Erotiikkaa kansallispuvuissa

Teos: Leonard Cohen: The Favourite Game (McClelland and Stewart, 1963)

Luin tänään arvion uudesta dokumenttileffasta, jossa kuvataan Leonard Cohenin (1934-2016) ja hänen norjalaisen rakastettunsa Marianne Ihsenin arkea Hydran saarella Kreikassa 60-luvulla. Leonard ja Marianne poistuivat tuonilmaisiin samana vuonna lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja olivat vielä ennen poismenoaan yhteydessä kirjeitse – asia, josta iltapäivälehdet saivat paljon klikkiotsikkoja, olihan kyse eeppisestä rakkaustarinasta, mahdollisesti Cohenin elämän onnellisimmasta.

Sitten aloin etsiä e-kirjaa Hydran taiteilijakommuunista, mitä en löytänyt (tuosta ajasta on kirjoitettu muuten paljonkin), mutta löysin Cohenin esikoisromaanin, jonka hän on kirjoittanut asuessaan tuolla saarella.

Cohenilla oli kai tarkoitus alkaa kirjailijaksi ennen nousuaan maailmanmaineeseen laulajana. Hän löysi runouden kauan ennen kuin oppi soittamaan kitaraa, ja julkaisi 60-luvulla runojen lisäksi kaksi romaania, jotka jäivät suuren maailman unohdukseen.

The Favourite Game on puoliksi omaelämäkerrallinen kasvukertomus nuoresta Lawrence Breavmanista, joka syntyy varakkaaseen juutalaisperheeseen Montréalin Westmountissa. Alue sijaitsee kukkulalla, jonne köyhät eivät jaksa kiivetä. Nuori Lawrence on tottunut maalta tuleviin kotiapulaisiin, jotka edustavat kanadalaista pioneerikansaa. Hänen äitinsä korostaa venäläistä identiteettiään Uudessa Maailmassa, ja isä sairastaa hänet pian tappavaa keuhkotautia. Suvun miehet ovat näyttämässä Larrylle oikeaa tapaa tulla juutalaisen yhteisön pilariksi, mutta nuori mies kokee tuon elämäntavan tukahduttavaksi.

Larry saa ensimmäisiä seksuaalisia tuntemuksia yhdessä koulutoveri Lisan kanssa, jonka kanssa he pakenevat puistoihin leikkimään sotilasta ja huoraa. Kaksikon mielestä sotilas edustaa esimerkillistä mieheyttä, siinä missä huora esimerkillistä naiseutta. Kaupungin bordellit ovat paikkoja, jonne kunnon juutalaispojalla ei ole asiaa, mutta niiden olemassaolosta ollaan tietoisia. Ranskankielisen enemmistön naiset ovat seksuaalisesti avomielisiä, mutta kokemuksellisesti kaukana englantia puhuvista juutalaisista, jotka käyvät omaa kouluaan rikkaidenrannalla.

Larry etsii rakkautta useamman tytön ja naisen luota, ja löytää sanojen voiman heitä hurmatessaan. Ensimmäinen vakavampi suhde hänellä on kommunisti-Tamaraan, jota hän pitää rakastajattarenaan kolmen ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Parikymppisenä hän saa Montréalista tarpeekseen ja karkaa New Yorkiin, jossa hän elää naimisissa olevan Shellin kanssa. Avioliiton kaltainen yhteiselämä ei kuitenkaan sovi hänelle, ja hän palaa Kanadaan vanhoihin kuvioihin. Ehkä naissuhteita tärkeämpi ystävyys hänellä on Krantzin kanssa, lapsuudenystävän, jonka kanssa hän saa maistaa vapautta öisillä ajeluilla kaupungin ulkopuolelle jukeboxien ja neonvalojen maailmaan.

Romaanin lopun kertomus juutalaisesta lastenleiristä jää ohueksi, mutta kertoi minulle eniten juutalaisen yhteisön olemassaolon oikeutuksesta ja paineista. Larry kokee monesti olonsa kauttaaltaan eurooppalainen, varsinkin uimarannoilla, joissa hän on ainoa kalpeaihoinen olmi aurinkoa palvovien amerikkalaisten keskellä. Toki myös juutalaisten leirillä palvotaan aurinkoa, ja varsinkin ystävä-Krantz osallistuu fitness-kulttuuriin täysin purjein.

Romaani on kauttaaltaan rehellinen, konstailematon, oman aikansa portetti taiteilijasta nuorena miehenä, jota ei ole kirjoitettu ainakaan dollarinkuvat silmissä. Juutalaisen identiteetin käsittely kiinnosti minua siinä eniten, osana kanadalaista mosaiikkina. Eroottisen odysseiansa aikana Larry löytää kotiapulaisen huoneesta pornoleffan, jossa eri etniset vähemmistöt harrastavat seksiä kansallispuvuissaan. Oliko juutalaisillakin siinä osa, ja millaista on juutalainen seksi verrattuna kristilliseen synnin ja katumuksen maustamaan seksuaalisuuteen?

