisät. Häpeän taakka on liian raskas monille kannettavaksi, ja osalliseksi siitä pääsee myös Elina, vaikka menestyykin elämässään kohtuullisesti. Perhetausta vaikuttaa kuitenkin paljoon pääkaupunkiseudulla: aloittaessaan seurustelusuhteita miehet haluavat lähes ensimmäisenä tietää, mitä naisen vanhemmat tekevät työkseen. Elina oppii kertomaan muunneltua totuutta perheestään, ja samalla hän huomaa, että rahakkaat kesätyöt ja harjoittelupaikat menevät aina ”hyville tyypeille” ja muille, jotka ovat vanhemmiltaan oppineet verkostoitumisen taidon.

Elina on vaikeista kokemuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) työteliäs sopeutuja, joka opiskelee Kauppakorkeakoulussa, mutta haaveilee tylsästä ja turvallisesta julkishallinnon urasta. Kapinallista hänestä ei saa ilveelläkään, vaan rahalla on edelleen hänelle suuri merkitys elämässä. Hän on silti päättänyt, ettei arvota muita ihmisiä varallisuuden mukaan, ja tämä päätös estää häntä pääsemästä urakiitoon. Koodauskuumetta poteva poikaystävä häpeää hänen siivoojan työtään opintojen aikana, mutta tulee silti hänen yksiöönsä asumaan tuulisina aikoina. Eron jälkeen mies iskee kultasuoneen, mutta silti Elina on tyytyväinen, ettei valinnut häntä puolisokseen.

Ajankuvaa kirjassa on runsaasti, ja omaan makuuni taloushistoriaa kerrattiin hieman liikaa. Toki kirjan lukeminen oli antelias trippi menneiden vuosikymmenten uutismaailmaan, kansantaloudellisiin hokemiin ja tyhjiin sloganeihin, ja kirjailijaa nuoremmille lukijoille teos saattaa olla jopa yleissivistävä. Itse huomasin, etten ollut ollut 80-90-luvuilla kovinkaan hereillä talousuutisia seuratessa, ja näin monet termit jäivät minulle edelleen abstrakteiksi. En siis edelleenkään osaa selittää jälkipolville, mikä oli Helibor-korko, mutta tätä kirjaa lukiessa olisin voinut opiskella terminologiaa.

Olen tehnyt toiselle alustalle haastetta Suomen kuntien kirjallisuuksista, ja Espoota edustamaan valitsin Enni Mustosen, koska en löytänyt mitään kiinnostavaa syntyperäisen espoolaisen kirjoittamaa romaania. Tämä teos on espoolaista kirjallisuutta parhaimmillaan, koska siinä osoitetaan kaupungin alueiden kerroksellisuus, ja niiden välinen nokkimisjärjestys.

Kirjan aika-akseli on laaja, ja kolmenkymmenen vuoden tiivistäminen näinkin kompaktiin formaattiin on vaatinut kirjailijalta kärsivällisyyttä ja perslihaksia. Se, ettei perheen tarinaa kerrota lineaarisesti, on hyvä ratkaisu, sillä tällaisenaan rakenne oli elävä. Romaanin jännite pysyi koossa loppuun saakka, ja raskaista vaiheista huolimatta Vaarla onnistui luomaan myös toiveikkuutta.

80-luvun nousukautta kuvasi parhaiten isän rakennusfirman telex-huone, joka valoi kasvavaan lapseen uskoa siitä, että eteenpäin mennään. Ylipäänsä näiden ”juppien” lähes saumaton usko kapitalismin voittoon tuntui lähes yhtä rasittavalta kuin hieman tätä aiemmin käynnissä ollut taistolaisuus. Sisimmillään kirjan nousukkaat isähahmot olivat kuitenkin maalaistolloja, jotka kotioloissa nauttivat sillipurkkien tyhjentämisestä ja piimän juonnista kotisohvillaan. Koin ehkä ansiokkaimmaksi kirjassa juuri näiden maalaisjuurten esiin tuomisen, ja päähenkilön äidin jääliläisten vanhempien elämänviisauden korostamisen.

Romaanissa oli todella paljon asiaa, mikä kaikki ei tarttunut minuun äänikirjaa kuunnellessani. Jotain yhteistä tässä oli äskettäin lukemani Maija Kauhasen Eliitti-romaanin kanssa, jonka päähenkilö on hieman Elinaa nuorempi ja tulee radanvarren mitättömästä kehyskunnasta. Myös siinä käsitellään laman lasten henkistä perimää, mutta kyseessä oli yksityisempi tarina. Uskoisin, että tästä pitävä voisi pitää molemmista; minuun tämä teos kolahti enemmän, koska kirjailija pääsi tässä maalaamaan lähihistoriallista panoraamaa leveällä sudilla.

