Vermontin takatalvi yllättää

Teos: Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY, 1993)

Suomennos: Eva Siikarla

Vermontin osavaltiossa voi huhtikuussa olla yhtä paljon lunta kuin meillä täällä Pohjolassa. Hyiseen ja hyytävään ilmapiiriin asetti Donna Tartt esikoisteoksensa The Secret History , jonka mahdollisesti olen lukenut jo vuonna 1992, kun se ilmestyi. Englanninkielinen pokkari kulki mukanani parikymmentä vuotta, mutta nyt kaivoin sen esiin ankeahkona suomenkielisenä kirjakerhoversiona (viittaan lähinnä kirjan fyysiseen olemukseen, en niinkään käännöksen laatuun). Viime viikkoina olen onnistunut keräämään poistohyllyistä joitakin jo luettuja klassikkoja, jotka haluan edelleen omistaa.

Teoksessa nuori Richard Papen jättää kotiseutunsa Kaliforniassa saatuaan stipendiaatin elitistiseen Hampden Collegeen Vermontissa. Richard ei kuulu collegen nuorten viiteryhmään, vaan niihin harvoihin, jotka on valittu kouluun pelkillä ansioilla. Elättääkseen itseään hän joutuu tekemään opintojen ohella töitä tutkimusavustajana. Hän ei tule köyhimmästä mahdollisesta kodista, mutta vanhemmat eivät tue häntä suunnitelmassa, joka on heidän mukaansa epärealistinen.

Richard haaveilee klassisten kielten opiskelusta, mutta paikalle päästyään hän saa pettymyksekseen kuulla, että tuo opintoryhmä on jo täynnä. Kreikan ja latinan opettaja Julian Morrow on joustamaton snobi, jolla on varaa valita oppilaansa tiheällä seulalla. Ryhmässä on vain viisi nuorta, jotka erottuvat joukosta omituisine tapoineen.

Pian Richard on tutustunut viisikkoon, ja heidän kannustuksellaan pääaineen vaihto lopulta onnistuu. Hän ystävystyy kyllä jokaisen uuden opiskelutoverinsa kanssa, mutta samalla hänestä tuntuu, että häneltä pimitetään jotain. Nuorilla on selvästi opettajansa kanssa salaisia menoja, joihin Richardia ei kutsuta. Välillä he pitävät kutsuja rikkaan Francisin tiluksilla, jonne myös Richard on tervetullut. Viikonloput kuluvat seitinohuessa kännissä, mutta toisaalta kampuksen opiskelijabileissä meno on paljon railakkaampaa.

Tästä kirjasta ei voi tehdä pahaa juonipaljastusta kertomalla Bunnyn alias Edmundin kuolemasta, ja kaveriporukan osallisuudesta asiaan. Bunny on tästä porukasta kenties tavallisin tapaus, poika, joka ei ehkä ole yhtä nörtti kuin toverinsa. Hänellä on tyttöystävä Marion, joka opiskelee lastentarhanopettajaksi ja kohtelee Bunnya kuin kuritonta kakaraa. Bunny tunnetaan persaukisena bilettäjänä, joka mielellään elää kavereidensa siivellä. Henry on kavereista Bunnyn todellinen tukija, joka ottaa tämän mukaan toivioretkelle Firenzeen avokätisesti piikki auki.

Richard taas joutuu viettämään lomia kampuksen ulkopuolella hirveässä vilussa ja köyhyydessä. Lopulta kaksoset Charles ja Camilla pelastavat hänet kuolemantaudilta ja horkalta. Richard on salaa ihastunut Camillaan, mutta ei saa tältä paljoa vastakaikua. Kampuksen asuntolassa kalifornialainen Judy osoittaa kiinnostusta häneen, ja samalla varoittaa Richardia ”niistä hyypiöistä”.

Teos on samantyyppinen anti-dekkari kuin Rikos ja rangaistus, ja ilmeisesti Tarttin tarkoituksena oli luoda uudelleen dostojevskilainen maailma Uuden Englannin kontekstiin. Vaikutteita löytyy myös muun muassa Kultahatusta ja Jumalaisesta näytelmästä. Romaanin alkuosan lingvistinen snobbailu saattaa karkottaa lukijoita, mutta loppua kohti tarina keskittyy enemmän murhaan ja kaveriporukan keinoihin piilotella tekoaan.

Muistan tämän kirjan olleen minulle valtava elämys parikymppisenä, kun opiskelin yliopistossa muun muassa kielitieteitä. Samalla muistan kokeneeni kirjan äärellä mykistävää avuttomuutta, kun tajusin, etten ehkä koskaan kykenisi kirjoittamaan tämän tyyppistä menestysromaania. Donna Tartt kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden ei ole tarvinnut pitää suurta melua itsestään tai julkaista pakonomaisesti. Hänen kaikki kolme romaania ovat onnistuneet puhumaan puolestaan, ja uskoisin, että niillä edelleen riittää lukijoita.

