Rakkaalla fintiaanilla on monta nimeä

Teos: JP Koskinen:Haukansilmä (LIKE, 2021)

Aloitin tätä Kuuran perheestä kertovaa trilogian toista osaa kolmisen vuotta sitten, mutta silloin sen vahva intiaaniteema ei avautunut minulle. Pidin paljon aloitusosasta Tulisiipi, jossa amerikansuomalainen perhe lähti etsimään onneaan Neuvosto-Karjalasta 1930-luvulla. Haukansilmä kertoo näiden siirtolaisten isovanhemmista, ja sen voi lukea itsenäisenä teoksena. Kolmas osa on tulossa ulos uunista tänä vuonna, ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan.

Teos sijoittuu 1860-luvulle, jolloin Kuuran perheestä lähtee siirtolaisiksi rapakon taa. Jo ennen New Yorkiin pääsyä vanhemmat päättävät vaihtaa nimiään, ja näin kirjan päähenkilöstä Yrjö Kuurasta tulee George Frost.

George jää aluksi perheineen New Yorkiin, mutta pian Kansasin preeriat kutsuvat tulokkaita uudisraivaajoiksi. Maassa on myös käynnissä sisällissota, ja perhe kokee olevansa Lincolnin sinitakkien kannattaja. Veli William on haluton lähtemään alkeellisiin oloihin, ja syyttää veljeään muuton toteutumisesta.

George joutuu 11-vuotiaana intiaanien sieppaamaksi, ja hänestä tulee Lakota-reservaatissa Haukansilmä. Kuusi vuotta vieraassa kulttuurissa saa pojan unohtamaan Suomen ja vanhat kotikielensä. Uudessa yhteisössä häntä arvostetaan tarkan näkökyvyn ja ampumistaidon vuoksi, ja hän kasvaa taitavaksi hevosten käsittelijäksi.

Kun sinitakit vihdoin löytävät Georgen, he eivät voi taata sitä, että tämän perhe löytyisi. Kotitalossa asuukin ruotsalainen uusi asukas, mutta tällä on havaintoja perheen uudesta olinpaikasta. Four Finger Bob lähtee pojan puhemieheksi kotiväkeä etsimään. Matka junalla kohti tuntematonta on jännittävä, ja sen aikana pojan on luovuttava intiaanipalmikostaan.

Wild Horsen pikkukaupungissa Georgen vanhemmat toimivat saluunanpitäjinä. Veikko eli William on töissä baaritiskillä, kun veli palaa. Äiti ei ole menettänyt toivoa poikansa löytämisestä, ja jälleennäkeminen on tunteikas. Georgella on tuliaisena kalliit böömiläiset posliinikupit, jotka on hankittu edellisen kotipaikan sekatavarakaupasta.

Saluunan pitäminen on perheelle pakkorako, koska isän jalka on amputoitu, eikä hän kykene maataloustöihin. Bisnekset sujuvat vaihtelevasti, eikä George koe enää sopeutuvansa perheensä elämäntapaan. Nainen nimeltä Diana Knox vie hänet taas tien päälle, ja nuoripari elää itse pystyttämillään leireillä metsästäen ja keräillen. Diana on hurjempi sissi kuin suurin osa tien varrella kohdatuista miehistä, ja turvautuu hurttiin huumoriin miehisessä maailmassa.

Kirjan keskeisin anti liittyi minulla identiteetin venyvään käsitteeseen, muistiin ja kansakunnan käsitteeseen. Suomalaiset uudisraivaajat ovat tuossa vaiheessa olleet yksinäisiä susia; ainoastaan New Yorkissa kirjan perheellä oli tukea maanmiehistään. Tällaisten 150 vuotta sitten Amerikkaan muuttaneiden sukujen tarinat ovat kiinnostavia siksi, että heillä ymmärrys suomalaisista juurista on varmasti aika erilainen kuin 1900-luvulla muuttaneilla.

Minulla ei ole oikeastaan mitään pohjaa villinlännenkirjojen lukijana, joten en osaa sijoittaa teosta laajempaan kaunokirjalliseen kontekstiin. Amerikan sisällissota on minulle liian kaukainen konteksti, joka ei inspiroi suuresti. Kirjan ilmapiiriin sisään pääsyssä tosin auttoi vähän muisto Katja Ketun kirjasta Rose on poissa. Se kertoo myöhemmistä ajoista, ja sen tyylilaji on runollisempi. Tämäkin kirja aukeni minulle vasta toisella lukukerralla, mutta olen iloinen, että jaksoin haastaa itseäni molemmilla kerroilla.

