Huijareita ja puolimaailmannaisia

Teos: Pierre Lemaitre: Tuhon lapset (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Louise on 30-vuotias opettajatar Pariisissa, joka on jäänyt asumaan yksin perheensä ränsistyneeseen taloon tämän äidin kuoltua. Kihlaus pitkäaikaiseen sulhoon on purkautunut, ja oikeastaan Louise on pitkään halunnut enemmän lasta kuin puolisoa. Onnettomien sattumusten kautta hän päätyy epäsuosioon koulussaan, koska hänen siveellisyytensä on asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 1940 Ranskassa on julistettu yleinen liikekannallepano, ja pariisilaiset pelkäävät natsien marssia rakkaaseen kaupunkiinsa. Luottamus maan armeijan iskukykyyn ei ole saumatonta kaikissa piireissä, eikä ihmisillä ole yhtenevää mielipidettä siitä, kummat ovat suurempi uhka kansakunnalle, fasistit vai kommunistit. Sota luo röyhkeimmille ja viekkaimmille uusia rikastumisen keinoja niin maalla kuin kaupungeissa.

Kirjassa seurataan Louisen ja entisen matematiikan opettajan, nykyisen aliupseeri-Gabrielin vaiheita sodan aikana. Gabriel on lähetetty Saksan rajalle Ardenneille Maginot-linjalle, ja pääsee johtamaan joukkoja vasten tahtoaan. Tämä johtaa rintamakarkuruuteen asetoveri Raoulin kanssa, ja he joutuvat vankileirille.

Louisen, Gabrielin ja Raoulin tiet kohtaavat, kun Louise alkaa äitinsä kuoleman jälkeen jäljittää isänsä oikeaa identiteettiä. Hän kirjoittaa Raoulille rintamalle, sillä uskoo tämän olevan hänen veljensä. Isähahmo on jokseenkin ”creepy” tapaus, ja vanhempien salarakkauden tarina surullinen. Tämän jälkeen alan katsoa ravintoloiden pöytien vakikasvoja uusin silmin, sillä niistä voi löytää traagisen inspiroivia hahmoja, ainakin Pariisissa, mutta miksei myös lähempänä kotia. Tyyppejä, jotka saapuvat aina samaan ravintolaan odottamaan rakastettua, joka ei koskaan saavu paikalle.

Kiinnostavin hahmo oli kuitenkin mies nimeltä Desire, joka onnistui tarinan aikana toimimaan valelentäjänä, valelääkärinä, valeopettajana, valeasianajajana ja lopulta valediplomaattina. Hän pääsee ministeriöön töihin orientaalisten kielten asiantuntijana, eikä jää kiinni silloinkaan, kun saa tehtäväkseen seurustella kambodzalaisen diplomaatin kanssa. Pian hänet siirretään sotapropagandan osastolle kaunistelemaan Ranskan armeijan ”menestystä”. Tässä työssä hän pääsee käyttämään oikeaa osaamistaan ilmiömäisesti. Nauratti myös, että näin tämän romaanin ja viimeksi lukemani valepoliisitarinan välille muodostui luonteva yhteys.

Lemaitren kertojan kyvyt ovat kyllä loistavat, sillä jaksan hänen kyydissään rämpiä läpi jopa sodan joukkokohtauksia. Sarjan aiemmissa osissa oli paljon suht puuduttavaa taloushistoriaa, mutta sekin tuli lusittua, kun kerronta oli vetävää. En muista sarjan kakkososasta paljoa, mutta sen muistan, että siinä oli monia natsien kätyreitä ja että kaikki hännystelystä hyötyneet eivät jatkaneet satumaisen rikkaalla polulla. Louisen nuoruuden aikainen ystävyys ”kasvottoman” ja maskia käyttävän Edouard Pericoultin kanssa on tämän romaanin taustatarina. Groteskeja juonenkäänteitä ja karuja ihmiskohtaloita tähän sarjaan ainakin mahtuu.

1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Raivokas työelämävalmennus

Teos: Pierre Lemaitre: Petoksen hinta (Minerva, 2019)

Suomennos: Kaila Holma

Äänikirjan lukija: Markus Bäckman

Ranskalainen Pierre Lemaitre kuului joku vuosi sitten suosikkidekkaristeihini, ja myöhemmin olen huomannut, kuinka monipuolinen kertoja hän on – vaikka hänen historialliset romaaninsa eivät kolahtaneet samalla intensiteetillä. Nyt edessäni on taas erilaista Lemaitrea – Petoksen hinta on v. 2010 julkaistu jännitysromaani, joka ei kuulu mihinkään sarjaan ja jossa on vahva yhteiskunnallinen ote.

