Ankeutus on mielenmaisema

IMG_1902.JPGTeos: Camilla Grebe: Lemmikki

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Sivumäärä: 507

Mistä sain: Kustantajalta

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarit ovat olleet hyvin tapetilla, kiitos Gummeruksen markkinoinnin. Viime vuonna osallistuin bloggareiden Grebe-haasteeseen, ja sen kunniaksi sain hänen uutuusteoksensa Lemmikki kirjailijan itse signeeraamana. Lämmin kiitos muistamisesta, vaikka minulla olikin muiden kiireiden vuoksi haasteita hakea tätä kirjajärkälettä postista.

Onneksi hain, sillä kirja ei voisi olla ajankohtaisempi. Ruotsin vaaleja seurasimme viime viikolla, eikä Ruotsidemokraattien menestys tullut kenellekään yllätyksenä. Greben teoksessa tämä mielenmaisema tulee oivasti esille, vaikka itse puolueen nimeä ei mainitakaan. Grebe kuljettaa lukijansa tyypillisimmälle mahdolliselle oikeistopopulismin kannatusalueelle, Södermanlandin maakuntaan, jossa sijaitsee fiktionaalinen Ormbergin rautaruukkikylä.

Ormbergissä on joskus ollut töitä kaikille, mutta kylä on autioitunut 1990-luvulta saakka. Siellä asuu vain eläkeläisiä, syrjäytyneitä, saksalaisia elämäntapaintiaaneja ja yksi hevosfarmariperhe Tukholmasta. Siellä on jo ollut pakolaisten vastaanottokeskus 1990-luvulla, joka otetaan uudelleen käyttöön syksyllä 2015. Ilmapiiri suhteessa uusiin arabitulokkaisiin on kireähkö, eikä kukaan usko heistä olevan kuollutta kylää elvyttämään. Jotkut kylän joutomiehistä lietsovat jihadismin pelkoa, mutta suurimmalle osalle heistä jihadismi on liian vaikea sana.

Kirjassa nuori poliisi Malin palaa kotikonnuilleen selvittämään vuonna 1993 tapahtunutta lapsenmurhaa. Hän on itse ollut ruumiin epäonnisena löytäjänä vuonna 2009, ollessaan teini ja puskajuopotellessaan kavereiden kanssa. Tutkinnat aloitetaan uudestaan, sillä rikos ei ole edelleenkään vanhentunut. Malin lähetetään tiiminsä kanssa paikan päälle ja he perustavat konttorin kylän rautille hylättyyn kauppaan. Se harmittaa teinejä, koska he menettävät yhden juopottelumestan.

Toisena pääkertojana on 15-vuotias poika Jake, jonka äiti on kuollut syöpään ja isä on työtön alkoholisti. Jake etsii itseään pukeutumalla äitinsä juhlamekkoihin ja varastamalla siskonsa meikkejä. Ormbergin todellisuudessa tämä on kuitenkin suicidaalista, sillä jo pienimmästä poikkeamasta saa homon leiman otsaansa. Ormberg kuuluu kiväärivyöhykkeelle, jolla perinteiset perhearvot ovat totisinta totta. Paikalliset naiset ottavat miehikseen vaikka kuntoutuvia pedofiilejä, jotta pystyisivät täyttämään ydinperheen normin. Transvestitismi tai transsukupuolisuus ovat käsittämättömiä ilmiöitä, eikä Jake voi tulla ulos kaapista kenellekään.

Kolmas, vähemmän äänessä oleva kertoja on Greben edellisestä teoksesta tuttu profiloija-Hanne, joka jo kuusikymppisenä kärsii alkavasta alzheimerista. Hanne on edelleen töissä, vaikka muistisairaus rajoittaa jo pahasti hänen arkeaan. Hän on juuri ollut lomalla unelmiensa Grönlannissa miesystävänsä kanssa, mutta ei muista paljoa tapahtumista matkan jälkeen. Ormbergissä tapahtuu romahdus hänen kunnossaan, ja myös hänen miesystävänsä Peter katoaa.