Tässä oli myös äänikirjan kuuntelijana lieviä hahmottamisongelmia varsinkin alkupuolella, jossa puhuttiin paljon fingliskaa. Toki mainio Toni Kamula edesauttoi viihtymistäni kirjan parissa, koska olen koukuttunut hänen ääneensä Päätalo-projektin tiimoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa muutetaan maalle.

Punkkarit, skinit ja kadonnut veli

Teos: Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia (Atena, 2023)

Äänikirjan lukija: Emil Johansson

M on erilainen nuori, jolla on kekseliäs ja sosiaalisesti taitava isoveli Alvar. Eletään 70-lukua Marrasvirran kaupungissa. Alvarilla on ollut tapana keksiä veljelleen monimutkaisia leikkejä, joista suosituin on marsilainen kuurupiilo.

Alvarilla ja M:llä on kahdeksan vuotta ikäeroa, ja veljesten suhde on ollut aina erityinen. Isoveljellä on tapana hankkia M:lle kirjoja paikallisesta antikvariaatista, tai varastaa niitä, jos niihin ei ole varaa. Introvertti ja mahdollisesti autismin kirjolle kuuluva M on riippuvainen veljestään, sillä vain veljen kautta hän tutustuu muihin nuoriin. Kotona pyörii varsinkin teatterilaisia, sillä Alvar toimii paikallisessa harrastelijateatterissa.

Vuonna 1976 Alvarilla on penkkarit, ja poika katoaa mystisesti juhlahumussa. Naapurustossa katoaminen herättää kiihkeää juoruilua, onhan Silasenpään perhe muutenkin käyttäytynyt niin poikkeavasti. Perheen isä on professori, äiti on kauppias. Hän pitää sukunsa perinteikästä lihakauppaa kantakaupungissa.

Isoäiti Katri on olennainen osa perheen arkea, ja Alvarin katoamisen jälkeen hän tuntuu olevan aina läsnä. Katrilla on ollut tapana olla M:n puolella kiihkeästi jo synnytyslaitoksella saakka; tuolloin mummi päätyi käsirysyyn ja lähti sairaalasta poliisipartion saattamana.

M kärsii koulussa vakavasta koulukiusaamisesta, lähes päivittäisestä väkivallasta. Hän suhtautuu koulussa käyntiin kuin sosiaaliseen kokeiluun, ja tutkii kiusaajiaan antropologisina kohteina. M ei ole ainoa kiusattu, mutta muut kiusatut pojat pääsevät usein pinteestä liittymällä hakkaajien joukkoon.

Kirjassa syödään paljon jäätelöä, kesäisin Juulian tädin omistamalla lippakioskilla ja talvisin kaupungin keskustan jäätelöbaarissa, jossa M käy tarkkailemassa Alvarin ystäviä. Viime aikoina olen itsekin muistellut lapsuuteni jäätelöannoksia erään välisuomalaisen kaupungin baareissa, joten kirja iski taas suoraan nostalgiseen suoneen. Vastaavia trippejä olen aiemminkin tehnyt Jääskeläisen kirjojen siivittämänä, ja aiemmissakin kirjoissa kaupungin nimi on ollut Marrasvirta.

Lopulta kirjassa matkataan punkkarien hämmentävään alakulttuuriin, ja tutustutaan myös heidän vastustajiinsa skineihin. Punainen lanka on yksi salainen koodi, ja Yönaakat ovat erään lauman nimi. Ilmiöt saapuvat Suomeen viiveellä, mutta Alvar-veli on ollut ajan hermolla muita ennen. Rosa Rotten on paikallisen lukion punkprinsessa ja kapinallinen, joka onnistuu käytöksellään provosoimaan niin opettajia kuin koulukavereita.

Kirjan lukio on välisuomalaisen yliopistokaupungin lyseo, jossa 70-80-luvuilla opiskelijademokratia kukkii luultavasti anarkistisemmin kuin nykyaikana. Sekä Alvar että M käyvät aikanaan samaa koulua, eikä koulussa olla vieläkään unohdettu Alvaria, kun M päätyy sinne. Koulun meininki on kieltämättä villiä, tai pikemminkin meininki koulun ympärillä, koska kaikki punkkarit eivät koskaan päädy penkkariauton lavalle.

