Vuoden ensimmäinen punakapina

Teos: Anneli Kanto: Punaorvot (Lind&co, 2023)

Äänikirjan lukijat: Vuokko Hovatta, Maija Lang, Emma Louhivuori, Antti LJ Pääkkönen, Eeva Soivio

Lahja ja Ilona ovat Johanssonin tyttöjä Helsingin Kalliosta. Isä Arvo ja veli Aarre ovat olleet taistelemassa Rautatieläisten komppaniassa Vilppulan suunnassa. Äiti Helmi on viimeisillään raskaana, ja synnyttää sodan aikana perheeseen toisen pojan.

Lasten isä kuolee Tammisaaren vankileirillä, Aarre palaa kotiin entistä uhmakkaampana. Äiti ja poika jäävät kahdestaan kotia pitämään, sillä nuoremmat lapset on otettu huostaan. Kotiin on muuttanut apatia, äiti ei enää edes viitsi etsiä töitä, ja Aarren tehtäväksi jää äidin elättäminen satamajätkänä.

Lahja kokee syvää orpoutta pohjalaisella maatilalla Kauhajoella. Kasvatusvanhemmat ovat arvaamattomia, väkivaltaisia ja vähäpuheisia. He ovat menettäneet ainoan poikansa, tilan jatkajan, vapaussodassa, ja isäntä tuntee edelleen valtavaa kaunaa punaisia kohtaan. Huonosta kohtelusta huolimatta hänen on ilmaistava jatkuvaa kiitollisuutta, varsinkin tarkistajien vierailujen aikana.

Ilona-sisko on huostassa muualla, lapsettomien sisarusten Idan ja Sofian luona Kurikassa. Nuoremman siskon kohtelu on lämminhenkistä, jopa ylenpalttista verrattuna Ilonan oloihin. Alussa Ilona näkee pahoja painajaisia, on pitkään puhumaton, mutta sopeutuu lopulta uusiin oloihin siskoaan nopeammin. Hän saa uuden nimen Siviä, ja oppii nopeasti puhumaan paikallista murretta. Hänestä kaavaillaan oikeasti naisvaltaisen tilan jatkajaa, mutta samalla pelätään, että lasten äiti tulisi joku päivä hakemaan tyttöä.

Lahjan ainoa haave liittyy kotiinpaluuseen, ja siskon pelastamiseen huostasta, eli klassiseen hatkamatkaan. Hän yrittää kirjoittaa äidille karkuaikeistaan, mutta isäntäväki takavarikoi kirjeet. Tilalle rengiksi tullut huutolaispoika Pekka on yrittänyt auttaa Lahjaa, mutta saa pian potkut johtuen petollisesta toiminnastaan.

Kanto kertoo, että hän halusi valita tarinaansa kaksi ääripäätä, esimerkin hyvästä ja kehnosta isäntäperheestä. Tämä on taatusti toiminut hyvin näytelmässä, mutta romaanissa asetelma tuntuu kovin mustavalkoiselta.

Ester on Helsingissä asuva yhteiskunnallinen pohdiskelija, joka ei luota vasta perustettuun Mannerheimin lastensuojeluliittoon. Hän toimii köyhäinhoidossa suurella sydämellä, ja tuntee hyvin punaleskien elinolot. Hän tekee tarkastusmatkoja punaorpojen sijoitusperheisiin Pohjanmaalla, ja kokee, että heränneet kodit ovat vakaimpia. Eräs leskimies on alkanut kosiskella häntä, ja herra on varsin korkeassa asemassa.

Ståhlbergin valinta presidentiksi on helpotus maan vasemmistolle, mutta ”murha-Kustaan” joukkojen uho ei ole todellakaan päättynyt. Sisällissodan haavat ovat syviä, ja katkeruus ja kauna toimivat polttoaineena molemmissa leirissä.

