Kuinka metsäpalo sammutetaan?

SantopoloOn suhteita, jotka lämmittävät kuin takkatuli ja suhteita, jotka roihahtavat kuin metsäpalo. Takkatuli-pariskunnilla on ehkä suuremmat mahdollisuudet pysyä yhdessä kuin metsäpaloilla, joita ulkoinenkin maailma karttaa ja pyrkii ainakin sammuttamaan silloin, kun se on mahdollista. Metsäpalot levittävät ympärilleen toksista ilmaa, eikä niiden ympärille mahdu kolmansia osapuolia. Toki kolmaskin vaihtoehto on, voi yrittää olla kokko, mutta kokon taitavia rakentajia on olemassa vain harvakseltaan.

Tällaista parisuhdefilosofiaa viljellään Jill Santopolon rakkausromaanissa Valo jonka kadotimme (Otava, 2018, suom. Inka Parpola). Kirjan nimi on ilmeisesti tribuutti Anthony Doerrin samansuuntaiselle teokselle Kaikki se valo jota emme näe (2015), Pulitzer-palkitulle romaanille, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Santopolon teoksessa toisella päähenkilöllä jää Doerrin teos traagisella tavalla kesken. En ole lukenut Doerrin teosta, mutta jo tämän vahvan suosituksen jälkeen se alkoi automaattisesti kiinnostaa.

Minulla oli tämän romaanin asetelman ja tunnelmien kanssa tekemistä ennen kuin pääsin kunnolla sen imuun. Vaikka sen alkukohtaus, kahden nuoren opiskelijan kohtaaminen Shakespeare-seminaarissa 9.11.2001 Columbia-yliopistossa, on täynnä historiallista merkitystä, kuvaus nuorista, lahjakkaista ja jokseenkin itseriittoisista uraohjuksista New Yorkin etuoikeutettujen piireissä ei automaattisesti kolahtanut, ainakaan rajoja rikkovana rakkaustarinana. Gabriel ja Lucy tulevat historian merkitsemiksi, ja hullaantuvat ehkä enemmän kohtaamisensa tarinasta kuin toisistaan, tai ainakaan heillä ei ole edellytyksiä rakentaa yhteistä elämää siinä vaiheessa matkaa.

Kirjan kertoja on Lucy ja hän kertoo tarinaa Gabelle. Tarinan kolmantena pyöränä on Darren, Lucyn aviomies, joka ei ole myöskään Lucylle täydellinen, mutta jonka kanssa hän on oppinut rentoutumaan. Darren on mies, jonka kanssa seikkailu tarkoittaa pitkää pyöräretkeä seuraavan osavaltion rannikkokyliin; Gaben kanssa se merkitsee asumista maailman sotatantereiden kupeessa, Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa tai Israelissa. Vuosien varrella Lucy tottuu kuulemaan eksästään vain säännöstellysti, ja yleensä sopimattomassa paikassa, kuten hääpäivän aamuna. Gabe ei unohda Lucya, mutta on jo hyväksymässä sen tosiasian, että tämä kuuluu toiselle.

Kirjan alkuosassa en tiennyt, luenko vakavasti otettavaa romaania vaiko Sex and the Cityn toisennosta; teos parani huomattavasti loppua kohti, ja saavutti draaman kaarensa. Pidin tässä sotajournalismin ulottuvuudesta, ja sympatiani olivat enemmän itsekkään ja uratietoisen Gaben puolella kuin Lucyn, jolle lomailu Hamptonsin rikkaidenrannalla merkitsi enemmän kuin oma maailmankuvan avartaminen.

Kirja sopii erinomaisesti New York-faneille, ja kaupungissa asuneet voivat varsinkin suhteuttaa henkilöhahmojen menestyksen ja vaurauden heidän asuinpaikkoihinsa. Kymmenentenä hääpäivänä Darrenilla ja Lucylla on valtava townhouse Brooklynissä ja rantatalo Hamptoneissa. Neljääkymppiä lähestyessään pariskunta on myös melkein toteuttanut veivilistansa (eli ennen kuolemaa tehtävien asioiden listan) kaikki toiveet, eli elämä alkaa olla huolestuttavasti mallillaan.