Enempää en juonesta paljasta, sillä tämä on yksi niistä kirjoista, joista ei kannata ottaa etukäteen selvää liikaa. Paikoitellen minulla oli vaikeuksia pysyä juonessa mukana runsaiden takaumien vuoksi. Kuurupiilo-osioissa jouduin pinnistelemään erityisesti, koska en ole itse koskaan ollut live-pelaajatyyppiä.

Olen aina ollut Pasi Ilmari Jääskeläisen teosten fani, mutta välillä minun on kestänyt kauan päästä sisään kirjojen maailmoihin. Nyt päätin lukea uusimman teoksen ennen tämän vuoden Finlandia-palkinnon julkistamista. Tästä ehdokkuudesta olen erityisen iloinen, koska ehdokkaiden joukossa on harvemmin näin tyylipuhtaita fantasian tai spefin edustajia.

Islannin pääministeri dekkarikirjailijana

Teos: Ragnar Jonasson ja Katrin Jakobsdottir: Reykjavik (Tammi, 2023)

Suomennos: Enni Vanhatapio

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Lara on 15-vuotias reykjavikilainen teinityttö, joka on saanut kesätöitä maatilalta Videyn saarelta. Eletään vuotta 1956, ja saarella eletään hiljaiseloa. Kyläkoulu on suljettu, ja kirkko ammottaa tyhjyyttään. Laran pesti saarella on sovittu neljän kuukauden mittaiseksi, mutta hän jättää työn kesken ja katoaa tämän jälkeen.

Kristian on Laran tapausta tutkinut poliisi, ja toimittajat palaavat haastattelemaan häntä kaksikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Laran tapaus on puhuttanut islantilaisia pitkään, vaikka sitä ei ole koskaan ratkaistu. Kristian kokee riittämättömyyttä, ja hän pitää tapauksen tutkimuksia puutteellisina.

Laran tapaus otetaan uuteen tutkintaan vasta vuonna 1986, jolloin toimittaja Valur tekee tytöstä tutkivaa journalismia. Laran kohtalo on kiinnostanut häntä teini-iästä saakka. Valurin kantapaikka kaupungissa on Cafe Mokka, jossa hän ruotii tapausta Sunna-siskonsa kanssa. Sisaruksilla on vilkas mielikuvitus, joten keissi alkaa elää omaa, villiä elämäänsä.

Jossain kaupungissa elää yksinäinen leski, punaviiniä tinttaava näyttelijä Thordis, jolla on jotain tietoa Laran kohtalosta. Hänellä olisi asiaa Valurille, mutta hän lähestyy tätä varsin salamyhkäisesti ja väärällä nimellä. Valur lähinnä odottaa kaikkien aikojen skuuppia, mikä pienellä saarella on mahdollisuus, joka voi tarjoutua toimittajalle vain kerran elämässä.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista on pienen maan hyväveliverkostot, vanhojen koulukavereiden kerhot, ja niiden aikaansaama sokea lojaalisuus. Toinen teema on yhtenäiskulttuuri ja sen aikaansaama nostalgia. 1980-luvun ajankuva on varsin runsasta, ja aukeaa helposti myös ulkomaalaiselle lukijalle.

Pidin kirjasta siksi, että siinä päästään kurkistamaan monelle vuosikymmenelle, eikä yhdelläkään niistä käytetä digitaalisia laitteita. Kerronnan tempo on sopivan verkkainen, ja henkilöhahmoihin ehtii tutustumaan kunnolla. Pääministerin rooliin kuuluisan dekkarikirjailijan työparina en vielä ehtinyt tutustua, mutta ainakin teksti tuntui tyylillisesti saumattomalta.

Yllätysvierailu traumalandiaan

Teos: Molly ja Rolf Börjlind: Pimeys välillämme (S&S, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Elina Keinonen

Emmie on 25-vuotias nuori nainen, joka pitää paljain jaloin kulkemisesta ja maalitahroista farkkujen lahkeissa. Hän saattaa antaa itsestään vapaan kulkurin vaikutelman, mutta tosiasiassa hänellä on paljon pakko-oireita ja fobioita. Vuosikausiin hän ei ole voinut hyvin, ja parantuakseen hänen on ollut pakko ottaa välimatkaa vanhemmistaan.