Tämän teoksen lukeminen juuri nyt tuntui terapeuttiselta, sillä se oli kuin keskustelu parikymppisen minäni kanssa. Luin sitä hyisenä viikonloppuna, kun poistuminen kämpiltä huonosti auratusta kaukiosta tuntui ylivoimaiselta lumimyräkän keskellä. Romaanissa on myös melkein koko ajan huono sää, ja opiskelijoita on kuollut tuolla kampuksella myös luonnollisesti sammumalla hankeen umpikännissä aamuyöstä. Romaania suosittelen varsinkin niille, jotka eivät ole lukeneet teosta kultaisella ysärillä. Teos todellakin tekee vaikutuksen myös kolmenkymmenen vuoden viiveellä, ja erityisen nautittavaa siinä oli kokea se aika, kun opintotehtäviä vielä kirjoitettiin käsin, ja vastauksia kopioitiin kavereilta.

Häiden ammattilainen elementissään

Teos: Mhairi McFarlane: Hulluna sinuun (HarperCollins Nordic, 2022)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Jatkoin sitten seikkailua brittiläisen Mhairi McFarlanen viihdekirjojen parissa, kun kerran pääsin niiden imuun. Hulluna sinuun oli ehkä astetta vauhdikkaampi tarina kuin ensin lukemani hautajaistarina, mutta näissä kirjoissa on yhdistettynä vähän samoja viboja kuin klassikkoleffassa Neljät häät ja yhdet hautajaiset.

Romaanin päähenkilö Harriet Hatley on 34-vuotias häävalokuvaaja, joka elää hektisiä aikoja töidensä keskellä. Keikkaa hänellä pukkaa ympäri maata, mutta Leeds on hänen kotikaupunkinsa. Viime ajat hän on asunut yhdessä miesystävänsä Jonathanin kanssa tämän kartanon kokoisessa residenssissä. Jonathan edustaa vanhaa rahaa, ja hän tulee konservatiivisesta suvusta, jossa uskotaan perinteisiin perhearvoihin.

Harriet saa kyllä paljon irti häiden tunnelmista, kuuluuhan eläytyminen hänen ammatillisuuteensa. Samaan aikaan naimisiinmeno tapahtumana ja avioliitto instituutiona ahdistaa häntä koko ajan enemmän. Työssään hän todistaa jatkuvasti turhaa draamaa, joka voi syttyä vaikka vääränmuotoisista illallispöydän paikkakorteista.

Kirjassa seurataan Harrietin elämää noin vuoden ajan, vuoden, jonka aikana moni asia kääntyy hänen maailmassaan päälaelleen. Tulilinjalla on niin rakkauselämä, työ kuin ystävyyssuhteetkin. Annettuaan rukkaset Jonathanille hänen on muutettava tuntemattoman miehen kämppikseksi, ja tämä asuminen saa aikaan paljon tahattomia aaltoliikkeitä hänen lähipiirissään.

Oikeastaan kaiken turbulenssin takana onkin Scott, Harrietin aiempi poikaystävä, joka on ollut todellinen kusipää, henkistä väkivaltaa harjoittava manipuloija. Harriet joutuu kohtaamaan Scottin uudelleen eräissä häissä, joissa Scott toimii bestmanina. Siellä Harriet saa vihiä, että Scott itsekin aikoo pian mennä naimisiin, ja tämä suunnitelma herättää yllättäviä tunteita. Vaikka Harriet ei ole ollut miehen kanssa tekemisissä vuosiin, hän kokee tarpeelliseksi kertoa Scottin tulevalle morsiamelle miehen todellisesta luonteesta.

Kirjan suhdesoppa on todella sakea, ja vaikka McFarlanen kerronta on koukuttavaa, tarina olisi toiminut paremmin puolta vähemmällä säätämisellä ja kohkaamisella. Teos menetteli kyllä sunnuntaipäivän kuunnelmana, mutta kaunokirjallisesta näkökulmasta koin, että päähenkilöt olivat koko ajan joko liian kännissä tai addiktoituneita someen ollakseen varteenotettavia ja mieleenpainuvia hahmoja.

Hiiriä ja kirjallisuusmiehiä

Teos: Pertti Lassila: Jälkisato (Teos, 2023)

Äänikirjan lukija: Aki Räty

Viljo Salo on nuori kirjallisuudenopiskelija, joka lähtee kesätöihin Ahvenanmaalle tutkimusasemalle hyttysiä pyydystämään. Työ luonnontieteiden parissa tuntuu mukavalta vaihtelulta, kun nuoren miehen tie kirjallisuuden parissa takkuaa. Hiiret kuuluvat suoritettaviin eläinkokeisiin yhtä lailla kuin hyttyset, ja aikaa riittää myös tutkia kasvien väriloistoa keskellä niukkaa kasvuympäristöä.