Viihdekirjaksi romaanin tekee se, että siinä käytetään tuskallisen paljon aikaa asuvalintoihin, siinä vilisee brändejä ja trendibaarien ja -ravintoloiden nimiä. Vaikka tässä kerrotaan erään Yhdysvaltojen parhaimman yliopiston kasvateista, akateemisuus ei näy varsinkaan Lucyn elämänvalinnoissa. Lucy yrittää olla feministi, mutta tekee siitä viitekehyksestä hämmentävän sovinnaisia valintoja.

Kirja näyttää herättäneen enemmän ärtymystä kuin ihastusta kotimaisten kirjabloggareiden parissa. Jos kirjaa uskallan suositella jollekin ryhmälle, niin kokisin sen olevan suunnattu niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 2000-luvun alkupuolella ja niille, jotka elävät nyt kiihkeintä pikkulapsiaikaa. Itse muistan 9/11-tapahtumat eri perspektiivistä, ja koin olevani kirjan kohderyhmäksi väärään ikäluokkaan kuuluva. Koska kirja on ollut maailmanmenestys, sen on pakko koskettaa myös joitakin lukijoita koti-Suomessa. Positiivista teoksessa oli ilmaisun tiiviys ja juonen suhteellinen koherenttius. Romaanina teos pysyy kasassa, eikä sivuhenkilöitä tai muita rönsyjä ole liikaa.

Nenäliinoja en kirjaa lukiessani tarvinnut, mutta melodraaman ystävänä olin liikuttunut loppuratkaisusta.

 

Mainokset

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Ikuinen jäätelökesä

koomson the ice cream girlsDorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Sepeteuksen poikien faijoja etsimässä

katajavuoriÄänikirjakokeiluni edistyy, jo toinen teos työn alla. Nyt kuuntelen kunnollista romaania, jonka kuunteluaika on lähes 9 tuntia. Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, mutta nyt otin teoksen työn alle, koska se sopii jotenkin mainiosti tämän kylmän juhannuksen tunnelmiin. Jotain suomalaiskansallista, jotain feminististä, jotain sensuellia, jotain urbaania – koska itsekin vietän tätä juhlaa nyt kotona, hipsterialueella.

Katajavuori siirtää Seitsemän veljeksen feministisen tulkintansa Helsingin Kumpulaan, jonnekin Intiankadun kulmille. Kumpula on kaupunginosa, jossa elämä tuntuu koostuvan ikuisista kyläjuhlista, vaihtopiireistä, luomuisien piknikeistä, didgeridoon soitosta ja reikihoidoista auringonpaisteessa. Toki Kumpulan ja Toukolan isojako aiheuttaa välillä nuorissa sälleissä levottomuutta, mutta jengisodissakin on aste-eroja, kun siirrytään lähiöistä lähemmäksi ydintä.

Päähenkilö Wenla on yksinhuoltaja-kätilö Marjan ainoa lapsi, joka opiskelee hieman turhautuneena sisustussuunnittelua ammattikoulussa. Jukobrossien äiti Alli Jukola katselee poikiensa toilailuja pilven päältä; pojilla on vaikeuksia pikavippiensä takaisin maksamisessa, ja ainoastaan Aapo on onnistunut pysymään hieman opintojen syrjässä. Ja varsinkin herkkä, puoliksi gambialainen Simeoni on hukassa identiteettinsä kanssa. Kaikki nuoret ovat joko yksinhuoltajien tai uusperheiden kasvatteja, ja perheissä eletään monikulttuurista todellisuutta.

Wenla on toki moniulotteinen ja aloitteellinen naistoimija, mutta lempihahmoni kirjassa on saunan pesijä Kaisa, joka on tehnyt uraa Kööpenhaminan uimahalleissa eksoottisena saamelaishahmona feikillä identiteetillä. Kaisa on joutunut jättämään kaksosensa isän hoiviin Tanskaan, mutta uusperheonni Suomessa ja uusi pesijänpaikka ovat auenneet. Kaisa tutkii asiakkaitaan ja heidän kehojensa salaisuuksia lähes tieteellisellä tarkkuudella, unohtamatta sensuaalisuutta. Teos on muutenkin kauttaaltaan ruumiillinen, aistillinen, jopa eroottinen.

