Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s