Opinnot jäävät kesken, mutta Viljosta tulee kirjailija. Ei kovin menestynyt sellainen, mutta silti. Naissuhteissakaan ei ole flaksi paras mahdollinen; naiset kyllästyvät miehen luonteen tasaisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen. Vuodet kuluvat, ja Viljo kokee, ettei hänellä ole enää mitään, mistä kirjoittaa. Merkitystä elämäänsä hän löytää enemmän meren rannalta ja veneilystä kuin kaupungin kulttuurikapakoista.

Jo ikääntyneenä kirjailijana Viljo kohtaa kirjastosta nuoren virkailijan, Suvin, joka rakastuu mieheen suunnattomasti. Ikäerosta huolimatta he päätyvät suhteeseen, jossa sanoilla ja lauseilla on keskeinen rooli. Suvi on kiinnostunut kuulija, joka onnistuu näkemään syrjään jääneen kirjailijan uudessa valossa.

Kyseessä on tiivis ihmiselämän kokonaiskuva, jossa Viljon elämää valotetaan sen eri vaiheissa. Viljo on vetäytynyt yksinäisyyteensä, eikä odota elämältään enää paljoa. Hän on oppinut jo kuolleelta äidiltään, ettei maailmaan kuulu jättää liikaa jälkiä itsestään. Lassilan lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä ja toteavia. Tyyli on liian pelkistettyä omaan makuuni, ja romaanin kokemusmaailma äärimmäisen arkinen.

Pidin kirjassa eniten Ahvenanmaan kesäreissun ja erään Italian-matkan kuvauksesta. Tarinan aikana Viljosta kehittyy veneilyaiheisten tarinoiden kertoja, jonka tuotanto on laaja, mutta suuren yleisön parissa varsin vähän tunnettu. Viljo kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka jännittävät esiintymistä ja jonka kirjaston järjestämään tilaisuuteen tulee vain muutama ihminen yleisöksi.

Romaanin nimi viittaa ystävyyksien ja rakkaussuhteiden odottamattomiin seurauksiin, ja taiteilijan uran kypsyneisiin hedelmiin sen loppuvaiheessa. Kirjailijan taustaa kuikuillessa huomaan, että olen saattanut lukea häneltä aiemmankin teoksen, mutta en päässyt kovin syvälle sen maailmaan. Lassila on pitkän uran tehnyt kirjallisuudentutkija ja kriitikko, joka on ryhtynyt julkaisemaan omaa fiktiota 2010-luvulla.

Ilmaista terapiaa Edinburghissa

Mhairi McFarlane: Muuten siitä viime kerrasta (HarperCollins Nordic, 2021)

Eilisen päivän lumimyräkkä oli varsinainen takaisku henkisesti, ja vietin koko päivän epäuskoisena kuunnellen Mhairi McFarlanen polveilevaa chicklit- teosta. Kuuntelemiseni ei ollut priimaa, ja missasin tarinasta monia kohtia, mutta juonessa oli silti mahdollista pysyä mukana kirjailijan monisanaisen ja runsaan tyylin vuoksi.

Romaanin kertoja Eve on noin kolmikymppinen media-alan sekatyöläinen Nottinghamissa. Hänen elämänsä on koostunut pätkätöistä ja katkenneista miessuhteista, mutta pysyvyyttä edustaa kaveripiiri, jonka kanssa on oltu tiiviisti yhdessä yliopiston eka vuodesta saakka. Susie, Justin, Ed ja Eve tapaavat torstaisin erään pubin visailuillassa, ja välillä nämä illat venyvät villimmäksi bilettämiseksi.

Even elämän tragedia on se, että hän on ollut vuosikausia rakastunut Ediin, mutta Ed on menossa tahollaan naimisiin Hesterin kanssa, joka ei ole kuulunut vakioremmiin. Susie on ollut Even elämässä jo lapsuudesta saakka, ja hän on kokenut luottavansa tähän ystävyyteen enemmän kuin mihinkään muuhun maailmassa. Kun Susie sitten menee kuolemaan taksionnettomuudessa erään kostean pubivisan päätteeksi, alkaa Even elämässä uusi kausi, joka järkyttää hänen perusluottamustaan ihmisiin. Paras ystävä ei ehkä ollutkaan se tyyppi, jonka Eve kuvitteli hänen olevan, ja Ed osoittautuu vielä suuremmaksi pettymykseksi.

Eve joutuu kohtaamaan Susien ylimielisen isoveljen Finlayn, joka tekee uraa Hollywood-julkkisten terapeuttina Jenkkilässä. Finlayn ja Susien välit ovat olleet poikki jo vuosia, mutta silti tämä veli saapuu määräilemään Susien muita läheisiä isäntämiehen ottein. Susie kokee vastenmielisyyttä joutuessaan järjestelemään hautajaisia Finlayn kanssa, mutta muutakaan hän ei voi tilanteessa tehdä.