En tiedä, luenko tätä nuorten- vai aikuisten romaanina. Vaikka teoksen kuvasto on kauttaaltaan pumpattu alle parikymppisten kulttuurisella koodistolla (ja tuntuu todella autenttiselta), jotenkin koen, että kerronnan suht kompleksinen muoto saattaa olla monille nuorille lukijoille liikaa. Runollisuutta, jopa räppiä, kirja pursuaa joka nurkan takaa. Äänikirjaksi teos on myös haasteellinen siksi, että henkilöhahmoja on loputtomasti, ja yhden lukijan panostus ei oikein tunnu riittävän kattamaan sen moninaisuutta. Kuuntelisin tätä kirjaa mieluummin kuunnelmana, siksikin, että dialogin runsaus johtaa teatraalisuuteen.

Kirjan juoni on aika sekava, ja siinä tapahtuu enemmän takaumien kautta kuin nykyisyydessä. Ehdin pitkästyä varsinkin osuuksissa, joissa keski-ikäiset äippähahmot muistelivat lihallisia kohtaamisia eksiensä kanssa – varsinkin, kun he tuntuivat kertovan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen aina vähän eri tavalla väritetyssä muodossa. Wenlan ja kumppaneiden seksijutut olivat raikkaampia.

Oletin äänikirjan pituuden perusteella kyseessä olevan ainakin 500-sivuinen järkäle, mutta painetussa teoksessa on vain 240 sivua.  Ehdin hidastempoisen luennan aikana puuhailla vaikka mitä, eikä keskittyminen ollut varsinkaan kokkaustauoilla paras mahdollinen. Mutta tärkeintä oli, että kirjan kautta pääsi juhannussaunaan, koska en jaksanut sellaista hiljaiseloa viettävästä kaupungista etsiä.

Katalonian katalasta puolesta

20180614_112546Berliinin hostellissa oli perinteinen kirjojen kierrätyshylly, jossa oli eniten tarjontaa skandinaavisilla kielillä. Hyllyssä oli täydellinen teos minulle, dekkari, jonka ajattelin pystyväni lukemaan bussimatkalla kohti Vilnaa. Puolan läpiajo nimittäin on sen verran ilmeetön ja eleetön kokemus, ettei sitä voi ”suorittaa” vain maisemia ihailemalla.

20180614_112620 (1)Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2011, suom. Taina Helkamo) aloittaa dekkarisarjan, jonka keskiössä on argentiinalaistaustainen poliisi, Héctor Salgado. Héctor on nelikymppinen eronnut maahanmuuttaja Barcelonassa, jonka reissut kotipuoleen aiheuttavat huolestuttavaa keskivartalon tukevoitumista. Hänen ex-vaimonsa on jättänyt hänet naisen vuoksi, ja häntä vaivaa maskuliinisuuden kriisi. Ero on kuitenkin ollut sivistynyt, ja teini-ikäisen Guillermon yhteishuoltajuus sujuu saumattomasti.

Teos kertoo uusperheiden ongelmista, rikkaiden teinien huumesekoiluista ja barcelonalaisten hyvä veli-verkostoista, joihin pääsee sisään vain syntymän tai suotuisten naimakauppojen kautta. Poolon pelaajat suojelevat toisiaan, ja ihmisen arvoa määrittelee pitkälti hänen osoitteensa. Lähellä meren rantaa asuu vain rupusakkia, kun taas kunnon ihmiset asuvat kukkuloiden miljoonalukaaleissa.

Romaanin nuoret muistelevat 12-vuotiaana kesäleirillä uima-altaaseen hukkunutta Iristä, joka löytyi ”kuolleiden lelujen” keskeltä. Karmivat tapahtumat liittyvät juhannukseen, ja myös romaanin nykyisyydessä yksi nuorista kuolee juhannusaattona epäilyttävissä oloissa. En edes tiennyt, että Espanjassakin vietetään railakasta juhannusta, sillä olen luullut, että juhannus on katolisissa maissa vain uskonnollinen juhla. Alkukesän tunnelmat sopivat hyvin omiini, vaikka en kirjaa lukenutkaan mojitobaareissa.