Nuori aikuinen Kalliossa, vol. ziljoona

Maija Kauhanen: Eliitti (Otava, 2019)

Inkku on nuori nainen, joka on päässyt jo teininä tylsästä radanvarren kehyskunnastaan Helsinkiin opiskelemaan eliittilukioon. Hänen lapsuudenystävänsä Karla on kuitenkin päässyt pidemmälle, mallikokelaaksi Pariisiin, ja poseeraa nykyään naistenlehden kansissa kertoen, kuinka ei aio koskaan palata Suomeen ainakaan asumaan.

Alle kolmikymppisenä Inkku asuu Helsingin itäisessä lähiössä metrolinjan päässä, varastaa luomuteepaketteja Itiksen Stockasta ei pelkästään johtuen köyhyydestä, vaan jo periaatteellisista syistä, ja käy viikoittain terapiassa kelaamassa muistojaan koulukiusaamisesta. Kallio on hänen haaveidensa maa, jossa hänellä ei kuitenkaan ole varaa asua. Siellä hän käy tapaamassa lukioaikaista ystäväänsä Ilmoa, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kirjoittaa filosofian väitöskirjaa vanhempiensa omistamassa yksiössä. Ilmo, Inkku ja Karla ovat jo vuosia eläneet erikoisessa, turbulentissa triangelissa, jossa ystävyys ja seksuaalisuus kietoutuvat epämääräisesti toisiinsa.

Tällainen perusasetelma on Maija Kauhasen (s. 1985) esikoisromaanissa Eliitti. Se irvailee niin niille nuorille, joiden kohtalona on pyrkiä aina ”ytimeen” ja niille, joiden osaksi jää väsätä nostalgista keskivertoräppiä paikkakunnista, joissa on neljä kebabpizzeriaa. Se kertoo koulukiusaamisesta, sen eri varianteista ja nuorten aikuisten erilaisista mekanismeista toipua kiusaamisen jättämistä muistoista. Ja ennen kaikkea se kertoo yhteiskunnasta, jossa menestynyt, päämäärätietoinen aikuistuminen alkaa olla katoava luonnonvara kaikkialla.

Kirjaa lukiessani koin kaikki avainhenkilöt sympaattisiksi, ja nautin niistä osuuksista, joissa seikkailtiin Suomen ulkopuolella. Ympäryskuntaosuudet ja myös sen Kallion linjoilla dokaamisen koin valitettavasti kovin kuluneiksi episodeiksi siitä huolimatta, että ne takuulla tarjoavat samastumispintaa varsinkin tuon ikäluokan lukijoille. Romaanissa pyritään tuomaan esiin suuria yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin nuorten aikuisten mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä, postmodernin fragmentaariseen tyyliin.

1990-luvun lapsuusmuistot ja lamavuosien ajankuva oli uskollisen yksityiskohtaisesti dokumentoitu, ja siihen pystyin eläytymään paremmin kuin 00-luvun kerrontaan, joka omasta näkökulmastani on vielä liian lähellä, jotta sen mytologinen historiallistaminen kiinnostaisi. Naomi Kleinin maailmantuskaiset teokset puhuttelevat taas uusia eliittilukiolaisia, niitä samoja, jotka löytävät kikherneen uusia käyttötapoja Voima-lehdestä. Tämä ”vaihtoehtokulttuuri”, johon Inkku on sitoutunut, alkaa jo olla valtavirtakulttuuria, eikä hiivatulehduksen hoito-ohjeiden jako makrobioottisin menetelmin kuulosta ainakaan omasta perspektiivistäni kovinkaan radikaalilta tai kapinalliselta.

Kiinnostavin juonenkäänne omasta näkökulmastani oli Karlan isän joutuminen vankilaan kunnan rahojen kavaltaneena virkamiehenä. Tämä tarina valitettavasti jäi kesken, tai esiintyi vain esimerkkinä 1990-luvun epätoivoisesta ajan hengestä.

