Irti päästämisen taiteesta

Teos: Pam Jenoff: Sirkustyttö (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kirjapuutos on vakava tauti, varsinkin jos elää kaukana kirjastoista eikä pääse kaukiostaan ulos joka päivä. Itse en pärjää lukijana Piki-kirjaston äänikirjatarjonnalla, mutta välillä joudun tyytymään siihen, mitä siellä on saatavilla. Yleensä siellä on vain Nora Robertsia ja Jeffrey Archeria.

Amerikkalainen Pam Jenoff ei ole vielä ehtinyt täyttää kokonaista kirjaston hyllyä teoksillaan, mutta hänenkin kirjojaan on usein helposti saatavilla. Sirkustyttö on toinen häneltä lukemani kirja, ja olen yrittänyt lukea tätä aiemminkin. En nyt kokonaan reittaisi Jenoffin kirjoja epätoivoisiksi hyllynlämmittäjiksi, mutta ymmärrän, miksi niihin ei ole pitkiä varausjonoja. Tämän tyyppistä romanttista sotakirjallisuutta on tarjolla liikaa, ja genre toistaa pahasti itseään.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Noa, tyttö Hollannista, joka on päätynyt Saksaan synnyttämään aviotonta lasta Lebensborn- ohjelmaan. Noa synnyttää lapsen, jota ei hyväksytä kolmanteen valtakuntaan liian tummien piirteidensä vuoksi. Hän ei saa tietää lapsensa kohtalosta mitään, ja hän päätyy karkaamaan hoitokodista.

Darmstadtin kaupunki sijaitsee lähellä Ranskan rajaa, ja Noa päätyy hanttihommiin aseman siivoojaksi. Tunnelmat asemalla ovat kaoottiset, kun tuhannet ihmiset pyrkivät länteen liian täysine matkalaukkuineen. Eräänä päivänä Noa löytää vaunut täynnä kuolleita vauvoja ja kokee elämänsä järkytyksen. Ruumiiden joukossa on yksi elävä ihmistaimi, joka ojentaa kättään kohti pelastajaansa.

Noa antaa pojalle nimeksi Theo, ja löytää turvapaikan lähellä majailevasta kiertävästä sirkuksesta. Vaikka tytön fysiikka ei lupaa ihmeitä, hän tarjoaa työvoimaansa sirkuksen väelle. Juutalainen trapetsitaiteilija Astrid ottaa tytön treenattavaksi tulevaa ohjelmaa varten. Kaksikon välillä on kuitenkin pulaa luottamuksesta, koska molemmilla on epäuskottava peitetarina viime vaiheistaan.

Noa pääsee sirkuksen kanssa kiertueelle Ranskaan, missä olo ei ole paljon turvallisempi kuin Saksassa natsien miehittämällä alueella. Eräässä kaupungissa hän saa huomiota Lucilta, pormestarin pojalta, ja kokee taas ihastumisen huuman. Lucin isä on kuitenkin natsien kollaboraattori, ja suhde sirkuksen kannalta vaarallinen. Vaikeaa on myös tuottaa ohjelmaa, koska natsit vaativat sirkukselta uskollisuutta.

Kirjan ainoa varsinainen anti oli muistin virkitys Elsassin alueen historiasta, sillä sirkusseurue joutui palaamaan raja-alueelle Ranskan-kiertueen jälkeen. Kovin syvälle en tuossa kertauksessa päässyt, mutta se, mitä luin paikallisten ihmisten sekavista lojaalisuuksista oli kohtuukiinnostavaa.

En pidä kirjaa kokonaan epäonnistuneena floppina, sillä ihmisillä on erilaisia tarpeita lukiessaan historiallista fiktiota. Minun tarpeitani teos ei juuri nyt täyttänyt, mutta luin Jenoffilta toisen kirjan suuremmalla antaumuksella.

Pari vuotta sitten luin Joel Elstelän samasta aihepiiristä kertovan Sirkusleijonan kaipuun, joka oli paljon runsaampi ja rikkaampi kuvaus samasta aihepiiristä. Molemmissa teoksissa on uskottavuuden rajoja haastavia elementtejä, enkä lukenut kumpaakaan realistisin odotuksin. Elstelän romaanin ehdoton plussa tähän verrattuna oli räävitön natseille nauraminen, kun taas tässä natsihahmot jäivät lopulta vain etäisiksi statisteiksi melko kliseisessä rakkaustarinassa.

Hiiriä ja kirjallisuusmiehiä

Teos: Pertti Lassila: Jälkisato (Teos, 2023)

Äänikirjan lukija: Aki Räty

Viljo Salo on nuori kirjallisuudenopiskelija, joka lähtee kesätöihin Ahvenanmaalle tutkimusasemalle hyttysiä pyydystämään. Työ luonnontieteiden parissa tuntuu mukavalta vaihtelulta, kun nuoren miehen tie kirjallisuuden parissa takkuaa. Hiiret kuuluvat suoritettaviin eläinkokeisiin yhtä lailla kuin hyttyset, ja aikaa riittää myös tutkia kasvien väriloistoa keskellä niukkaa kasvuympäristöä.

