Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Mainokset

Afrofuturismi rulettaa

Teos: Nnedi Okorafor: Zahra the Windseeker

Hyllyssäni on jo pitkään kummitellut kolme todella coolia teosta, afrikkalaisen skifin helmiä, joihin en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä venynyt. Tässä blogissa olen arvioinut yhden eteläafrikkalaisen skifi-teoksen, mutta nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin fantasia/skifituotanto on saanut muhia aivan liian kauan. Okorafor on aloittanut uransa lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on viime aikoina kirjoittanut enemmän aikuisille. Hän on melko tunnettu varsinkin Yhdysvalloissa, jossa hän on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Olen seurannut hänen uraansa sosiaalisen median välityksellä, mutta vasta nyt pääsen käsiksi itse töihin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja ensi kosketus onkin todella lupaava.

Teos Zahra the Windseeker on ensisijaisesti suunnattu teini-ikäisille ja esiteineille lukijoille. Sen päähenkilö on 13-vuotias Zahra, joka asuu kuvitteellisessa Oonin kuningaskunnassa ja on saanut syntymälahjana dada-dreadlocksit. Hänen rastapatukoistaan kasvaa lehtiä, ja tämä on erityinen lahja, jota muilla perheenjäsenillä ei ole. Zahraa myös kiusataan koulussa hänen tukkansa vuoksi, ja varsinkin suuriafroiset tytöt ovat hänelle kovin ilkeitä. Ilmeistä on, että kirjassa eletään tulevaisuuden Afrikassa, maassa, jossa on joitain tunnistettavia piirteitä Nigeriasta, mutta lukijan ei tarvitse välttämättä tätä tietää.

Ystävänsä Darin kanssa Zahra päätyy kaupungin ”pimeälle torille”, jossa myydään loitsuja, toteemieläimiä ja tajuntaa laajentavia aineita. Tori on paikka, jonne kenenkään lapsen ei kuuluisi päätyä, mutta uteliasta kaksikkoa on vaikea pitää sieltä poissa. Zahra löytää torilta myös sielunkumppanin, Nsibidin, aikuisen naisen, joka on aikanaan leikannut dadalocksit pois, käytännön syistä. Torin kautta kaksikko päätyy vaaralliselle seikkailulle kaupungin ulkopuoliseen viidakkoon, jonne on periaatteessa kaupunkilaisilta porttikielto.

Kirjan amerikkalainen näkökulma korostuu siinä, että teoksen teinikertoja on kauhuissaan jo vuorokauden peseytymättömyydestä. Myös tytön luontosuhde on hapuileva, eikä hänellä ole kattavia tietoja maansa vanhoista perinteistä. Kylässä ollaan kovin trenditietoisia, ja varsinkin muotilehdet ovat kuuminta hottia.

Loppua kohti teoksessa ihmisen ja eläinten suhde korostuu erityisesti. Zahran kuuluisi löytää viidakosta mystisen elgoth-linnun muna, mutta hän ei tunnista koko lintua. Kaikkitietävä sammakko voisi auttaa häntä etsinnöissä, jos hän osaisi tätä kuunnella. Lähimpänä ihmisten ja eläinten symbioosia hän on kuitenkin gorillojen yhdyskunnassa, jossa hän saa nukkua oikealla lehtipatjalla ja jossa hänelle tarjotaan puhtaita vaatteita.

Koska kyseessä on nuorten teinien kirja, sen tyyli on letkeä, ja siinä esitetyt vaarat ja riskit ovat tarkoitettuja voitettaviksi. Pääsin kyllä hyvin kirjan imuun, ja luin sen sujuvasti parilla istumalla. Teoksen maailma oli runsas, moniaistillinen ja joka suhteessa hurmaava, ja tämän ensi kosketuksen jälkeen tulen luultavimmin lukemaan ne kaksi muutakin teosta suht pian.

Näitä kirjoja voin kyllä suositella varsinkin sellaisille lapsille ja nuorille, joilla on afrikkalaista taustaa, koska ne tarjoavat positiivisia, mutta ei nössöjä samastumisen kohteita.

