Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Mainokset

Meritangoa pilsnerin voimalla

Teos: Joni Skisftesvik: Finlandia City (WSOY, 2018)

Joni Skiftesvikin tuotannossa meri on keskeinen elementti, ja nuorena poikana hänellä oli tapana käydä kuokkavieraana läheisen sataman ulkomaisissa laivoissa. Pojan kielitaito ei vielä alakouluikäisenä ollut kummoinen, mutta kerran kun eräs merimies tuli kysymään koltiaiselta tietä lähimpiin lyhyttavaramyymälöihin, tämä onnistui neuvomaan merimiehelle tien ”Finlandia cityyn”.

Finlandia City on rinnakkaisteos hänen aiemmalle, palkitulle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. Kun aiempi teos lähti liikkeelle kirjailijan seniorivuosista ja keriytyi kohti lapsuutta ja nuoruutta, tässä teoksessa koko huomio on 1950-60-luvun kasvuvuosissa.

Kirjassa eletään Haukiputaalla, Kurtinhaudan kyläyhteisössä, jonne eksyy tavallista enemmän ”löysää” väkeä työtä etsimään ja riitaa haastamaan. Kasvavalla Jonilla on lähiympäristössään kavalkadi tulevien kirjojen materiaalia, varsinkin huru-ukkoja, helluntaisaarnaajia, povaajia, viinatrokareita ja kaikenlaisia karkulaisia.

Romanitaustaisia hahmoja kirjassa on monia, ja erään Topi-pojan vanavedessä pojat oppivat juomaan pilsneriä Jonin tädin pitämällä kioskilla. Topi on taitava tangolaulaja, jonka Skiftesvik muistaa myöhemmin, kun kohtaa Rainer Frimanin kustantajan saunaillassa. Kaikki ihmettelevät Frimanin päätöstä lopettaa laulajan ura, mutta hän sanoo kyllästyneensä laulattamaan humalaisia valkolaisia. Tämä muistuttaa Skiftesvikiä lapsuuden maisemista, ja niiden valta-asetelmista. Miksi kukaan ei uskonut (eikä taida nykyäänkään uskoa) Topeihin ja Rainereihin vaikka tilintarkastajina?

Kirja on aivan yhtä aistivoimainen ja tenhoava kuin edeltäjänsä, ja pystyn eläytymään näihin muistoihin suvereenisti, vaikka edustan seuraavaa sukupolvea. Historiallisesti kiinnostavimmat tapaukset liittyivät vasemmistolaisiin käpykaartilaisiin toisen maailmansodan aikana, ja heidän vaarallisiin merimatkoihinsa lahden toiselle puolelle. Näistä en tiennyt mitään etukäteen, eli romaani tarjosi minulle uuden näkökulman sotaan. Jonin lapsuudessa myös saksalaisten sotareissu vaikutti ihmisten arkeen, sillä monilla naisilla oli saksalaisten kanssa tehtyjä mukuloita. Ehkä myös häneen itseensä kohdistuva epäilys johtui saksalaisista: vaikka hänen vanhempiensa tarinaan ei liittynyt vastaavaa dramatiikkaa, ja pariskunta jopa yritti elää yhdessä, paikallisella tasolla epäiltiin kaikkia, joilla oli ollut suhteita ulkomaalaisten kanssa.

Ainoa asia, joka hieman ärsytti oli Skiftesvikin tapa viitata moniin aiempiin teoksiinsa, ja lainata niistä pitkiä pätkiä. Tämä siksi, etten ole lukenut aiemmista teoksista kuin tuon toiseksi viimeisen. Koska teos on muutenkin tiivis, pitkät viittaukset aiempaan tuotantoon tuntuivat hieman laiskalta kirjoittamisstrategialta. Toisaalta niistä saa fiiliksen, että Skiftesvik todella haluaa kertoa lukijoilleen, millaisista tosi elämän aineksista hänen fiktionsa on syntynyt.