Vaikka romaani on paikoitellen hiomaton, siinä on lämmin, humoristinen henki, ja siitä kyllä tunnistaa Cohenin persoonan, jossa varmasti on ollut paljon muuttumatonta vuosikymmenten läpi. Seksuaalisesti utelias, mutta sitoutumiskammoinen mies haluaa tuottaa naisilleen mielihyvää, ja osaa viettelyn taidon paremmin kuin arkisen rakastamisen.

Cohenin laulujen naishahmot taitavat olla enimmäkseen omaelämäkerrallisia, ja tätä teosta lukiessani minua nauratti törmätä Heatheriin, hieman naiiviin, maalta tulleeseen kotiapulaiseen, jonka Larry houkuttelee hypnoosipotilaakseen kotitalonsa kellarissa. Kiinalaista teetä ja appelsiinejä tarjoileva Suzanne viittaa hänen lastensa äitiin, jonka kanssa suhde oli myrskyisämpi kuin Mariannen kanssa. Ja kuka onkaan ”Chelsea Hotelin” nainen – ei kukaan vähemmän kuin Janis Joplin, huh huh!

Olen mahdollisesti myös silmäillyt Cohenin toista ja viimeiseksi jäänyttä romaania Beautiful Losers (1966), mutta en muista lukemastani mitään. Kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, ja Hydran saaren aikojen hippimeininkikin on taatusti vaikuttanut sen visioihin. Molemmat romaanit ovat saatavilla Sammakko-kustantamon julkaisemina suomeksi, mutta painokset ovat loppuunmyydyt. Oma Cohen-faniuteni lienee ollut vielä laimeaa viime vuosikymmenellä, kun en noita teoksia itselleni hankkinut.

Mainokset

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Ovikellon soittamisen (epä)taiteesta

Teos: Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi, 2005)

Taas kierrätyskorien aarteisiin, ja oi, mikä mehevä helmi sieltä löytyi! En ole vuonna 2005 ollut tietoinen Juha Itkosen esikoisromaanista, enkä edes usko, että se olisi minua juuri tuossa vaiheessa suuremmin kiinnostanut. Aivan viime vuosina olen alkanut lukea himokkaasti uskonlahkoihin liittyviä romaaneja, mutta en muista ennen tätä kohtaamista lukeneeni ainuttakaan romaania mormoneista.

Olen kyllä tiennyt, että Juha Itkonen on jonkinlainen Amerikka-guru, ja amerikkalaisia elementtejä olen bongaillut hänen muistakin teoksistaan, mutta tämä teos kertoo syvällisemmin eräästä amerikkalaisen kulttuurin vähemmistökulttuurista, jota tuskin kaikki amerikkalaisetkaan hyvin tuntevat. Viime aikoinahan mormonien saloja on paljastettu jonkin verran TV:ssä: itsekin olin jossain vaiheessa koukussa tositeeveesarjaan Sister Wives. Koska mormoneja jakaa sisäisesti kysymys moniavioisuudesta, monet shokeeraavat representaatiot tästä uskonnosta liittyvät sen fundamentalistiseen siipeen, kun taas valtavirtamormonit pidättäytyvät tylsän tavallisissa ydinperheissä. Suomessa kiertävät mormonit, joita Itkonenkin kuvaa, eivät harjoita moniavioisuutta, mutta toki yhteisöön liittyy monia erikoisuuksia ja sääntöjä, joita tämäkin teos avaa, vaikka salalaisuuksien paljastaminen ei ole teoksen keskiössä.

Teoksessa kaksi nuorta miestä, David ja Mark, matkustavat kylmään Pohjolaan pakolliselle kahden vuoden lähetystyöjaksolle. Tämä kokemus on mormonien vastine armeijalle, ja näinä päivinä joukoissa on entistä enemmän tyttöpareja. Kirjassa eletään hieman vanhempia aikoja, jolloin mormonien kulttuuri on vahvasti miesjohtoista, ja naisten asema tuntuu olevan enimmäkseen kodin hengettärenä. Miehet saapuvat jonnekin väli-Suomeen pieneen kaupunkiin, jonka ovet on soitettavissa läpi muutamassa kuukaudessa. Heidän tarkoituksensa on asua parilla-kolmella paikkakunnalla vierailunsa aikana. Muutoista päättää paikallinen lähetyspresidentti, joka edustaa esimiehen asemaa.