Maahaasteessa olen rastilla 53/196: Nigeria. Olikin virkistävää lukea tähän väliin todella erilaista nigerialaistekstiä, koska olen tottunut lukemaan tuosta maasta enimmäkseen painavaa yhteiskunnallista tai historiallista proosaa. Nigeria-kirjalistani on todella pitkä, ja se ansaitsisi päivityksen, koska olen viime aikoina bongaillut monia uusia tekijöitä, joista olen kiinnostunut.

Kotisiionista kajahtaa

Teos: Suvi Ratinen: Matkaystävä (Otava, 2019)

Eletään 1990-lukua Keski-Suomessa ja vanhoillislestadiolaiset nuoret luukuttavat autostereoista Vöyrin marssia. Petri Laaksosen ”Täällä pohjantähden alla” on myös suuri hitti siihen saakka, kun paljastuu, että laulaja on homo. Tytöt saavat käyttää peitepuikkoja ja permanentata tukkansa, ja laivojen taxfree-hajuvedet ovat suuremmassa suosiossa kuin Body Shopin ”köyhyystuoksu” White Musk. Seuroissa pohditaan, voiko aerobiciin osallistua ja tullaan lopputulokseen, että on parempi jäädä ulkopuolelle siksikin, ettei jumalanlapsi pysyisi sellaisen rytkeen tahdissa.

Suvi Ratinen on minusta muutaman vuoden nuorempi kirjailija ja kertoo minunkin ”hoodeistani”, eli keskisuomalaisesta mielenmaisemasta, vaikka en ole astunut jalallani kotisiioniin eli vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistykseen. Lestadiolaisia asui tuolla päin maata ripotellusti, juuri kuten Ratinen kertoo, ehkä yhdellä koululuokalla oli yksi tai kaksi ”uskomassa olevaa” nuorta. Kirjassa eletään keskisuomalaisessa kaupungissa, jossa on mahdollista pitää sikatilaa. Maantieteellistä hämmennystä pukkasi, kun en ainakaan Jyväskylästä muista sikatilallisia (eikä tämä kirja mielestäni kerro maalaiskaupungeista, Jämsästä tai Äänekoskesta), mutta onneksi luen fiktiota, jossa kaikkien koordinaattien ei tarvitse olla todenmukaisia.

Kirjassa etsitään kertojan lapsuuden ”matkaystävää”, sikatilallisen perillistä, Järvisen Markoa, joka on kadonnut mystisissä oloissa. Erityisesti arvostan kirjassa sitä, että siinä on juonellisesti muutakin kuin pelkkää uskonyhteisöstä eroamista. Markon ja kertojan ystävyys katkeaa, kun kertoja muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, mutta kadonneen jäämistöstä löytyy käsin kirjoitettu kirje kertojalle, jota poliisi pitää jonkinlaisena todisteaineistona. Markosta ollaan kotisiionissa porukalla huolissaan, vaikka hänkin on kertojan lailla lähtenyt ”maailmaan” eli luopunut lestadiolaisista tavoista. Omasta irtautumisprosessistaan kertoja toteaa näin:

”Ajattelen, että jos olisin aina vaan ollut oma itseni, olisin nytkin jossain rauhanyhdistyksen kellarissa painamassa muiden naimattomien neiti-ihmisten kanssa perunalla liljakuvioita pellavakankaaseen, josta sitten ommeltaisiin kevätmyyjäisiin rynkkyrypytysreunaisia esiliinoja.”

Minun on vaikea löytää romaanista uutta sanottavaa luettuani juuri Katja Kärjen teoksen Jumalan huoneen, joka kertoo esikoislestadiolaisista. Näitä kahta teosta erottaa se, että Ratisen teksti on kevyemmän humoristista, kun taas Kärjen kirjaan mahtuu pidempi sukutarina ja myös synkempiä sävyjä. Kirjojen nuoren naiskertojan aika-akseli on suunnilleen sama, ja molemmissa irtiotto tapahtuu nimenomaan yliopisto-opintojen kautta. Kärjen kirjassa irtiotto on huomattavasti rankempaa, kun taas Ratisen kirjassa kertoja päätyy muutaman rilluvuoden jälkeen tilastokeskuksen vakivirkaan ja valitsemaan käsintehtyjä kaakeleita omistusasuntoon poikaystävänsä kanssa. Lopullista eristämistä suvusta ei lopulta tapahdu, vaan vanhemmat tulevat ilomielin remontoimaan kertojan kämppää siitä huolimatta, ettei hän enää ole ”uskomassa”.