Tämän ikäluokan kertojista minulla usein menee Tuuri ja Skiftesvik sekaisin, ja ilokseni huomaan, että heidän uusin tuotantonsa on kolahtanut minuun. Pidän meritarinoista, ja pidän myös pohjalaismeiningistä, kun se on minulle aidosti erilaista ja eksoottista. Skiftesvikin tuotannossa riittäisi kahlaamista, kun taas Tuuri-opinnoissani olen jo päässyt pidemmälle.

Muistelmateokseksi Skiftesvikin kerronta on ilmavaa ja ytimekästä, eli se voi inspiroida myös niitä, jotka karttavat oma/elämäkertoja. Työväenluokan historiikkina se loistaa monisyisenä ja humaanina. Kiinnostavalla tavalla siinä on myös joitain yhtymäkohtia vasta lukemaani Liisa Jaakonsaaren teokseen, jossa liikuttiin samoilla ”hoodeilla”.

Syrakusalaisen pyhimyksen hengestä

Teos: Sabine Forsblom: Betinka (S&S, 2018)

Suomennos: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Betinka on romaani, jonka aloitin viime vuonna ruotsiksi, en siihen kyennyt sen rikkaan kielen vuoksi, ja vaihdoin nyt kieltä. Ymmärtääkseni tätä kasvutarina on trilogia, josta vain yksi osa on suomennettu. Teos sijoittuu suomenruotsalaisvoittoiselle pikkupaikkakunnalle 1970-luvulle, jossa kaikki eivät ole porvareita eivätkä koe kuuluvansa bättre folkiin.

Betinka on nuori nainen, joka ei oikein tiedä, mihin piiriin kuulua. Entinen paras ystävä Susanne, kunnanarkkitehdin tytär, osaa dokata strategisesti menettämättä hikipingon mainettaan, ja edustaa samalla isänsä Lions-tapaamisissa. Hänen suuresti ihailemansa seurapiirikuningatar Gunta asuu paheksutuilla juoppotaloilla, mutta samalla kylän Daltonin veljekset varmistavat, että Gunta valitaan Lucia-neidoksi samalla tavalla kuin muualla varmistetaan, että mahdollisimman moni äänestää RKP:tä. Syrakusalaisen pyhimyksen henki siis voi olla sellainenkin, että se lankeaa myös köyhien ja osattomien ylle. Baarien ylimeikattu sussukin voi olla Lucia, sillä eletään edistyksellisiä aikoja.

Betinkan kodissa ei porvareita äänestetä, ja ruokakin ostetaan Elannosta. Isä on ottanut lopputilin töistä solidaarisuussyistä, ja äiti joutuu raatamaan maustekalan pakkaajana koko perheen puolesta. Äidin käsiin on ikuisesti parkkiintunut kalalienten haju. Matka kodista pursiseuroille ja vierasvenesatamiin on symbolisesti pitkä.

Mutta huh huh, kuinka Forsblom osaa kirjoittaa! Minua ei ole koskaan suurimmin innostanut 70-luku romaanikirjallisuuden saralta, kun en osaa päättää, kuuluvatko siitä kertovat teokset jo historiallisiin romaaneihin vai pitäisikö niitä lukea nykykirjallisuutena. Olen 70-luvun lapsi, enkä vieläkään osaa kirjoittaa siitä vuosikymmenestä (80-90-luvuista osaan paremminkin). Kirjaa lukiessa tuli jopa fiilis, että menneisyys todella on vieras maa, vaikka nuorten kokemat asiat (päihteet, seksuaaliset sekoilut, jopa raiskaukset) olivat varmasti samansuuntaisia kuin nykyään.

