Sophiatownin baarielämää

Teos: Nadine Gordimer: Vieraat toisilleen (Otava, 1991, alk. 1958)

Suomennos: Leena Reijonen

Minulla on hämärä muistikuva Nadine Gordimerin Nobel-voitosta vuonna 1991, mutta en olisi silloin hankkinut itselleni kirjaa, jossa oli noin ruma kansi. Kustantajilla oli tuolloin kiire suomentaa vähemmän tunnettuja nobelisteja kirjamarkkinoille, ja tämäkin teos on hyvä todiste markkinalogiikasta.

Sekoitan muutenkin Nadine Gordimerin ja toisen nobelistin Doris Lessingin teoksia toisiinsa, mutta Lessingin Etelä-Afrikkaan sijoittuvaa varhaistuotantoa olen lukenut enemmän kuin Gordimeria.

Tässä teoksessa nuori lontoolainen Toby Hood matkustaa ensimmäistä kertaa Afrikkaan sukunsa sponsoroimana. Toby on päässyt töihin setänsä kirjakustantamoon, ja hänen on määrä toimia Johannesburgissa kustantamon edustajana. 1950-luvulla rotuerottelulait ovat tiukempia kuin ennen, ja maan poliittinen ilmapiiri on kireä. Toby itse ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut politiikasta, sillä hän on kasvanut kiihkeiden vasemmistoaktivistien kodissa.

Jo laivamatka paljastaa Tobylle paljon eteläisen Afrikan tavoista. Laivalla Toby tutustuu äitiin ja tyttäreen, jotka seilaavat Italian ja Rhodesian väliä. Turgellien perheen isä painaa farmillaan kovasti duunia, jotta vaimo ja tytär voisivat sivistyä Italian kulttuurikaupungeissa. Rouva Stella Turgell vihaa Afrikkaa, mutta aviovelvollisuudet pakottavat häntä kärvistelemään Rhodesiassa muutaman kuun vuodessa. Mombasan satama on viimeistään se paikka, jossa eurooppalaisen sivistyksen teeskentely on karistettava harteiltaan.

Toby saa Johannesburgissa ystäviä lähes kaikista etnisistä ryhmittymistä. Hänen ihastuksensa Cecil Rowe on brittiläistä sukua, mutta maahanmuutosta on kulunut niin kauan, ettei Cecil osaa kaivata emämaahan. Cecil on impulsiivinen, muotia seuraava eronnut yksinhuoltaja, joka harrastaa jo geeniperimänsä vuoksi hevosurheilua. Toby rakastuu naiseen, mutta tietää, ettei pystyisi koskaan tarjoamaan tälle tarpeeksi leveää elämää. Samaan aikaan hän viettää aikaa toisen eronneen naisen, buuritaustaisen oikeusavustaja Anna Louwin kanssa, joka on sitä naistyyppiä, joka kelpaisi miniäksi tämän äidille.

Annan kautta Toby tutustuu Sophiatownin mustan ghetton taiteilijoihin, ja erityinen ystävyys kasvaa Tobyn ja Stevenin välille. Steven on entinen journalisti, joka on siirtynyt vakuutusmyyjäksi, sillä tämä työ sallii paremmin boheemin baarielämän. Juhlia tämä porukka ainakin osaa, vaikka kaikki ystävykset eivät rotulakien vuoksi aina pääse samoihin baareihin. Toby joutuu vaikeuksiin myös paikallisen isännöitsijän kanssa, joka ei sallisi kaffirien tuomista asuntoon, elleivät nämä kuulu palvelusväkeen.

Metsästys ja ratsastus ovat lontoolaiselle nuorelle perin vieraita harrastuksia, mutta hän tulee ylipuhutuksi mukaan monen päivän mittaiselle helmikananmetsästysretkelle, jossa orjantappurat ja muut piikkikasvit osoittavat mahtinsa. Valitettavasti Steven kuolee tahollaan auto-onnettomuudessa Tobyn retken aikana, ja ystävän hautajaisista tulee glamoröösimpi tapahtuma kuin miehen koko elämästä. Stevenin kuolema lähentää Tobyn välejä toisen mustan älykön Samin kanssa, jonka syntymättömän lapsen kummiksi häntä pyydetään.

Tämä on loppujen lopuksi varsin elämäniloinen teos, vaikka se kertookin rotuerottelun ja rasismin rankasta historiasta. Verrattuna viime viikolla lukemaani Iris Murdochin 1960-luvun nuorisokuvaukseen tämän teoksen 50-lukulaiset nuoret vaikuttavat villiltä ja vapailta, ja varsinkin seksuaalisiin suhteisiin liittyy vähän moralismia.

