Koulukiusaamisen laajasta panoraamasta

Teos: Iida Rauma: Hävitys (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Täytyy myöntää, että Iida Rauman uusin teos olisi saattanut jäädä minulta lukematta ilman tämän viikon uutista hänen Finlandia-voitostaan. Olen kyllä lukenut tämän lahjakkaan nuoren kirjailijan teoksia aiemmin, ja pitänyt niistä, mutta Hävityksen tematiikka tuntui minusta vähän liian raskaalta. Tai pikemminkin tuntui, ettei omassa elämässäni ole nyt oikea aika käsitellä joitain ikävämpiä koulumuistoja.

Toki tämän kirjan aika-akseli on eri kuin omat muistoni 1980-luvulta, ja siinä esiintyvät diskurssit kiusaamisesta ovat erilaisia. Eli en päätynyt peilaamaan omia koulumuistojani paljoakaan tämän romaanin maailmaan.

Romaanin päähenkilö on nuorehko peruskoulun historian opettaja A, joka on kotoisin Kaarinasta ja kärsii epämääräisistä ahdistusoireista. Hän on ollut lapsena ja nuorena koulukiusaamisen uhri, mutta niin on ollut moni muukin rankan oloisessa lähiökoulussa. Noin kolmikymppisenä A. joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot, jotka kummittelevat myös hänen työssään opettajana.

A. elää edelleen puolittaista opiskelijaelämää Turun ylioppilaskylässä, vaikka käy koulussa palkkatöissä. Hänelle itselleen on jonkinlainen mysteerio, kuinka hän on päätynyt töihin koulumaailmaan, sillä hän koki itsensä todelliseksi outolinnuksi jo pedagogisissa opinnoissa. Mutta ehkä hänessä elää pieni maailmanpelastaja, joka haluaa vaikuttaa tulevien polvien koulussa viihtymiseen.

A. on naisia rakastava nainen, jonka oman identiteetin löytämisen polku ei ole ollut helppo. Hänellä on huolehtiva naisystävä Henriikka, jonka kanssa hän ei kuitenkaan asu yhdessä. Teos ei kuitenkaan keskity A:n parisuhteeseen, vaan lesbouden teemaa käsitellään yleisemmällä tasolla.

A: lla on jonkun sortin fiksaatio luokkakaveristaan Irasta, jonka vaiheita hän seuraa tiiviisti netissä. Irasta on tullut kirjailija, mutta ei kovin menestynyt sellainen. Ira on ollut välillä ystävä, välillä julma kiusaaja, mutta enemmän kiusattu. Tyttöjen porukassa on ollut paljon väkivaltaisia leikkejä. Ja moni on aloittanut seksuaalisen etsinnän kovin nuorena.

Kaarina on synkistelevä paikkakunta, jossa nuoret pukeutuvat lähinnä mustan ja harmaan turvasävyihin. Värien käyttöön liittyy suuria riskejä, sillä silloin voi tulla väärällä tavalla nähdyksi. Erilaisuuden sietokyky on tässä kouluyhteisössä lähes olematonta. A. on ”vitun ruma hippi”, jonka kirkkaanpunainen farkkutakki on liikaa käytävän huutelijoille.

Yksi romaanin suuri merkityskeskittymä on kuudennen luokan leirikoulu Viron Hiidenmaalle. Tätä retkeä valmistellaan koulussa pitkään, ja sen aikana tiivistyvät tietyt vahingolliset roolimallit ja kuviot.

Välillä Rauma vertaa A:n koulukokemuksia Pariisin Salpetrieres-mielisairaalan ihmiskokeisiin, joita tehtiin alempien yhteiskuntaluokkien naisille. Itse olen lukenut näistä surullisenkuuluisista kokeista monista akateemisista lähteistä, joten pysyin melko hyvin tässä historiallisessa sivupolussa mukana. Mutta voisin kuvitella, että tuo ulottuvuus romaanissa voi lukijasta tuntua tässä laajassa ja koukeroisessa teoksessa kaukaa haetulta tai raskaalta.

Turun alueen historiaa kirjassa käydään läpi ansiokkaasti. Ehkä nämä kerrokselliset historialliset havainnot monelta vuosisadalta nostavat romaanin profiilia rankasta selvitymistarinasta kohti todellista sanataidetta.