En tiedä, miksi teos ei säväyttänyt minua, vaikka siinä on paljon oivallisia historiallisen romaanin aineksia. Ehkä aihepiirin raskaus, ja hyvän ja pahan liian selkeä polarisaatio johtivat siihen, että jouduin tankkaamaan lyhyehköä tarinaa usean kerran. Yritin tavata tätä jo syksyllä, ja nytkin uudella kierroksella tarina lähti lentoon takkuisesti. Ehkä ongelmani tarinan vastaanotossa johtui siitä, että se on varsin pelkistetty, kun olen aiemmin lukenut Kannolta suurempia saagoja. Tässäkin kirjassa Kanto luottaa kertojien moniäänisyyteen, mutta en ehtinyt tutustua sivuhenkilöihin kunnolla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 6: Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle. Enimmäkseen siinä eletään vuotta 1919, mutta tarina jatkuu vielä vuoteen 1920.

Meedion matkassa hiihtokeskuksessa

Teos: Anneli Kanto: Saalistetut (CrimeTime, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Keväällä inspiroiduin suuresti Anneli Kannon ensimmäisestä dekkarista, joka kertoi pienelle paikkakunnalle muuttaneesta selvännäkijä-Noorasta ja siellä vaikuttavasta hurmoksellisesta seurakunnasta.

New age- tyyppinen henkisyys on aliedustettu teema dekkarikirjallisuudessa, ja meedio rikosten jäljittäjänä on rohkea avaus jopa kokeneelta kirjoittajalta. Tyylilaji tässä sarjassa on selkeästi cozy crime, ja humoristinen viihteellisyys toimii tunnelman luojana.

Sarjan toisessa osassa matkustetaan lappilaiseen hiihtokeskuksen, jonne Noora palkataan ohjelmatoimiston kautta. Hän pääsee majoittumaan omaan mökkiin, ja täyshoito kuuluu työsopimukseen. Asiakaskunta on kansainvälistä, ja varsinkin aasialaisten turistien kommunikaatio tarjoaa uutta opittavaa suomalaiselle meediolle.

Samaan aikaan keskuksen siivooja Marina tekee kaikkensa suojellakseen teini-ikäistä tytärtään hiihtokeskuksen maailmallisilta paheilta. Aava-tytär kokee joutuvansa sosiaaliseen paitsioon uskovaisen yksinhuoltajaäitinsä kovassa komennossa. Huumeita on tarjolla lukiolaisten kotibileissä, ja houkutukset kokeilla pään sekoittamista liian helposti saatavilla.

Meedion ja uskovaisen siivoojan kohtaaminen sysää molemman osapuolen uusille raiteille pohdinnoissaan. Marina pitää selvännäkijän toimia mahdollisesti saatanallisena väliintulona. Hän kuitenkin pitää naista ainoana oljenkortenaan tilanteessa, jossa hänen pieni perheensä on joutunut ulkopuolisen uhkailun kohteeksi.

Kirjan juonesta ei kannata ottaa liikaa selvää etukäteen, ja itsekin tyydyn tässä arviossani kuvaamaan enemmän tunnelmia. Kannon kieli on jouhevaa, ja eri puolelta Suomea (ja maailmaa) tulleiden työntekijöiden äänet pääsevät hyvin esille. Huumoria tarinaan tuo muun muassa tamperelainen jokapaikanhöylä Jarkko, joka edustaa tietynlaista kohtaamaani miestyyppiä. Venäläisen keittiön viikoilla kaikki ei mene kuin Strömsössä, sillä vastuukokki Sergei ei taidakaan olla kovin kulinaristinen tapaus.

Koin, että teos kuvaa vallan mainiosti hiihtokeskuksen arkea kulissien takana, mutta näin lyhyeen dekkariin sitä arkista kuvausta mahtui enemmän kuin jännitystä. Paikallisen läsnäolon tuntu on teoksessa vahva, ja kyllä juoneen mahtuu jokunen yllätyskin, mutta en ollut jännityksestä täpinöissäni, enkä kauhusta kankeana. Kyseessä ei ollut lukemani kaikkien aikojen leppoisin dekkari, mutta en usko kenenkään menettävän yöuniaan tämän tarinan äärellä.