Vaikka teos on kepeä nuoruuden kuvaus, siihen mahtuu koko eteläafrikkalaisen yhteiskunnan kirjo. Oli kiinnostavaa lukea myös intialaisista hahmoista, vaikka he jäävät sivuhenkilöiden rooliin. Intialaisten kulttuurien muuntuvat tulkinnat toisella mantereella ovat teema, joka on pitkään kiinnostanut minua. Kirja on todellinen runsaudensarvi, jolla on paljon annettavaa niin urbaanin sykkeen kuin luontokuvauksen ystäville. Teos voi myös herättää matkakuumetta, vaikka menneiden aikojen valtamerilaivojen joutilasta dekadenssia emme voikaan taikoa takaisin.

Narsissinkeltainen kasvukertomus

Teos: Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän (Gummerus, 1999)

Suomennos: Leena Tamminen

Toissa vuonna yritin kiertämistä maailman ympäri kaunokirjallisessa formaatissa. Haaste jäi vain muutamasta maasta roikkumaan, mutta muistan, että Haitin edustajani oli Yhdysvalloissa asuva kirjailija Edwidge Danticat, joka kirjoitti kiinnostavalla tavalla ylirajaisista huoltosuhteista. Nyt työn alla on kirjailijan esikoisteos, jonka hän on julkaissut 90-luvulla nuorena. Minulla kirja on muhinut sohvan alla yli vuoden, ja viime viikolla siivotessani löysin sen taas.

Kyseessä on perinteinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa lapsi jätetään kotimaahan tädin hoiviin, kun äiti lähtee New Yorkiin tienaamaan. Lukisin, että tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin HIV/AIDS-kriisiin edelleen suhtaudutaan moralistisesti. Kirjan päähenkilöt eivät kanna virusta, mutta Yhdysvaltojen itärannikolla juuri haitilaisia syrjitään oletetun positiivisuuden vuoksi.

Nuori Sophie muuttaa äitinsä luo 12-vuotiaana, ja näkee matkalla lentokentälle opiskelijamellakan ja sen johtajan teloituksen. Lentokoneessa hän saa kaverikseen ikäisensä pojan, jonka isä on juuri menettänyt henkensä vastaavalla tavalla. Haitilaisten kotimaan politiikan seuraaminen oman kulttuurin kuppiloissa on kiihkeää, ja äitikin on löytänyt sieltä heilan, joka kuuluu maan eliittiin. Miehen osittainen ranskalaistausta tekisi hänestä mahdottoman kumppanin kotimaassa, mutta Amerikassa väri-/rotu-/luokkarajojen ylittäminen on mahdollista.

Tytön äiti on seurustelussaan äärimmäisen siveellinen, ja odottaa tätä myös jälkikasvultaan. Kun Sophie alkaa notkua naapurissa asuvan keikkamuusikon luona, tämä ottaa tavaksi tehdä tälle neitsyystarkastuksia. Asia ahdistaa tyttöä niin, että eräänä päivänä hän itse puhkaisee immenkalvonsa petkeleellä.

Ymmärrettävästi Sophien kiintymyssuhde Haitille jääneeseen lapsettomaan ja lukutaidottomaan Alie-tätiin on vahvempi kun Martine-äitiin, jonka elämää dominoi pakkomielteinen rahan tekeminen. Elämää eletään yksityisten hoitokotien ja rahanlähetyspisteiden välillä. Äiti suhtautuu tyttäreensä raskaana taakkana ja velvollisuutena, ja vaikuttaa ilottomalta.

Haitin puolen tarinointi on kirjassa kiinnostavampaa kuin Amerikan diasporan kuvaus. Kuitenkin teos jää vähän liiankin tyypilliseksi siirtolaissaagaksi, josta mielestäni jäivät puuttumaan syvemmät jännitteet. Luulen, että 1990-luvulla tämäntyyppistä kirjallisuutta on julkaistu enemmän vain siksi, että ulkomaailmasta vähän tietävät amerikkalaiset ovat halunneet turvallisesti tutustua vieraaseen kulttuuriin.

Narsissit viittaavat kirjassa ranskalaisten suosimiin istutuksiin, joita syrjäseutujen maalaiset matkustivat Port-au-Princeen saakka ihailemaan. Muuten paikalliset mustat kokivat kaipuuta myyttisille juurilleen Guineaan, jonne moni suku osasi paikantaa ensi-isänsä ja – äitinsä.

