Norsu, hiiri ja Goljatti

”Julistan itseni demilitarisoiduksi alueeksi. Minun mieleni ja ruumiini alueella ei saa syyllistyä sotatoimiin.” 

Näin kuvaa tuntojaan poliittisista ja terveydellisistä syistä synnyinmaataan hyvästelevä Katri Vala Asko Jaakonahon tuoreessa romaanissa Valon juhla (Otava, 2017). Teos keskittyy pitkälti Valan ja Olavi Paavolaisen ystävyyteen, joka jatkui heidän keski-iässään siitä huolimatta, että poliittisesti he olivat ajautuneet kauas toisistaan.

Romaanit, joissa päähenkilöt ovat historiallisia kuuluisuuksia, ovat aina haastavia siksi, että niissä kirjailija ei voi ottaa kovin suuria vapauksia. Olen lukenut viime aikoina monia varsinkin suomalaisista naistaiteilijoista ja -poliitikoista kertovia teoksia, ja pohtinut fiktion ja elämäkerrallisen tekstin suhdetta. Jaakonahon teoksessa ovat varmasti historialliset faktat täysin kohdallaan, ja ajan henkeen liittyvät pikku detaljit tarkkaan tutkittuja. Tässä eletään pula-aikaa, jolloin Stockmanninkin näyteikkunassa on ”ajankohtaisia lanttuja”.

Katri Valan taiteilijan ura aistivoimaisesta Tulenkantajasta Söörnäisten työläisrunoilijaksi on tarina kamppailusta yksilöllisen onnen ja suurempien poliittisten päämäärien välillä. Olavi Paavolaisessa taas kiinnostavaa kaappihomouden lisäksi on hänen poliittinen opportunisminsa. Paavolainen pääsi ennen toisen maailmansodan syttymistä kunniavieraaksi sekä Neuvostoliittoon että natsi-Saksaan, ja huolimatta lyhytaikaisesta fasismin kanssa flirttailustaan hänellä oli myös hyvät suhteen Suomen kommunistiseen eliittiin, kuten Hella Wuolijoen piireihin.

Tässä teoksessa korostuu enemmän Valan yksityiselämä, terveys, rooli äitinä ja vaimona kuin ura taiteilijana.  Valan elämänkumppani Armas Heikel oli radikaalimpi kommunisti kuin vaimonsa, ja toisen maailmansodan aikana he elivät tukalassa tilanteessa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Teoksessa eletään pientä, köyhää ja kuluttavaa arkea Espoon Leppävaarassa. Perhe käytännössä elää Katrin veljen Ruotsin-paketeilla, sillä he ovat Valpon tarkkailussa ja Armaan työmahdollisuudet ovat minimaaliset. Perhe-elämää rasittavat myös Katrin äitisuhde, ja huoltovastuu äidistä.

Pidin teoksessa eniten kaksikon nuoruusmuistoista, varsinkin Terijokeen ja Karjalan kannakseen liittyvistä episodeista, vaikkakin Katri koki olevansa jonkunlainen poikakerhon pikku maskotti. Olavi Paavolaisen orientalistiset fantasiat, teatraalisuus ja dandyismi esiintyvät piristeruiskeena tarinassa, jossa muuten eletään puutteessa vainojen keskellä.

Teos ei herättänyt minussa suurta tunteen paloa muussa kuin Mauri-pojan sotalapseksi lähettämisen kohdalla. Katrille pojasta luopuminen oli vaikea paikka kuten kelle tahansa äidille, vaikka hän pääseekin seuraamaan poikaansa Ruotsiin samana vuonna. Hän joutuu kuitenkin parantolaan ja näkee lastaan vain vierailuilla. Ruotsalainen edistyneempi lääketiedekään ei pystynyt Katria pelastamaan.

