Hurja sukupolvikokemus

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (WSOY, 1970)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Solveig on puoliksi ruotsinkieliseen helsinkiläiseen työväenluokkaisen perheeseen 1930-luvulla syntynyt tyttölapsi, jolle elämä ei ole jakanut helpoimpia kortteja. Perhe asuu isovanhempien luona kantakaupungissa yleiseen asuntopulaan viitaten, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös isän juoppous ja äidin työn vieroksunta. Isovanhemmat käyvät töissä, ja osan aikaa elättävätkin Solveigin, joka ei saa riittävästi huolenpitoa itsekeskeisiltä, tuulella käyviltä vanhemmiltaan.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, en tiennyt siitä paljoa, ja näin pystyin uppoutumaan tarinaan tuorein silmin. Lassi Sinkkonen (1938-1976) oli nuorena itsemurhan tehnyt kirjailija, joka ennen kuolemaansa niitti menestystä varsinkin tällä romaanilla. Sinkkonen tunnettiin vahvan vasemmistolaisista näkemyksistään, ja hän tituleerasi itseään proletäärikirjailijaksi, koska hän teki ruumiillista työtä kirjailijanuransa ohessa.

En usko kirjan olleen menestys siinä käsiteltyjen poliittisten näkemysten, vaan psykologisen silmän vuoksi. Tässähän muun muassa käsitellään toista maailmansotaa pienen lapsen silmin. Romaanissa on takuulla ollut yhteistä jaettavaa kokemuspintaa oman ikäluokkansa aikuisille, eikä Sinkkosen kirjoitustyyli ole mitenkään dogmaattisen poliittinen. Vahvasti työväenluokkainen se on, mikä tarkoittaa tarkkaa työ- ja asumisolojen kuvausta.

Romaanin rankin ulottuvuus on Solveigin äitisuhde. Äiti Saara hylkää lapsensa ja lähtee toisen miehen matkaan tämän ollessa sylilapsi, ja palaa kuvioihin tämän ollessa viisivuotias. Sodan aikana Solveig joutuu äitinsä armoille enemmän kuin on aiheellista, ja ollessaan äidin kanssa evakossa talvisodan aikaan ja asuessaan jatkosodan aikaan Helsingissä hän tottuu siihen, että nurkissa pyörii epämääräisiä ”setiä”. Äiti myy itseään järjestääkseen itselleen helpompaa elämää, ja varsinkin Helsingissä pörränneet Martti- ja Hugo-setä tuovat talouteen luksushyödykkeitä eteenpäin myytäväksi. Hugo on SS-upseeri, joka äidin harmiksi lähetetään Lappiin, ja keskisuomalainen trokari Martti ammutaan bisnesreissullaan. Martin kuolemaa äiti suree käyttämällä suruharsoa viikkotolkulla.

Pieni Solveig etsii epätoivoisesti äidin hyväksyntää, mutta viha on äidin ainoa tuntema tunnerekisteri. Solveigin kasvaessa hän saa jatkuvasti kokea olevansa pelkkä taakka ja kustannuserä. Vanhempien avioliitto on sodan jälkeen pelkkää kulissia, eikä mieleltään hauras isä kykene puolustamaan tytärtään toksisen vaimonsa hyökkäyksiltä. Solveigin ainoa turvapaikka on famun asunto, jonne hän pakenee aina, kun kotona on tuulista.

Kirja on perinteinen kasvukertomus siksi, että se kattaa nuoren ihmisen elämänkulun syntymästä täysiän saavuttamiseen. Koska itse olen lukenut varsin paljon kuvauksia 1930-luvusta ja toisesta maailmansodasta, tartuin tarinassa eniten 1950-luvun nuoruuteen. Kaikesta kärsimästään kurjuudesta huolimatta Solveigista tulee omanlaisensa pärjääjä. Hänellä ei ole naispuolisia ystäviä, mutta poikaystävien saaminen ei ole hänelle ongelma. Hän joutuu piikomaan, käymään sukulaisten luona maatöissä ja päätyy insinööritoimistoon tsuppariksi elättääkseen itseään, mutta tutustuttuaan muihin nuoriin hän huomaa kohtalonsa olleen melko tavallista. Tosin kaikilla ei ole ollut huorittelevaa äitiä.

Modernin otteen tähän historialliseen tarinaan tuo varsin suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, mikä on 60-70-lukujen vaihteen kulttuuriradikalismin peruja. Solveig itse ei kuitenkaan ole, ehkä johtuen äitinsä antamasta negatiivisesta esimerkistä, pidäkkeetön seireeni, vaan hän suhtautuu miehiin varauksella. Seurusteluun hankalaa kitkaa luo myös se, ettei Solveig pidä tanssissa käynnistä, mikä 1950-luvun arvomaailmassa tarkoittaa melkein sosiaalista itsemurhaa.

