Hei, tein sen taas: kävin lukemassa romaanin Suomalaisessa Kirjakaupassa. Tänään oli pakko saada käsiin A.W.Yrjänän tuore romaani Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga, 2017
), koska olin koko viikonlopun haaveillut itäisen Suomenlahden saarista. Kirjan saatavuus kirjastossa oli toivoton, ja kuten kaikki tietävät, minulla ei ole toivoakaan sijoittamisesta yli 30 euroa mihinkään painotuotteeseen.
Saarihurmiossani huomasin, että teos osittain sijoittuu Suomenlahdelle, idylliselle pikkusaarelle, joka sijaitsee ripauksen ulkona kaikesta tuntemastamme todellisuudesta. Ennen kirjan lukemista vietin hurmiollisia hetkiä ajatusmatkaillessani Kotkan ja Haminan ulkopuolisille saarille, kuten Tammiolle ja Kuutsaloon (ja erityisesti Venäjän Suursaarelle), mutta tämä romaani sijoittuu Yrjänän omaan sielunmaisemaan, Porvoon edustalle.
Koitin hurmiossani jopa merkata kartalle Itämeren saaria, joilla muistaakseni olen käynyt: Hiidenmaa, Kihnu, Seili, Velkua, Ahvenanmaan pääsaari, Kylmäpihlaja, Gotlanti, Fyn, Sjellanti, Suomenlinna, Korkeasaari, Vartiosaari…mutta koskaan en ole ollut millään saarella Helsingistä itään. Omista saarista ehdottomasti ykköseksi kiilaa Viron Kihnu (joka nyt vaan oli sairaan hauska matkakohde) ja kakkoseksi Tanskan Fyn (jolla satuin asumaan puolitoista vuotta). Saaripohdinnat ansaitsevat erillisen bloggauksen, mutta tällä kirjoituksella haluan osoittaa, kuinka maantieteellinen kiinnostus inspiroi lukemaan jotain sellaista, jota et ehkä muuten lukisi.
Yrjänä rakentaa romaanissaan lumottuja maisemia, jotka alkavat tästä ajasta toisen maailmansodan kautta kohti dinosaurusten ja alkueläinten aikoja. Minulle tässä romaanissa ehdoton koukku fiktiivisen Porvoon saaren lisäksi oli toinen maailmansota, koska olen nyt kuukauden päivät lukenut suht intensiivisesti asioita natsi-Saksasta. Yrjänän tapa käsitellä sotahistoriaa ja natsiaatetta on kepeän humoristinen, mutta mahtuu siihen myös eettistä pohdintaa. Kun sukellusvene Nautiluksen väki lopulta pääsee Antarktikselle Neuschwabenlandin maanalaiseen tukikohtaan, heidän ensimmäinen huolenaiheensa on, kuuluuko heidän haudata U-196-veneestä löytynyt natsisotilaiden muumioitunut joukko.
Kirjan hahmot ovat herkullisia, mutta olisin ehkä halunnut tutustua heihin hieman paremmin (eli olisin voinut lukea kirjaa puolet lisää psykologisen syvyyden näkökulmasta). Päähenkilöt, lapseton pariskunta Johannes ja Inkeri ovat ehkä eniten vastuussa merenalaisesta operaatiosta, mutta merkittävään rooliin nousevat myös Hans, 96-vuotias entinen natsiupseeri ja Igor, venäläinen kapteeni ja perhetuttu, jonka tuliaiset ovat aina ylimaallisia.
Venäjä on Porvoon saaren näkökulmasta huomattavasti lähempänä kuin Länsi-Eurooppa, ja rannikolta avautuu ikkuna ihmiskaupan, huumekaupan ja Pietarin eliitin sushiravintoloiden salattuun maailmaan. Neuvostoliiton olemassaolostakin on kulunut vain hetkinen, ainakin tämän teoksen aika-akselilla mitattuna. Pidin Venäjä-ulottuvuudesta paljon, varsinkin suolakurkkujen luovasta käytöstä ruoanlaitossa. Aamiaiskurkkumunakasta en ole koskaan kokeillut, mutta tämän jälkeen ehkä uskaltaisin.