Opinnot jäävät kesken, mutta Viljosta tulee kirjailija. Ei kovin menestynyt sellainen, mutta silti. Naissuhteissakaan ei ole flaksi paras mahdollinen; naiset kyllästyvät miehen luonteen tasaisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen. Vuodet kuluvat, ja Viljo kokee, ettei hänellä ole enää mitään, mistä kirjoittaa. Merkitystä elämäänsä hän löytää enemmän meren rannalta ja veneilystä kuin kaupungin kulttuurikapakoista.

Jo ikääntyneenä kirjailijana Viljo kohtaa kirjastosta nuoren virkailijan, Suvin, joka rakastuu mieheen suunnattomasti. Ikäerosta huolimatta he päätyvät suhteeseen, jossa sanoilla ja lauseilla on keskeinen rooli. Suvi on kiinnostunut kuulija, joka onnistuu näkemään syrjään jääneen kirjailijan uudessa valossa.

Kyseessä on tiivis ihmiselämän kokonaiskuva, jossa Viljon elämää valotetaan sen eri vaiheissa. Viljo on vetäytynyt yksinäisyyteensä, eikä odota elämältään enää paljoa. Hän on oppinut jo kuolleelta äidiltään, ettei maailmaan kuulu jättää liikaa jälkiä itsestään. Lassilan lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä ja toteavia. Tyyli on liian pelkistettyä omaan makuuni, ja romaanin kokemusmaailma äärimmäisen arkinen.

Pidin kirjassa eniten Ahvenanmaan kesäreissun ja erään Italian-matkan kuvauksesta. Tarinan aikana Viljosta kehittyy veneilyaiheisten tarinoiden kertoja, jonka tuotanto on laaja, mutta suuren yleisön parissa varsin vähän tunnettu. Viljo kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka jännittävät esiintymistä ja jonka kirjaston järjestämään tilaisuuteen tulee vain muutama ihminen yleisöksi.

Romaanin nimi viittaa ystävyyksien ja rakkaussuhteiden odottamattomiin seurauksiin, ja taiteilijan uran kypsyneisiin hedelmiin sen loppuvaiheessa. Kirjailijan taustaa kuikuillessa huomaan, että olen saattanut lukea häneltä aiemmankin teoksen, mutta en päässyt kovin syvälle sen maailmaan. Lassila on pitkän uran tehnyt kirjallisuudentutkija ja kriitikko, joka on ryhtynyt julkaisemaan omaa fiktiota 2010-luvulla.

Saksikäden matkassa Missourissa

Teos: Gillian Flynn 2006: Sharp Objects (Broadway Books)

Tämä teos löytyi taannoisesta muuttokuormastani, ja se oli muhinut lukemattomana hyllyssäni vuosikausia. Luin kirjaa lyhyissä pätkissä, ja vasta noin viidennellä yrittämällä pääsin tarinan imuun. Tämä johtui ehkä itselle oudosta etelävaltiolaisesta puheenparresta, muuten kyseessä on varsin vetävä, nopeatempoinen kauhudekkari, joka sijoittuu Wind Gapin pikkukaupunkiin Missourin osavaltioon.

Teoksen päähenkilö on kolmekymppinen toimittaja Camille Preaker, joka on muuttanut Wind Gapista Windy Cityyn eli Chicagoon. Hän on rikkaan paikallisen perheen vesa, jonka äiti omistaa teurastamon. Äiti on jonkunlainen yhteiskunnan pilari, seurapiirikaunotar ja paikallinen silmäätekevä. Perheellä on viktoriaaninen kartano, jonka huoneita on kuvattu sisustuslehtiin.

Paikkakuntaa riivaa tappamisen aalto, ja Camille matkustaa takaisin kotiin tehdäkseen juttua Annin ja Natalien, yksitoistavuotiaiden koulutyttöjen raaoista murhista. Työkeikka tuntuu nihkeältä siksikin, ettei lehti maksa hänelle majoitusta vaan hänen oletetaan yöpyvän lapsuudenkodissaan. Camillen ja Adora-äidin välit ovat kohteliaasti ilmaistuna viileät, mutta ainakin residenssissä on tilaa yllätysvieraalle.

Camille ei ole koskaan kokenut äitinsä rakkautta, vaikka äiti on ollut hyvä hoivaamisessa. Hänen pikkusiskonsa on kuollut Camillen lapsuudessa, ja tämön jälkeen perheeseen on syntynyt iltatähti, jonka kanssa Camille ei ole asunut saman katon alla. Camille ei ole käynyt kotonaan yli vuosikymmeneen, joten pikkusiskolleen Ammalle hän on lähinnä satuolento.

Kirjassa käytetään teräviä objekteja myös itsetuhoiseen tarkoitukseen. Camille itse harjoittaa viiltelyä vielä aikuisena, ja hänen kehonsa on todellinen pahoinvoinnin museo. Koululaiset vahingoittavat toisiaan koulun käsityötunneilla, ja pian käy ilmi, että Natalie, Ann ja myös Camillen pikkusisko Amma ovat olleet kaikki väkivaltaisia pikku petoja. Yhteisössä jo esiteini-ikäiset tytöt käyttävät huumeita viihdekäyttöön, ja vähän vanhemmat pojat ovat koukussa metamfetamiiniin.

