Teos: Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit (Into, 2022)
Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila
Raahe on taantuva teollisuuskaupunki Pohjois-Pohjanmaalla, joka takavuosina tunnettiin vakavista huumeongelmista. Toimittaja Laura Juntunen vietti kaksi vuotta kaupungissa keräten aineistoa teokseensa Subutex-kaupungin kasvatit. Hän on itsekin kotoisin paikkakunnalta, ja pyöri samoissa piireissä kuin informanttinsa, mutta onnekseen ei koskaan päätynyt subutex-koukkuun.
Teoksen kertoja on kaksikymmentä vuotta huumeita käyttänyt Henkka, joka leimaantui ongelmanuoreksi jo lapsena. Henkka oli ylivilkas lapsi, jonka kotona oli väkivaltaa niin isän kuin tulevan isäpuolen toimesta. Perhe- ja sukuyhteys oli kuitenkin tiivis, ja ensimmäiset virikkeet huumeiden käyttöön hän sai serkuiltaan. Huumeiden käytön kuvaus on kirjassa äärimmäisen yhteisöllistä, ja siihen liittyy paljon piilo-oppimista. Nuorella Henkalla on lähipiirissä monia esikuvia, pikkurikollisia, joilla välillä menee lujaa.
Henkka joutuu sijoitukseen huumeiden käytön vuoksi, ja kokee nöyryytystä perhekodissa. Täysi-iän kynnyksellä hän kohtaa tulevan lastensa äidin Emmin, jonka kanssa muutetaan Turkuun. Turussa mallioppiminen syvenee, ja siellä hän aloittaa ensimmäiset korvaushoitonsa. Kotiutuminen suureen kaupunkiin kuitenkin sakkaa, ja vanhemmiksi tultuaan pieni perhe palaa takaisin kotikonnuille.
Henkka ja Emmi onnistuvat pitämään yllä perheidylliä muutaman vuoden. Homma on kuitenkin hyvin hataraa, koska myös kaikki pariskunnan perhetuttavat ovat koukussa huumeisiin. Sossun vierailut ovat kodissa säännöllisiä, eikä olohuoneen lattialle unohtunut ruisku edistä luottamussuhteen syntymistä. Avovaimo onnistuu Henkkaa paremmin yrityksessään vieroittua huumeista. Yhteinen elämä ei voi jatkua sen jälkeen, kun Henkan ote alkaa taas lipsua.
Kirjan nykyisyydessä kolmikymppiset nuoret aikuiset kokoontuvat toistensa kämpille suremaan kuolleita kavereitaan kuin sotaveteraanit. Henkalla ei enää riitä puhtia käydä hautajaisissa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö kaverit pysyisi muistoissa. Eksä asuu lapsineen kahden kilometrin päässä, mutta hän ei aina anna Henkan tavata jälkikasvuaan. Henkan käsitys perheestä ja parisuhteista on kaikesta huolimatta perinteisen arvokonservatiivinen: kaikki naiset ovat ”akkoja”, miehen kuuluu elättää vaimoaan, ja lapsilla kuuluu olla isän nimi. Lapsia syntyy tarinan aikana paljon, heidät kastetaan kirkossa, ja kaverit ovat toistensa lapsille kummeja. Tämä ei suojaa perheitä hajoamiselta, mutta ystävyys säilyy monilla erojen jälkeenkin.
Olen lukenut monia positiivisia arvioita tästä kirjasta, ja ymmärrän hyvin arvostuksen, mutta huoh, kuinka raskas taival tämä kirjan kuuntelu oli. Henkka on tyyppinä melkoinen marisija, jolla ei aina ole kykyä nähdä omaa osallisuuttaan ikäviin tapahtumaketjuihin. Tavallaan hän on kykenevä yhteiskunnalliseen pohdintaan, mutta pohdinnat jäävät usein yksioikoisen syyttelyn tasolle. Katkeruutta hän kokee varsinkin sosiaalitointa kohtaan, mutta välillä hän kohtasi varsin ymmärtäväisiä lääkäreitä, jotka kykenivät kohtaamaan hänet ihmisenä.
En pystynyt nauramaan kovinkaan monelle teoksen kohtaukselle, mutta kirjan loppuvaiheessa, kun Henkka avasi parisuhdetilannettaan eron jälkeen, hymähtelin hieman hänen havainnoilleen naapuruston ”akoista”. Myös hänen neuvonsa lähikaupan kaljahyllyllä käymisestä herättivät outoa sympatiaa. Elämänhallinta on tärkeä teema tässäkin tarinassa, jossa sinnitellään yhteiskunnan äärimmäisessä syrjässä, melkein tavoittamattomissa.
Anun ihmeelliset matkat 