Kirja saattaa ohuesta sisällöstään huolimatta jäädä kokoelmiini, sillä haluaisin taas ylpeillä Euroopan ulkopuolisen kirjallisuuden hankinnoillani. Jotain synergiaa tuottaisi, jos kodissani olisi romaani joka maailman maasta.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Fasismia vastaan Torinossa

Teos: Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula&co, 2021)

Suomennos: Elina Majander

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Elena Ferranten suosittu Napoli-sarja jäi minulta sitten kesken, ja niitä muuta, itsenäisiä teoksia olen lueskellut vähän takkuillen. Italiaan on silti ikävä, eikä maan kirjallisuutta tule koskaan luettua liikaa. Nyt vuorossa on Ferrantea suurempi legenda, Natalia Ginzburg (1916-1991), joka tunnetaan kirjailijan uran lisäksi poliittisena aktivistina ja näyttelijänä. Nimi on ollut minulle tuttu, vaikka luen nyt häntä ensimmäistä kertaa tuoreena suomennoksena. Tunnistan myös kirjailijan pojan Carlo Ginzburgin, jonka mikrohistoriallisessa tutkimusotteessa saattaa olla jotain äidin perimää.

Kyseessä on vuonna 1963 julkaistu muistelmateos, jossa Ginzburg avaa puoliksi juutalaisen sukunsa vaiheita fasismin nousun aikaan Torinossa, jonne hänen liikkuvainen perheensä oli rantautunut. Ginzburgin isä, Giuseppe Levi, oli biologi, professori ja se juutalainen osapuoli, äiti katolilaistaustainen, mutta perheen lapset kasvatettiin uskonnottomiksi. Nuori Natalia sai fasismin vastustamisen kotinsa perintönä, ja löysi myös ensimmäisen juutalaisen aviomiehensä niistä kulttuuripiireistä, joissa tämän vanhemmatkin liikkuivat.

Ellei politiikkaa huomioida, teoksen vahvimmat elämykset liittyvät raikkaaseen vuoristoilmaan, vaellukseen ja hiihtämiseen. Levin perheessä oli tapana vetäytyä vuorille kesäisin vähintään kahdeksi kuukaudeksi, ja isä kasvatti lapsiaan arvostamaan askeettisia nautintoja. Äiti oli selvästi enemmän sisällä viihtyvää tyyppiä, mutta perheessä elettiin pitkälti isän tahdon mukaisesti.

Isällä on myös jonkin sortin bakteerikammo, minkä vuoksi lapset käyvät kotikoulua äidin johdolla. Vaikka välillä on rahasta tiukkaa, kotiapulaisista ei luovuta, ja he myös tuovat raikkaan tuulahduksen muusta maailmasta. Monella tapaa kasvuympäristö on etuoikeutettu, ja Ginzburg nauraakin kaltaisilleen hemmotelluille ja epäkäytännöllisille juutalaistytöille, joista myöhemmin kehkeytyi rautaisia poliittisia toimijoita vastarintaliikkeessä. Kuvaavaa myös on, että myös Ginzburgin kaltaisissa akateemisissa kodeissa tyttöjä kasvatetaan avioliittoa silmällä pitäen. Samaan aikaan isän tapoihin kuuluu protestoida jokaisen lapsensa avioitumissuunnitelmia, ja ilmaisee vastustustaan poikien naima-aikeille vielä pontevammin kuin tyttöjen.

Kirjan alkuperäinen teema on perheen sisäinen kielenkäyttö. Käännös (joka varmasti on erinomainen) ei täysin tavoita tätä Italian sanojen magiaa, mutta eniten jäi mieleen termi ”antaa liekaa”, joka liittyy tarinankerrontaan ja verbaaliseen anteliaisuuteen. Perheen äiti varsinkin moittii ihmisiä, jotka sulkeutuneella käytöksellään eivät ”anna liekaa”, ja tähän porukkaan kuuluvat myös omat teinit, jotka lopettavat asioistaan avautumisen.

Kirjassa seurataan kaikkien sisarusten elämänpolkuja yhtä tiiviisti, joten omaelämäkertana teos ei ole egosentrinen. Muutenkin Ginzburg antaa itsestään vaatimattoman kuvan, eikä muistelmat olleet hänelle tärkein genre. Jotenkin sain vaikutelman, että Ginzburg kirjoitti tämän teoksen ymmärtääkseen kotinsa kahtinaista kulttuurista perimää, ja löytääkseen uudelleen juutalaisia juuriaan siitä huolimatta, ettei kotona harjoitettu uskontoa.