Äänikirjaformaatissa Turun seudun murrepuhe pääsi hyvin esille, ja jotenkin osasin nauttia siitä kaiken karmeuden keskellä. Eli teinityttöjen keskusteluissa on myös huumoria. Ja koska A:n oma näkökulma kiusaamisen tematiikkaan tuntui korostetun akateemiselta, oli hyvä, että kirjassa pääsivät ääneen myös toisenlaiset hahmot.

Romaani on yhteiskunnallisesti painava, kantaaottava ja hengästyttävän moniulotteinen. Ehkä teos tuntui minusta paikoitellen vähän liian monisanaiselta, mutta välillä tempauduin hyvin tajunnanvirtaan ja joidenkin hahmojen pitkiin monologeihin. Parasta teoksessa oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen/poliittisen analyysin kypsyys, ja se havainto, että myös koulukiusaaminen on poliittinen ilmiö, jonka puuttumiseen vaikuttavat vahvasti aikuisten arvot ja poliittinen tausta.

Rikki menneen demokratian draamaa

Teos: Edna O’Brien: Girl (WF Howes, 2019)

Äänikirjan lukija: Sheila Atim

Loppukesästä tein itselleni listan kirjoista, joita maailmalla oli julkaistu Boko Haramin sieppaamista koulutytöistä pohjoisessa Nigeriassa. Moni varmasti muistaa tämän episodin, vaikka ei muuten seuraisi Afrikan uutisia kovinkaan ahkerasti. Tätä kirjallisuutta löytyy runsaasti sekä itse nigerialaisten että ulkomaalaisten kynistä. Itse teen siis taustoitusta käynnissä olevaa teatteriprokkista varten. En luultavasti ehdi lukea kaikkea, mutta yritän ainakin käydä läpi romaanit.

Edna O’Brien (s. 1930) on minulle tuttu kirjailija jo nuoruudesta, jolloin olin suuri Irlannin ystävä, ja luin varsinkin sen naisten kirjoittamaan kirjallisuutta kuin pikku orava. Hän ei koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta olen arvostanut hänen rooliaan katolilaisuuteen liittyvien myyttien purkajana. Nuorten naisten asema uskonnon määrittelemässä yhteisössä on ollut hänen tuotantonsa punaisena lankana 1960-luvulta saakka, ja useamman romaanin nimessä on sana ”girl”. Ja tässä uusimmassa teoksessaan hän palaa itselleen keskeiseen teemaan toisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Ennen romaanin kirjoittamista O’Brien oli matkustanut pohjoiseen Nigeriaan haastattelemaan näitä siepattuja nuoria naisia, ja heidän auttajiaan. Toki siellä on rampannut monia muitakin maailmanluokan julkkiksia. Mutta arvostan sitä, että iäkäs kirjailija on lähtenyt reissuun maahan, joka ei ehkä nousisi ykköseksi seniorimatkailijoiden listalla. Kirjan arvioissa on myös keskitytty vähän liikaakin O’Brienin ikään.

Kirjaa on myös monella tasolla syytetty kulttuurisesta omimisesta. Tähän keskusteluun en koe kykeneväni osallistumaan nykyisillä eväillä. Tai haluaisin kirjoittaa aiheesta jotain syvällisempää kuin pelkän blogitekstin. Mutta ehkä johtuen näistä syytöksistä romaani on jäänyt vähälle huomiolle.

Romaanin kertoja on nimeltään Mariam, ja hän on lähtenyt perheensä kanssa pakoon Boko Haramia kotikylästään. Mariam tulee ensin julmasti raiskatuksi väliaikaisella leirillä, ja tämän jälkeen hänet pakkonaitetaan Mahmoud-nimiselle nuorelle miehelle. Moderni teknologia lisää Mariamin kauhun momentteja, sillä raiskaus tallentuu tekijän kavereiden puhelimille. Hääyötä Mariam viettää ”romanttisesti” led-valoketjun kajossa, eli Mahmoudilla on jopa hyvää tahtoa morsiamensa suhteen. Mies kuitenkin katoaa pian, eikä pariskunta enää näe toisiaan.