Neljän vuoden radiohiljaisuuden jälkeen hän tekee yllätysiskun sukunsa mökille Tukholman saaristoon, missä hän uskoo perheen viettävän pikkuveli Oliverin synttäreitä. Oliver on vasta teini, kun taas perhe on menettänyt keskimmäisen lapsensa Robinin traagisissa oloissa samalla mökillä kahdeksantoista vuotta aiemmin. Perhe hylkäsi mökin tämän jälkeen, eikä Emmie ole käynyt siellä sitten lapsuutensa.

Emmien vanhemmat ovat muuttuneet paljon keski-iässä. Äiti on ripustautunut nuorimpaan lapseensa, ja haluaa selvästi unohtaa menneen tragedian. Isä taas on yrittänyt raitistua, mutta osoittaa taas uhkaavia merkkejä paluusta kosteaan elämään. Emme ei oikein ymmärrä, millä pariskunta elää, sillä kumpikaan ei sillä hetkellä käy palkkatöissä. Äiti on joskus ollut kuuluisa valokuvaaja ja isä sotajournalisti, mutta nyt he toimivat vain satunnaisesti freelancereina. Äidillä on ilmeisesti edelleen käytössä perintörahaa, ja myös saaristomökki kuuluu hänelle.

Perillä ilmapiiri on harvinaisen kalsea, eikä Emmie tiedä, onko hän tervetullut jäämään edes yhdeksi yöksi. Äiti kohtelee häntä kuin tunkeilijaa, mutta isällä on tarve uskoutua tyttärelleen. Paikan päällä Emmien valtaa tarve ottaa selvää kadonneen veljensä kohtalosta, sillä hän ei usko varsinkaan äitinsä versioon tapahtumista. Hukkuiko hän todella, ja miksi pojan ruumista ei koskaan löydetty? Voisiko hän ehkä olla jopa elossa toisaalla?

Tämä on intensiivinen lyhyiden lauseiden trilleri, joka kuvaa Tukholman saaristoa tyypillisimmillään. Epäilykset kohdistuvat myös mökkinaapureihin, joihin mahtuu varsin hurjia hahmoja. Naapuriluodon taiteilija Lundberg on maalannut perheen lapsia puolialastomina jo parikymmentä vuotta. Nurkilla pyörii myös erakoitunut poikamies Svärd, joka käyttäytyy uhkaavasti Emmietä kohtaan.

Kyseessä ei ollut huonoin lukemani Tukholman saaristoon sijoittuva trilleri/dekkari, mutta koin kirjan maailman jotenkin höttöiseksi. Jatkoin lukemista siksi, että isähahmon tarinointi juttukeikoista kolmanteen maailmaan tarjosi ylimääräisen tulokulman tähän perhedraamaan. Muuten kuvaisin teosta sanalla ”lagom”, mikä ei taida olla kovin imarteleva adjektiivi, kun arvioidaan dekkareita.

Rolf Börjlind kirjoittaa enimmäkseen dekkareita vaimonsa kanssa, mutta tässä kirjailijapari on hänen tyttärensä. Olen varma, että Molly Börjlindistä kuullaan vielä, ja varmasti hän ehtii kehittyä kirjailijana. Tässä teoksessa hän osoittaa kykynsä luoda vetävää tekstiä, mutta jäin kaipaamaan tarinaan lisää substanssia.

Länsivuonoilta Färsaarille

Teos: Satu Rämö: Rosa&Björk (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Sain vasta eilen Satu Rämön uusimman dekkarin Rosa &Björk kuunneltua loppuun. Viime vuonna hänen esikoisteoksensa Hildur oli ehdoton hittikirja, sillä siinä Islantiin päätynyt suomalainen neulova poliisimies Jakob oli melkoinen tapaus. Muutenkin maan Länsivuonojen elämänmeno ihastutti, ja kaikesta fiilistelystä huolimatta teos tarjosi myös kunnon jännitystä.

Rosa&Björk jatkaa poliisi-Hildurin saagaa varsin tyylikkäästi. Viime osassa saimme selvää, että Hildur oli saanut kokea kovia lapsuudessaan, kun hänen sisaruksensa katosivat ja pian tämän jälkeen vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa. Teini-ikäinen tyttö jäi tätinsä hoiviin, ja tätikin sokeutui pian tämän murhenäytelmän jälkeen. Aikuisiässä Hildur on itsenäinen, rohkea ja epäsovinnainen lainvalvojahahmo, mutta henkisellä tasolla hän ei ole koskaan päässyt yli lapsuuden ja nuoruuden traumoistaan. Hänellä on outoa psykosomaattista oireilua, ja vaikka hän myös hyötyy perinnöllisestä näkijän kyvystään, välillä se kuormittaa häntä liikaa.

