Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.

Kadonneen seikkailijan kaksoiselämä

Teos: Sven Pahajoki: Dominick Arduin – seikkailijan salaisuus. (Lind&co, 2020)

Äänikirjan lukija: Kari Mattila

Kun indopakistanilaisiin vuoriin liittyvät kirjat alkoivat toistaiseksi ehtyä, aloin kiinnostua vuorikiipeilyn ja naparetkeilyyn liittyvästä kirjallisuudesta. En niinkään niistä teknisemmistä, enkä edes elämäkerroista/matkakirjoista, vaan fiktiosta ja filosofisemmasta osastosta. Tämä siksi, että arktinen retkeily on se harrastus, johon kaikista vähimmällä todennäköisyydellä itse ryhdyn tässä elämässä. Mutta joku korkeiden maastojen ja napajäätiköiden parissa tapahtuvassa retkeilyssä kiehtoo, varsinkin retkikuntien sosiaalisten suhteiden näkökulmasta.

Muistan 00-luvun alusta hatarasti Dominick Erduinin tapauksen. Tuolloin olen elänyt visusti uutispimennossa urheilun suhteen, mutta olen saattanut kuulla hänestä jo 90-luvulla, olihan hän paljon medioissa jo ennen kun alkoi naparetkeilijäksi. Sven Pahajoki on toimittaja, joka osallistui vuonna 2004 Erduinin etsimisen operaatioon enontekiöläisen Jatunintarha ry:n kautta, ja kiinnostui muutenkin Erduinin henkilöhistoriasta.

Lukemani kirja julkaistiin jo Erduinin katoamisvuonna, ja sai uuden elämän äänikirjana vuonna 2020. Tarina kiehtoo edelleen lukijoita, sillä Erduinin ruumista ei ole löydetty koskaan, ja hänen elossa olevat sukulaisensa Ranskassa uskovat, että nainen on edelleen elossa.

Dominick Erduin (s. 1960) vieraili ensi kertaa Suomessa jo 23-vuotiaana, ja kipinä Lappiin syttyi jo tällä ensimmäisellä melontakisamatkalla. Vuonna 1988 hän muutti Kiilopäähän, sai työtä Suomen Ladun kahvilasta, ja jäi Lappiin loppuelämäkseen. Virallisesti hän on muuttanut sinne vuonna 1991, ja myöhemmin hän sai myös Suomen kansalaisuuden. Idearikas nainen pyrki kehittämään Lapin matkailua tavoilla, joihin kaikki eivät vielä olleet 90-luvulla valmiita, mutta hänen aloitteestaan syntyi hankkeita, joiden kautta isompia ulkomaisia turistiryhmiä alkoi tulla alueelle mm. huskysafareille. Viime aikoina hän toimi mm. Suomen Ladun toimitusjohtajana.

Erduin oli myös parantumaton mytomaani, mutta hänen ”parannetussa” versiossa elämäntarinastaan ei ollut paljoa järkeä. Nainen oli pitkään enemmän tunnettu Suomessa kuin Ranskassa, ja hänen urheilu-uransa kotimaassa oli ollut oikeasti mitättömämpi kuin hän antoi ymmärtää. Sukuun ja perheeseen liittyvissä valheissa ei taas tuntunut olevan mitään järkeä muuten kuin ehkä hänelle itselleen. Hän kertoi kasvaneensa Ranskan Alpeilla vuoristokylässä, vaikka oikeasti hän oli kotoisin Pariisista. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, mutta myöhemmin kuin mitä hän väitti. Ehkä hän ei ollut koskaan sairastanut syöpää. Ehkä hänellä oli käsittelemättömiä traumoja, joiden vuoksi hän koki tarvetta luoda itselleen uuden tarinan uudessa maassa. Pahajoki sai selville totuuden siinä vaiheessa, kun hän vieraili Erduinin sukulaisten luona katoamistapauksen tiimoilta.

Voin hyvin kuvitella, että vielä 1980-90-luvuilla Suomi on ollut maa, jonne on ollut helppo paeta erinäisiä ongelmia, taloussotkuja, velkojia. Mutta on Erduinin Suomen-saagassa paljon muutakin. Hänhän oli Suomessa enemmänkin julkisuushakuinen persoona kuin luimuilija. Henkilö, joka tunnistettiin laajalti, mutta jonka sisimpään ei ollut helppo tutustua. Hänellä oli lukuisia työkavereita, mutta hän kärsi yksinäisyydestä. Rakkauttakin hän etsi, mutta romanssirintamalla oli tuulista.