Mariamin pikkuveli on puettu tytöksi, jotta hän ei tulisi pakotetuksi lapsisotilaaksi. Perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, eikä tässä kaaoksessa kukaan voi täysin luottaa toisiinsa. Myös kristityt miespastorit saattavat naamioitua burqan alle.

Osa siepatuista tytöistä on kristittyjä, ja he joutuvat opettelemaan Koraanin suuria ensimmäistä kertaa elämässään. Jatkuva huorittelu ja pakkoavioliitolla uhkaaminen murskaa monen tytön mielen. Samalla he kohtaavat sieppaajiensa syvän tietämättömyyden maailmasta.

Mariam tulee raskaaksi, ja synnyttää Babby-pojan. Tien päällä vauva on hänen ainoa turvansa, mutta kotikylään palattuaan tytön äiti järjestää lapsen adoptioon. Isä ja pikkuveli ovat kuolleet, eikä Mariam halua enää olla tekemisissä äitinsä kanssa. Mutta onko hänellä toivoa, mihin hän voisi uskoa näiden järisyttävien kokemusten jälkeen?

En lähtisi leimaamaan romaania epäonnistuneeksi, mutta aihepiiri on niin rankka, että siitä on vaikea saada aikaan häikäisevää taidetta. Teos on brutaalin realistinen, eikä siinä ole suvantovaiheita. Vaikka se on tiivis toteutukseltaan, nostan hattua kaikille, jotka ovat saaneet sen luettua yhdeltä istumalta. Itse jätin teoksen kesken elokuussa, ja nytkin taistelin läpi parissa sessiossa.

Äänikirjan lukija Sheila Atim ainakin onnistuu tehtävässään loistavasti. Hän on nuori ugandalaistaustainen näyttelijä, mutta olisin luullut häntä nigerialaiseksi, sen verran autenttiselta dialogit tuntuvat. Toisaalta teos pysyy ymmärrettävänä, kun koko tekstiä ei ole luettu vahvalla nigerialaisaksentilla.

Ingallsin Laura muuttaa Vietnamiin

Teos: Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Elina Salonen

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kuluneen viikon hyvät uutiset ovat johtamassa siihen, että luultavasti en lähiaikoina ehdi päivittää kirjablogia, tai postausten tahti tulee vähenemään. Olen siirtymässä vakavamman kirjallisuusaiheisen työn pariin, eli minusta tulee puoleksi vuodeksi afrikkalaisen draaman kääntäjä ja tuottaja. Tässä blogissa en ole pahemmin kertonut draamaintresseistäni, vaikka vielä blogin alkuvaiheessa tällaisesta urasta haaveilin. Nyt olen saanut mahdollisuuden edistää tätä uraa uudestaan.

Tällä viikolla olen kuunnellut kahta kolmanteen maailmaan sijoittuvaa teosta, jotka keskittyvät 1970-luvun alkuun. Täytän ensi viikolla 50, joten nämä teokset ovat tuntuneet hyviltä muistutuksilta syntymäni ajan maailmanpolitiikasta.

Nguyen Phan Que Mai (s. 1973) on ehkä kolmas vietnamilaistaustainen kirjailija, jonka tuotantoon olen saanut tutustua. Vuorten laulu sijoittuu juurikin vuoteen 1972, jolloin Vietnamin sota on loppumassa. Maasta on tulossa yhtenäinen itäblokin valtio, ja monet kommunismin kriitikot ovat joutuneet uudelleenkoulutusleireille. Kirjan päähenkilö on teini-ikää lähestyvä Huong, joka on jäänyt mummonsa hoiviin vanhempien lähdettyä rintamalle.

Huongin mummo on liberaali toisinajattelija, eivätkä hänen elon jääneet lapsensa pysty käännyttämään häntä kunnon kommunistiksi. Tarinan alussa mummo käy vielä opettajan töissä maaseudun kyläkoulussa, mutta jossain vaiheesta hänestä tulee mustan pörssin kauppias, ja häneen suhtaudutaan penseästi.