Rosan ja Björkin tapauksen lisäksi kirjassa selvitetään paikallisen ”sheriffin” Herman Hermanssonin murhaa yksinäisellä hiihtoladulla. Hermansson on kylänsä epävirallinen päällikkö, jonka suhmurointi kunnallispolitiikassa on legendaarista luokkaa. Monilla paikallisilla olisi syytä päästä eroon tästä miehestä, koska mikään hanke ei mene kunnassa läpi ilman Hermanssonin voitelemista. Samaan aikaan Hermansson on valmis viettelemään joka toisen mökin emännän, jos siitä on jotain hyötyä poliittisesti.

Kirjassa käsitellään myös raakaa seksuaalista väkivaltaa ja siihen liittyvää kollektiivista vaikenemisen kulttuuria. Rämö onnistuu jälleen näyttämään Islannin monet kasvot, eli kirjassa tavataan ruokapankin asiakkaita, kodittomia ja päihderiippuvaisia. Varsinkin sivuhenkilöt Disa ja Pikku-Kati olivat kiinnostavia hahmoja, jotka onnistuivat rikkomaan kliseisiä turistikuvia saarelta.

Pidin myös siitä, että Islannin lisäksi lukija pääsi vierailemaan Färsaarilla. Färsaaren puolen juonen kuviot olivatkin varsin yllättäviä. Oletan, että sarjan seuraavassa jaksossa tutustuminen Färsaariin jatkuu , ja jos näin käy, niin sitä odotan jo innolla.

Erityistä bonusta annan äänikirjan lukija Sanna Majurille siitä, että hän lukee islantia jotakuinkin oikein. Itsekään en osaa tuosta kielestä kuin alkeita, mutta tajuan jotain sen ääntämisestä. Äänikirjaa oli juurevaa kuunnella siksikin, että se tarjosi varsin autenttista kielellistä äänimaisemaa.

Menestyneen kuntabrändin jäljillä

Teos: Anneli Kanto: Haihtuneet (Crime Time, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tämän viikon somekuplassani on pöhisty Anneli Kannon uusimmasta aluevaltauksesta dekkaristina. Olen itse alkanut lukea Kannon teoksia vasta viime vuosina, ja olen hämmentynyt hänen monipuolisesta osaamisestaan.

Teos Haihtuneet aloittaa cozy crime-tyylistä sarjaa, jonka päähenkilö on Noora, reilu kolmikymppinen elämäntaiteilija, joka muuttaa Kirkkojärven kuntaan vanhaan puutaloon, jonka edellinen isäntäväki on kuollut. Pariskunnan tytär on vuokrannut talon Nooralle halvalla, ja hän muuttaa asumaan siihen uhkarohkeana.

Nooralla on näkijän lahja, joka ei kuitenkaan aina aktivoidu silloin, kun pitäisi. Hänen aikomuksenaan on myydä selvännäkijän palveluksia ja muita henkimaailman hoitoja maalaispitäjässä, mutta bisnekset lähtevät liikkeelle kankeasti. Hänen luonaan käy enimmäkseen vähävaraisia ihmisiä, mutta naisen auttamisen halu on aitoa.

Kirkkojärven kunnan brändi on pahasti hakusalla, mutta kunnanjohtaja yrittää panostaa Kultalampi-hankkeeseen. Siinä olisi tarkoitus muuttaa vanha maalitehdas loft-asunnoiksi ja työtiloiksi. Kunnanjohtaja on nuori, innokas nainen, joka työskentelee maalitehtaan omistajan lesken kanssa hankkeessa, joka on monessa suhteessa epäilyttävä.

Kunnan brändiä varjostaa paikkakunnan varsinainen vientituote, Veripuhtaiden uskonlahko, jonka luona käy bussilasteittain väkeä muista maakunnista. Lahkon johtaja Lukas Markusson on paikkakunnan varsinainen sheriffi, joka paimentaa maalitehtaalta työttömäksi jääneitä keski-ikäisiä desperadoja. Seurakunnan opetuksiin kuuluu ihmisten jako kasteihin veriryhmän mukaan, ja vaatimukset puhtaasta ravinnosta ja vaatteista. Tekstiilien kuituja ei saisi sekoittaa toisiinsa, ja tämänkin säännön Markusson on onnistunut kaivamaan Vanhasta Testamentista.