Tarina hänen Pohjoisnavan valloitusretken valmisteluistaan on hurja riskinoton ja henkilökohtaisen sitoumuksen näkökulmasta. Kallis ekspeditio tarvitsi monia sponsoreita, ja niiden hankkiminen kävi kokopäivätyöstä. Kun sitten Erduinin tähti huippu-urheilun kentällä alkoi jo hiipua, hän otti hankkeensa loppumetreillä ison pankkilainan kulujen kattamiseksi. Harjoitusleirillä hän kävi Siperian Jakutiassa, mutta yhteistyössä venäläisten kanssa oli vedätystä, jota Erduin ei välttämättä kokonaan hahmottanut. Kaikki retkelle hankitut kalliit varusteet eivät toimineet kuten piti.

Kirjasta tuli mieleen, että Erduinin tarinassa olisi myös dekkarin/trillerin aineksia. Jäin myös pohtimaan psykologisesta näkökulmasta ihmistyyppiä, joka päätyy pakkomielteen lailla ja paljon uhraten napajäätiköille tai 8 km korkeuteen. Varmastikaan tällaiset ihmiset eivät ole tehty yhdestä muotista, mutta heillä on oltava joku yhdistävä tekijä, jopa heimotunnus.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Toimittajan kirjoittama kirja”.

Oxfordin ei-akateemisella osastolla

Teos: Cara Hunter: Jäljettömiin (Otava, 2021)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Vuoden alkajaisiksi sain tutustua Britannian uuden dekkarikuningattaren, Cara Hunterin, kahteen suomennettuun hittikirjaan. Tämä komisario Alan Fawleysta kertova sarja sijoittuu Oxfordiin, Thames Valleyn poliisiin, ja on perinteisen poliisivetoinen. Teknisen tutkinnan osuus kirjoissa on suurehko, joten teokset tuovat iloa varsinkin niille, jotka rakastavat dekkareita yhtä paljon kuin palapelien kokoamista.

Päähenkilö Adam esittäytyy sarjan ykkösosassa hieman mystisenä ja melankolisena tapauksena. Hän on keski-ikäinen naimisissa oleva poliisi, joka on äskettäin menettänyt ainoan lapsensa, jolla on ollut psyykkistä oireilua. Fawleyn perhetaustaa ei vielä avata tässä ykkösosassa suuresti, vaan siihen viitataan vain hienovaraisesti. Poliisissa pohditaan, olisiko hän sopiva tutkinnanjohtaja vetämään lapsen katoamisen tapausta oman tragediansa jälkeen, mutta hän vakuuttaa pystyvänsä tehtävään.

Teoksessa siis katoaa 8-vuotias Daisy Mason perheensä grillijuhlista heinäkuisena päivänä Oxfordin hienostoalueella. Daisyn vanhemmat, Barry ja Sharon, eivät ole kotikatunsa tyypillisimpiä asukkaita, vaan muualta tulleita nousukkaita, joilla on epävarmuutta yhteisöön sopeutumisessa. Barryllä on rakennusfirma, ja Sharon on kotiäiti, jonka epätoivo täydellisyyden tavoittelijana loistaa mailien päähän. Muut alueen asukkaat ovat akateemisia menestyjiä, eikä Sharon hyvällä tahdollakaan sovi näiden uraohjusnaisten lukupiireihin.

Daisyn katoaminen on iso mediaspektaakkeli, ja spekulointi vanhempien osallisuudesta katoamiseen alkaa jo samana päivänä uutisen julkaisusta. Vanhemmat esiintyvät julkaisemissaan tiedotteissa ”vääränlaisesti”, ja varsinkin Sharonin moitteetonta ulkoista olemusta kriisin keskellä ruoditaan julmasti Twitterin oikeudenkäynneissä. Barrya taas pidetään potentiaalisena pedofiilinä. Teoksen keskeinen yhteiskunnallinen kysymys liittyy nykyajan rikostapausten somejulkisuuteen, ja tässä käydään läpi suurempaa hullunmyllyä kuin mihin pienessä Suomessa on totuttu vastaavissa tapauksissa.