Kirjassa Betinka on 15-vuotias, juuri rippikoulun käynyt, ikäisekseen varhaiskypsä ja hän on kirjaimellisesti niellyt aikansa. Forsblom suorastaan tykittää ajankuvaa niin, että aivan kaikkia koordinaatteja en edes tunnista. Miesihanteita ovat niin David Bowie, Marc Bolan kuin Che Guevara, ja nuorisotalon discossa soitetaan protestimielessä biisiä ”Shöteem”, jossa ranskaa mongertava pariskunta ihan oikeasti on SILLEEN!

Suurimmat naurut sain kuitenkin koulukuvauksista, enkä ole koskaan lukenut karmivampaa kuvausta jumppatunneista. Jos tällä eivät telinevoimistelun traumat poistu, niin sitten ei millään. Vaikka itsellänikin niitä on, en kai ole vieläkään päässyt niistä eroon niin, että voisin niistä näin hulvattomasti kirjoittaa.

Teinin kielen kuvauksessa Forsblom on suvereeni. Kielellisesti teos on kokeileva, ja romaania lukiessa on oltava tarkkana. Asioita näytetään enemmän kuin selitetään. Loppua kohti en enää pysynyt kärryillä kaikkien sivuhahmojen suhteista toisiinsa, koska heitä oli paljon ja heihin viitattiin kovin kursorisesti. Tämä oli teoksen ainoa rasite, eli nautin tunnelmista, mutta en ymmärtänyt kaikkea lukemastani edes suomen kielellä.

Teos todennäköisimmin avautuu parhaiten keski-ikäisille lukijoille, tai ainakin niille, joilla on jotain muistikuvaa ajasta, jolloin kaupassa käyntikin oli poliittista. Pienen työläisyhteisön meininki on ollut aika lailla samansuuntaista myös kokonaan suomenkielisillä alueilla, eikä tämä teos ainakaan liioittele suomenruotsalaisuuden kliseitä. Blogissani olen arvioinut suht runsaasti suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja Forsblomin ja Peter Sandströmin teokset ovat olleet molemmat raikkaan erilaisia kulttuurisesti. Forsblom ehkä menee kliseiden murtamisessa vielä pidemmälle, eli teos kannattaa lukea varsinkin silloin, jos on kyllästynyt kuvauksiin rapujuhlista.

Kotkanpojan karu maailmankiertue

StatovciTeos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.

Böcker till svenska veckan

frantzTeokset:

Eva Frantz: Kahdeksas neito. (S&S, suom. Ulla Lempinen)

Eva Frantz: Hallonbacken. (S&S, 2018)

Ruotsinkielisyyden juhlaviikkoa on vietetty maassamme monilla foorumeilla, ja se saapuu myös blogiini näin viikonlopun kunniaksi. Svenska dagenia en ehtinyt viettää kuin hengessä, mutta olen lueskellut kahta teosta samalta kirjailijalta, toisen suomeksi, toisen ruotsiksi.

Kahdeksas neito on Anna Glad-dekkarisarjan toinen osa, jossa liikutaan länsiuusimaalaisessa pikkukaupungissa meren rannalla. Tunnelmat ovat jouluisat, ja kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen Lucia-juhlaa. Paikkakunnalla on ruotsinkielinen kansanopisto Futurica, joka keskittyy taideaineiden opetukseen. Ennen se on ollut kristillinen opisto, ja välissä ongelmanuorten kuntoutuskeskus. Paikan historiaan liittyy paljon salattua ja pelottavaa, ja varsinkin talvisaikaan puitteet ovat karut.

Anna Glad on vasta eronnut, keski-ikää lähestyvä poliisi, jonka tapaa toimia kollegat pitävät kaoottisena ja homssuisena. Hänen edistymisensä uralla on vaakalaudalla, mutta ura häntä vähemmin kiinnostaa. Privaattielämässä hän tapailee kahta miestä, joista toinen on poliisi ja toinen pelastussukeltaja. Paikallinen deitti asuu rikkaidenrannalla, jonka steriileissä lasitaloissa elävät kaikki pyrkyrit, veronkiertäjät ja teinityttöjen vikittelijät.