Voi huoh, tämä oli samaan aikaan hurjan surullinen ja viihdyttävä kirja. Vaikka aihepiiri oli synkkääkin synkempi, niin Flynn onnistui taidokkaasti rakentamaan Camille Preakerista itseironisen feministihahmon, joka eli vaarallisesti suuria riskejä ottaen. Kirjaa lukiessani pohdin kuitenkin enemmän kahta ajankohtaista teemaa Suomessa: vaarallisen väkivaltaisten nuorten tilannetta ja saksikäsi-Riikan lapsiperheisiin kohdistuvia leikkauksia. Varsinkin nuorten oireilusta tämä romaani kertoi karua tarinaa, ja vaikka kyseessä on goottilaishenkinen kauhutarina, niin pidin kirjan kontekstia varsin realistisena kuvauksena amerikkalaisen pikkukaupungin elinoloista.

Voisin katsoa tämän tarinan uudelleen Netflix-sarjana, sen verran riipivästä ja hyytävästä stoorista uskon riittävän ajattelemisen aihetta toiselle kierrokselle. Tarina tuntuu visuaalisesti runsaalta ja kerrokselliselta, joten sen näkeminen voi olla jopa suurempi hitti kuin sen lukeminen.

Luokkakokouksessa Rivieralla

Teos: Guillaume Musso: Tyttö ja yö (Siltala, 2023)

Suomennos: Anna Nurminen

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tämä ranskalainen menestysromaani on ollut minulla työn alla vuoden alusta saakka, ja vaikka se on vetävää tekstiä, se on jäänyt kesken jo monta kertaa. Guillaume Musson tyyliä on verrattu tyylillisesti muun muassa Hitchcockin leffojen ja Twin Peaksin luojien estetiikkaan. Varsin cinemaattisesta kirjailijasta onkin kyse: teksti on toiminnallista, kappaleet lyhyitä, siirtymät nopeita.

Romaanin kertoja Thomas on lentänyt Amerikasta saakka lukion luokkakokoukseen Ranskan Rivieralle. Hän on akateemisen perheen vesa, joka on kasvanut kampuksella ja käynyt paikallista eliittikoulua. Hänen nuoruuttaan on varjostanut amerikkalaisen koulutoverin, valovoimaisen Vinca Rockwellin katoaminen ja oletettu kuolema.

Nuori kirjailijanalku oli aikanaan epätoivoisen rakastunut Vincaan, mutta Vincalle Thomas oli liian kiltti ja nörtti edes yhden yön hoidoksi. Vaikka Vinca itse oli älykäs, hän ei aina valinnut kumppanikseen penaalin terävintä kynää. Antibesin lukiossa uskottiin, että Vinca karkasi Pariisiin filosofian opettajansa kanssa ja menehtyi siellä. Nuoren naisen kuolemasta on liikkeellä erilaisia teorioita, mutta kaikki eivät lainkaan usko tämän poismenoon.

Thomasin kasvuympäristö on ollut poikkeuksellinen, sillä hän on elänyt paikallisen yliopiston kampuksella tutkijavanhempiensa kanssa. Äiti Annabelle on kunnianhimoisempi kuin isä Richard, ja Vincan kuoleman aikaan hän on juuri edennyt dekaaniksi. Silti hänellä edelleen riittää aikaa vetää lukiolaisten teatterikerhoa, jonka loistavin tähti Vinca oli. Vaikka perhe on vakavarainen, vanhemmilla tuntuu olevan synkkiä salaisuuksia, jotka eivät kestä pikkuporvarillisten piirien päivänvaloa.

Viihdyin kyllä kuin kala vedessä kirjan tunnelmissa, koska kaivelin sitä lukiessa omia muistikuviani vuodesta 1992. Kirjan Thomas oli minua kaksi vuotta nuorempi, herkässä iässä ja ristiriitaisten vaikutteiden alainen. Iso osa kirjan kulttuurisista viitteistä nojaa angloamerikkalaiseen popkulttuuriin, joten se vedonnee tietyn sukupolven lukijoihin yli kulttuurirajojen. Kirjallisissa viitteissä löytyi muutakin kuin oman aikansa ikoneita, mm. neuvostorunoutta. Musson kirjoittamisen tekniikka tosin tukeutui tässä teoksessa suurelle määrälle kirjallisia alkusitaatteja, joita oli heitetty myös kappaleiden väliin. Tämä jopa vähän ärsytti, tai tuntui epäkypsältä kikkailulta.

Jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Donna Tarttin The Secret Historyn väliltä, vaikka tuo lukukokemus oli itselleni eeppisempi nuorena aikuisena. Ehkä tämän romaanin henkilögalleriassa oli hyvää se, etteivät kaikki sen nuoret olleet eliittiin kuuluvia älykköjä, vaan mukaan mahtui myös tavallisempia tallaajia. Keski-ikäisten luokkakokouksen teemaa käsiteltiin kirjassa tyylikkäästi, vaikka kohtaamisiin mahtui varsin epämiellyttäviä insidenttejä.