Kirjassa raskasta on äitisuhteen kuvaus, mikä menee lähes patologiselle osastolle. Jos lukija kestää ”lusia” läpi Saara-äidin pidäkkeettömän tunnekylmyyden ja väkivaltaisen käytöksen, teos taatusti tarjoaa myös muita näkökulmia, joista vahvin on sosiaalihistoriallinen. Tykkäsin myös havainnoista muodista, elokuvista ja muusta nupullaan olevasta nuorisokulttuurista.

On siis kulttuuriteko, että Sinkkosen teokset, tämä ja teoksen jatko-osa Solveig ja Jussi on nyt julkaistu myös äänikirjoina. Toivon mukaan teokset saavat näin lukijoita nuoremmissakin polvissa, sillä Sinkkosen kerronta on niin vetoavaa, ettei se vaadi omakohtaista kokemusta hänen käsittelemistään vuosikymmenistä.

Vuosisadan kävelyretki Bronxiin

Teos: Vivian Gornick: Kiinni toisissamme (Gummerus, 2021)

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Maailmassa on paljon feministisiä kirjaklassikkoja, jotka ovat menneet ohi tutkani. Jossain vaiheessa elämää tutkin feministisiä omaelämäkertoja, mutta vuonna 1987, jolloin Vivian Gornick (s. 1935) julkaisi teoksensa Fierce Attachments, en vielä ollut kovin tiedostava. On myös kiinnostavaa, että kirja on suomennettu näin pitkällä viiveellä, mutta sen täytyy liittyä jotenkin kustannusmaailman trendeihin.

Kirjan nykyisyydessä eletään 1980-lukua, jolloin keski-ikäinen, eronnut toimittaja Vivian käy usein pitkillä kävelyillä äitinsä Bessin kanssa. Bess on ensimmäisen polven venäjänjuutalainen emigrantti, joka on päätynyt maahan nuorena tyttönä. Hänen elämäänsä on kuulunut tiiviisti kommunistisen puolueen jäsenyys, mutta poliittista aktiivisuutta on hillinnyt avioliitto. Bess on kuitenkin jäänyt leskeksi jo 46-vuotiaana, ja elänyt sen jälkeen elämäänsä suruun kietoutuen. Äidin käsitykset rakkaudesta ovat ristiriidassa hänen poliittisen taustansa kanssa, ja perinteisen juutalaisen naisen malli nostaa päätään hänen persoonassaan, vaikka hän ei harjoita uskontoa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan vähäisillä taustatiedoilla, kuten itse tein, voi olla välillä vaikea tunnistaa, mille vuosikymmenelle tämän bronxilaisen voimakaksikon muistot sijoittuvat. Kirja onkin äärimmäisen taidokas läpileikkaus 1900-luvun historiaan, sillä siinä käydään läpi myös aikoja ennen Vivianin syntymää. Vivian on jo uraa tekevä aikuinen 60-luvun opiskelija-ja hippiliikkeen nostaessa päätään, joten tämä ei ole ensisijaisesti kertomus seksuaalisesta vapautumisesta, eikä edes feministisestä liikkeestä. Sen sijaan se kertoo juutalaisesta kulttuurista, työväenluokan naisten yhteisöllisyydestä ja tiiviistä äitisuhteensa, joka on välillä ajaa molemmat hulluiksi.

Bess on äiti, joka toki haluaa tyttärelleen parasta. Itse hän ei ole voinut opiskella, joten tyttären koulutus on hänelle ykkösasia. Vivian pääsee 17-vuotiaana City Collegeen, joka on yleinen työväenluokan suosima opinahjo. Kuitenkin opintojen aikana kokemuksellinen railo äidin ja tyttären välillä alkaa syventyä, ja pahimmat riidat käydään akateemisesta kielestä. Äidin on vaikea sulattaa sitä, että hänen tyttärensä sanavarastoon on tullut sanoja, joita hän ei ymmärrä. Tämä on huomattavasti kuormittavampaa kuin tyttären miessuhteet, joista riitely ei ole yhtä murhanhimoista.

Kerrostalo, jossa Vivian kasvaa, on enimmäkseen juutalaisten asuttama, mutta muita etnisyyksiä tutkitaan naapurustossa uteliaisuudella. Äidin ystävistä merkittävin on nuorena leskeksi jäänyt ukrainalaistaustainen Nettie, jonka lapsen isä oli juutalainen. Nettie elää elämäänsä juutalaisyhteisön liepeillä, sillä hänellä ei tunnut olevan muutakaan kotia. Bess tarjoutuu avuliaasti lapsenvahdiksi ja auttaa muutenkin tätä epäkäytännöllistä naapuriaan kotitöissä. Vuosien varrella suhde kuitenkin kääntyy mykkäkouluksi, sillä Nettien seksuaalinen käyttäytyminen ylittää sopivuuden rajoja. Riitaa aiheuttaa myös Bessin kommentit työssä käymisestä, sillä Nettie ei köyhyyden keskellä ole kiinnostunut työelämästä. Hän elää tuon ajan marginaalisella työttömyyskorvauksella, ja lukuisten yövieraiden sponsoroimana.

