Kun vastassa on hulevesimafia

Teos: Niina Repo: Anteeksianto (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Verna, Ossi ja Vanamo muodostavat pienen perheen ja tiiviin yksikön tuiki tavallisella suomalaisella pientaloalueella. Perheen muuttaessa harvoin tarjolla olevaan paritalon puolikkaaseen tytär Vanamo on esiteini, ja vanhemmat lupaavat hänelle, ettei hänen tarvitse enää vaihtaa koulua. Perheessä on tavallisia rahahuolia, sillä kumpikaan vanhemmista ei ole erityisen urakeskeinen. Isän työ laboranttina on vakituinen, mutta äiti, joka ei ole koskaan valmistunut yliopistosta, sinnittelee opettajan sijaisena ja siivoojana keikkatöissä. Koulutoimeen hän saa myöhemmin ikuisen bännin hyökättyään munan kuvia piirtäneen pojan kimppuun märällä taulusienellä.

Näin ollen Vernalla on myös aikaa perehtyä taloyhtiönsä aiempiin omistussuhteisiin, ja remontoinnin tarpeisiin. He ovat ostaneet unelman, talon, jossa asukkailla on tilaa tanssia riemusta, mutta entisissä omistajissa, ”markettimiehessä” Jounissa ja tämän vaimossa Sallassa on jotain epäilyttävää. Ja kun unelmahötön alta paljastuu merkittävä kosteusvaurio, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa vaatia oikeuksiaan virallista kautta.

Niina Repo on rakenteellisesti taitava kertoja, joka osaa luoda jännitystä ja kauhua minimalistisilla aineksilla. Tässä kirjassa ainekset ovat kovin arkiset, mutta lukija saa riittävästi pähkinöitä purtavakseen, jotta mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Onko kyseessä dekkari vai psykologinen trilleri, sen saa kukin lukija itse päättää. Kirjan juonesta ei kannata ottaa selvää ennen siihen tarttumista, sillä se on ainoa taso, joka tarjoaa yllätyksiä.

Olisin toisessa mielentilassa saattanut jättää teoksen kesken, sillä minua ei yleensä kiinnosta talokauppoihin, remontointiin tai porvarillisiin omistamisen huoliin liittyvät tarinat. Teoksen toinen keskeinen painopiste on teinidraama, mutta sekin oli kovin tavallista, jopa kesyä. Kiinnostavaa taas oli päähenkilöiden, varsinkin Vernan, käsitykset pahuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Markettimies nousee hänen päässään pahuuden ilmentymäksi, vaikka monille muille hän on yhteiskunnan tukipilari, se puuhakkaan harmiton isukki, joka tunkee tyttärensä futisjoukkueen apuvalmentajaksi. Mutta tällaisilla isukeilla on taipumusta muodostaa mafioita, ja kahmia itselleen vaikutusvaltaa hulevesiasioissa.

Kirjan Vernaa ei käy kateeksi, sillä hänen kunnallistekninen kartoituksensa kääntyy maaniseksi pakkomielteeksi. Hänellä riittää puhtia generoimaan energiaa koko kukkulalle, mutta hänen tekemisensä suunta on negatiivista. Muistiinpanot entisten ja nykyisten naapureiden toimista eivät auta häntä voittamaan käräjille viemäänsä keissiä, eikä pariskunnan tuloilla voida palkata kovinkaan vakuuttavaa asianajajaa.

Kirjan ymmärtäminen dekkariksi vaati minulta paljon paukkuja, kun ainoa viite rikostutkimuksiin on lukujen väliset podcast-otteet tulevaisuuden true crime-ohjelmasta. Jouduin myös kelailemaan äänikirjaa eestaas, sillä putosin juonesta pari kertaa kärryiltä. Toisaalta varsinkin Vanamo-tyttären päiväkirjamaiset puheenvuorot auttavat kärryillä pysymisessä, sillä hän laskee kriisin etenemistä päivissä ja viikoissa.

Luin tämän teoksen rinnalla toisen tuoreen kotimaisen teoksen keski-ikäisen, kotona viihtyvän äitihahmon äärimmäisestä viherkasvihurahduksesta, ja näissä teoksissa oli paljon yhteistä. Vertailen teoksia seuraavassa arviossani. Yleisemmällä tasolla luulen, että kotoiluun, remontointiin ja mökkihöperyyteen keskittyvät kirjat tulevat olemaan lähivuosien trendi, koska kirjailijoilla ei ole ollut mahdollisuuksia hakea vaikutteita teoksiinsa kovinkaan laajalta reviiriltä.

Lasillinen pelottavaa chileläistä

Teos: Niina Repo: Vyöry (Siltala, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Tänään, Aleksis Kiven päivänä, onnistuin lukemaan romaanin, jossa siteerattiin Kiven Oravan laulua. Romaani kertoo naisesta, joka on linnoittautunut idylliseen puutaloonsa stressiperäiselle sairauslomalle, ja jonka yksi pakkomielle on takan rakennuttaminen. Nainen viettää päiviä kotona mystisen Takkamestarin kanssa, joka tuntuu ottavan perheen asioiden hoitamisessa isomman roolin kuin remonttimiehen kuuluisi.

En tunne Niina Revon aiempaa tuotantoa, enkä muutenkaan tiedä hänen kirjailijanurastaan paljoa. Tämä on hänen seitsemäs romaaninsa, ja hän on myös kirjoittanut lastenkirjoja yhdessä edesmenneen Seita Parkkolan kanssa. Vyöry osui ja upposi minuun niin, että ihmettelen, miksi en ole hänen teoksiaan aiemmin huomannut.

