Kun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.
Tehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.
Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.
Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?
Tämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)
Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.
Anun ihmeelliset matkat 