Martiniquelta Manchesteriin

Teos: Mhairi McFarlane: Mitä jos en löydä sinua koskaan (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Mhairi McFarlanen kirjojen arvioita on nyt tulossa pidäkkeettömästi, koska ei ole ollut muutakaan luettavaa. Mitä jos en löydä sinua koskaan on tainnut jäädä minulla joskus kesken, mutta en muistanut viime lukemasta mitään. Tämä teos miellytti minua siksi, että sen päähenkilö Laurie Watkinson on ”woman of colour”, puoliksi martiniquelainen asianajaja, jolla on ollut värikäs lapsuus taiteellisen siirtolaisäitinsä kanssa.

Laurie on aina elänyt kahdestaan tuulella käyvän äitinsä kanssa, kun taas isä on huidellut maailmalla suht menestyneenä muusikkona. Isä on tullut tyttären elämään viiveellä, ja hän kokee olevansa tämän elämässä pelkkä eksoottinen koriste. Verrattuna vanhempiinsa Laurie on pyrkinyt elämässään vakauteen: hän tunnistaa itsensä AbFab-sarjan Saffien hahmosta, eli on ollut tytär, joka on joutunut huolehtimaan äidistä.

Laurie on myös seurustellut saman miehen kanssa puolet elämästään, ja kun Dan yhtäkkiä ilmoittaa halustaan erota, se järkyttää Laurien elämää perinpohjin. Pariskunta on lykännyt lapsentekohaavetta vuosia Danin pelkojen vuoksi, ja eron jälkeen Laurie saa kuulla, että miehellä onkin pulla uunissa kollegansa kanssa. Suurempaa nöyryytystä hän ei osaa kuvitella, mutta ehkä Laurien on aika näyttää eksälleen närhen munat…

Kaiken kukkuraksi Laurie ja Dan työskentelevät edelleen samassa lakifirmassa, joten kiusallisia kohtaamisia heillä piisaa. Onneksi kuvioihin saapuu Jamie, nuorempi kollega, joka alkaa Laurien valepoikaystäväksi. Jamie on koko toimiston naisten märkä unelma, todellinen hottis, jota kaikki miehet vihaavat. Hänen itseluottamuksensa saa hänet usein vaikeuksiin toimiston kirjoittamattomien sääntöjen keskellä.

Valesuhteessa on tärkeää luoda täydellisiä illuusioita, ja siinä Jamie on taitavampi kuin Laurie. Yhtäkkiä Laurien IG-postauksissa on ihmeellistä nostetta, vaikka hän ei ole koskaan kaivannut somehuomiota, ei ainakaan työkavereiltaan.

Noin puolet kirjasta on Laurien kaveripiirin touhujen kuvausta, ja Lauriella on yllättävän paljon vapaa-aikaa ollakseen noin korkean profiilin ammatissa. Asianajajan työ on vähemmän glamoröösiä sen syvässä päässä: enimmäkseen Laurie tuntuu antavansa oikeusapua nuorisorikollisille.

Ehkä ansiokkainta kirjassa oli Laurien kompleksisen äiti- ja isäsuhteen pohdinta. Vaikka kumpikaan vanhempi ei ollut helppo tapaus, he tuntuivat sellaisilta tyypeiltä, joihin olisin halunnut tutustua.

Näitä kirjoja lukiessani olen pohtinut muun muassa sitä, kuinka paljon populäärikulttuurin viitteitä on hyvä määrä, ja tässä kirjassa niitä oli hieman liikaa. Musaviitteistä tykkäsin, varsinkin 70-luvun motownista, mutta viitteet romanttisen komedian leffaklassikkoihin olivat vähän päälleliimattuja.

Etnisyyden käsittely oli kirjassa kepeähköä, eli Laurien karibialainen tausta ei lopulta ollut kirjan keskeinen teema. Näissä kirjoissa asetelmat ovat sen tyyppisiä, että kaikki lukijat voivat löytää niistä jonkun hahmon, johon kiinnittyä. Ja koska olen nyt lukenut saman kirjailijan teoksia neljä putkeen, romaanihenkilöt alkavat olla päässäni iloisesti sekaisin kuin kaleidoskoopissa.