Äidin supervoima on tahtipuikossa

Teos: Raakel Lignell: Kevätuhri (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Rebekka on kuuluisa kapellimestari, jonka ura on nelikymppisenä parhaassa nosteessa. Kotioloissa hän on uusperheen äiti, liitossa suomenruotsalaisen Erikin kanssa, joka toimii Kulttuurirahaston asiamiehenä. Erikin ex-vaimo on kuollut tapaturmaisesti, ja tästä liitosta on lukioikäinen tytär Frida. Pariskunnan oma tytär Ester on vasta päiväkodissa.

Perheen yhteinen polku ei ole aina ollut hankalaa. Frida ei ole suhtautunut uuteen äitipuoleen erityisen torjuvasti. Erik itse on jonkinlainen kodin hengetär, joka siivoaa mielellään ja huolehtii vaimonsa ravintoympyrästä vaativien konserttirupeamien keskellä. Rebekka vaatii ympärilleen paljon tilaa ja hiljaisuutta, omaa aikaa irti perheestä.

Tarina alkaa vaiheesta, jossa perheen tilanne alkaa olla pahasti solmussa, ja tätä solmua pyritään avata monikerroksellisesti menneen ja tulevan kautta. Ulkoa päin Rebekan ja Erikin liitto vaikuttaa vakaalta, mutta he ovat etääntymässä toisistaan vinhaan tahtiin, eikä tilanteeseen löydy helppoja hoitokeinoja.

Eräällä perheen yhteisellä Italian-lomalla alkaa tapahtua outoja, ja tämä aloittaa parisuhteessa uuden vaiheen. He ovat itse varanneet luksushotellin Taorminasta, Sisiliasta, ja yhtäkkiä viereiseen hotelliin ilmaantuvat Fridan pitkäaikainen terapeutti Marjukka ja tämän aikuinen poika Aaro. Erikin välit Marjukan kanssa vaikuttavat liian läheisiltä, ja kaiken kukkuraksi Frida on päättänyt iskeä Aaron, vaikka heillä on kahdeksan vuotta ikäeroa. Rebekka tarkkailee tilannetta huvittuneena, mutta Erik suivaantuu kaksikolle ja lomasuunnitelmat muuttuvat kuin lennosta.

Aaro onkin hankala tapaus, sillä nuorena sellistinä hän tarvitsee kaiken mahdollisen avun ja huomion päästäkseen kunnon kiinnityksiin. Hän on lahjakas, mutta koesoittoihin tulee muita lahjakkaita nuoria toisilta mantereilta. Ylipäänsä vaikuttaa, että pariskunnan ovella pörrää tyyppejä pyytämässä monenmoista suosituksia.

Romaanissa on paljon takaumia, ja erityisen paljon siinä käydään läpi Erikin ja Kristan myrskyisää avioliittoa. Lukija saa myös selvää Rebekkan omista, työväenluokkaisista juurista Keravalla, ja siitä kivisestä tiestä, jonka hän on raivannut ilman perheen näkyvää tukea.

Rakel Lignell on yhdeltä ammatiltaan klassinen viulisti, ja olin varsin vakuuttunut hänen tavastaan kuvata musiikkimaailman sisäpiirin kuvioita ja luovaa prosessia. Hän on löytänyt hyvän keinon sivistää ns. ”taviksia” klassisesta musiikista olematta turhan opettavainen. Uskon, että myös tuohon maailmaan syvemmin perehtyneet saavat romaanista jotain uutta. Itse kyllä luen mielelläni monen tason kuvauksia klassisesta musiikista, mutta täytyy tunnustaa, että jotkut lukemani musikaaliset matkat ovat olleet liian seikkaperäisiä. Tässä sitä ongelmaa ei ollut havaittavissa, vaan kapellimestarin ammattia kuvattiin kuin mitä tahansa vaativaa duunia.

Kirjassa on psykologisen trillerin siemen, vaikka sen tapahtumat lopulta ovat varsin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Lukija voikin riippuen omista mieltymyksistään valita, keskittyykö enemmän musiikkimaailmaan, perhe-elämään vaiko aikuisten suhdesoppaan – kaikki tasot tarjoavat jotain uutta pohdittavaa.

Ehkä minulla oli ennakko-oletuksia kirjailijasta, sillä olen aiemmin nähnyt häneltä ruokaremonttiin ja hyvinvointiin liittyviä teoksia/muita julkaisuja, jotka eivät ole kiinnostaneet pätkääkään. Tämä romaani siis pääsi yllättämään varsin positiivisella tavalla, ja osoittaa, että Lignell on kerrassaan monipuolinen lahjakkuus.

Djinnien erityisistä ruokailutottumuksista

Teos: Hina Belitz: To Lahore with Love (DH Howes, 2020)

Äänikirjan lukija: Maya Saroya

Addie on kolmikymppinen lontoolainen kokki, joka työskentelee Arabian Delights-ravintolassa. Hän on puoliksi irlantilainen, puoliksi pakistanilainen, ja on tottunut elämässään risteilemään kulttuurien ja uskontojen välillä. Kun hänen avioliittonsa näyttää vakavia rakoilun merkkejä, hänen isoäitinsä päättää viedä pojantyttärensä vihdoin ”juurihoitoon” Lahoreen.

Addien pakistanilainen isä on kuollut mystisissä oloissa tämän kadottua tyttären elämästä, ja muutenkin suvun tarinassa on aukkoja, jotka Addie haluaisi täyttää. Isoäiti on opettanut tälle islamin harjoittamista syvällisesti, mutta kulttuuriin tutustuminen on jäänyt suht pinnalliselle tasolle.

Mukaan lähtee myös Addien paras ystävä Jen, jolle pakistanilainen kulttuuri on vähemmän tuttua. Yksi Addien toive on vierailla niillä sufilaisilla haudoilla, joilla naiset käyvät rukoilemassa lapsia elämäänsä. Lapsettomuus ei kuitenkaan ole Addien liiton ainoa ongelma, vaan Addie epäilee miehensä Gaben olleen jo pitkään uskoton. Toinen reissun teema on tutustuminen paikallisiin resepteihin paikan päällä, eli kyseessä on chicklit-teos, jossa ruokareseptejä jaetaan anteliaasti.

Lahoressa Addien elämään kävelee häikäisevän komea, sinisilmäinen Haq. Valitettavasti tämä komistus on jo kihloissa ja pian astumassa järjestettyyn avioliittoon. Tämä ei kuitenkaan estä miestä tapailemaan Addieta päiväsaikaan turistikohteissa. Haqin kihlattu on Penelope Cruzin kaksoisolento, mutta voiko Addie silti vietellä miehen omalla reseptillään, täydellisellä kukkakaalicurrylla?

Tämä teos ei rehellisesti sanottuna tuonut mitään uutta elementtiä punjabilaisesta kulttuurista, mitä en olisi etukäteen tiennyt. Kirjan juoni ei ollut kovin kekseliäs, mutta saatan silti napata siitä pari reseptiä.

Kulinaariset rakkaus- ja sukutarinat olivat vielä suosikkejani 00-luvulla, mutta viime aikoina en ole saanut kicksejä tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Ehkä tässä kirjassa myös rasitti äänikirjan lukijan satunnainen melodramaattinen lukutapa. Eli olisin saattanut suhtautua tarinaan lämpimämmin, jos olisin lukenut sen painotuotteena.

Kirjan lattea nimi taitaa jo asettaa kirjan moodin tiukkaan formaattiin: tarina on ”sydäntälämmittävä”, mutta siinä ei ole minkäänlaista taiteellista pyrkimystä.

Isä terapian tarpeessa

Minulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”