Marin on ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija, ja ainoa tyyppi kampuksella, joka ei aio matkustaa kotiin jouluksi. Kampuksen puutarhuri pitää nuorta naista silmällä, vaikka olisi epätodennäköistä, että tämä umpimielinen tyttö saisi aikaan katastrofiset bileet pyhien aikana. Yhtäkkiä hänen yksinäisyyteensä tupsahtaa Mabel, ystävä siitä menneisyydestä, jonka hän on halunnut unohtaa. Ystävä 900 vastaamattoman viestin ja 5000 kilomerin takaa, peräänantamaton ja määrätietoinen.
Tällainen asetelma on amerikkalaisen Nina LaCourin nuorten aikuisten romaanissa Välimatkoja (Karisto, 2018, suom. Leena Ojalatva). Kirjaa on markkinoitu varsinkin LGTB-teemaisena, mutta tuo kategoria ei vielä riitä kuvaamaan moniulotteista tarinaa. Teos kertoo pitkälti nuorten aikuisten yksinäisyydestä, opiskelijaelämän taloudellisista haasteista, ja surutyöstä tilanteessa, jossa edesmennyt läheinen osoittautuu eri ihmiseksi, miksi sureva on hänet alun perin mieltänyt.
Varsinkin yksinäisyyden teema on universaali ja koskettava. Vaikka meillä Suomessa korkeakouluopiskelu on periaatteessa mahdollista myös vähävaraisten kotien vesoille, on meilläkin varmasti nuoria aikuisia, joilla ei ole mitään paikkaa, jonne palata lomien ajaksi. Opiskelija-asuntoloiden pimeitä tetrisseiniä valaisee aina jokunen huone, josta ei poistuta. Nina LaCour osaa sanoittaa tuon yksinäisyyden niin, että sydän on pakahtua.
Teos toimii pitkälti takaumien kautta, ja siinä eletään kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa New Yorkin osavaltion maaseudun ja San Franciscon välillä. San Franciscoon kuuluu irlantilaissyntyisen vaarin ränsistynyt vuokrapuutalo, jossa välimatkat huoneiden välillä ovat miellyttävän väljät. Marin ei ole koskaan käynyt isoisänsä huoneessa, vaan kaksikko elää toistensa yksityisyyttä kunnioittavaa rinnakkaiseloa. Marinin äiti on kuollut tämän ollessa pieni, ja talon läheinen, surffareiden suosima Ocean Beach on paikka, jossa varhaiset muistot aktivoituvat silloinkin, kun Marin ei haluaisi muistaa.
LaCour jättää äidin ja isoisän tarinasta paljon lukijan itse kuviteltavaksi, mikä on onnistunut ratkaisu siksi, että kirja on jo sellaisenaan tarpeeksi surullinen. Surullinen, muttei toivoton. Vaikeassa tilanteessaan Marin lopettaa myös romaanien lukemisen, koska kokee lempikirjojensa vain muistuttavan häntä hänen oman elämänsä fiktioista. Kirjalliset viitteet ovat tässä teoksessa kuitenkin komeita, ja 900 viestin vastaamattomuus vertautuu esimerkiksi Marquezin sadan vuoden yksinäisyyteen. Myös Jane Austenin hahmot, varsinkin ”hullu nainen ullakolla”, eli rouva Rochester, saavat romaanissa uusia tulkintoja.
Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille aikuisille, jotka ihmettelevät young adult-genren nousua kirjallisilla markkinoilla. Itse luen YA-kirjoja aina silloin, kun bongaan niitä e-kirjastosta, mutta välillä niiden kapea-alaisuus nyppii. Tai tuntuu, että YA on syntynyt genrenä yhteiskuntaan, jossa nuoruus elämänvaiheena pitenee siksikin, ettei yhteiskunta anna nuorten aikuistua taloudellis-tuotannollisista syistä. Tässä kirjassa oli perspektiiviä jakaa kaikenikäisille lukijoille, ja varsinkin isovanhemman ja lapsenlapsen suhde nousi ikimuistoisella tavalla keskiöön.
Luin tämän kirjan ilolla odottaessa maailman pelottavimman presidentin saapumista maaperällemme, ja huokaisen helpotuksesta huomatessani, että ainakin vaihtoehtoisissa kirjankustantamoissa Yhdysvalloissa on edelleen sananvapaus. Välimatkoja edustaa varmasti täysverisesti Donald Trumpin vastustajien tunneilmastoa ja asennemaailmaa. Tässä blogissa olen valitettavasti myös arvioinut muutamia tuoreita amerikkalaisia romaaneja, joista on välittynyt se historiattomuus ja epäyhteiskunnallisuus, joka tuota yhteiskuntaa paraikaa riivaa. Tässä kirjassa oli ainakin yhteiskunnallista tarttumapintaa, vaikka se ei ollutkaan leimallisesti poliittinen teos. Se puhuu kaikkien sellaisten nuorten puolesta, joilla ei ole säästötiliä monen vuoden college-opintojen varalle, ja nuorten, joiden on rakennettava elämäänsä ja identiteettiään miltei tyhjän päälle.
PS: Tämä on blogini 1000. postaus, huomasin ”merkkipäivän” vasta jälkijättöisesti. Tätä blogia olen pitänyt keväästä 2012 saakka, eivätkä aivan kaikki postaukseni ole kirjoista. Taatusti olen kuuden vuoden aikana lukenut yli 1000 kirjaa, mutta onneksi en ole ehtinyt julkaista mielipidettäni aivan jokaisesta. Onnea blogilleni, joka siirtynee piakkoin ”muistojen arkkuun” ilmaisen tallennustilan loppuessa.
Anun ihmeelliset matkat 