Tämän teoksen ja Sisko Savonlahden (s. 1982) esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu välillä on kiinnostava temaattinen yhteys, mutta Savonlahden kyydissä pääsin syvemmälle mielenterveysproblematiikan ”ytimeen”, tai koin tuon romaanin päähenkilön lähestyttävämmäksi myös vanhemman tätilukijan näkökulmasta. Kauhasen romaanissa taas milleniaalit tarjosivat vertaistukea toisille milleniaaleille. Silmäni alkoivat uhkaavasti lupsahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin Jokelan koulusurmiin, vaikka tuon aiheen käsittelyn olettaisin olevan romaanin painavin yhteiskunnallinen osuus. Jään innolla odottamaan toisenlaisia tulkintoja teoksesta, varsinkin sellaisilta lukijoilta, jotka eivät koe olevansa young adult-genren suurkuluttajia.

Romaani kädessä ei saa juosta

Anna Burns: Maitomies (Docendo, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Ilahduin todella, kun löysin pohjoisirlantilaisen Anna Burnsin (s. 1962) romaanin yhdellä klikkauksella ruudulleni suomeksi käännettynä, vaikka olisin ehkä mieluummin lukenut tämän teoksen englanniksi. Irlantilaisen kirjallisuuden seuraamiseni on viime aikoina ollut hunningolla, mutta Burnsin viime vuoden Man Booker-voiton noteerasin, ja siitä saakka The Milkman on kiinnostanut.

Kyseessä on 2000-luvulla kirjoittamisen aloittaneen Burnsin neljäs romaani, joka kertoo nuoren naisen kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ”uskonnollisen maantieteen” riivaamassa Belfastissa. Romaanin kertoja on 18-vuotias, vielä kotona luona asuva tyttö, joka harrastaa 1800-luvun romaanien lukemista ja pitkänmatkanjuoksua. Valitettavasti juoksuharrastus tyrehtyy, kun hän saa riesakseen Maitomiehen, joka tuntuu seuraavan häntä kaikkialle ja tietää tämän perheestäkin aivan liikaa.

Yhteisö, jossa nainen asuu, vannoo mustavalkoisiin sukupuolirooleihin, ja siellä edelleen arvostetaan miehiä, jotka määräävät kaapin paikan. Tytön vääräuskoinen ehkä-poikaystävä ei kykene suojelemaan naistaan, tai ei ole paikallista ideologiaa kunnolla sisäistänyt, mutta hänen lankonsa ottavat suojelijan roolin. Mutta myös ehkä-poikaystävä puhuu lankojen ja kylänmiesten lailla ”autoa”, ja nauttii oman yhteisönsä miesten piirissä arvostusta, koska on onnistunut keräämään takapihalleen arvokkaan kokoelman harvinaisia malleja.

Romaani sijoittuu dystooppiseen aikaan, joka muistuttaa kovasti 1970-luvun ”Troubleseja”, mutta voisi myös olla metafora Pohjois-Irlannin hankalalle nykytilalle Brexit-neuvotteluissa. Kertojan leirissä ”vettentakaiset” asiat ovat kiellettyjä, ja maan istuva hallitus on myös laatinut kiellettyjen vauvan nimien listat, tosin noille listoille mahtuu vain miesten nimiä. Eletään jonkinlaisessa poliisivaltiossa, jossa valvontakamerat naksuvat joka nurkan takana. Ihmiset liikkuvat hätäisesti ja määrätietoisesti paikasta A paikkaan B, mutta muuten elämä on totaalisen kotikeskeistä. Paramilitäärejä joukkoja on kaikkialla, heitä ihaillaan, mutta samalla tiedetään, että vapaustaistelijan kanssa heilastelu voi johtaa varhaiseen leskeyteen.

Ehkä enemmän kuin seksuaalisesta häirinnästä teos kertoo poliittisesta vainoharhasta, joka on joskus lähtenyt liikkeelle uskonnollisesta kahtiajaosta ja syventynyt joka elämän osa-aluetta ohjaavaksi kriisiksi. Kertojan äiti kuuluu oman yhteisönsä siveellisiin naisiin, joilla on määrätyt rukousajat ja jotka toivovat lapsiltaan vaan hääkellojen soittamista. Hänen isänsä on kuollut, ja myös lähipiiristä on mennyt monia nuoria miehiä pommituksissa. Sanoja ”katolinen” tai ”protestantti” ei käytetä, eikä uskonnollisia rituaaleja kuvailla sillä tavalla kuin ne ilmenevät reaalimaailmassa. Lukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen, kummasta yhteisöstä milloinkin on kyse, ja tämä sekaannus on taatusti tahallinen tyylikeino.