Hienoa tässä kirjassa oli lestadiolaisten oman kielen esiintuominen, mikä auttoi huomattavasti ymmärtämään heidän mielenmaisemaansa. Kulttuurisena kuvauksena tämä oli vähintään yhtä vahva kuin Hannu Raittilan romaani Ei minulta mitään puutu (1998), joka kertoo samanaikaisesti suviseuroista ja körttien herättäjäjuhlista. Suviseurojen tuoksumaailma lihakeittoineen ja puuhakkeineen jäi nostalgisesti ihoni alle, vaikka en ole koskaan niillä käynytkään.

Päällimmäisenä havaintonani tätä romaania lukiessa oli 80-90-lukujen materiaalinen yltäkylläisyys, joka ilmenee lestadiolaisissa perheissä ruoan ja leipomusten ylitsepursuavana tarjontana. Näissä piireissä naisten pitää osata leipoa uskomattomia kermaunelmia ja samalla jatkuvasti laihduttaa, koska naimisiin ei pääse ilman timmiä kroppaa. Perheisiin ostetaan myös kaikki mahdollinen sallittu elektroniikka, eikä aitoamerikkalaisista Levis-farkuistakaan ole pulaa. Myös kotimaisilla design-tuotteilla, kuten Marimekon raitakuoseilla ja Pentikin astioilla prameilu kuuluu kulttuuriin.

Mikä sitten on ”tavallista” ja mikä ”poikkeavaa” valtakulttuurista? Ainakin tässä romaanissa kerrottiin perheistä, jotka monella tapaa pyrkivät myös mukautumaan kuluttavaan, keskiluokkaiseen valtakulttuuriin. Nämä uskovaiset eivät todellakaan kieltäydy materiaalisesta hyvästä, vaan pikemminkin pyrkivät korostamaan menestystään.

Positiivista tässä kirjassa on se, että huolimatta uskonyhteisön tiukoista käyttäytymisnormeista Ratinen rakentaa uskovistaan suuria persoonallisuuksia, eli henkilöhahmojen tasolla teos toimii loistavasti. Juonessa oli jonkin verran toistoa, ja varsinkin toisissa jääkiekon maailmanmestaruusbileissä olin jo pitkästyä. Kertojan aikuisuuden kuvaus on paikoitellen jopa tylsää, mutta kerronta nousee taas loppua kohti, kun kuvioihin palaa nuoruuden seinäkellon lailla sekaisin oleva seurapuhuja.

Kirjaa suosittelen erityisesti räväkämmän huumorin ystäville, eikä lukijan tarvitse olla erityisen kiinnostunut uskonlahkoista, jotta huumori kolahtaisi. Kirjassa on myös osattu tiivistää asioita, ja sen pitkä kirjoitusprosessi näkyy erikoisissa leikkauksissa ja tarkoissa kielellisissä havainnoissa. Luultavasti teos toimisi paremmin leffana kuin teatterin lavalla, ja todella mielelläni katsoisin tämän myös valkokankaalla.

Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Meritangoa pilsnerin voimalla

Teos: Joni Skisftesvik: Finlandia City (WSOY, 2018)

Joni Skiftesvikin tuotannossa meri on keskeinen elementti, ja nuorena poikana hänellä oli tapana käydä kuokkavieraana läheisen sataman ulkomaisissa laivoissa. Pojan kielitaito ei vielä alakouluikäisenä ollut kummoinen, mutta kerran kun eräs merimies tuli kysymään koltiaiselta tietä lähimpiin lyhyttavaramyymälöihin, tämä onnistui neuvomaan merimiehelle tien ”Finlandia cityyn”.

Finlandia City on rinnakkaisteos hänen aiemmalle, palkitulle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. Kun aiempi teos lähti liikkeelle kirjailijan seniorivuosista ja keriytyi kohti lapsuutta ja nuoruutta, tässä teoksessa koko huomio on 1950-60-luvun kasvuvuosissa.

Kirjassa eletään Haukiputaalla, Kurtinhaudan kyläyhteisössä, jonne eksyy tavallista enemmän ”löysää” väkeä työtä etsimään ja riitaa haastamaan. Kasvavalla Jonilla on lähiympäristössään kavalkadi tulevien kirjojen materiaalia, varsinkin huru-ukkoja, helluntaisaarnaajia, povaajia, viinatrokareita ja kaikenlaisia karkulaisia.