Romaanin päähenkilö Sylvia on ammatiltaan arkistonhoitaja, ja hän käyttää työajastaan ison osan kirjoittamalla kirjeitä kuolleille historian hahmoille. Sylvian miehellä Rurikilla on heikosti menestyvä kalakauppa, eli hän kuljettaa tuoretta kalaa asiakkailleen kylmäautolla ovelta ovelle. Rurik on mennyt naimisiin Sylvian kanssa tietoisena tämän mielen hauraudesta, heillä on kaksi tytärtä ja ainakin ulkoisesti asiat mallillaan. Sylvia on hyvin omistautunut äiti, joka on jatkuvasti lastensa hyvinvoinnista huolissaan.

Kun perheeseen saapuu vaihto-oppilas Chilestä, asiat alkavat eskaloitua niin Sylvian päässä kuin perheen dynamiikassakin. 17-vuotiasta Karlaa epäillään milloin mistäkin, mutta samalla Sylvia haluaa auttaa nuorta naista tämän ongelmissa. Perheen oma tytär on vastavuoroisesti vaihtarina Chilessä, eikä Sylvia kestä henkisesti, ellei saa tyttäreltään päivittäistä ”kaikki ok”-viestiä. Karla käy asumassa kolmessa eri perheessä, ja hän katoaakin ainakin kerran. Ehkä Karla on patologinen valehtelija, mutta kaikki hahmot teoksessa ovat tavalla tai toisella epäluotettavia.

Harvoin olen innostunut näin paljon romaanista, jossa on täydellisesti epäluotettava kertoja. Vyöry ei ole varsinaisesti psykologinen trilleri (vaikka kategorisoin sen siksi tässä postauksessa muun genremääritelmän puutteessa), emmekä tiedä, tapahtuuko siinä edes rikosta, mutta ainakin itse koin sen lukijana kauhua. Nyansoitua, epämääräistä kauhua, joka johtuu Sylvian monista rinnakkaisista todellisuuksista. Sylvia on rasittava NIMBY:ilijä, naapurikyttä, ilmiantaja, feikkien rikosilmoitusten tehtailija, ammattihuolestuja. Paikoitellen hänen ulosantinsa muistuttaa myös Touretten syndroomaa.

Mielenterveyskirjana teos onnistuu siksi, että se ei yritä liiaksi diagnosoida Sylviaa ja hänen lähipiirinsä hulluja. Iltaisin Sylvia viettää enemmän aikaa netin keskusteluryhmässä nimeltä ”Vaihdetaan hulluja”, jossa ihmiset jakavat tarinoita hulluista elämässään, kuin aviomiehensä kanssa. Repo näyttää tässä oivasti internetin vertaistuen mahdollisuuksia ja sudenkuoppia – ryhmä ei pelkästään voimaannuta Sylviaa, vaan antaa hänelle mahdollisuuden syventää sivupersooniaan. Sylvia on sairaalloisen kiinnostunut muiden mielenterveysongelmista, varsinkin naapurin kaupungin vuokratalon epätoivoisista ihmiskohtaloista.

Tämä oli vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, vaikka vaikuttaa täysin fiktiiviseltä ja keskittyy enemmän avohoidon haasteisiin kuin sairaalaelämään. Kirjassa on monia tasoja, ja vaikka Sylvian traumaattista lapsuutta avataan vain vähän, sairastumisen juuret ovat kotioloissa. Liikuttavin ja koskettavin teema oli vanhat valokuvat, joille Sylvia puhelee ja joiden hahmoille hän kirjoittelee kirjeitä. Suomessa kun on ollut tapana eliminoida kuvista mieleltään sairastuneita sukulaisia – käytäntö, johon en ole itse törmännyt, mutta joka vaikuttaa uskottavalta. Sylvialla on sukulaissielu Emma, joka on tullut tuolla lailla deletoiduksi, ja hän pelkää omankin kohtalonsa puolesta.

Pidin kirjasta siksikin, että se osoittaa mielenterveysongelmien yleisyyden myös noin sanotuissa ehjissä perheissä, joissa ei käytetä yltiöpäisesti päihteitä. Sylvialle perhe on kaikki kaikessa, ja eniten hän pelkää sen menettämistä. Pidin myös työelämän kuvauksesta teoksessa, sillä elämme viimeisiä aikoja, jolloin joku voi kirjoitella kirjeitä mielikuvitusystävilleen työajalla. Repo kertoo herkullisella tavalla suojatyöpaikkojen viimeisestä rintamasta. Sylvian kaltaisille ei nykymaailmassa ole tarjolla paljoa mahdollisuuksia, ei välttämättä edes kuntouttavaa työtoimintaa, jossa sielläkin on pelattava yhteiskunnan normien mukaan.

Vyöry on monitasoista, haastavaa laatuproosaa, joka varmasti jakaa lukijoita. Arvostan kovasti sen monisyistä kerrontaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia, toden ja valheen häilyviä pintoja, ja myös huumoria, joka pilkehtii paikoitellen täysin kreisillä tavalla.

En ole lukenut yhtään huonoa teosta Siltala-kustantamolta, mutta välillä luen heiltä sanataidetta, jossa pelkillä sanoilla on suurempi paino kuin teemalla. Meitä lukijoita on moneksi, ja minuun ei yleensä tee vaikutusta fiktio, jossa taide kulkee kaiken muun edellä. En esimerkiksi saanut suurta kicksiä Aki Ollikaisen Pastoraalista (myös Siltalalta), joka oli kaunis ja idyllinen teos kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Tässä romaanissa oli huikeaa sanataidetta ja yhteiskunnallista sanomaa samassa paketissa.