Pientä paniikkia pesänrakennuspuuhissa

Teos: Eva Frantz: Tästä pelistä pois (S&S, 2020)

Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Eva Frantzin Anna Glad-sarjaa on asiantuntevissa piireissä tituleerattu cozy crime-genreen kuuluvaksi, ehkä siksi, että se sijoittuu melkein strömsöläiseen uusimaalaiseen merenrantakaupunkiin, jossa kotien sisustus on osalle asukkaista suuri henkireikä. Olen nyt onnistunut lukemaan tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä, ja sarjan kolmannessa osassa edetään kotoilun varjopuoliin.

Teoksessa seurataan kahden avioparin vaiheita 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Samuel on menestynyt entinen NHL-jääkiekkoilija, joka on palannut Suomeen Alison-vaimonsa kanssa. Kulissit vasta rakennetussa ökyhuvilassa ovat hulppeat, mutta suhteeseen mahtuu muitakin murheita kuin siivousfirman huolimattomuus kylpyhuoneen kristallikruunun puhdistamisessa.

Börje taas on yksinäinen leskimies, jonka Marianne-vaimo on kuollut vatsasyöpään. Pariskunnan rosoinen menneisyys alkaa kiinnostaa poliisia, kun tämä ärhäkkä erakoitunut naapurikyttä katoaa. Heidän omakotitalonsa on myös joskus kuulunut kaupungin hienoimpiin, mutta nykyään se pitää sisällään lähinnä hamstrattuja suruja.

Pikkukaupungin leppoisaa arkea järkyttää erään perheenäidin löydös: yhtäkkiä hänen tyttärensä vaunuissa nukkuu toinenkin vauva, joka on sinne tupsahtanut lyhyellä asiointireissulla. ”Käänteinen sieppaus” olikin rikoksena todella kekseliäs, enkä muista tätä kohdanneen missään aiemmin lukemassa dekkarissa. Tämä juonenpätkä koukutti mahtavasti muuhun tarinaan, joka paikoitellen tuntui rönsyilevän juoruilevalta. Tosin juuri sellaista voi olla pikkukaupungin arki, eli ilmapiiri tuntui autenttiselta.

Anna Gladin henkilökohtaisen elämän sotkut veivät tarinasta kolmanneksen, sillä hän oli teoksessa raskaana ja suhteessa Tampereella asuvan poliisimiehen kanssa, jolla oli Annan lailla vaikeuksia sitoutua. Anna itse koki raskauden aikaista pesänrakennusviettiä poikkeuksellisen vähän, jopa niin vähän, että hänestä oltiin jo huolissaan.

On puhdas makuasia, pitääkö dekkareissa poliisien runsaasta suhdesopasta vai ei. Tässä raskaana olevan poliisin työ löytölapsen mysteerion parissa oli tarpeeksi jännittävää, samoin kuin muiden pariskuntien lapsettomuuden tragedia.

Tähän yhteisölliseen kudelmaan mahtuu myös sopiva määrä riitaista kunnallispolitiikkaa ja paikallislehden toimitusta. Ilkeän Börje Bomanin lisäksi mainio sivuhenkilö oli uusi, yli-innokas kaupunginjohtaja Jasper, jonka yksityisautoilun vastustus sai jo koomisia piirteitä.

Nämä sarjan kolme osaa ovat olleet tasavahvoja, ja sarja näyttää saaneen uskollisia faneja myös omasta lähipiiristä. Olen myös lukenut Frantzilta yhden lastenkirjan ja yhden ei-dekkarin, ja osan näistä ruotsiksi, joten alan itsekin olla jo melko etabloitunut fani.

Böcker till svenska veckan

Teokset:

Eva Frantz: Kahdeksas neito. (S&S, suom. Ulla Lempinen)

Eva Frantz: Hallonbacken. (S&S, 2018)

Ruotsinkielisyyden juhlaviikkoa on vietetty maassamme monilla foorumeilla, ja se saapuu myös blogiini näin viikonlopun kunniaksi. Svenska dagenia en ehtinyt viettää kuin hengessä, mutta olen lueskellut kahta teosta samalta kirjailijalta, toisen suomeksi, toisen ruotsiksi.

Kahdeksas neito on Anna Glad-dekkarisarjan toinen osa, jossa liikutaan länsiuusimaalaisessa pikkukaupungissa meren rannalla. Tunnelmat ovat jouluisat, ja kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen Lucia-juhlaa. Paikkakunnalla on ruotsinkielinen kansanopisto Futurica, joka keskittyy taideaineiden opetukseen. Ennen se on ollut kristillinen opisto, ja välissä ongelmanuorten kuntoutuskeskus. Paikan historiaan liittyy paljon salattua ja pelottavaa, ja varsinkin talvisaikaan puitteet ovat karut.