Susien isä on niin pahasti dementoitunut, ettei hän täysin ymmärrä tyttärensä poismenoa. Ja hautajaisten jälkeen herra Hart katoaa, oletettavasti Skotlantiin, jossa hänellä on sukujuuret. Finlay pyytää yllättäen Susien mukaan isäänsä etsimään, ja tällä matkalla miehestä alkaa paljastua yllättäviä piirteitä. Ainakin luvassa on ilmaista terapiaa Edinburghin idyllisessä kaupunkikuvassa, ja pitkiä sessioita Waldorf-hotellin eksklusiivisessa sviitissä.

Ei tämä ollut kaikista tyhjäpäisin chicklit-pläjäys, mutta minulla jäi siitä lähinnä mieleen Edinburghin turistinähtävyydet, joita kuvattiin suurella antaumuksella. Tutuksi tuli jälleen kerran J.K. Rowlingin kantakahvila, mutta Sean Conneryn nuoruuden urasta kaupungin rantojen meripelastajana en ennen tätä tiennytkään. Skottilaisten ja brittimiesten fysiikkaa kirjassa vertailtiin paljon, ja tietysti Finlayn hahmo komeana kusipäänä herätti huvitusta. Finlay kun ei ollut perinyt tyypillisen brittimiehen oluella ja currylla paisunutta fysiikkaa, vaan hän oli onnistunut säilyttämään miesmallin vartalonsa ilman suuria ponnisteluja.

Pakolaisista, jotka saivat jäädä

Teos: Ella Ojala: Suomi näkyy (Tammi, 1990)

Olen tietääkseni lukenut valtaosan Suomessa julkaistuista inkeriläismuistelmista, mutta Ella Ojalan (1929-2019) teoksia en ole saanut käsiini ennen tätä viikkoa. Tästäkin kirjailijasta olen kyllä ollut tietoinen, ja olen jopa saattanut kohdata hänet, koska hän on vaikuttanut Tampereen seudulla. Oikeastaan Ojalan teokset ovat romaaneja, mutta luin löytämääni kirjaa vahvasti omaelämäkerrallisena fiktiona.

Suomi näkyy kertoo sellaisen inkeriläisperheen tarinan, joka sai jäädä Suomeen asumaan toisen maailmansodan jälkeen. Kirjan päähenkilö on nuori tyttö Elisa, joka on kotoisin Pohjois-Inkerin Lempaalasta, ja muuttaa Suomeen vanhempiensa, serkkunsa ja pikkuveljensä kanssa. Moni Elisan sukulainen on tullut karkotetuksi kotiseuduiltaan, ja moni on kohdannut ennenaikaisen kuoleman. Mikko-serkku on otettu Elisan perheeseen ottolapseksi tämän äidin kuoltua, mutta tämän veli Arvi om jäänyt Venäjälle lastenkotiin.

Perhe aloittaa pakolaisen taipaleensa Virossa Kloogan kokoamisleirillä vuonna 1943. Täältä heidät siirretään laivalla Turkuun, Turusta Pertteliin, Perttelistä Karjalan Kannaksen Vuokselaan, vain noin viidenkymmenen kilometrin päähän kotikylästä. Kovin kauaa he eivät saa elää Karjalassa, sillä uusi evakkomatka häämöttää jo kesällä 1944.

Perhe asettuu Keuruun Pihlajavedelle, taas uuteen maakuntaan. Paljoa ei perhe Keski-Suomesta tiedä, muuta kuin että Otto-Ville Kuusinen oli sieltä kotoisin. Isä-Antilla on monia kommunisteja työkavereina, joiden puskaradion uutiset ovat eri sorttisia kuin suurempien päivälehtien. Perheellä ei ole alkuaikoina varaa tilata mitään lehteä, joten he ovat uutisten välityksessä riippuvaisia naapureistaan.

Elisa on opinhaluinen tyttö, jonka koulunkäynti keskeytyy vuosiksi evakkoreissun takia. Kannaksella hän joutuu lyhyeksi aikaa piikomaan vieraaseen taloon, ja Keuruulla hän kulkee äitinsä kanssa naapurien karjaa hoitamassa. Ripille päästyään hän vihdoin pääsee ”oikeisiin töihin” osuuskaupan apulaiseksi, mikä merkitsee uuden elämän varsinaista alkua.

Romaanin sivuhenkilöiden kohtalot ovat kovempia kuin Elisan perheen. Helena Pukki on naapurin kovaonninen inkeriläisrouva, jonka siskon tyttö tekee itsemurhan Tampereella hukuttautumalla Näsijärveen. Myös Kiurun vanhemmalta pariskunnalta kuolee tytär aviomiehen murhaamana. Moni kirjan hahmo pakenee Valpon toimia Ruotsiin, jotkut kirjoittavat Kati-äidille Neuvostoliitosta.

Kiinnostava juonne kirjassa oli lukutaidon teema. Elisan Antti-isä on melkein lukutaidoton, mutta Suomeen päästyään hän alkaa tavata Aamulehden kirjaimia ottaakseen selvää maan politiikasta. Aamulehti lopulta tilataan perheeseen, sillä isä pitää siitä, että lehdellä on sama alkukirjain kuin hänen nimessään. Kirjan vanhemmilla on suuri ero koulutuksessa, ja muutenkin Kati-äiti on uudessa maassa miestään edellä monissa taidoissa.

