Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Mainokset

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Lopunaikojen luomiskertomus

Köyhä maa on kahtiajakautunut, junarata vie onnenonkijoita pääkaupunkiin, jossa on maan ainoa Amerikkalainen sairaala. Kansalaisten suunnitelmat jäävät työttömyyden kurimuksessa kesken, kerjäläiset asuttavat kesken jääneiden talojen betoniluurankoja. Maaseudun köyhillä on jäljellä oma kunniansa, perinnekäsityöt, isoäitien kutomat matot ja isien nikkaroimat huonekalut. Maalla köyhätkin nauttivat edelleen kahvista ja pasteijoista, ja perjantai-iltaisin elokuvista kyläkoululla.

Sinikka Vuola maalaa vahvan symbolista aikuisten satumaisemaa spekulatiivisessa romaanissaan Replika (Tammi, 2016). Kylän puuseppä veistää itselleen kauan kaivattua perillistä, ja meren rannalla rautaporttien takana asuvalla Siniparralla on painavia salaisuuksia piilossa kellarissaan. Maalla, kulttuurilla tai kielellä ei ole sadussa suurta merkitystä, mutta yksityiskohdat viittaavat mahdollisesti johonkin pieneen keskiamerikkalaiseen valtioon. ”Vaalea jumalatar” Marili on tappanut itsensä unilääkkeillä jo kauan sitten, mutta edelleen hän on kylän mytologiassa keskeinen hahmo. Väritelevisio ja Polaroid-kamera ovat maalaisille ylimaailmallisia ihmeitä.

Kertoja on nuori, toisella kymmenellään elävä yksinhuoltajaäidin lapsi, jonka sukupuolellakaan ei ole pitkään aikaan merkitystä. Hän kärsii isättömyydestä ja joutuu äitinsä saattohoitajaksi. Orpous ajaa hänet neurologiseen tilaan, jossa hän näkee vain puolet maailmastaan. Hän päätyy potilaaksi pääkaupungin ainoaan sairaalaan, jossa on hoidossa myös Siniparta. Vanhan miehen iho on muuttunut hopeanväriseksi sydänlääkkeiden voimasta.

Pidin teoksessa paljon runollisesta kielestä, munakoisonvärisistä taivaista ja pomeranssinsävyisistä aamuista. Aistien, viettien ja ruumiillisuuden kuvauksena Vuolan teksti lähenee ranskalaisten feministifilosofien tyyliä – olin näkevinäni tässä varsinkin Algeriassa kasvaneen Helene Cixous’n vaikutteita. Yleinen ”kehitysmaalaisuus” ilman historiallisia viitteitä on kerronnallinen ratkaisu, joka kenties keskittää lukijan huomion oleelliseen, mutta itseäni tämä myös ärsytti. Länsimaisista, kristinuskon sävyttämistä myyteistä tässä oli kyse kauttaaltaan, eikä asetelman eksoottisuudella mässäillä. Teos ei ainakaan kerro vaikeasti aukeavasta vieraasta kulttuurista.

Kuolemanpelko lienee teoksen keskeisin teema. Kyläläiset eivät ainakaan ole kuolemasta vieraantuneita, vaan yhteisö huolehtii sairaista ja kuolevista. Lesket performoivat leskeyttään mustin korsetein, ja kylän hautausmaa on värikkäiden kärsimysnäytelmien estradi. Riikinkukot käyvät hautajaisissa kuokkimassa, ja kylän pappi ei peittele himokkaita katseitaan nuorempia naissurijoita kohtaan. Varsinaiset demonit pitävät majapaikkaansa Siniparran talossa, jonka kellarissa hakattujen vaimojen varjot monistuvat.

Luulen, että olisin ollut teokselle otollisempaa yleisöä 90-luvulla, jolloin luin enemmän tämän tyyppistä mytologiasta ja psykoanalyysista ammentavaa fiktiota. Nyt tuntui kuin olisin jäänyt keskelle taitavasti rakennettuja kulisseja tai olisin osallistunut larppiin, jonka sääntöjä en ole sisäistänyt. Sadun unenomaisuus ja sen hahmojen karikatyyrisyys eivät herättäneet minussa varsinaisesti uusia kysymyksiä. Hahmot vaikuttivat kohtaloonsa määrätyiltä, eikä juopoilta vaimonhakkaajilta voinut odottaa kuin ohikiitävää järjen välähdystä punaisen turpeissa silmissä. Voi tosin olla, että omat genretyypilliset silmälasini ovat samenneet. Teos voisi hyvinkin aueta ja kasvaa merkitykseltään toisenlaisessa tilassa ja asennossa.

Teoksen nimi oli osuva Pinokkio-vertauksen, ikonisen Marilynin ja muiden arkkityyppien toistuvuuden vuoksi. Jos teoksen syrjäkylää lukee suhteessa ympäröivään todellisuuteemme, voimme kaikki nimetä teoksen kylälle ja kaupungille kopiot paikoista, joissa olemme itse asuneet. Maailman väestön valtaosa elää maailmassa, jossa yksilöllisillä valinnoilla ei ole merkitystä. Kaikkien pihoilla on samanlaisia emalivateja ja muoviämpäreitä, onnekkailla on isoäitien kutomia perintömattoja. Vielä onnekkaammat voivat ruokkia lapsiaan viiriäisenmunilla.

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.