Teoksen päähenkilö Alain Delambre on 57-vuotias työnhakija, joka on joskus ollut suuren liikeyrityksen henkilöstöpäällikkö. Hän asuu Pariisissa keskiluokkaisessa kuplassa, joka on jo vuosia sitten puhjennut. Hänen vaimonsa Nicole on ollut kärsivällinen ja sopeutunut elintason laskuun, mutta aikuisille tyttärille tilanne on kipeämpi. Pariskunnan asuntolaina on melkein maksettu, mutta Alain kokee syvää arvottomuutta. Työkkärissä hän esittää työnhaun sankaria, ja suostuu käymään tolkuttomassa lääketeollisuuden pakkaustyössä, jonka tienestit eivät auta pariskunnan talousahdingossa.

Eräänä päivänä Alain kuitenkin saa kutsun työhaastatteluun mystiseen konsulttifirmaan, ja perhe on asiasta aidosti innoissaan. Vihdoin hänellä olisi mahdollisuus näyttää oikeaa osaamistaan, vaikka henkilöstöhallinnon trendit ovat muutamassa vuodessa muuttuneet. Alain ei viivyttele tehtävässään, vaan alkaa opiskella uusia haasteita väsymättömästi.

Toki Alainilla on syytä epäillä, ettei haastattelukutsu ole aito, tai että hänet on kutsuttu mukaan vain poliittisesti korrektin vanhuskiintiön vuoksi. Pian hän onkin mukana hämäräperäisessä roolipelihankkeessa, jossa hänet rekrytoidaan valekaappaajaksi. Rekrytointitilanteeseen halutaan simuloida ääritilanne, jossa kandidaattien toimintakykyä ja kriisivalmiutta punnitaan. Mutta kun hankkeen puuhaajat saapuvat Alainin kotiin aseineen, ja Nicole saa heidät kiinni rysän päältä, mies on todellisessa kusessa. Ja vaikka avioero uhkaa, mies tietää, ettei selviä tilanteesta tarttumatta ysimilliseen Berettaan.

Varsinaisen panttivankidraaman kertoja on tilanteen silminnäkijä, joka tarkkailee aggressiivista ja impulsiivista Alainia ja hänen silmitöntä raivoaan yhteiskuntaa kohtaan. Kolmannessa osiossa Alain on vankilassa, ja häntä uhkaa 30 vuoden tuomio, vaikka hän ei onnistunut tappamaan ketään.

Tarina on liioiteltu ja paikoitellen jopa epäuskottava, mutta Lemaitre panee tässä parastaan fiktion kirjoittajana. Itse asiassa teos kertoo jotain ranskalaisen yhteiskunnan mekanismeista. Alain on pitkäaikaistyöttömänä omanarvontuntoinen tyyppi, joka ei suostu ottamaan vastaan yhteiskunnan almuja. Pitkään hän on yrittänyt pelata sääntöjen mukaan, mutta hänen sisällään palaa pyhä raivo. Hän ei halua luopua viimeisistä kunnian rippeistään, ja on valmis toimimaan systeemin ulkopuolella jo ihmisarvon puolustamisen vuoksi.

Kirjassa verrataan työntekoa firman hallinto-osastolla tai konsulttina vankilaelämään, ja vertaus on mielestäni osuva. Pelko potkujen saamisesta saa työntekijät suostumaan käsittämättömiin temppuihin, ja ilmaisen työn tekijöiden haalimisesta saa aina bonusta. Teosta voi lukea myös suomalaisen yhteiskunnan tempputyöteollisuuden näkökulmasta, vaikka meillä ymmärrys oman käden oikeutta käyttäviä kohtaan tuntuu olevan vähäisempää kuin Ranskassa.

Tämä teos ei välttämättä kolahda kaikkiin Lemaitre-faneihin, mutta voi kiinnostaa aivan toisenlaisia lukijoita. Oma työttömyyden tai ikäsyrjinnän kokemus voi auttaa kirjan yhteiskunnallisen sanoman ymmärtämisessä. Pidin kirjasta omakohtaisen samastumispinnan vuoksi, vaikka en ollut täysin vakuuttunut sen kerronnallisesta rakenteesta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 29: ”Kirjan henkilön elämä muuttuu”.