Tämä teos oli ehkä asteen vähemmän ”cosy crime”-osastoa kuin edeltäjänsä, mutta dekkariosastolla se kuuluu kevyempään, viihteelliseen päähän. Toki kirjan teema, teinityttöjen hyväksikäyttö ennen ja nyt, oli painava, mutta poliisien yksityiselämä vei juonesta suuren osan. Kielellisesti se on niin helppoa tekstiä, että sen luultavasti voi lukea ruotsiksi vähemmälläkin kielitaidolla. Teos sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan ja joulun odotukseen, eikä vedä lukijaa liian synkkiin vesiin, vaikka meren avannot kutsuvat moneen otteeseen.

Pidin tästä siksi, että kävin juuri ruotsinkielisellä kansanopistolla tuossa maan osassa, ja kuvittelin kirjaa pitkälti sen kokemuksen pohjalta. Uskoisin, että tämä sarja aukeaa paremmin, jos sen lukemisen aloittaa alusta.

frantz IIFrantzin toinen teos, Hallonbacken, on lastenkirja, joka sijoittuu myös Uudellemaalle 1920-luvulla. Siinä tuberkuloosia sairastava helsinkiläinen Stina-tyttö joutuu tuberkuloosiparantolaan maalle. Hallonbacken on  sadunkaltainen, pelottava instituutio, jossa aikuiset ja lapset, rikkaat ja köyhät, ottavat mittaa toisistaan. Stina on köyhän perheen kasvatti, joka on päässyt hoitoon ilmaiseksi koekaniiniksi, ja hänellä on vahva sosiaalinen omatunto. Parantolassa käy myös rikkaita mamselleja, jotka eivät edes ole keuhkotautisia, mutta hoitojen ottaminen on tuohon aikaan jonkunlainen statussymboli.

Teos on suunnattu alakouluikäisille, ja on sekoitus satua ja kauhua. Hoitajilla on erikoisia nimiä, kuten Emerentia ja Petronella, ja sairaalan käytävien salamyhkäisyys tulee iholle. Miksi köyhät lapset eristetään muista potilaista, ja miksi sairaalaan tuodaan sydänsairas Esmeralda, vaikka sairaala on tarkoitettu keuhkopotilaille? Miksi tohtori Hagmanin rouva on mukana tutkimuksissa, vaikka ei olekaan sairaalan henkilökuntaa? Ja mitä he ovatkaan valmiita tekemään lääketieteen edistyksen vuoksi?

Tunnelma kirjassa on kuin 20-luvun lastenkirjoissa, mutta tapahtumissa on julmuutta, jota ei ehkä tuon ajan teoksista löydy. Pidin tavallisen helsinkiläisen elämänmenon kuvauksesta, mutta sairaalan tapahtumien suhteen juoni oli aika mustavalkoinen. Tosin en osaa lukea tätä Stinan ikätoverin eli kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, enkä arvioida kauhun sopivuutta tämän päivän lapsen lukijan perspektiivistä. Kielen ja kulttuurin kuvaston puolesta lukija pääsee ainakin aikamatkalle kauteen, jolloin kunnon lapset puettiin mamelukkeihin.

Vuosi 1918 on myös läsnä, mainintana lasten isästä, joka ei koskaan palannut Tampereen taisteluista. Kuuden lapsen yksinhuoltajaperheessä on tarvetta seurakunnan ruokapaketeille. Tämän päivän lapsia kirja opettaa jo paljon yhteiskunnallisista oloista ja tautien tarttuvuudesta ahtaissa hellahuoneissa. Jos lapsesi pitää Anni Swanista, hän luultavasti pitää myös Eva Frantzista.