Kertojaa ahdistaa oman yhteisönsä konservatiivinen, paikalleen jämähtänyt meininki, jossa normaalia on, että naimisiin mennään 16-vuotiaina, ensimmäinen lapsi saadaan 17-vuotiaana ja sohvalle jämähdetään lopullisesti 20-vuotiaana. Hän haluaisi muuttaa ehkä-poikaystävänsä kanssa ”punaisten lyhtyjen alueelle”, jolla asuu susipareja ja pariskuntia kahdesta eri uskonnollisesta ryhmästä. Tämä ei kuitenkaan nuorta miestä houkuta, sillä hänellä on vanhemmilta peritty talo ja romupiha, johon hän on enemmän kiintynyt kuin tyttöön.

Vaikka maan meininki on sisäänpäinkääntynyttä ja taantunutta, kertoja onnistuu kuitenkin käymään kaupungin keskustassa ranskan kielen iltakurssilla, jossa hän oppii katsomaan auringonlaskuja vieraalla kielellä. Tämä avaa hänen maailmaansa yhtä paljon kuin venäläiset klassikot. Tytön perheen mielestä hänen harrastuksensa ovat huolestuttavia, koska ne vieraannuttavat häntä arjesta. Ainoastaan lenkkeilyä pidetään tervehenkisenä, sillä se kasvattaa valppautta – ellei sitten satu juoksentelemaan Gogolin Päällystakki kädessä.

Maitomiehen identiteetti jää sekin tahallisen hämäräksi, mutta se tiedetään, että hän on naisesta kaksikymmentäkolme vuotta vanhempi mies, joka lopulta teloitetaan. Eikä hän ole koskaan toimittanut kenellekään maitoa, mutta silti häntä tuolla nimellä kutsutaan. Oikeita maitomiehiäkin maassa vielä toimii, vaikka kaikenlaisten toimitusten suhteen pitää olla varovainen.

Jossain vaiheessa paikalliset naiset molemmissa yhteisöissä alkavat järjestää epäilyttäviä naisasioiden keskiviikkokokouksia, ja kirosana feminismikin liitetään niiden yhteyteen. Yhteisöt vielä muistavat kauan aikaa sitten toimineita naisasialiikkeitä, vaikka välillä on ollut pitkä takaiskun kausi. Koska kukaan itseään kunnioittava mies ei salli moisten kokousten tapahtuvan omalla reviirillään, niitä on järjestettävä hylätyissä parakeissa ja varastoissa kaukana ”kunnon ihmisten” kaikkitietävältä katseelta.

Kirja ei ole vaikealukuinen, mutta se on juuri niin ahdistava kuin tehokkaan dystopian kuuluukin olla. Juuri nyt en itse ollut kaikista vastaanottavaisimmalla tuulella näin raskassoutuiselle sisällölle, mutta romaani taatusti kestää toisenkin lukukerran.

Burns eli kirjaa kirjoittaessaan vakavassa taloudellisessa ahdingossa, asuen välillä vieraiden ihmisten talonvahtina, ja välillä hakien ravintonsa ruokapankeista. Joskus kirjallisuuspalkinto voi siis todella voimaannuttaa sen saajaa ja nostaa ylös syvästä kriisistä. Köyhäinapu ei kuitenkaan ole ollut palkinnon myöntämisen kriteerinä, vaan taiteelliset ansiot. Tässä kirjassa niitä riittää niin yhteiskuntakuvauksen kuin kirjallisen intertekstuaalisuuden tasoilla, ja varmasti myös sekin tosiasia on vaikuttanut, ettei pohjoisirlantilainen kirjallisuus ole saanut kovinkaan paljon tunnustusta Iso-Britannian kirjamarkkinoilla.

Tämän häiritsevän kokemuksen jälkeen voisikin olla aika siirtyä lukemaan Margaret Atwoodin teosta Testamentit, mutta väliin on hyvä hengähtää jonkun kepeämmän ja elämäniloisemman teoksen parissa.

Wunderkind ja maailmanvalloitus

Teos: Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa (Otava, 2019)

Kun näin e-kirjastossa Sanna Tahvanaisen (s. 1975) romaanin kannen, epäilin sen pitävän sisällään höttöistä chicklitiä, jossa joku suomalainen matkustaa New Yorkiin onnea onkimaan. Tahvanainen on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, vaikka hän on jo ehtinyt julkaista paljon äidinkielellään ruotsiksi. Hän on kotoisin Dragsfjärdistä, asuu Helsingissä ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 19-vuotiaana.

