Leah, Natalie, Felix ja Nathan ovat kaikki karibialaistaustaisia nuoria aikuisia koillis-Lontoon Caldwellin kaupungin vuokrataloilta. Tytöillä on onnistanut sosiaalisen nousun suhteen paremmin kuin pojilla; Felix on onnistunut vierottamaan itsensä alkoholista ja huumeista kolmikymppisenä, kun taas Nathan asuu kaduilla entisten ystäviensä ja sukulaistensa hylkimänä. Entisten koulutoverien polut kohtaavat jälleen 2000-luvun lopulla kaikkien ollessa jonkunlaisessa risteyskohdassa elämänsä kanssa.
Zadie Smith on ollut jokseenkin epätasainen kirjailija. Pankin räjäyttäneen esikoisen (Valkoiset hampaat) seuraavat kaksi teosta (Nimikirjoitusmies ja Kauneudesta) saivat kyllä huomiota, mutta ainakin minulle ne jäivät etäisiksi tuttavuuksiksi – muistaakseni en jaksanut lukea kauneusaiheista romaania loppuun, sillä siinä jaariteltiin liikaa. Uusin teos NW (suomeksi Risteymiä, 2013) palaa temaattisesti Valkoisten hampaiden reviirille, käsitellen taas toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajien elämäntilanteita ja sosiaalisia oloja. Teos kannattaa lukea englanniksi, vaikka suomennos olisi kuinka hyvä. Se aukeaa kuin edistynyt oppitunti tämän päivän monikulttuurisen Lontoon arkikieleen. Jos ymmärrät tämän, olet jo kotonasi.
Valkoiset hampaat oli äänekäs, täyteen pakattu ja mosaiikkimainen ilotulitus, jossa esikoiskirjailijalla oli selvä tarve näyttää kaikki värinsä ja kapasiteettinsa. NW:ssä alkemisti-Smith kaivaa esiin samat ainekset, valitsee niistä ehkä kymmenenneksen, sekoittaa keitokseen enemmän harmaan ja mustan sävyjä ja keskittää voimansa eritoten kieleen. Romaanissa tapahtuu melko tavallisia asioita, jotka lukija voi jo etukäteen kuvitella kuullessaan sanaparin ”Lontoon slummit”: nuoret kipuilevat identiteettinsä kanssa, monella ei riitä kunnianhimo jatko-opintoihin, vaan jäävät vanhempiensa nurkkiin teiniäideiksi tai pikkurikollisiksi, elämää eletään kädestä suuhun Poundland-nimisen halpakaupan käytävillä ja moni lähiön asukki viettää päiviään tuijottaen tositeeveesarjaa, jossa naapurilähiön asukit ördäävät ja sotkevat asuntojaan.
Leah ja Natalie ovat päässeet muuttamaan Caldwellista pois kovan työn ansiosta. Leah on ”vain” yhteisötyöntekijä kansalaisjärjestöjen projekteissa, kun taas Natalie on menestynyt business-asianajaja, jonka elämä on ollut täydellisesti aikataulutettua yliopistosta valmistumisen jälkeen. Leah’iin ja Natalieen pätee sanonta ”you can get the girl out of Caldwell, but you can’t take Caldwell out of the girl”. Kummallakin naisella on likaisia salaisuuksia, joita he piilottelevat miehiltään – kumpikaan ei oikeasti haluaisi elämänsä etenevän sovinnaisen kaavan mukaan, ja tekemällä tuhmia temppuja he ikäänkuin viivästyttävät elämäänsä laatikon sisällä. Tässä käsitellään rankkoja teemoja kuten huume- ja seksiriippuvuuksia, lapsentekopulmia ja vakavaa masennusta, mutta niissä ei vellota vaan henkilöiden rinnalla kuljetaan pilke silmäkulmassa.
Nautin teoksessa eniten kielellisistä kokeiluista, esimerkiksi keskiluokkaisten pariskuntien jonninjoutavien brunssikeskustelujen raportoinnista fragmentaariseen nonsense-tyyliin. Jutuissa on samansuuntaista ilkeyttä kuin vaikka ruotsalaisessa tv-sarja Solsidanissa, mutta Smith vie poliittiset johtopäätöksensä Solsidanin dramaturgeja pidemmälle. Tajunnanvirta ei tunnu tässä väkinäiseltä, sillä sillä on selvä poliittinen tarkoitus. Smith kirjoittaa vakavasti luokkaeroista ja valtavista tuloeroista, Caldwelliin lähiöön jääneiden nuorten pienestä elämästä ja katkeruudesta. Vaikka valittu kerronnan tapa on varsin postmoderni ja taiteellinen, Smith kirjoittaa paikoitellen Lontoon katujen arkirealismista samalla tarkkuudella ja muutoshakuisuudella kuin itse Charles Dickens. Järkyttävää on taas huomata, kuinka alle nelikymppinen ihminen onnistuu luomaan klassikon jo syntyessään.
Sanataiteen näkökulmasta NW on paras lukemani kaunokirjallinen teos tämä vuonna. Se kilpaili tänä vuonna Women’s Prize for Fiction-palkinnosta äskettäin arvioimani A.M. Homesin romaanin May We Be Forgiven kanssa. Vaikka Homesin teos oli vaikuttava, se oli temaattisesti turboahdettu. Smithin neljännessä romaanissa loistavat kypsyys ja taloudellisuus sanojen kanssa – se ei tukahduta lukijaa, vaan jättää paljon arvaamisen varaan. Tämä romaani hengittää ja luo energiaa. Ehkä palkinto haluttiin antaa vähemmän tunnetulle Homesille, sillä ikonisena kirjailijana Smith on jo saanut kaiken mahdollisen tunnustuksen ja kunnian, mutta vertailevana kirjallisuusfriikkinä olisin itse taipunut palkitsemaan Smithin.
Teos kannattaa lukea hitaasti maistellen. Itse ahmin sen parissa päivässä tohkeissani, mutta aion lukea sen uudestaan nautinnollisemmin.
Anun ihmeelliset matkat 