Anna Glad on vasta eronnut, keski-ikää lähestyvä poliisi, jonka tapaa toimia kollegat pitävät kaoottisena ja homssuisena. Hänen edistymisensä uralla on vaakalaudalla, mutta ura häntä vähemmin kiinnostaa. Privaattielämässä hän tapailee kahta miestä, joista toinen on poliisi ja toinen pelastussukeltaja. Paikallinen deitti asuu rikkaidenrannalla, jonka steriileissä lasitaloissa elävät kaikki pyrkyrit, veronkiertäjät ja teinityttöjen vikittelijät.

Tämä teos oli ehkä asteen vähemmän ”cosy crime”-osastoa kuin edeltäjänsä, mutta dekkariosastolla se kuuluu kevyempään, viihteelliseen päähän. Toki kirjan teema, teinityttöjen hyväksikäyttö ennen ja nyt, oli painava, mutta poliisien yksityiselämä vei juonesta suuren osan. Kielellisesti se on niin helppoa tekstiä, että sen luultavasti voi lukea ruotsiksi vähemmälläkin kielitaidolla. Teos sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan ja joulun odotukseen, eikä vedä lukijaa liian synkkiin vesiin, vaikka meren avannot kutsuvat moneen otteeseen.

Pidin tästä siksi, että kävin juuri ruotsinkielisellä kansanopistolla tuossa maan osassa, ja kuvittelin kirjaa pitkälti sen kokemuksen pohjalta. Uskoisin, että tämä sarja aukeaa paremmin, jos sen lukemisen aloittaa alusta.

Frantzin toinen teos, Hallonbacken, on lastenkirja, joka sijoittuu myös Uudellemaalle 1920-luvulla. Siinä tuberkuloosia sairastava helsinkiläinen Stina-tyttö joutuu tuberkuloosiparantolaan maalle. Hallonbacken on  sadunkaltainen, pelottava instituutio, jossa aikuiset ja lapset, rikkaat ja köyhät, ottavat mittaa toisistaan. Stina on köyhän perheen kasvatti, joka on päässyt hoitoon ilmaiseksi koekaniiniksi, ja hänellä on vahva sosiaalinen omatunto. Parantolassa käy myös rikkaita mamselleja, jotka eivät edes ole keuhkotautisia, mutta hoitojen ottaminen on tuohon aikaan jonkunlainen statussymboli.

Teos on suunnattu alakouluikäisille, ja on sekoitus satua ja kauhua. Hoitajilla on erikoisia nimiä, kuten Emerentia ja Petronella, ja sairaalan käytävien salamyhkäisyys tulee iholle. Miksi köyhät lapset eristetään muista potilaista, ja miksi sairaalaan tuodaan sydänsairas Esmeralda, vaikka sairaala on tarkoitettu keuhkopotilaille? Miksi tohtori Hagmanin rouva on mukana tutkimuksissa, vaikka ei olekaan sairaalan henkilökuntaa? Ja mitä he ovatkaan valmiita tekemään lääketieteen edistyksen vuoksi?

Tunnelma kirjassa on kuin 20-luvun lastenkirjoissa, mutta tapahtumissa on julmuutta, jota ei ehkä tuon ajan teoksista löydy. Pidin tavallisen helsinkiläisen elämänmenon kuvauksesta, mutta sairaalan tapahtumien suhteen juoni oli aika mustavalkoinen. Tosin en osaa lukea tätä Stinan ikätoverin eli kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, enkä arvioida kauhun sopivuutta tämän päivän lapsen lukijan perspektiivistä. Kielen ja kulttuurin kuvaston puolesta lukija pääsee ainakin aikamatkalle kauteen, jolloin kunnon lapset puettiin mamelukkeihin.

Vuosi 1918 on myös läsnä, mainintana lasten isästä, joka ei koskaan palannut Tampereen taisteluista. Kuuden lapsen yksinhuoltajaperheessä on tarvetta seurakunnan ruokapaketeille. Tämän päivän lapsia kirja opettaa jo paljon yhteiskunnallisista oloista ja tautien tarttuvuudesta ahtaissa hellahuoneissa. Jos lapsesi pitää Anni Swanista, hän luultavasti pitää myös Eva Frantzista.

Tämän kirjan luin sujuvasti ruotsiksi, mutta toivon siitä käännöstä pian. Ruotsinkielisten kirjojen lukemiseni on ollut pitkään jäissä, mutta onnistun edelleen lukemaan yhden tai kaksi teosta toisella kotimaisella vuodessa. Viime aikoina olen lukenut vain suomenruotsalaista kirjallisuutta ruotsiksi, solidaarisuussyistä. Frantzin kieli on sujuvaa yleisruotsia, ei vaikeaa murretta, kuten monissa pohjalaisteoksissa on ollut.