David on herkkä sielu, jonka tukalaa tilannetta korostaa se, että hän on äskettäin menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa. Mark on selkeästi kaksikon johtotähti, joka puhuu reippaasti seurakunnan tilaisuuksissa ja joutuu puolustamaan heikkoa ja hintelää kaveriaan myös käsirysyissä. Miesten yhteiselo ei suju sillä tavalla kun on suunniteltu, vaan Mark selvästi haluaisi jopa eroon nynnykaveristaan. Vaikeassa tilanteessaan David saa uskotuksi Eeron, seurakunnan vanhemman rivijäsenen, joka on poikamies ja asuu kesämökillään koiransa kanssa. Eero edustaa Davidille miltei amerikkalaista vanhan ajan maskuliinisuutta, puhumatonta, rehtiä työetiikkaa. Eero on myös kiehtova siksi, ettei hän ole aina ollut mormoni, vaan löytänyt uskon aikuisena Amerikan-siirtolaisvuosiensa aikana.

Davidia painaa eniten se, että hän on rakastunut naapurissa asuvaan sairaanhoitajaopiskelija-Emmaan. Emma ei ole minkäänlaisessa uskossa, vaan kiroilee, lakkaa varpaankynsiään miesseurassa ja esiintyy muutenkin piittaamattoman estottomasti. Kahdenkeskiset kohtaamiset Emman kanssa ovat Davidille syntiä, mutta ankean, luotaantyöntävän ovikellonsoittorupeaman aikana niistä tulee hänelle ainoa henkireikä, ja suhde liukuu pikkuhiljaa seksuaaliseksi. Paikoitellen hän huomaa myös haaveilevansa Emman kanssa naimisiinmenosta, mutta haluaako Emma mormonin vaimoksi? David on myös vakavasti huolissaan omasta mielenterveydestään, mikä ei lainkaan vahvistu suomalaisten humalaisten harjoittaman väkivallan ja muutenkin hämyisen ilmapiirin seurauksena.

Itkonen osaa tuoda iholle pienessä maassa elävän pienen uskonnollisen yhteisön sisäiset jännitteet, ja nuorten lähettiläiden paineet. Uusien seurakunnan jäsenten kalasteluhan on miltei mahdoton tehtävä, eikä Mormonien kirjasta yleensä kiinnostu kuin syvässä kriisissä uivat kalat. Hurjin hahmo kirjassa onkin yksinhuoltaja-Kati, joka on tullut miehensä hylkäämäksi ja pilkkaa miehensä vienyttä ”neekerihuoraa”, joka suurimmalla todennäköisyydellä on japanilainen sihteerikkö. Kati ja hänen lastensa ahdinko on loppumaton murheiden laakso, jossa todella tarvitaan kristillistä veljesapua, mutta seurakunnan vanhimpien mukaan heidän auttamisensa ei korvaa ovilla käymistä.

Myös juonellisesti kirja ehtii yllättää monessa kohtaan, eikä siis jää vain näppäräksi etnografiseksi kuvaukseksi uskonlahkon arjesta. Teos nousee ehdottomasti lukemistani Itkosen teoksista kärkeen, ja aion käyttää sitä vertailevissa uskonlahkotutkimuksissani ensi lukemisen jälkeenkin.

Juuri tässä hetkessä luin teosta terapeuttisesti, sillä yritän päästä eroon muutamasta minua pommittavasta Jehovan todistajasta. Mormonit eivät ole koskaan aiheuttanut minulle päänvaivaa, enkä muista heidän käyneen ovellani kertaakaan. Ehkä heidän lähetysstrategiansa on vuosien varrella muuttunut, ja ehkä he keskittyvät nykyään enemmän jo uskossa olevien sielunhoitoon. Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta enempää tuntemattomien ovikellojen soittajia ei tämä postmoderni yhteiskunta siedä. Sillä strategialla ei saa edes myötähäpeää puolelleen. Vain vihaa ja mentaalisia laskiämpäreitä kaadetaan kotirauhan rikkojien niskaan.

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.

Täsmätrilleri tyhjään pesään

Teos: Camilla Grebe: Horros (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Kumpulainen

Kirjablogien naistenviikko alkaa olla jo puolessa välissä, eikä ainakaan täällä päässä ole ollut vaikeuksia löytää haasteeseen sopivaa luettavaa. Viimeksi eilen ulkoilin BookBeatin seurassa samassa lehtimajassa kuin eilen, ja onnistuin saattamaan loppuun erittäin koukuttavan dekkarin Camilla Grebeltä.

Grebe on julkaissut nyt kolme itsenäistä dekkaria, jotka kuitenkin muodostavat sarjan. Ennen tätä hän on kirjoittanut Venäjä-aiheisia teoksia kirjoittajaparinsa Paul Leander-Engströmin kanssa, mutta näistä teoksista en tiennyt mitään ennen bestsellerteosten julkaisua. Mistään untuvikosta ei tosiaankaan ole kyse tekstin tuottajana, vaan kaikki kolme teosta ovat olleet hämmentävän loppuun hiottuja ja moniulotteisia.