Uskoisin, että vastarintaliikkeen aktivistien kohtalot toisen maailmansodan aikana ovat ainakin italialaisille tuttua yleistä historiaa, ja näin Ginzburgin kertojan ääni muuttuu kollektiivisemmaksi, kun päästään hänen ensimmäisen avioliittonsa aikaan. Hänen ensimmäinen miehensä kuoli Civitavecchian vankilassa, eikä hänen kaikki perheenjäsenensäkään olleet Italiassa turvassa.

Innostuin enemmän kirjan perhe-elämän kuvauksesta kuin kollektiivisesta historiasta, koska perhe tuntui sopivalla tavalla kahjolta. Kuunneltuna täytyy myöntää, että ajattelin teoksen aikana vähän liikaa Ferranten Napolia, koska molemmissa teoksissa on lukijana Erja Manto.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen ja aistillinenkin muistelmateos, jossa on sykkivän kaupunkielämän rinnalla rehevää luontosuhteen kuvausta. Jotain yhteistä löysin tämän ja äskettäin arvioimani Vivian Gornickin newyorkilaistarinan välillä, vaikka näiden kahden kirjailijan välillä oli ikäeroa. Perheiden henkisessä ilmapiirissä oli jotain samaa (kiihkeys, intiimiys, argumentaation taso), vaikka Gornick kuvaa leskiäidin ja tyttären suhdetta ja Ginzburg suurta ydinperhettä. Molemmat teokset on myös juuri julkaistu suomeksi pitkällä viiveellä, mikä ehkä viestii kasvavasta kiinnostuksesta juutalaisen diasporan lähihistoriaan.

Suursyömärin tyttöystävänä

Teos: Reetta Aalto: Vadim (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Pietari, post-sovjet-siirtymäaika ja taidekoulut, tästä on legendat tehty. Olen blogissani arvioinut ainakin Ville Haapasalon teatterikouluseikkailuja ja Viv Groskopin kaunokirjallisen faniuden saagaa. Myös Reetta Aallon esikoisromaani kertoo selvästi samasta kaupungista ja viiteryhmistä – taidepiireistä, joilla on paljon länsimaisia ystäviä.

Teoksen nimetön nuori suomalainen naiskertoja tähtää elokuvaohjaajaksi, vaikka tie näihin opintoihin on takkuinen. Pietarissa hän toimii ensin kulttuuri-instituutin assistenttina, myöhemmin Suomen konsulaatin viisumivirkailijana. Hän on piinallisen tietoinen elintasoerosta itsensä ja venäläisten ystävien välillä, mutta nauttii silti runsaista ruokaostoksista Nevski Prospektin herkkukaupoissa.

Vadim on hänelle se vaarallinen poikaystävä, jota on vaikea esitellä Suomesta kylään tulleille vanhemmille. Hän pyörii innokkaasti vaihtoehtokommuunien bileissä, ja esittäytyy kuvataiteilijana, vaikka monikaan ei ole nähnyt miehen töitä. Kertojalle ihastus on voimakkaan seksuaalinen, vaikka sukupuolitautien pelko ei ole tässä tapauksessa liioiteltu.

Vadim on myös ilmiömäinen ahmatti, jonka pohjaton ruokahalu herättää ihmetystä. Hän vetää kokonaisen suolakurkkupurkin liemineen välipalaksi, juo vedellä lantrattua smetanaa voimajuomanaan ja on vanhempiensa luona saanut isän asentamaan jääkaappiin lukon. Suomalainen nainen sietää Vadimin porsastelua pidempään kuin venäläiset eksät, ehkä juuri elintasokuilusta johtuen.

Vadim varastaa naiselta rahaa, eikä pahemmin jaksa selittää tekojaan. Samalla hän haluaisi naimisiin, ja on sairaalloisen takertuva. Komean ulkomuodon vuoksi hän saa paljon anteeksi, vaikka lähipiiri epäilee hänellä olevan suurempaa häikkää korvien välissä. Yksi syy, miksi suhde suomalaisen kanssa kestää pidempään kuin ennustettiin, on kielellinen ja kulttuurinen muuri. Vaikka naisen venäjän taito on hyvä, hän päätyy tekemään Vadimin käytöksestä, varastamisesta ja valehtelusta, karkeita stereotyyppisiä johtopäätöksiä. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei vastaava peli vetele venäläisten keskuudessa, eikä valtaosa pidä ulkomaisilta varastamista hyveenä.