Antonio Hill on taitava psykologinen juonenpunoja ja nuorisokuvaaja, ja varsinkin nuorten somekäyttäytyminen tuntui harvinaisen autenttiselta. Dekkariksi kirjassa oli sopiva balanssi synkkien vesien ja elämänilon välillä, ja pidin myös henkilöiden tavallisen arjen kuvauksista. Ainoa ulottuvuus, josta en kovasti syttynyt, oli ihmiskauppaan liittyvä sivujuoni, joka tuntui hieman irralliselta. Nigerialaisten pikkutyttöjen maahantuonti seksiorjiksi on toki järkyttävä ilmiö, mutta olisin kaivannut aiheen perusteellisempaa käsittelyä. Muuten teos tuntui parhaimmalta lukemaltani dekkarilta pitkään aikaan, ja aion etsiä sarjan jatko-osia pian. Varsinkin Héctorin nuorempi työpari Leire kutkutti hahmona, ja hänen tapansa harjoittaa ”solidaarista seksiturismia” ulkomaalaisten miesten kanssa toi tarinaan kaivattua kevennystä.

Pystyin lukemaan kirjaa huonosti valaistussa bussissa läpi yön, mikä kertoo jotain sen vetävyydestä. Matkasta Berliinistä Varsovaan en havainnut muuta kuin KFC:n mainosvaloja ja erittäin kämäisiä viinakioskeja.

Tanska on muutakin kuin hyggeilyä

SUS_KANSIVälipalaksi erilaista tanskalaista krimiä. Jonas T. Bengtsson on palkittu alamaailman kuvaaja, joka ei kirjoita perinteisiä dekkareita, vaan pikemminkin psykologisia kuvauksia tanskalaisesta alamaailmasta. En ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa, mutta löysin romaanin Sus (LIKE, 2018, suom. Päivi Kivelä), joka kertoo nuoresta naisesta kööpenhaminalaisessa lähiössä.

Eli unohtakaa hygge ja tanskalainen muotoilu. Susilla ei ole kämpässään pakollista Lokki-lamppua, vaan sitä valaisee roskiksesta dyykattu Nalle Puh-seinälamppu, jonka toinen korva puuttuu. 19-vuotias Sus on asunut samassa kaupungin luhtikerrostalossa koko ikänsä, ja talon sääntöihin kuuluu, että siinä syntyneillä lapsilla on aikuistuessaan oikeus saada oma kämppä. Susin perhe on hajonnut traagisesti, ja vain hän on jäljellä vanhoilla hoodeilla todistamassa menneitä kauhun hetkiä.

Romaani kuvaa Susin yksinäistä arkea, johon ei kuulu tulevaisuudensuunnitelmia. Nuori nainen on väliinputoaja myös lähiössään siksi, että on viettänyt puolet lapsuudestaan ja nuoruudestaan perhekodeissa Jyllannissa, eikä näin kuulu edes huumejengeihin. On hänellä diileri naapurustossa, joka pian vaihtuu liikuntavammaiseksi Adrianiksi. Adrianin kautta hän päätyy itsekin myymään jointteja paikallisen koulun edustalle. Susin ainoat sosiaalisten suhteiden tyngät rakentuvat diilauksen ympärille, mutta enemmästä hän ei edes osaa haaveilla.

Romaanissa tapahtuu lopulta hyvin vähän, tai enemmän takaumien kautta. Luulin Susia aluksi kehitysvammaiseksi tai vaikeasti autistiseksi hahmoksi, mutta ilmeisesti hänen rajoitteensa johtuivat repaleisesta lapsuudesta. Kirjassa on vähän kaurismäkeläinen tunnelma, ja se rakentuu pitkälti vähäeleisyyden estetiikalle. Poliisit ovat siinä lähinnä statisteja, eikä varsinaisia rikoksia ratkaista.