Eniten pidin Jaken hahmosta ja nuorisonäkökulmasta, joka limittyy myös Malinin oman kasvutarinan kanssa. Sateenkaariteema on osattu tässä ujuttaa juoneen ovelasti, niin, ettei siitä tule sormella osoittavaa tai eksoottista. Paljetteja rakastavia poikia kun on vähän kaikkialla, ja joillekin heistä se on yksi elämänvaihe.

Lemmikki on kerronnaltaan runsas, mutta teemaltaan hyvin koossa pysyvä, koukuttava dekkari. Luin tämän järkäleen miltei yhdessä illassa, sillä teksti pakotti niin tekemään. Maahanmuuttoteemasta en sinänsä oppinut mitään uutta, enkä syrjäkylistäkään, mutta rikosjuoni oli omaperäinen, eikä lainkaan ennalta-arvattava. Poliisi-Malinin oma mielenmaisema muuttuu tarinan aikana, hänellähän on alussa melko ”persuja” mielipiteitä, joita hän joutuu pitämään sisällään ammatillisista syistä. Tutkintatiimissä ei ole yksimielisyyttä monikulttuurisuuden ihanteista, ja omalla tavallaan Grebe kutsuu lukijoitaan ymmärtämään ormbergiläisiä.

Ormbergiläisyys on asenne, joka voi tarttua kenen tahansa meistä.

Lemmikki sai Ruotsin parhaan rikoskirjan palkinnon vuonna 2017, enkä ihmettele syitä. Pidin tästä enemmän kuin Tukholmaan sijoittuvasta esikoisesta Kun jää pettää alta, vaikka se oli trendikkäämpi ja liikkui tutummassa miljöössä. Arvostin myös sitä, että tässä vaihdettiin maisemaa ja osittain myös patteristoa. Jos Grebe kirjoittaa kirjasarjaa, ei hän ainakaan perusta sitä helppoon toistoon ja maneerien kierrätykseen. 

Dekkarina Lemmikki kuuluu yhteiskunnalliseen päähän, ja rikosten raakuuden suhteen se on keskikastia. Poliisin työtä ja tutkintaa teokseen mahtuu paljon, eli se on perinteisen poliisivetoinen. Raikasta ja ansiokasta on juuri tuo yhteiskunnallisuus, sillä siihen voivat tarttua monenlaiset lukijat, myös nuoret ja Ruotsia vähemmän tuntevat. Perusruotsalaisesta kulttuurista kirjassa on mukana lähes kaikki ”klassikot”, kuten joulun ajan sahramipullat, eikä tässä ole yhtään hipsteriyteen viittaavaa elementtiä.

IMG_1901

Mainokset

Jamssikepin uskomaton maailmanmatka

TaivaanpalloOlen kesän aikana pohtinut omaa lukemiseni filosofiaa, ja tullut seuraavaan johtopäätökseen: luen pitkälti ”löydettyjä” kirjoja hakuammunnalla, lukemistani pahemmin suunnittelematta, ja koen suurinta nautintoa lukijana silloin, kun mikään ulkopuolinen taho ei ohjeista minua lukemisessani. Tämän vuoksi bloggarina minun on vaikea osallistua lukuhaasteisiin, enkä aina myöskään onnistu lukemaan kaikkia saamiani arvostelukappaleita – en aina edes kiinnostavia sellaisia.

Anarkisti olen siis myös lukemisen saralla – en kykene asettamaan itselleni tavoitteita lukijana, ja usein määrä korvaa laadun. Tämä asenne sai minut vaikeuksiin akateemisessa maailmassa, koska päädyin jatkuvasti harhapoluille myös teoreettisen kirjallisuuden saroilla, eli en kyennyt fokusoimaan kunnolla valitsemiini tutkimusaiheisiin. En voi tunnustaa, että luin Cathy Kellyä työajalla, mutta aika usein luin kaikkea aiheen vierestä, mutta en itse aiheesta. Olen sekä lukemiseni että kirjoittamiseni suhteen sivupolkujen ja turhien anekdoottien superasiantuntija. Toisin sanoen minua vaivaa ADHD:n lievempi muoto ADD, ja kärsin päivittäin keskittymishäiriöistä.