Onnen onkimisesta romaani toki kertoo, mutta sen päähenkilönä on kaikkien runotyttöjen ikoni, Sylvia Plath (1932-1963). Teos sijoittuu kesäkuuhun 1953, jolloin 20-vuotias Sylvia matkustaa Bostonista New Yorkiin valloittamaan maailman Mademoiselle-lehden kesätoimittajana. Hän on saanut homman voitettuaan lehden novellikilpailun; hänen kanssaan on yhdeksäntoista muuta valittua ”tip top”-tyttöä, jotka kaikki asuvat samassa kerroksessa Barbizonin naistenhotellissa.

Sylvia tulee köyhistä oloista, ja pelkää, että köyhyys loistaa huolella valittujen asujenkin läpi. Hommaa varten on ollut pakko investoida asukokonaisuuksiin, sillä kesätoimittajilta vaaditaan moitteetonta pukeutumista. Ajan tyyliin hieno nainen käyttää hattuja ja hansikkaita myös kesähelteillä. Ja kyllä Sylvia välittää muodista, vaikka hatun käyttäminen ahdistaa. Runoilijana hänellä on tarkka värisilmä, ja lohenpunaisen ja avokadon yhdistelmä on tuon kesän hitti.

Harjoittelukuukausi on omanlaisensa kapitalistinen partioleiri, jolla oikean vaikutelman antaminen on tärkeämpää kuin lehden toimittamisen taito. Sylvia ei edes pääse haluamalleen kirjallisuustoimittajan paikalle, istumaan ihailemansa Carson McCullersin siskon rinnalle, joka on lehden kulttuuritoimittaja. Työ on äärimmäisen ulkonäkökeskeistä, ja tyttöjen on oltava valmiita kuvaussessioihin minä hetkenä hyvänsä. Vaikka työhön liittyy myös luksusetuja, kuten kauneushoitoja Elizabeth Ardenin hoitolassa, kuvaus sen reunaehdoista on paikoitellen ahdistavaa luettavaa.

Kirsikoita lumessa on Sylvian lempihuulipunasävy, mutta kirsikka-metaforaa käytetään myös neitsyyden säilyttämisestä. Monikaan lehden tyttöporukasta ei enää ole neitsyt, ja seksuaalisten kokemusten kartuttaminen on yhtä tärkeää cv:ssä kuin yliopistojen eliittiklubien jäsenyys. Sylvialla on tapana merkitä kalenteriinsa seksuaaliset valloitukset mustalla, ja myös pisteyttää miesten kyvyt.

Monella harjoittelijalla on kaipuu ”vanhaan maailmaan”, ja ne, jotka ovat päässeet lomailemaan Ranskassa tai Italiassa, saavat arvostusta osakseen. Sylvia on tietoinen oman sukunsa juurista Saksassa ja Itävallassa, mutta hänellä ei ollut varaa lähteä lukion pyöräretkelle Ranskan maaseudulle. Eurooppa-haaveisiin liittyy paljon sellaisia pinttyneitä kliseitä, joita amerikkalaisissa leffoissa ja romaaneissa kierrätetään. Sylvialla suurimmat haaveet liittyvät Britanniaan, mutta moni uusista ystävistä ei tiedä, kuka on Dylan Thomas.

Kauheita kankkuspäiviä tähän unelmien kuukauteen mahtuu monia, ja Alka-Seltzerin sihinä rauhoittaa runoilijanalun hermoja. Töihin on pakko joskus mennä suoraan rakastajan luota, jazzklubin jatkoilta. Lehden toimituksessa on joka päivä cocktail-tunti kello 15, sillä tiimin vetäjä Betsy Talbott Blackwell ei luultavasti pärjäisi ilman päivittäistä vodka-annostaan.

Teokseen mahtuu vakavampaakin ajankuvaa, sillä tuona kesänä McCarthyn hallitus teloittaa vakoilusta tuomitun Rosenbergin juutalaisen pariskunnan. Kommunisminvastaisuus saa brutaaleja muotoja, ja myös osa tyttöporukasta on sitä mieltä, että teloittaminen on oikeutettua. Sylvialla taas on sutinaa ainakin yhden venäläistaustaisen diplomaatin ja yhden virolaisen mansikanpoimijan kanssa, jonka nimi on Ilo Pill.