Jaakonahon kieli on soljuvaa ja virtaviivaista, ehkä vähän liiankin sujuvaa. Olen lukenut häneltä myös hänen esikoisteoksensa Onnemme tiellä (2012) joka kertoi Lapuan liikkeen muilutuksista savolaisten näkökulmasta. Se oli huomattavasti rosoisempi ja monisyisempi teos, joka ehkä ei ole saanut tarpeeksi huomiota, koska sen hahmot olivat tavallista kansaa. Tässä näkökulmatekniikka on tarkempaa ja kohtaukset hyvin leikattuja, mutta jäin kaipaamaan jotain kirjailijan omaa tulkintaa tai väliintuloa. Toisin sanoen en osannut lukea rivien välistä, miksi teos on kirjoitettu. Teoksen sävy jäi vähän liian neutraaliksi, vaisuksi ja etäiseksi.

Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa aueta eri tavalla Valan uskollisimmille faneille tai itseäni hieman vanhemmille lukijoille. Ylipäätään Jaakonahon teoksista huokuu ”vanhan sielun” henki, ja yllättävää varsinkin esikoisromaanin suhteen oli havaita kirjailijan nuori ikä. Nyt Jaakonaho ei enää ole aivan nuori komeetta, mutta tyylillisesti teosten välillä on tapahtunut keventymistä ja nuortumista.

 

 

Pirullisen kaupungin kauniit harhat

Helvi Hämäläisen (1907-1998) aikoinaan julkaisematon esikoisromaani Kaunis sielu (WSOY, 2001) on minulla jo toisella lukukierroksella, ja vaikka olen nähtävästi ensi kerralla lukenut teosta kiihkeästi reunahuomautuksia tehden, en muista lukemastani mitään. Tänään teos matkaa uuteen kotiin, ja hyvästelläkseni sen jaan siitä muutamia havaintoja:

Ensinnäkin tekstiä pidettiin vuonna 1927 liian arkaluontoisena ja rohkeana, kerrotaanhan siinä esteettisestä ja eroottisesta mieltymyksestä naisiin. Nimetön kertoja, kulkukauppiaan ja silittäjän rakkauden hedelmä, joka on kasvanut silittäjä-äitinsä kanssa kahden, eikä täten ole tottunut perinteisiin perhekuvioihin, on seksuaali-identiteettinsä kanssa kahden vaiheilla. Kukaan ei ole hänelle kertonut, että oikeaa rakkautta samaan sukupuoleen voisi olla olemassakaan, mutta yksityisesti hän kokee naisten läsnäolon vahvempana ja puhtaampana kuin kenenkään miehen. Kertoja on intohimoinen ja kiihkeä, samalla yksinäinen ja sosiaalisia tilanteita karttava – nykyajan kielellä voitaisiin kai puhua paniikkihäiriöstä. Hänen juurettomuutensa, mielialojen väkivaltaiset vaihtelut ja harhaiset runolliset tilat tuntuvat hämmentävän moderneilta.

Hämäläinen itse kertoo kirjailijanuran alkuvaiheestaan, että hänen kauneuden palvontansa esti häntä kirjoittamaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöhemmissä teoksissa, kuten Säädyllisessä murhenäytelmässä (1941) ja Kadotetussa puutarhassa (1995) yhteiskunnallisuutta ja historiallista analyysia sitten riittääkin. Tämä teos, joka on numeroitu 106:een pikki episodiin, muistuttaa ehkä enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teoksen tunnelmista ja vahvoista kuvista voi saada paljon irti, vaikka ei pystyisi seuraamaan juonta. Juoni ei oikeastaan tunnukaan tässä olennaiselta: saamme selvää, että nainen haluaa murhata naimisissa olevan miespuolisen rakastajansa ja harhojensa huipulla niin uskoo tehneen. Rakkaus naispuoliseen ikätoveriin ei koskaan aktualisoidu. Loppu on aistillista haahuilua kaupunkimaisemassa ja hieman myös maalla.

Hämäläinen puhuu myös eroottisista mieltymyksistä, jotka lähestyvät fetissiä – päähenkilö kokee suurta viehätystä ihmisten korviin, ja korvia tarkistelemalla tekee heistä pitkällisiä johtopäätöksiä. Uskonnollisten kuvitusten pirujen kuvat herättävät hänessä myös intohimoa ja ihmetystä – lukisin Hugo Simbergin vaikutuksen tässä suureksi, mutta mahdollisesti Hämäläinen on myös tutkinut keskiaikaista alttaritaidetta. Ihmisten ruumiiden ja niiden erityispiirteiden kuvaus – välillä hurmoksellinen, välillä inhorealistinen – on mielestäni rohkeampaa kuin pohdinnat naisrakkaudesta.