Luin kirjaa sosiaalipoliittisena kannanottona tai klassisena sosiaalityön case studyna. Kerronnassa oli mielestäni vahvasti elokuvallinen ote, ja koin, että se voisi tehdä vahvemman vaikutuksen laajakankaalla kuin tekstinä. Jotain yhteistä oli tällä teoksella ja juuri lukemani suomalaisen Maria Mustrannan esikoisen kanssa – molemmissa kuvattiin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat syntymästä saakka eläneet syrjässä ja joille ainoaksi itseilmaisun kanavaksi nousevat huumeet.

Teoksen luhtikerrostaloista tuli minulle vahvemmin mieleen Britannia kuin Tanska – siis tunnistattehan council house-estetiikan – korkeat kerrostalot, joiden käytävät ovat vaarallisesti ulkona, ja joiden kaiteilta on helppo heitellä ei-toivottuja tyyppejä maahan. Tanskaankin tämä arkkitehtuuri on siis aikanaan levinnyt, mutta se ei ole tyypillisin kaupungin vuokrataloasumisen muoto. Itsemurhaparvekkeista ja -kattoterasseista tässäkin puhuttiin, ja kuvatun lähiön (Bellahöj) meiningistä jäi aika lohduton olo.

Tarinan vahvuus piilee varmasti siinä, että lukija voi tahollaan kuvitella sen tapahtuvan melkein missä tahansa Länsi-Euroopassa. Tanskalaisuus on löyhä kehyskertomus, mutta lähiön tasolla kansallinen kulttuuri tarkoittaa pakistanilaisia kioskeja, joiden pimeästi palkatut sukulaismyyjät ahmivat tyhjinä hetkinä tiskin alla syntisen himottuja pornolehtiä. Kuvaus oli elävää, mutta varsinkaan monikulttuurisuuden näkökulmasta se ei antanut paljoa uutta. Minulle uutta dekkarikirjallisuuden näkökulmasta oli perspektiivi, jossa tutkitaan nuoren vahvasti leimaantuneen henkilön potentiaalista ajautumista syvemmälle rikosten maailmaan.

Kun maailmaan jäivät jäljelle vain nuoret

”Olemme kaikki kassialmoja ja puliukkoja ja jätteiden keräilijöitä. Ei ole enää mitään yhteiskuntaa, jonka liepeillä voisimme elää.”

 
WeitzAlkava vuosi on herättänyt minussa uutta kiinnostusta dystopiakirjallisuuteen, ja erityisesti olen etsinyt virikkeitä sellaisesta kirjallisuudesta, jossa keskitytään post-apokalyptiseen todellisuuteen tai maailmanlopun odotukseen, myös uskonnollisesta perspektiivistä. Tätä kirjallisuutta löytyy Amerikan Yhdysvalloista pilvin pimein, mutta vaikuttaa aika republikaanihenkiseltä. Olen myös katsonut jaksoja National Geographic-kanavan Maailmanlopun odottajat-sarjasta, joka on avannut silmäni survivalistien ja preppereiden kummalliseen maailmaan. Kotimaisesta kirjallisuudesta mieleeni tulee lähinnä Laura Gustafssonin Korpisoturi – teos, josta en ole jostain syystä blogannut, vaikka se on jäänyt harvinaisen elävänä mieleen.

Nuortenkirjallisuuden puolelta löysin amerikkalaisen Chris Weitzin teoksen The Young World – kaaoksen päivät (Otava 2017, suom. Outi Järvinen), joka ilmeisesti on maailmalla saanut vastaavaa suosiota kuin Nälkäpelit– sarja. Tämä on kirjasarjan alku, jossa kuvataan sellaista maailmanlopun todellisuutta, jossa henkiin ovat jääneet vain nuoret. Teini-ikäiset ovat elossa poikkeuksellisen vilkkaan hormonitoimintansa vuoksi, kun taas maailmanlaajuinen epidemia on tappanut muut ikäluokat.

Toiminnan kenttänä on New York, jossa tuntuu elävän vain 15-18-vuotiaita. Tässä todellisuudessa tietoverkot ovat kaatuneet, kännykät sammuneet, mutta menneen maailman älylaitteita kannetaan vielä mukana jonkunlaisina statussymboleina. Sähköä tuotetaan vielä paikoitellen generaattoreilla, mutta kaupunkiviidakossa on opittava elämään myös täysin luonnon ehdoilla.