Otteita pariisilaisesta juorukalenterista

Teos: Pierre Lemaitre: Tulen varjot (Minerva, 2018)

Käännös: Susanna Hirvikorpi

Viimeisen vuoden aikana olen onnistunut tutustumaan Pierre Lemaitren dekkarituotantoon, mutta se, että hän on myös kunnostautunut historiallisena romaanikirjailijana tuli minulle yllätyksenä. Hänen uusin teoksensa Tulen varjot osoittaa kirjailijan monipuolisuuden, sillä siinä ei esiinny lainkaan raakuuksia eikä veri lennä pitkin seiniä. Lemaitren dekkarituotannon suhteen olen sillä rajalla, että kykenenkö suodattamaan niiden sisältämää pimeyttä. Kaunokirjallisesti teokset ovat puhutelleet minua enemmän kuin raakojen rikosten saralla.

Tulen varjot on Pariisiin sijoittuva epookkiromaani, jossa seurataan Péricourtin pankkiirisuvun nousua ja tuhoa. Kirjan päähenkilö Madeleine Péricourt on rikas perijätär, joka on kasvatettu olemaan ymmärtämättä paljoa miesten bisneksistä. Isänsä kuoltua hän joutuu tilanteeseen, jossa häneltä edellytetään päätöksiä, ja suuren maailmanlaman kynnyksellä hän päätyy sijoittamaan väärän maan öljyyn. Tämän lisäksi Madeleinen elämää varjostaa Paul-pojan liikuntavamma, jonka tämä on itse aiheuttanut hyppäämällä alas kotinsa parvekkeelta isoisän hautajaispäivänä. Madeleine löytää itsensä tunkkaisesta kaupunkiasunnosta vammaisen poikansa omaishoitajana, kaiken menettäneenä ja kostonhimoisena.

Paul on vaikuttava hahmo, liian älykäs ja älykkyydestään kärsivä. Pyörätuolissa eläessään hän löytää uudelleen syyn elää oopperasta, ja ystävystyy Solange-nimisen laulajattaren kanssa, joka kutsuu lasta ”pikku Pinokkiokseen”. Paul pääsee mukaan laulajattaren konsertteihin, jopa Milanoon saakka, mutta perheen konkurssin jälkeen vierailut loppuvat. Oopperateema olikin kirjassa kiinnostavin, ja sen vuoksi jaksoin sinnitellä sen loppuun.

Kirja kuvaa erinomaisesti niiden ranskalaisten mentaliteettia, jotka suhtautuivat myötämielisesti Italian ja Saksan nousevaan fasismiin ja toivoivat omalle maalleen vastaavaa isänmaallista renessanssia. Madeleinen lähipiirissä lähes kaikki kannattavat fasismia, ja hyötyvät siitä taloudellisesti. Taloushistorialla onkin kirjassa suuri rooli, ja siinä kuvataan siirtymää kiinteästä omistamisesta kohti osakesijoituksia. Tämän lisäksi käydään läpi veropetoksia, poliitikkojen kähmintää ja lavastettua maanpetossyytettä.

Tulen varjot on nokkela ja ajan henkeen sukeltava romaani, joka paikoitellen jää muistuttamaan seurapiirien juorukalenteria. Kielellisesti Lemaitre ei petä, mutta teoksen juoneen mahtuu enimmäkseen melodraamaa. Luin silti kirjaa sujuvammin kuin olisin katsonut tämän televisiosta saippuaoopperana, mutta fiilikset olivat ”luki tämän mieluummin kuin turpiinsa otti”. Samalla huomaan, että romaani on uuden sarjan toinen osa, ja se olisi ehkä avautunut paremmin lukemalla ensin aloitusosan, Näkemiin taivaassa.

Selkeästi Lemaitren todellinen lahjakkuus on dekkarikirjallisuudessa, sillä hän on mestari tutkimaan ihmismielen pimeimpiä puolia. Tässä pimeys korvautui matalaotsaisuudella, mikä useamman hahmon mittakaavassa on tylsähkö romaanin aihe. Paul, Solange ja puolalainen kielitaidoton kotiapulainen Vladi olivat taas loistavia hahmoja, koska heissä oli muutakin syvyyttä kuin kykyä manipulaatioon.