Tässä asutaan alussa Toukolassa suuret nälkävuodet kokeneen eukon alivuokralaisena, sitten Kolmannella linjalla työväenkorttelissa. Puhtautta rakastavan eukon luona kertoja kokee ensin ihastusta, lopulta ahdistusta, sillä hänen pirulliset piirteensä nostavat päätään liian kunnollisten ihmisten seurassa. Kolmannella linjalla meno on tutumpaa: siellä asuu pelkästään susipareja ja yksinäisiä naisia, Hän tarkkailee korttelin vähäisiä lapsia, joita ei suinkaan pidetä huonosti, mutta samalla hän näkee lapsissa väistämättömän kohtalon, aikaisen turmeluksen, irtosuhteet ja viinanhimon. Tämän päivän näkökulmasta tämä työväenluokan kuvaus voisi tuntua jopa sosiaalipornahtavalta.

Ymmärtääkseni Hämäläinen kirjoitti tässä kuitenkin pitkälti ”omistaan”, jolloin rankempi kuvaus tuntuu oikeutetummalta kuin jos sen olisi tehnyt suojattua elämää viettänyt porvariskirjailija. Hämäläisen biografiaan kannattaisikin perehtyä syvällisemmin. Luen rivien välistä myös Tulenkantajien, erityisesti Katri Valan, vaikutuksen – Hämäläinen oli Tulenkantajiin liian nuori, eri sukupolvea, mutta piti Valaa jonkinlaisena oppiäitinään. Kaunis sielu on tyylillisesti täysin erilainen kuin hänen myöhemmät seikkaperäiset ihmissuhdedraamansa, ja sopisi erityisen hyvin luettavaksi vaikka lukioiässä. Tässä historiallisuus ja 20-luvun henki välittyvät erinomaisesti ilman turhaa selityksen makua.

Kevyt pakkasenpurema

Outi Pakkasen Rakkaudesta kuolemaan (Otava, 1994) on Anna Laine-sarjan ”syrjähyppy”: teoksessa ei seikkailla vakioympäristössä Helsingissä, vaan Muoniossa keskellä kuuminta hiihtosesonkia. Ajanjakso on 1990-luvun alun syvin lama, jolloin valtaosa kansasta ei vietä kulutusjuhlia after ski-asuissa, mutta Pallaksen ja Olostunturin hiihtokeskuksissa on jo tajuttu eliitin kasvavat tarpeet. Anna Laine on lähdössä Muonion piilopirtille viettämään taiteellista breikkiä; hänen ystävänsä Kirsti on muuttanut Lappiin vuokraamaan loma-asuntoja ja tarjonnut tälle edullista majoitusta.

Tämä taitaa olla ensimmäinen Pakkaseni, ja vaikka teokseen pääsi hyvin sisälle ilman taustoitusta, oletan sen aukeavan paremmin, jos sarjaa on lukenut oikeassa järjestyksessä. Pakkasen tyyli on kevyttä ja realistista – tässä ei tapahdu veristä rikosta, vaan pikimminkin mystinen kuolema sotkuisessa ihmissuhdesopassa. Mukana bakkanaaleissa on Anna, Kirsti, kokoomuslainen pyrkyrikansanedustaja Pertti, häikäilemätön juorutoimittaja Ulla-Maija, kansan rakastama ite-taiteilija Risto tyttärineen sekä Olostunturin playboy-baarimikko Smiley, joka on erityisesti kypsien naisihmisten suosiossa. Draama tiivistyy illallisilla Risto Malin kelohonka-ateljeella, joissa isäntä esittää vierailleen eläinten raatoihin käärittynä shamanistisia riittejä. Muutenkin taidekeskus on täynnä täytettyjä lintuja, pahkakalusteita ja muuta mautonta eksotiikkaa, joka uppoaa erityisen hyvin saksalaisiin turisteihin.