En aina innostu someviestien suuresta määrästä nykykirjallisuudessa, mutta tässä romaanissa niillä oli lähes meditatiivinen teho. Kirjojen koukuttavuus pohjautuu uutisvirran nopeaan tempoon, joka luo illuusion, että lukija seuraisi tapausta reaaliajassa. Kun yleensä innostun enemmän ”fiilistelevistä” dekkareista, joissa käydään läpi paikallista historiaa, tässä Oxfordiin sijoittuvassa teoksessa en kaivannut historiakatsauksia. En siksikään, että kaupungin historia on minulle jo jokseenkin tuttua. Oli myös raikasta, että sarjan aloitusosa ei kertonut akateemisesta perheestä. (Viitteitä yliopistoon odotan tulevan lisää myöhemmissä osissa. )

Koukutuin sarjaan niin, että kuuntelin molemmat suomennokset putkeen. Pidin enemmän tästä ykkösosasta, sillä kakkososan asetelma tuntui liian synkältä tämänhetkisiin tunnelmiini. Ilokseni huomasin, että sarjaa on olemassa alkukielisenä jo 6 osaa, ja kaikki tarinat tuntuvat omaperäisiltä, eli toiston varaa osien välillä ei lienee ole tiedossa.

Juuri nyt dekkarisarjan uskollinen seuraaminen ei kuulu suunnitelmiini, mutta kyllä tämä sarja tuntuu tehokkaalta pään tyhjentäjältä, jos sellaiselle on tarvetta. Britannian dekkariskenessä on taatusti tarjolla eeppisempiä, taiteellisempia ja syvällisempiäkin dekkarisarjoja, mutta tässä sarjassa palataan ”perusasioihin”, poliisityöhön ja oikeustoimiin. Näitä kuvataan kirjoissa perusteellisesti, ja Hunterin jälki tuntuu huolelliselta. Juonen pyörittäjänä hän on mestarillinen, joten arkisen poliisityön keskellä ei ole tässä tapauksessa tylsistymisen riskiä.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Nettitreffeillä haamujen kanssa

Teos: Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Olen tainnut nyt lukea läpi tanskalaisen Anna Ekbergin koko suomennetun tuotannon, ja vihdoin sain tietää, ketkä kirjoittavat tämän pseudonymin takana. Nimet Anders Ronnow Klarlund ja Jacob Weinreich eivät kerro minulle mitään, mutta tuli yllätyksenä se, että kirjailijat ovat miehiä. Näissä kirjoissa kun käsitellään varsin naiserityisiä kysymyksiä.

Uusimmassa teoksessa käsitellään nettideittailun sudenkuoppia keski-ikäisten eronneiden naisten näkökulmasta. Cecilie ja Iben ovat romaanin päähenkilöt, noin nelikymppiset sisarukset Århusista, jotka molemmat käyvät läpi erokriisiä. Cecilie on jättänyt miehensä ja muuttanut asumaan siirtolapuutarhamökkiin, jossa hän kärvistelee silloin, kun on vapaalla lentoemännän työstään. Täältä käsin hän järjestelee seksitreffejä anonyymien miesten kanssa hotellihuoneisiin eri kaupungeissa. Eräänä päivänä Cecilie katoaa, ja hänen siskollaan on syytä epäillä, että joku treffikumppaneista olisi ollut asialla.

Iben työskentelee toimittajana paikallislehdessä, jossa työn tahti on verkkaisempaa kuin vauhdikkaalla siskollaan. Kun sisko on sitten ollut jo vuoden kadoksissa eikä poliisi ole saanut aikaan mitään tutkimuksissaan, Iben kokee tarpeelliseksi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän yrittää jäljittää niitä miehiä, joita Cecilie tapasi ennen katoamistaan. Näin hän joutuu sukeltamaan syvälle nettideittailun maailmaan, mutta myös parinvaihtoklubeille ja sukututkijoiden verkostoihin.

Kumppaniksi tutkimuksiin tulee eksentrinen nuorehko mies, sukututkija-Pelle, joka on monia kirjaindiagnooseja. Pelle lähtee etsimään mahdollisen tappajan tuntemattomia sukujuuria Ruotsista, ja joutuu siellä kohtaamaan erilaista pimeyttä kuin kotimaassaan Tanskassa. Opin kirjan kautta uutta mm. suositusta MyHeritage-sukututkimusohjelmasta, ja osaan suhtautua siihen varovaisemmin kuin ennen.

Tanskan puolen tarinointi liittyy lähes kokonaan seksiriippuvuutern, joten arvostin sitä, että Ruotsin puolelta juoneen löytyi muutakin sisältöä. Koin seksiriippuvuuden kuvausten aikana suoranaista puutumista, sillä liian pitkät panokohtaukset toistivat itseään.

Temaatisesti Vaarallinen nainen kiinnosti minua Ekbergin naisnimisistä kirjoista vähiten, mutta lusin sen läpi saadakseni kokonaiskuvan tästä sarjasta. Sarjan tarinat eivät ainakaan toista itseään, vaan ne sijoittuvat eri puolelle Tanskaa ja myös ulkomaille, ja niissä tehdyt rikokset myös vaihtelevat niin toteutukseltaan kuin motiiveiltaan.

