Vaimoihmisten tottelemattomuudesta

Ishiguro 1Johan lähti Lyyti kirjoittamaan, eli sain juuri luettua ensimmäisen romaanini Kazuo Ishigurolta. Herran kolme romaania ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni vuosia, pahimmillaan 18 vuotta.

Ishiguroa (s. 1954) pidetään kahden kulttuurin välisenä postkoloniaalina kertojana, onhan mies viettänyt valtaosan elämästään Britanniassa, jonne muutti perheensä kanssa viisivuotiaana. Myös esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret (Tammi 1982, alk. A Pale View of Hills) ottaa kertojapositionsa englantilaisesta kylästä, jossa keski-ikäinen päähenkilö Etsuko elää elämäänsä pitkälti japanilaisista tavoistaan ja muistoistaan luopuneena. Etsukon tyttären Keikon itsemurha ja siitä johtuva suru laukaisee naisessa muistoja ajalta, jolloin hän vielä odotti esikoistaan Japanissa.

Tarina keskittyy 40-luvun lopun jälleenrakennusaikaan, jolloin amerikkalaisten läsnäolo Japanissa oli vahva. Etsuko muistelee naapurissaan asunutta ystävää, yksinhuoltajaäiti-Sachikoa ja hänen tytärtään Marikoa, joiden elämäntapa poikkesi valtavirrasta. Sachiko ei viitsi laittaa tytärtään kouluun, vaan tämä viettää päivänsä hortoillen lähiympäristössä vahvasti omassa mielikuvitusmaailmassaan. Monet naapurien tädit ovat ymmällään tyttölapsen vapaudesta, mukaan lukien Etsuko, joka kuitenkin uskaltaa tutustua Sachikoon, vaikka tämä viettääkin iltojaan amerikkalaisten suosimissa kapakoissa ja haaveilee muutosta Amerikkaan poikaystävä-Frankin kanssa. Sachiko vaikuttaa epätasapainoiselta, mystiseltäkin hahmolta, jolla on eri päivinä vaihtoehtoisia tarinoita menneestä ja tulevasta. Äidin ja tyttären kassit ovat jatkuvasti pakattuina, mutta Frank tekee morsiamelleen ohareita harva se päivä, eikä Sachikon muutto takaisin kuolleen miehen sukulaisten helmaankaan suju ongelmitta.

Romaani kertoo pitkälti naisten välisestä epätodennäköisestä ystävyydestä. Naisnäkökulma on aidon tuntuinen, vahva ja konstailematon. Etsuko pohtii, vaikuttiko Sachikon esimerkki häneen niin voimallisesti, että hän päätyi hylkäämään Japanin ja menemään uusiin naimisiin brittimiehen kanssa. Sachikon ja Marikon kohtalo on jäänyt hänelle epäselväksi, mutta hän antaa ymmärtää, ettei Sachiko ainakaan koskaan päässyt liikenaiseksi Amerikkaan. Molempien mielestä Japani on takapajuinen maa naisille, eivätkä he usko yhteiskunnan nopeaan muutokseen naisystävällisempään suuntaan. Hersyvimmät naurut herätti episodi, jossa Etsukon appiukko uskoo maailman tulleen loppuunsa kuullessaan pariskunnasta, jonka mies ja vaimo äänestivät eri puoluetta ja kertoivat asiasta julkisesti. Vaimoihmisten tottelemattomuus näkyi tuossa esimerkissä täydellisenä eikä se voisi johtaa kuin perheiden lopulliseen hajoamiseen. Etsukon sukupolvelle moiset kommentit esiintyvät koomisina, mutta he yrittävät elää vanhusten hourailuiden kanssa. Naiskansalaisuuden ja naisten poliittisen toimijuuden idut ovat tässä  jo versoamassa, vaikkakin hentoina.

Eletään siis perinteiden ja modernin elämäntavan kiihkeintä murrosta. Nuoret aikuiset uskaltavat jo kyseenalaistaa vanhempien ikäluokkien arvomaailmaa; esimerkiksi Sachikon appiukko Ogata-san saa satinkutia kansallismielisestä arvomaailmastaan kommunistiselta ex-oppilaaltaan kasvatusalan keskeisessä julkaisussa. Appiukko vaivautuu niskuroijan ovelle antamaan tälle verbaalista satinkutia. Sachiko kunnioittaa edelleen appeaan toimimalla tämän seuraneitinä ja oppaana raskauden loppuvaiheessakin. Appiukko onkin tässä kertojalle tärkeämpi mies kuin uraohjusaviomies, jota tuskin näkyy maisemissa.

Ishiguro on tyylillisesti  tiivistämisen mestari; hän sai pariinsataan sivuun ympättyä kattavan analyysin Japanin sodanjälkeisestä henkisestä tilasta ja identiteettikriiseistä. Itse tarina ei ole järisyttävän suuri, pikemminkin se poukkoilee ja takertuu välillä mitättömiin detaljeihin. Loppupeleissä tässä seurataan yksin jätetyn lapsen sielunmaisemaa aikuisen naisen kertomana – naisen, joka itsekin on tainnut olla hukassa vanhemmuutensa kanssa, mikäli kertojan nykyisyyden antamiin pieniin vinkkeihin on uskomista. Hän kertoo tarinaa elossa olevalle aikuiselle tyttärelleen Nikille, joka on täysin vieraantunut japanilaisesta kulttuurista, mutta sovinnon eleenä kerää lapsuuden kodistaan todisteaineistoa Nagasakista viedäkseen ne runoilijapoikaystävälleen, jota tulevan anopin tarina kiinnostaa. Sachikolla ja Nikillä on siis toivoa löytää toisensa vielä aikuisessa iässä ja ymmärtää toistensa motiiveja.

Vaikka tässä käsitellään vaikeita asioita – itsemurhaa, sotatraumoja ja ihmissuhteiden aiheuttamia pettymyksiä, Ishiguro taikoo kerrontaansa maagisen tunnelman, joka pitää loppuun saakka. Kerronta on klassisempaa ja vähäeleisempää kuin ikisuosikillani Haruki Murakamilla, mutta herrojen teemojen ja symboliikan välillä löytyy myös yhteisiä punaisia lankoja (esim. molemmat tuntuvat mieltyneen kissoihin). Todennäköisesti luen ne kaksi muutakin hamstraamaani teosta, An Artist of the Floating World  ja Never Let Me Go lähipäivinä samassa ”imussa”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s