En oikeastaan kuulu Plath-fanikerhoon, vaikka toki olen hänen tuotantoonsa ja elämäntarinaansa tutustunut. Voin hyvin kuvitella, että Tahvanaiselle tämän kirjan kirjoittaminen on ollut merkittävä askel, ja takana täytyy olla intohimoinen suhde kirjailijan tuotantoon. On myös hieno valinta, että romaanin aika-askeli on näin rajallinen. Plathin myöhemmistä vaiheista kun on jo olemassa tarpeeksi fiktiivisiä kuvauksia.

Tästä teoksesta sain samanlaisia viboja kuin Riitta Jalosen romaanista Kirkkaus, joka kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Molemmissa näkyy kirjailijan rakkaus päähenkilöä kohtaan, ja halu kulkea uskollisesti hänen vanavedessään. Pidin molemmista teoksista tasavahvasti, mutta molemmista paistoi tietyntyyppinen ”fanifiktion” tunnelma, joka ei ole millään tavalla negatiivista, jos oletetaan, että myös lukijat ovat ensisijaisesti faneja.

Sillä tavalla teos on lukijaystävällinen, että siitä voi nauttia, vaikka lukija ei olisi runotyttö sydämestään tai vaikka Plathin tarinakaan ei olisi täysin tuttu. Aihepiiri osuu chicklit-kirjallisuuden ytimeen, mutta valittu näkökulma pyrkii myös poistumaan tuosta genrestä. Vaatteilla ja meikeillä on suuri rooli kerronnassa, mutta onneksi Sylvialla on syvästi kokevana taiteilijasieluna kykyä nähdä myös unelmien kaupungin rosoisempia puolia.

Erilainen reissu Sea Lifeen

Inka Nousiainen: Mustarastas (WSOY, 2019)

Inka Nousiainen (s. 1978) on minulle hämärästi tuttu kirjailija, sillä luin häneltä muutama vuosi sitten teoksen Kirkkaat päivä ja ilta (2013), joka kertoi nuoren opettajan sielunmaisemasta sota-aikaisella kyläkoululla jossain päin Savoa. Nousiainen on aloittanut kirjailijanuransa hämmentävän nuorena, jo 17-vuotiaana, ja tuotantoon mahtuu enemmän lasten- ja nuortenkirjoja kuin aikuisten romaaneja.

Eeva Soivio (s. 1976) on Helsingissä asuva draaman ammattilainen, näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut vuonna 2017 draamamonologin KOM-teatteriin omakohtaisista kokemuksistaan veljen katoamisesta nimeltä Mustarastas, kadonnut veli. Nousiainen on kirjoittanut romaaninsa tämän tekstin ja keskustelujen pohjalta, joita hän on käynyt Soivion kanssa. Teos ei siis ole puhdasta fiktiota, vaikka se pukeutuu romaanin muotoon.

Mustarastas on romaani teini-ikäisestä veljestä, joka katoaa poikien ryyppyristeilyllä M/S Fennialla Vaasasta Uumajaan vuonna 1989. Romaanin kertojana on Juhan pikkusisko Eeva, jonka on ollut vaikea tulla sinuiksi tapahtuneen kanssa. Hän oli katoamisen aikaan yläasteella, ja otti vastaan ensimmäisen viestin tapahtuneesta Juhan risteilykavereilta. Perhe asui aikanaan jossain Pohjanmaalla, Seinäjoella tai sen lähiseuduilla. Kertojalla on kadonneen lisäksi vanhempi veli ja äiti on yksinhuoltaja, joka työskentelee sairaanhoitajana. Taustalla haahuilee myös isäpuoliehdokas Lassi, joka on äidin kolmas mies. Eevan isä on lähtenyt Ruotsiin rahaa vuolemaan, eikä ole vaivautunut palaamaan.

Romaani pyrkii autenttisuuteen tarinankerronnan ja muistamisen tasoilla. Tarinan kertoja on nelikymppinen äiti-ihminen, jolla on tapana matkustaa yksin maailman merten rannalle muistelemaan veljeään. Lapselleen Pöllöpojalle hän lupaa korvaukseksi Sea Life-käyntejä Helsingissä.