Kirjassa on kaksi kertojaa, Donna ja Jefferson, jotka ovat olleet kavereita päiväkodista saakka, silloin kun yhteiskunta oli vielä pystyssä. Donna on nuorten leirin ”lääkintälotta”, joka osaa lastoittaa murtumia ja tehdä omia lääkesekoituksiaan. Hän on ollut rakastunut Jeffersonin isoveljeen Washingtoniin, joka kuolee täytettyään 18 vuotta. Jefferson on taas ollut pitkään lätkässä Donnaan, mutta pojan ymmärrys romanttisesta rakkaudesta on Donnan kaltaiselle urbaanille ninjalle liian sisäsiisti. Veljekset ovat puoliksi japanilaisia ja zenbuddhalaisia, ja Jeffersonista tulee veljensä kuoleman jälkeen heimonsa johtohahmo, generalissimus, siksi, että hän ymmärtää tovereitaan enemmän kaupunkiviljelystä ja epidemiologiasta. Nörttitaidoista on yllättävä etu post-apokalyptisessä maailmassa.

Weitzin tyyli on vauhdikasta, ja hänellä on varmasti taito vedota monenlaisiin nuoriin lukijoihin. Ideaaliksi kohderyhmäksi arvioisin juuri 13-18-vuotiaat lukijat, mutta teksti on sen verran kulttuurilla ja tieteelliselläkin tiedolla höystetty, että se tavoittaa myös varttuneemmat lukijat. Amerikkalaisia brändinimiä, kapitalistisen kulutuskulttuurin nostalgisia jäänteitä, esiintyy tekstissä runsaasti, ja varsinkaan teinimuodin kuvaus ei mielestäni kuulosta tarpeeksi apokalyptiseltä. Väkivaltaa, päihteitä ja seksiä kirjassa esiintyy juuri sen verran kuin mitä voidaan kuvitella tilanteessa, jossa alaikäisten bileet ilman vanhempien valvontaa ovat jatkuneet vuoden-pari.

Teoksen hahmot ovat todella erilaisia toisistaan, ja kirjassa riittää pohdittavaa niin seksuaalisten vähemmistöjen, feminismin kuin etnisen ”toiseuden” näkökulmista. Valkoihoisten WASP-poikien patriarkaalinen ylivalta on edelleen ongelma myös katastrofinjälkeisessä todellisuudessa, kun taas Donnan ja Jeffersonin porukat edustavat moninaisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Anime-kulttuuriakin vielä esiintyy, sillä värikkäät rooliasut eivät ole selviytymisen kannalta olennaisia hyödykkeitä, ja siksi niitä on ryöstettävissä pilvin pimein hylätyistä alan liikkeistä.

Luen samaan aikaan toista dystooppista Moskovaan sijoittuvaa aikuisten teosta, Dmitri Gluhovskin Metro 2035:a, jossa kuviteltu tilanne on samansuuntainen kuin tässä, tosin vielä astetta synkempi (ja lukeminen on hidastellut siksi, että huomasin lukevani sarjan päätösosaa tuntematta alun kontekstia). Molemmissa harvat eloonjääneet kaupunkisissit yrittävät käydä kauppaa suurkaupungin asemilla. Meininki tässä New Yorkin teinien ”basaarissa” on vielä nousujohteinen, saahan sieltä espressopapuja ilmatiiveistä tölkeistä, kun taas Gluhovskin Moskovassa on enää jäljellä maan alla itse kasvatettua kombucha-teetä.

Tämä teos oli minusta yllättävämpi ja raikkaampi kuin se Nälkäpelien osa, jonka muutaman vuotta sitten luin. Sijoitan HELMET- haasteessa teoksen kohtaan 22: ”Viittauksia populaarikulttuuriin” siksi, että tässä todella eletään vuoden 2012 listahittien ja YouTube-videoiden maailmassa – niiden harvojen, joita nuoret ovat aikanaan onnistuneet tallentamaan laitteilleen ennen netin romahtamista. Justin Bieberin kuunteleminen ei välttämättä tunnu ihan samalta enää tämän lukukokemuksen jälkeen.