Romanitaustaisia hahmoja kirjassa on monia, ja erään Topi-pojan vanavedessä pojat oppivat juomaan pilsneriä Jonin tädin pitämällä kioskilla. Topi on taitava tangolaulaja, jonka Skiftesvik muistaa myöhemmin, kun kohtaa Rainer Frimanin kustantajan saunaillassa. Kaikki ihmettelevät Frimanin päätöstä lopettaa laulajan ura, mutta hän sanoo kyllästyneensä laulattamaan humalaisia valkolaisia. Tämä muistuttaa Skiftesvikiä lapsuuden maisemista, ja niiden valta-asetelmista. Miksi kukaan ei uskonut (eikä taida nykyäänkään uskoa) Topeihin ja Rainereihin vaikka tilintarkastajina?

Kirja on aivan yhtä aistivoimainen ja tenhoava kuin edeltäjänsä, ja pystyn eläytymään näihin muistoihin suvereenisti, vaikka edustan seuraavaa sukupolvea. Historiallisesti kiinnostavimmat tapaukset liittyivät vasemmistolaisiin käpykaartilaisiin toisen maailmansodan aikana, ja heidän vaarallisiin merimatkoihinsa lahden toiselle puolelle. Näistä en tiennyt mitään etukäteen, eli romaani tarjosi minulle uuden näkökulman sotaan. Jonin lapsuudessa myös saksalaisten sotareissu vaikutti ihmisten arkeen, sillä monilla naisilla oli saksalaisten kanssa tehtyjä mukuloita. Ehkä myös häneen itseensä kohdistuva epäilys johtui saksalaisista: vaikka hänen vanhempiensa tarinaan ei liittynyt vastaavaa dramatiikkaa, ja pariskunta jopa yritti elää yhdessä, paikallisella tasolla epäiltiin kaikkia, joilla oli ollut suhteita ulkomaalaisten kanssa.

Ainoa asia, joka hieman ärsytti oli Skiftesvikin tapa viitata moniin aiempiin teoksiinsa, ja lainata niistä pitkiä pätkiä. Tämä siksi, etten ole lukenut aiemmista teoksista kuin tuon toiseksi viimeisen. Koska teos on muutenkin tiivis, pitkät viittaukset aiempaan tuotantoon tuntuivat hieman laiskalta kirjoittamisstrategialta. Toisaalta niistä saa fiiliksen, että Skiftesvik todella haluaa kertoa lukijoilleen, millaisista tosi elämän aineksista hänen fiktionsa on syntynyt.

Tämän ikäluokan kertojista minulla usein menee Tuuri ja Skiftesvik sekaisin, ja ilokseni huomaan, että heidän uusin tuotantonsa on kolahtanut minuun. Pidän meritarinoista, ja pidän myös pohjalaismeiningistä, kun se on minulle aidosti erilaista ja eksoottista. Skiftesvikin tuotannossa riittäisi kahlaamista, kun taas Tuuri-opinnoissani olen jo päässyt pidemmälle.

Muistelmateokseksi Skiftesvikin kerronta on ilmavaa ja ytimekästä, eli se voi inspiroida myös niitä, jotka karttavat oma/elämäkertoja. Työväenluokan historiikkina se loistaa monisyisenä ja humaanina. Kiinnostavalla tavalla siinä on myös joitain yhtymäkohtia vasta lukemaani Liisa Jaakonsaaren teokseen, jossa liikuttiin samoilla ”hoodeilla”.

Syrakusalaisen pyhimyksen hengestä

Teos: Sabine Forsblom: Betinka (S&S, 2018)

Suomennos: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Betinka on romaani, jonka aloitin viime vuonna ruotsiksi, en siihen kyennyt sen rikkaan kielen vuoksi, ja vaihdoin nyt kieltä. Ymmärtääkseni tätä kasvutarina on trilogia, josta vain yksi osa on suomennettu. Teos sijoittuu suomenruotsalaisvoittoiselle pikkupaikkakunnalle 1970-luvulle, jossa kaikki eivät ole porvareita eivätkä koe kuuluvansa bättre folkiin.