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka rakastavat lukea talousrikoksista, juonittelusta ja välistävedosta. Toki Pariisin ajankuva on romaanissa paikallaan, mutta rehellisesti sanottuna sain jopa enemmän irti Enni Mustosen pariisilaissaagoista. Luin kirjan tavoitehakuisesti maahaastetta varten, muuten se olisi jäänyt kesken.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 9/196: Ranska. 

Marraskuun dekkarikimara

Teokset: Ann Cleeves: Mykkä vesi (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

Pierre Lemaitre: Verihäät (Minerva, 2018, suom. Kaila Holma)

Geir Tangen: Sydäntenmurskaaja (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Jatkan taas luetuista dekkareista raportointia kimarana, koska haluan välittää vain teosten päällimmäisiä tunnelmia, en selittää juonia puhki.

Tutustumiseni Brittien saarten pohjoisosiin jatkuu Ann Cleevesin teoksilla, eli sain käsiini Jimmy Perez-sarjan viimeisen osan, teoksen Mykkä vesi. Sarja siis sijoittuu Shetlantiin, ja Jimmy Perez on värikkäiden vaiheiden jälkeen päätynyt kuolleen naisystävänsä tyttären huoltajaksi. Hän ei ole toipunut surustaan kunnolla, vaan on osittaisella sairaslomalla. Silti hän päätyy töihin ratkaisemaan ”oman kylän poikien” murhia, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä saarella käynnissä olevaan vihreän energiatuotannon projektiin.

Yksityinen ja julkinen ottavat mittaa toisistaan, ja teoksessa tutkitaan varsinkin paikallisia käsityksiä avioliitosta. Osaa päähenkilöistä leimaa vahva uskonnollisuus, joka opastaa heidän tietään kohti avioliiton satamaa. Kaikilla seurakunta-aktiiveilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa. Kihlajaisia ja polttareita ehditään viettää, mutta sulhaset eivät koskaan ehdi alttarille.

Perez-sarjasta minulla oli vielä hatarampi ennakkokäsitys kuin Stanhope-sarjasta, joten lukukokemus oli raikas. Kaipa tätä sarjaa voi lukea lopusta alkuun-järjestyksessä, en ainakaan kokenut jääväni pahasti paitsioon, kun aloitin sarjan viidennestä osasta. Laatukamaa, ja dekkarien jännitys/raakuusakselilla minulle sopivaa ”keskikastia”.

*

Ranskassa käytiin sitten ultrajärkyttävissä merkeissä, ja minun pitää huokaista: mitähän juuri luinkaan? Pierre Lemaitren teoksia olen lukenut aiemminkin, mutta Verihäät oli kirjoista ehdottomasti kammottavin. Se kertoo noin kolmikymppisestä Sophiesta, joka työskentelee lastenhoitajana pariisilaisessa virkamiesperheessä. Eräänä lauantaiaamuna Sophie herää tokkuraisena ja löytää perheen 6-vuotiaan pojan omiin kengännauhoihinsa kuristettuna. Hän ei muista mitään tapahtumista ja aloittaa pitkän pakomatkan läpi maan, jonka aikana tapahtuu järkyttävä määrä kauheuksia.

Teos oli minulle liikaa tässä marraskuun pimeydessä. Se ei tarjonnut ainuttakaan hengähdystaukoa, vaan oli pelkkää pahuuden tykitystä alusta loppuun saakka. En tiedä, onko sietokykyni maailman pahuudelle viime aikoina rajoittunut, mutta koin olevani liian herkällä mielellä sulattamaan teoksen tapahtumia. Vastaavaa torjuntaa aiheutti ruotsalaisen pseudonymi Erik Axl Sundin teos Varistyttö, jota en koskaan lukenut loppuun sen äärimmäisen raakuuden vuoksi. Lemaitren teoksen luin, koska se on koukuttavaa tekstiä.

Uusista ranskalaisista dekkareista olen laittanut ylös Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, jossa myös käsitellään samaa kaikkivoipaisen ja korvaamattoman lastenhoitajan teemaa. Toivon mukaan se ei ole yhtä hyytävä kuin Lemaitren tulkinta aiheesta. En ole ryntäämässä hankkimaan tätä teosta aivan heti tämän jälkeen, mutta vertailun vuoksi sitä voisi joskus vilkaista.