Teos toimii ehkä paremmin Lapin turismin ja elämäntapateollisuuden satiirina kuin perinteisenä dekkarina. 1990-luvun alun ankeassa talousrealiteetissa kun chalet-tyyppinen hedonistinen itsensä hemmottelu ei ollut koko kansan harrastus. Muonion kylän meiningin kuvaus vaikuttaa autenttiselta, vaikka kovin syvälle lappilaiseen mentaliteettiin ei sukelletakaan. Katri Valaa, Muonion tytärtäkin, muistellaan visiitillä Valojen kotitalolle. Kylän elämä tuntuu keskittyvän paikallisen Alkon edustalle ja kahden hotellin baareihin. Taksikuskit rikastuvat etelän turistien anteliailla tipeillä; paikalliset ruuhkaavat ajaa rimpsalta kotiin tuhdissa kännissä.

Olen lukenut toisenkin vastavan Lapin hiihtokeskukseen sijoittuvan dekkarin,  vasta edesmenneen Jim Thompsonin Lumienkelit (Johnny Kniga, 2009). Siinä oli raaempaa väkivaltaa ja kansainväliset rikollisuuskuviot. Pidin kirjaa liian Hollywood-tempoisena ja täyteen ahdettuna, mutta uusi vilkaisu miehen tuotantoon olisi ehkä tarpeen muistin virkistämiseksi. Taisin pitää enemmän Pakkasen pienestä tarinasta, jossa keskiössä oli enemmän ihmisten elämänkohtalot kuin järjestäytyneen rikollisuuden analyysi.

Pakkanen on tunnettu kulinaristi, joka on julkaissut myös keittokirjan Porosta parmesaaniin: Anna Laineen keittokirja (Otava, 2003). Kulinarismin ja dekkarin yhdistelmä onkin ollut 80-90-luvuilla innovatiivinen yhdistelmä, ja luulen teosten suuren suosion johtuvan osittain tästä. Tässä dekkarissa valmistettiin loistavaa korvasienikeittoa ja poronkäristystä, mutta joutsenpaisti saa aikaan suurta draamaa ja hyperventilaatiota. Nälkä alkoi kurnia tällä Muonion-reissulla.

PS: Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (Crime Time, 2012, toim. Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen) Pakkanen kertoo nelikymmenvuotisesta dekkaristin urastaan. Hän muistelee erityisesti 70-luvun poliittista ilmapiiriä, ja kuinka dekkarien kirjoittamista pidettiin joko kioskikirjallisuutena tai porvarillisena hapatuksena. Pakkasen oma tausta mainosnaisena ja ekonomina oli pahasti ristiriidassa Kosmoksen kulttuurieliitin mielipiteiden kanssa.

Shimmyä ja suitsukkeita

Löytyipä kotoamme toinenkin Raili Mikkasen nuortenkirja, joku aika sittenhän arvioin Ida Aalbergin nuoruuden tarinan. Runokirje – kertomus nuoresta Katri Valasta (Tammi, 2005) on Aalbergin tarinaa tarkempi ja laajempi historiikki, jossa seurataan nuoren Karin Wadenströmin (1901-1944) tietä runoilijaksi. Katri Vala oli runottaren taiteilijanimi, jota hän käytti lähinnä käsikirjoituksissaan ja kirjeenvaihdossa Nuoren Voiman liiton kanssa. Tässä romaanissa päähenkilöä kutsutaan Katiksi. Rajankäynti suomen ja ruotsin välillä on jokapäiväistä, tosin Kati puhuu veljensä ja ystäviensä kanssa enimmäkseen suomea.

1900-luvun alussa naisrunoilijoiden kohtalona tuntui olevan keuhkotauti; Valan lisäksi Edith Södergran ja Saima Harmaja lähtivät liian nuorina. Vala ehti tehdä pidemmän uran, mennä naimisiin, saada lapsen ja paljon tunnustusta työstään. Tässä teoksessa seurataan Valan nuoruudenvuosia Heinolan opettajaseminaarin opiskelijana ja kansakoulunopettajana Savossa ja Uudellamaalla 1920-luvulla. Samaan kohtaan sijoittuu Tulenkantajat-runoryhmän synty ja aktiivisuus Nuoren Voiman liitossa. Jännittäviä aikoja, myös naisten vapautumisen kannalta. Katri Vala on taatusti ulkomaailman silmin ”uusi nainen”, itsenäinen ja rohkea, mutta siitä huolimatta hän kuuntelee äitiään päättäessään esim. hameidensa pituudesta.