Joudun palaamaan Guillaume Musson tuotantoon paremmalla ajalla, ja se voi tapahtua piankin, koska tänä vuonna häneltä on tulossa kaksi suomennosta lisää. Kirjailijan tyyli vaikuttaa sellaiselta, että voisin jopa kokeilla yhden hänen teoksensa lukemista ranskaksi. Vielä en ole täysin vakuuttunut tyylin toimivuudesta omassa tapauksessani, tai olen kohdannut niin monia muitakin hyviä ranskalaiskirjailijoita, että koen hänellä olevan kovatasoisia kilpailijoita.

Hampstead Heath, 1895

Teos: Tracy Rees: Ruusutarha (Sitruuna, 2024)

Suomennos: Anu Heino

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Lontoon Hampstead Heath on juureva kaunokirjallinen tapahtumapaikka, ja Tracy Rees kuljettaa meidät näille runollisille nummille vuoteen 1895. Tuolloin asuinalueelle muuttaa nuori Mabs, joka on ennen tätä elättänyt perhettään jäämurskaamossa telakalla pojaksi pukeutuneena. Hän saa suhteellisen rahakkaan homman rikkaan perheen rouvan kamaripalvelijana, mikä on koko hänen köyhän perheensä pelastus.

Finchin perhe on muuttanut Lontooseen äskettäin Durhamista. Herra Finch on varakas telakan varustaja, ja rouva Finch on hermoheikko mielenterveyskuntoutuja, jonka oikut ajavat lähipiirin hulluksi. Mabs ei oikeastaan voi kunnolla tehdä töitään, mutta hän pääsee paimentamaan perheen 12-vuotiasta tytärtä Ottiliaa, joka on varsin seikkailunhalunen.

Samoilla hoodeilla asuu myös neiti Olivia Westolin, joka on 28-vuotias vanhapiika ja nelivuotiaan Clover-tytön tuore ottoäiti. Ollie on innokas naisasianainen, jonka naittaminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Äitiys on hänelle uusi elämäntehtävä, vaikka hän potee myös omantunnon tuskia valinnastaan. Mabs ja Ollie ystävystyvät luokkaerosta huolimatta, ja Mabsin maailma alkaa kummasti avartua vierailuilla Ollien kveekariuskovaisen perheen luona.

Kirja pelaa hieman ”madwoman in the attic”-teemalla, sillä rouva Finchin kohtalossa on toisintoa Charlotte Bronten Jane Eyren rouva Rochesterin kanssa. Koko kirja on laaja tutkielma naisten asemasta tuon ajan yhteiskunnassa, hieman mutkat suoraksi vetävä tai kärjistetty sellainen, mutta varmasti opettavainen. Kirjan nimi antoi vaikutelman romanttisesta viihteestä, mutta löysin siitä enemmän pedagogista realismia. Kirjaa suosittelen nuoremmille lukijoille, jotka eivät ole vielä ehtineet käydä läpi brittiläisen naiskirjallisuuden kaanonia kokonaan läpi.

Hatanpään mailla 1200-luvulla

Teos: Evald Ferdinand Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa: kertomus Tuomas Piispan ajoilta (WSOY, 1884)

Luettuani Fredrika Runebergin romaanin Katariina Boijesta löysin vielä toisenkin historiallisen romaanin samoilta hoodeilta, ja se oli tuota Isonvihan saagaa jännittävämpi. Evald Ferdinand Jahnssonin teos kertoo elämästä Pirkanmaalla 1200-luvulla, ja vähän Turunkin tienoilla.

Tarina Hatanpään Heikistä keskittyy kristinuskon ja pakanauskon väliseen hengen taistoon, ja kuvaa rikkaan Hatanpään talonpojan perillisen pyrkimystä naida Liuksialan kartanon Lyyliä, joka Henriikkanakin ristimänimeltään tunnetaan. Lyyli tosin ei ole helposti voitettavissa, koska hän on mahdollisesti vielä Hatanpään tilallisia vauraammasta kodista.

Lyylin kilpakosija Hieraniemen Paavo ei hyväksy saamiaan rukkasia, vaan päättää hakea oikeutta aina Turun piispalta saakka. Koston hengessä hän kutsuu ristiretkeläiset kurittamaan Hämeen kapinallisia pakanoita. Turussa vietetään uuden tuomiokirkon vihkiäisiä, ja sattuupa Paavo tapaamaan retkellään jopa Latvian arkkipiispan.

Kirjassa pakanoiden joukko polttaa neljä dominikaanimunkkia elävältä jossain päin Kangasalaa. Korven Kelo-niminen noita on erityisesti kastettujen pikkulasten perään, mutta Liuksialan Lyyli pyrkii pelastamaan nämä lapsiparat teuraalta. Tahalan Taara on naispuolinen velho, joka ennustaa kuoleman merkkejä ympärillään. Manalan eukon tyttäriä pyörii vähän kaikkialla, mutta varsinkin vanhojen käräjäkivien tienoilla.

