Teos: Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava, 2020)
Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen
Sun Mun Fun on konkurssikypsä seikkailupuisto Vantaalla, kehäkolmosen katveessa. Asiakkaita puistossa riittää varsinkin syys- ja hiihtolomien aikaan, ja se on pitkään markkinoinut itseään euron halvemmilla pääsylipuilla kuin kilpailevassa ketjussa. Lipputulojen perusteella yrityksen kuuluisi pysyä pinnalla, mutta sen edesmennyt omistaja Juhani Koskinen ei ole vienyt kaikkia tositteita kirjanpitoon.
42-vuotias vakuutusmatemaatikko Henri on Juhanin pikkuveli, joka on juuri ottanut hatkat työpaikaltaan kyllästyttyään sen uuteen toimintakulttuuriin. Henri on firmassa vanha jäärä, joka ei viihdy tiimityön ”nextillä levelillä” avokonttorissa. Pomokin kuulostaa enemmän herätysliikkeen evankelistalta kuin vakavasti otettavalta esimieheltä. Kun Henri saa kuulla veljensä kuolemasta ja perinnöstään, hän päättää sukeltaa syvään päähän ja kokeilla elämää velipojan boheemeissa housuissa.
Antti Tuomaisen humoristisissa dekkareissa/mysteereissä on usein päähenkilöinä pähkähulluja yrittäjiä, mikä tuntuu olevan teoksia yhdistävä punainen lanka. Hän tuntuu piruilevan varsinkin Suomi-brändille ja siihen liittyvälle innovatiivisuuspuheelle, jolla saadaan vielä joku päivä pidettyä koko Saksa luomuhilloissa, Japani sienissä ja oman maan kurittomat kakarat temppuradoillaan. Välillä innovatiivinen brändityö vaatii epäsovinnaisia ratkaisuja, eikä taloudellisella riskinotolla ole rajoja todellisten menestyjien parissa.
Tässä teoksessa on kolme ulottuvuutta: työelämärintama, rikosten maailma ja romanssivyöhyke. Pidin eniten työelämän muutosten analyysistä, joka tässä koskee niin vakuutusmatemaatikkoja, taiteilijoita, markkinoinnin ammattilaisia kuin luomuyrittäjiä. Pikkurikollisuus ulottaa lonkeronsa vähän kaikkialle, ja Henri oppii pian ymmärtämään velkojen perinnän arkisen logiikan. Työmatkoista tulee jännittävämpiä, kun liskomiehet ja heidän kätyrinsä änkäävät samaan junavaunuun lentokenttälinjalla.
Jänis on epäonnisen seikkailupuiston symboli ja maskotti, joka saa kokea kovia Juhanin kuoltua. Mutta kumpi on lopulta ankeampaa, palkkatyö tiimihenkisessä avokonttorissa vai tuulella käyvän pienyrittäjyyden kaninkolossa?
Tuomainen rakentaa kiehtovan henkilögallerian seikkailupuiston työntekijöistä, joiden rekrytointi ei ilmeisestikään ole noudattanut tyypillisimpiä malleja. Toimitusjohtajana häärää kuvataiteilija-Laura, johon Henri vastoin kaikkia suojauksiaan rakastuu päätä pahkaa. Oma suosikkini hahmoista oli kuitenkin lonkerontuoksuinen markkinointivastaava Minttu K., joka pysyi yllättävän iskukykyisenä huolimatta kaappijuoppoudestaan. Puljun miehillä tuntuu olevan enemmän tunkua johtotehtäviin siinä vaiheessa, kun Henri alkaa uudelleenarvioida omistavansa firman selviytymiskapasiteettiä. Kaikkea varjostavat kuitenkin paikkaa vainoavat bulvaanit, kaadetut lipputangot ja lukitut pakastimet, joista ei ehkä löydykään pelkkää jäätelöä.
Kaikki lukemani Tuomaisen teokset tuntuvat yhtä kekseläiltä ja tasalaatuisilta, mutta jostain syystä oma suosikkini edelleen on Palm Beach Finland. Vähiten ymmärsin teoksesta Mies joka kuoli, jota olen kuullut ylistettävän eniten. Tässä teoksessa saattaa olla vähemmän Suomi-eksotiikkaa kuin aiemmissa, sillä Sun Mun Funin kaltaisia yrityksiä takuulla löytyy maailmanlaajuisesti.
Tässä teoksessa eniten jäi mietityttämään seikkailupuiston teeman monimerkityksisyys. Minulle tämä ei ollut pelkästään ilkikurinen ja humoristinen kevytdekkari, vaan löysin Henrin työllistymisen historiasta vakavampiakin sanomaa tämän päivän työmarkkinoista. Vakuutusmatemaatikkona Henri ei edes ole poikkeuksellisen autistinen nörtti, vaan on omaksunut maailmankuvansa puolustuksena kasvuympäristönsä kaoottisuutta vastaan. Moni lukija varmasti pystyy samastumaan Henrin tapaan olla maailmassa, ja vaikka kaikki meistä ei peri seikkailupuistoja, voimme hyvin ymmärtää vastaavia työpaikkoja, jonne on syntynyt yhteiskunnan valtavirtaa vastustavia toimintakulttuureja.
Kirjasta on vaikea kirjoittaa tekemättä strategisia juonipaljastuksia. Itse en välttämättä edes hahmottanut koko juonta äänikirjan ensi kuulemalla, sillä uppouduin enemmän paikkojen kuvaukseen. Monissa kohdissa oli niin oivaltavia one-linereita ja mottoja, että jäin makustelemaan niitä kokonaisten lukujen ajaksi.
Suosikiksi jäi: Elämä ei ole lainaa, se on maksuvälinepetos. Jo pelkästään tämän lauseen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.
Anun ihmeelliset matkat 