Festina lente kyläkoululla

Maallemuuttofantasiat ovat suosittu teema suomalaisessa (nais)viihdekirjallisuudessa, jota chicklit:iksikin kutsutaan. Erityisen paljon tätä genreä suosii Karisto-kustantamo, ja tässäkin blogissa sen viimeaikaisia tuotoksia on ruodittu, toivon mukaan rakentavassa hengessä.

Amanda Vaara on uusi nimi chicklit:in kentällä, vaikka pseudonymin taustalla vaikuttaa kirjallisuuden moniottelija Niina Hakalahti. Hakalahden tuotantoon mahtuu sekä aikuisten – että lastenkirjoja, ja tätä edellinen teos Lumilinna (2016) tuntui kaikista vähiten viihteelliseltä. Teos on mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, vaikka siinä käsitellään varsin ajankohtaisia monikulttuurisen identiteetin teemoja.

Pientä fiksausta vailla (Karisto, 2017) kertoo vasta eronneesta downshiftaajasta Venlasta, joka pitää samannimistä blogia uudesta elämästään kyläkoulun omistajana ja airbnb-majatalon pitäjänä. Edellisessä elämässään hän on ollut kiireinen kiinteistönvälittäjä, ja hänen kiinnostuksensa asuntoihin ja asumiseen leimaa myös kirjoitustyyliä. Venlalla on kaksi kouluikäistä lasta, joiden isä paheksuu uutta elämäntapaa voimallisesti. Perhe-elämän jännitteet ovat kasvussa, eikä varsinkaan kolmetoistavuotias Eedla-tytär ole kiitollinen periferiaan muutosta.

Romantiikkarintama ei ainakaan ole tässä teoksessa liian siirappista, vaikka rastapäinen komistus Jörn vaikuttaakin alussa liian täydelliseltä. Kolmikymppisten eronneiden ja karanneiden parisuhdemarkkinoita lähestytään lempeän ironisesti. Erikoista on, että teoksessa kaikki suhdeviritelmät alkavat ”luomuisesti” live-tapaamisista.

Minusta kiinnostavin ulottuvuus kirjassa oli naapuruus, ja varsinkin lähimmän naapuritalon asukkien kohtalo kosketti. Ylipäänsä kartanotyylisten luksustalojen omistajien mielenmaisema alkoi kiinnostaa. Järvenrantatonttien paljuidylleihin mahtuu usein paljon ylimitoitettuja haaveita ja tuskaa. Samoin toinen naapuri, eläkkeellä oleva kuviksen opettaja Ilona oli herkullinen hahmo kanankasvatushankkeineen.

Olen lukenut viime aikoina useammankin kaunokirjallisen teoksen, jonka päähenkilö on bloggaaja – me bloggarit siis olemme harvinaisen seksikkäitä kaunokirjallisesti. Vähän samantyyppisiä viboja oli tässä ja Eva Frantzin tuoreessa dekkarissa Sininen huvila, ainakin elämäntapavalintojen saralla. Toisin kuin muissa lukemissani bloggaamista käsittelevissä teoksissa, tässä se ei ole päähenkilön suurin intohimo, vaan pikemminkin keino markkinoida yritystä. Useinhan vastaavissa kuvauksissa käsitellään blogimaailman narsismia tai bloggaajan hukassa olevaa todellisuudentajua. Venla on bloggaajana varsin mielikuvitukseton ja käyttää latteahkoa arkikieltä – hän on myös lukihäiriöinen, joten kirjoittaminen ei ole hänelle ensisijainen keino ilmaista itseään.

Villa Venla vaikutti majatalolta, jonne mielelläni majoittuisin, ja jonka luomuisia tarjoamisia kokeilisin – varsinkin voikukkapestoa. Jos kirjalta olisi saanut ”tilata” jotain lisää, niin olisin ”tilannut” himpun verran lisää paikallista ja historiallista ulottuvuutta. Paikkakunnan nimeämistä en kaivannut: lukija hoksaa, että majatalo sijaitsee jossain Tampereelta länteen sijoittuvassa pikkukaupungissa. Koulurakennus olisi ehkä ansainnut pientä historiallista fiksausta, jolloin sen henki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

PS: Hakalahden omaan kanankasvatusfilosofiaan voi tutustua Yle Areenassa, radio-ohjelmassa Kuusi kuvaa, joka on vallan mainio kirjailijaportretti: https://areena.yle.fi/1-4220625

Cozy crime, uusi aluevaltaus

Ihanaa, kun saa lukea uunituoretta dekkaria, joka on omistettu meille bloggaajille. Eva Frantz on esikoiskirjailija, YLE Svenskanin toimittaja ja itsekin kulttuuribloggaaja, jonka teoksessa Sininen huvila (S&S, 2017, suom. Ulla Lempinen) käsitellään kuuluisan lifestyle-bloggarin murhayritystä suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa. Paikka on anonyymi, mutta sijaitsee meren rannalla. Sinne on muuttanut paljon levottomia sieluja töiden tai puolison perässä.