Vivian näkee naapurinsa seksielämää useaan otteeseen, ja kokee Nettien mentorina naiseuden saloihin. Kun Nettiellä ei ole miesvieraita, hän kuluttaa aikaa keittiössään virkaten pitsejä. Vivianille naapurin käsitöiden tekemisen seuraaminen edustaa leppoisaa kodikkuutta, sillä hänen oman kotinsa tunnelmat ovat paljon kiihkeämmät.

Kiihkeys onkin peritty ominaisuus, joka seuraa Viviania myös parisuhteisiin. Muutaman vuoden hän onnistuu asumaan Kaliforniassa, mutta palaa New Yorkiin jo kolmikymppisenä avioeronsa jälkeen. Elämään mahtuu myös yksi äärimmäisen kiihkeä suhde nuoruuden ihastuksen Davyn kanssa – juutalaismiehen, jonka luulisi miellyttävän myös äitiä. Tämä mies kuitenkin hurahtaa ortodoksijuutalaisuuteen, ja muuttuu ahdasmieliseksi korvakiharatyypiksi.

Kirja ei ole menettänyt tenhoaan kohta 35 vuoden hyllyelämän aikana, vaan taatusti löytää uusia lukijoita tässä maailman ajassa. Itseäni kiinnosti eniten perheen kommunistiset yhteydet, vaikka tämä ei ollutkaan kirjan keskeinen teema. Ajattelin kirjaa lukiessani myös Emma Goldmanin uraa ja kirjallista tuotantoa – naisen, jonka oli pakko jättää rakas New York poliittisena pakolaisena. Gornickin perheessä poliittinen toiminta on maltillisempaa, mutta ilmeisen systemaattista.

Syksyllä luin mielenkiinnolla Elizabeth Gilbertin teoksen Tyttöjen kaupunki, joka käsittelee naisten asemaa New Yorkissa toisen maailmansodan aikana, ja uusia työllistymisen mahdollisuuksia. Tässä kirjassa sota ei ole keskiössä, sillä Gornickin aktiivisen muistelun aika alkaa vasta alakouluiästä, jolloin sota on jo loppunut. Silti kirja kuvaa samaa ilmiötä, naisten yhteisöä, jossa miesten rooli on marginaalinen.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka etsivät amerikkalaisia vaihtoehtohistorioita. Toki New Yorkin juutalaisten tarinoissa on myös paljon ”valtavirtaista” historiaa, mutta varsinkin työväenluokan näkökulma tuntui tässä raikkaalta. Kirjan taustalta voi kuulla myös ripauksia jiddischiä ja venäjää, ja muutenkin juutalaisen elämänmenon kuvaus tuntuu autenttiselta.

Yönaisten tarina jatkuu Jamaikalla

Teos: Marlon James: The Book of Night Women. (Riverhead Books, 2009)

Käytyäni läpi Karibian pikkusaarten harvojen kirjailijoiden unohdettuja teoksia on aika siirtyä kirjallisiin supertähtiin. Jamaika on se saari, jolta oma kiinnostukseni Karibian kirjallisuuksiin on aikanaan ponkaissut, mutta valitettavasti en ole viime vuosina ehtinyt seurata uusia tulokkaita. Viime vuosikymmenellä yksi Karibian kirjallisista ikoneistani oli Jamaikalta kotoisin oleva feministikirjailija Michelle Cliff (1946-2016), ja tämän vuosikymmenen alussa suosikikseni nousi brittiläinen Andrea Levy (1956-2019), jonka vanhemmat ovat muuttaneet maahan saarelta. Molempien poismenon havaitsin tätä postausta kirjoittaessani, ja muutenkin blogissa alkaa olla surunvalittelujen suma.

Koska olen aikanani lukenut jamaikalaisia romaaneja urakalla, ajattelin haastaa itseni tällä rastilla runoudella. Olen yrittänyt kirjoittaa jotain Rastafari-dubrunoilija Mutabarukan (s. 1952) tuotannosta, mutta jos yritys on kestänyt jo yhden raskauden verran, on ehkä aika vaihtaa genreä. Mutabarukan valitsin siksi, että olen hankkinut hänen teoksensa Jamaikalta, ja kaiken kukkuraksi mies esiintyi vuonna 2015 Tampereella Annikin runofestivaaleilla, josta myös löytyy blogissani jälki. Opin Mutabarukaa lukemalla sen, etten hirveästi pidä spoken wordin lukemisesta. Vastaavasti olen hautonut barbadoslaisen Kamau Brathwaiten runoja, joten ehkä myös Barbados-rastille on löydettävä toinen teos.

