Viikonlopun tunnelmat ovat varmasti olleet raskaat monessa tuvassa, ainakin itselläni aikaa meni Turun terrori-iskun uutisten sulattelussa. Siinä sivussa lueskelin roisia mammapornoa, jossa menevä yksinhuoltaja sai kunnon kyytiä nettideiteiltään yhden syksyn ajan lähes joka lapsivapaa viikonloppu.
Kia Wallin Avokadopastaa (Otava, 2017) on avoimesti seksistä kertova teos, joka varmasti puhuttelee kaikkia niitä, joilla on puutetta. Päähenkilö, neljääkymppiä lähestyvä Saili on hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja, jolla on parhaan ystävänsä kanssa sisustusliike. Töikseen he stailaavat myös asiakkaiden koteja, ja työajat ovat trendikkään joustavat. Puolet työajastaan Saili tuntuu käyttävän deittipalstalla roikkumiseen ja miesasioiden puimiseen yhtiökumppaninsa Sadun kanssa. Ensinnä teoksen todellisuuspohjaa horjutti tämä yrittäjäkuvaus: kuinka hemmetissä tämä nainen onnistui elämään noin stressitöntä, sensuellia elämää, kun hänen eksänsäkään ei vaikuttanut miljonääriltä?
Teokseen mahtuu myös ns. tavallista arkea, joka ei ole aina niin glamoröösiä. Tämä on kirjan ainoa pelastus, sillä muuten se olisi jäänyt sisällöltään varsin ohueksi. Saililla on enemmän huolta aivoinfarktista toipuvasta isästään kuin lapsistaan, ja hänen vanhempansa ovatkin täysin tolkullisia ihmisiä. Lapsiperhearjen kuvaus on täysin ennalta-arvattavaa puuroa, johon Walli ei osaa luoda taikaa. Verrattuna vaikka Eve Hietamiehen kuvaukseen yksinhuoltajuudesta Pasasten pojista kertovasta trilogiassa Avokadopastaa ei lämmitä sydäntä. Toisaalta ei kaiken chicklitin tarvitse olla samaan muottiin valettua, ja huumoriakin on monen sorttista.
Toinen ongelmakohta teoksessa on se, että Saili kuvaa epäonnistuneita deittejään jonkinlaisena friikkisirkuksena, mutta nauraa vähemmän itselleen. Verrattuna tähän vaikka Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä oli täynnä feminististä itseironiaa ja oman kehon vajavaisuuksien tutkintaa. Toisaalta teos kyllä avasi silmäni nykydeittailun todellisuudelle, ja seksiharrastuksen vakavuudelle, kun sitä harrastetaan teknisenä urheilulajina. Teoksessa esiintyy mies, jonka hulppeassa omakotitalossa on jopa ”virikemakkari”, jossa sopii sotkea öljyillä, kermavaahdolla, likööreillä ja muilla oraalista stimulaatiota inspiroivilla ainesosilla, koska hän ilmeisesti nukkuu muualla. Ilmeisesti sinkkumarkkinoilla kuuminta hottia, ainakin Wallin mukaan, on alkoholijuomien käyttö ulkoisesti, varsinkin genitaalialueilla.
Mitä haaskausta, tuhahtaa köyhä, eikö pääsiäishanua voisi marinoida kiljulla?
Kielellisesti teksti on sujuvaa, tekstistä näkee, että se on kokeneen kirjoittajan kynästä. Luin jostain, että pseudonyymin taustalla olisi oululainen tietokirjailija Katariina Vuori, joka on äskettäin julkaissut asiaproosaa köyhyydestä. Tämän romaanin ja hänen muun tuotantonsa paradoksi alkoi myös kiinnostaa. Miksi seksiä metsästävä yh ei olisi voinut olla sossutuilla elävä työtön, vai olisiko se lisännyt ennakkoluuloja sossumammoja kohtaan?
En ole tämän teoksen ihannelukija siksi, että olen itse ohittanut tuon pikkulapsivaiheen, eikä teos, jossa pönkitetään patavanhoillisia parisuhdearvoja, saa minua syttymään. Saili kun on makuuhuoneessa lähes kaikkiruokainen, mutta parisuhteessa patavanhoillinen uuskonservatiivi. Hän uskoo edelleen avioliittoon, tekee mielellään kodissa kaikki ”naisten työt” eikä panisi pahakseen, jos joutuisi jäämään edustusvaimoksi. Olettaisin, että jos Sailin kuorta vähän raaputtaisi, sieltä voisi heltyä sympatioita kristilliselle Aito Avioliitto-kampanjalle.
Saili ei myöskään keräile maahanmuuttajahanuja, vaan luottaa puhtaaseen suomalaiseen lihaan. Hänen maailmankuvansa tuntuu kovin Suomi-keskeiseltä, eikä hän varmastikaan ole ennen lasten saantia harrastanut mitään kovinkaan eksoottista. Hän haaveilee kyllä kaukolomista varakkaan elättäjänsä kanssa, mutta en näkisi häntä koskaan astuvan hotelliin, jolle on annettu alle 4 tähteä. Seksi tuntuu olevan hänelle ainoa itseilmaisun keino, eli ainoa vakava harrastus.
Seksikohtaukset teoksessa ovat paikoitellen kovin eskapistisia, joten kai tämä lämmittää eroottisen fiktion ystäviä. Parempi oli kuin Fifty Shades of Grey , jota tosin en voi arvioida rehellisesti, koska en lukenut teosta loppuun.
Kirjassa on houkutteleva, raikas kansikuva (design: Tiia Javanainen), ja mainittakoon vielä, että sain odottaa sitä jonkin aikaa e-kirjaston varausjonossa. Eli kysyntää teokselle varmaan riittää, ja jäänkin odottamaan toisenlaisia arvioita.
Anun ihmeelliset matkat 