Suppean sivumäärän ja jouhevan kielen vuoksi suosittelen kirjaa lämpimästi niille, jotka syystä tai toisesta kärsivät lukujumista, tai pystyvät keskittymään kirjaan vain pieniä jaksoja kerrallaan. Kirjan henkilögalleriakin on sen verran rajattu, että tarinassa pysyy hyvin mukana, vaikka sitä lukisi lyhyissä pätkissä. Usein olen käyttänyt dekkareita arvioidessani palapelivertausta, ja nyt uskallan väittää, että tässä on kyseessä alle 1000 palan mysteerio. Se ei kerro mitään tekstin laadusta, vaan pikemminkin lukijan näkemästä vaivasta mysteerion kanssaratkaisijana.

Menestyneen kuntabrändin jäljillä

Teos: Anneli Kanto: Haihtuneet (Crime Time, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tämän viikon somekuplassani on pöhisty Anneli Kannon uusimmasta aluevaltauksesta dekkaristina. Olen itse alkanut lukea Kannon teoksia vasta viime vuosina, ja olen hämmentynyt hänen monipuolisesta osaamisestaan.

Teos Haihtuneet aloittaa cozy crime-tyylistä sarjaa, jonka päähenkilö on Noora, reilu kolmikymppinen elämäntaiteilija, joka muuttaa Kirkkojärven kuntaan vanhaan puutaloon, jonka edellinen isäntäväki on kuollut. Pariskunnan tytär on vuokrannut talon Nooralle halvalla, ja hän muuttaa asumaan siihen uhkarohkeana.

Nooralla on näkijän lahja, joka ei kuitenkaan aina aktivoidu silloin, kun pitäisi. Hänen aikomuksenaan on myydä selvännäkijän palveluksia ja muita henkimaailman hoitoja maalaispitäjässä, mutta bisnekset lähtevät liikkeelle kankeasti. Hänen luonaan käy enimmäkseen vähävaraisia ihmisiä, mutta naisen auttamisen halu on aitoa.

Kirkkojärven kunnan brändi on pahasti hakusalla, mutta kunnanjohtaja yrittää panostaa Kultalampi-hankkeeseen. Siinä olisi tarkoitus muuttaa vanha maalitehdas loft-asunnoiksi ja työtiloiksi. Kunnanjohtaja on nuori, innokas nainen, joka työskentelee maalitehtaan omistajan lesken kanssa hankkeessa, joka on monessa suhteessa epäilyttävä.

Kunnan brändiä varjostaa paikkakunnan varsinainen vientituote, Veripuhtaiden uskonlahko, jonka luona käy bussilasteittain väkeä muista maakunnista. Lahkon johtaja Lukas Markusson on paikkakunnan varsinainen sheriffi, joka paimentaa maalitehtaalta työttömäksi jääneitä keski-ikäisiä desperadoja. Seurakunnan opetuksiin kuuluu ihmisten jako kasteihin veriryhmän mukaan, ja vaatimukset puhtaasta ravinnosta ja vaatteista. Tekstiilien kuituja ei saisi sekoittaa toisiinsa, ja tämänkin säännön Markusson on onnistunut kaivamaan Vanhasta Testamentista.

Vaikka lahkon kuvaus on paikoitellen hulvattoman humoristista, löysin siitä paljon tarttumapintaa ns. syvän pään uskovaisten todellisuuteen, jota jonkun verran tunnen. Kanto on varmasti poiminut teokseensa elementtejä kristityiltä rokotekriitikoilta, vaikka teoksessa ei eletä koronakriisin aikaa. Eläydyin tähän lahkokuvaukseen niin täysillä, etten paikoitellen muistanut lukevani dekkaria.

Dekkarin aihepiiri ja juoni on sillä tavalla epätyypillinen, että sitä on vaikea kategorisoida. Siinä etsitään kolmea kadonnutta henkilöä meedion voimin, ja samalla meedio itse tulee uskonlahkon maalittamaksi. Moni henkilö on syyllistynyt monenlaiseen kähmintään ja koijaukseen, osa ympäristörikoksiin, ja tietysti uskonlahkossa on sairaalloisia seksuaalisia virityksiä. Pääjuoni liittyy kuitenkin kansikuvan luistimeen, ja talvisiin tapahtumiin saastuneella lammella.