Kirjan pariskunnalle ei todellakaan käy hyvin, vaan molemmat kyyditetään Turkuun viimeiselle tuomiolle. Jos tämä kyseinen Heikki on ollut oikeasti olemassa, niin hänen kuolinpaikkansa on epäselvä: tämän tarinan mukaan Heikki teloitetaan Turussa, kun taas muiden tarinoiden mukaan miehen kuolinkivi on edelleen löydettävissä jossain Arboretumin alueelta.

Noin kolmannes romaanin sisällöstä liittyy ulkomailta tulleen pappisväen tarinointiin kaukaisista ristiretkistä muun muassa saraseenien maille, ja suomalaisten pakanoiden uhmakkuutta vertaillaan muslimeihin.

Tämä on sen tyyppinen kirja, joka avautuisi parhaiten lukijalleen, jos hän pääsisi luennan aikana käymään muutamassa kirjan kohteessa mielellään asiantuntevan oppaan kanssa. Itse en tällä lukukierroksella kokenut kirjan pakanallisia osuuksia vieraiksi, mutta osa munkkien ja papiston jutuista meni yli hilseen, koska niissä oli niin paljon katolista erityissanastoa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 18: Teoksen kannessa on koru.

Farmasiaa Satakunnan ytimessä

Teos: Leila Tuure: Apteekki (Sunkirja/World Audio Publishing, 2018)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viime postauksessani käytiin 1990-luvun lama-ajan Satakunnassa, ja nyt on 1910-luvun aika samoilla hoodeilla. Leila Tuurelta olen lukenut pari kirjaa aiemminkin, muistaakseni niissä kuvattiin pontevien naisten työuraa, kuten tehdään myös Apteekissa. Kyseessä on trilogian aloitusosa, ja saaga jatkuu myöhemmin toisen maailmansodan aattoon.

Romaanin nuori Syne (Synnove) Ruusvirta on varakkaan apteekkariperheen tytär, joka elää konservatiivisen isänsä aatemaailman ja ympäröivän maailman uusien tuulien ristipaineessa. Isä ei usko tyttöjen korkeakoulutuksen kannattavuuteen, mutta sallii tyttärensä juuri ja juuri työskentelevän perheen Ursus-apteekissa. Synen äiti on miehensä nolo myötäilijä, joka on kasvatettu oman aikansa ahtaiden normien mukaan.

Isää ja tytärtä kuitenkin yhdistää rakkaus luonnonyrtteihin, ja niiden käyttötarkoitusten opiskeluun. Syne on nopea oppimaan, ja loistaa luonnontieteissä, onhan se luontevaa kodin perimää. 1900-luvun alkupuolella kotimaisia yrttejä käytetään lääkkeiden pohjana laajalti, ja suurin osa lääkkeistä tehdään apteekissa itse.

Synen kaksi veljeä ovat molemmat lähdössä Helsinkiin opiskekemaan, ja tämä herättää siskossa kademieltä. Hän itse joutuu raatamaan apteekissa palkatta, eikä hänen pyrintöjään pahemmin arvosteta.

Romaanin keskeinen draama keskittyy vuoden 1918 tapahtumiin useamman henkilön näkökulmasta. Synen veli Lauri lähtee valkoisten joukkoon rintamalle, ja selviää hengissä. Perheen apteekki tulee ryöstetyksi ja häväistyksi sodan turmeluksessa. Pori ei ole sodan kiihkein tanner, mutta sielläkin tuhotaan ja poltetaan kortteleita riittävästi.

Maailma muuttuu sodan jälkeen, kun itsenäisessä maassa ulkomaille matkustaminen helpottuu. Apteekkiin alkaa tulla lisää tuotteita Länsi-Euroopasta, ja moni pääsee matkustamaan ainakin Ruotsiin.

Viihteellisyyttä kirjaan tuovat juhla- ja matkakuvaukset, mutta Syneä ei vielä päästetä yksin maailmalle parikymppisenä. Helsinki on perheelle tuttu kaupunki, onhan Mirjam-äiti pääkaupungin tyttöjä. Vierailu Ekbergin kahvilaan on tervetullutta vaihtelua sukulaisvierailujen keskellä. Kahvilakulttuurista olen erityisen kiinnostunut, mutta se ei ollut tässä kirjassa kovin vahva juonne.

Minusta kirjassa kuvattu apteekin arki oli yllättävän kiinnostavaa, aistillista ja taianomaista. Yksi lempimuseoistani tässä maassa on Turun apteekkimuseo, ja tämä romaani oli oiva tarinallinen jatkumo museon tunnelmista.

Ehkä kirjassa kuvattu perhe ei ollut kaikista jännittävin, mutta kirjassa on muita vahvuuksia kuin sukudraama. Synelle käy lopulta varsin mainiosti, tosin naisen valitsema polku tuntui melko ennalta-arvattavalta.

Juuri ennen kirjan aloittamista muistelin, kuinka 90-luvulla keräilin vanhoja apteekkipulloja, ja siksi ihan visuaalisesta näkökulmassa ihastelin vanhanaikaisen apteekin tyyliä. Kyseessä on kuitenkin yksi ala, jonka opiskelusta en koskaan haaveillut, mutta se ei estänyt kirjasta nauttimista.