Tämän kirjan luin sujuvasti ruotsiksi, mutta toivon siitä käännöstä pian. Ruotsinkielisten kirjojen lukemiseni on ollut pitkään jäissä, mutta onnistun edelleen lukemaan yhden tai kaksi teosta toisella kotimaisella vuodessa. Viime aikoina olen lukenut vain suomenruotsalaista kirjallisuutta ruotsiksi, solidaarisuussyistä. Frantzin kieli on sujuvaa yleisruotsia, ei vaikeaa murretta, kuten monissa pohjalaisteoksissa on ollut.

Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Toisinajattelijoita tien päällä

Maan korvessaKauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi (LIKE, 2018)

Vastikään luin taas nettikeskustelua Kauko Röyhkän viimeaikaisista antifeministisistä kannanotoista. Röyhkästä on tullut vanhemmiten mansplainaaja, ja asenne ilmeisesti näkyy jo uusien biisien sanoituksissa. En kuuntele hänen uutta tuotantoaan, enkä näin jaksa ottaa kantaa. Parin hänen viimeisen romaaninsa sen sijaan olen lukenut, ja pitänyt niistä. Harjoittelen kykyä erottaa yksityishenkilö ja kirjailija, ja pohdin myös, olisinko lukenut teosta eri lailla, jos en olisi nähnyt kannessa tekijän nimeä.

Toivottavasti en.

Röyhkän uusin Maan korvessa kulkevi sijoittuu Lapin sodan viimeisiin metreihin, vuoden 1945 sotatalveen, jolloin pohjoisessa oli liikkeellä monenmoista väkeä monenmoisin aikein. Se kertoo kolmesta kulkurista, Pirjosta, Iivarista ja Dieteristä, jotka etsivät ruokaa ja suojaa vaikeissa oloissa. Pirjo ja Iivari ovat vielä lapsia, ja Jehovan todistaja-äitinsä matkaan lähettämiä. Dieter taas on itävaltalainen SS-sotilas, joka katuu joukkoihin liittymistään ja haluaa vain turvaan Ruotsiin, jossa eloon jäämisen mahdollisuudet ovat suuremmat.

Pirjo ja Iivari ovat helsinkiläisiä lapsia, jotka ovat joskus tottuneet leveämpään elämään. Heidän vanhempansa ovat opettajia, jotka ovat luopuneet paljosta löydettyään ”oikean uskon”. Sota ajaa perheen asumaan Siilinjärvelle, missä isä kuolee ja äiti menettää järkensä. Lasten asema on heikko jo ennen matkalle lähtöä, mutta heidät lähetetään etsimään Muoniossa asuvaa enoa jalan.

Kirjan päähenkilöt ovat vahvoja ja onnistuneita kertojia, mutta napisen hieman sivuhenkilöistä. Noin puolessavälissä kirjaan ilmaantuu suomalainen komppania, jonka toimia seurataan kapeasti ja jonka hahmot jäävät ohuiksi. Tämä kerrostuma tuntui päälleliimatulta ja turhalta, enkä ymmärtänyt, miksi se oli ylipäänsä olemassa. Eikö kirjaa voinut kirjoittaa ilman pakollista ”isänmaallista” toimijaa?

Röyhkä tuntuu perehtyneen JT:n historiaan, ja kertoo perheestä, jossa on opetettu sodasta ja isänmaallisuudesta varsin eri tavalla kuin koulussa. 12-vuotiaan Pirjon usko Jehovaan on aukoton, ja maailmankuva täysin teokraattinen. Repussa hän kantaa henkisenä eväänään Kaarlo Hartevan hartauskirjaa, ja uskoo sodan olevan vain pieni koettelemus ennen Harmageddonia. Pieni Iivari on täysin siskonsa armoilla, mutta matkan varrelta löytynyt kullanvärinen täkki suojelee kaksikkoa merkkinä taivaallisesta väliintulosta.