Luin kirjaa moni Tampereen lähikunta mielessä, mutta Kirkkojärvi on puhtaan fiktiivinen paikkakunta. Eniten ajattelin kirjaa lukiessa Orivettä, mutta se kuvaa vielä pienempää kuntaa, jossa on jäljellä vain yksi kauppa ja vain vähän muita palveluita. Kävin viime viikolla katsomassa Oriveden opiston kuuluisaa lampea, jonka ympäristöön on luotu uutta toimintaa lakkautetun oppilaitoksen tilalle. Tämä teos siis eli vahvasti omassa arjessani, koska voisin itsekin kuvitella uutta elämää Nooran kaltaisen henkilön housuissa.

Kanto onnistui tarjoamaan minulle erinomaisen peilin omille maallemuuttohankkeilleni, ja monet hyvät naurut. Nauru selvännäkijää ja uutta uskonlahkoa kohtaan oli kuitenkin lempeää ja ymmärtävää, ei pilkkaavaa. Pidin teoksen yhteisöllisestä kudelmasta paljon, ja odotan jo sarjan seuraavaa osaa. Dekkarina teos on vähemmän raaka, ja omaan makuuni ehkä hieman liiankin leppoisa, mutta en lähtenyt lukemaan teosta jännitys edellä.

Paastonajan aikamatkailua

Teos: Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viime vuonna ylitin itseni ja rajoitteeni lukemalla jopa kaksi maanmainion Anneli Kannon historiallista romaania. Kiinnostus teoksiin kypsyi kunnon viiveellä, mutta nyt saan lukea hänen uusinta teostaan, Rottien pyhimystä, ensimmäisten joukossa. Tänä vuonna koen viettäväni myös paastoa edes jossain muodossa, joten tämä vahvasti Suomen kirkkohistorian liittyvä teos sopii täydellisesti tunnelmiin.

Romaanissa eletään vuotta 1513 Ruotsin Itämaan Hattulassa, Hurttalan kylässä, jonne on joku aika sitten rakennettu uusi kirkko. Se on saanut toimia liian kauan ilman asianmukaista maalaustaidetta, kunnes paikkakunnalle saapuu tuomiokapitulin kutsumana kolmen maalarin porukka kaukaa Sveanmaalta.

Maalarit ovat benediktiiniluostarin maallikkoveljiä, jotka kiertävät maata jumalallissa tehtävissään. Hattulan kirkon urakka tuntuu ylimitoitetulta, ja siksi remmiin olisi saatava paikallisia apureita. Paikalliset tilat ovat kuitenkin kesän kynnyksellä haluttomia antamaan renkiään joutavanoloisiin hommiin, eikä kukaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Lopulta hommaan ehdotetaan nälkää näkevää nuorta naista, joka yrittää elättää itseään saviastioiden valajana.

Naisen palkkaaminen pyhään tehtävään ei ole itsestäänselvyys, vaikka toki nunnat harjoittavat luostareissaan monipuolisesti taiteita. Jopa hameväen kiipeilyä herran huoneessa pidetään säädyttömänä, vaikka maalarimestari Martinusta houkuttaa pesemättömän naisen hameen alainen tuoksu. Pian Pelliina oppii kuitenkin käyttämään hameen alla isänsä vanhoja alushousuja, mikä eliminoi vääränlaiset katseet ja nuuhkaisut.

Nuori Pelliina nousee romaanin avainhenkilöksi, vaikka teos on aidosti moniääninen. Aivan yhtä laajaan henkilögalleriaan ei tässä venytä kuin Veriruusuissa ja Lahtareissa, mutta heitä on kuitenkin riittävästi yhteisölliseen kudelmaan. Seurakunnassa on jännitteitä, sillä paikallinen kirkkoherra Petrus Herckepaeus ei kuulu eliittiä pokkuroivaan ryhmään, eikä oikein hyväksyisi uusia maalauksiakaan, joiden rahoituksesta on päätetty ohi hänen mandaattinsa. ”Mulli-Pekkana” pilkattu Petrus on paikallisen tilallisen jälkeläinen, eivätkä kaikki pidä häntä uskottavana kirkonmiehenä. Eletään katolisen ajan loppuaikoja, jolloin monilla kirkonmiehillä alkaa olla perillisiä talousmamsellien kanssa. Nämä perilliset päätyvät usein myös itse papeiksi, ja heidän asemansa kirkossa on jo alusta saakka voideltu.