Lukisin mielelläni Ojalan kirjoista varsinkin tätä edeltävän teoksen Pitkä kotimatka , jossa kerrotaan saman perheen aiemmista vaiheista Neuvostoliitossa. Kaunokirjallisena teoksena tämä nyt lukemani romaani on varsin arkinen, mutta pidin siinä poliittisista pohdinnoista ja nuoren tytön autenttisesta äänestä.

Central Parkin kuuhulluudesta

Teos: Paul Auster: Kuun maisemissa (Tammi, 1990)

Suomennos: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola

Toinen äskettäin lukemani Keltaisen kirjaston romaani oli Paul Austerin Kuun maisemissa, ja se komppasi hyvin sen rinnalla lukemaani irlantilaissaagaa (Colm Toibin: Brooklyn).

Teos sijoittuu 1960-70-lukujen vaihteeseen, ja se kertoo nuoresta opiskelijamiehestä, Marco Stanley Foggista, joka on muuttanut Chicagosta New Yorkiin opiskelemaan Columbia Universityssa. Marco on vähävarainen orpo, joka on elänyt opiskeluaikansa äärimmäisessä niukkuudessa. Valmistumisen aikoihin hänen ainoa tukensa elämässä, Victor-eno kuolee, ja nuori mies joutuu kohtaamaan asunnottomuuden kurimuksen aivan yksin.

Tavallaan Marco on nihilistinen työn vieroksuja, miltei ”ideologinen työtön”, joka ei halua ratkaista ongelmaansa perinteisin keinoin eli työtä hakemalla. Oikeastaan hän on jo kodittomaksi jäädessään niin huonossa hapessa fyysisesti, ettei hän kykene ajattelemaan kovin selkeästi. Onnekseen hän kuitenkin tulee uuden ystävänsä, kiinalaistaustaisen tanssijan Kitty Wun pelastamaksi, ja pian tämän jälkeen hän saa töitä henkilökohtaisena avustajana.

Marco pääsee asumaan avustettavansa Thomas Effingin luo. Vanha mies on sokea ja pyörätuolissa, ja tarvitsee kahden ihmisen hoivapanostuksen. Marcon tehtävänä on ulkoiluttaa Effingiä ja auttaa tätä muistelmien kirjoituksessa. Hänellä on myös taloudenhoitaja rouva Hume, joka suhtautuu Effingin oikkuihin pitkän kokemuksen aikaansaamalla paatumuksella.

Kirjallinen työ vie nuoren ja herkän Marcon todella syviin vesiin, ja ainoastaan seksisuhde Kitty Wun kanssa auttaa häntä pitämään päätä koossa kirjoitusrupeaman aikana. Effingin elämä on suuri mysteerio, sillä mies väittää joskus olleen taidemaalari nimeltä Julian Barber, mutta välillä Marcon on vaikea uskoa synkkämielisen hoidokkinsa tarinaa.

Romaani osoittautuu monipuoliseksi ja uskottavuuden rajoja kokeilevaksi sukusaagaksi, josta ei vaiheita puutu. Kirjan nykyisyys kestää muutaman vuoden, mutta sen siivillä matkataan jopa 1800-luvun puolelle Effingin lapsuuteen ja nuoruuteen. Long Island on yksi keskeinen tapahtumapaikka, jossa nuori Effing perustaa perheen ja hylkää sen taiteellisen kuuhulluuden vaivaamana. Miehen fantasmagorinen matka jatkuu utahilaiseen luolaan, jossa hän tuottaa elämänsä tärkeimmät kuumaisemat. Myös Marco palaa Utahiin etsimään Effingin sinne jättämiä aarteita, mutta löytää luolan paikalta tekojärven, joka on niellyt maalaukset.

Olen lukenut Paul Austerilta muutaman teoksen, mutta muistikuvissani ne sekoittuvat pahasti John Irvingin tuotannon kanssa. Tämä romaani tuntuu helpommin mieleenpainuvalta kuin jotkut hänen myöhemmät teoksensa siksi, että tarina oli kompakti ja varsin eksentrinen. Asunnottomuuden ja köyhyyden kuvaus kosketti minua tässä teoksessa erityisesti, ja arvostin Austerin kertojan otteessa tarkkaa fyysisyyttä näitä ilmiöitä kuvatessa.

Sukkahousut ja segregaatio

Teos: Colm Toibin: Brooklyn (Tammi, 2011)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Viikonloppuna luin neljä Keltaisen kirjaston romaania paperiformaatissa, mikä minulle nykyään on jonkun sortin äärisuoritus. Olen juuri muuttanut ja kärsin akuutista kirjapuutostaudista, johon on löytynyt vähän lievitystä kirjastojen kierrätyshyllyistä. Kirjoja omistan tällä hetkellä vain pienen hyllyllisen, ja näistä valtaosa on jo moneen kertaan luettuja keräilyobjekteja.