Tänä vuonna olen lukenut kaksi romaania, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen luultavasti lukenut parisenkymmentä romaania kuussa, lukutahtini on ollut maaninen, koska pääni ei tunnu pysyvän koossa ilman jatkuvaa ”muualla” elämistä. Ympäröivä todellisuuteni on monessa suhteessa hankala, ja herkkänä ihmisenä reagoin voimakkaasti varsinkin maamme poliittiseen ilmapiiriin. Ellen lukisi näin paljon, joutuisin luultavasti ryhtymään päätoimiseksi mielenterveyskuntoutujaksi. Luen myös paljon siksi, että se on ainoita harrastuksia, joita voi jatkaa ilmaiseksi.

Tänään olen saanut loppuun romaanin, joka toivon mukaan hidastaa maanista lukutahtiani ainakin hetkeksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on lukenut jotain niin loistavaa, ettei halua palata keskinkertaisen viihdekirjallisuuden pariin? Sen tunteen, kun on todella matkustanut loisteliaasti kauas, ja ehkä myös ylittänyt omia mukavuusalueen rajojaan ilman, että se tuntui vaivalloiselta? Kiivennyt hengästymättä Himalajalle?

Tällaisen efektin minussa sai aikaan Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava, 2018). Olen lukenut Jaloselta aiemmin kolme teosta, ja arvostanut hänen näkökulmaansa isien ja poikien suhteista, mutta varsinaisesti hänen maskuliiniset kasvukertomuksensa ja fiksaatio 1960-lukuun eivät ole tuntuneet omimmalta aihepiiriltä. Vuonna 2016 olen blogissani listannut Jalosen Miehiä ja ihmisiä parhaiden kotimaisten romaanien ryhmään, mutta en ole saanut edes aikaan siitä arviota, koska minulla ei ollut kirjasta mitään omaperäistä sanottavaa.  Parhaiten Jalosen aiemmista kirjoista muistan oudohkon pyramidiaiheisen teoksen, joka kyllä sekin hieman pitkästytti insinöörinäkökulmineen.

Mutta herttileijaa Taivaanpalloa. Siinä ei ollut yhtään tylsää sivua eikä turhaa juonenkäännettä. Siinä siis matkustetaan 1600-luvun brittiläiseen imperiumiin, orjareiteille kohti St. Helenan saarta ja sieltä takaisin Lontooseen. Siinä harjoitetaan vakavasti astronomiaa, mikä on aihe, josta en noin yleensä jaksaisi lukea kuin ehkä Wikipedia-artikkelin. Siinä myös käsitellään tuon ajan uskonsotia, protestanttien ja katolilaisten taistelua hengellisestä maailmanherruudesta. Ja siinä mennään syvälle kuusivuotiaan Angus-pojan mieleen – pojan, joka on ehkä jopa liian terävä pysyäkseen turvassa maailmassa, jossa ”jamssikepeillä” on oma, merkitty paikkansa.

Olen saarihullu, ja se, että joku suomalainen kirjailija sijoittaa teoksensa kaukaiselle St. Helenan saarelle (jonka suurin osa suomalaisista muistaa vain Afrikan tähti-pelistä) aiheutti minussa jo pienen riemunkiljahduksen. Jalonen kuvaa saaren luontoa, lintuja ja kasveja uskomattomalla elävyydellä, ja sijoittaa sen keskelle kurittomia kakaroita, jotka heittelevät toisiaan kaktuksenpalasilla. Saarella asuu Britanniasta tulleita siirtolaisia ja muista siirtomaista tulleita orjia, ja hankalaksi heidän asemansa tekee paikallisen kuvernöörin asettama matkustuskielto. St. Helena on kirjaimellisesti vankila myös niille, jotka eivät ole rikoksiin syyllistyneet, ja kiristyvät poliittiset olot aiheuttavat monissa paikallisissa asukkaissa kasvavaa pakokauhua.

Teos seuraa Angusin elämää kuudesta vuodesta kolmentoista vuoden ikään, jolloin hän on jo professori Halleyn oppipoikana Lontoossa. Angusin karkaaminen saarelta on huikea seikkailukertomus, missä Jalonen pääsee yhteen lempiteemaansa, purjehdukseen. Minulla on myös vaikea suhde purjehduskirjoihin, mutta tässä tautinen ja vaivalloinen merimatka sujui kuin vettä valaen. Myös kuvaus poikkeuksellisen kylmästä talvesta Lontoossa ja Thames-joen jäätymisen aiheuttamista komplikaatiosta oli harvinaisen runollinen. Myös kirjan nimi on harvinaisen osuva, ja pitää sisällään humoristisen yllätyksen, johon en osannut varautua.