Yksi levoton sielu on Anna Glad, poliisikonstaapeli Helsingistä, jonka mies Måns on paikallisia. Måns on valitettavasti tehnyt konkurssin ja notkuu kotona työttömänä pieruverkkareissaan ja mahan paljastavissa teepaidoissaan pleikkaa pelaten. Pariskunnan elämä on hyytynyt vaisuksi kämppismenoksi, eikä Annakaan jaksa urheilla niin paljon kuin työnkuva vaatisi.

Myös tähtibloggari Rebecca Stenlund on tullut kuvioihin puskasta, nainut Peterinsä todella nuorena ja löytänyt läheisestä korvesta unelmiensa huvilan, jonka remontoinnista tulee elämän keskipiste. Rebecca on luonteeltaan täysin introvertti, vaikka rakastaakin elämänsä esittämistä blogissa. Avioliitosta Peterin kanssa on menossa aikalisä, ja viisivuotias Bruno-poika asuu vuoroviikoin isän ja äidin luona. Beccaa kadehditaan, ja hänellä on valta tuomita paikalliset yrittäjät konkurssiin, jos joku heidän toiminnassaan on mielipiteiden kuningattaren mielestä epäekologista tai epäeettistä.

Teosta markkinoidaan cozy crime-nimikkeellä, josta en ole aiemmin kuullut. Kotoisaksi kirjan tunnelmia voikin kuvata, sillä Frantz kuvaa täydellisen talon sisustusratkaisuja antamuksella. Joillain muilla kylän naisilla on suosiossa shabby chic-tyyli, mutta Beccan huvila vaikuttaa aivan ainutlaatuiselta ja lokeroihin mahtumattomalta. Onhan hänellä jopa anonyymi saunatonttu tai peikko, joka käy tuomassa pöydälle leikkokukkia emännän ollessa sairaalassa. Beccan omistautuminen ekologialle ja kierrätykselle vaikuttaa jo melkein sairaalloiselta, ja sain hänen ratkaisuistaan näppyjä, hyvät naurut ja myös inspiraatiota. Kelläpä on aikaa keitellä emalikattilassa keittiörättejä ja -riepuja kaiket illat?

Pidin tästä dekkarista muista syistä kuin dekkareista yleensä. Tämähän on vallan mainiota kaunokirjallisuutta muutenkin, ja varsinkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta Frantz avaa nettikirjoittelun ulottuvuuksia ansiokkaasti. Itse kun olen täällä sisällöntuotannon puolella, niin minulla ei ole paljoa aikaa seurata muita blogeja, varsinkaan lifestyle-sellaisia. En ole ollut tietoinen vihatrollien työstä muuten kuin maahanmuuttoaiheisilla sivustoilla. Minusta on kipeää, että he pyörivät myös viattoman oloisilla kotoilusivustoilla.

Koin, että tässä dekkarissa oli kaikki palikat oikeilla paikoillaan. Hahmoja oli riittävästi, mutta ei liikaa, juoni oli saatu tiivistettyä koherentiksi kokonaisuudeksi, ja jännitys piti otteessaan loppuun saakka. Väkivallalla ei mässäilty, ja varsinkin lapsinäkökulma oli onnistunut. Suomenruotsalaisuuden kliseitä tässä on jonkun verran, mutta pikkukaupungin tyypit olivat lopulta aika maanläheisiä ja rakastettavia. Mitään pikkusievää idylliä Frantz ei rakenna, vaan hänen tuppukylässään on työttömyyttä ja näköalattomuutta samalla lailla kuin sysi-Suomessa. Varsinkin paikallista pienyrittäjyyttä ruodittiin kiinnostavalla tavalla, ja bloggaamista yhtenä naisyrittäjyyden muotona.

Luin joskus alkuvuodesta Anni-Kaari Hakkaraisen blogimaailmaa käsittelevän romaanin Kristallipalatsi, ja vaikka se oli taiteellisuudessaan ansiokas, koin teoksen runsauden niin uuvuttavana, etten päätynyt arvioimaan sitä. Minusta tässä blogimaailman analyysi pysyi ymmärrettävällä, maanläheisemmällä tasolla, ja uskon, että se tulee herättämään keskustelua myös niiden bloggareiden parissa, jotka eivät ole kirjafriikkejä.

Mitä sitten onkaan bloggareiden julkisuuskiima? Kysymys jäi askarruttamaan, sillä monelle meistä se on vain yksi kommunikaation muoto.

Todella lämpimästi toivotan onnea Anna Glad-dekkarisarjalle, sillä hahmojen suhteen moni lankakerä jäi herkullisesti auki.