Huongin äiti on ollut rintamalla lääkärin töissä, ja palaa kotiin ihmisrauniona. Hän ei pysty elämän kotona tyttärensä kanssa, vaan muuttaa siskonsa luo toipumaan. Huong kokee olonsa hylätyksi, mutta mummon hankkimat kielletyt kirjat auttavat häntä selviytymään rankasta arjesta. Kertomukset Ingallsin Laurasta tuovat lohtua, ja vietnamiksi tuo saaga on nimeltään Pieni talo suuressa metsässä. Huong on myös kaveripiiristään ainoa tyttö, joka pääsee lukioon Hanoin kaupunkiin. Kaikki muut ovat joutuneet ruumiillisiin töihin.

Aatteelliset riidat rikkovat perheitä, eivätkä kirjan naiset automaattisesti omaksu sukujensa miesten mielipiteitä. Kirjassa on myös monia takaumia varsinkin 1930-40-luvuille, jolloin maassa oli toisen maailmansodan jäljiltä valtava nälänhätä. Ranskalaisen kolonialismin perintöäkin kirjassa puretaan, mutta romaanin kylän viljelijät ovat joutuneet pokkuroimaan niin monen vieraan vallan edustajalle, etteivät he osaa sanoa, mikä valta oli julmin. Toisaalta kirjan hahmot ovat hyvin uteliaita ulkomaailmasta, ja haluavat seurata aikaansa. Hanoissa kommunistihallitus jahtaa varsinkin hippejä, eli sellaisia miehiä, joiden housut lahkeet ovat liian leveät.

Teos on todella monisyinen ja kielellisesti vivahteikas. Kyseessä on perinteisempi historiallinen romaani kuin kanadanvietnamilaisen Kim Thuyn (s.1968), jotka romaanit ovat tavoittaneet monia suomalaisia lukijoita viime vuosina. Ngyuen viittaa laajemmin yleiseen historiaan, käyttää tarkkoja vuosilukuja ja tilastoja. Mutta ei tämä teos silti syyllisty liikaan opettavaisuuteen, enkä myöskään kokenut, että teosta olisi kirjoitettu pelkästään länsimaisia yleisöjä silmällä pitäen. Ymmärsin, että kirjailija asuisi edelleen kotimaassaan, mutta on matkustellut laajalti, ja kirjoittanut tämän teoksen englanniksi, mutta ennen tätä hän on julkaissut monia teoksia vietnamiksi, varsinkin runoja.

Hyvää romaanissa on tasapaino kahden poliittisen leirin välillä, eli Nguyen pyrkii aidosti ymmärtämään teoksensa rikki menneen perheen vastakkaisia tuntoja. Hänen tapansa kuvata sodasta palanneiden henkilöiden mielenmaisemaa tuntui jopa tutulta, eli en kokenut lukevani romaania kovin kaukaisesta, vieraasta kulttuurista. Henkilöitä teoksessa on runsaasti, ja loppua kohti tapahtumat raaistuvat. Mutta kokonaisuutena teos on täyteläinen, ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, ja aitoa teinimeininkiä.

Ainoa asia, josta jupisen, on romaanin kliseinen nimi, eli en olisi valinnut sitä kannen perusteella. Näitä vuoriaiheisia kirjoja kun on tullut eteen todella monia, ja varsinkin Aasiasta. Mutta taisin lukea alkuvuodesta pitkällä viiveellä Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, eikä sekään ollut huono teos, vaikka nimi pitkästytti.

Mitä teoksen poliittisesta asetelmasta sitten jäi käteen? Jotenkin tuntui, että vietnamilaisten tulkinta marxismi-leninismistä oli erityisen v-mäinen, ja että poliittinen kiihko on todella tuhonnut kokonaisia perheitä ja sukuja tuossa maassa. Mutta koin ansiokkaana kirjassa varsinkin sen, ettei kirjailija esittänyt läntistä blokkia yhtään armollisempana osapuolena. Agent Orange oli tuon sodan karmeimpia asioita, minkä vaikutuksia moni länsimaissa ei varmaan enää muista.

1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

Rosa Clay toisella kierroksella

Teos: Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.

Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.

Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.

Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.

Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.

Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.

Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.

Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.

Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.

PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.

PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.