Selkosilta suureen maailmaan

Teos: Kalle Päätalo: Ahdistettu maa (Gummerus, 1977)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Iijoki-sarjan seitsemännessä osassa nuori Kalle aloittaa asepalveluksen vapaaehtoisena kurssikeskuksessa Korialla vuoden 1939 viimeisinä päivinä. Matka etelään on ollut vaivalloinen, ja tottuminen armeijan komentoon vie aikansa.

Mukana Kallella matkassa on naapurikylän Toivo Räisänen, joka on harras lestadiolainen. Jo ensimmäisenä palveluspäivänä naiivi Toivo tunnustaa kouluttajalleen, ettei ole ollut koskaan naisen kanssa ”sillä tavalla”. Gramofonin kuunteleminen on Toivolle epämieluisaa, ja usein hän pakenee hyräilemään omia Siionin laulujaan.

Kalle ei ole komppaniansa nuorin, ja johtuen pitkästä työkokemuksestaan hän huomaa, että suuri osa asetovereista vaikuttaa pelkiltä poikasilta. Hänen kouluttajansa ovat myös varsin nuoria ja kokemattomia. Kasarmilla käy varsinaisia upseereja vain kääntymässä. Likinäköisellä Kallella on vaikeuksia erottaa ylempiensä natsoja, ja tämän vuoksi hänen on tehtävä kunniaa kaikille, jotka tulevat häntä vastaan.

Perunateatteri kiinnostaa Kallea enemmän kuin äkseeraaminen. Vapaa-aikana hän tekisi mieluummin ”oikeita töitä” kuin viettäisi aikaa tuvassa tai sotilaskodilla. Ilmahälytyksiä tulee usein, ja niiden ajaksi miesten on poistuttava kasarmilla, usein öiseen aikaan. Näillä reissuilla alokkaat tutustuvat toisiinsa paremmin kuin muissa tilanteissa.

Varsinaisen rintaman uutiset eivät suuresti vaikuta kurssikeskuksen arkeen. Kallen joukkoja koulutetaan pioneereiksi, eikä heillä ole kunnollisia varusteita. Moni muu joukko on joutunut rintamalle noin kuukauden pikakoulutuksen jälkeen. Talvisota ehtii päättyä, kunnes Kallen komppania lähetetään Petsamoon raivaamaan sen aikaansaamia tuhoja. Myöhemmin sama porukka huseraa Itä-Lapissa Savukoskella 

Komppanian soppakattila on nimeltään Jäävuori, koska se ei meinaa lämmitä arktisissa oloissa. Hernekeitto jää lähes aina raa’aksi, ja aiheuttaa pojissa vatsavaivoja. Keittiöpossun tehtävä ei siis ole kovin kiitettävä, siitä saa aina enemmän haukkuja kuin kehuja.

Kalle on kirjeenvaihdossa kemijärveläisen Lailan kanssa, ja muutenkin kirjepostilla on tarinassa suuri merkitys. Pian sarjassa varmaan tutustutaan jo kirjailijan tulevaan vaimoon Lainaan, sillä tuokin epäonninen suhde alkoi aikanaan kirjeenvaihdosta.

Sotaromaanina Ahdistettu maa on siis erilainen, ja siinä kuvataan varsinkin niitä asepalveluksen tylsiä päiviä, jolloin mitään merkittävää ei tapahdu. Ymmärsin, että Päätalo on kuvannut vastaavia tapahtumia myös Koillismaa-sarjassaan, mutta siinä ei ole minäkertojaa, ja näin se tarjoaa useamman näkökulman. Itselleni lukijana sarjan tässä vaiheessa virkistävää oli se, että henkilögalleria vaihtui lähes kokonaan, ja että myös Kallen persoonassa tapahtui muutosta.

Päätalo on kirjoittanut nämä muistelmat n. 35 vuotta tapahtumien jälkeen. Siksi ihmettelen hänen kuvauksensa tarkkuutta jopa enemmän kuin rauhan ajan teoksissa. Kotipuolen tarinoiden luonne on sen tyyppinen, että ne vaan paranevat, jos kertoja panee niihin paljon omiaan. Toki myös näissä armeijatarinoissa on potentiaalisia fiktion kokoisia aukkoja, mutta luin tätä osaa enemmän uskottavana sota-ajan dokumenttina kuin ”höpöhommina”. Muistelua ovat varmasti auttaneet kirjailijan autenttiset muistikirjat rintamalta, mutta pystyikö hän säilyttämään ne kaikki rauhan aikaan saakka?

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17: Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo. Sellaiseksi koin pohjalaisen pioneeri Vimparin, joka on seksihullu rehvastelija – ja kaiken kukkuraksi hahmo seikkailee tulevissakin sarjan osissa.

Maailmanpalon ennustuksia selkosilla

Teos: Kalle Päätalo: Loimujen aikaan (Gummerus, 2023)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Iijoki-sarjan kuudennessa osassa eletään 30-luvun loppua, viimeisiä aikoja ennen sotaa. Päätalon perheen nuoret Kalle ja Martta asuvat vielä kotona, vaikka käyvät molemmat reissuhommissa. Isä on kuntoutunut työmieheksi, ja Kalle ja isä käyvät välillä yhdessä metsätöissä.