Colm Toibinin Brooklyn oli näistä neljästä lukemastani klassikkoteoksesta ehdottomasti paras. Teos on historiallinen romaani, joka kuvaa irlantilaisen nuoren naisen Eilis Laceyn yksinäistä maastamuuttoa New Yorkiin 1950-luvulla.

Eilis Lacey elää pienessä Enniscorthyn kauppalassa leskiäitinsä ja vanhemman, naimattoman Rose-siskonsa kanssa. Kolme veljeä ovat kaikki lähteneet töihin Birminghamiin, eikä kukaan heistä suunnittele kotiinpaluuta. Käytännössä Rose-sisko elättää perheensä kirjanpitäjänä, mutta perhe elää epävarmassa niukkuudessa. Eilisin tulevaisuus kotinurkilla ei vaikuta kovin lupaavalta, ellei hän löydä itseään varakkaampaa aviomiestä.

Nuoren naisen tilanne muuttuu käden käänteessä, kun kylään saapuu amerikkalainen pastori Flynn suoraan Brooklynistä. Pappi näkee Eilisissä potentiaalia, ja onnistuu järjestämään hänelle työtarjouksen Bartoccin tavaratalosta. Eilis lähtee matkaan kevyin pakaasein ja valmisteluin, eikä tiedä paljoa tulevan kotimaan realiteeteista.

Koti-ikävä iskee nuoreen naiseen niin, että hän miltei saa potkut myyjän työstään surkean olemuksen vuoksi. Meikkaamisessa ja muodikkaiden asusteiden valinnassa on opettelemista, ja tavaratalon osastonhoitaja neiti Fortini joutuu opettamaan Eilisille kädestä pitäen bikinialueen karvanpoiston. Koti-ikävään löytyy helpotusta isä Flynnin seurakunnasta, ja kirkon jouluillallisen järjestelijänä Eilis kokee enemmän tyydytystä kuin tavaratalon naisten vaateosaston tiskin takana. Köyhyys ja osattomuus vaivaa varsinkin irlantilaisia ikämiehiä, ja joulunvieton kuvaus toi minulle todelliset vibat Fairytale of New York- joululaulusta.

Toibin kuvaa kiinnostavasti tuon ajan rotujännitteitä Brooklynissa, sillä alue oli 1950-luvulla muuttumassa entistä enemmän mustien asuinalueeksi, kun samaan aikaan irlantilaiset ja italialaiset tekivät lähtöä kohti Long Islandin uudisrakennusalueita. Eilis oppii palvelemaan mustia naisasiakkaita hyväntahtoisesti, mutta mustien naisten sukkahousuja pidetään edelleen segregoidussa nurkassa erossa valkoisten naisten vastaavista.

Kyseessä on varsin virtaviivainen ja helppolukuinen lineaarinen kertomus, jonka aika-akseli on vain reilun vuoden. Tässä ajassa Eilis ehtii jo menemään naimisiin italialaisen putkimies-Tonyn kanssa, vaikka ei ole täysin päässyt eroon koti-ikävästään. Eilisin sitoutuminen pika-avioliittoon ei ole kovin vankalla pohjalla, ja sitä koetellaan varsinkin sen jälkeen, kun hän on palannut Irlantiin perhettä kohdanneen tragedian jälkeen.

Vaikka kirjaan mahtui surua ja köyhyyttä, niin kyseessä on varsin toiveikas, jopa glamoröösi tarina, joka jätti keveän mielen. Moni muu lukemani irlantilaisten maastamuuttotarina on ollut paljon rankempi, mutta Eilisin tarinassa oli selkeä eteenpäin menemisen meininki. Lukisin mielelläni tarinaan jatkoa, mutta en tiedä, onko sitä luvassa.

Saksikäden matkassa Missourissa

Teos: Gillian Flynn 2006: Sharp Objects (Broadway Books)

Tämä teos löytyi taannoisesta muuttokuormastani, ja se oli muhinut lukemattomana hyllyssäni vuosikausia. Luin kirjaa lyhyissä pätkissä, ja vasta noin viidennellä yrittämällä pääsin tarinan imuun. Tämä johtui ehkä itselle oudosta etelävaltiolaisesta puheenparresta, muuten kyseessä on varsin vetävä, nopeatempoinen kauhudekkari, joka sijoittuu Wind Gapin pikkukaupunkiin Missourin osavaltioon.

Teoksen päähenkilö on kolmekymppinen toimittaja Camille Preaker, joka on muuttanut Wind Gapista Windy Cityyn eli Chicagoon. Hän on rikkaan paikallisen perheen vesa, jonka äiti omistaa teurastamon. Äiti on jonkunlainen yhteiskunnan pilari, seurapiirikaunotar ja paikallinen silmäätekevä. Perheellä on viktoriaaninen kartano, jonka huoneita on kuvattu sisustuslehtiin.