Suosikiksi näistä teoksista taisi nousta viimeksi lukemani Kadotettu nainen, jonka tarinassa oli jopa maailmanpoliittista syvyyttä. Toki tämä viimeinenkin teos herätti kysymyksiä omasta ajastamme, ihmissuhteiden muutoksesta, seksuaalisuudesta anonyymina kauppatavarana ja nettideittailun aiheuttamista itsetunto- ja mielenterveysongelmista. Mutta olen lukenut aiheesta kiinnostavampiakin esityksiä.

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Norrköpingin syyttäjävirastossa

Teos: Emelie Schepp: Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Reaalimaailmassa olen tällä viikolla surrut täällä Tampereella tapahtunutta lapsensurmaa, kun tragedia tapahtui minulle hyvin tutussa maastossa. Valitsin sitten lukemistoksi ruotsalaisen Emelie Scheppin dekkarin Kadonnut poika, ja katoamistapauksen lisäksi kirjassa kuolee eräs nuori äiti vauvan kanssa myös hukkuen.

Olen tainnut lukea tästä Jana Berzelius-sarjasta yhden osan aiemmin, mutta muistijälki kirjasta on hatara. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja sen keskiössä on syyttäjänvirasto, jossa päähenkilö on töissä.

Jana on neljääkymppiä lähestyvä lakinainen, uraohjus ja ikisinkku, joka on tullut adoptoiduksi Ruotsiin Chilestä. Hänellä on ollut traumaattinen lapsuus, johon liittyy muistikatkoksia, eikä adoption tarinakaan ole erityisen onnellinen. Naisen tunne-elämä on ailahtelevaa, mutta tässä osassa hänellä on yritystä seurustella kollegansa Perin kanssa.

Kun kuusivuotias Jonathan kaapataan kotoaan, ensimmäiset epäilyt liittyvät tämän isään Samiin. Witellin pieni perhe on elänyt hiljaiseloa omakotitalossaan: heillä ei ole ystäviä eikä sukulaisia, eivätkä naapuritkaan tunne heitä kovin hyvin. Jonathanin katoamiseen yhteydessä äiti Felicia on tapettu, ja Sam joutuu tutkintavankeuteen. Miehen kertomukset perheen arjesta ja vaimonsa mielenterveydestä ovat kovin erilaisia kuin ne harvat havainnot, mitä perheestä on tehty kodin ulkopuolella.

Pojan etsinnöissä on otettava huomioon lähiseuduilla asuvat vankilasta vapautuneet pedofiilit. Kauhua lisää myös karkkiautomaatti, jonka Samin ja tämän kollegan Amandan perheet ovat saaneet anonyyminä postilähetyksenä, ja jonka sisältä paljastuu mikroskooppinen kamera.

Samaan aikaan läheisessä vankilassa viruu myös vaarallinen rikollinen Danilo, joka kuuluu Janan lapsuuteen ja jonka tämän kuuluisi kohdata. Danilolla on maaginen kyky manipuloida vartijoitaan, ja tässä hän on saanut haaviinsa Rebeccan, nuoren vartijan, joka ei voi vastustaa miehen lähentelyjä.

Kieltämättä tässä sarjassa on paljon yhteistä Cilla ja Rolf Börjlindin Olivia Rönning-sarjan kanssa. Molemmissa päähenkilö on adoptoitu Latinalaisesta Amerikasta, ja kipuilee identiteettinsä vuoksi. Kieltämättä Börjlindien sarja tuntuu kuitenkin asteen leppoisammalta kuin tämä, tai siinä harrastetaan vähän enemmän hedonistisia elämäniloja. Tämän sarjan osat näyttävät pitävän sisällään todella rankkoja rikoksia, ja myös Janan persoona vaikuttaa kovin väkivaltaan taipuvaiselta.

Jatkan nyt kuitenkin seikkailujani Jana Berzeliuksen seurassa, kun en löydä Piki-kirjaston vapaista äänikirjoista muuta luettavaa. Sarjaa voisi yrittää seurata jopa aikajärjestyksessä, niin ei tarvitsisi tehdä ylimääräistä myyräntyötä taustoituksen suhteen.

Tämä sarja tuntuu tarkkuudessaan, teknisten tietojen runsaudessaan ja peruspoliisityön painotuksessaan yhtä lailla tyydyttävältä kuin 2000 palan palapelin kokoaminen. Taiteellisuutta näissä teoksissa ei taida olla tippaakaan, mutta aina se ei ole tarpeellista.

Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.