Teos: Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt (LIKE, 2022)
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Huvituksen koulukoti Yläneellä, Varsinais-Suomessa oli pahamaineinen insituutio siveettömille alaikäisille nuorille naisille, joka suljettiin lopullisesti vuonna 1979. Jaana Skyttä kirjoittaa laitoksen historiasta oman perheensä näkökulmasta, sillä hänen isosiskonsa Outi joutui sinne 1960-luvun lopulla. Oululaisessa perheessä oli isän kuoleman jälkeen jouduttu tuulisajolle, sillä tyttöjen äiti alkoi ryypätä rajusti. Jaana oli isän kuoleman aikaan vasta 4-vuotias, ja joutui erilleen sisaruksistaan huostaanoton jälkeen. Molemmat isosiskot Outi ja Soili joutuivat valtion koulukoteihin, mutta hekin päätyivät toisistaan erilleen vuosien varrella.
Huvituksen kartanosta tuli tyttöjen koulukoti toisen maailmansodan aikana, ja sen ensimmäiset hoidokit olivat saksalaisten sotilaiden alaikäisiä morsiamia. Kuri laitoksessa oli kova, ja kristillinen maailmankuva informoi kasvatusmenetelmiä. Tytöt saivat pisteitä käytöksensä mukaan, ja vasta kerättyään noin 7000 pistettä nuoren naisen mahdollista vapautusta saatettiin harkita. Monet viettivät laitoksessa vuosia, sillä Suomessa täysikäisyys oli vielä 60-lukuun mennessä 21 vuotta, ja vielä 70-luvullakin 20 vuotta.
Skyttä on haastatellut kirjaansa varten kahdeksaa naista, jotka hän löysi Facebookin välityksellä lukuun ottamatta siskoaan. Tämän lisäksi hän kävi läpi laitoksen arkistoja, mutta päähuomio keskittyy kuitenkin tyttöjen omiin ääniin. Heidän taustansa ovat erilaisia, mukaan mahtui myös joitain ns. parempien perheiden tyttäriä, joiden vanhemmat olivat toivoneet laitossijoitusta. Kuitenkin tyttökodin asukkaan asema oli valtavan leimaava, ja tuntui, että tällaisia nuoria naisia pystyi kohtelemaan ilman mitään kunnioitusta. Tämän vuoksi muun muassa paikallisessa kirkossa laitosnuorten ripillepääsy oli spektaakkeli, sillä kyläläiset halusivat nähdä, miltä ”langenneet” näyttäisivät kunakin vuonna.
Sen verran olen lukenut teoksia naisista keskitysleireiltä, että miellän tämänkin teoksen samaan genreen, vaikka luulen, että tämän tyyppisiä tyttökoteja on löytynyt kaikkialta Euroopasta riippumatta poliittisesta järjestelmästä. Kirjaa ei voi lukea ahdistumatta, mutta sitä kannattaa lukea etsien toivon pilkahduksia.
Hurjin hahmo tarinassa on Martti Kuusikoski, laitoksen johtaja, jolla oli selvä alkoholiongelma. Kuusikoski ei edes piilotellut juomistaan, vaan esiintyi humalassa varsinkin tyttökodin retkillä ja juhlissa. Kuusikoski kuitenkin onnistui pysymään virassaan yllättävän kauan, ja myös hänen vaimonsa oli töissä laitoksessa ilman varsinaista koulutusta alalle.
Skyttä mainitseekin monen laitoksen ohjaajan koulutusvajeen, eli osalla tosiaan oli vain muutaman päivän tai parin viikon kurssitus. Tällaisilla eväillä sitten hoidettiin myös tapauksia, joilla olisi ollut vahva psykiatrisen hoidon tarve.
Ihan kaikkia kuritoimenpiteiden läpikäymistä sieluni ei sietänyt ottaa vastaan. Jopa hatkareissuista oli helpompi lukea, ja liittyipä ”laivatyttöjen” ja ”autotyttöjen” välisiin kissatappeluihin tahatonta komiikkaakin.
Kyseessä on huolellisesti tehty, moniääninen ja – tasoinen historiallinen tutkimus, jossa on myös akateemista vaikuttavuutta, vaikka kirjailija on ammatiltaan toimittaja. Toki myös Huvituksen koulukodista on tehty aiempiakin tutkimuksia, mutta itse en ollut kuullut kyseisestä paikasta ennen teokseen tarttumista.
Anun ihmeelliset matkat 