Nuorisorikollisuutta Lagosissa

Teos: Abi Ishola-Ayodeji: Patience is a Subtle Thief (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Liz Femi

Patience on nuori opiskelijatyttö Lagosissa, ja hänen isänsä on iso kiho, paikallinen kuvernööri Ibadanin kaupungissa. Patiencen äiti on kadonnut kuvioista, ja uusi äitipuoli jyrää amatsoni lailla kodin universumissa. Patiencella on äidistä jäljellä vain joitain kirjeitä ja valokuvia, ja hän uskoo äidin lähteneen Amerikkaan, maahan, jossa vanhemmat olivat joskus tutustuneet nuorina opiskelijoina.

Patience on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hänellä on maan kansalaisuus. Lagosissa hän saa pakkomielteen äidin löytämisestä, mutta vanhempien riitaisen eron vuoksi hän tietää, ettei tule saamaan isältään rahaa Jenkkilän reissua varten. Isä pitää tyttären passia ja muita papereita lukkojen takana varmuuden vuoksi.

Ibadan on maan tärkein yliopistokaupunki, mutta Patience ei halua jäädä tähän Nigerian Oxfordiin, koska tämä tarkoittaisi kotona asumista opintojen aikana. Lagosissa häntä odottaa vapaus ilkeästä äitipuolesta, eikä häntä harmita asuminen opiskelija-asuntolassa, vaikka hän on tottunut asumaan leveästi taloissa, joissa ei koskaan koeta sähkökatkoksia.

Lagosissa Patience törmää Kash-serkkuun, joka hustlaa ahkerasti hämäräbisneksissä. Serkku on opiskellut öljyalan insinööriksi, mutta joutuu elättämään itseään okada-kuskina. Kuljetusalalla on monia mahdollisuuksia huijaamiseen, ja Kashilla on innovatiivisia välistävetämisen ideoita. Patience ylipuhutaan tähän pikkurikollisten jengiin, ja hän alkaa myös seurustella serkun rikostoveri Chiken kanssa. He päätyvät tekemään sarjan pankkitilitalletuksiin liittyviä huijauksia.

Vaikka tarina on traaginen juonellisesti, hahmoissa on myös koomista potentiaalia. Äänikirjan lukija Liz Femi onnistui tehtävässään mainiosti. Välillä minun on vaikea kuunnella pitkää romaania, joka vedetään hieman ylinäytellyllä Lagosin murteella, mutta tällä kertaa tämän lukijan kovinkin eläväinen tyyli miellytti minua.

Ishola-Ayodeji on nykyään New Yorkissa asuva kirjailija, mutta ainakaan hän ei ole menettänyt kosketusta kotimaansa elämänmenoon ja estetiikkaan. 1990-luvun ajankuva on tässä osittain sellaista, johon suomalainenkin lukija voi samastua. Nuoret rakastavat videopelejä, heillä on amerikkalaisia merkkivaatteita ja meikkejä, ja musiikkimaku on hyvin kansainvälistä. Tarina alkaa vuodesta 1992, joten arvelisin päähenkilön 1970-luvun puolessavälissä syntyneeksi. Opiskelijaelämän kuvauskaan ei tuntunut minusta kovin eksoottiselta, eli teoksen nuoret naiset elävät suht villiä ja vapaata elämää kampuksella. Toki Patience on omalla tavallaan riippuvainen isästään, mutta häntä vaivaa enemmän isän välittämisen puute kuin hänen kontrollinhalunsa.

Jotain yhteistä tässä oli myös viimeksi lukemani teoksen, Jendella Bensonin Hope and Glory kanssa, joka sijoittui nykypäivän Lontooseen, mutta kertoi myös yoruba-kulttuuriin kuuluvista nigerialaisia. Molemmissa kirjoissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä ja vaikeita tunneilmapiirejä. Hieman tämän romaanin isähahmo myös muistutti Chimamanda Ngozi Adichien Purppurahibiskuksen isää, vaikka tässä isä ei ole sadistisen väkivaltainen eikä fanaattisen uskonnollinen. Adichien romaanissa isä kuuluu igbokulttuuriin, mutta on sanoutunut irti oman kulttuurinsa tavoista ryhdyttyään katolilaisuuden äärimmäiseksi airueeksi.