En ollut kovin vaikuttunut kirjan rakkaustarinasta, vaikka ei se ollut epäuskottavakaan. Oli ehkä myös sukupuolittuneiden roolien kannalta hyvä nähdä miespuolinen itäeurooppalainen roolissa, jossa tämän maailman osan naiset on totuttu näkemään. Venäläiset naiset ovat myös kovin tuohtuneita kertojalle Vadimin elättämisestä, sillä heidän mukaansa tällä olisi kaikki edellytykset saada kunnollinen suomalainen puoliso.

Sen sijaan muun tavallisen arjen kuvaus oli mukaansatempaavaa, ja naisen isän viisikymppisten juhlinta jopa liikuttavaa. Onnellisuuspillereillä käyvän miehen ennenaikainen vanheneminen on näkyvää, mutta reissu tyttären luo Pietariin tuo edes pisaran iloa. Vanhemmat haluavat lattiamajoitukseen tyttärensä kimppakämppään, mikä tuottaa päänvaivaa, sillä nurkissa pyörivän Vadimin piilottaminen on vaikeaa.

Kirja tapahtumien ajankohta jäi minulle hieman epäselväksi. Tässä ei ainakaan pietarilaisilla ole vielä kännyköitä, nuoriso käy reiveissä, mutta Ville Haapasalo on jo tunnettu elokuvatähti. Ehkä teos asettuu 90-luvun loppuun tai 00-luvun alkuun.

Luen sujuvasti monenlaisia venäläiskertomuksia, myös sinne muuttaneiden ekspatriaattien tarinoita. Tätä teosta luin young adult-genren kasvukertomuksena, vaikka luultavimmin se kiinnostaa eniten noin nelikymppisiä, joilla on kokemusta reivireissuista ulkomaille.

Slaavilaisen keittiön kuvaajana Aalto on ilmiömäinen, ja kirjaa lukiessa tuli hyvällä tavalla nälkä. Pietarin ruokakulttuurin moninaisuus johtuu myös neuvostomenneisyydestä, eli monet aasialaiset herkut ovat olleet kaupunkilaisten saatavilla jo kommunismin aikana. Lavash-leipä ja surimisalaatti eivät ole kirjan hahmoille erikoisuuksia, vaan normaalia arkiruokaa. Myös ravintolaelämää kuvataan tässä värikkäästi, enemmän ruokailun kuin ryyppäämisen näkökulmasta.

HELMET-kirjahaaste etenee nyt kohtaan 46: ”Kirjassa syödään herkkuja”.

Puoskarin tyttären elämäntehtävä

Teos: Satu Vasantola: Kaikki kadonneet (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tänä vuonna olen lukenut kaksi kotimaista romaania, jotka kertovat ajasta ennen vuoden 1970 aborttilakia. Ensimmäinen näistä, Susanne Mauden Ennen kuin unohdat, kuvaa nuoren naisen yksinäistä raskautta ja lapsen luovuttamista adoptioon, jotta oma elämä voisi alkaa. Satu Vasantolan teoksessa näkökulma on rankempi: siinä kertojana on itse gynekologiksi päätynyt nainen, joka on lapsena joutunut toimimaan isänsä, aborttipuoskarin apurina.

Annun isä joutuu verisistä bisneksistään vankilaan, eikä tytön asema kouluyhteisössä ole tämän jälkeen kehuttava. Parhaan ystävän Lauran äiti toimii varaäitinä, mutta tämäkin osoittautuu kavalaksi juorukelloksi. Eletään 1960-70-lukuja Keravalla, jossa koulun kingi vittu-Matti jahtaa tyttöjä lähimetsässä stiletillä. Annun kasvuympäristö on synkän lannistava, joten on pieni ihme, että hän ponnistaa sieltä niinkin korkealle kuin tekee.

Nykyisyydessään jo uransa ehtoopuolella Annu oireilee raskaan työn uuvuttamana. Hänen vastaanotolleen saapuu tutun oloinen vanhempi nainen, joka osoittautuu Annun isän tyttöystäväksi, siksi, joka eli perheen kanssa lyhyen ajan ennen tämän vankilatuomiota. Annu ei saa tehtyä naiselle lähetettä syöpätutkimuksiin, ja Ellan tilanne pahenee nopeasti. Sovittaakseen syyllisyyttään hän osallistuu Ellan saattohoitoon tämän kotonaan. Ellan kautta hän saa säännöstellysti tietoa isänsä rikoksesta ja muista lapsuutensa salaisuuksista.