Kirjassa on paljon 80-luvun lopun ajanhenkeä, joka ainakin minusta tuntui jo nostalgiselta. Veljellä on Miami Vice-tyylisiä bleisereitä ja purkkareita, mutta samalla hän kuuntelee Twisted Sisteriä. Suruaikana äiti ja tytär katselevat samoja amerikkalaisia sarjoja kuten naapuritkin, mutta Tyttökullat menevät enimmäkseen ohi aivosumussa. Pystyin eläytymään tunnelmiin, koska ne olivat omienkin teinivuosieni tunnelmia. Jäin tosin miettimään, toimivatko nämä efektit yhtä hyvin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole vielä eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on puhekielenomaista ja hengittävää. Katoamisen tarina on koskettava, mutta ”tosi tarinana” aukkoinen ja keskeneräinen, ei kaikista mieliinpainuvin, eikä välttämättä edes parasta dekkarimateriaalia. Tällaisia ”tosi tarinoita” ei voi arvottaa kaunokirjallisesti, koska niitä kertomalla harva yleensä pyrkii taiteelliseen täydellisyyteen. Ehkä eniten teos kertoo siitä, kuinka vähän me tunnemme toisiamme, jopa niitä läheisimpiä kasvukumppaneitamme, jotka ovat jakaneet kanssamme usein enemmän asioita kuin puolisot tai lapset.

Kertojan myöhemmissä vaiheissa on hyvää pohdintaa vanhemmuudesta ja parisuhteista. Vaikka Eeva pyrkii panemaan kiven veljensä tarinan päälle, ettei se karkaisi, parisuhdettaan Intiaani-nimisen miehen, lapsensa isän kanssa hän ei pysty samalla taktiikalla pelastamaan:

”Kiven voi laittaa paperin päälle, ettei se lentäisi tuuleen, mutta rakkauden päälle sitä ei voi laittaa. Ja niin kuin tarttuvat haukotus tai yskä, tarttuvat ilo ja synkeys, ja jos ei enää tartuta toiseen tarpeeksi hyvää, mitä järkeä on jatkaa.”

Kirjan tunnelmissa on paljon melankoliaa myös veljen katoamisen ulkopuolella, mutta elämän jatkumisen suhteen kertoja on edelleen toiveikas. Ja kaipa surutyötä voi tehdä niinkin, että raportoi kadonneelle veljelleen tämän poismenon jälkeisistä maailman tapahtumista ja maailman muuttumisesta ”sinne jonnekin”.

Luin kirjan tekstimuodossa, mutta suosittelen sitä äänikirjana, koska teos on vain reilun kolmen tunnin mittainen ja sen lukee Soivio itse. Uskon, että tekstin dramaturgia tulee paremmin esiin ääneen luettuna.

Erotiikkaa kansallispuvuissa

Teos: Leonard Cohen: The Favourite Game (McClelland and Stewart, 1963)

Luin tänään arvion uudesta dokumenttileffasta, jossa kuvataan Leonard Cohenin (1934-2016) ja hänen norjalaisen rakastettunsa Marianne Ihsenin arkea Hydran saarella Kreikassa 60-luvulla. Leonard ja Marianne poistuivat tuonilmaisiin samana vuonna lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja olivat vielä ennen poismenoaan yhteydessä kirjeitse – asia, josta iltapäivälehdet saivat paljon klikkiotsikkoja, olihan kyse eeppisestä rakkaustarinasta, mahdollisesti Cohenin elämän onnellisimmasta.

Sitten aloin etsiä e-kirjaa Hydran taiteilijakommuunista, mitä en löytänyt (tuosta ajasta on kirjoitettu muuten paljonkin), mutta löysin Cohenin esikoisromaanin, jonka hän on kirjoittanut asuessaan tuolla saarella.

Cohenilla oli kai tarkoitus alkaa kirjailijaksi ennen nousuaan maailmanmaineeseen laulajana. Hän löysi runouden kauan ennen kuin oppi soittamaan kitaraa, ja julkaisi 60-luvulla runojen lisäksi kaksi romaania, jotka jäivät suuren maailman unohdukseen.

The Favourite Game on puoliksi omaelämäkerrallinen kasvukertomus nuoresta Lawrence Breavmanista, joka syntyy varakkaaseen juutalaisperheeseen Montréalin Westmountissa. Alue sijaitsee kukkulalla, jonne köyhät eivät jaksa kiivetä. Nuori Lawrence on tottunut maalta tuleviin kotiapulaisiin, jotka edustavat kanadalaista pioneerikansaa. Hänen äitinsä korostaa venäläistä identiteettiään Uudessa Maailmassa, ja isä sairastaa hänet pian tappavaa keuhkotautia. Suvun miehet ovat näyttämässä Larrylle oikeaa tapaa tulla juutalaisen yhteisön pilariksi, mutta nuori mies kokee tuon elämäntavan tukahduttavaksi.