1990-luku on ollut Nigeriassa poliittisesti turbulenttia aikaa, ja nuorten opiskelijoiden näkökulmasta levottomuudet ovat vaikuttaneet heidän elämiinsä konkreettisesti. Monien opinnot venyivät tai keskeytyivät, ja tämä epävarmuuden tila on jatkunut näihin aikoihin. Eli teos kertoo epätoivoisista olosuhteista, jotka tekevät ihmisistä varkaita. Pidin paljon juuri kirjan nimestä, joka on tarpeeksi monimerkityksinen ja arvoituksellinen.

Tienraivaaja risteyskohdassa

Teos: Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Kuuntelin tämän kirjan pari viikkoa sitten, ja olin jo jättää siitä raportoinnin välistä, sillä en oikein saanut siitä otetta äänikirjaformaatissa. Päätin kuitenkin palata kirjan maailmaan luettuani uudelleen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Purppuranpunainen hibiskus (2003). Molemmissa kirjoissa päähenkilö on nuori nainen, joka on pakotettu suorittamaan uskontoa. Kulttuurit ovat kaukana toisistaan, mutta kirjojen asetelmissa on jotain yhteistä.

Tässä romaanissa nuori Silja kasvaa Pohjois-Karjalassa perheessä, jossa vanhemmat ovat kääntyneet Jehovan todistajiksi aikuisiässä. Asuinpaikka on jonkun maalaispitäjän syrjäkylällä, jossa on alakoulu ja urheilukenttä, mutta ei paljoa muuta. Kun Silja tekee kahdeksanvuotiaana kenttäsopimuksen ja kertoo siitä iloisesti opettajalleen, opettaja luulee Siljan liittyneen paikalliseen urheiluseuraan.

Siljan vanhemmat ovat jopa kilttejä omalla tavallaan, mutta ehdottomia uskonsa toteuttamisessa. Yhteyttä pidetään vääräuskoisiin sukulaisiin, mutta ei osallistuta heidän pakanajuhliinsa. Joulun vietto isovanhempien kanssa ei ole mahdollista.

Kirjaa kuvataan herkäksi ja kuulaaksi, ja taatusti näin on. Mitään kovin yllättävää en kuitenkaan oppinut kahdesta pääteemasta, JT:n seurakuntaelämästä enkä syömishäiriöistä. Nissinen kuvaa JT:n paikallisen seurakunnan yhteisöelämää huomattavasti tarkemmin kuin Ben Kalland, joka taisi olla ensimmäinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin Jehovan Todistajista. Seurakuntaelämästä jää eniten mieleen sääntökeskeinen suorittaminen ja hurskaan roolin esittäminen.

Romaanin Silja on hyvin varhaiskypsä, ja näin ollen hän tekee itsenäisiä päätöksiä kentälle lähdöstä ja kasteesta. Suhde äitiin rakentuu pitkälti ulkonäköön, painoon ja syömiseen liittyvissä keskusteluissa, ja äiti välittää tyttärelleen uskonnon värittämää normatiivista naiskuvaa, jonka mukaan kunnon uskovainen nainen on hoikka. Isän kanssa keskustellaan enemmän teologisista kysymyksistä, myös saunassa.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että romaani tulisi olemaan rankka ja surullinen, eli sain, mitä tilasin. On teoksessa paikoitellen huumorin pilkahduksiakin, kuten episodissa, jossa matkustettiin bussilla retkelle Vantaan Beteliin, mutta olisin kaivannut lisää komiikkaa rankkojen osuuksien tasapainoksi. Toinen ongelma oli, että kuunneltuna kirjan aikatasoja joutui koko ajan arvaamaan, ja tämä aiheutti turhautumista. Olisin toki voinut vaihtaa formaattia, mutta en jaksanut.