Kirjan tematiikka on rankka, ja lukija tietää sen kirjaan tarttuessaan. Itse koin, että Vasantola on halunnut ympätä tähän tiiviiseen teoksensa kaikki kauheudet, mitä laittomiin abortteihin tai abortinvastaisuuteen on liitetty. Teos ei ole saarnaavan yhteiskunnallinen, eikä ohjelmallisen poliittinen, mutta Vasantola osaa näyttää graafisesti toimenpiteitä, joihin kenenkään ei pitäisi joutua. Hurjia tilanteita on myös Annun nykyisessä sairaalatyössä, eivätkä kaikki liity aborttiin.

Teosta kuuluisi suositella kaikille kristityille konservatiiveille, jotka kaipaavat hedelmällisen pullantuoksuiseen Suomeen, mutta on vaikea kuvitella Päivi Räsäsen lukevan tätä romaania. Teos on kuitenkin kirjoitettu näkökulmasta, joka toivon mukaan ei sulje pois perinteisemmin ajattelevia lukijoita. Kirjan nykypäivän henkilöt eivät ole erityisen tiedostavia, saati feministejä, mutta he elävät maailmassa, missä tietyt naisten oikeudet ovat saavutettuja etuuksia.

Vasantola onnistuu saamaan tiiviiseen formaattiin monitasoisen saagan, jossa on runsas henkilögalleria ja muutakin nyansseja kuin laiton abortti. Välillä pidin Annun selviytymistarinaa (jonka välivaiheet jäivät miltei kertomatta) lähes epäuskottavana, samoin hänen äitinsä ja siskonsa kohtaloa, mutta nämä ovat romaanissa vain sivujuonia. Kovin syvälle lääkäri-Annun ihon alle en myöskään päässyt, enkä tarinan alussa edes pitänyt hänen aikuisesta minästään, mutta ymmärsin pian, ettei teos vaatinut lukijalta tunnepitoista samastumista päähenkilöön.

Seuraavaksi lukisin mielelläni teoksen abortin vastustajista, ja varsinkin niistä, jotka luopuvat lääkärin tai hoitajan ammatistaan viitaten omaan vakaumukseen. Toistaiseksi Suomessa on vältytty hurjimmilta ylilyönneiltä, mutta reissuillani maailmalla olen törmännyt sakeaan pro-Life-propagandaan. Puhe viattomista ”ihmistaimista” on lisääntynyt kristillisissä piireissä myös Suomessa, jossa abortti ei tätä nykyä ole suuri yhteiskuntapoliittinen ongelma. Tämän vuoksi on hyvä, että aiheesta herätellään keskustelemaan myös kaunokirjallisuuden voimin, jotta ihmiset muistaisivat, kuinka raskauksia keskeytettiin lain ja lääketieteen ulkopuolella.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Goottilaisen variksen jalanjäljissä

Teos: Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala, 2015)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Patti Smithin kirjoista olen kuullut hehkuttavaa ylistystä jo pitkään, mutta joku minussa on saanut vastustamaan näitä teoksia, jotka pursuavat pelkkiä taiteen ja kulttuurin legendoja. Mutta tässä vaiheessa, kun Yhdysvalloista tulvii lähinnä älyvapaita, masentavia ja ahdistavia uutisia, voi olla lohdullista lukea toisenlaisista ajoista.

Patti Smith (s.1946) on Trumpin ikätoveri, jonka iso osa aikuiselämästä on kulunut New Yorkissa kuten istuvalla presidentilläkin. Monilahjakas nainen on kunnostautunut monella taiteen alalla, ja tuntenut elämässään lähes kaikki merkittävät kulttuurialan vaikuttajat. Elämän yliopistona toimi Manhattanin Chelsea Hotel, jossa nuori Patricia eli kiihkeästi ensimmäisen elämänkumppaninsa Robert Mapplethorpen kanssa. Ihan kakaroita keskittyy tuohon aikaan, vaikka siinä on myös fragmentteja pariskunnan lapsuudesta.

Patti Smithistä olisi voinut tulla aivan tavallinen alakoulun opettaja, ellei olisi tullut vahingossa raskaaksi 19-vuotiaana ja tämän vuoksi erotetuksi collegesta. Ensimmäisen lapsensa hän antoi adoptioon ja pian tämän jälkeen matkusti Philadelphiasta New Yorkiin ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Alkuaikojen taiteilijanura oli välillä niukkaa, välillä rutiköyhää, mutta Smithin ja Mapplethorpen symbioottinen suhde johti lopulta päämäärätietoiseen tekemiseen, yhdessä ja erikseen.