*

Norjalainen Geir Tangen on minulle uusi tuttavuus, ja valitsin Sydämenmurskaajan sen äärioikeistoteeman vuoksi. Tämä on toimittaja-Viljarista ja hänen ystävästään poliisi-Lottesta kertovan sarjan toinen osa, joka sijoittuu Haugesundin pikkukaupunkiin maan lounaisrannikolle.

Luin viime viikonloppuna kolmea skandidekkaria rinnatusten, joista kaksi (Arne Dahl ja Terje Björanger) jäivät kesken tylsän kielen vuoksi – ainakin toistaiseksi. Tangenin teksti oli alusta saakka koukuttavaa, ja elävyyttä siihen toivat useiden kertojien äänet. Dekkari on nuorisovetoinen, ja nuorison kieli välittyy siinä loistavasti. Tunnelmat ovat kuitenkin rankemmat kuin vaikka suosikkiteevesarjassa Skam, ja varsinkin huumeongelmat ja neurologisista diagnooseista johtuva holtittomuus korostuvat.

Teos ei ollut yhtä raaka kuin Verihäät, mutta viikon mittaiseen juoneen mahtuu uskomaton määrä toimintaa, väkivaltaa ja uhreja. Kirja on hyperaktiivinen, mutta kuvaa erinomaisesti 17-vuotiaan ADHD-diagnoosin omaavan Alexanderin vaihtelevia mielialoja ja tuntemuksia. Isän ja pojan vaikea suhde nousee kantavaksi teemaksi, jonka käsittely on jopa kiinnostavampaa kuin äärioikeiston toiminnan analyysi. Lähdin lukemaan tätä pelkästään uusnatsiteeman vuoksi, mutta sain paljon laajemman kuvauksen yhteiskunnasta, jossa raha ei pysty ratkaisemaan inhimillisiä perusongelmia.

Kirja kuvaa olemassa olevan Vastarintaliikkeen paikallista solua, joka on harvinaisen organisoitunut ja aktiivinen. Tangen on käyttänyt oikeita medialähteitä, ja varsinkin natsihahmojen kielenkäyttö tuntuu autenttiselta. Liikkeen johtajien monet identiteetit, perheellistyminen ja porvarillistuminen herättivät kysymyksiä, jotka ovat myös Suomessa ajankohtaisia.

Viljar-isän islantilaiseen taustaan viitataan kirjassa moneen otteeseen, ja uskon, että sitä on käsitelty sarjan ykkösosassa enemmän. Viljar kokee edelleen olevansa islantilainen, ja selittää sillä myös tiettyjä perittyjä käyttäytymismalleja (kuten sisäpiirin ”heimon” uskollisuuden ja ylpeyden). Norjalaisen yhteiskunnan postmoderni kaupallisuus ja materiaalinen yltäkylläisyys peilautuvat siihen maanläheiseen todellisuuteen, jossa hän osittain kasvoi isovanhempiensa tilalla Reykjavikin kupeessa.

Tangenin sarja voi olla hyvä lukea oikeassa järjestyksessä, eli jään odottamaan niin ykkösosaa kirjastosta kuin kolmososan suomennosta, joka valmistunee jossain vaiheessa ensi vuonna. Skandidekkareista Sydämenmurskaaja nousi lukemistoissani kärkikastiin vahvan yhteiskunnallisuuden, sujuvan kielen, huumorin ja napakan juonen vuoksi.

 

Pariisin karmeat kirjamurhat

Pierre Lemaitren dekkarit ovat olleet minulla lukujonossa pitkään, kun olen yrittänyt mentaalisesti irrottautua Nordic Noir-pakkomielteistä. Nyt sitten latasin niitä tabletilleni jopa kolme (!), mutta jos ne kaikki luen, yritän pidättäytyä tässä yhdessä postauksessa.

Irene siis aloittaa Camille Verhoevenin seikkailuista kertovan sarjan. Alun perin teos julkaistiin jo vuonna 2006, mutta suomeksi se ilmestyi Minervan kustantamana ja Sirkka Alangon kääntämänä v. 2016. Teokset on suomeksi julkaistu ”väärässä” järjestyksessä ja olen saanut käsityksen, että myöhemmät osiot spoilaavat pahasti tämän ensimmäisen, joten lukijan kannattaa olla tarkkana, missä järjestyksessä teokset lukee.