Mikä siis oli Halleyn komeetta, ja mitä kummaa lontoolaiset näkivät talvisella taivaalla 1600-luvun lopussa? Millaisia uskomuksia ihmisillä oli liittyen taivaalla näkyviin outoihin valoilmiöihin? Jalonen on tehnyt valtavan työn sukeltaessaan 1600-luvun kansanuskomuksiin ja käsityksiin maailman järjestyksestä. St. Helenan saarella suurinta kauhua herättävät bansheet, jotka lienee matkustaneet sinne purjelaivalla jostain Irlannin tai Skotlannin rannikolta. Ehkä banshee vie myös Angusin rakkaan serkun Thomasin, joka on kasvanut hänen perheessään kuin veljenä.

Luen Taivaanpalloa myös uskottavana postkoloniaalina fiktiona, vaikka se keskittyykin itse kolonialismin aikaan. Teos ansaitsisi myös käännetyksi tulemisen, ja uskoisin sille riittävän lukijakuntaa juuri englantia puhuvassa maailmassa. Olen ihmeissäni, ellen näe teosta tämän vuoden Finlandia-finalistien joukossa – ellei sitten Finlandia-raati painota taas uusia tulkintoja suomalaisuuden ytimestä. Minua tässä kirjassa viehätti lähes järkyttävällä tavalla juuri fiktiivisyys – se, että Jalonen pystyy luomaan lapsihahmon, jonka asema tässä maailmassa on marginaalinen ja uhattu, mutta joka juuri siitä asemasta onnistuu näyttämään kolonialismin vääryydet paljon tehokkaammin kuin etuoikeutettu aikuinen.

Kirja olisi ollut huomattavasti tylsempi, jos se olisi kirjoitettu herra Halleyn näkökulmasta. Olen lukenut viime aikoina monia (lähinnä kotimaisia) teoksia, joissa päähenkilönä on ollut joku historian merkkihenkilö, mutta etuoikeutettujen, valtaapitävien miesten näkökulma alkaa jo tympiä. Lukija voi tietysti spekuloida, kuinka lahjakkaan Angusin käy – pystyykö hän nousemaan luokka-asemassaan, vai jääkö hän ikuisesti palveluskunnan keittiön puolelle juomaan laimennettua olutta.

Taivaanpallo on romaani, joka puhutteli minua kaikilla mahdollisilla tasoilla. Historiallisena romaanina se onnistui sivistämään minua luonnontieteistä vaivattomasti, matkakertomuksena se vei luomiskertomuksen ihmeiden kaltaiseen maailmaan, ja lapsen kasvukertomuksena se kosketti olematta liian sentimentaalinen tai imelä. Oma käsitykseni tästä maailmasta ei ole aivan sama kuin toissapäivänä, ja tähänkin teokseen päädyin lähes sattumalta.

Kuinka metsäpalo sammutetaan?

SantopoloOn suhteita, jotka lämmittävät kuin takkatuli ja suhteita, jotka roihahtavat kuin metsäpalo. Takkatuli-pariskunnilla on ehkä suuremmat mahdollisuudet pysyä yhdessä kuin metsäpaloilla, joita ulkoinenkin maailma karttaa ja pyrkii ainakin sammuttamaan silloin, kun se on mahdollista. Metsäpalot levittävät ympärilleen toksista ilmaa, eikä niiden ympärille mahdu kolmansia osapuolia. Toki kolmaskin vaihtoehto on, voi yrittää olla kokko, mutta kokon taitavia rakentajia on olemassa vain harvakseltaan.

Tällaista parisuhdefilosofiaa viljellään Jill Santopolon rakkausromaanissa Valo jonka kadotimme (Otava, 2018, suom. Inka Parpola). Kirjan nimi on ilmeisesti tribuutti Anthony Doerrin samansuuntaiselle teokselle Kaikki se valo jota emme näe (2015), Pulitzer-palkitulle romaanille, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Santopolon teoksessa toisella päähenkilöllä jää Doerrin teos traagisella tavalla kesken. En ole lukenut Doerrin teosta, mutta jo tämän vahvan suosituksen jälkeen se alkoi automaattisesti kiinnostaa.