Teos on kirjoitettu perinteisessä satumuodossa, ja kappaleiden asettelu lähenee jo runoutta. Kuitenkaan teos ei käänny proosarunoksi, mikä oli minulle helpotus, vaikka olenkin lukenut elämässäni kaksi onnistunutta runomuotoista romaania. Kirja oli muotokokeilusta huolimatta suht helppolukuinen, vaikka se pursuaakin yrjänämäiseen tyyliin vaikeita historiallisia ja esoteerisiä käsitteitä.
Huolellinen lukija toki googlaa epäselvät sanat, mutta itse en sitä tänään salalukijan kämyisestä positiostani tehnyt. Minua itseäni aina ilahduttaa sanataiteessa, jos siinä on itselleni vieraita sanoja ja käsitteitä, kunhan juoni ja henkilöhahmot aukeavat suht helposti. Näin kävi Joonaanmäen valaissa – eli kielellisesti teos oli huikean vahva, ja myös kerronnallisesti piti otteessaan loppuun saakka.
Teos on omistettu Yrjänän äskettäin edesmenneelle isälle, joka opetti hänelle rakkauden kirjoihin ja vaimoon, joka opetti rakastamaan. Omistuslause kosketti, ja kirjasta jäikin vahva tunne lukevan isän sylissä istumisesta. Varsinkin Jules Vernen ja Antoine St.Exupéryn rooli teoksessa on keskeinen, mutta löysin siitä myös viitteitä ainakin Waltarin Sinuhe Egyptiläiseen.
Muutenkin koen, että teos voisi toimia perheen yhteisenä lukuhetkenä kouluikäisten lasten kanssa. Kirjassa on paljon leikillisiä ja fantasmagorisia elementtejä, jotka viehättävät lapsia, kuten Johannes-sedän parrassa elävä hiiri Hildegard. Leikillisyydessään ja ilkikurisuudessaan teksti lähenee myös erään lempilastenkirjailijani, Roald Dahlin, tyyliä.
Teos on varsinainen aarreaitta kaikille niille, jotka rakastavat kirjastoja, ruokaa, merta, mytologiaa, salatieteitä, ja yllättävää, myös avaruutta, matematiikkaa ja kovia tieteitä. Itse asiassa en tunne monia ihmisiä, jotka rakastavat näitä kaikkia, ja itsellenikin reissu ulkoavaruuteen teki vähän tiukkaa (vaikka olinkin oppinut kaiken Marsin kuista Mauri Kunnaksen loistavan Suuren avaruuskirjan kyydissä lasteni kanssa – mitään muuta kirjaa avaruudesta en ole lukenut). Mutta katsoin viikonloppuna myös puoli tuntia leffaa Yksin Marsissa, joten en ole avaruusteemojen suhteen toivoton tapaus.
Kirjan kuvitus, graafinen suunnittelu ja fyysinen olemus ovat kaikki sen 32,95 kauppahinnan ja omistamisen arvoisia, eli kiitos Mika Wistille hienosta työpanoksesta. Harvoin tulee nauttineeksi romaanin kuvituksesta näin paljon, vaikka puolet kuvista olikin harmaita kuvia merestä.
Sanottakoon vielä, että tämän lukukokemuksen sai aikaan erään Tammion saaren asukkaan tuore fb-päivitys, jossa hän etsi kylän kirjastoon Knausgaardin Taisteluni-sarjan neljättä osaa, jos joltain lukijalta sellainen löytyisi (sitä ei löytynyt minulta).
En tätä ennen tiennyt mitään Tammiosta, mutta nytpä tiedän.
Tammio- pohdinta johti Yrjänän kirjan lukemiseen. Ja luulen, että tämä teos olisi juuri täsmähitti myös Tammion saaren kyläkirjaston hyllyssä.
Anun ihmeelliset matkat 