Viisi kynttilää vakan alla

Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.

Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.

Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?

De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.

Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.

Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.

Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.

Maailmannaisen hellät jäähyväiset

Tukholmalainen Doris on 96-vuotias ja liian kiintynyt asuntoonsa Södermalmin Bastugatanilla. Hänen ainoa omaisensa Jenny elää ruuhkavuosiaan San Franciscossa, kaikki ystävät ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä alati vaihtuviin kotiavustajiin tule luotua kummempia suhteita. Elämä keskittyy muistojen laatikoihin, vanhoihin valokuviin ja viikottaisen Skype-puhelun odottamiseen.

Niin, Doris on ikäisekseen melko kätevä internetin käyttäjä. Tässä suhteessa Sofia Lundbergin romaanissa Punainen osoitekirja (Otava, 2018, suom. Tuula Kojo) on yhtäläisyyksiä Minna Lingrenin Ehtoolehto-sarjan tervaskantomummojen kanssa: he eivät halua jäädä paitsi maailman menosta. Mutta Lundbergin Doris on hyvin yksinäinen, eikä hänellä ole pienintäkään intressiä muuttaa palvelukotiin, jossa hän saisi ikäisiään ystäviä.

Punainen osoitekirja on jo ennen Suomeen saapumistaan ollut kansainvälinen bestseller: oikeudet on myyty 27 maahan ja faneja riittänee. Bestselleriyttä varmasti selittää esimerkiksi se, että teoksen tapahtumat keskittyvät Tukholman lisäksi Pariisiin ja New Yorkiin – kaupunkeihin, joihin monilla lukijoilla, myös siellä käymättömillä, on vahva mentaalinen suhde. Doris on maailmanhistorian silminnäkijä: hän pääsee nuorena tyttönä Pariisiin Chanelin malliksi, kulkee läpi 30-luvun globaalin laman kohti toista maailmansotaa, tulee SS-sotilaiden pommittamaksi amerikkalaisessa sotalaivassa Englannin rannikolla, ja palaa jossain vaiheessa Amerikkaan hoitamaan siskonsa lapsenlasta, Jennyä.

Jenny on nelikymppinen itsensä nuhruiseksi kokeva perheenäiti, joka on elänyt aikuiselämäänsä lähinnä lasten kautta. Doris on pelastanut hänet huostaanotolta, sillä hänen äitinsä oli kovien huumeiden käyttäjä ja epävakaa persoona. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista ennen naimisiinmenoa, mutta haaveet itsensä toteuttamisesta ovat hautautuneet lounasvoileipien teon ja vaippavuorien taa. Kun hän saa viestin Doriksen kaatumisesta ja sairaalaan joutumisesta, hänen on lähdettävä tervehtimään isotätiään, ehkä viimeisen kerran.

Luin tämän kirjan ahmien, huokaillen, välillä kyynelehtien ja sydän pamppaillen, mutta siitä huolimatta pieni piru kävi kommentoimassa juonen käänteitä, kielenkäyttöä ja muuta toteutusta. Minusta romaanin perusidea – eli vanhan mummon osoitekirja, josta lähes jokainen kontakti on merkitty kuolleeksi – oli hauska ja kekseliäs, varsinkin, kun kontaktit olivat monen maan kansalaisia. Pidin myös paljon alkuasetelmasta, eli 1920-30-lukujen Södermalmin työväenluokkaisen elämän kuvauksesta. Bastugatanista olen lukenut muiltakin kirjailijoilta kuin Lundbergiltä, eli kyseessä on merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde.

Doriksen Pariisin-ajasta tuli ensimmäisenä mieleen Enni Mustosen tuotanto, sillä molemmista tuli tunne, että kirjailijoilla on pakkomielle viedä henkilönsä historian aitiopaikoille, keskiöön, missä varmasti tapahtuu. Varmasti Ruotsissakin on esikuvia tälle tyylille kirjoittaa historiallisia romaaneja – tyylille, missä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta itselleni liiasta keskiössä olemisesta tulee lukijana helposti ähky. Romaanin Doris tosin ei ole palveluksessa suurilla julkkiksilla, ja ns. julkisuuden henkilötkin näyttävät olevan fiktiivisiä. Varsinkin amerikkalainen todellisuus kirjassa on varsin arkista, kun taas Pariisin-aikaan mahtuu ripaus glamouria.

Hoitotyön näkökulmasta teoksen nykyisyys avasi myös kriittisiä näkökulmia. Tässä sivutaan niin kotihoitajien, sairaalapappien kuin sosiaalikuraattorienkin työtä. Nauratti kovasti, kun Doriksen kotiavustaja Ulrika luennoi tälle haltioituneena Kanarian-matkojen Bamse-klubien kätevyydestä, sillä oletuksella, ettei hänen vanha asiakkaansa olisi koskaan käynyt ulkomailla. Ylipäänsä hoitohenkilökunnan oletukset vanhoista ihmisistä nousivat esiin voimallisesti. Toki asiakkaiden elämänkaariin perehtyminen on ”luksusta”, johon tämän päivän hoitotyössä ei varmaan ole edes teoriassa aikaa.

Kirjassa ehkä eniten nyppi sivuhenkilöiden runsas määrä, ja varsinkin miespuolisten henkilöiden mustavalkoisuus. Doriksen kiertolaiselämässä miehet toimivat pelastajina ja päällekarkaajina, mutta osa kohtaamisista jäi kovin pinnallisiksi.

Luulen kuitenkin, että tämä kirja tulee ilahduttamaan monenlaisia ja – ikäisiä lukijoita, eikä tämä ollut niin ”geriatrinen” teos kuin esimerkiksi nuo rakastetut Minna Lindgrénin Ehtoolehto-teokset (eli toiston vaaraa näiden välillä ei ole). Rakkauskertomuksena teos toki oli liikuttava ja valloittava, mutta minä katselin mielessäni liikaa Titaniciä sen kohtaamisten aikana. Onneksi kirja tarjosi paljon muutakin, myös aimo annoksen sosiaalihistoriaa ja arkirealismia.

Kaupallisesta näkökulmasta voisin suositella tätä teosta äitienpäivälahjaksi niin nuoremmille kuin vanhemmille äideille (varsinkin ei-biologisille sellaisille). Sen verran mukana oli ”chicklitiä”, etten usko monen miesoletetun henkilön tälle lämpiävän.