Vaikka lahkon kuvaus on paikoitellen hulvattoman humoristista, löysin siitä paljon tarttumapintaa ns. syvän pään uskovaisten todellisuuteen, jota jonkun verran tunnen. Kanto on varmasti poiminut teokseensa elementtejä kristityiltä rokotekriitikoilta, vaikka teoksessa ei eletä koronakriisin aikaa. Eläydyin tähän lahkokuvaukseen niin täysillä, etten paikoitellen muistanut lukevani dekkaria.

Dekkarin aihepiiri ja juoni on sillä tavalla epätyypillinen, että sitä on vaikea kategorisoida. Siinä etsitään kolmea kadonnutta henkilöä meedion voimin, ja samalla meedio itse tulee uskonlahkon maalittamaksi. Moni henkilö on syyllistynyt monenlaiseen kähmintään ja koijaukseen, osa ympäristörikoksiin, ja tietysti uskonlahkossa on sairaalloisia seksuaalisia virityksiä. Pääjuoni liittyy kuitenkin kansikuvan luistimeen, ja talvisiin tapahtumiin saastuneella lammella.

Luin kirjaa moni Tampereen lähikunta mielessä, mutta Kirkkojärvi on puhtaan fiktiivinen paikkakunta. Eniten ajattelin kirjaa lukiessa Orivettä, mutta se kuvaa vielä pienempää kuntaa, jossa on jäljellä vain yksi kauppa ja vain vähän muita palveluita. Kävin viime viikolla katsomassa Oriveden opiston kuuluisaa lampea, jonka ympäristöön on luotu uutta toimintaa lakkautetun oppilaitoksen tilalle. Tämä teos siis eli vahvasti omassa arjessani, koska voisin itsekin kuvitella uutta elämää Nooran kaltaisen henkilön housuissa.

Kanto onnistui tarjoamaan minulle erinomaisen peilin omille maallemuuttohankkeilleni, ja monet hyvät naurut. Nauru selvännäkijää ja uutta uskonlahkoa kohtaan oli kuitenkin lempeää ja ymmärtävää, ei pilkkaavaa. Pidin teoksen yhteisöllisestä kudelmasta paljon, ja odotan jo sarjan seuraavaa osaa. Dekkarina teos on vähemmän raaka, ja omaan makuuni ehkä hieman liiankin leppoisa, mutta en lähtenyt lukemaan teosta jännitys edellä.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.

Kadonneen seikkailijan kaksoiselämä

Teos: Sven Pahajoki: Dominick Arduin – seikkailijan salaisuus. (Lind&co, 2020)

Äänikirjan lukija: Kari Mattila

Kun indopakistanilaisiin vuoriin liittyvät kirjat alkoivat toistaiseksi ehtyä, aloin kiinnostua vuorikiipeilyn ja naparetkeilyyn liittyvästä kirjallisuudesta. En niinkään niistä teknisemmistä, enkä edes elämäkerroista/matkakirjoista, vaan fiktiosta ja filosofisemmasta osastosta. Tämä siksi, että arktinen retkeily on se harrastus, johon kaikista vähimmällä todennäköisyydellä itse ryhdyn tässä elämässä. Mutta joku korkeiden maastojen ja napajäätiköiden parissa tapahtuvassa retkeilyssä kiehtoo, varsinkin retkikuntien sosiaalisten suhteiden näkökulmasta.

Muistan 00-luvun alusta hatarasti Dominick Erduinin tapauksen. Tuolloin olen elänyt visusti uutispimennossa urheilun suhteen, mutta olen saattanut kuulla hänestä jo 90-luvulla, olihan hän paljon medioissa jo ennen kun alkoi naparetkeilijäksi. Sven Pahajoki on toimittaja, joka osallistui vuonna 2004 Erduinin etsimisen operaatioon enontekiöläisen Jatunintarha ry:n kautta, ja kiinnostui muutenkin Erduinin henkilöhistoriasta.

Lukemani kirja julkaistiin jo Erduinin katoamisvuonna, ja sai uuden elämän äänikirjana vuonna 2020. Tarina kiehtoo edelleen lukijoita, sillä Erduinin ruumista ei ole löydetty koskaan, ja hänen elossa olevat sukulaisensa Ranskassa uskovat, että nainen on edelleen elossa.