Paikkakuntaa riivaa tappamisen aalto, ja Camille matkustaa takaisin kotiin tehdäkseen juttua Annin ja Natalien, yksitoistavuotiaiden koulutyttöjen raaoista murhista. Työkeikka tuntuu nihkeältä siksikin, ettei lehti maksa hänelle majoitusta vaan hänen oletetaan yöpyvän lapsuudenkodissaan. Camillen ja Adora-äidin välit ovat kohteliaasti ilmaistuna viileät, mutta ainakin residenssissä on tilaa yllätysvieraalle.

Camille ei ole koskaan kokenut äitinsä rakkautta, vaikka äiti on ollut hyvä hoivaamisessa. Hänen pikkusiskonsa on kuollut Camillen lapsuudessa, ja tämön jälkeen perheeseen on syntynyt iltatähti, jonka kanssa Camille ei ole asunut saman katon alla. Camille ei ole käynyt kotonaan yli vuosikymmeneen, joten pikkusiskolleen Ammalle hän on lähinnä satuolento.

Kirjassa käytetään teräviä objekteja myös itsetuhoiseen tarkoitukseen. Camille itse harjoittaa viiltelyä vielä aikuisena, ja hänen kehonsa on todellinen pahoinvoinnin museo. Koululaiset vahingoittavat toisiaan koulun käsityötunneilla, ja pian käy ilmi, että Natalie, Ann ja myös Camillen pikkusisko Amma ovat olleet kaikki väkivaltaisia pikku petoja. Yhteisössä jo esiteini-ikäiset tytöt käyttävät huumeita viihdekäyttöön, ja vähän vanhemmat pojat ovat koukussa metamfetamiiniin.

Voi huoh, tämä oli samaan aikaan hurjan surullinen ja viihdyttävä kirja. Vaikka aihepiiri oli synkkääkin synkempi, niin Flynn onnistui taidokkaasti rakentamaan Camille Preakerista itseironisen feministihahmon, joka eli vaarallisesti suuria riskejä ottaen. Kirjaa lukiessani pohdin kuitenkin enemmän kahta ajankohtaista teemaa Suomessa: vaarallisen väkivaltaisten nuorten tilannetta ja saksikäsi-Riikan lapsiperheisiin kohdistuvia leikkauksia. Varsinkin nuorten oireilusta tämä romaani kertoi karua tarinaa, ja vaikka kyseessä on goottilaishenkinen kauhutarina, niin pidin kirjan kontekstia varsin realistisena kuvauksena amerikkalaisen pikkukaupungin elinoloista.

Voisin katsoa tämän tarinan uudelleen Netflix-sarjana, sen verran riipivästä ja hyytävästä stoorista uskon riittävän ajattelemisen aihetta toiselle kierrokselle. Tarina tuntuu visuaalisesti runsaalta ja kerrokselliselta, joten sen näkeminen voi olla jopa suurempi hitti kuin sen lukeminen.

Pitkäperjantain hitain dekkari?

Teos: Dag Öhrlund: Vierailija (World Audio Publishing, 2021)

Suomennos: Pirjo Lintuniemi

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Pitkäperjantai tuli lusittua tänä vuonna askeettisissa tunnelmissa niin kirjojen kuin menyyn puolesta. Paastoa en ole muuten noudattanut mitenkään tietoisesti, mutta tämä hiljainen viikko on sujunut hyvin kristillisissä merkeissä. Lukemattomia kirjoja minulla oli iso kasa vasta löydettyjen poistokirjojen muodossa, mutta en saanut yhtään niistä luettua loppuun.

Dag Öhrlundin Vierailija ei ollut huono trippi, koska sain sen lusittua kahdessa vuorokaudessa. Kirjailija on Ruotsissa varsin tunnettu, mutta minulle tämä oli ensi kosketus miehen tuotantoon. Kyseessä on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka toinen päähenkilö Evert Truut on kuusikymppinen rikoskomisario, joka ratkaisee julmaa murhaa kotikonnuillaan Skånen Österlenissä. Toinen päähenkilö Tristan Heckscher on 42-vuotias kirjailija, jonka kirjoitusmökki on Evertin naapurissa Itämeren rannalla.

Tristan on kirjoittanut koko aikuisikänsä, mutta vasta hänen viimeinen teoksensa on osoittautunut bestselleriksi. Hänen kustantajansa puhaltaa niskaan uuden käsikirjoituksen suhteen, ja tilanne kotonakin ahdistaa. Vaimo Ann on omistautunut vaikeasti vammaisen Roman-pojan kotihoitoon, mutta Tristan ei kykene osallistumaan tähän toivottavalla tasolla. Muutenkin heidän avioliittonsa rakoilee, ja Tristan lankeaa erään naispuolisen lukijafanin huolellisesti asettamaan ansaan.