Löysin sitten Marlon Jamesin (s. 1970) esikoisromaanin The Book of Night Women, joka ei ollut yhtään vähemmän haastava kuin patoisilla kirjoitettu runokokoelma. James on nyt kymmenvuotisen kirjailijanuransa aikana julkaissut neljä romaania, jotka ovat niittäneet pelkkää ylistystä. Vuonna 2015 hän voitti Man Booker Prizen, joka on vielä lisännyt uran nousujohteisuutta. Lukemaani kirjaa on verrattu Toni Morrisonin teokseen The Beloved, ja varsinkin kielellisesti se vaatii täydellistä uppoutumista vieraaseen paikkaan ja aikaan.

Teos sijoittuu 1800-luvun alun Jamaikalle, Montpelier Estaten sokeritilalle, jossa nuori Lilith kasvaa ilman biologista äitiään. Tytön on adoptoinut tilan ainoa ruumiillisesta työstä vapautettu orja Cerce, joka ei pysty suojelemaan lasta irvokkaiden Johnny Jumpereiden lähentelyillä. Kun Lilith sitten tulee 14-vuotiaana tällaisen kiiluvasilmäisen rotupetturin raiskaamaksi, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja päästää miehen päiviltään. Plantaasin naiset piilottavat miehen ruumiin ja Lilithin, joka alkaa elää varjoelämää kartanon kellarissa. Uudeksi äitihahmoksi nousee ”house nigger” Homer, jolla taloudenhoitajana on avaimet liian moneen huoneeseen.

Kirjassa kaikilla orjilla on kreikkalaisen tragedian nimet, koska orjapiiskuri herra Wilkinsin isä oli ”kulturelli” mies. Herra Wilkins on valuttanut nesteitään puoleen plantaasin naisorjista, ja siksi myös Lilithillä on vihreät silmät. Uusi piiskuri, Robert Quinn, on talon nuoren isännän irlantilainen ryyppykaveri Euroopan grand tourilta, ja yhdessä he muistelevat kauhulla mustalaisten kohtelua Venetsiassa. Quinn kärsii itsekin alkuperästään, sillä koloniaalisissa kauppasatamissa häntä ei huolita kaikkiin baareihin ja hotelleihin. Kun hän sitten iskee silmänsä Lilithiin, valta-asetelmia testataan raa’an intohimon kourissa.

Monpelieristä Lilith siirretään Coulibren tilalle, jonka omistajat ovat ranskalaistaustaisia. Heidän nöyryyttämisen tyylinsä on erilainen kuin brittien: isäntäväki pyrkii pienellä tilalla läheisyyteen palvelijoidensa kanssa, mutta piiskaaminen tuntuu vielä julmemmalta sen jälkeen, kun on ensin jaettu intiimejä salaisuuksia piiskaajan kanssa. Coulibressä ylpeillään sillä, että heidän neekerinsä ovat saaren parhaimmin puettuja, mutta tämä ei vähennä heidän itsetuhoisuuttaan. Itsetuhoisimpia kaikista ovat igbo-kansan jälkeläiset, joihin Lilith ei piirteidensä perusteella kuitenkaan kuulu. Hän on mahdollisesti ashanti, heimosta, jota pidetään pitelemättömänä.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen teokseen historiallisista yönaisista, ja nyt luen heidän todellista varjohistoriaansa. Jamesin tulkinta yönaisten asemasta on tällainen:

”Any niggerwoman can become a Black woman in secret: this is why we are dark, cause in the night we disappear and become spirit. Skin gone and we become whatever we wish. We become who we be.”

Romaanissa orjanaiset kokoontuvat öisin puhumaan huolistaan, ja näissä kokouksissa etevä Homer opettaa siskojaan lukemaan. Nämä eivät ole viattomia ompeluseuroja, vaan uutisia jaetaan naapuriplantaasien ja maroonikylien kapinoista. Kokouksien pito on turvallista vain silloin, kun isännät juoneet itsensä umpihumalaan ja nukkuvat kuin tukki. Onneksi tällaisia öitä on Montpelierissä usein.

Teos on maahaasteessa toistaiseksi sisällöllisesti raskain, ja sen totaaliseen autenttisuuteen pyrkivä kieli haastaa lukijansa. Joku lukija voi jo kyllästyä pussy-sanan eri varianttien runsaudesta, mutta tekstissä on myös vahva yhteys tämän päivän rap-lyriikoihin. Väkivallan määrä on järkyttävää, eikä teoksesta saa väkisin vääntämälläkään aikaan hyvän mielen tuulahduksia. Tällaisia teoksia kuitenkin tarvitaan, ja Jamesin sievistelemätön ote saa Downton Abbeyn kaltaiset sisäsiistit kuvaukset näyttämään nukkekotileikeiltä.