Dominick Erduin (s. 1960) vieraili ensi kertaa Suomessa jo 23-vuotiaana, ja kipinä Lappiin syttyi jo tällä ensimmäisellä melontakisamatkalla. Vuonna 1988 hän muutti Kiilopäähän, sai työtä Suomen Ladun kahvilasta, ja jäi Lappiin loppuelämäkseen. Virallisesti hän on muuttanut sinne vuonna 1991, ja myöhemmin hän sai myös Suomen kansalaisuuden. Idearikas nainen pyrki kehittämään Lapin matkailua tavoilla, joihin kaikki eivät vielä olleet 90-luvulla valmiita, mutta hänen aloitteestaan syntyi hankkeita, joiden kautta isompia ulkomaisia turistiryhmiä alkoi tulla alueelle mm. huskysafareille. Viime aikoina hän toimi mm. Suomen Ladun toimitusjohtajana.

Erduin oli myös parantumaton mytomaani, mutta hänen ”parannetussa” versiossa elämäntarinastaan ei ollut paljoa järkeä. Nainen oli pitkään enemmän tunnettu Suomessa kuin Ranskassa, ja hänen urheilu-uransa kotimaassa oli ollut oikeasti mitättömämpi kuin hän antoi ymmärtää. Sukuun ja perheeseen liittyvissä valheissa ei taas tuntunut olevan mitään järkeä muuten kuin ehkä hänelle itselleen. Hän kertoi kasvaneensa Ranskan Alpeilla vuoristokylässä, vaikka oikeasti hän oli kotoisin Pariisista. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, mutta myöhemmin kuin mitä hän väitti. Ehkä hän ei ollut koskaan sairastanut syöpää. Ehkä hänellä oli käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi hän koki tarvetta luoda itselleen uuden tarinan uudessa maassa. Pahajoki sai selville totuuden siinä vaiheessa, kun hän vieraili Erduinin sukulaisten luona katoamistapauksen tiimoilta.

Voin hyvin kuvitella, että vielä 1980-90-luvuilla Suomi on ollut maa, jonne on ollut helppo paeta erinäisiä ongelmia, taloussotkuja, velkojia. Mutta on Erduinin Suomen-saagassa paljon muutakin. Hänhän oli Suomessa enemmänkin julkisuushakuinen persoona kuin luimuilija. Henkilö, joka tunnistettiin laajalti, mutta jonka sisimpään ei ollut helppo tutustua. Hänellä oli lukuisia työkavereita, mutta hän kärsi yksinäisyydestä. Rakkauttakin hän etsi, mutta romanssirintamalla oli tuulista.

Tarina hänen Pohjoisnavan valloitusretken valmisteluistaan on hurja riskinoton ja henkilökohtaisen sitoumuksen näkökulmasta. Kallis ekspeditio tarvitsi monia sponsoreita, ja niiden hankkiminen kävi kokopäivätyöstä. Kun sitten Erduinin tähti huippu-urheilun kentällä alkoi jo hiipua, hän otti hankkeensa loppumetreillä ison pankkilainan kulujen kattamiseksi. Harjoitusleirillä hän kävi Siperian Jakutiassa, mutta yhteistyössä venäläisten kanssa oli vedätystä, jota Erduin ei välttämättä kokonaan hahmottanut. Kaikki retkelle hankitut kalliit varusteet eivät toimineet kuten piti.

Kirjasta tuli mieleen, että Erduinin tarinassa olisi myös dekkarin/trillerin aineksia. Jäin myös pohtimaan psykologisesta näkökulmasta ihmistyyppiä, joka päätyy pakkomielteen lailla ja paljon uhraten napajäätiköille tai 8 km korkeuteen. Varmastikaan tällaiset ihmiset eivät ole tehty yhdestä muotista, mutta heillä on oltava joku yhdistävä tekijä, jopa heimotunnus.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Toimittajan kirjoittama kirja”.

Oxfordin ei-akateemisella osastolla

Teos: Cara Hunter: Jäljettömiin (Otava, 2021)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Vuoden alkajaisiksi sain tutustua Britannian uuden dekkarikuningattaren, Cara Hunterin, kahteen suomennettuun hittikirjaan. Tämä komisario Alan Fawleysta kertova sarja sijoittuu Oxfordiin, Thames Valleyn poliisiin, ja on perinteisen poliisivetoinen. Teknisen tutkinnan osuus kirjoissa on suurehko, joten teokset tuovat iloa varsinkin niille, jotka rakastavat dekkareita yhtä paljon kuin palapelien kokoamista.