Lestadiolaisella herätyksellä on uutta nostetta maailmanpalon aattona, ja myös Kallella on lyhyt uskoontulon vaihe. Tuolloin ajatukset puhdistuvat, kirosanat kaikkoavat, eikä nuoruuden mies enää muista muoti-iskelmien sanoja. Reissukämpillä tulee kuitenkin eteen liian nättejä tyttöjä, joista vähin ei ole serkku Hilkki. Tyttöjen seireenihuudot ovat jopa uskovalle miehelle liikaa, ja nyt heitä tuntuu tulevan eteen joka reissulla.

Jo aiemmin Kalle on yrittänyt hellustella toisen serkun Annin kanssa, mutta tämä suhde tyssäsi tytön mustasukkaisuuteen. Muutenkaan sukulaistyttöjen kanssa kuljeskelu ei ole paras ajatus, mutta lähikylissä sukulaisia on joka toisessa mökissä. Hiltus-Jakki on aikeissa koulia oppipojastaan selkosten parasta polkumiestä. Jakin puheet ovat melkein liikaa Kallelle, joka on vielä herkällä tunnolla uskon suhteen.

Kevään tukkiuitot ovat Kallioniemessä kiireistä aikaa, sillä tilasta on tullut uittomiesten lepopaikka. Ruoasta ei ole kotipuolessa enää pulaa, mutta makkara on edelleen harvinaista herkkua. Juustoa ja suklaata Kalle särpii reissuillaan salaa, mutta potee syyllisyyttä rahojen tuhlaamisesta.

Kotipuoleen on tullut Oulusta ylioppilaita keräämään metalliromua maatiloja armeijan lentokoneita varten. Riitu innostuu hankkeesta, ja laittaa tenavat etsimään rojua, mutta Herkko ei haluaisi luopua aarteistaan.

Taivalkosken papinkylälle on tullut ensimmäinen oikea pirssiauto, sellainen, joka päivystää Osuuskaupan edessä. Kukaan ei usko tämän menestykseen, koska oman kylän asukkaat eivät pirssiä käytä. Kalle on saanut juuri tuliterän pyörän, joka on suuri ylpeyden aihe.

Kallen talvinen herätys taittuu juhannuksena, jolloin jätkäporukka lähtee kuorma-autolla juhannusjuhlille Leppiniemeen. Tällä matkalla hän laulaa lurittelee iskelmiä muiden mukana. Reissun varrella poiketaan Oulussa, jossa pojat ihmettelevät kaupungin tyhjyyttä. Junan näkeminen on kaikille suuri ihme.

Juhannusjuhlien kuvaus peittoaa tämän päivän festarikuvaukset, vaikka samankaltaisuuksiakin löytyy. Tuhansien ihmisten massatapahtuma on valtava elämys selkosten kasvateille. Naisten kirjavat retongit ja pitkät housut ihmetyttävät, onhan naisten housujen käytöstä varoitettu seuroissa. Juhlissa Kalle näkee myös ensi kertaa sammuneen naisen, jonka haaroihin on tungettu viinapullo. Näky järkyttää häntä, ja muistuttaa taas maailmanlopun väistämättömyydestä.

Keväällä 39 Kalle sairastuu keuhkokuumeeseen, ja Kallioniemessä pelätään jo pahinta. Sairasvuoteelle kutsutaan Mäkelän kartanon uskovainen isäntä Kallen syntejä anteeksi antamaan. Kesän tunnelmat ovat jo varsin enteelliset, ja kun sotaväen kutsuntojen aika on, kaikki tietävät tulevasta reissusta tulevan pitkän.

Teoksen loppuosa on ehdottomasti jännittävämpi kuin verkkainen alku. Talvisodan alun tapahtumat Koillismaalla olivat dramaattiset, ja siviiliväestön asema erityisen haavoittuvainen.

Seuraavat neljä osaa, jotka ovat saatavilla äänikirjoina, keskittyvät pelkästään sotavuosiin. Uusia osia on tulossa vasta kevättalvella. Ehkä nämä ensimmäiset kuusi osaa muodostivat nyt eheän kokonaisuuden, joiden sisällössä riittää jo purkamista pitkäksi aikaa.

Elämänluukulta toiselle

Teos: Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat (Gummerus, 1975)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Iijoki-sarjan viides osa, Nuoruuden savotat, oli pitkään ainoa sarjan osa, jonka tunnistin nimeltä. Todennäköisesti en ole nähnyt edes tuon nimistä elokuvaa; Elämän vonkamies-tv-sarjasta on hämäriä havaintoja. Nämä 30-luvun loppupuolelle sijoittuvat osat ovat kiinnostavia siksi, että ne kuvaavat kriittistä murroskautta maamme historiassa. Kalle Päätalon elämässä nuo vuodet ovat olleet täynnä huolia, mutta samalla hän on elänyt tuolloin tähtihetkiä kotiseudullaan.