Tämä on teos, jonka soisin tulevan suomennetuksi, mutta jos se suomennetaan, kääntäjää ei käy kateeksi. Ei myöskään käy kirjailijaa kateeksi, sillä kirjoitusprosessin on täytynyt olla henkisesti raskas, kun käsitellään näin pimeää pahuutta. Jos saisin nyt valita vapaasti Jamesin tuotannosta yhden teoksen, valitsisin hänen uusimman fantasiakirjansa Black Leopard, Red Wolf (2019), joka sekin lupaa seksiä ja väkivaltaa, mutta täysin fiktionaalisessa kontekstissa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 161/196: Jamaika.

Keihäskisojen keimailijat

Teos: Nura Farah: Aurinkotyttö (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Nura Farah on Helsingissä asuva suomensomalialainen kirjailija, ensimmäinen laatuaan ja siviiliammatiltaan kemian laborantti. Luin hänen esikoisromaaninsa Aavikon tytär pian sen julkaisun jälkeen, ja nyt on teoksen jatko-osan aika. Teokset voi hyvin lukea itsenäisinä romaaneina, mutta niissä on osittain samoja hahmoja, eri vuosikymmeniltä. Aurinkotyttö sijoittuu 1970-luvulle, jolloin myös Somalian aavikolla tunnetaan jo länsimaista popmusiikkia. Lukutaitokampanjat ovat kuuminta hottia, ja kaupunkien poliittisen herätyksen saaneet älyköt matkustavat aavikon kyliin valistamaan oppimattomia aikuisia.

Teoksen päähenkilö Shamsu on yksitoistalapsisen perheen vesa, joka on päättänyt oppia lukemaan. Isällä on kaksi vaimoa, joista ensimmäinen, Luul on jäänyt lapsettomaksi. Leirillä, jossa perhe asuu, lähes kaikki ovat serkkuja keskenään, mutta muihin klaaneihin kuuluvia miehiä voi käydä salaa kuikuilemassa keihäskisoissa. Shamsun paras ystävä Zainab on ollut lapsesta saakka ihastunut tämän veljeen, mutta Shamsu itse haaveilee elämästä oman klaanin ja kylän ulkopuolella.

Aavikon kylään tulee kaupungista Madar, kansallismielinen nuori mies, joka opettaa puun alla aikuisia lukemaan. Myös Shamsu pääsee oppitunneille, vaikka kaikkien mielestä naisten opiskelu ei ole sopivaa eikä varsinkaan heidän naimaonneaan edistävää. Pian Shamsu alkaa tapailla opettajaansa salaisilla treffeillä aavikon sydämessä, mutta samaan aikaan hänelle löytyy suvun hyväksymä kilpakosija Abdullah. Rakkausavioliiton ja järjestetyn avioliiton välillä on kiperiä arvokysymyksiä, jotka eivät selity pelkällä uskonnolla tai heimokulttuurin painostuksella.

Romaani on juureva rakkaustarina, mutta länsimaisen lukijan näkökulmasta hieman ennalta-arvattava tai kiltti. Lukijan täytyykin poistua omalta mukavuusalueeltaan ja hypätä maailmaan, jossa naista on perinteisesti pidetty lehmästä hieman arvokkaampana kauppatavarana. Shamsu ei halua olla isänsä taloutta helpottava palkintolehmä, ja eniten hän pelkää joutuvansa naimisiin itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Toisaalta jotkut hänen ystävistään nimenomaan haaveilevat vanhoista miehistä, jotta pääsisivät pian nauttimaan lesken arvostetusta asemasta.

Toki päähenkilö Shamsu kapinoi tässä romaanissa, mutta hän ei ainakaan heitä romukoppaan koko kulttuuriaan. Avioero ja lapsen huoltajuuskiista ovat varmasti olleet rankkoja asioita aavikolla kasvaneelle nuorelle naiselle 1970-luvulla, eli tässä kerrotaan edelläkävijänaisen tarinaa.

Ansiokasta romaanissa on aavikon perinnekulttuurin avaaminen ja perinteen ja modernin elämänmenon vertailu. Aavikon nuorille matka Mogadishuun merkitsee jo suurta seikkailua, mutta samalla kaupunkilaisten aikaansaamaa moraalista rappiota pelätään. Yhteisen kansakunnan, kansallisvaltion ja kansallisen tulevaisuuden ideat ovat aavikolla vielä kovin hauraita 1970-luvulla, ja tämän vuoksi sitoutuminen lukutaitokampanjoihin ei suju niiden suunnittelijoiden haluamalla tavalla.