Teoksessa matkustetaan paljon, ja matkakuvaukset kertovat paljon ajan hengestä. Nuorelle Katille höyrylaivamatka Heinolaan on valtava elämys. Samoin hän viihtyy Olavi Paavolaisen vieraana Kivennavalla ja Terijoella: vaikka raja on suljettu, parivaljakko tutkii Suomenlahdella kajastavia Pietarin valoja kaiholla. Ystävyys opettajan opinnot keskeyttäneen Elina Vaaran kanssa on merkittävä inspiraatio; rakkausjuttu kiihkeän ja hulluuteen taipuvaisen Yrjö Jylhän kanssa päättyy mahdottomuuteensa. Kahden runoilijan liitto tuntuu Katista vaikealta. Oman runoilijan uran edistämisessäkin on opettajan hommien rinnalla kädet täynnä. Kati vaikuttaa runoilijaksi realistiselta, melkein tasapainoiselta pohtijalta, joka ei pysty heittäytymään jokaiseen eteen tulevaan houkutukseen. Hän haaveilee töistä valtamerilaivalla ja Suomen huolien jättämisestä taakseen, mutta perheen elatusvastuu on sitova.

Olavi Paavolaisen hahmo nousee teoksessa kiehtovimmaksi. Katin ja Olavin suhteeseen ei liity romantiikan siementäkään; silti Olavi matkustaa Katia tapaamaan perheen kesänviettoon kuin perheen jäsen. Olavi on kaveripiiristä eniten maailmaa nähnyt ja paheellisin – hänen huhutaan jopa käyttävän oopiumia. Hänen juhlissaan tanssitaan shimmyä ja hänen kesäasunnollaan on erityinen itämainen huone, jonka tyynyt ovat pinttyneet suitsukkeiden hajusta. Paavolaisen ja Valan poliittiset tiet erkanivat 30-luvulla; tosin Paavolaisen flirttailu kansallissosialismin kanssa ei vaikuta kovin syvälliseltä. Tässä eletään nuorten kirjailijoiden huolettomia, pitkiä kesäpäiviä, jolloin puhutaan enemmän luomisvoimasta kuin maailmanpolitiikasta. Vaikka Katri Valan oma perhetausta oli kovin vaatimaton, heilläkin oli vuokrattuna vaatimaton kesäasunto Kouvolan lähistöllä.

Erityisen paljon pidin siitä, että Mikkanen tuo Valan runot osaksi tekstiä. Tätä kautta joku nuori lukija saattaa innostua palaamaan alkulähteille. Katin vahva aistivoimainen tapa olla maailmassa välittyy värien, tuoksujen ja tunnelmien kautta. Kuinka hän pohjoisessa Savossa pystyi kuvittelemaan tahitilaisia rantoja kertoo halusta kansainvälisyyteen. Runojen universaali symboliikka vetää ajatukset pois tunkkaisimmasta fennomaniasta. Ehkä Valan nousu maineeseen hidastuikin runojen epätyypillisen ”maailmallisuuden” vuoksi – suuri yleisö taisi edelleen kaivata kansallisromanttisia riippakoivuja ja kirkkoveneitä runojen aihioiksi.

Runokirje puhuttelee yhtä lailla aikuista kuin nuorta lukijaa. Mikkasen syvällinen perehtyneisyys Valan tuotantoon kuuluu varmana kertojan äänenä. Teos houkuttelee ei pelkästään aikamatkailuun, vaan myös fyysisiin reissuihin. Viimeistään tämän teoksen luettuani tiedän, etten voi enää kauan olla käymättä Terijoella, kaikkien menneiden aikojen palavien sielujen mielenmaisemassa.