Uusi sana, jonka olen tästä sarjasta oppinut, on elämänluukku. Se viittaa tukkikämppien ruokahuoltoon, ja sellaisia oli myös Taivalkosken papinkylän raitilla sen ajan kahviloissa. Kyseessä oli siis kioski tai suojattu baarikeittiö, ja tukkikämpillä niitä rakennettiin sen ainoan naispuolisen työntekijän suojaamiseksi ahdistelulta.

Tässä osassa Kalle on vaurastunut sekatyömiehenä siihen pisteeseen saakka, että hän voi alkaa suunnitella elämänsä ensimmäistä reissuaan Ouluun. Suunnitelma on suuri, koska ennen tätä hän on käynyt vain Kuusamossa. Kaupungin elokuvat kutsuvat, uusi puku pitäisi hankkia, mutta Kallella on myös likainen salaisuus: hän haluaisi maata maksullisen naisen kanssa.

Selvää on, että edessä on kulttuurishokki. Elokuvissa käynti pyörryttää, huussin löytäminen on vaivalloista, ja maalaispojalle naureskellaan häpeilemättä. Maalattuja naisiakaan ei tule eteen joka nurkan takana, eikä kukaan heistä kutsu poikaa syntisiin leikkeihin budoaariinsa. Isän tuliaisen, maalipensselin osto aiheuttaa käsittämätöntä stressiä. Reissu on pettymys, ja kotiinpaluu suuri helpotus.

Kalle-kaima on juuri liittynyt Suojeluskuntaan, ja yrittää saada ystäväänsä mukaan sen riveihin. Kallea tämä arveluttaa, koska hänen varaisänsä Jakki vastustaisi ajatusta. Mikkelinpäivänä Kalle lähtee kylille rimpsalle, mutta ei lopulta lähdekään muiden nuorten kanssa Suojeluskunnan tansseihin.

Tanssiminen on muutenkin selkosilla ihmisiä jakava asia. Uskovaiset nuoret kyllä karkaavat tansseihin, mutta lestadiolaisenemmistöisissä kylissä pidetään vain iltamia. Kalle lämpenee tanssimiselle muita hitaammin, se ei tunnu itselle ominaiselta toiminnalta. Tämän lisäksi hän kokee oman kylän tyttöjen nöyryyttävän häntä. Saatille pääsy on vaikeaa, ja vaikeuksien vuoksi hän päättää näyttää heille kaikille.

Vaikka Kalle edelleen viihtyy kotikonnuilla, reissumiehen elämäntapa on jo iskostunut häneen. Reppu selässä kulkeminen muuttaa perspektiiviä, eikä hän enää pidä Kallioniemen viljelmistä kohtalonaan. Vaikka hän välillä haaveilee kirjailemisesta kotimökissään, ei hän koe suurta vetoa itse viljelemiseen raukoilla rajoilla. Varsinkaan viljasato ei houkuttele, kun on kerran päässyt palkkatyön makuun.

Meinasin hyytyä lopullisesti kirjan puolessa välissä, jossa veistetään kymmeniä sivuja iltapuhteiksi kirveenvarsia koko suvun voimin. Kummun Kalle-sedän tuvassa palkollisena käy muutenkin sutina, sillä se nimetön nainen, joka on vienyt Kallen poikuuden, on edelleen paikalla. ”Nappulani riivautui toimimaan” on tässä erotiikan huipentuma. ”Tiiksani tuntui puhkaisevan housut”, jatkuu hekumointi.

Kalle kokee kuumia tunteita myös setänsä nuorta vaimoa Milkaa kohtaan. Kummun Kalle on jo naimisissa toista kertaa, eikä tällä ole perillistä. Lapsettomuus on kipeä asia Kummun pirtissä, vaikka Kalle tietää jotain pariskunnan petipuuhista. Tuon ajan lapsettomuushoidot ovat erikoisia, ja myös selitykset sille, miksi lapsen siemenet ovat kadonneet.

Kylässä tapahtuu myös veriteko, joka järkyttää kaikkia. Vienan Karjalan pakolainen Mikitan Kalle menettää henkensä ryöstömurhassa, eikä tämän jälkeen kaikki naapurit uskalla nukkua kodeissaan.

Kylän miehet puhuvat välillä syvällisiä maailmanpolitiikasta, eivätkä kaikki ole Kolmannen valtakunnan ystäviä, kuten suojeluskuntalaiset. Päätalo ei onneksi tee Kallestaan ihan joka alan tuntijaa, vaan politiikassa hän ottaa ainakin vielä tässä vaiheessa kuunteluoppilaana roolin. Kyläläisiä kiinnostaa vankilaan joutuneen pastori Niemöllerin kohtalo, ja Saksan sananvapauden puute.

Rasittavaa lukijan muistille on se, että samannimisiä sivuhenkilöitä on sarjassa paljon. En ymmärrä, miksi Päätalo on laittanut niin paljon kaimoja henkilöhahmoihinsa, kun muitakin nimiä olisi ollut tarjolla. Toisaalta sarjaa lukiessa voi antaa itselleen luvan hellittää: kokonaisuuden kannalta ei ole tärkeää muistaa, kuinka monta Kallea kirjoissa on, ja mitkä ovat heidän sukulaissuhteensa.