Kielellisesti Farah tekee sen, mistä vain harva ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi haaveilla. Hänen ilmaisunsa on tässä teoksessa sujuvampaa kuin esikoisessa, enkä olisi tietämättä kirjailijan taustoista osannut arvata tätä sellaisen henkilön kirjoittamaksi, joka puhuu suomea toisena tai kolmantena kielenään. Pidän myös äärimmäisen tärkeänä sitä, että suomensomalialaisille on nyt saatavilla omasta kulttuurista kertovaa kirjallisuutta myös suomen kielellä. Nämä romaanit välittävät täällä kasvavien nuorten kaukaisten juurten perimää ainutlaatuisella tavalla, ja teosten rekisteri on sen tyyppistä, johon myös perinteitä kannattavat ja islamiin vakavasti uskovat lukijat voivat samastua.

Pidin edelleen jo esikoisromaanissa tutustumastani runokilpailujen perinteestä, ja tässä romaanissa esitellään myös keihäskisoja, jotka eivät suuresti eroa suomalaisista vastaavista. Agraarisessa kulttuurissa onkin maailmanlaajuisia yhtäläisyyksiä, ja maskuliinisuuden osoitusten lisäksi suomalainen lukija voi hyvin samastua tässä esitettyihin karjanhoidon kysymyksiin. Tässä romaanissa naiset hoitavat kauneuttaan voilla; Suomessa sitä ehkä pidettiin liian arvokkaana tavarana ihonhoitoon, mutta jossain vaiheessa karjatilojen emännät alkoivat käyttää Tummelia. Voin arvostus oli kiinnostava anekdootti, ja pidin myös ruokakulttuurin laajemmista kuvauksista.

Maahaasteessa olen kohdassa 65/196: Somalia.

Kuinka valehdellaan Baudelairen kielellä

Teos: Calixthe Beyale: Ännu talar träden (Bok för alla, 2003)

Käännös: Åsa Larsson

Kamerun on maa, jonka kansalaisiin olen törmännyt täällä koti-Suomessa, mutta jonka historiasta en tiedä paljoakaan. Mielessäni maa on esiintynyt ison pahan Nigerian naapurina ja ”maalaisserkkuna”, ja ehkä maita eniten erottaa se, että Kamerunissa ranska on ollut pitkään lingua franca. Kamerunissa kielikysymys on kuitenkin ollut sekava, ja siksi ranska on ollut vain yksi valkoisen miehen kieli, jolla voi sujuvasti valehdella.

Viime vuosikymmenellä keräilin Ruotsin-reissuilla halpoja postkoloniaaleja pokkareita Bok för alla-sarjasta. Varsinkin afrikkalaista naiskirjallisuutta on lentänyt haaviin, mutta en ole puutteellisen kielitaidon vuoksi jaksanut teoksia lukea. On nimittäin aivan eri asia lukea käännöskirjallisuutta ruotsiksi kuin vaikka ruotsinkielistä siirtolaiskirjallisuutta, mitä ymmärrän parhaiten.

Calixthe Beyale on kamerunilaissyntyinen naiskirjailija, joka vaikuttaa Ranskassa. Les arbres en parlent encore on hänen ”afrikkalaisin” romaaninsa, ja ilmeisesti muussa tuotannossa on enemmän Ranskaan sijoittuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa. Romaani ei ole haasteellinen sanaston tai rakenteen tasolla, mutta mentaalisesti kamerunilainen tunnelma ei täysin välity minulle ruotsiksi. Myös kirjan konteksti, 1900-luvun alun siirtomaa, jonka herruudesta saksalaiset ja ranskalaiset taistelevat keskenään, on aika vieras. Olen tosin lukenut muutaman Namibiaan sijoittuvan teoksen, jossa käsitellään juuri saksalaisten toimia siirtomaaherroina. Jotain yhteistä on niissä ja tässä teoksessa, vaikka maiden välillä on matkaa.

Kirjan kertoja on jo vanhuusikäinen nainen Eden, joka muistelee kahdeksaatoista päivää nuoruudessaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Edenin isä Assanga Djuli on ovela kyläpäällikkö, joka osaa manipuloida siirtomaaherroja tilanteessa kuin tilanteessa. Ensin kylään eksyy yksinäinen valkoinen aave, mies nimeltä Michelangelo de Montparnasse. Kaikkien kauhuksi aave puhuu paikallista kieltä ja pyytää kyläläisiltä oikeutta asua heidän parissaan.

Kun saksalaisten armeija valtaa kylän, päällikön on piilotettava kaikki nuoret miehet ja varsinkin ranskalaisen vieraansa, joka luultavasti tulisi tapetuksi siltä seisomalta, jos vihollinen tämän huomaisi. Lopulta saksalaiset tekevät yllätyshyökkäyksen ja löytävät kylän nuoret miehet vielä nukkuvina tai aamupuuhissaan. Yksi komendantti kuolee tarkistusmatkallaan kylässä, ja sen vaihdossa kestää sen verran aikaa, että miesten pestuu armeijaan viivästyy.

