Siipirikkona sortokoneistossa

Teos: Markku Hirvonen: Enkelitaivas (Karisto, 2019)

Millaista jälkeä syntyy, kun yhdistetään turvapaikanhakijat, paperittomat, ihmiskauppa, pimeä työ ja maaginen realismi? Voiko enkeleistä kirjoittaa ilman uskonnollista viitekehystä?

Markku Hirvonen tekee näin tuoreessa romaanissaan Enkelitaivas. Se kertoo paperittomasta Samista, jonka enkelin siipi on ruhjoutunut ja nuoresta sairaanhoitajasta, joka löytää miehen eräänä aamuna matkalla töihin. Sami puhuu outoa mismismis-kieltä, eikä kertoja pysty kartoittamaan hänen reittiään kaukaiseen Pohjolaan niukkojen koordinaattien perusteella.

Samin kohtalo on karun realistinen, mutta hänen selviytymisensä tilanteista lipsahtaa magian puolelle. Aluksi hän on sinnitellyt aikansa marjanpoimijana syrjäisellä kansakoululla, mutta haaveiluun taipuva siipiveikko ei ole onnistunut pysymään muiden tahdissa ja hän saa potkut. Marjanpoiminnasta hän siirtyy pikkupaikkakunnan ravintolaan, jonka omistaja on samasta maailman kolkasta kotoisin kuin hänkin. Tällä on suunnitelma paperittoman työntekijän piilottamiseksi, mutta samalla hän ei voi ahneuttaan olla käyttämättä siivekästä tarjoilijaa eksoottisena sisäänheittäjänä. Sami pääsee lastenkutsujen vetonaulaksi, ja myös polttareiden strippariksi, vaikka himokkaat, humalaiset naiset pelottavat häntä.

Romaani on kirjoitettu lempeän humoristisesti, vaikka siinä on myös irvokkaita osioita. Paikkakunnilla ja sivuhenkilöillä ei ole nimiä, mikä etäännyttää kerrontaa arjen todellisuudesta. Unenomainen ilmapiiri välittyy jopa nahkastringien ja dildojen täytteisestä privaattishow- kellarista. Hyväksikäytön tilanteet ovat karuja, mutta valittu kerronnan tyyli toimii tilanteiden muuttamisessa yleistajuiseksi. Linnun, enkelin ja miehen hybridi on yleismaailmallinen muukalainen, joka ei tarvitse tiettyä kulttuuria tai uskontoa selventämään alisteista asemaansa.

Enkelitaivas toki on aikuisten satu, eikä sen vaiheita kannata alkaa tulkitsemaan liian kirjaimellisesti. Satujen maailmassa jokaisen byrokraattisen käänteen ei tarvitse muistuttaa nyky-Suomen todellisuutta. Itse olen seurannut niin paljon piilottamiseen, kotimajoitukseen, paperittomien terveyspalveluihin ja pakkopalautuksiin liittyviä keskusteluja, että osittain Samin tarina tuntui vähän liiankin tyypilliseltä. Kielellisesti kerronta oli kuitenkin elävää, ja teos oli kokonaisuutena varsin tyylikäs ja eheä.

Romaanitaiteen näkökulmasta odotan usein lukemiltani teoksilta moniäänisyyttä tai näkökulmien ristivalotusta. Tässä kertoja on kauttaaltaan ”hyvän” muukalaishahmon puolella, ja ”pahoja” työnantajia ja viranomaisia vastaan. Hyvikset ja pahikset toki voivat nekin kuulua aikuisten satuun, mutta henkilöhahmoilta jäin odottamaan monisärmäisyyttä. Lievä naiiviuden jälkimaku teoksesta kieltämättä jäi, mutta naiivius sekin voi olla tyylikeino muiden joukossa.