Päähenkilö Adam esittäytyy sarjan ykkösosassa hieman mystisenä ja melankolisena tapauksena. Hän on keski-ikäinen naimisissa oleva poliisi, joka on äskettäin menettänyt ainoan lapsensa, jolla on ollut psyykkistä oireilua. Fawleyn perhetaustaa ei vielä avata tässä ykkösosassa suuresti, vaan siihen viitataan vain hienovaraisesti. Poliisissa pohditaan, olisiko hän sopiva tutkinnanjohtaja vetämään lapsen katoamisen tapausta oman tragediansa jälkeen, mutta hän vakuuttaa pystyvänsä tehtävään.

Teoksessa siis katoaa 8-vuotias Daisy Mason perheensä grillijuhlista heinäkuisena päivänä Oxfordin hienostoalueella. Daisyn vanhemmat, Barry ja Sharon, eivät ole kotikatunsa tyypillisimpiä asukkaita, vaan muualta tulleita nousukkaita, joilla on epävarmuutta yhteisöön sopeutumisessa. Barryllä on rakennusfirma, ja Sharon on kotiäiti, jonka epätoivo täydellisyyden tavoittelijana loistaa mailien päähän. Muut alueen asukkaat ovat akateemisia menestyjiä, eikä Sharon hyvällä tahdollakaan sovi näiden uraohjusnaisten lukupiireihin.

Daisyn katoaminen on iso mediaspektaakkeli, ja spekulointi vanhempien osallisuudesta katoamiseen alkaa jo samana päivänä uutisen julkaisusta. Vanhemmat esiintyvät julkaisemissaan tiedotteissa ”vääränlaisesti”, ja varsinkin Sharonin moitteetonta ulkoista olemusta kriisin keskellä ruoditaan julmasti Twitterin oikeudenkäynneissä. Barrya taas pidetään potentiaalisena pedofiilinä. Teoksen keskeinen yhteiskunnallinen kysymys liittyy nykyajan rikostapausten somejulkisuuteen, ja tässä käydään läpi suurempaa hullunmyllyä kuin mihin pienessä Suomessa on totuttu vastaavissa tapauksissa.

En aina innostu someviestien suuresta määrästä nykykirjallisuudessa, mutta tässä romaanissa niillä oli lähes meditatiivinen teho. Kirjojen koukuttavuus pohjautuu uutisvirran nopeaan tempoon, joka luo illuusion, että lukija seuraisi tapausta reaaliajassa. Kun yleensä innostun enemmän ”fiilistelevistä” dekkareista, joissa käydään läpi paikallista historiaa, tässä Oxfordiin sijoittuvassa teoksessa en kaivannut historiakatsauksia. En siksikään, että kaupungin historia on minulle jo jokseenkin tuttua. Oli myös raikasta, että sarjan aloitusosa ei kertonut akateemisesta perheestä. (Viitteitä yliopistoon odotan tulevan lisää myöhemmissä osissa. )

Koukutuin sarjaan niin, että kuuntelin molemmat suomennokset putkeen. Pidin enemmän tästä ykkösosasta, sillä kakkososan asetelma tuntui liian synkältä tämänhetkisiin tunnelmiini. Ilokseni huomasin, että sarjaa on olemassa alkukielisenä jo 6 osaa, ja kaikki tarinat tuntuvat omaperäisiltä, eli toiston varaa osien välillä ei lienee ole tiedossa.

Juuri nyt dekkarisarjan uskollinen seuraaminen ei kuulu suunnitelmiini, mutta kyllä tämä sarja tuntuu tehokkaalta pään tyhjentäjältä, jos sellaiselle on tarvetta. Britannian dekkariskenessä on taatusti tarjolla eeppisempiä, taiteellisempia ja syvällisempiäkin dekkarisarjoja, mutta tässä sarjassa palataan ”perusasioihin”, poliisityöhön ja oikeustoimiin. Näitä kuvataan kirjoissa perusteellisesti, ja Hunterin jälki tuntuu huolelliselta. Juonen pyörittäjänä hän on mestarillinen, joten arkisen poliisityön keskellä ei ole tässä tapauksessa tylsistymisen riskiä.