Oman ikäluokkani retroilija

200px-LuokkakokousJarkko Tontin Luokkakokous (Otava, 2007) iskee suoraan oman ikäluokkani hermoon: siinä kuvataan kolmen reilun kolmikymppisen v. 1973 syntyneen Tampereella kasvaneen uraihmisen polkujen risteymiä ja ystävyyttä, joka kenties kestää kaiken, kenties ei. Toni ja Matias ovat olleet molemmat olleet intohimoisesti rakastuneita Emmiin jo lukioajoista saakka; Emmi on tyydyttänyt seikkailunhaluaan molempien kanssa haluamatta sitoutua. Koska molemmat miehet elättelevät toivoa romanssin uudelleensyttymisestä, he suostuvat Emmin apulaisiksi luokkakokouksen järjestäjiksi.

Tontin elämäkertaa tutkineena olettaisin teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen, tosin ei varmasti yksi yhteen. Hän itse syntyi v. 1971 Tampereella, mutta tämän teoksen päähenkilöt eivät päässeet paljoa 1980-luvun nousukaudesta nauttimaan. Kaikki 1980-luvun lopun kliseekokemukset kuten teinikännit Viking Linella käydään läpi, mutta kertomuksen painopiste on 1990-luvulla ja teoksen nykyhetkessä, jossain 2000-luvun puolivälissä. Kaiken toiminnan kohteena on 80-luvun nousukauden mahtaileva Ilves-hotelli, josta tilat kokousta varten on varattu.

Toni ja Matias asuttavat Helsingin parempia kortteleita viettäen paljon aikaa trendibaareissa. Tonin it-ala ja Matiaksen historiantutkimus ovat molemmat samaa selkäänpuukottajien taistelutannerta. Pidän erityisesti yliopistomaailman pyrkyryyden ja opportunismin valoittamisesta, tosin tuntuu melkein absurdilta, että 1400-luvun pyhimysten ja kaupunkilainsäädännön tutkijoitakin kadehditaan ja että historiantutkijatkin osaavat olla näin tyrkkyjä. Matias tutkii keskiajan kaupunkivaltioita, kun ei muutakaan elämässään keksi – pian hän pelkää verensä olevan laihaa kuin Porthanian kahvi. Pragmaattisella ja rahanahneella Tonilla taas on selkeät suunnitelmat elämänsä suhteen: oma it-firma on perusteilla ja horisontissa siintää rivitaloidylli Espoossa rakastetun lääkärivaimon kanssa. Tosin rakastettu asuu, työskentelee ja tekee vihreää politiikkaa Tampereella ja ”pojittelee” sähköposteissaan entisiä rakastajiaan tahallisen tekopirteästi.

Luokka-analyysia teoksessa on kohtuupaljon, tosin luokka tai status ei määrittele kaikkia kolmikon valintoja. Siksi teoksen nimikin on monimerkityksinen. Toni ja Matias ovat ylipäänsä päätyneet samaan Rellun lukioon siksi, että porvarien lapsille siellä oli tarjolla laaja latina ja kommunistien lapsille laaja venäjä. Tonin hervantalaistausta on tarinassa se silmiinpistävä ”toiseus”, mutta Matiaksenkin vakaa porvarillinen tausta murenee vähitellen. Kummallakaan miehellä ei oikeastaan ole syytä olla toiselle kateellinen, mutta molemmat värittävät toistensa taustoja räikeämmillä väreillä kuin minä ne aikanaan ovat ilmenneet. Vai olivatko poliittiset leirit 1980-luvun Tampereella todella näin kaukana toisistaan, verrattuna vaikka Keski-Suomeen? Minulla oli kavereita kommunistikodeista, mutta ketään ei lähetetty Neuvostoliittoon tai DDR:ään kesäleireille, kuten Toni tässä vietti lapsuuttaan. Ja kommunisteillakin oli kesämökkejä. Monet kommunistit lukivat vaikeaa kirjallisuutta ja harrastivat klassista musiikkia. Ehkä hersyvämpi asetelma olisikin ollut laittaa vastapareiksi kommunistisen kulttuurikodin ja Hervannassa asuvan kokoomushenkisen pienyrittäjän vesat. Tosin en tunne Tampereen lähihistoriaa tarpeeksi pystyäkseni kuvittelemaan Hervannan Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kokousta 1980-luvulta.

Tontti on rakentanut romaaninsa huolellisesti, siihen mahtuu yllättävän paljon asiaa, analyysia ja historiallista ristivalotusta. Juoneen olisin kaivannut enemmän yllätyksiä, pystyin nimittäin arvaamaan liikaa etukäteen. Kielellisesti teksti oli jouhevaa ja monisyistä. Koska olen tunnistanut Tontin aiemmista yhteyksistä runoilijana, en prosaistina, odotin tekstin olevan yltiöpoeettista, kuten usein käy kahden lajin taitajille. Tässä tyylilaji on realistinen, jopa viihteellinen, mutta se ei latista kiinnostavia teemoja. Tuntui, että tekstissä ei ollut yhtään turhaa sanaa.

Pidin teoksesta paljonkin, vaikka henkilöhahmot eivät suorastaan menneet ihoni alle. Sukupolvimuistelmana teos onnistuu loistavasti. Tunneilmapiiri on kauttaaltaan tragikoominen, ja loppua kohti lipuu surullisuuteen. Uskoisin, että pohjimmiltaan teos kertookin kuolemanpelosta, kaiken rajallisuudesta ja luopumisesta. Että sellaiset bileet.

PS: Teosta ei kannata sekoittaa tänä vuonna ulostulleeseen samannimiseen elokuvaan, joka perustuu tanskalaiseen käsikirjoitukseen. Niillä tuskin on mitään yhteistä.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s