Pattin ja Robertin suhde oli romanttinen, muttei leimallisesti eroottinen. Ehkä nuorelle Pattille arkielämä luovuutta pursuavan, lupaavan kuvataiteilijan kanssa oli tärkeämpää kuin uskollinen parisuhde ja perheen perustaminen. Viittauksia Robertin latenttiin homoseksuaalisuuteen oli nähtävissä jo miehen varhaisissa töissä, mutta Patti alkoi nähdä selviä merkkejä miehen sivusuhteista toisiin miehiin vasta parin muuttaessa tuohon hotelliin, jossa vapaa rakkaus oli muutenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kirjassa kuvataan päihteiden käyttöä. Patti Smith itse ei ole addiktiivinen persoona, ja huumeisiinkin hän tutustuu vain vahingossa. Samaan aikaan hänen kumppaninsa käyttää säännöllisesti LSD:tä ja kannabista. Eniten käytössä naista harmittaa aikataulujen venyminen ja hitaus, se, että miehellä voi huumepäissään kestää puoli päivää pelkkien asusteiden valintaan.

Patti itse on taiteentekijänä kurinalainen proletääri, joka käy jossain töissä läpi tämän glamoröösin elämänvaiheen. Suurin osa Chelsea Hotelin asukkaista ei näin tehnyt, mutta Pattilla on pragmaattisen selviytyjän geenit. Onnella ja sattumallakin on osansa pelissä, tai kuten hän sanoo: ”satuin vaan saamaan yhden parhaista hevosista.”

Goottilainen varis oli itse Salvador Dalin kuvaus nuoresta taiteilijasta, jota hän oppi pitämään kunnianimekkeenä. Tämän teoksen perusteella saan vaikutelman, että kuvataide oli nuorelle Smithille se varsinainen intohimon kohde, jolle hän uhrasi enemmän aikaa kuin kirjoittamaan ja musisoimaan oppimiselle. Smithin tie kohti punkin papittaren asemaa ei ollut alkuvaiheessa itsestäänselvä, vaan musahommia aloitellessaan hänelle tuli yllätyksenä, että kitara pitää virittää.

Kirjassa on jännää vuoropuhelua esineiden maailman kanssa, joka alkaa jo Smithin varhaisesta lapsuudesta. Hän kiintyi jo lapsena roskiksista löytämiinsä katolisiin patsaisiin ja muihin uskonnollisiin reliikkeihin, ja suhteessaan Robertiin läheisyyttä ilmaistiin monenlaisten amulettien välityksellä. He myös tekivät koruja omaan käyttöön ja myyntiin, ja tällaisen pajan pitäminen oli melko työlästä Chelsea Hotelin pienimmässä ja halvimmassa huoneessa.

Koin teoksen sivistävänä, koska siinä vilisee paljon minulle tuntemattomia taidemaailman hahmoja, varsinkin Smithin omalta ajalta. Teoksen historiallisiin kerrostumiin oli helpompi samastua, sillä 1800-luvun goottilaisromantiikka miellyttää minunkin silmää ja korvaa.

Laitoin heti Smithin uusimman teoksen, Apinan vuoden, varaukseen, sillä oletan sen pitävän sisällään enemmän rock-elämäntavan kääntöpuolta. Tämä teos on kuvaus tietynlaisesta viattomuudesta ja idealismista, luovuuden alkukehdosta, jota pahat inhimilliset impulssit, kuten kateus ja ahneus, eivät vielä päässeet pilaamaan. Tästä kirjasta pidin sen elämäniloisuuden ja leikkisyyden vuoksi. Kateellisuutta voi toki kukin tahollaan kokea siitä päivittäisestä näkymästä, joka ulottui Pattin kantapöytään Chelsea Hotelin aulassa, mutta tuo oli yhden amerikkalaispolven eliittisiiven rajoitettu näkymä, ja lumottu maailma, jota emme voi millään taikapillillä puhaltaa takaisin.

Taantumusta paossa Montpellierissä

Teos: Anna Kortelainen: Tulirinta (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Tällä viikolla on ilmentynyt tarvetta nollata päätä kirjallisuudella, joka ei mitenkään liity omaan elämään tai koronakriisiin. Pari viimeksi lukemaani teosta eivät saaneet aikaan helpotusta, joten valitsin seuraavaksi historiallisen romaanin henkilöstä, josta en etukäteen tiennyt mitään.

