Seikkailuni pienkustanteiden maailmaan jatkuu vielä toisella rastilla. Kierrätyskorista mukaan lähti Raine Mäkisen romaani Lintumies ja miljonäärin tytär (Edico, 2008). Mäkinen on tehnyt elämäntyönsä kemistinä ja työterveyden parissa, mutta kirjoittanut tasaiseen tahtiin vuodesta 1970 saakka, voittaen jopa J.H.Erkon palkinnon esikoisromaanillaan vuonna 1974. Käsissäni oleva romaani on Mäkisen kuudes; tuotantoon mahtuu myös aforismeja ja näytelmiä.
Valitsin kirjan, koska lintubongareiden sielunelämä on minulle varsin vieras ilmiö, eikä heitä romaanihenkilöinä paljon esiinny. Päähenkilö Mika on jo kolmeakymmentä lähentelevä biologian ikuinen opiskelija ja peräkammarin poika, joka elää ilman syyllisyydentuntoa isänsä elättinä jossain läntisellä Uudellamaalla, Turun ja Porintien liittymässä, lähellä Lohjaa. Se luonto, johon Mika on kiintynyt, on moottoriteiden häiritsemää ja pian sitä uhkaa uusi aluevaltaus, naapurin ökyrikkaan Jarmon suunnittelema golfkenttä, joka veisi linnuilta pesimisalueita hehtaaritolkulla. Maaseudun rauha on muutenkin uhattu naapuruston välisillä kärhämillä.
Mika ei oikein kuulu mihinkään yhteisöön, ei opiskelijaporukoihin eikä lintubongareiden kerhoon. Ihmisten kanssa kommunikointi ei ole hänen lajinsa, mieluummin hän olisi telkkä, koskelo tai kuningaskalastaja. Mikan hahmosta tulee mieleen aspergerin syndrooma klassisessa muodossa. Juonessa viitataan myös pojan lääkityksessä olevaan sairauteen, jonka sairaanhoitajaäiti on lapsuudesta saakka salannut isältä ja koko suvulta (ilmeisesti epilepsiaan). Tässä ei kuitenkaan diagnosoida neurologisia tai mielialahäiriöitä, joita monella tuntuu riittävän vaikka muille jakaa.
Kuten arvata saattaa, romaani on harvinaisen outo. Mikalla on suhde naapurin Hetaan, miljonäärin tyttäreen, jonka ei myöskään tarvitse opiskella tai käydä töissä. Heta käy metsäretkilläkin mustassa pitkässä hameessaan, joka on liimaantunut hänen päälleen kuin toinen iho. Hän on mahdollisesti goottityttö, mutta kuusikymppisen kirjailijan sanavarastoon ei kuulu gotiikka, joten alakulttuuri jää nimeämättä. Heta harrastaa vapaamielisesti pilvenpolttoa kartanollaan ja on opettanut pahaa tapaa myös äidilleen vapaaherrattarelle, jonka päätoiminen duuni on sisustuslehtien lukeminen. Hahmoissa on komiikkaa ja jopa särmää, mutta nuorison kuvaajana Mäkinen on auttamattoman pappamainen eikä ole tehnyt tarpeeksi taustatöitä uppoutuakseen nykynuorten maailmaan.
Mika ja Heta ovat molemmat ”erilaisia nuoria”, sosiaalisesti rajoittuneita ja estyneitä. Näkökulman valinta tuntuu sopivan vinksahtaneelta, mutta kuvauksessa on jotain kökköä. Kielenkäyttö on naivistista – strategia, mikä kyllä sopii mainstream-todellisuudesta syrjäytyneitä kuvaamaan, mutta kirjailija olisi silti saanut syventyä eri henkilöiden erilaisiin tapoihin olla naiivi (esim. Hetan päiväkirja ei ollut uskottava viktoriaanisessa sievistelyssään). Ongelmana oli myös seurata kertojien vaihtelua. Välillä tässä puhuu myös ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja, joka selittää tapahtumia liikaa ylhäältä päin. Näkökulmatekniikassa on hiomisen varaa.
Nuorenparin ainoan seksikuvauksen aikana vaivaannuin loputtomiin, mutta luulen senkin olleen itsetarkoituksellista. Nykymenon kuvaajana Mäkinen on puritanistinen – jopa miljonäärin sivusuhteet on kuvattu harvinaisen ”nätisti”. Tässä seksi kuvataan ensisijaisesti reproduktiomuotona naaraiden ja koiraiden välillä. Sosiaalisesta sukupuolesta kirjailija ei pahemmin perusta – sopii kysyä, onko käsitteestä kuullutkaan.
Luonnonsuojeluaiheiseksi teokseksi tässä puhutaan liikaa taloista ja autoista. Miljonääri-Jarmon tiluksia mittaillaan ikävystymiseen saakka ja niitä verrataan naapurin ekofilosofi- Torstin luomuperintötilaan ja Mikan perheen lahoon vuokramökkiin. Onhan reviiritaistelu perisuomalainen tapa, mutta kirjallisuudessa on myös lupa tiivistää ja oikoa.
Teoksesta jäänyt varsinainen lisäarvo liittyi huomioihin luontosuhteesta. Minua nauratti miljonäärin perheen suhde kartanonsa tonttiin ja ympäröivään luontoon. Luonnon muuttaminen helppokulkuiseksi puuhamaaksi kun on muodikasta vaatimattomammissakin piireissä. Villin luonnon pelko saattaa olla yleisempää cityihmisten parissa kuin luulemmekaan. Ainakin itse tunnustan kuuluvani tähän heimoon, mutta teen aktiivista työtä päästäkseni peloistani eroon.
Luin teoksen loppuun huumorimielessä. Teos ei kuitenkaan ollut täysin toivoton – toivottomia teoksia en saata loppuun enkä vaivaudu arvioimaan blogissani. Mielenkiintoinen aihe, toteutukselta odotin enemmän.
Anun ihmeelliset matkat 