Horroksessa seurataan nuorten aikuisten sekaantumista huumekauppaan Tukholman eri lähiöissä ja sen keskustassa. Keissin päätutkijana on edellisistäkin teoksista tuttu Manfred, viisikymppinen poliisimies, joka on parisuhdehistoriassaan toisella kierroksella. Manfredin elämään kuuluu kauheita, perheen on kohdannut suuri onnettomuus, ja siitä huolimatta hän sinnittelee töissä, koska ei voi muutenkaan käsitellä järkytystään. Manfred oli aiemmissa teoksissa vain sivuroolissa, mutta edellisistä teoksista tutut Malin ja ”noita-Hanne” pääsevät myös hommiin. ”Noita-Hannen” muistisairaus on tosin edennyt sellaiseen pisteeseen, ettei häntä enää voida käyttää kuin satunnaisena konsulttina.

Teoksen maallikoista vahvin kertoja on 18-vuotias Samuel, huumeisiin sortunut lukiolaispoika, joka ei ole aikoihin jaksanut käydä koulussa. Samuel tulee uskovasta kodista, ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Pernilla on liian aktiivinen paikallisessa vapaakirkossa. Kun Samuel jää kotona kiinni valkoisten pulveripussien hallussapidosta, äiti heittää pojan pihalle, ja siitä alkaa hänen kujanjuoksunsa. Tukholman alueelle hän ei voi jäädä, joten hän lähtee etsimään turvapaikkaa rannikon turistialueelle.

Huumekaupan lisäksi teos käsittelee omaishoitajien asemaa, ja näkökulma aiheeseen on kieltämättä riipivän kekseliäs. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa alipalkattujen henkilökohtaisten avustajien kierto työmarkkinoilla on varmasti vielä nopeampaa kuin Suomessa, ja pysyvän tällaisen saaminen omaishoitajan tueksi on kiven takana. Grebe tuntee myös hyvin netin omaishoitajien vertaistukipalstat, ja keinotodellisuudet, joita virtuaalinen empatia väistämättä luo. Manfredin vaimo liittyy lapsensa onnettomuuden jälkeen tällaiselle palstalle, ja löytää sieltä lainalaisuuksia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa foorumien ulkopuolella.

Pystyin samastumaan ICA:n kassa-Pernillan hätään kokonaisvaltaisesti, ja koin hänen rimpuilunsa aikuisen pojan peräänkatsojana kovin läheisenä. Uskon, että kirja kolahtaa eniten sellaisiin lukijoihin, joilla on kotona teinejä tai nuoria aikuisia. Kyllähän kirjaa lukiessa pääsi itku parikin kertaa, koska Samuelin viestit äidille tuntuivat niin realistisilta ja omakohtaisilta. Sekin hämmensi, että minulla on yhdessä romaanintekeleessäni isätön teinipoika nimeltä Samuel, jossa on samoja piirteitä tämän pojan kanssa, mutta jonka äiti on tunnustuksellinen ateisti.

Greben kolme hittikirjaa ovat loistavia siksi, että ne erottautuvat selkeästi toisistaan. Edellisessä teoksessa Lemmikki liikuttiin toivonsa menettäneessä teollisuuskylässä, ensimmäisessä osassa Tukholman ytimessä ja tässä kolmannessa lähiömaisemassa ja rikkaiden veneilyidyllissä. Tässäkin kirjassa tehtiin teräviä huomioita luokkaeroista, esimerkiksi ruoan muodossa. ICA:n kassat pääsevät tutkailemaan rannikon rikkaidenrannan lähikauppaa, josta saa ostaa lähinnä hummusta sisältäviä valmisaterioita, ja joissa ynseät myyjät pukeutuvat pellavaisiin esiliinoihin nostattaakseen putiikin profiilia. Vegaanibuumi jakaa kansaa myös naapurimaassa, ja ehkä myös siihen kohdistuva kritiikki on äänekkäämpää. (Tämä ei ole ainoa ruotsalaisteos, jossa kaivataan kunnon kotiruokaa ja perinteisiä makuja.)

Jännityksen ja raakuuden skaalalla reittaisin teoksen hieman vähemmän ahdistavaksi kuin Lemmikki, mutta kyllä tähän julmuuksia mahtuu keskivertodekkaria enemmän, vaikka muu tematiikka on humaania ja psykologista. Poliisityön osuus kerronnassa on ”lagom”, mutta teos ei onneksi vajoa teknisen tutkinnan yksityiskohtiin. Jälkikäteen kirjasta jäi käteen terävä yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittely, joka varmasti herättää keskustelua myös kirjallisen todellisuuden ulkopuolella. Itse en ainakaan ole tullut ajatelleeksi netin vertaistuen varjopuolia, ja siitä näkökulmasta Grebe todella antoi varoittavia esimerkkejä.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.