Pidin kirjassa eniten Dieterin muistoista wieniläisestä menneisyydestä, jossa elämä oli natsien kasvavasta ylivallasta huolimatta moniarvoista. Dieter Kölbling on vainotun sosiaalidemokraatin poika, joka on aina saanut leikkiä juutalaisten kanssa. Dieterillä on ikävä kotinsa sallivaa ilmapiiriä, kuivakkaa intellektuelli-isää ja kampurajalkaista äitiä, jotka ovat saaneet suht ”normaalin” pojan vanhoilla päivillään. Poika ei päässyt yliopistoon johtuen isän taustasta, vaan on elättänyt itseään viiniravintolan tarjoilijana. Lapsuudenystävä, juutalainen Eva, palaa kuvioihin rohkeana viettelijättärenä, johon Dieter rakastuu vaarasta huolimatta.

Pysyäkseen hengissä karussa erämaassa karkureiden on käytettävä menneisyyttä henkisenä varantonaan. Lapset pääsevät matkansa aikana useaan kertaan taloihin turvaan, mutta turva ei ole aina turvallista, varsinkaan Pirjolle, jota jo kutsutaan ”Amerikan huoraksi”. Naisten huorittelu on arkipäivää, mitä pohjoisemmaksi kuljetaan. Hurjimpia kuvauksia on Rovaniemen Hotelli Pohjanhovin tyhjeneminen – lapset päätyvät hotelliin yöpymään heidät tieltä pelastaneen, viinaanmenevän pastorin kyydissä. Hotellissa he pääsevät peseytymään kylpyammeessa, ja nauttimaan runsaasta aamiaisesta samalla, kun sen henkilökunta panee pillejä pussiin. Pirjolle hotellissa on synnillinen ulottuvuus, jopa kylpytakkien pehmeydessä ja varsinkin ylellisesti kalustetuissa huoneissa, jollaisiin hyvä todistaja ei koskaan päätyisi.

Röyhkä on valinnut sodan todistajiksi mahdollisimman sivulliset hahmot, joista Jehovan Todistaja-lapset oli varsinkin osuva valinta. Toki he ovat myös aivan tavallisia lapsia, mutta tiettyjen sananvalintojen kautta Pirjo erottautuu massasta ja herättää epäilyksiä. Todistajiin kohdistuva syvä epäluulo ja syrjintä tulee kirjassa lihaksi varsinkin lasten äidin hahmossa. Toisaalta mieleltään sairas nainen, joka oikeasti tarvitsisi hoitoa, saa jatkaa puolialastonta riehumistaan syrjäkylällä, koska kyläläiset luulevat sen kuuluvan osaksi uskoa.

Röyhkä kuvaa onnistuneesti saksalaisten miehityksen laajuutta, ja sen vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. En muistanutkaan, että SS-sotilaita todella oli pohjoisessa 240 000, mikä huikeasti ylitti koko pohjoisen populaation. Elintasoero Saksan, Itävallan ja pohjoisen Suomen välillä on tuolloin ollut valtava, ja SS-miesten tapa kuvata suomalaisten heilojen elinolosuhteita kertoo paljon valtasuhteista.

Itse karkumatkan kuvaus on jännittävää, mutta ennalta-arvattavaa. Toisaalta oli teoksen uskottavuuden kannalta hyväkin asia, että henkilöiden polut kohtasivat vain lyhyesti. Dieterin puolella luontokuvausta on paljon, ja hän oppii tarkkailemaan pohjoisen lintuja niiden oikeilla nimillä.

Pidin tästä sotakirjasta siksi, etten tarvinnut sitä lukiessani ylimääräisiä lähteitä. Teos pysyi hyvin kasassa, ja on lähestyttävä myös kirjailijaa nuoremmille lukijoille. Tosin eniten suosittelisin tätä isänpäivä- tai joululahjaksi vanhemmille miehille – tämä teos on kirjoitettu näkökulmasta, johon he eivät välttämättä ole vielä tutustuneet. Sotakirjaksi teos on ennen kaikkea pasifistinen, ja näyttää siviiliväestön lukuisia kasvoja ja motiiveja.