Teos: Marja Kyllönen: Vainajaiset (Teos, 2022)
Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen
En ollut 90-luvun lopussa enkä 00-luvun alussa kovin kartalla kotimaisen kirjallisuuden uusista tähdistä, joten Marja Kyllösen (s. 1975) teokset jäivät minulta tuolloin huomaamatta. Kirjailija ehti tuolloin saada kiitosta ja loistavia arvioita romaaneistaan, ja häntä pidettiin ainutlaatuisena kielellisenä virtuoosina. Tämän jälkeen hän perusti perheen, eikä kyennyt yhdistää perhearkea täysipäiväiseen kirjoittamiseen.
Aloitan siis Kyllösen tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta romaanistaan Vainajaiset, joka kertoo pohjoisen Suomen naisten hedelmällisyydestä, tai pikemminkin lapsettomuudesta. Teos sijoittuu Kajaanin kupeeseen Karumaan sukutilalle, jossa yhteiskunnan rakennusmuutokset näkyvät ja tuntuvat. Kaupunki on laajentumassa, ja tilan lähelle rakennetaan uusia kerrostaloja.
Teoksen keskiössä on nuori pari Laimi ja Rauno, jotka ovat ottaneet tilan hoidettavakseen Raunon sedän kuoltua. Isoäiti Sylvi on haastava vanha emäntä, joka komentelee nuorempiaan sängyn pohjalta. Tilalla kasvatetaan komeita siitossonneja, jotka saavat huomiota maatalousnäyttelyissä.
Tarina alkaa 1960-luvulta ja ulottuu nykyisyyteen. Kyllösen kirjoitustyyli on tosin niin vanhahtava, että moderniteetti tuntuu tulevan näiden henkilöiden elämään pitkällä viiveellä. Välillä päähenkilöiden elämän vaiheisiin viitataan Sydänmaan Sanomien humoristisilla lehtileikkeillä.
Laimilla ei ole yhtä hyvä lapsilykky kuin sisarellaan Mairella, joka puskee jälkikasvua maailmaan vuosittain kanttorimies tukenaan. Mairen oli alun perin tarkoitus saada miehekseen Raunon, mutta kolmiodraama ehätti väliin. Laimi käy läpi monia keskenmenoja, eivätkä tilan työt riitä hänelle toimeksi. Hän lähtee töihin laitosapulaiseksi uuteen vanhainkotiin, ja hankkii itselleen sukutilan ulkopuolisen elämän.
Teos alkaa perinteisenä sukutarinana, mutta siitä keriytyy ylisukupolvinen kauhutarina. Mukana on pään sisäisiä demoneita, mutta myös oikeita uhkakuvia. Kyllönen kertoo, että oli saanut kirjaansa inspiraatiota paikallislehtien jutuista, joissa oli muun muassa kerrottu päiväkodin tuhopolttoyrityksestä.
Erikoisin näkökulma kirjassa on Laimin ja Raunon naapurin tytöllä Hertalla, joka on sikatilallisen tytär. Kyläläiset epäilevät Raunoa tytön hyväksikäytöstä, kun tyttö viihtyy niin hyvin naapuritilalla. Myös Raunon uusi työ koulutuksen kuskina herättää paikallisissa epäilystä. Hertta tuntuu lapselta ja nuorelta, jonka maailmankuva on vaarallisen rajaton, eikä hänellä ole tippaakaan itsesuojeluvaistoa.
Täytyy myöntää, että luin kirjaa oman murreymmärrykseni äärirajoilla, ja missasin sisällöstä kolmanneksen vaikeiden sanojen tulvassa. Itse dialogit eivät tuntuneet vaikeilta, mutta luonnon ja tunnelmien kuvaajana Kyllönen on kuin muinainen runonlaulaja.
Teos vaatii lukijaltaan enemmän kuin moni nykyromaani, mutta jos lukija onnistuu pääsemään rikkaan kielimaailman sisälle, tarina kyllä palkitsee hänet. Itse lopetin erikoisten verbien ylös kirjaamisen, ja totuttelin poimimaan jokaisesta runollisesta lauseesta keskeisen merkityksen.
Pidin kirjasta paljonkin, kun olin onnistunut totuttautumaan Kyllösen koillismaalaiseen poljentaan. Välillä tyyli kyllä tuntui pakahduttavalta, tai tuntui, että pitkän radiohiljaisuuden aikana kirjailijalle oli kertynyt liikaa sanottavaa, ja että romaanissa oli parinkin teoksen ainekset. Mutta tämäkin on makukysymys, ja ainakin tämän kirjan lukija saa kielellisesti ja tyylillisesti runsaasti virikkeitä.
Jään odottamaan Kyllöseltä uusia teoksia, ja mahdollisesti toisenlaisista teemoista. Tässä teoksessa hän osoittaa virtuoosimaisen kykynsä kalevalaisen poljennon, fantasian, kauhun ja suomikumman luojana. Olisi kuitenkin kiinnostavaa lukea häneltä myös jotain pelkistetymmällä nykykielellä kirjoitettua.
Anun ihmeelliset matkat 