Minulla oli tämän romaanin asetelman ja tunnelmien kanssa tekemistä ennen kuin pääsin kunnolla sen imuun. Vaikka sen alkukohtaus, kahden nuoren opiskelijan kohtaaminen Shakespeare-seminaarissa 9.11.2001 Columbia-yliopistossa, on täynnä historiallista merkitystä, kuvaus nuorista, lahjakkaista ja jokseenkin itseriittoisista uraohjuksista New Yorkin etuoikeutettujen piireissä ei automaattisesti kolahtanut, ainakaan rajoja rikkovana rakkaustarinana. Gabriel ja Lucy tulevat historian merkitsemiksi, ja hullaantuvat ehkä enemmän kohtaamisensa tarinasta kuin toisistaan, tai ainakaan heillä ei ole edellytyksiä rakentaa yhteistä elämää siinä vaiheessa matkaa.

Kirjan kertoja on Lucy ja hän kertoo tarinaa Gabelle. Tarinan kolmantena pyöränä on Darren, Lucyn aviomies, joka ei ole myöskään Lucylle täydellinen, mutta jonka kanssa hän on oppinut rentoutumaan. Darren on mies, jonka kanssa seikkailu tarkoittaa pitkää pyöräretkeä seuraavan osavaltion rannikkokyliin; Gaben kanssa se merkitsee asumista maailman sotatantereiden kupeessa, Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa tai Israelissa. Vuosien varrella Lucy tottuu kuulemaan eksästään vain säännöstellysti, ja yleensä sopimattomassa paikassa, kuten hääpäivän aamuna. Gabe ei unohda Lucya, mutta on jo hyväksymässä sen tosiasian, että tämä kuuluu toiselle.

Kirjan alkuosassa en tiennyt, luenko vakavasti otettavaa romaania vaiko Sex and the Cityn toisennosta; teos parani huomattavasti loppua kohti, ja saavutti draaman kaarensa. Pidin tässä sotajournalismin ulottuvuudesta, ja sympatiani olivat enemmän itsekkään ja uratietoisen Gaben puolella kuin Lucyn, jolle lomailu Hamptonsin rikkaidenrannalla merkitsi enemmän kuin oma maailmankuvan avartaminen.

Kirja sopii erinomaisesti New York-faneille, ja kaupungissa asuneet voivat varsinkin suhteuttaa henkilöhahmojen menestyksen ja vaurauden heidän asuinpaikkoihinsa. Kymmenentenä hääpäivänä Darrenilla ja Lucylla on valtava townhouse Brooklynissä ja rantatalo Hamptoneissa. Neljääkymppiä lähestyessään pariskunta on myös melkein toteuttanut veivilistansa (eli ennen kuolemaa tehtävien asioiden listan) kaikki toiveet, eli elämä alkaa olla huolestuttavasti mallillaan.

Viihdekirjaksi romaanin tekee se, että siinä käytetään tuskallisen paljon aikaa asuvalintoihin, siinä vilisee brändejä ja trendibaarien ja -ravintoloiden nimiä. Vaikka tässä kerrotaan erään Yhdysvaltojen parhaimman yliopiston kasvateista, akateemisuus ei näy varsinkaan Lucyn elämänvalinnoissa. Lucy yrittää olla feministi, mutta tekee siitä viitekehyksestä hämmentävän sovinnaisia valintoja.

Kirja näyttää herättäneen enemmän ärtymystä kuin ihastusta kotimaisten kirjabloggareiden parissa. Jos kirjaa uskallan suositella jollekin ryhmälle, niin kokisin sen olevan suunnattu niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 2000-luvun alkupuolella ja niille, jotka elävät nyt kiihkeintä pikkulapsiaikaa. Itse muistan 9/11-tapahtumat eri perspektiivistä, ja koin olevani kirjan kohderyhmäksi väärään ikäluokkaan kuuluva. Koska kirja on ollut maailmanmenestys, sen on pakko koskettaa myös joitakin lukijoita koti-Suomessa. Positiivista teoksessa oli ilmaisun tiiviys ja juonen suhteellinen koherenttius. Romaanina teos pysyy kasassa, eikä sivuhenkilöitä tai muita rönsyjä ole liikaa.