Anna Kortelainen kuului suosikkeihini 00-luvulla, viime vuosikymmenellä tutustuin hänen tuotantoonsa satunnaisotannalla, ja nyt huomaan hänen palanneen Edelfeltin sukuhistoriaan romaanissa Tulirinta. Se kertoo maestron ainoan avioliitossa syntyneen lapsen, Erik Edelfeltin (1888-1910) lyhyen elämän loppuvuosista opiskelijana Montpellierin yliopistossa 1908-1910.

Kortelainen kirjoittaa tässä aitoa fiktiota, sillä nuoresta Erikistä jäi vain harvoja viitteitä jälkipolville. Kirjailijan näkökulmasta niukka tausta-aineisto voi joskus olla jopa siunaus, koska silloin jää enemmän tilaa luovuudelle. Olen aina pitänyt Kortelaisen kirjoitustyylistä, ja vaikka hänen Karjalan kannakselle sijoittuvat teokset kiinnostivat minua myös, niiden omakohtainen tunnustuksellisuus tuntui hieman raskaalta. Uudessa teoksessaan Kortelainen palaa taas lempimaahansa Ranskaan, ja löydän tekstistä samaa ilahduttavaa kielellistä kepeyttä kuin teoksessa Virginie! (2002).

Erik Edelfelt halusi lähteä opiskelemaan Ranskaan pakoon Suomen sortovuosien tukahduttavaa ilmapiiriä. Nuori mies oli juuri parantunut tuberkuloosista, ja ehdotus opiskelusta ulkomailla tuli hänen lääkäriltään. Montpellier valikoitui ihanteelliseksi paikaksi jo ilmastollisista syistä. Alaikäisen pojan äiti olisi tuskin huoltajana antanut tälle lupaa matkustaa paheelliseen Pariisiin, jonne hän oli niin monta kertaa kadottanut aviomiehensä. Toisaalta Ellan-äidin (os de la Chapelle) ranskalainen sukutausta toimi hyvänä perusteena päästää ainoa poika hakemaan korkeampaa sivistystä maassa, jossa tieteen tekeminen oli vapaampaa kuin Suomen suurruhtinaskunnassa.

Montpellierissä Erik kamppailee suomalaisen identiteettinsä kanssa, sillä monet mieltävät hänet slaaviksi. Juonellisesti teos operoi monien takaumien kautta Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen, varsinkin lukioaikaiseen fennomaaniaktivismiin. Fennomaanina Erik tuntuu kunnostautuvan tyylipuhtaammin kuin isänsä, jonka taiteilijauraan mahtui noloja kompromisseja varsinkin Pietarin suunnassa.

Innostuin enemmän Montpellierin kerrostumista kuin Helsingin, tai koin runsaat takaumat ”täytemateriaalina” ranskalaiseen kertomukseen. Viininviljelijäsuvun perijä Luc on kiinnostava hahmo, jonka intohimo aiheeseen tuntui ajattomalta. Ranskalaisen yliopiston fuksiaiset oli myös loistelias episodi. Oli myös kiinnostavaa seurata Erikin vapaa-ajattelijuuden kehittymistä katolisessa maassa, jossa protestanttius nousee liian usein keskustelun ja leikkimielisen pilkan aiheeksi.

Simo Häkli saa minulta kunniamaineen lukijana, sillä hän puhuu ranskaa moitteettomasti. Tämä on harvinaista suomalaisten ääninäyttelijöiden parissa, ja arvostan sitä, että tähän on valittu ranskaa osaava lukija. Ranskankieliset pikku dialogit tuovat romaaniin autenttista tunnelmaa.

Toki tubikuoleman kuvaus tuo tarinaan traagisuutta, ja sairaskertomus muistuttaa myös tuon ajan terveyseroista. Nuori Erik olisi saattanut kuolla jo Helsingissä, ellei olisi päässyt äitinsä saattamana parantolaan Sveitsiin.

Kaiken kaikkiaan teos on aistillinen ilotulitus ja tribuutti eteläranskalaiselle elämänmenolle, jossa syödään, juodaan ja väitellään kiihkeästi hetkiin tarttuen. Ajankuva on siinä niin tarkkaa ja avartavaa, että se voi kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka ovat saaneet suurten miestaiteilijoiden suvuista yliannostuksen. Parasta siinä on, että Kortelainen onnistuu nostamaan nuoren miehen itsenäiseksi subjektiksi kuuluisan isänsä varjosta.