Eden lähestyy jo aikuisuutta, ja moni hänen ikäisensä tyttö on jo naimisissa. Hän on rakastunut Kristitty-nimiseen uskovaiseen naapurinpoikaan, mutta tämä pitää tytön kosiskeluja liian päällekäyvinä. Eden ei myöskään voi mitään poikamaiselle ulkomuodolleen ja rintojensa pienuudelle. Hän ei ole priimaa vaimomatskua, siitä hän on tietoinen, mutta kovin kummoista ei ole hänen ikätovereidensa elämä vaimoinakaan. Kun hänen isänsä hakee naapurikylän torilta itselleen kolmannen vaimon  kaikkien kiusaksi, ikäkysymys eskaloituu.

Edenin ei ole helppo katsoa isänsä muhinointia Biloa-tytön kanssa, joka on tästä vain vuoden vanhempi. Edenin äidille uusi liitto tuo vahingoniloa, koska isän toinen vaimo, kylän prostituoitu Fondamento de Plaisir, on asiasta raivoissaan. Kakkosvaimon asema kylässä on kiintoisa, sillä hänellä tuntuu välillä olevan enemmän valtaa kuin itse kyläpäälliköllä. Varsinkin hänen sivubisneksensä eurooppalaisten tuotteiden myyjänä kukoistaa, ja naiset saavat kokeilla parfyymia, talkkia ja Marseillen saippuaa. Rintaliiveille keksitään parempia käyttötarkoituksia kuin alkuperäinen; joillakin ne toimivat pääkoristeina, toisilla kätevinä pussukkoina peltotöissä.

Moniavioisuuden kysymys on teoksen feministinen juoni, ja Beyale käsittelee sitä poleemisen kriittisesti. Olen lukenut monia moniavioisuuden kuvauksia, jotka keskittyvät Länsi-Afrikan nykyaikaan, ja niissä on ollut astetta ymmärtäväisempi sävy kuin tässä. Tässä nousevat kristilliset lähetykset pyrkivät puuttumaan asiaan, mutta niiden tarjoama elämäntapa ei vaikuta yhtään houkuttelevammalta kuin paikallinen. Toisaalta moniavioisissa järjestelyissä nousee kapinallisia naishahmoja, jotka eivät alistu isännän komentoon, vaan ottavat lusikan omaan, kauniiseen käteensä.

Kirjaa lukiessa tuntui, että olisin saattanut ymmärtää sitä paremmin ranskaksi kuin ruotsiksi. Ruotsalaisessa käännöksessä oli joitain kömpelöjä kulttuurisia selityksiä, joihin en jaksanut lainkaan perehtyä. Juonen suhteen en varmaan missannut paljoa, mutta sanastossa oli suuria aukkoja. Teoksesta muodostui vuoropuhelua jopa äsken lukemani nuorten fantasiakirjan kanssa, koska molemmissa naisia syytettiin noituudesta hyvin samantyyppisin perustein. Myös tässä teoksessa noitien uskottiin kykenevän lentämään, ja yhteisön rangaistukset noituudesta epäillyille olivat julmia.

Beyala osaa ilotella henkilöhahmojensa nimillä, ja niissä tosiaan näkyy länsiafrikkalaisten mielikuvitus lasten nimeämisessä. Edenin lisäksi kirjassa huseeraavat mm. Capypso, Eros, Andromeda ja Espoir de Vie. Kristityn perheen lapset ovat kaikki vain ”Kristittyjä” eli Chrétien I, II, III jne.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 52/196: Kamerun. Maahaasteen kirjoista tämä kuuluu ehdottomasti syvällisimpään päähän, ja sain Beyalesta kirjailijana tämän ensi kosketuksen jälkeen todella lupaavan kuvan. Varsinkin ne afroranskalaiset teokset kiinnostaisivat minua.

Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Suuri tyttökirjasuunnistus

IMG_1834Täällä nyt sitten diakoni-sosionomiopiskelija tuotteistaa kirjallista harrastustaan. Ideani ei ole kovin erikoinen eikä radikaali, mutta haluaisin toteuttaa tämän livenä myös opinahjoni ulkopuolella. Olen kiinnostunut perinteisistä tyttökirjoista ja niihin liittyvistä ylisukupolvisista muistoista. Minua kiinnostaa se ”bondaaminen”, mitä isoäidit, äidit ja tyttäret voivat saada aikaan yhteisesti jaetun nostalgiatekstin äärellä.