Nenäliinoja en kirjaa lukiessani tarvinnut, mutta melodraaman ystävänä olin liikuttunut loppuratkaisusta.

 

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Ikuinen jäätelökesä

koomson the ice cream girlsDorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Sepeteuksen poikien faijoja etsimässä

katajavuoriÄänikirjakokeiluni edistyy, jo toinen teos työn alla. Nyt kuuntelen kunnollista romaania, jonka kuunteluaika on lähes 9 tuntia. Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, mutta nyt otin teoksen työn alle, koska se sopii jotenkin mainiosti tämän kylmän juhannuksen tunnelmiin. Jotain suomalaiskansallista, jotain feminististä, jotain sensuellia, jotain urbaania – koska itsekin vietän tätä juhlaa nyt kotona, hipsterialueella.

Katajavuori siirtää Seitsemän veljeksen feministisen tulkintansa Helsingin Kumpulaan, jonnekin Intiankadun kulmille. Kumpula on kaupunginosa, jossa elämä tuntuu koostuvan ikuisista kyläjuhlista, vaihtopiireistä, luomuisien piknikeistä, didgeridoon soitosta ja reikihoidoista auringonpaisteessa. Toki Kumpulan ja Toukolan isojako aiheuttaa välillä nuorissa sälleissä levottomuutta, mutta jengisodissakin on aste-eroja, kun siirrytään lähiöistä lähemmäksi ydintä.

Päähenkilö Wenla on yksinhuoltaja-kätilö Marjan ainoa lapsi, joka opiskelee hieman turhautuneena sisustussuunnittelua ammattikoulussa. Jukobrossien äiti Alli Jukola katselee poikiensa toilailuja pilven päältä; pojilla on vaikeuksia pikavippiensä takaisin maksamisessa, ja ainoastaan Aapo on onnistunut pysymään hieman opintojen syrjässä. Ja varsinkin herkkä, puoliksi gambialainen Simeoni on hukassa identiteettinsä kanssa. Kaikki nuoret ovat joko yksinhuoltajien tai uusperheiden kasvatteja, ja perheissä eletään monikulttuurista todellisuutta.

Wenla on toki moniulotteinen ja aloitteellinen naistoimija, mutta lempihahmoni kirjassa on saunan pesijä Kaisa, joka on tehnyt uraa Kööpenhaminan uimahalleissa eksoottisena saamelaishahmona feikillä identiteetillä. Kaisa on joutunut jättämään kaksosensa isän hoiviin Tanskaan, mutta uusperheonni Suomessa ja uusi pesijänpaikka ovat auenneet. Kaisa tutkii asiakkaitaan ja heidän kehojensa salaisuuksia lähes tieteellisellä tarkkuudella, unohtamatta sensuaalisuutta. Teos on muutenkin kauttaaltaan ruumiillinen, aistillinen, jopa eroottinen.

En tiedä, luenko tätä nuorten- vai aikuisten romaanina. Vaikka teoksen kuvasto on kauttaaltaan pumpattu alle parikymppisten kulttuurisella koodistolla (ja tuntuu todella autenttiselta), jotenkin koen, että kerronnan suht kompleksinen muoto saattaa olla monille nuorille lukijoille liikaa. Runollisuutta, jopa räppiä, kirja pursuaa joka nurkan takaa. Äänikirjaksi teos on myös haasteellinen siksi, että henkilöhahmoja on loputtomasti, ja yhden lukijan panostus ei oikein tunnu riittävän kattamaan sen moninaisuutta. Kuuntelisin tätä kirjaa mieluummin kuunnelmana, siksikin, että dialogin runsaus johtaa teatraalisuuteen.

Kirjan juoni on aika sekava, ja siinä tapahtuu enemmän takaumien kautta kuin nykyisyydessä. Ehdin pitkästyä varsinkin osuuksissa, joissa keski-ikäiset äippähahmot muistelivat lihallisia kohtaamisia eksiensä kanssa – varsinkin, kun he tuntuivat kertovan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen aina vähän eri tavalla väritetyssä muodossa. Wenlan ja kumppaneiden seksijutut olivat raikkaampia.