Romaanin aika-akseli on puolisen vuotta, ja siinä ehtii sattua ja tapahtua paljonkin. Kerronnan tempo ei ole niin verkkainen kuin tyypilliseltä keskiaikaromaanilta odottaisi, ja takaumien kautta lukija saa hyvän kuvan yhteisön lähimenneisyydestä. Tuon ajan Hämeessä kulkee paljon liikkuvaa väkeä, ja jotkut ulkomaan tulokkaat onnistuvat raivaamaan itselleen leipäpuun. Tällainen henkilö on Pelliinan saksalainen kasvatti-isä, jo edesmennyt tiilimestari Rutger, joka on ollut mukana kirkkoa rakentamassa.

Pelliina on yhteisössään outolintu ja hylkiö erikoisen ulkomuotonsa, oletetun syntyperänsä ja orpoutensa vuoksi. Kasvatti-isä on kuitenkin valanut tyttöön reippautta ja taistelutahtoa, ja tuoreena maalarioppilaana hän pääsee nopeasti kärryille työn vaatimuksista. Itselleni suurinta nautintoa tuotti koristemaalarin työn ja työssä oppimisen kuvaus, ja romaani onnistui opettamaan minua näiden mystisten keskiaikaisten maalausten katsomisessa uusista perspektiiveistä.

Nautin myös maalariporukan kesäisistä lepohetkistä kirkkomaan nurmikolla. Työn fyysistä kuormittavuutta voi kukin tahollaan arvailla, ja sen riskialttiudesta ennen turvavälineiden keksintää teos kertookin ikimuistoisesti.

Ehkä teema kolahti minuun siksikin, että omassa suvussanikin oli koristemaalareita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tiedän heidän tuotoksistaan vain vähän, mutta kovin liikkuvaa työ on ollut myös silloin.

Katolisista pyhimyksistä kiinnostuneille romaani on aarreaitta, ja näin siimahäntäfoobikkona arvostan toki pyhää Kakukyllaa, joka suojelee kirkkoisien tekstiilejä rottien puremilta. Kirjassa myös vieraillaan vähemmän tunnetuissa Raamatun kertomuksissa, kuten Kristoforoksen työstä Jeesuslapsen kantajana.

Uskon, että romaani voi antaa jotakin monenlaisille lukijoille, ja ehkä ne lukijat, jotka eivät innostu kirkollisista teemoista, ovat paremmin varustautuneita arvioimaan yleisempää ajankuvaa, ja hämäläisen kansankulttuurin kuvausta markkinapäivineen ja juhannustulineen.

Minulle tämä teos oli juuri sopiva aistillinen ilotulitus tähän aikaan, ja pidin varsinkin teoksen lopun toiveikkuudesta. Pelliinan kohtalosta voi kukin veikata omaa versiotaan, mutta ainakaan itse en usko hänen jatkaneen polkuaan ilman siveltimiä.

Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.

Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi. 

Näin on kirjat, Tampere!

Pääsin bloggaajan statuksella mukaan Kirjavälityksen Näin on kirjat-tapahtumaan, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kirja-alan ammattilaisille, erityisesti kirjastolaisille. Tilaisuus järjestettiin 25.9. Tampere-talolla osana maanlaajuista kiertuetta. Kustantajista mukana olivat minun paremmin tuntemani Bazar, Karisto. Atena ja Teos, plus kokoelma  hengellisen ja tietokirjallisuuden kustantajia.

Iloluonteisen cocktail-meiningin jälkeen päästiin itse asiaan, kirjailijoiden haastatteluihin. Lasten- ja nuortenkirjallisuus oli hyvin edustettuna jopa viiden tekijän muodossa; parhaimmin mieleeni näistä jäi Anneli Kannon uusi limerikkikokoelma Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (Karisto, 2014), joka herätti välittömän kokeiluhalun – itse kun en ole koskaan tähän ikään mennessä väsännyt limerikkiä. Mukaan mahtuivat kaikki aakkoset, enimmäkseen suomalaisia paikannimiä, mutta myös joitain eksoottisempia, kuten afrikkalaisia. Jokaisessa limerikissä seikkailee näiden koordinaattien lisäksi pakollinen eläin. Teos on suunnattu lapsille ja aikuisille yhteisiin hassutteluhetkiin.