Lähistöllä on jo yksi mies tullut mestatuksi liikenneympyrässä, ja paikallisen kebabravintolan pitäjä on melkein kuollut mafiamaisessa iskussa. Myös Tristan kokee, että häntä tarkkaillaan loma-asunnollaan. Ilmapiiriä ei yhtään selkeytä se, että hän käy harva se ilta ryyppäämässä naapurin Evertin luona.

Tristanin ja Evertin ystävyys on juurevaa, mutta Ann on tästä suhteesta pahoillaan, koska miehen jatkuvat krapulat haittaavat perhe-elämää. Jo tämä miesten ystävyys tuntuu Annista petturuudelta, koska se syö niin paljon aikaa perhe-elämältä. Sivusuhteen paljastuminen rikkoisi kaiken, mitä Tristan on elämässään rakentanut.

Therese on salaperäinen rakastajatar, joka kykenee ottaa ohjat omiin käsiinsä. Alussa hän toimii tahdikkaasti, mutta kevään edetessä hän alkaa vaatia koko ajan enemmän tilaa ja huomiota. Tristan jää koukkuun seksiin, joka on ymmärrettävästi jännittävämpää kuin avioliitossa. Onko Therese kuitenkaan se nainen, joka hän väittää olevansa, ja miksi hän tyytyisi niin vähään, mitä Tristanilla on tarjottavanaan?

Teoksessa ärsytti Evertin hahmoon liittyvät buumerikliseet: hän on aidon homofobinen, käyttää n-sanaa, ei ymmärrä mitään tietokoneista ja puhuu kasviksista ”pupunruokana”. Oli hänessä toki myös kehityskelpoisuutta, varsinkin suhteessa maahanmuuttajiin, mutta koin hahmon silti yliammuttuna.

Minulla on viime aikoina jäänyt kesken useampi ruotsalainen dekkari, joten Vierailijassa oli kliseistä huolimatta jotain vetovoimaista, vaikka kerronnan hidas tempo olikin haaste. Ehkä pystyin samastumaan Tristanin kirjailijan työhön ja hänen vaikeuksiinsa yhdistää luova työ ja perhe-elämä.

Kutsumaton vieras varamummolassa

Teos: Eleanore Holmgren: Viimeinen kesä (Minerva, 2023)

Suomennos: Katariina Kallio

Äänikirjan lukija: Maria Kuusiluoma

Britta on 86-vuotias vanha rouva, joka on vihdoin päättänyt ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. Vaikka hänellä on jalkavaivoja, hän haluaa palata kotisaarelleen Lindölle asumaan vanhaan kotiinsa, jossa ei ole juoksevaa vettä. Kevät on jo tulossa, ja Brittasta tuntuu, että hän odottaa elämänsä viimeistä kesää. Näin tosin on hänestä tuntunut jo pari vuosikymnentä, eivätkä hänen lapsensa enää jaksa kuunnella juttuja hautajaisten suunnittelusta

Brittalla on mökkinaapurina poliisin leski Iris, jonka mökki on paljon modernimpi kuin hänen. Iriksellä on vaikeita sydänvaivoja, mutta siitä huolimatta hänen poikansa Lasse kuskaa tätä saarelle uskollisesti. Brittan tytär Susanne ei halua päästää äitiään mökille yksin, mutta tytär on juuri lähtenyt kakkosasunnolleen Marbellaan, eikä hänen tarvitse tietää kaikkea, eihän?

Adam on nuori bosnialaistaustainen koulupudokki, joka on tullut heitetyksi ulos äitinsä luota rötösten vuoksi. Hän pakenee Lindön saarelle huumevelkoja, ja löytää siellä Brittan talon, jossa jälkipolvet eivät ole muistaneet lukita ikkunoita talven varalle. Britta ja Adam päätyvät asumaan saman katon alle, koska Adamilla ei ole muutakaan paikkaa, minne muuttaa.

Nuoren miehen tulo tuo vanhojen tanttojen elämään tarvittavaa säpinää, ja Britta saa taas aikaan järjestää koko kylän juhannusjuhlat puutarhassaan vanhaan kunnon tyyliin. Onko siis kyseessä viimeinen kesä vai uuden lupaavan elämänvaiheen alku?

Ruotsissa julkaistaan enemmän vanhusvoittoista viihdekirjallisuutta kuin Suomessa, mutta en ole nyt vähään aikaan seurannut näitä markkinoita. Kyseessä oli ihan kelpo otos genrestä, ei ainakaan liian imelä tai idyllinen. Adamin perheen saagassa oli kaivattua rosoisuutta, eikä Brittankaan elämästä puuttunut koettelemuksia, vaikka hän olikin syntynyt varakkaaseen perheeseen.

Koska kirjassa käsitellään muun muassa Tukholman jengisotia, se saattaa kiinnostaa muitakin kuin seniori-ikäisiä lukijoita. Itsekin saatan lukea sarjasta toisenkin osan, jos sellainen sattuu eteeni tämäntyyppisinä kirjaköyhinä pyhäpäivinä, kun joutuu käyttämään kirjaston Ellibsin rajallista tarjontaa.