Irene edustaa minulle dekkareiden kentällä jotain kipu- tai haamurajaa, jonka yli en ainakaan halua kulkea. Teoksessa sarjamurhaaja jäljittelee ihailemiansa rikoskirjallisuuden klassikkoja, kuten James Ellroyta ja Brett Easton Ellisiä. Uhrit ovat kauttaaltaan nuoria naisia, ja murhien ”lavastukseen” on kulunut maltaita. Onpa hän lentänyt Glasgow’hin saakka löytääkseen täydellisen kohteen Laidlaw-romaanin tulkinnalleen.

Tutkintatiimistä ainoastaan Camille Verhoevenilla riittää mielikuvitusta nähdä yhden tapauksen kirjallinen yhteys. Hänkään ei ole himolukija, ei varsinkaan rikosromaanien, ja joutuu työssään konsultoimaan akateemisia aivoja. Pariisin yliopistosta löytyy rikoskirjallisuuden professori, joka lievästä ylimielisyydestä huolimatta suostuu laatimaan opiskelijoidensa avulla poliiseille lukulistan mahdollisten uusien tapausten tunnistamiseksi.

Verhoevenin henkilöhistoriaa käydään teoksessa läpi kohtuupaljon, mikä on ymmärrettävää sarjan aloitusteokseksi. Camille on 145 cm pitkä ”kääpiö” (termi, jita hän käyttää itsestään), joka on kärsinyt lapsuudessaan dominoivan taiteilijaäidin henkisestä poissaolosta. Kuitenkin äidin ateljeessa vietetty aika on jättänyt myös positiivisen jälkensä mieheen, ja hän on taiteellisesti lahjakas, vaikka ei sitä uraa valinnutkaan. Äiti on kuollut keuhkosyöpään jo kauan sitten, mutta Camille ei halua luopua tämän ateljeesta Montfortin lähiössä tunnearvon vuoksi. Camillen isä on vielä elossa ja kaipaisi enemmän huomiota mitä kiireinen poliisi pystyy antamaan.

Kiinnostavaa on tässä se yksityiskohta, että lyhytkasvuinen mies on päässyt poliisikouluun. Lieneekö tällainen myönnytys mahdollista jonkun maan poliisivoimissa oikeasti, sitä jäin miettimään. Fiktion maailmassa toki kaikki on mahdollista, mutta teos herätti kysymyksiä poliisin ammatin fyysisistä kelpoisuusehdoista.

Teos on siis omistettu Camillen vaimolle Irenelle, joka on kirjan aikana raskaana. Camillelle vaimon löytäminen ja perillisen saaminen eivät ole itsestäänselvyyksiä, mutta pariskunnasta molempi osapuoli on uralle omistautuneita. Irenen työ tv-toimittajana on vähintään yhtä kuormittavaa kuin rikoskomisarion, ja kun hän vihdoin jää äitiyslomalle, hän on lopen uupunut. Raskauden loppuaikaa ei helpota se, että aviomies on keskellä brutaalien naistenpaloittelumurhien selvitystä. Avioliiton tarina on miltei liian karu.

Odotukseni olivat korkeat tätä sarjaa kohtaan, enkä ainakaan kielelllisellä tasolla saanut pettyä. Aika näyttää, sietääkö sieluni lukea tulevia osia. Kovin vähän olen ranskalaisia dekkareita lukenut, olisikohan Simenon-kiintiöni jäänyt yhteen teokseeen. Tavallaan sarjaa kuuluisi lukea jo yleissivistyksestä, mutta se on vain ulkoinen motiivi.

Kirja sopii dekkareiden suurkuluttajille, erityisesti niille, jotka rakastavat intertekstuaalisuutta, ja niille, jotka kuvittelevat jo lukeneensa kaiken. Mitään charmanttia huvimatkaa Pariisiin teos ei tarjoa, eikä sitä ainakaan kannata lukea ranskalaisuuden vuoksi. Teos sijoittuu vuoteen 2003, jonka jälkeen Pariisin rikoskentällä ja poliisivoimissa on tapahtunut suuria muutoksia. Onkin kiinnostavaa katsoa, muuttuvatko vuosien varrella Lemaitren kirjoissa rikosten motiivit ja kontekstit.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: ”Kirja aloittaa sarjan”.