Kokonaisuutena teksti on vetävää, ja jään odottamaan Nissiseltä muitakin fiktiivisiä aloituksia kuin JT-aiheisia. Luulisin, että kirjan maailma voi myös puhutella JT:n ulkopuolella kaikkia, jotka ovat eläneet lapsuuttaan 90-luvulla. Tähän nostalgisointiin koin olevani liian vanha, ja omien lapsuusmuistojeni Pohjois-Karjalakin tuntuu kaukaisemmalta ja agraarimmalta paikalta kuin tämän romaanin maakunta.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Hengellisessä BB-talossa

Teos: Linnea Kuling: Lahkon kasvattama. Knutbyn murha lapsen näkökulmasta (Storytel Originals, 2022)

Suomennos: Mirka Maukonen

Äänikirjan lukija: Annika Poijärvi

Edellisestä Jehovan todistajat-teemaisesta lukemistostani syntyi looginen hyppy Knutbyn seurakuntaan, josta luin jo toisen muistelmateoksen. Suhtauduin tähän teokseen varauksella, sillä olin jo omasta mielestäni saanut tietää tästä varsin tunnetusta lahkosta tarpeeksi Peter Gembäckin ja Annika Sohlanderin kertomana.

Tämä teos kertoo saman lahkon tarinan lasten ja nuorten näkökulmasta. Linnea Kuling muutti Knutbyn kristilliseen yhteisöön 5-vuotiaana, ja jätti sen vuonna 2016 21-vuotiaana toimittuaan kolme vuotta itsenäisesti kotiseurakuntansa palvelijana. Tässä välissä Linnean perhe oli joutunut yhteisössä paitsioon, mutta Linnea itse pyrki tästä huolimatta lahkon johtohahmon Åsa Waldaun suosioon. Jossain vaiheessa hän muutti vanhempiensa luota asumaan seurakunnan eliitin asuttamalle Kukkulalle, ja päätyi Waldaun perheen käskyläiseksi.

Yksi syistä, miksi Kulingin perhe alun perin muutti yhteisöön liittyi Linnean psyykkiseen oireiluun ja erityislapsen statukseen. Uskovaiset vanhemmat toivoivat saavansa tukea vaikean tyttären kasvatukseen yhteisöstä, sillä tarvittavaa apua ei ollut löytynyt ”maailmasta”.

Linnea ei enää oireillut vakavasti Knutbyssä, vaan sopeutui yhteisön valitsemiin kasvatusmenetelmiin. Päiväkodissa vallitsi jonkin sortin viidakon laki, ja lapsia pyrittiin karaisemaan niin, että he eivät turhaan kantelisi kiusaamisesta. Alakoulussa oli töissä useampi lahkoon kuuluva opettaja, mikä teki sopeutumisen vaikeammaksi niille oppilaille, jotka eivät kuuluneet yhteisöön. Kuling kirjoittaa myös onnen vuosista, jolloin hän uskoi koulunsa olevan paratiisi, mutta kokemukset alkoivat synkeytyä yläkouluun siirtymisen jälkeen.

Kirjan nimi on harhaanjohtava siksi, ettei se oikeastaan keskity murhatapaukseen, vaan käsittelee enemmän lahkon nuorten välistä dynamiikkaa. Yksi avainhenkilöistä on Åsa Waldaun tytär Mia, joka oli oppinut äidiltään psyykkisen manipulaation keinot, ja käytti niitä huomattavasti karkeammin kuin äitinsä. Toisaalta myös Mia oli kollektiivisen psykoosin uhri, ja käynee luultavasti vielä rankemman irtautumisprosessin läpi kuin Linnea, koska hänen äitisuhteensa tuntui todella kipeältä.

Teoksen teema on järeä, mutta valitettavasti en pitänyt kirjoittajan saippuaoopperamaisesta tyylistä. Teoksessa on paljon puhekieltä, teini kieltä ja dialogia, mutta Kulingilla olisi paljon opittavaa tiivistämisestä ja draaman kaaresta. Teoksen loppuosat tuntuivat puuduttavalta ”lusimiselta”, mutta jostain syystä kuuntelin kiltisti teoksen loppuun.

Jotain extraa löysin teoksen matkakuvauksista, mutta ei edes luksusmatka Australiaan Åsan sisäpiiriläisten kanssa tuntunut varsinaiselta lomalta. Kovasti tämä seurakunta onnistui nyhtämään kymmenyksiä, eli lahkon taloudellinen hyväksikäyttö tuntui minusta ulottuvuudesta, josta olisin voinut lukea lisääkin.