Oletin äänikirjan pituuden perusteella kyseessä olevan ainakin 500-sivuinen järkäle, mutta painetussa teoksessa on vain 240 sivua.  Ehdin hidastempoisen luennan aikana puuhailla vaikka mitä, eikä keskittyminen ollut varsinkaan kokkaustauoilla paras mahdollinen. Mutta tärkeintä oli, että kirjan kautta pääsi juhannussaunaan, koska en jaksanut sellaista hiljaiseloa viettävästä kaupungista etsiä.

Katalonian katalasta puolesta

20180614_112546Berliinin hostellissa oli perinteinen kirjojen kierrätyshylly, jossa oli eniten tarjontaa skandinaavisilla kielillä. Hyllyssä oli täydellinen teos minulle, dekkari, jonka ajattelin pystyväni lukemaan bussimatkalla kohti Vilnaa. Puolan läpiajo nimittäin on sen verran ilmeetön ja eleetön kokemus, ettei sitä voi ”suorittaa” vain maisemia ihailemalla.

20180614_112620 (1)Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2011, suom. Taina Helkamo) aloittaa dekkarisarjan, jonka keskiössä on argentiinalaistaustainen poliisi, Héctor Salgado. Héctor on nelikymppinen eronnut maahanmuuttaja Barcelonassa, jonka reissut kotipuoleen aiheuttavat huolestuttavaa keskivartalon tukevoitumista. Hänen ex-vaimonsa on jättänyt hänet naisen vuoksi, ja häntä vaivaa maskuliinisuuden kriisi. Ero on kuitenkin ollut sivistynyt, ja teini-ikäisen Guillermon yhteishuoltajuus sujuu saumattomasti.

Teos kertoo uusperheiden ongelmista, rikkaiden teinien huumesekoiluista ja barcelonalaisten hyvä veli-verkostoista, joihin pääsee sisään vain syntymän tai suotuisten naimakauppojen kautta. Poolon pelaajat suojelevat toisiaan, ja ihmisen arvoa määrittelee pitkälti hänen osoitteensa. Lähellä meren rantaa asuu vain rupusakkia, kun taas kunnon ihmiset asuvat kukkuloiden miljoonalukaaleissa.

Romaanin nuoret muistelevat 12-vuotiaana kesäleirillä uima-altaaseen hukkunutta Iristä, joka löytyi ”kuolleiden lelujen” keskeltä. Karmivat tapahtumat liittyvät juhannukseen, ja myös romaanin nykyisyydessä yksi nuorista kuolee juhannusaattona epäilyttävissä oloissa. En edes tiennyt, että Espanjassakin vietetään railakasta juhannusta, sillä olen luullut, että juhannus on katolisissa maissa vain uskonnollinen juhla. Alkukesän tunnelmat sopivat hyvin omiini, vaikka en kirjaa lukenutkaan mojitobaareissa.

Antonio Hill on taitava psykologinen juonenpunoja ja nuorisokuvaaja, ja varsinkin nuorten somekäyttäytyminen tuntui harvinaisen autenttiselta. Dekkariksi kirjassa oli sopiva balanssi synkkien vesien ja elämänilon välillä, ja pidin myös henkilöiden tavallisen arjen kuvauksista. Ainoa ulottuvuus, josta en kovasti syttynyt, oli ihmiskauppaan liittyvä sivujuoni, joka tuntui hieman irralliselta. Nigerialaisten pikkutyttöjen maahantuonti seksiorjiksi on toki järkyttävä ilmiö, mutta olisin kaivannut aiheen perusteellisempaa käsittelyä. Muuten teos tuntui parhaimmalta lukemaltani dekkarilta pitkään aikaan, ja aion etsiä sarjan jatko-osia pian. Varsinkin Héctorin nuorempi työpari Leire kutkutti hahmona, ja hänen tapansa harjoittaa ”solidaarista seksiturismia” ulkomaalaisten miesten kanssa toi tarinaan kaivattua kevennystä.

Pystyin lukemaan kirjaa huonosti valaistussa bussissa läpi yön, mikä kertoo jotain sen vetävyydestä. Matkasta Berliinistä Varsovaan en havainnut muuta kuin KFC:n mainosvaloja ja erittäin kämäisiä viinakioskeja.