Teos: Johanna Venho: Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa (Tammi, 2024)
Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander
Turun piispa Mari Leppänen kasvoi lestadiolaisen suurperheen keskilapsena, ja usein tällaisille lapsille ominaista on sovitteleva luonne ja viestinvälittäjän rooli. Johanna Venhon tuore elämäkerta Leppäsestä on siinä mielessä haasteellinen projekti, että Leppänen on ollut sitä kirjoitettaessa piispan virassaan, eikä näin ollen kirjoittajalla tai kirjan kohteella ole ollut mahdollisuutta ajan aikaansaamaan välimatkaan tai reflektioon. Toisaalta kuten kirjan nimikin ehdottaa, usein matka kohti jotain merkittävää tehtävää on kiinnostavampaa kuin tehtävä itse.
Jos Leppäselle olisi tuoreena ylioppilaana kerrottu, että hänestä tulisi merkittävä hengellinen johtaja ja esikuva, hän tuskin olisi voinut uskoa tätä ennustusta. Evankelis-luterilainen kirkko on kuitenkin siinä mielessä hieno työnantaja, että sen katon alle mahtuu monenlaisia pappistyyppejä. Muistan lukeneeni Irja Askolan elämäntarinasta suurempaa pyrkimystä kohti teologista kutsumusta, ja jo nuorena löytynyttä paloa parantaa maailmaa. Varmastikin Askola ja Leppänen ovat myös persoonallisuustyyppeinä erilaisia, vaikka ovatkin olleet viime aikoina paljon tekemisissä keskenään.
Mari Leppänen oli akateemisen helsinkiläisen uskovan perheen lapsi, jossa kyllä arvostettiin suuresti lestadiolaisen herätysliikkeen perinteitä, mutta jossa pyrittiin samalla itsenäiseen ajatteluun. Jo hänen vanhempansa joutuivat 1980-luvulla liikkeen silmätikuiksi ja hoitokokouksen kohteiksi, mutta tästä huolimatta perheen lapset jatkoivat elämää liikkeessä tai sen reunamilla aikuisina. Mari löysi tulevan puolisonsa Riston Rauhanyhdistykseltä, ja he olivat pari jo lukiolaisina.
Kirjassa Leppänen kertoo avoimesti vuosia kestäneestä prosessista, joka sai Marin ja Riston ottamaan etäisyyttä yhteisöstä, johon he olivat syntyneet. Marille kerrottiin pappisvihkimyksen kynnyksellä, ettei hän enää kuulu Jumalan valtakuntaan, eli Koti-Siioniin, ja Risto oli jo ennen tätä vedetty pois seurapuhujan tehtävistä. Ulos sulkemisen kokemus ei ole ollut totaalista, sillä osa yhteisön jäsenistä ei ollut samaa mieltä sen johdon kanssa pelisäännöistä. Leppänen on myös saanut yhteisön yksittäisiltä jäseniltä tukea matkalla kohti pappeutta ja piispuutta.
Leppänen on ehtinyt palvella kirkkoa rivipappina Liedon seurakunnassa ja Fuengirolan aurinkorannoilla. Muuten hän on työskennellyt tiedottajana, piispan avustajana ja dekaanina Kirkkohallituksessa ja Turun tuomiokapitulissa. Varmasti monikaan kirjan lukija ei tunne hyvin ev.lut kirkon sisäisiä virkaannimitysprosesseja, joten tästäkin näkökulmasta teos on silmiä avaava. Itse olen jopa ollut tuomiokapitulin työhön perehdytyskurssilla opiskellessani diakoniksi (en koskaan valmistunut), joten tässä kuvattu työn arki ei tuntunut täysin eksoottiselta.
Kirjassa minua kiinnosti eniten Marin hengellisen tien etsintä pyhiinvaellusten ja hiljaisuuden retriittien maailmasta. Myös lestadiolaisen perhekulttuurin kuvaus oli elävää ja monisyistä. Tässä kerrotaan lapsista, jotka pääsevät isän mukana kenttätöihin Neuvostoliittoon, ja mahdollisesti vielä Venäjälle, ja oppivat kunnioittamaan muita uskontoja vanhempien poikkeuksellisen avomielisen ihmiskuvan kautta. Myös Marin luontosuhde ja pyhän kokeminen metsissä juontaa juurensa yhteisiltä retkiltä kansatieteilijäisän kanssa.
Kirja ei ehkä olisi päässyt lukulistalleni, ellen olisi muistanut aiempaa kokemusta Venhon kirjoitustyylistä. Pidin siis hänen romaanistaan Sylvi Kekkosesta paljon, vaikka aihepiiri, istuvan presidentin puolison ikääntyminen sairauden keskellä, ei napannut yhtään. Mari Leppäsen elämä kiinnosti enemmän, mutta uskontofriikkinä koin jo lukeneeni hänestä lehdistä riittävästi. Lestadiolaisuudesta en tainnut oppia kirjan kautta paljoa uutta, mutta ev. lut. kirkon sisällä toimivista pienemmistä ryhmistä ja yhteisöistä sitäkin enemmän.
Anun ihmeelliset matkat 