Siis tarkoituksena olisi järjestää tapahtuma, jossa kävijät voivat tutustua tyttökirjoihin eri vuosikymmeniltä, ja jakaa muistojaan pienryhmissä. Tapahtumassa voisi myös olla luentoja aihepiiristä, ja miksi ei myös elokuvaesityksiä, jos kiinnostavia filmatisointeja löytyisi.

Toki ajatukseni on kovin naiivi. Ja uskoisin, että kirjaystävyys syntyy helpommin isoäidin ja lapsenlapsen välillä kuin äidin ja lapsen. Äidit nyt yleensä ovat vähän hassuja tai dorkia, ja heidän lapsuuden ja nuoruuden aikansa on kasvavan tyttären mielestä usein mahdollisimman epäkiinnostava.

Itselläni vahvin tunneside on kahteen varhaiseen tyttökirjaklassikkoon, Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1911) ja Anni Swanin Iris rukkaan (1916). (Kuvassani on nyt Pikku prinsessa, sillä Salaisen puutarhani versiot ovat kateissa. Toki näitä vanhoja teoksia saa e-kirjoina, mutta tyttökirjoja suostun lukemaan vain nidottuina!) Muistan varsinkin Burnettin teoksesta, kuinka se iski ihon alle, ja se oli teos, jonka löysin aivan itse. Anni Swanin tuotanto on tullut minulle äidinperimänä siksi, että Swan oli hyvin tunnettu henkilö hänen kotipaikkakunnallaan Kangasniemellä. Kirjoissa on paljon yhteistä, ja ne vetoavat meidän kaikkien diakoni-sosionomihenkisten sydämiin, koska niissä lapsi kokee yksinäisyyttä ja heitteillejättöä, mutta myös magiaa ja toivon kipinöitä.

Tein facebookissa pienen gallupin kavereideni lukumuistoista, joihin jopa 53 henkilöä vastasi. Yritin tukkimiehen kirjanpidolla kartoittaa heidän suosikkejaan, ja päädyin seuraavan top 5: een:

1. Anni Polva: Tiina-sarja 24 ääntä

2. L.M. Montgomeryn tuotanto: 20 ääntä

3. Carolyn Keene: Neiti Etsivä- sarja: 18 ääntä

4. Louisa May Alcottin tuotanto: 11 ääntä

5. Merri Vik: Lotta-sarja: 10 ääntä

Monet siis mainitsivat postauksissaan useita kirjailijoita. Rauha S. Virtasen tuotanto sai melkein yhtä paljon suosiota kuin Louisa May Alcott, ja Ursula-sarjan suosio yllätti (se oli amerikkalainen sairaanhoitajasarja, jonka kautta pyrittiin saamaan 40-50-luvun tyttöjä innostumaan työelämästä kotiäitiyden sijaan).

Ihmiset kertoivat myös kiinnostavista, ehkä unohdetuista pohjoismaisista sarjoista, kuten Puk-, Susy- ja Katja-teokset. Kuitenkin itselleni tällä tutustumismatkalla tärkeimpiä ovat olleet suomalaiset vanhat tyttökirjat, joita ei ole enää luettu sukupolvesta toiseen samalla innolla kuin Swania, Marckia ja Virtasta.

Tyttökirjojen saralla oli hiljaiseloa varsinkin 1970-luvulla, jolloin ideologiaan ei kuilunut kasvattaa naisista moraalis-eettisiä siveyden sipuleita.  En itsekään koe, että minulle olisi niitä lapsena tungettu erityisesti, mutta olin kai vanha sielu.

Rankkasin listaltani pois Viisikot (ja muun Enid Blytonin valtavan tuotannon), hevos- ja koirakirjat, mutta niiden asemasta tyttökirjoina voi keskustella. Löydökseni viimeiseltä parilta vuosikymmeneltä ovat myös kiinnostavia, sillä olen huomannut, että kaipuuta vanhaan tyttökirjaformaattiin löytyy kirjamarkkinoilta, ja siksi rankkaisin esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Lucesta kertovat dekkarit tyttökirjoiksi.

IMG_1832Tyttökirjojen intohimoisia harrastajia löytyy myös meistä bloggareista, ja myös tyttökirjojen kirjoittajat bloggaavat. Helsinkiläisen Anna Amnellin blogissa olen vieraillut usein muunkin kulttuurihistoriallisen annin kuin tyttökirjojen vuoksi, ja tätä tehtävää varten tutustuin varsinkin Sara Kokkosen Saran kirjat-blogiin ja hänen kahteen teokseensa aiheesta. Saran blogista löytää varsinkin niitä unohdettuja kotimaisia teoksia, kuten sota-ajan isänmaallishenkisiä hengen nostatuksia. Ja hänen teoksensa Rasavillejä ja romantikkoja (Avain, 2013) on loistava lähdeteos, jossa myös kansikuvien nostalgia pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.