Betinka on nuori nainen, joka ei oikein tiedä, mihin piiriin kuulua. Entinen paras ystävä Susanne, kunnanarkkitehdin tytär, osaa dokata strategisesti menettämättä hikipingon mainettaan, ja edustaa samalla isänsä Lions-tapaamisissa. Hänen suuresti ihailemansa seurapiirikuningatar Gunta asuu paheksutuilla juoppotaloilla, mutta samalla kylän Daltonin veljekset varmistavat, että Gunta valitaan Lucia-neidoksi samalla tavalla kuin muualla varmistetaan, että mahdollisimman moni äänestää RKP:tä. Syrakusalaisen pyhimyksen henki siis voi olla sellainenkin, että se lankeaa myös köyhien ja osattomien ylle. Baarien ylimeikattu sussukin voi olla Lucia, sillä eletään edistyksellisiä aikoja.

Betinkan kodissa ei porvareita äänestetä, ja ruokakin ostetaan Elannosta. Isä on ottanut lopputilin töistä solidaarisuussyistä, ja äiti joutuu raatamaan maustekalan pakkaajana koko perheen puolesta. Äidin käsiin on ikuisesti parkkiintunut kalalienten haju. Matka kodista pursiseuroille ja vierasvenesatamiin on symbolisesti pitkä.

Mutta huh huh, kuinka Forsblom osaa kirjoittaa! Minua ei ole koskaan suurimmin innostanut 70-luku romaanikirjallisuuden saralta, kun en osaa päättää, kuuluvatko siitä kertovat teokset jo historiallisiin romaaneihin vai pitäisikö niitä lukea nykykirjallisuutena. Olen 70-luvun lapsi, enkä vieläkään osaa kirjoittaa siitä vuosikymmenestä (80-90-luvuista osaan paremminkin). Kirjaa lukiessa tuli jopa fiilis, että menneisyys todella on vieras maa, vaikka nuorten kokemat asiat (päihteet, seksuaaliset sekoilut, jopa raiskaukset) olivat varmasti samansuuntaisia kuin nykyään.

Kirjassa Betinka on 15-vuotias, juuri rippikoulun käynyt, ikäisekseen varhaiskypsä ja hän on kirjaimellisesti niellyt aikansa. Forsblom suorastaan tykittää ajankuvaa niin, että aivan kaikkia koordinaatteja en edes tunnista. Miesihanteita ovat niin David Bowie, Marc Bolan kuin Che Guevara, ja nuorisotalon discossa soitetaan protestimielessä biisiä ”Shöteem”, jossa ranskaa mongertava pariskunta ihan oikeasti on SILLEEN!

Suurimmat naurut sain kuitenkin koulukuvauksista, enkä ole koskaan lukenut karmivampaa kuvausta jumppatunneista. Jos tällä eivät telinevoimistelun traumat poistu, niin sitten ei millään. Vaikka itsellänikin niitä on, en kai ole vieläkään päässyt niistä eroon niin, että voisin niistä näin hulvattomasti kirjoittaa.

Teinin kielen kuvauksessa Forsblom on suvereeni. Kielellisesti teos on kokeileva, ja romaania lukiessa on oltava tarkkana. Asioita näytetään enemmän kuin selitetään. Loppua kohti en enää pysynyt kärryillä kaikkien sivuhahmojen suhteista toisiinsa, koska heitä oli paljon ja heihin viitattiin kovin kursorisesti. Tämä oli teoksen ainoa rasite, eli nautin tunnelmista, mutta en ymmärtänyt kaikkea lukemastani edes suomen kielellä.

Teos todennäköisimmin avautuu parhaiten keski-ikäisille lukijoille, tai ainakin niille, joilla on jotain muistikuvaa ajasta, jolloin kaupassa käyntikin oli poliittista. Pienen työläisyhteisön meininki on ollut aika lailla samansuuntaista myös kokonaan suomenkielisillä alueilla, eikä tämä teos ainakaan liioittele suomenruotsalaisuuden kliseitä. Blogissani olen arvioinut suht runsaasti suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja Forsblomin ja Peter Sandströmin teokset ovat olleet molemmat raikkaan erilaisia kulttuurisesti. Forsblom ehkä menee kliseiden murtamisessa vielä pidemmälle, eli teos kannattaa lukea varsinkin silloin, jos on kyllästynyt kuvauksiin rapujuhlista.

Kotkanpojan karu maailmankiertue

StatovciTeos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.