Tällä kertaa innostuin eniten tietokirjallisuuden osiosta, jota edustivat Jouni Tilli teoksellaan Suomen pyhä sota-papit jatkosodassa (Atena, 2014) ja emeritusprofessori Antero Jyränki teoksellaan Kansa kahtia – henki halpaa (Art House, 2014). Tillin teos alkoi kiinnostaa siksi, että olen kaunokirjallisten polkujeni kautta viime aikoina törmännyt liiankin usein Olavi Paavolaisen ristiriitaiseen hahmoon ja hänen rooliinsa sodanaikaisen propagandakirjallisuuden luojana. Paavolaiselta kun taisi tulla useampikin teos, joka aikalaiskriitikoiden mielestä olisi saanut jäädä julkaisematta – ensisijaisesti Tilli viittasi puheenvuorossaan Synkkään yksinpuheluun (1946), jonka kirjoittamisen aikana hänet lähetettiin armeijan toimesta useamman kerran itärintamalle raportoimaan paikallisia oloja. Tutkimuksessaan Tilli siis käsittelee sotaan osallistuneiden pappien roolia henkisinä johtajina, myös Suur-Suomi-henkisen retoriikan viljelijöinä. Teos on palkittu Jyväskylän yliopistossa parhaana väitöskirjana, ja uskon sen puhuttelevan moninaisia yleisöjä, ei pelkästään akateemista väkeä.

Antero Jyrängillä oli painavaa sanottavaa vuoden 1918 punaisten pikaoikeudenkäynneistä, joissa kuolemantuomioon johtava keskivertokuulusteluaika oli vain 6 minuuttia. Mieleeni nousi esityksen aikana myös isoisoisoenoni Frans Mosesin kohtalo Lappeenrannan asemalla. Ilman virtuaalista Sotasurmat-projektia en olisi ikinä päässyt selville tästä äidinpuolisen sukuni vaietusta salaisuudesta. Frans Moses teloitettiin lennossa oletettuna punikkina ilman oikeudenkäyntiä, mutta kuulunee samoin kuin kuolemaan tuomitut siihen yli 10 000 sotasurmatun joukkoon, jotka jäivät lain ulkopuolelle.  Jyränki tutkii teloitettujen tilannetta juridiikan näkökulmasta, mutta teos vaikuttaa myös muuten ajan henkeä kartoittavalta ja kansantajuiselta.

Kaunokirjallisuuden osastolla hankintaan lähtee ehdottomasti entisen luovan kirjoittamisen opettajani Niina Hakalahden uusin aikuisten romaani Sydänystävä (Karisto, 2014). Puheenvuorossaan Hakalahti pohti ystävyyksien elinkaaria ja yksilön oikeutta panna ystävyyssuhteita jäähylle. Teoksen äidinkielenopettajabestisten, Kaisan ja Minnan, symbioottinen suhde kuulosti jo etukäteen herkullisen tunkkaiselta. Monilla meillä taatusti on näistä ystävyyksien ”erilleen kasvamisista” omakohtaista kokemusta, mutta niistä on usein piinallisempaa puhua kuin parisuhteiden kariutumisesta.  ”Kaveribänksit” kun tuntuvat nolommilta kuin mikään parisuhdesekoilu. Odotan teokselta humoristista, lempeää viisautta, jota voi hyvin puida vaikka niiden bestisten kanssa, joita itse kullakin sattuu olemaan jäljellä. Varmasti erinomainen lukupiirikirja…

Tilaisuudesta lähti mukaan neljä lahjakirjaa, joista olen jo ehtinyt lukea kaksi. Iso kiitos mukana olleille kustantajille ja Kirjavälitykselle! Valitettavasti tilaisuudessa näpsimäni kuvat epäonnistuivat katastrofaalisesti, mutta Sorsapuiston ulkokuvistakin välittyy ripaus illan hengestä.