Larry saa ensimmäisiä seksuaalisia tuntemuksia yhdessä koulutoveri Lisan kanssa, jonka kanssa he pakenevat puistoihin leikkimään sotilasta ja huoraa. Kaksikon mielestä sotilas edustaa esimerkillistä mieheyttä, siinä missä huora esimerkillistä naiseutta. Kaupungin bordellit ovat paikkoja, jonne kunnon juutalaispojalla ei ole asiaa, mutta niiden olemassaolosta ollaan tietoisia. Ranskankielisen enemmistön naiset ovat seksuaalisesti avomielisiä, mutta kokemuksellisesti kaukana englantia puhuvista juutalaisista, jotka käyvät omaa kouluaan rikkaidenrannalla.

Larry etsii rakkautta useamman tytön ja naisen luota, ja löytää sanojen voiman heitä hurmatessaan. Ensimmäinen vakavampi suhde hänellä on kommunisti-Tamaraan, jota hän pitää rakastajattarenaan kolmen ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Parikymppisenä hän saa Montréalista tarpeekseen ja karkaa New Yorkiin, jossa hän elää naimisissa olevan Shellin kanssa. Avioliiton kaltainen yhteiselämä ei kuitenkaan sovi hänelle, ja hän palaa Kanadaan vanhoihin kuvioihin. Ehkä naissuhteita tärkeämpi ystävyys hänellä on Krantzin kanssa, lapsuudenystävän, jonka kanssa hän saa maistaa vapautta öisillä ajeluilla kaupungin ulkopuolelle jukeboxien ja neonvalojen maailmaan.

Romaanin lopun kertomus juutalaisesta lastenleiristä jää ohueksi, mutta kertoi minulle eniten juutalaisen yhteisön olemassaolon oikeutuksesta ja paineista. Larry kokee monesti olonsa kauttaaltaan eurooppalainen, varsinkin uimarannoilla, joissa hän on ainoa kalpeaihoinen olmi aurinkoa palvovien amerikkalaisten keskellä. Toki myös juutalaisten leirillä palvotaan aurinkoa, ja varsinkin ystävä-Krantz osallistuu fitness-kulttuuriin täysin purjein.

Romaani on kauttaaltaan rehellinen, konstailematon, oman aikansa portetti taiteilijasta nuorena miehenä, jota ei ole kirjoitettu ainakaan dollarinkuvat silmissä. Juutalaisen identiteetin käsittely kiinnosti minua siinä eniten, osana kanadalaista mosaiikkina. Eroottisen odysseiansa aikana Larry löytää kotiapulaisen huoneesta pornoleffan, jossa eri etniset vähemmistöt harrastavat seksiä kansallispuvuissaan. Oliko juutalaisillakin siinä osa, ja millaista on juutalainen seksi verrattuna kristilliseen synnin ja katumuksen maustamaan seksuaalisuuteen?

Vaikka romaani on paikoitellen hiomaton, siinä on lämmin, humoristinen henki, ja siitä kyllä tunnistaa Cohenin persoonan, jossa varmasti on ollut paljon muuttumatonta vuosikymmenten läpi. Seksuaalisesti utelias, mutta sitoutumiskammoinen mies haluaa tuottaa naisilleen mielihyvää, ja osaa viettelyn taidon paremmin kuin arkisen rakastamisen.

Cohenin laulujen naishahmot taitavat olla enimmäkseen omaelämäkerrallisia, ja tätä teosta lukiessani minua nauratti törmätä Heatheriin, hieman naiiviin, maalta tulleeseen kotiapulaiseen, jonka Larry houkuttelee hypnoosipotilaakseen kotitalonsa kellarissa. Kiinalaista teetä ja appelsiinejä tarjoileva Suzanne viittaa hänen lastensa äitiin, jonka kanssa suhde oli myrskyisämpi kuin Mariannen kanssa. Ja kuka onkaan ”Chelsea Hotelin” nainen – ei kukaan vähemmän kuin Janis Joplin, huh huh!

Olen mahdollisesti myös silmäillyt Cohenin toista ja viimeiseksi jäänyttä romaania Beautiful Losers (1966), mutta en muista lukemastani mitään. Kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, ja Hydran saaren aikojen hippimeininkikin on taatusti vaikuttanut sen visioihin. Molemmat romaanit ovat saatavilla Sammakko-kustantamon julkaisemina suomeksi, mutta painokset ovat loppuunmyydyt. Oma Cohen-faniuteni lienee ollut vielä laimeaa viime vuosikymmenellä, kun en noita teoksia itselleni hankkinut.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.