Teos: Anna Kortelainen: Tulirinta (Tammi, 2020)
Äänikirjan lukija: Simo Häkli
Tällä viikolla on ilmentynyt tarvetta nollata päätä kirjallisuudella, joka ei mitenkään liity omaan elämään tai koronakriisiin. Pari viimeksi lukemaani teosta eivät saaneet aikaan helpotusta, joten valitsin seuraavaksi historiallisen romaanin henkilöstä, josta en etukäteen tiennyt mitään.
Anna Kortelainen kuului suosikkeihini 00-luvulla, viime vuosikymmenellä tutustuin hänen tuotantoonsa satunnaisotannalla, ja nyt huomaan hänen palanneen Edelfeltin sukuhistoriaan romaanissa Tulirinta. Se kertoo maestron ainoan avioliitossa syntyneen lapsen, Erik Edelfeltin (1888-1910) lyhyen elämän loppuvuosista opiskelijana Montpellierin yliopistossa 1908-1910.
Kortelainen kirjoittaa tässä aitoa fiktiota, sillä nuoresta Erikistä jäi vain harvoja viitteitä jälkipolville. Kirjailijan näkökulmasta niukka tausta-aineisto voi joskus olla jopa siunaus, koska silloin jää enemmän tilaa luovuudelle. Olen aina pitänyt Kortelaisen kirjoitustyylistä, ja vaikka hänen Karjalan kannakselle sijoittuvat teokset kiinnostivat minua myös, niiden omakohtainen tunnustuksellisuus tuntui hieman raskaalta. Uudessa teoksessaan Kortelainen palaa taas lempimaahansa Ranskaan, ja löydän tekstistä samaa ilahduttavaa kielellistä kepeyttä kuin teoksessa Virginie! (2002).
Erik Edelfelt halusi lähteä opiskelemaan Ranskaan pakoon Suomen sortovuosien tukahduttavaa ilmapiiriä. Nuori mies oli juuri parantunut tuberkuloosista, ja ehdotus opiskelusta ulkomailla tuli hänen lääkäriltään. Montpellier valikoitui ihanteelliseksi paikaksi jo ilmastollisista syistä. Alaikäisen pojan äiti olisi tuskin huoltajana antanut tälle lupaa matkustaa paheelliseen Pariisiin, jonne hän oli niin monta kertaa kadottanut aviomiehensä. Toisaalta Ellan-äidin (os de la Chapelle) ranskalainen sukutausta toimi hyvänä perusteena päästää ainoa poika hakemaan korkeampaa sivistystä maassa, jossa tieteen tekeminen oli vapaampaa kuin Suomen suurruhtinaskunnassa.
Montpellierissä Erik kamppailee suomalaisen identiteettinsä kanssa, sillä monet mieltävät hänet slaaviksi. Juonellisesti teos operoi monien takaumien kautta Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen, varsinkin lukioaikaiseen fennomaaniaktivismiin. Fennomaanina Erik tuntuu kunnostautuvan tyylipuhtaammin kuin isänsä, jonka taiteilijauraan mahtui noloja kompromisseja varsinkin Pietarin suunnassa.
Innostuin enemmän Montpellierin kerrostumista kuin Helsingin, tai koin runsaat takaumat ”täytemateriaalina” ranskalaiseen kertomukseen. Viininviljelijäsuvun perijä Luc on kiinnostava hahmo, jonka intohimo aiheeseen tuntui ajattomalta. Ranskalaisen yliopiston fuksiaiset oli myös loistelias episodi. Oli myös kiinnostavaa seurata Erikin vapaa-ajattelijuuden kehittymistä katolisessa maassa, jossa protestanttius nousee liian usein keskustelun ja leikkimielisen pilkan aiheeksi.
Simo Häkli saa minulta kunniamaineen lukijana, sillä hän puhuu ranskaa moitteettomasti. Tämä on harvinaista suomalaisten ääninäyttelijöiden parissa, ja arvostan sitä, että tähän on valittu ranskaa osaava lukija. Ranskankieliset pikku dialogit tuovat romaaniin autenttista tunnelmaa.
Toki tubikuoleman kuvaus tuo tarinaan traagisuutta, ja sairaskertomus muistuttaa myös tuon ajan terveyseroista. Nuori Erik olisi saattanut kuolla jo Helsingissä, ellei olisi päässyt äitinsä saattamana parantolaan Sveitsiin.
Kaiken kaikkiaan teos on aistillinen ilotulitus ja tribuutti eteläranskalaiselle elämänmenolle, jossa syödään, juodaan ja väitellään kiihkeästi hetkiin tarttuen. Ajankuva on siinä niin tarkkaa ja avartavaa, että se voi kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka ovat saaneet suurten miestaiteilijoiden suvuista yliannostuksen. Parasta siinä on, että Kortelainen onnistuu nostamaan nuoren miehen itsenäiseksi subjektiksi kuuluisan isänsä varjosta.
Anun ihmeelliset matkat 